Troijan tallin terapiahevonen

Kyllä harmittaa, kun kauppiaat joutuvat laittamaan niin paljon syömäkelpoista ruokaa roskiin. Viimeisen myyntipäivän jälkeen ei tuotetta saa enää lain mukaan myydä eikä kai ilmaiseksikaan jakaa kenellekään. Ja vaikka voisikin, tulisi tuosta ruuan ilmaisjakelutoiminnasta monella tapaa häiriötä ja tappiotakin kauppiaille ja ympäristölle. Eivät pelkästään köyhät ja nälkäiset tuota ruokaa hamstraisi, vaan kohta olisivat kylläiset ahneet keräämässä kaksin käsin punaleimoin merkittyjä elintarvikkeita pakastimet täyteen.
Mutta voitaisiinpa perustaa kansallinen hevostalli, jonne tuo syötävä ylijäämäruoka toimitettaisiin hevosten ruuaksi. Ja saisipa jokainen kansalainen sitten niin halutessaan ratsastaa noilla kauppiaiden kylläisiksi ruokkimilla, rauhallisilla hevosilla mielin määrin ilokseen ja huvikseen. Tulisi näin jäteruuasta hyvinvointia tuota kautta koko kansalle. Sanotaanhan, että ratsastaminen parantaa niin pään kuin selänkin, ja noista vaivoista kansa on kärsinyt iät ja ajat. Olisipa sitten Suomen kansa tervepäistä ja vahvaselkäistä sakkia, joka ei taipuisi kovankaan taakan alle. "Troijan tallin terapiahevonen - sillä ratsastat auringonlaskuun."

Hyvä on sairaan levätä kaikelta piilossa

- Kyllä ois niillekin rahoille löytynyt parempaa käyttöä.
- Hukkaan heitetty joka centti.

Kun kaupunki siistii ympäristöään ja istuttaa kukkasia tai puita, kiveää kävelyteitä, piristää elinympäristöä tavalla tai toisella, seisoo työmaan reunalla naakkalauma ja raakkuu työn turhuutta. On olemassa kokonainen ihmisryhmä, jolle kaikenlainen estetiikka on turhaa kuin tuhka tuulessa. Heidän mielestään vain kaikille avoin kassakaappi on ainoa oikea tapa käyttää yhteiskunnan rahoja. Sieltä voisi sitten jokainen ottaa tarvitsemansa määrän ja laittaa rahan mihin itse haluaisi. Mutta että kukkasiin. "Ei se orvokilla ihminen elä, saatana."

Metrin korkuinen kuloheinä teitten varsilla, rapaiset ja kuoppaiset kylätiet, lahoavat puusillat, ruokkoamattomat raitit, maalaamattomat seinät, roikkuvat sähköjohdot, paikkaamattomat katot, ryöstäytyneet pajukot, levittämättömät lantatunkiot, romukasat talojen takana, metsissä, tienvierissä, umpeenkasvaneet joet, rehevöityneet järvet, koiranputkiviidakot: tuolla on hyvä eläkeläisen olla, hyvä on koululaisen astella opin tiellä, sairaan levätä kaikelta piilossa.

Kiire särkemään

Lapsen ja lapsenmielisen ihmisen usko on ihmiskunnan pelastus ja voittamaton energian lähde. Uskoa voi satuihin, satuolentoihin, joulupukkiin, Euroopan Unioniin, euroon, SAABin ylösnousemiseen, Jeesukseen, lottovoittoon, polttomoottoriin, tuulivoimaan, mihin tahansa. Usko ei kaada ketään eikä vahingoita ketään, jos se on henkilökohtainen ja oma. Jokaisella ihmisellä on oikeus uskoa mihin haluaa.
Mutta on ihmisiä, jotka eivät usko mihinkään, ja heidän suurin missionsa maan päällä on horjuttaa myös muiden uskoa. Lapselle kerrotaan, ettei joulupukkia ole olemassa. Melkein jokainen ihminen jossakin vaiheessa elämän kaartaan huomaa joulupukin olevan enemmän tai vähemmän taruolento. Ei sitä erikseen tarvitse lapselle kertoa eikä hänen satumaailmaansa murentaa. Mutta jonkun on aivan pakko saada kertoa lapselle, että hänen ensimmäiset vuotensa ovat kuluneet aivan hukkaan joulupukkia odotellessa. Tai että uskovaisen ihmisen kenties ainoa turva Jeesuksessa onkin täyttä hölynpölyä.
Miksi jonkun pitää aina todistaa toisen ihmisen usko olemattomaksi. Usko on voima, joka pitää maapallon kasassa, perheet yhdessä, ihmisen elossa ja innokkaana kokemaan maailman alusta loppuun, syntymästä kuolemaan ja vielä kuolemankin yli. Aseeton usko ei ole ketään vastaan. Kenelläkään ei pitäisi olla kiire sellaista särkemään.

Joulupaasto

Joitakin vuosia sitten paastosin joulun alla reilun kuukauden päivät ja elin elämääni ilman maito- ja lihatuotteita. Tarkkana miehenä luin tuoteselosteet huolellisesti ja jätin hyllyyn kaiken, missä vähänkin oli lihaa tai maitoa muodossa tai toisessa. Pääsiäisen tienoilla paastoaminen on huomattavasti helpompaa, kun houkutukset herkutteluun ovat vähäisemmät kuin jouluna: pikkujoulut, yritysten joululounaat, liikelahjakonvehdit, viinit, jouluoluet...
Näläntunne on lohduttava, keventävä ja puhdistava, kun se on vapaaehtoinen ja omavalintainen. Nälkä, paasto myös muistuttaa, että aivan kaikilla maailman ihmisillä ei ole murentakaan laittaa lautaselle saati sitten kattaa yltäkylläistä joulupöytää.
Yltäkylläisen miehen nälkä on kiukkuinen ja terävä, kun taas nälkää näkevän ihmisen nälkä on alistumista, väsynyttä olemista ja nälkäkuoleman odotusta. Joulupaasto ei ole nälännäköä. Se on vain puhdistumista, muistuttamista, vähäistä kieltäymystä, empatiaa niitä kohtaan, joilla ei kaikkea ole. Uskonnollinenkaan paasto ei ole paastoa Jumalaa varten, vaan ihmisen itsensä parhaaksi. Jumala vähät välittää, söimme me tai joimme. Jumala vähät välittää, onko ruokapöydässä maitoa tai lihaa, hirveä tai sikaa, juustoa tai makkaraa. Jumala vähät välittää, paistaako aurinko perunalautaselle vai pitääkö juoda piimä pimeässä. Miksi välittäisi. Mutta ihmisen on aika ajoin hyvä muistuttaa itselleen, että vähemmälläkin tulee toimeen ja ettei mahan tarvitse aina olla täysi kuin pulleaksi puhallettu säkkipilli kiukkuisesti soiden. Ihmisen on hyvä olla ravittu, muttei koskaan yltäkylläinen - ei sittenkään, vaikka Jumala ruokkiikin yltäkylläisiä. Sanotaan.

Hiiren Mikki

Aatteleppa ite, että joku keksii niinkin yksinkertaisen hauskan asian kuin nimen genetiivin. Jope Ruonansuu yllätti taas minut olemalla niin yksinkertainen, että pyysi jotakin sketsihahmoaan lausumaan Mikki Hiiren sukunimi edellä ja siitähän tuli Hiiren Mikki. Ja yksinkertaista mainosmiestä nauratti ja naurattaa vieläkin. Aatteleppa ite ja kuuleppa:
- Ankan Aku
- Hopon Hessu
- Pitkätossun Peppi
- Punakuonon Petteri
- Ankan Roope
- Ahneen Ahmed
- Billin Cocco
- Sorsan Repe
- Vemmelsäären Väiski
- Possun Putte
Vain suomen kieli voi tehdä genetiivistä halpaa hupia hullulle. Mulle, Possun Putelle ja Hiiren Mikille. ;-)

Hiljainen hetki

Nyt kun minua on hämmennetty kohta puoli vuotta aivan uudella politiikan tekemisen tavalla kuin nokka-akselilla aamupuuroa, on paikallaan hiljainen hetki aivan mille tahansa. Eduskunnassa perussuomalaiset ehdottivat hiljaista hetkeä Pohjois-Korean suuresti rakastamalle Kim Jong Ilille ja puolestaan toivottivat kovasti tsemppiä raskaan työn jatkajalle Kim Jong Unille.
Olen monista uutislähteistä käsin antanut itselleni kertoa, ettei tuota edesmennyttä johtajaa niin kovasti sitten kuitenkaan aivan vilpittömästi rakastettu saati sitten uutta johtajaa niin vesi kielellä odotettu isänsä toimia jatkamaan. Mutta koska aivan kaikkia suomalaisen politiikantekemisen huipullakaan tuo yksinvaltiaan tyrannin hukuttaman kansan kärsimyshuuto ei ole tavoittanut, vietän tuolle murheelliselle huomiolle hiljaisen hetken.

123456789101112131415161718192021222324252627282930313233343536373839404142434445464748495051525354555657585860

Varastamisen uutiskynnys - vihjeitä kaivataan

Olen monesti miettinyt, mikä varkaudessa ylittää uutiskynnyksen ja nyt sen viimein oivalsin: veroprosentti. Minulta varastettiin jokunen vuosi työpaikan kellaritiloista kaksi nahkaista Koivutaru-tuolia. Arvokkaitahan ne olivat mokomat, satoja euroja kappale. Tein rikosilmoituksen sähköisesti, ja ilmoitus vahvistettiin vastaanotetuksi. Reilun puolen vuoden kuluttua minulle tuli poliisilaitokselta viesti, että rikoksen aktiivinen tutkinta oli lopetettu. Minun mielestäni sitä ei koskaan edes aloitettu. Varkaudesta ei ollut uutisia lehdissä eikä sitä siis tutkittu edes passiivisesti. Käytettyjä olivat ne tuolit, mutta aivan uuden veroisia. Ja kun sen varkaankin tiesin ja ilmoitin.
Luinpa päivälehdestä, että jossakin oli varastettu 300 litraa dieseliä. Polttoaineen rahallinen arvo on paljon pienempi kuin noiden kahden komean tuolin, mutta toki dieselissä on tuhdisti enemmän veroa kuin mokomissa huonekaluissa. Poliisi kaipasi kovasti vihjeitä.
Kannattaa olla tarkkana, mitä varastaa, jos niin on tehtävä.
Varasta
- yksityisen ihmisen käyttötavaroita, veneitä ja moottoreita, polkupyöriä. Ei niitä ehdi poliisi peräämään.
Älä varasta
- viinaa
- tupakkaa (ja karamellia)
- polttoainetta
Ne ovat leijonatavaraa ja syyllinen kaivetaan vaikka kiven kolosta. Vihjeitä jo kaivataan;-)

Ei ole minulta pois

Mike Monroe on valittu Suomen mukavimmaksi julkkikseksi. "Ei ole minulta pois, jos olen ystävällinen ja mukava muille ihmisille." Sen enempää asiaa analysoimatta tuohon ei ole mitään lisättävää. Ei sen pitäisi olla keneltäkään muultakaan pois.

Iloista viikonloppua kaikille ja otetaan oppi rokkarilta.

Hyvä, ettei Jumalan poika eksynyt Siinain mäkimontulle

Kun keväällä alkaa formulasirkus kiertää maailmaa, uusi maailmanmestari tiedetään jo ennen ensimmäistäkään kisaa. Tutkivat journalistit ovat ottaneet kaikesta selvää, televisiosta tulee monelta kanavalta erikoisohjelmia, joissa analysoidaan radat, kuskit ja näiden kunnot, kumirenkaat, moottorit ja spoilerit. Mikään ei pysy enää salassa, ei edes voittaja saati se vihon viimeinen. Ja kun suomalaiset mäkimiehet aloittivat syksyllä ahkeran uurastuksen maailman mäissä, tiedettiin jo varhain kesällä, ettei tulevana talvena pärjättäisi. Harjoitushypyt oikeasta lumimäestä puuttuvat, kun ei ole rahaa. Kaikki tuo kerrotaan meille piiruntarkasti sen seitsemällä televisiokanavalla sen tuhannessa erikoisohjelmassa.
Haluaisin uskoa joulupukkiin. Ja tahtoisin uskoa Heikki Kovalaisen formulavoittoon. Suoraselkäisenä seisoisin  suomalaisen mäkimiehen rinnalla voittajan korokkeella.  Mielisin kokea kärppien villin voitonjuhlan keväällä. Mutta minulle on kerrottu jo, ettei Kovalainen pärjää, kun olosuhteet ovat mitkä ovat, ettei mäkimiesten suksi lennä eikä kärppien luistin kulje, kun on...
Koristelen kuitenkin joulukuusen ja jouluaattona kuuntelen tarinaa lapsesta, joka syntyi Beetlehemissä Juuttaan kaupungissa. Kyllähän siitä väitellään, muttei kukaan vielä ole aukottomasti todistanut, ettei sitä lasta koskaan olisi syntynyt. Eivät hoksineet urheilutoimittajat Jeesusta aikoinaan tutkia. Hyvä, ettei Jumalan poika alkanut heittää keihästä tai hamunnut Siinain vuorten seinämyksille mäkeä hyppäämään. On se hyvä. Kuitenkin olisivat toimittajat kohta kirjoittaneet:"Ei mullista maailmaa tuo mies noilla urheilijan lahjoillaan eikä nimensä jää historiankirjoihin kummittelemaan. Ei ikinä, vaikka Jumalan nimeen vannoisi."

Ärsyttää

Kyllä minua sitten ärsyttää,
- kun joku tuntematon sanoo huomenta. Kukaan ventovieraille puhu tervejärkinen.
- kun joku ajaa autonsa minun parkkiruutuuni. Tyhjä ruutu mikään vapaa ruutu ole.
- kun joku laittaa sähköpostiin mainoskirjeitä. Minä mitään osta nettipaskaa.
- kun joku kävelee ihan nenän edestä ohi eikä mukamas huomaa väistää. Sokea tonttu ketään osaa väistää.
- kun joku puhuu kännykkään, vaikka hyvin voisi olla hiljaakin. Mitään tärkeää pahassa paikassa ole. Hö.
- kun joku pitää semmoista korvanappia ja höpöttää kuin yksin puhuisi. Luutuutti mukamas. Hirty johtoon!

Kyllä minua sitten ärsyttää, kun kaikki vaan aina minua yrittävät tahallaan ärsyttää. Eikö ne pirut usko, että minulla on oikeus olla maailmankaikkeuden napa, tärkein tyyppi, jota ei saa ärsyttää. Tä? Jos vielä ärsyttävät, soitan Hannu Karpolle. Sole poka mikhän.

Kyllä kannattaa äänestää

Kansanedustaja Kike Elomaa haikaili tuhottujen markkojen perään presidentin itsenäisyyspäiväjuhlilla. Toimittaja kysyi, pitäisikö hänen mielestään palata takaisin eurosta markkaan. Kansanedustaja Elomaa totesi paluun olevan vähän hankalaa, kun markat oli tuhottu, kolikot sulatettu ja setelit poltettu. Ne olisi hänen mukaansa kannattanut sulattamisen ja polttamisen sijasta laittaa johonkin säiliöön odottamaan parempia aikoja.
Kyllä kannattaa äänestää. Vain äänestämällä voit vaikuttaa.

Minua on huijattu

Valtio on huijannut minua ja satoja tuhansia muita suomalaisia. Kun ostin pari vuotta sitten dieselauton, minun annettiin uskoa sen olevan paljossa käytössä bensiinkikäyttöistä autoa edullisempi. Jo 20.000 kilometrin jälkeen edun piti kilistä minun kirstuuni. Tuolla edulla valtio perusteli minulle auton kalliimpaa hankintahintaa, dieselveroa ja edullisempaa polttoainetta.
Nyt dieselin hinta nousee bensiinin tasolle. Dieselvero laskee hieman, mutta ei poistu kokonaan. Autojen hinnat pysyvät ennallaan. Minua on huijattu. Minua verotetaan nyt moninkertaisesti samasta asiasta.

1. Maksan dieselautosta kalliimman hinnan kuin sen bensiiniversiosta (enemmän veroa).
2. Maksan auton käyttömaksun (vero) lisäksi
3. dieselveron, vaikka polttoaine on samanhintaista molempiin versioihin.

Tämä on huijausta! Minä isken takaisin! Ryhdyn täysimittaiseen verosuunnitteluun.

Maailman kalleimmat sanat

Maailman kalleimmiksi sanoiksi on arveltu äitiä, isää, vaimoa, vauvaa, mievoa, naivoa. Kaksi maailman kalleinta sanaa ovat kuitenkin ANTEEKSI, KULTASENI.

Nuo sanat maksavat miljardeja vuodessa. Noiden sanojen liitteeksi on ostettu timantteja, kesämökkejä, laivoja, autoja, lentokoneita, kultaa, kukkasia, turkiksia. Ehkä joku kovanaama on selvinnyt vaatimattomalla Hobby Hallin hopeakorullakin. Mutta harva on selvinnyt ilman koreaa kasaa käteistä, osamaksua, pankkilainaa, takausta tai pikavippiä. "Anteeksi, kultaseni." (kilikilikilikilikilikilikilikilikilikilikilikilikilikilikilikilikilikilikilikilikilikilikilikilikilikilikilikilikilikili)

;-)

Talonkokoiset leikkikalut

Sanotaan Amerikassa kaiken olevan suurta, mutta täällä suomalaisella maaseudulla jopa leikkikalut ovat talonkokoisia hirviöitä. Kun lapsi oppii leikkimään, vanhemmat joko tekevät tai ostavat heille leikkikaluja: äidit tyttärille nukkeja, barbeja, pikkuhelloja, prinsessakruunuja, isät pojille autoratoja, jousipyssyjä, rattikelkkoja ja talonkokoisia traktoreita.

Makasin sohvalla ja kuuntelin ulkoa tulevaa, voimakasta ja aaltoilevaa suuren koneen jyrinää. Ihmettelin, mikä saa koneen äänen kuulumaan kuin laiva rynnisi myrskyssä vasten päälle puskevia aaltoja. Katsoin ikkunasta ja näin valtavankokoisen traktorin mutkittelevan lumisella ja jäisellä tiellä laidasta laitaan sivuluisussa, ja tuon massiivisen työkoneen perässä ajoi toinen samanmoinen kuin seuraten, miten toisen käy. Ei ollut itse isäntä traktorin ratissa, ei ollut laitettu emäntää asialle. Mopoikäiset pojat ajelivat yleisellä tiellä työkoneiksi tarkoitetuilla, satojen tuhansien eurojen arvoisilla laitteilla kuin leikkikaluilla. Ja kun leikittiin, ei varmasti oltu työssä, vaikka sanotaankin leikin olevan lapsen työtä.

Sahanomistaja tuskin uskaltaa päästää poikaansa leikkimään sahalleen arvokkailla koneilla, vaikka ne pojasta mukavia olisivatkin pyöritellä. Tuskin päästää hammaslääkäri lastaan porailemaan kavereiden hampaita lauantaiehtoona. Eikä laske teurastaja jälkikasvuaan naapurin navettaan ihan ominpäin joulusikaa lahtaamaan. Mutta päästääpä isäntä poikansa ajamaan iloista liukua kallisarvoisella koneellaan kylätielle, runkotielle, valtatielle.
- On sillä pojalla kortti!
On sillä pojalla kortti, mutta järki ja vastuu vielä puuttuvat ison koneen ohjaimiin, koneen, josta tulee lelu lapsen käsissä.
- On sillä pojalla kortti!
Isä. Anna kortin olla apuna peltotöissä ja maatilan hommissa, mutta laita lapsi asialle vähän pienemmin työkaluin - vaikkapa viritetyllä mopolla. Silläkin saa pahaa jälkeä.

Katoppakuseonsepuku

Katoppako se on se itsenäisyys ku se on niin vakava asia,ettei sillä parane mennä ilottelemaan mihinkään. Seonkyllähyvä. Pitää vaan marssia jonossa ja tehdä kunniaa lipulle ja kätellä presidenttiä vakavana kuin teryleenihousun takapuoli. Katoppakuseonsepuku. Seppuku.

On se vaan niin mukava, että viimeinkin on tullut se miesten meille juoksuhaudoissa taistelema ilo ja reimu itsenäisyydestä. Meillä on vapaa maa, jonka puolesta voi jopa nauraa, pukeutua kauniisti, näyttää hyvältä rotuun, sukupuoleen, suuntaukseen tai mihinkään muuhunkaan katsomatta jopa linnan juhlissa, valtion päämiehen vastaanotolla, maan virallisimmilla kutsuilla. Meillä on verisin uhrein lunastettu oikeus olla iloisia isänmaasta. Miksi joku haluaa vielä suu mutrussa ja itkussa silmin viettää ihanaista itsenäisyyspäivää? Katoppakoseonsepuku - seppuku.

Pinnallista juhlintaa kiiltonahkakengissä arvostellaan isoon ääneen. Mutta eikös vain olekin mukavaa, että kaikki voivat juhlia itsenäistä Suomea aivan kuten itse haluavat. Voi seisoa asennossa aamusta iltaan. Voi veisata virsiä kirkossa jos toisessakin. Voi istua vakavana television ääressä ja katsoa Tuntematonta sotilasta uudempana tai vähän vanhempana versiona. Voi kuunnella presidentin puheen musta puku päällä ja kuristava kravatti kaulassa. Voi sulkea television iltaseitsemältä ja jatkaa omaa vakavaa juhlimista vaikkapa löysäämällä vähän solmiota, jos on happi vähänä. Tai sitten voi iloisesti nauttia itsenäisen Suomen pimenevästä illasta katsomalla riemumielisiä ihmisiä linnan lattialla. Katoppakuseonsepuku - iltapuku.

Kiitos toisesta suusta

Istuin täpötäydessä rantaravintolassa ja odotin ruoka-annostani. Ihmiset huutelivat pöydistä hävyttömyyksiä tarjoilijoille, jotka juoksivat sinne tänne suuntaa tietämättä. Henkilökunta oli ilmeisen kokematonta tai ravintolan esimies ei ollut tehtäviensä tasalla.
Ravintola sijaitsee suuren kaupungin yhdellä parhaimmista paikoista eikä liene ihan jokapäiväistä, että koko henkilökunta on paniikissa. Uskon tuon ravintolan olevan iltapäivisin aivan täysi ympäri vuoden. Mutta tuossa kaupungissa ei liene tavatonta, että kokonainen tarjoilijaryhmä vaihtuu tiuhoin välein, ja uudet työntekijät tuskin tulevat minkään ravintolakoulun kautta. Heidät todennäköisimmin vain pikakoulutetaan tehtäviinsä muutaman tunnin tai päivän aikana. Riittää, että osaa kirjoittaa ja lukea välttävästi ja puhua jonkinverran englantia.
Jäätelöt sulivat tarjoilijoiden tarjottimille, kun he etsivät oikeaa pöytää. Kun asiakas lopulta sai annoksensa, hän ei hyväksynyt pitkin astian reuonoja sulanutta herkkuaan, vaan vaati uutta. Ruoka-annokset jäähtyivät ja asiakkaiden tyytymättömyys kasvoi, kirosanat sinkoilivat kuin ilmoja halkovat nopealiikkeiset kyyhkyset. Tarjoilijoiden ilmeet muuttuivat entistäkin synkemmiksi, asiakkaiden sanat terävimmiksi ja tylymmiksi. Näin, miten erään naistarjoilijan huulet ja posket nykivät ja näin, miten väsynyt ja epätoivoinen hän oli ihmisten tylyistä sanoista: fuck you, fuck you, fuck you...
Kun tarjoilijatar ryntäili kiireisenä ja epätoivoisena kiukkuisen asiakkaan tuolta toisen luo, nousi pöydästä mies ja pysäytti naisen. Mies kysyi hänen nimeään. Naisen huulista karkasi väri ja kasvot muuttuivat pelokkaiksi.
- Lisa.
- Kuulehan, Lisa. Ota rauhallisesti. Tämä on vain elämää eikä maailma tähän kaadu.
- Mutta kun kaikki vain haukkuvat ja sanovat fuck you.
Naisen huulet painuivat alaspäin.
- Eihän tämä sinun syytäsi ole. Sinä teet parhaasi. Jotkut päivät vain ovat tällaisia. Älä siis suotta hermoile ja syytä itseäsi. Kyllä asiat järjestyvät. Ruoka oli hyvää ja minä olen kylläinen. Kiitos.
Tarjoilijattaren silmät kostuivat, olemus lämpeni ja nainen kumarteli kumartelemasta päästyään ja purskahti itkuun.
- Thank you, mister, thank you. Thank you, thank you, mister. Thank you, thank you mister.
Katsoin naista ja näin, kuinka paljon hän arvosti tuon häntä puhutelleen miehen sanoja, kuinka nuo sanat hoitivat hänen ihmisten ilkeistä sanoista auenneita haavojaan kuin paras ja tuoksuvin eliksiiri.
Olin odottanut itsekin varsin kauan ruokaani. Ja yhtä kauan odotin, että pääsin ruokani maksamaan ja kolmannen kerran odotin korttia maksun jälkeen. En ollut kovin altis kiittämään minua palvelleita ihmisiä. Mutta tuon miehen lohduttavien sanojen vaikutuksen nähtyäni huomasin saaneeni vilpitöntä palvelua, juuri niin hyvää kuin sillä hetkellä minulle kyettiin siinä kaaoksessa antamaan. Mutta kiitoksen kaikkensa tehneille ihmisille kuulin kuitenkin toisesta suusta. Miksi se ei tullut minulta?

44. kerros: kotka nousee aurinkoon

Katselen juuri nyt suurkaupungin syketta 44. kerroksesta. Vieressa rakennetaan vielakin korkeampaa taloa ja voin seurata, miten miehet rimpuilevat seinilla ja kaltevilla kattopinnoilla turvakoysiensa varassa kuin sarjakuvan hamahakkimiehet. Ulkona on nyt suomalainen superkesa. Lampoa ehka hivenen alle 30 astetta, ja merelta tuulee leppeasti. Mutta kun mittarin lukema nousee lahelle viittakymmenta astetta ja tuuli muuttuu polttavaksi, nuo korkean ja korean talon rakentajat tekevat tyotaan kuin helvetissa.
Abu Dhabi on suurkaupunki, Arabiemiraattien kayntikortti Dubain ohella. Maa juhlii tulevana viikonloppuna 40-vuotista olemassaoloaan koreasti ja nayttavasti. Kaupungit ovat vielakin nuorempia ja vielakin virkeampia, rakennukset uusia, ja jo muutaman vuosikymmenen paikallaan seisseita kerrostaloja puretaan uusien tielta. Taalla ei mikaan saa vanheta kasiin. Kilpailu korkeudesta on kova. Kaikki haluavat hipoa pilvia kukin omalla tavallaan. Kuka keraa rahaa vuorenkorkuiset kasat, kuka uittaa maailman pisinta huvipurtta pitkin maailman meria, kuka rakentaa hienoimman hotellin, kuka kultaa kattonsa koreimmin ja kuka suunnittelee vinkeimman, kaltevimman, korkkiruuveimman, kieroimman ja kummallisimman talonsa.
Sanotaan elaman huipulla olevan tuulista. Kukahan kavisi noilta pilvenpiirtajien kirvesmiehilta kysymassa, tuuleeko tuolla kaltevalla katolla. He eivat valita, eivat pelkaa putoamista tai kuolemaa. Elama pelottaa. Koyha elama saa karvat nousemaan pystyyn. Jos turvakoysi pettaa, kotka nousee aurinkoon.

Uusia tarinoita

Viikon kuluttua kerron uusia tarinoita. Nyt pidan muutaman paivan vapaata ja keraan kokemuksia suurkaupungin sykkeesta ja hiekkaeramaan autiudesta.

Taikuutta valtion virastossa

Saimme virallisen lupauksen jäädä sairauslomalle aina, kun asiat eivät mene suunnitelmien mukaan tai jos työssä on mokattu, töskätty, jätetty se tekemättä, viilattu linssiin, oltu huolimattomia, saatettu työyhteisö naurunalaiseksi, lorvittu kahvitunnilla puoli päivää, palkattu ylihintaisia ja ylikoulutettuja työkavereita. Palkka juoksee täytenä koko ajan, vaikkei edes yskitä.
Valviran pääjohtajan piti jättää paikkansa kehnon johtamisen, viraston huolimattomasti hoidetun työtehtävän ja siitä sanktiona seuranneen poliisitutkinnan takia. Mutta kapteenipa ei saanutkaan jättää laivaa terveenä. Sitä ei laki salli. Piti tulla sairaaksi ja jäädä sairauslomalle. Kun me kossit joskus halusimme lintsata koulusta, hankkiuduimme sairaiksi. Söimme tupakintumppeja, jotta kuume nousisi tai ainakin oksettaisi. Terveenä ei voinut jäädä sairastamaan. Mutta valtion korkeimmat virkamiehet voivat sairastua jopa kansliapäällikön käskystä. Se jos mikä on taikuutta. Simsalabim boks;-)

Jälkikirjoituksena kysyn, millainen lääkäri kirjoittaa sairauslomaa terveelle ihmiselle? Valvira valvoo, että lääkärit ovat päteviä. Ja pätevä lääkäri osaa erottaa terveen sairaasta. Ja Valviran pääjohtaja ensin erosi työstään terveenä, mutta palautettiin ruotuun ja takaisin työmaalle, jolla hänen ei ollut terveellistä olla. Valviran hyväksymä, laillistettu, lääkärinvalansa vannonut lääkäri kirjoitti sairauslomaa terveelle henkilölle, jotta tämä voi laillisesti olla työstänsä pois. Eikös tuollainen lääkäri ole vähän kuin valelääkäri? Simsalabim boks! Mikä mahtanee olla Valviran tehtävä?

Mielen taivaassa on kuolematon sielu sydämessä

Kuukausi takaperin sain kuolemattoman sielun sydämeeni. Minulla oli isäni puolelta vain yksi setä, joka isäni tavoin on jo kauan sitten siirtynyt tuonilmaisiin. Äitini sisaruskunta oli suurempi, mutta sisarus sisarukselta aika on kulkenut ohi, ja viime lauantaina hautasimme enoni Alvin. Laskimme maan multiin miehen, joka oli sukupolvensa viimeinen. Meidän, jälkeläistensä, oli vuoro siirtyä sukupolveen, joka vielä jakaa suullisesti perimätietoa, kirjoittaa muistiin ajatuksia nuoremmille luettavaksi.
Partani harmaantui yhdessä yössä, vastuuni kasvoi miehen kokoiseksi, ajatukseni muuttuivat väkevimmiksi ja voimakkaammiksi. Ajattelen tuonilmaisiin siirtynyttä sukuani. Siellä ovat nyt kaikki taas yhdessä rasvapadan ääressä uittamassa karjalanpiirakoita pehmoisiksi ja suussa sulaviksi. Siellä muistelevat maallista matkaansa kuka iloisena, kuka vähän surukkaampana. Siellä paistuvat tsultsinat ja tsupukat, siellä kypsyvät juablukat punaposkisiksi ja pehmeiksi, siellä maistellaan jäyzät, keitellään kartohkat. Sieltä katsellaan alas vanhat ja uudet rajat, peltojen pientareet, järvien rehevät rannat, suloiset selät, tuulelle uskolliset ulapat. Kauan mietitään metsien puita, koreasti kutsutaan laitumelta lehmää nimeltä, huudetaan hevosta hakasesta valjaisiin asettumaan. Sieltä paimennetaan maallista sukua, niin pieniä kuin suuria, katsotaan, muttei mihinkään puututa. Näin ajattelen. Mutta vaikka elämä olisikin vain jokaisen henkilökohtainen taival eikä sen jälkeen tulisi enää mitään muuta, ajatus elää elävissä. Kuolleet elävät meissä, muuttuvat päivä päivältä paremmiksi, saavat syntinsä anteeksi ja jalostuvat, kunnes tulee meidän aikamme jonkun toisen mielen taivaassa.

Kolea viimahdus koillisesta - vaan lounaassa asuu ystävä

Jonakin päivänä käy viileä virta koillisesta. Lähetän sähköpostikirjeitä pitkin päivää, mutta kukaan ei vastaa niihin. Istun kahvilapöytään, mutta kukaan ei ole halukas istumaan alas seurakseni, vaan kaikilla on omat ystävänsä ja kaverinsa juuri sillä hetkellä mukana ja olen aivan ypöyksin. Tervehdin kadulla tuttavia, mutta jokaisella tuntuu olevan ajatus jossakin muualla, ilossa tai murheessa, mutta ei juuri siinä kohtaamisen hetkessä. Olen kolea viimahdus koillistuulessa. Puhelin ei soi, posti ei tuo mitään. Ja auton akku on tyhjä. Nauauauauauau.
Koillistuuli vaan on sellainen kelmi, että se joskus puhaltaa takin alle - minun, sinun, hänen, meidän, teidän, heidän.
Mitäpä jos kävisin iltasella tapaamassa kaukana lounaassa asuvaa vanhaa ystävääni.

Vuoret kutsuvat Raatikaisen Emmaa

- Jo on tapletti kummaks männy.
Mummo istui terveyskeskuksen jonotusjakkaralla ja ihmetteli kehityksen kipinät sinkoillen pyöriviä rattaita.
Odottelin pääsyä lääkärin pakeille ja istuimme vierekkäin noin yhdeksänkymmentävuotiaan mummoihmisen kanssa. Silmänsä olivat vilkkaat, katse kaikkea seuraileva ja äänihuulet sellaisessa vireessä, ettei sanoma jäänyt kuulematta kaukaisimmaltakaan sairaalakäytävän kulkijalta.
- Jo mie niitä taplettia oon elläissäin syöny tosetin jos toisennii, mutta jotta oikein kuvakirjoja niissä uusissa on painettuna. Sukulaisiin valokuvvii. Kaikelviisii. Oummie semmossii taplettia nielly, joilla näkkyyvät männeet kesät ja talavet ja kuuluuvat vainajiin iänet. Ne ei miule sopineet ensikää. Nyt kuuluuvat taplettia lukevan töissä ja linja-autoloissa tarkkasilimäsimmät.
Oli hetkisen hiljaista.
- Voan jo se kummalta kuulostaa, kun herrat moittiivat ihmissii ahneiks, vaikka ihellä on rahhoo ja rommuu, jottei tarvihe kettään kajehtii. Mie se en tarvihe ennää mittään. Liäkärin ku löytäsin. Vale tahi tavallisen. Tämmöset vaivat ossaisin ihe hoitaa, vuan kun ei niä. Miten sitä tämmösillä silimillä niitä uusia taplettia.
Istuimme tovin ja katselimme ohi kulkevia ihmisiä.
- Sanoit sie jottain?
Kerroin vain hiljaa istuneeni ja katselleeni.
- Mie en ennää oikein kuule. Niitä intiaanipilliä mie korvassa poltan. Sillä se nousoo töhnä ylös. Intiaanit ne ossoovat pitää ukkoloista ja mummoloista huolta. Mummot ja vaarit lähteevät kävellä lökittämmään kohti tunturrii ja sinne jiävät mätänemmään. Johan miekiin tästä joutasin....
- Raatikainen Emma!
- Minnuuko se huutaa? Emma männöö ny. Vuoret kuhtuuvat;-)

Harvoine karvoineen kovin on elo työteliäs

Vesi on jääkylmää ja tuuli käy kolkkona koillisesta, mutta joutsen ui vailla vilun värettäkään. Luonto oivalsi mistä lie, ettei tuo komea kenokaula koskaan kasvata aivojaan niin suureksi, jotta oppisi päänsä päälle katon rakentamaan ja seinät tuulensuojaksi. Niinpä kasvatti armelias luonto linnulle tiiviin untuvapeitteen kylmään veteen ja vihmovaan vastatuuleen. Vaan mitäpä ajatteli luonto tehdä ihmiselle?
Niin. Mitäpä ajatteli, jos jotain ajatteli? Ajattelipa laittaa ihmiselle puolen sentin mittaisen, harvan ja häveliään karvoituksen sinne tänne ihon pintaan ja jokaiselle karvalle oman ojentajan. Ja sillä pitää pärjätä ihmisen. Ei ole karvapeittoa kuin karhulla, ei ole untuvaa kuin vesilinnulla, ei paksua rasvakerrosta kuin hylkeellä tai valaalla. On vain vanhuuttaan valkeneva karva siellä täällä, jota kylmän tullen pikkuruinen lihas nostattelee pystyyn mukamas lämpöä tuottaakseen. Vaan ajattelipa kuitenkin luonto, että tuo karvaton polo kyllä kykenee majan yllensä kohottamaan ja älyllänsä puun lämmikkeeksi kaatamaan ja pilkkomaan ja vielä jollakin keinolla sytyttämäänkin. Mutta kovin, kovin työteliääksi teki luonto ihmisen lämpöisen elon harvoine karvoineen.

Valeviinaa aidolle miehelle

Itäisten maitten basaareissa ei aina voi olla täysin varma, saako nahkaa ostaessaan aitoa nahkaa. Mutta mikä on kovasti hämmästyttävää, sama vaara vaanii myös läntisillä toreilla, pohjoisen markkinapaikoilla ja etelän ostoskeskuksissa.
Mitäs me kuitenkaan nahkaa suremaan. Se on kuollutta tavaraa ja kestää aikansa aitona tai keinotekoisena. Vaan kun lääkärit ja hiihtäjät ja juoksijat ja pallonpelaajat ja heittäjät ja muut maailman seuratuimmat ja tärkeät ihmiset eivät enää olekaan sitä, mitä kortissa lukee. Lääkärillä voi olla hologrammein varustettu aitoustodistus taskussa, mutta oikea pätevyys on kuitenkin vain muutaman läpiselatun lääkärikirjan tasolla. Hiihtäjä saattaa hiihdellä muita nopeammin ja vangita meidät ilta illan jälkeen television ääreen, vaikka väärällä verellä varustettu onkin tuo latujen atleetti. Vaan hänpä ei tuota hevin kenellekään kerro. Sanoo kuitenkin olevansa täysin puhdas tai täysin ammattitaitoinen tai täysin aito.
- Mikä lie valelaborantti tutkinut koko näytesatsin. Niin on aa kuin beekin aivan valetulos.
Tai että
- Mikä lie ollut valeyliopisto, mutta kyllä minä sitä valkoista takkia aivan aitona pidin.

Muutama vuosi sitten kuoli koulukaverini viinaan. Ei hän mikään suurkuluttaja ollut, ei väärinkäyttäjä, ei alkoholisti, ei edes oikein tissuttelijakaan. Kävipähän vain lomamatkalla väärässä maassa, osti hetkellistä heikkouttaan aidolta tuotteelta näyttäneen viinapullon matkamuistoksi, maisteli tuliaistaan kotosalla ja kuoli myrkytykseen. Valeviinaa myytiin aidolle miehelle - aitoa myrkkyä. Ei olisi kaveriani pelastanut laillinenkaan lääkäri.

Kipu oli kova, vaan ei ollut Aatamista apteekkariksi

Mitä Jumala teki ennenkuin loi taivaan ja maan? Loikoiliko, vötkistelikö? Mutta kun Jumala toimeen kävi, ei siinä kauan nokka tuhissut. Seitsemässä päivässä oli kaikki valmista ihmistä myöden. Jumala loi maailman ihan huvikseen ja ihmisen omaksi kuvakseen.
Minun työni on kevyttä toimistotyötä. Sen vastapainoksi käyn jokusen kerran viikossa kuntosalilla vetreyttämässä istumahommissa veltostuneita lihaksia. Olen myös parina viikonloppuna tehnyt ankarasti rantehommia, puusouvia, sahannut sähkösahalla polttopuita, vetänyt tukkeja, kääntänyt, vääntänyt, nostanut, pätkinyt, pilkkonut, liiteröinyt pilkkeet nätteihin pinoihin. Ja jokainen lihas on tuon urakan jälkeen viimeistä säiettään myöten ollut kipeä ja tulehduksissa, ja silmissä vilajaneet neonväriset kuviot kuin katujen miehellä tötsän jälkeen. Mutta minulla on kaikki hyvin elämässä, kun apteekkari pitää oivan huolen hyllyistään, ja vaivattomasti yhdellä käännöksellä löytää farmaseutti monenlaista kipulääkettä.
Miten oli Jumalan laita luomissavotan jälkeisinä päivinä? Tuliko kahdeksantena päivänä orastava kipu niveliin ja lihaksiin? Paheniko tuska yhdeksäntenä päivänä sietämättömäksi kuin ihmisellä ikään, oman kuvansa kun tuosta mokomasta teki?
Vaan eipä ollut hätää Luojalla. Olipa kekseliäästi luonut kasvit ennen ihmistä. Niinpä kahdeksantena päivänä pureskeli Jumala inkiväärin juurta, irvisteli karvasta makua, mutta sen hyväksyi. Mikä tuli tehdyksi, tuli tehdyksi ja kestää piti. Mutta hyvin paransi inkivääri nivelten jomotukset ja lihasten kuumottavan tuskan. Luonnosta, omasta luomastaan oli apu haettava, kun ei vielä ollut Aatamista apteekkariksi.

Mökkiläisen viisaus ei vierasta tapa

Valtioita johtavat viisaat miehet ja naiset. Luullaan. Mutta mitä kuullaan?
- Investoimme puolustukseen tänä vuonna 13 miljardia euroa.
Hmmm. Sanookohan tuo, että naapuri on perseestä ja yrittää tulla väkisin maahan heti, kun silmä välttää?
- Pyrimme uusimaan pitkänmatkan ohjukset vuoteen 2015 mennessä.
Hmmm. Onkohan tuon tarkoitus kertoa, että jossakin vähän kauempana on joku maa aivan perseestä ja yrittää tulla keinolla millä hyvänsä rauhaa häiritsemään? Vai sanookohan tuo, että kohta lähdetään ryöstöretkelle pikkuisen etemmäs?

Mitähän minun naapurini tuumaisi, jos huutaisin hänelle: "Ostin hirvikiväärin. Turha tulla tontille hyppimään."
Tai mitähän sanoisivat Kivioja ja Kojola, jos laittaisin vaikkapa kymmentuhatta ilotulitusrakettia yhden sytytyslangan varaan rajoille kärjet kohti naapureita? Taitaisivat keskenään nurkkasilmin naureskella.

Jotenkin on alkanut tuntua, että viisaus taitaa sittenkin asua ihan tavallisissa mökin asujissa, jotka eivät viitsi edes huoltoaseman kahvipöytiin.

Onnellinen mies maailman latvassa

Kun vuorikiipeilijä repii itseään neljä kilometriä kivikkoista, lumista, jäistä rinnettä ylös, asettelee alumiinitikkaat railon ylle, pystyttää telttansa tuuliselle rinteelle, syö jääkylmää ruokaa, kiristää takkinsa hupun myrskyä vasten, ponnistaa jokaisen lihaksen kireäksi ja tiukaksi noustakseen viimeiset metrit ja viimein näkee ympärille levittäytyvän maailman, hän on onnellinen. Tuuli humisee, lumiviitta pyörteilee rinteillä, liikkuu kuvioittain kuin lintuparvi.
Yksimoottorinen Cessna hyrisee ja kiertää nousevaa ympyrää. Laskuvarjohyppääjä istuu ahtaasti koneen lattialla liha lihassa, iho ihossa, kangas kankaassa kuin sardiini purkissa. Minuutti minuutilta ilma käy ohuemmaksi, vinkka viileämmäksi, lihas kylmemmäksi, jänteet jäykemmiksi. Puuduttaa. Moottorin teho heikkenee, ja matka ylöspäin hidastuu hidastumistaan. Korkeusmittari näyttää neljää tuhatta metriä. Hyppääjä katsoo oviaukosta ulos ja mittailee uloshyppypaikkaa, arvioi tuulen vaikutusta, ilmavirtojen suuntia, näkee ympärillään levittäytyvän maailman. Tuuli humisee, pilvien riekaleet pyörteilevät, liikkuvat kuvioittain kuin lintuparvi. Hyppääjä irtautuu lentävästä laatikostaan, oikoo itsensä taivaan tuuliin ja on onnellinen.
Sama matka ylös, alas molemmilla. Maailman latvassa onni on yhteinen tunne - yhteinen tunne mennen tullen. Väliäkö tavalla nousta tai laskea.

Martta mottasi lottaa

Kai meistä jokainen tietää, että iltapäivälehtien otsikoiden pitää olla vähintään raflaavia, jotta lehti myy (eli ihminen ostaa sen ärrältä tai käy lukemassa lyhennelmät netissä eli hoksimassa siis myös mainosbannerit, joista lehti saa rahansa). Kuka seikkailulla ja jännityksellä kyllästetty ihminen enää viitsisi lukea lehteä, jonka lööpissä lukisi: "Miestä ammuttiin kauppakeskuksen pihalla." Tai: "Nainen löi toista naista." Väkivalta pitää kohdentaa tarkemmin. Otsikkoon ja varsinkin lööppiin pitää saada jännitystä, tunnetta, vihaa, rakkautta, tuskaa, rasismia..
Uutinen ei ole enää uutinen ilman uutista uutisessa. Iltasanomissa oli lyhyt juttu, jossa kerrottiin otsikoita myöden vähemmistökansalaisen ampuneen helvetin enkeliä. Kenellekään tuskin jäi epäselväksi tuon perusteella, mitä oli tapahtunut. Ilman ingressiä tai varsinaista juttua lukija päätteli rosvojen keskenään ammuskelleen, mustalaisen ampuneen rikollista, romanin laukaisseen käsiaseensä huumekauppiaan vatsaan. Näitä ei jutussa kerrottu, mutta näin ihmiset ajattelivat. Vaikka tuon tarinan takana olisi millainen muunlainen kehyskertomus tahansa, jo muutaman sanan perusteella uutinen saa aivan tietynlaisen leiman.
"Keski-ikäinen mies sai luodin vatsaansa kauppakeskuksen pihalla." LOL ja lällyä.
Miksikähän juuri moottoripyöräjengiläiset ja vähemmistökansalaiset halutaan nostaa uutisissa esiin? Miksi ei kirjoiteta: "Martta mottasi lottaa." Kyllä naisjärjestöjen naisetkin joskus saattavat menettää malttinsa. Tai miksi otsikoissa ei lue: "Leijona puri rotaria." Eivät herrat nakkikioskin jonossa paljon rintamerkkejä kumartele.
Siksi ei kirjoiteta, kun päätoimittajat usein ovat herra- tai rouvaklubien jäseniä. Ja vain moottoripyöräilijät ja mutakuonot ovat rikollisia.

Linnut ovat lintuja

Linnut ovat lintuja ja ihmiset ihmisiä.
Ravintolassa: kaksikymmentä ihmistä hyppelehtii pöydästä toiseen ja syö vuoroin kebabbia, vuoroin lohta kermakastikkeessa tai ranskalaisia perunoita, lohkoperunoita, ranskalaisia perunoita, lohkoperunoita. Joku työntää kokonaisen ruisleivän suuhunsa ja rientää jo seuraavaan pöytään, tönäisee kumppanin syrjään ja hätäisesti viiltää kinkusta siivun ja nielee sen samoin tein kurkku suorana. Hypitään pöydillä, pompitaan tuoleilla, tönitään, kisataan, pudotellaan leipiä ja salaatteja lattialle ja kiireisimmät pudottautuvat mahalleen hotkimaan matolle levinneet italiansalaatit ja kermakastikkeet ja kurkut ja oliivit ja tomaatit.
Puussa: kaksikymmentä talitiaista istuu rivissä oksalla ja kaikkien edessä on kolme auringonkukan siementä. Iloisesti titityytä laulellen tiaiset syövät siemeniään rauhallisesti rinnakkain, liikuttelevat somasti siipiään ja heilauttelevat tasapainon vuoksi pyrstöjään. Ja kun siemenet on syöty, istutaan hetki vielä oksalla, pyyhitään nokka oksaan ja pinnistetään mustavalkoinen uloste perään katsomatta alas maahan ja käydään ruokalevolle. Ei ole mihinkään kiire. Tuuli leppeä heilauttaa löysintä sulkaa, pörhöttää rintauntuvia, värisyttää puun kellertyvää lehteä. Ja talvi on turkasen kaukana. Titikrroooooohhhhh.

Olipa kerran ope muissa hommissa

Olipa kerran ope omalla työajalla aivan muissa hommissa Kanariansaarilla. Lauleskeli siellä rallin jos toisen ja ansaitsi laulullansa sata euroa, hotellihuoneen viikoksi ja aamiaisen, lounaan ja illallisen sekä juomat talon laskuun. Mutta jäivät sillä aikaa omat oppilaat Suomessa opettamatta. Miten kävi opelle? Ope erotettiin ja sillä siisti.
Olipa kansanedustaja Mikko Alatalo keikalla Espanjassa, vaikka hänen olisi pitänyt hoitaa kansansa hommia parlamentissa omalla paikallaan. Taisi saada keikastaan palkkaa, ilmaisen hotellihuoneen, aamiaisen, lounaan, päivällisen ja vielä iltapalankin keikan jälkeen. Ja saattoipa keikan tilaaja matkankin maksaa vai maksoiko senkin Suomen valtio. Miten käy nyt Mikolle? Saapa nähdä;-)

(Luulen kuitenkin, että asiaa katsotaan hyvin sinivalkoisin tai jopa aivan sinisin silmälasein sormien läpi. Onhan Mikko kuitenkin meidän Mikko, Kiiminkijoen kuningas;-)

Miksi ei saa nähdä yhteiskunnan laskuun?

Varsin merkilliseltä tuntuu, että näköaistia arvostetaan suomalaisessa terveydenhuollossa (lue: yhteiskunnan tukemassa terveydenhuollossa) niin kovin vähän. Kun sydän alkaa loppua, ihminen pääsee nopeasti ohitusleikkaukseen tai pallolaajennukseen eikä mokomasta suuroperaatiosta paljon kustannuksia tule itse potilaalle. Jalan pettäessä lonkasta tahi polvesta potilas leikataan ja lonkat korjataan ja polvinivelet vaihdetaan parempiin ja taas jatkuu matka mukavasti terveenä ja työkykyisenä. Mutta entäs sitten, kun näkö alkaa heikentyä?
Monessa työssä hyvästä näöstä on suuri etu. Lentäjäksi ei edes pääse ihminen, joka joutuu käyttämään silmälaseja ja tuon kovasti hikoilevana ihmisenä ymmärrän. Pelottavaa olisi olla lentokapteenin kyydissä, jonka silmälasit huurtuisivat laskeutuessa tai tipahtaisivat silmiltä nousukiidon aikana.
Sydämestä saa toimivan pelin leikkaamalla, polven kivut häviävät tekonivelen avulla ja silmistä saa uudenveroiset laseroimalla. Sydänleikkaus kestää kuutisen tuntia eikä maksa potilaalle siis paljon mitään. Polvinivelen uusiminen on myös muutaman tunnin juttu eikä sekään suuria kustanna. Silmän leikkaus laserilla vaatii vain kolmen sekunnin ponnistuksen tehokkaalta laitteelta, mutta potilaan on se kuitenkin maksettava itse, vaikka leikkauksen edut yhteiskunnalle ovat aivan kiistattomat. Tuhansien eurojen lasku ihmiselle tärkeimmän elimen korjausleikkauksesta on kohtuuton muihin toimenpiteisiin verrattuna. Leikkauksesta on monia etuja niin yksilölle kuin koko yhteiskunnalle: työteho paranee, liikenneturvallisuus kohenee, mielenvirkeys saa uuden ulottuvuuden, arjen askareet helpottuvat aivan kuin muissakin kalliissa ihmisenkorjausleikkauksissa. Mutta miksi vain näkökyvyn parantamisleikkaus on niin kohtuuttoman kallis? Miksi sydämeni saa lyödä kansan piikkiin? Miksi luuni korjataan kansan kassasta? Miksi kuuloani korjaillaan verovaroin? Mutta miksi en saa lakata sokeana törmäilemästä koko väen yhteisistä varoista? Kuka vastaa?

Mikä näistä loukkaa eniten?

Yleensä ihmistä loukkaa joku asia erikoisesti. Aina ei voi tietää, mikä menee syvimmälle ihmisen tuntoihin, mutta viime aikoina erilaiset etnisiin ryhmiin tai kansanosiin tai uskontoon ja jopa eläimiin jollakin tavalla liittyvät nimet loukkaavat eritoten ja saavat herkimmät ihmiset aivan pois tolaltaan. Alla on muutamia nimiä, jotka loukkaavat erikoisesti. Mikä niistä loukkaa sinua eniten? Katsohan ja tunnustele syvältä sisimmästäsi

Eskimo-jäätelö (viittaa pohjoiseen ihmisrotuun)
Neekerinpusu-suklaa (viittaa eteläiseen ihmisrotuun)
Matti ja Maija-paistinpannu (viittaa savolaiseen ihmisrotuun)
Laku-Pekka-lakritsi (viittaa suomalaiseen ihmisrotuun)
Horna-maali (viittaa selvästi helvettiin)
Helvetin Enkelit-moottoripyöräkerho (viittaa sekä alas että ylös)
Asko-huonekaluliike (viittaa Idols-tuomariin)
Indian-moottoripyörä (viittaa Amerikan intiaaneihin)
Honda Africa Twin-matkamaastomoottoripyörä (viittaa kaksikyttyräisiin kameleihin)
Black@White-videopeli (viittaa mustiin ja valkoisiin)
Black Horse-alusasu (viittaa isoihin, mustiin miehiin tai jopa presidentivaaleihin)
Mari-Mekko-kangas (viittaa ruohoa polttavan transun vaatekappaleeseen)
Kiinankaali-ruoka (viittaa oppimattomaan tai kovapäiseen kiinalaiseen)
Ruotsinpyhtää (viittaa...hmm. en saa sanotuksi)
Valkovenäläinen-alkoholiannos (viittaa nahkapäisiin väkivaltarikollisiin)
Musta Ryssä-alkoholiannos (viittaa idempää Moskovaan muuttaneisiin, väkivaltarikollisten jatkuvan vihan kohteisiin)
Lumia-puhelin (viittaa espanjalaiseen ilotyttöön)

Eikös olekin kumma, että ne jotenkin vaan loukkaavat. Minusta tuo Matti ja Maija on pahin. Mitä tekemistä noilla rautatietä ihmettelevillä vanhuksilla on paistinpannujen kanssa. Ei kerrassaan mitään.

Kunnioita isääsi ja äitiäsi: mitäs se on

Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Noin kehotetaan neljännessä käskyssä. Muistan kouluajoilta käskyläksyjä lukiessani, että käskyt vielä jotenkin painuivat päähän, mutta se Mitä se on -osio nosti hapot kurkkuun jo kymmenvuotiaana ja sai mahahaavan orastamaan jo ennen ensimmäistäkään finniä.
Kunnioita isääsi ja äitiäsi ja mitä se on. No sehän on kai sitä, että lapsen toivotaan, uskotaan arvostavan omia vanhempiaan ja samalla sisaruksiaan ja ennen kaikkea itseään. Ja sitäkin se on, ettei murrosikäinen haistattelisi vanhemmilleen tai opettajilleen puhumattakaan aivan ventovieraille sivullisille. Sitäkin se kenties on, ettei aikuinen lapsi kävisi avuttoman vanhempansa kukkarolla elintasolleen jatketta kärttämässä noin vain omin päin, luvatta ja varkain.
Mitäs se vielä on? Neljäs käsky kehottaa nostamaan hattua ja kumartamaan kohteliaasti edelliselle sukupolvelle, mutta aivan salakavalasti se sisältää yleisemmänkin kohteliaisuuden, hyvän tavan, joka ei ole itseltä pois: kunnioita. Kunnioita, ole kohtelias, arvosta, älä ole ylimielinen, pidä huolta, auta, siloita tietä, poista esteitä, kannusta - ja kiitä.
Kunnioita isääsi ja äitiäsi - se ei ole keneltäkään pois. Ei sinulta eikä ehkä minultakaan.

Niinkuin sanoin, käskyt opeteltiin koulussa aivan liian varhain ja ne pääsivät sisällöltään unohtumaan kaiken muun tiedon alle ja taakse. Minä ainakaan en juuri ymmärtänyt Mitä se on -sisältöä enkä sitä omasta mielestäni sisäistänyt. Mutta luulenpa totisesti, etteivät kaikki enää ymmärrä tai sisäistä edes tuota slogania: kunnioita isääsi ja äitiäsi. Luin iltapäivälehdestä, että päiväkodeissa jo viisivuotiaat huorittelevat hoitajia ja haistattavat, mitä ovat kotona kuulleet haistateltavan. Mitäs se sitten on? En minä vaan tiedä.

Minne ryntäät, Astrid-kulta?

Naiskansanedustajien verkoston johtonainen, Astrid Thors pahoitti mielensä, kun Mauri Pekkarinen puhui kuntaliiton ruotsinkieliselle toiminnanjohtajalle ryntäistä. Kristiina Wikbergin mikrofoni oli jossakin puhetilaisuudessa irronnut ja se piti kiinnittää takaisin rintaan (siis vartalon etupuolen yläosaan, ei jompaan kumpaan rintaan). Mauri Pekkarinen herrasmiehenä kiirehti apuun ja erehtyi käyttämään tuossa varsin yllättävässä tilanteessa sanaa rynnäs. 

Lehdistö oli taas nokkelasti paikalla ja tarttui tilaisuuteen (vrt Jari Tervon uusi sarja, Moska) ja teki Mauri-polosta sovinistin.

Astrid-kulta pahoitti tuosta oman mielensä. Ei olisi hänen mukaansa pitänyt Maurin käyttää sellaista sanaa, jota hän ei ollut itse edes koskaan kuullut.

- Olen oppinut uuden suomen kielen sanan. Niissä piireissä, joissa olen liikkunut, poliitikkona ja yksityishenkilönä, ei ole koskaan käytetty tuollaista sanaa. Se ei ollut lainkaan vitsikästä vaan loukkaavaa ja halventavaa, Thors sanoo Iltalehdelle ja vertaa tapausta tytöttelyyn.

Iltalehti jatkaa: Tapaus koskettaa Thorsia henkilökohtaisesti, koska hän on Wikbergin tuttu vuosikymmenten takaa.

- Olen lähettänyt hänelle sympatian osoitukset. 

(Kaikki kirjoitus- ja välimerkkivirheet ovat Iltalehden ammattitoimittajan omia enkä ota niistä vastuuta;-)

Oletko kuullut koskaan sanaa juablukka (tarkoittaa omenaa)? Oletko kuullut koskaan samaa jäyzä (tarkoittaa kananmunaa)? Oletko kuullut koskaan sanaa kartohka (tarkoittaa perunaa)?

Sattuipa evakkotaipaleella Pohjanmaalla seuraava tapaus. Karjalaismummo kuori perunoita ruokapöydässä paljain käsin. Sellainen oli tapana hänen Karjalassaan. Kuuma peruna poltteli sormissa ja talon isäntä kehotti mummoa laittamaan perunan haarukkaan. Mummo loukkaantui ja tiuskaisi isännälle: "Ka laita ize kuuma kartohka huarukkah!"

- Tilaisuus on vielä kesken. Mihin ryntäät, Astrid?
- Sovinisti! Meidän piireissä ei käytetä tuollaisia sanoja. Men nu måste jag anfalla.

Up(sista)

Sain kokea tunteikkaan animaatioelokuvan Up, jossa vanha mies lähtee toteuttamaan elämänkumppaninsa kuoleman jälkeen heidän yhteistä unelmaansa. Mukaansa hän saa sattuman oikusta pienen partiopojan, jonka pitää ansaita rintaansa vielä yksi puuttuva merkki, vanhuksenauttamismerkki.
Vanhus ja poika kohtaavat jännittävällä talolentomatkallaan (katso elokuva niin koet tuonkin) myös voimakkaan vastustajan, joka on onnistunut opettamaan koirat puhumaan. Mutta ei tässäkään tarinassa koira karvoistaan pääse. Kun sille sanotaan sana orava, se jähmettyy täysin paikoilleen kykenemättä liikauttamaan edes häntäänsä. Jostakin syystä minulle tuli mieleen ihan tavallinen suomalainen, joka kuullessaan sanan taantuma tai lama käyttäytyy juuri täsmälleen samalla tavalla: jähmettyy niille sijoilleen kuin olisi jäätynyt hyytävään viimaan. Upsista.
Mutta elokuvan koirat saavat aivan uskomattomasti uutta virtaa, kun niille sanoo sanan pallo. Ja kun pallon heittää, mikään ei niitä pidättele, ei edes suunnaton uskollisuus isäntäänsä.
Miten olisi, jos yhdessä kajauttaisimme sanan PALLO! Ja ryntäisimme sen perään kuin puhuvat koirat. Mokomat taantuman oravat istukoot häntänsä verille omissa puissaan. Parempi on juosta pallon perässä kuin jäätyä pystyyn joulun kynnyksellä. Siis up kaikki vaan. Och svenskarna kan behålla orden sista.

Hyvästi - ei koskaan enää

Oletko koskaan seisonut ikkunassa ja katsonut, kun rakas ihminen kävelee pois etkä näe häntä enää milloinkaan? Oletko koskaan puristanut jotakin kädestä, halannut, katsonut häntä silmiin ja sanonut näkemiin, mutta et olekaan häntä enää sen jälkeen nähnyt? Oletko koskaan kuullut ihmisen lähtevän viimeisen kerran pihastasi etkä milloinkaan enää palaavan takaisin? Oletko koskaan lukenut kirjeen viimeistä sanaa: hyvästi.
Viimeisen kerran jälkeen ei enää koskaan palata, viimeisen kerran jälkeen ei enää koskaan tavata, viimeisen kerran jälkeen ei enää koskaan kohdata.
Sanomme usein toisillemme, ettei koskaan enää: ei koskaan enää sitä, ei koskaan enää tätä. Kun tuon sanomme, kuolemme niille sijoillemme, suljemme suumme ikiajoiksi, laitamme silmillemme mustat laput, sidomme kätemme ja jalkamme ja lakkaamme olemasta.
Hyvästi siis - ei koskaan enää elämässä. Voi hyvästi siis - ja nähdään;-)

Viimeinen suomuurain

Kun hillasato alkoi kypsyä loppukesän päivinä kullankeltaiseksi matoksi pohjoisen soilla ja nevoilla ja rämeillä, aurinko oli vielä korkealla, sen hehku häikäisemätön ja suotaan vartioivan ihmisen katse kirkas kuin lapinpöllöllä. Nousi ikiaikainen adrenaliini syvältä sisimmästä Lapin asukkaan ohimoihin ja nosti käden kohti katanaa, puristi sormet tanakasti miekan ympärille, kirkasti poskien punan ja sai veden nousemaan silmiin kiihkeäksi kiilloksi. Veren väkevä lisä nosti raskassaappaisen jalan suosta, polkaisi toisen alas ja jatkoi, jatkoi, jatkoi matkaa läiskyvä askel kerrallaan kohti muurainmattoa, kohti iankaikkista oikeutta oman suon antimeen, luonnon luumarjaan.
Saapui suolle kaukaa maailman viimeisimmästä kolkasta myös pakettiautollinen poimijoita, luumarjan lunastajia, muuraimen mukaansa kerääviä aasialaisia, luontaisia vihollisia vuosituhanten takaa.
Yli sata vuotta sitten eksyi Lapin erämaihin kuuden miehen joukko taistelukuntoisia japanilaisia sotilaita, samuraita. Olivat päättäneet purjehtia maailman ääriin, mahdollisimman kauas uutta Mutsuhito-kehitystä, sitoneet katanansa tiukasti vyölle ja rantautuneet viimein Pohjanlahden perukkaan, Kemin tienoille ja siitä vaeltaneet ylös Lappiin kenenkään näkemättä, perustaneet sinne oman klaaninsa ja ottaneet joitakin lappalaisia joukkoonsa ja kouluttaneet heistä samuraita. Mutta kun Lapin miehelle samurai oli outo asia, kutsuivat he mieluummin itseään suomuuraiksi.
Kukaan ei koskaan päässyt näkemään tositoimissa noita Pohjolan petoja, laajan Lapin leukumiehiä, kuumasti humisevan katanan villejä viistäjiä. Ei kukaan ennen vuotta 2011. Elokuun kuumana iltapäivänä vetäisi Lakka-Aslakki visakoivuisen katanan vyöltänsä ja hyökkäsi thaimaalaisia marjanpoimijoita vastaan aikomuksenaan ajaa nämä juuri sinne, mistä olivat tulleetkin. Mutta kuin kohtalon oikusta sattui miehen tie emokarhun ja tämän poikasen väliin. Kertapuraisulla katkesi visakoivuinen katana. Kumeasti paukahti aikuisen karhun tassu miehen rintaan ja siihen päättyi miehen mainen matka.
Eivät nähneet pakettiautolla suonreunaan tulleet poimijat Lakka-Aslakin viimeistä taistoa. Kuulivat vain komean karhuntassun kumahduksen, mutta jatkoivat pian marjastustaan innostuneina ja iloisina. Edessä avautui laaja suo keltaisena, kullattuna peltona. Lähellä makasi luontoäidin lahjalle lupauksensa antanut soturi kuin Lapin lakan kivinen sydän. Viimeinen suomuurain oli kuollut.

Vahva johtaja ei lyyhisty itkemään

Historia kirjoittaa valloittajista, teurastajista, murhamiehistä, itsekkäistä kaikin keinoin eteenpäin rynnivistä juonittelijoista ja pahantekijöistä, politiikan voimamiehistä ja -naisista, että he ovat vahvoja johtajia. Ihminen, joka ei anna missään olosuhteissa tunteilleen*) sijaa, on vahva johtaja. Ihminen, joka ajattelee kaikissa tilanteissa "kansansa etua" kaikkien muiden kansojen kustannuksella, on vahva johtaja.

Pääministeri Matti Vanhanen kertoo uudessa kirjassaan, miten hänen teki Jokelan koulusurmien jälkeen mieli vain lysähtää kasaan ja itkeä. Alla on suora lainaus pääministeri Matti Vanhasen päiväkirjamerkinnästä.

- Raavaan miehen kyyneleet, ihmisten voimattomuuden tunne, syksyinen pimeys... Tekisi mieleni itsekin lysähtää kriisikeskuksen sohvan nurkkaan itkemään, mutta virka vie voiton, väsynyt pääministeri tunnusti päiväkirjalleen.

Vahva johtaja ei lysähdä sohvannurkkaan itkemään, vaikka luokkahuoneellinen lapsia ja nuoria olisi tapettu. Vahva johtaja pitää kaiken sisällään ja vakuuttaa, että vaikeuksista selvitään kyllä. En itsekään uskoisi ihmiseen, joka käsiinsä nojaten itkisi vuolaasti uutislähetyksessä onnettomuudesta puhuessaan. Miksikähän en uskoisi? Miksi minun pitäisi uskoa ihmiseen, joka silmääkään räpäyttämättä kertoo minulle: "Olen kovasti pahoillani kaiken tapahtuneen vuoksi." Miksikähän minun pitäisi uskoa?

*)Tunne-sana tarkoittaa tässä tapauksessa itkua, ei esimerkiksi sadistista orgasmia taistelukentän kumussa, ei mielihyvää toisen tappiosta, ei syvää vitutusta arvovaltatappiosta puoluetoverille...  

Jumalan nimeen edullisesti taksilla

Mies pysäytti taksin ja pyysi ajamaan hotellilleen, Radissoniin. Sanoi hinnaksi 20 euroa. Taksikuski haukkui miehen aasiksi, kun uskasi edes ehdottaa tuollaista hintaa.
- Kuka hullu ajaa tällaista matkaa parilla kympillä.
- Sillä minä vaan oon menny.
- Mistä se taksi on sinut poiminut kyytiin? Hotellin vierestäkö?
- Tästä samasta paikasta.
- Aasi on sekin. Kenen kannattaa ajaa taksia sellaisilla hinnoilla? Ei minun ainakaan. Vain täysi ääliö ja tonttu suhaa pitkin kaupunkia ja maksaa asiakkaalleen vielä dieselit. Vannotko Jumalan nimeen, että juuri tästä olet noussut kyytiin?
- Jumalan nimeen vannon.
- Hyppää sitten kyytiin, jos Jumalan nimeen vannot. Kaikki, mitä olet sanonut, on nyt sitten sinun ja Jumalan välinen asia eikä kuulu minulle. Radissoniin siis.

(Tämä tarina on tosi, vaikka ei Suomessa tapahtunutkaan eikä valuuttana ollut euro.)

Orvokkini, kultasydän

Äiti itki liikenneonnettomuudessa kuollutta lastaan ja ihmetteli, miksei hänellä ja muilla lapsensa menettäneillä ole yhteistä nimitystä. Kun puoliso kuolee, tulee toisesta leski ja kun vanhemmat kuolevat, jää lapsi orvoksi.
"Mutta minä en ole mikään", itki suruaan äiti.
Mahtaako missään kielessä olla maailmankaikkeuden suurimman surun henkilökohtaisilla omistajilla nimeä, nimitystä, vai onko asia aina ollut niin intiimi, arkaluonteinen ja henkilökohtainen, ettei sitä ole haluttu, uskallettu tai jaksettu puhutella. Kun suru on suurin, se on niin musta ja syvä, ettei sen kohdetta ole nimetty.


Orvokkini tummasilmä, kultasydän pieni,katsot aina lempeästi,kun käy luokses tieni. 

Itse hoidin kukkamaani,rikkaruohot kitkin,kannoin vettä iltasella rantatietä pitkin. 

Noudan tästä äidilleni orvokin tai kaksi, annan kaunokukkaseni äidin armahaksi.

Minun äitini oli orvokki, kun hän menetti yhden pienistään. "Itse hoidin kukkamaani, rikkaruohot kitkin, kannoin vettä iltasella rantatietä pitkin." Äidissäni, orvokissa asui muisto omasta lapsesta, ikuisiksi ajoiksi tuonilmaisiin matkanneesta.  Kun lapsi lähtee maailmasta, muisto ei matkaa mukana kuoleman maille, vaan jää äidille ja isälle kultasydämeksi. "Katsot aina lempeästi, kun käy luokses tieni."

Kyllä peikot ovat aivan totta

Tämä tarina on tosikertomus kehitysvammaisen miehen metsäretkestä ja metsänpeikoista. Tarinan ei ole tarkoitus olla osoitteleva eikä rasistinen mihinkään suuntaan, ei vammaisuuteen eikä vierasmaalaisuuteen. Tarina on kerrottujen satujen, kuullun ja luetusta opitun sekä vilkkaan mielikuvituksen summa ja oikein ymmärrettynä hauska seikkailu suomalaisessa metsässä.

Lähti mies metsään kuin hänellä tapana useinkin oli, varustautui huolella, pukeutui asiallisesti ja otti puhelimensa mukaan, jos jotain vaikka sattuisi. Eikä aikaakaan, kun äidin puhelin jo soi ja mies kertoi tavanneensa metsässä peikkoja. "Niin varmaankin", oli äidin ajatus. Hän selitti pojalleen, ettei peikkoja oikeasti ollut olemassa, mutta ymmärsi kyllä, että niiden näkemiseen on jokaisella aivan oma oikeutensa. Kului tovi ja poika soitti uudelleen ja vakuutti metsässä olevan peikkoja. Äiti yritti vielä kieltää asiaa ja vakuutella, etteivät sadut kuitenkaan aina olleet totta. Mutta kun mies väitti ottaneensa yhden peikon kiinni ja teljenneensä latoon, oli äidinkin pakko uskoa ja ottaa todesta poikansa vakuuttelu. Päättivät lähteä yhdessä isän kanssa katsomaan, mitä metsässä oikein tapahtui ja millaisia peikkoja poika oli heinälatoon kantanut.
Kun ladon ovi avattiin, ovisuulla seisoi hämmästyneen näköinen, hieman pelokkaan oloinen, mustatukkainen, pitkähiuksinen aasialainen mies. Hän kertoi pojan vanhemmille olevansa thaimaalainen marjanpoimija, jota hiedän poikansa oli puhutellut, mutta jonka kieltä ei ollut ymmärtänyt. Poika oli soittanut kotiinsa ja kohta tämän jälkeen ottanut marjastajan tukevasti syliinsä ja kantanut varovaisesti latoon ja asetellut hellästi heinien päälle ja sulkenut poistuessaan oven.
Tarinassa on hyvin onnellinen loppu. Äiti ja isä uskoivat lopultakin poikansa peikkotarinan, marjastaja nauroi omalle osalleen ja lupasi viedä kotiinsa iloiset terveiset ja mies oli saanut uskoa kuulemansa tarinat peikoista tosiksi. Meidän osamme tässä elämässä on olla totta toiselle - ei yhtään enempää, ei mitään muuta.

Kuka löytääkään lumimiehen

Venäjällä on löydetty lumimiehen pesä. Uskotaan, että neanderthalin ihminen on jotenkin onnistunut säilymään nykyihmisen varjossa syrjäisimmissä erämaissa Venäjällä (no Siperiassa tietenkin). Sekalainen tutkijajoukko kuuluu paikallistaneen 95 prosentin varmuudella lumimiehen eli jetin Altaivuoriston kupeessa olevasta Azasskaja-luolasta. On löytynyt makuupaikka, valtavan suuria jalanjälkiä ja jopa turkin osia. Onkohan siellä tapeltu vai onko lumimiehellä karvanlähtöaika parhaillaan?
Nyt puuttuu enää vain näköhavainto elävästä lumimiehestä. Pekka ja Pätkä ovat jo yhden lumimiehen onnistuneet elävänä maapallolta löytämään, mutta kukahan mahtaakaan löytää toisen. Minulla on asiasta hyvin vahva epäilys. Luulenpa, että Venäjän pääministeri Putin on jo haistanut lumimiehen jäljet. Snöf, snöf...

Palavien tähtien alla valitan vain niskaani

Kovin paljon poikkeavat astronomin innostus ja minun käsitykseni taivaallisesta ilotulituksesta. Menneenä viikonloppuna maapallo livuskeli Draconidien meteoriparven läpi ja tähtitieteilijöiden maailma oli haljeta innostuksesta. Ympäri maapalloa lensivät tutkijat Suomen loppusyksyistä taivasta ihmettelemään. Tähdenlentojen piti valaista taivas kuin  vanhanajan piirretyissä joulukorteissa, ja niinpä varustauduin minäkin syyspimään, koleaan yöhön tähtitaivasta ihailemaan.
Seisoin pihalla melkein kokonaisen tunnin niska likimain 90 asteen kulmassa selkärankaan nähden ja näin kuusi melko vaatimatonta tähdenlentoa. Taivas umpeutui lopulta paksuun pilvimassaan ja vain kuun kelmeä kajo himersi muuten mustalla taivaalla. Kun ankaran huimauksen saattelemana sitten yritin löytää ulko-oven pilkkopimeällä pihamaalla päästäkseni sisälle lämpimään, ajattelin niitä tutkijoita, jotka juuri sillä hetkellä ottivat "ilotulituksesta" kaiken irti. Kovin ovat innostuksen lähteet ja ilotulituksen määreet meillä erilaiset. Tunsin oloni hyvin vaatimattomaksi ja kiittämättömäksi. Luonto oli juuri tarjonnut minulle ennen kokemattoman elämyksen enkä minä osannut sitä arvostaa. Mutta onneksi löysin nopeasti syyllisen, jonka niskaan saatoin tuon lokasangon kaataa. Amerikkalaiset laajakangaselokuvat ovat muokanneet aistini varsin kiittämättömiksi  yltäkylläisillä efekteillään. Minun olisi pitänyt tuntea suurta kunnioitusta näkemääni kuutta tähdenlentoa kohtaan. Olihan sen alkulähde kuitenkin kauempaa kuin ensimmäinenkään tieteiselokuva. Kun kahden satavuotiaan pölyvanan viimeiset rippeet hipoivat hehkuen hiuksiani, minä vain valitin niskaani. Voi minua kiittämätöntä.

Viikatemiehelle kyytipoikaa

Rinnassa jysähti ja maailma puristui valtavien kourien väliin. Siinä se.
Kalevi heräsi valkoisista lakanoista. Silmät olivat rähmän tahmentamat, sieraimista lähti kirkkaan läpikuultava letku ja käsivarteen oli teipattu toinen samanmoinen.
- Kalle kävi sitten rajoilla.
Naapurisängyn mies puhutteli tuttavallisesti. Kalevi rykäisi ja sai sanotuksi.
- Taisi kävellä viikatemies melko läheltä. Mikä päivä?
- Lauantai.
- Helevettiläinen. Mulla on korkkaamaton kossupullo kiukaan pesässä. Jos nyt akka pistää saunaan tulet, menee kossut harakoille.

Hoitaja astui huoneeseen ja ihmetteli tyhjää sänkyä.
-Missä Kalevi?
- Lähti. Sanoi, jotta jos viikatemies tästä kävelee, oottelee kaikessa rauhassa vaan. Hän käy hakemassa kossupullon kyytipojaksi.

Kun oli sunnuntai

Kun lapsena heräsin kesäsunnuntaiaamuun, saatoin kuulla radiosta kirkonmenon, saatoin avoimesta ikkunasta kuulla kirkonkellojen kiireettömän kutsusoiton jumalanpalvelukseen, saatoin kuulla hitaasti ohi ajavan auton hurinan, saatoin kuulla lehmän ammuvan tai naapurin kanojen kotkottavan, saatoin kuulla laiskan moponmoottorin yksitotisen pärinän, saatoin kuulla kottaraisen monipolvisen laulun, saatoin kuulla vienon vasaranpaukkeen jumalaapelkäämättömän rakennustyömaalta. Äänet olivat varovaisia, läpitunkemattomia ja lepääviä, kun oli sunnuntai.
Sunnuntaina saatoin kuunnella herkin korvin arkisiakin ääniä, kun tiesin niiden pian lakkaavan, kun tiesin, että oli sunnuntai. Kirkonkellojen kumu kaikkosi kauas, mopon ääni hiipui vähitellen ohueksi, lehmät laiskistuivat lypsyltä pellolle lepäämään, katonkorjaaja kipusi alas kesäpäivän kahvipöytään. Oli sunnuntai. Laiskasti äänet tulivat ja sulivat. Leppeästi lepattivat lepän lehdet, havisivat haavat, kahisivat koivut. Kissa ojenteli takajalkojaan, venytteli ja ohuesti kuin ohimennen päästi puolikkaan naukaisun kuin nälkäänsä esitellen. Tuuli tuulonen heilutti hiljaa verhoa eikä ääntä päästänyt, kun oli sunnuntai.

Pala Ruotsia on iso onni

Jos pohjalaisten häitten ja hautajaisten ero on vain, että hautajaisissa on ruumis jo valmiina, Suomen Kreikan vakuuksien ja vakuudettomien ero lienee siinä, että on aivan sama: häät tai hautajaiset, ruumis on valmiina. Jos et tuota alkua ymmärrä, ei vika ole sinun. Kreikkaa on vatuloitu jo niin monesta kulmasta, ettei siitä saa selvää itse pääperkele. Kun Suomi antaa Kreikalle miljardeja ja Kreikka myy velkakirjoja rahoittajalle, joka yrittää saada korkoa sijoittamilleen pääomille, Suomi saa joskus kolmenkymmenen vuoden kuluttua rahoja, jos nuo Kreikan rahoittajille myymät velkakirjat eivät ole muuttuneet arvottomiksi ja jos ylipäätään on kukaan enää mitään mistään ostamassa ja huhhuh. Onkohan kuitenkin niin, että nyt kerätään tyhmien ihmisten löysät rahat taas kerran turvaan todellisten onnenkerjäläisten pohjattomaan pussiin? On.
Ruotsi on hieno maa. Siellä ei uutisissa puhuta Kreikasta halaistua sanaa. Siellä vaan ollaan onnellisia, että on oma kruunu ja prinsessa sitä myöten raskaana. Onneksi minulla on pala Ruotsia.

Minä näen

"Minä näen." Nuo sanat ovat raamatullisimmat ihmisen koskaan lausumat sanat. Näköaisti on ihmisen tärkein aisti, ja siksi Jeesuksestakin tuli niin suuri ja suosittu, kun hän osasi palauttaa ihmiselle kaikkein kalleimman: kyvyn nähdä Jumalan luoma, kaunis ja ainutkertainen maailma väreineen, muotoineen, kokoineen, liikkeineen.
Kun täytin neljäkymmentä vuotta, huomasin näkökykyni pikkuhiljaa heikkenevän, ja vuosien kuluessa en enää selviytynyt tavallisista arjen askareista ilman laseja. Ensin piti olla lukulasit ja sitten olisi pitänyt olla vähän myös kaukonäköä tarkentavaa optiikkaa. Mutta tuon ajatuksen hylkäsin ja vuosikaudet arvasin, mihin päin pitää autolla kääntyillä, jotta pääsisi perille. Kyllästyin ja tilasin ajan silmälääkärille ja laserleikkaukseen.
Silmät tutkittiin ja viikon päästä leikattiin. Kysyin, voiko ikänäköä korjata. Ja sain varman vastauksen, että voi.
Leikkaus kesti kaikkineen kaksikymmentä minuuttia. Ensin leikattiin oikea silmä: 50 sekuntia ja läppä oli tehty, kolmen sekunnin kuluttua myös näkökykyä parantava laserhoito oli päätöksessä. Ja sitten korjattiin heti perään toinen silmä taas tarkaksi ja teräväkatseiseksi.
Muutaman tunnin ajan silmät olivat valolle arat, mutta mitään kipuja en tuntenut. Enkä tuntenut minkäänlaista kipua koko operaation aikana. Vaikka silmät ovat mielestäni ihmisen upeimmat elimet, niiden korjaaminen on nopeampaa kuin kynsien leikkaaminen. Nyt kun leikkauksesta on reilu viikko, näkökykyni on mitä parhain. Aivot hakevat vielä joitakin viikkoja ja kuukaisia uusia näkemisen ratoja, mutta normaali arki on nyt huomattavasti helpompaa kuin viikko sitten. Voin askarrella ja lukeakin ilman laseja, ja vain tarkimpiin tehtäviin käytän tavallisia tiimareita, ykkösiä.
Kyllä maailma onkin kaunis. Joku kauhisteli minulle leikkauksen hintaa, joka maksoi saman verran kuin hyvä mopo. Mutta minä tein valintani: ajan mieluummin harrikalla kuin mopolla ja katselen mieluummin kirkasta maailmaa nyt asfalttitieltä käsin kuin joskus tulevaisuudessa harmaan pilven reunalta. Nähdään.

Sateenkaaren tuolla puolen

Se juoksi minua vastaan valtatien risteyksessä läpimärkänä ja kylmissään, pelokkaana jyrisevistä rekoista ja hurisevista autoista ja uteliaana uusista hajuista ja oudoista ihmisistä. Pieni, musta koiranpentu oli karannut kaukaa kotoaan emonsa perään ja taivaltanut muutaman senttimetrin mittaisilla jaloillaan maailman ääreen yli valtavien kivilohkareiden, syvien, vettävirtaavien kanavien, läpi mustien metsien ja kalvavien risukoiden, poikki sateenpiiskaaman valtatien.
Nostin läpimärän koiranpennun autoon ja vein sen kotiini kuivattavaksi ja ruokittavaksi. Sen emo lähti omille teilleen, ja pentu ihmetteli harhaavin juoksuaskelin syysmustaa iltapäivää ja ohikiitäviä autoja. Ei olisi Kolumbuskaan yksin saanut laivaansa ohjatuksi turvasatamaan, vaikka osasikin tähtiä lukea. Miehistöä tarvittiin purjehtimaan suuri alus oikeaan suuntaan. Miten siis olisi pieni koiranpentu löytänyt kotiinsa sateenkastelemassa maailmassa, jossa kaikki tähdet olivat piilossa mustan pilvimassan takana.
Ilta hämärtyi, turkki kuivui, pieni koiranvatsa täyttyi maidosta - ja koti löytyi, kun se miehissä etsittiin. Ja niin pääsi pieni Kolumbus onnellisesti kotisatamaan tutun miehistön  luokse. Mutta selvisikin, ettei tuo peloton seikkailija ollutkaan merimies. Kolumbus olikin rohkea tyttö,  joka halusi ottaa selvää, miltä maailma näyttäisi sateenkaaren tuolla puolen. Olisiko siellä ansa vai aarre? Joka sitä ei käy katsomassa, ei sitä koskaan saa tietää.

Kaameaa kiroilua hiekkalaatikolla

Pikkupojat istuivat hiekkalaatikolla. Toinen pyyhkäisi kumilapasella nenästä valuvan räkätipan ja vielä vetäisi voimakkaasti ilmaa nenän kautta sisään.
- Samperi.
Kaveri taputteli sinisellä muovilapiolla leluauton lavalle hiekkaa tiiviiksi kuormaksi, työnsi autoa vähän eteenpäin sitä varten rakennetulla hiekkatiellä.
- Hemmetti.
Molemmat olivat hetken hiljaa ja hyörivät omissa leikeissään.
- Tiijän minä rumempiaki sanoja.
- Etkä tiijä.
- Tiijän.
Toinen poika nousi seisomaan ja otti kurahaalarin viilekkeistä vahvan otteen.
- Kepu.
- Lol.
- Miten niin?
- Kovin on persu. Persu, persu, persu.
- Nii. Sateella pitää olla kurahaalari päällä, ettei persus kastu.
- Niin pittääki. Pissattaa.
- Meetkö sisälle?
- Ei tartte. Mulla on imukykyinen.
- Niin mullaki.
- Mikä kuva sun vaippapussissa on?
- Kekkonen.
- Niin mullaki. Mikä se Kekkonen on?
- Emmätiijä. Äiskä sano, ettei se loukkaa.
- Ketä?
- Ei ketään.
- Samperi
- Mää lähen kummiski potalle.
- Ja mää.

Laku-Pekka ja Babi Jar

Kun ihmiskunnan ongelmat jurraavat Babi Jarin ja Laku-Pekka -lakritsipatukkakääreen välimaastoissa, kysyn monta kertaa kuin ohimennen itseltäni: "Mitä ihmettä minä täällä maailmassa teen?" Kun miljoonia ihmisiä ammutaan, kaasutetaan, kidutetaan, myrkytetään, hakataan, tallotaan, telotaan, kuristetaan, potkitaan, pistetään, poltetaan ja pommitetaan hengiltä, miten tuon kaiken sekasorron ja julmuuden keskellä joku voi pahoittaa mielensä karamellipaperista.

Fazer joutuu vetämään Ruotsin markkinoilta Kina-karamellipussin, kun siihen on piirretty sarjakuvanomainen, hauskannäköinen kiinalainen. Suomessa muutettiin lakritsipatukan kääre, kun siinä oli karrikoitu musta, hyväntuulinen lapsi. Ja nyt on pahantuulisten ihmisten vihlovissa hampaissa Eskimo-jäätelö. Syytä en edes ilkeä kirjoittaa.

Milloinkahan pannaan julistetaan Asterix, kun siihen on piirretty aika naurettavan näköisiä roomalaishahmoja eikä kaikin paikoin gallialaisissakaan ole hurraamista. Milloin syttyvät Tenava-roviot, kun siinä lapset on kuvattu niin isopäisiksi ja suuripäisiä loukkaavannäköisiksi? Milloin Lucky Luke saa tuta ihmiskunnan raivon, kun sen sivuilla vilisee mustatukkaisia, suurihampaisia meksikolaisia? Voi helevettiläinen.

Vilahdus Jumalasta

Muuan ystäväni, Rokki-Vaari on nähnyt Jumalan käden. Käden toisessa päässä on ollut Diego Maradona -jalkapalloilija läntisiltä mailta. Me ihmiset haluamme jatkuvasti todisteita Jumalan olemassaolosta, näkyjä, kuvia milloin missäkin: pilvissä, ranskanpullassa, ladon seinässä, käärinliinoissa, laastarissa... Me etsimme konkreettisia todisteita haudoista, luolista, jäätiköiltä. Graalin maljaa on metsästetty niin todellisessa elämässä kuin elokuvissakin. Jeesuksen ristin palasia on myyty maailmassa jo enemmän kuin Etelä-Amerikassa on ehditty sademetsää kaataa. Tai ainakin enemmän kuin uutta on istutettu tilalle.

Minäkin olen nyt nähnyt raamatullisen ihmeen: liitonarkin. Tuosta juoksi hän torin poikki tukka hulmuten pysähtynein katsein, siniharmain naamoin, risaisin ihokkain, notkuvin polvin. Kiire oli hänellä hetkeksi hengähtämään torin reunaan Siwan ikkunalaudalle. Mutta kun hän oli opiaattinsa saanut nielaistuksi, laskeutui hän taas maanpinnalle ja rauhoittui katselemaan jumalaisin silmin maailman hillitöntä menoa.

My name is...

Kävelin sisään lontoolaiseen asekauppaan. Teräs kiilsi silmiini lukittujen lasiovien takana, ja tiukkasilmäinen miesmyyjä katsoi minua hyvin tarkasti kuin haukka alhaalla ruohikossa hyppelehtivää hiirtä. Arastelin vähän minulle niin vieraassa ympäristössä, mutta halusin kuitenkin tutustua noihin niin paljon murhetta ja mukavuutta aiheuttaviin metalliesineisiin. Aseet kiehtovat minua koristeina, mutta eivät sykähdytä sydäntäni käyttöesineinä.

Katsoin pientä käsiasetta, joka lepäsi kiiltävänä ja kaiverreltuna mustalla sametilla. Kauppias seurasi katsettani.

- Kiinnostava?
- Hyvin kiinnostava. Ja varmasti myös hyvin arvokas.
- Kolmesataa.
- ?
- Kuusituhattakolmesataa.
- Vaikutatte hyvin tutulta. What´s your name?
- My name is Bond, James Bond.
- Arvasin! Hauska tutustua, mister Bond.

"Me juhlimme - sä pakkaat"

Muistan jostakin sarjakuvasta hautausurakoitsijan sloganin: Te juhlitte - mä pakkaan. Eilen näin uutispätkän eduskuntatalon portailla köyttä vetävistä kansanedustajista. Olivat juuri mokomat tulleet kesälomalta ja  viettivät jo muutaman päivän työrupeaman jälkeen leikkimielistä urheilupäivää. Tuli mieleen käänteisenä tuo iskulause: Me juhlimme - sä pakkaat.
Euroopan todelliset päättäjät lentelevät kuin pyryharakat ympäri maita ja yrittävät selvittää rahakriisiä ja estää koko maanosaa vajoamasta synkkään suohon. Kävi tuossa touhussa miten tahansa, kansa joka tapauksessa pakkaa eli kerää rahat omasta pussistaan ja maksaa koko juhlan.
Kun Suomen kansa itseni pois lukien valitsi maalle 200 kansanedustajaa eli parlamentin, joka siis kontrolloi rahoja jakavaa hallitusta, tuntuu tuollainen leikkiminen heti ylipitkän kesäloman jälkeen melkoisen naurettavalta ja vastuuttomalta touhulta. Varsinkin, kun meidän rahojamme ollaan jakamassa pitkin Eurooppaa. Jos talossani olisi vesivahinko ja putki vuotaisi vettä seinille ja lattioille, tuskin lähtisin pelaamaan jalkapalloa pihamaalle*).  Voi helevettiläinen!

*) Paitsi jos ajattelisin, että kyllä se vakuutusyhtiö hoitaa mokoman vahingon. Mä vaan pelailen ja pidän hauskaa;-)

Tavallaan on onni elämässä

Tavallaan on onni elämässä,
että sydänkumppaneista vain toinen jää leskeksi.

Tavallaan on onni elämässä,
että toinen tutkii ennaltatuntemattoman tien,
jonne toisenkin on väistämättä seurattava.

Tavallaan on onni elämässä,
ettei kummankin tarvitse olla yksin ilman toista.

Tavallaan on onni toisen suuri surukin.

Hukassa ystävät hyvät

Maailmassa on seitsemän miljardia ihmistä. Siis 7 000 000 000  tyyppiä vaeltelee sinne tänne ystävää etsien. Eihän tuollaista ihmismäärää oikein voi ymmärtää, ellei sitä jotenkin jaa osiin. Tuosta määrästä voisi perustaa 700 000 kymmenentuhannen asukkaan kylää tai kaupunkia. Tai sitten 70 000 sadantuhannen asukkaan melko suurta kaupunkia. Tai 7000 miljoonakaupunkia. Mistähän voi johtua, että jollakin ihmisellä ei ole yhtään ystävää? Mistähän voi johtua, että joku vanhus kuolee ypöyksin hoitolaitoksen terässänkyyn? Mistähän johtuu, että ylipäätään ihmisillä on hyvin vähän hyviä ystäviä, melko vähän kavereita eikä kovin paljon tuttujakaan? Suottako on maailmassa seitsemän miljardia ihmistä? Kun ystävyys on noin harvinaista ja kaveruuskin onnenkauppaa, miksi jopa ystävät riitelevät ja tutut tappelevat? Kas siinä pulma.

Huvimajassa hupia piisaa

Kun ajaa maantietä pitkin riittävän kauan ja tarpeeksi pitkälle, näkee tien varren talojen pihoissa yhden jos toisenkin huvimajan. Ja jos vierustoveri nukkuu umpiunessa ja kuljettaja on keskustelukumppania vailla, on aikaa ajatella huvimajojen sisältöä yhdeltä jos toiseltakin kantilta.
Mikä kenellekin on huvia, on varsin yksilöllistä. Toiselle on huvia istua mutterimajan porontaljalla ja paistella makkaroita keskelle huonetta rakennetussa grillissä ja seurailla savun leijailemista kohti kattoaukkoa. Useimmiten huvi ajatellaan leppoisaksi oleiluksi, pelailuksi, musiikin kuunteluksi, syömiseksi, juomiseksi, lemmiskelyksi - ruumiin ja sielun hempeät nautinnot lienevät useimpien huvimajojen herkkää sisältöä. Mutta entäs sitten, kun tunnepuolen karskit laitahyökkääjät muuraavat huvimajansa kivijalan, kokoavat kuusikanttisensa suojaavat seinät ja pääsevät lopuksi majaansa huviksensa sisustamaan. Monilla ääriuskovaisilla on tapana aina aika ajoin ruoskia itsensä verille mitä rankimmilla rensseleillä. Tällaisen huvimajan varusteisiin kuuluvat niin nahkaiset kuin teräksisetkin ruoskat ja mitä ankarimmat astalot. Tuossa majassa ei nuijalla hakata nuutunutta Prisman nautaa, vaan omaa elävää lihaa. Mäiske käy huvimajassa, kun ihminen saattaa itseään pyhän autuaaseen tilaan ja vapauttaa raihnaista ruumistaan herkempien henkien keskustelukaveriksi.
Jollekin suurinta huvia on istua kuukausikaupalla minikaivinkoneen ohjaamossa kauppahallin aulassa. Tällaisen henkilön huvimajaan riittää pieni keinonahkainen tuoli ja muutama vipunen ajankuluksi. Kolmas tahtoo laulaa yötä myöten karaokea. Hänen huvimajaansa ainakin naapuri suosittelee tuplaeristystä ulkoseiniin ja pienitehoisia äänentoistolaitteita.
Huvinsa on kullakin. Ehkäpä piankin näemme televisiosta uuden uutukaisen tositeeveesarjan  Huvi ja hirveys: huvimaja mielenmaisemassa.

Pankki on ryöstetty - rosvo vaiko poliisi

Libyan pankki on ryöstetty ja ryöstäjien on nähty ajavan pitkänä autokolonnana kohti etelää ja Nigeriä. Sanotaan saattueessa olleen paljon aseita, yli 50 ajoneuvoa ja - käsittämätön määrä dollareita ja kultaa ja timantteja ja euroja... Johan tuollainen määrä väkeä ja romua näkyy kuuhun asti. Sitä minä tässä vaan ihmettelen, miksei Nato tai USA pysäyttänyt noita pankkirosvoja ennen Nigerin rajaa. Luulisi satelliitilla näkevän vaaleanruskealla erämaahiekalla väeltavan rosvolauman kohtuullisen hyvin. Ettei vaan olisi vähän kuin ennalta ja yhdessä rosvojen ja poliisien kanssa suunniteltu ryöstöretki.
Kun ollaan amerikkalaisten huipputekniikan avulla niin kovasti tuota Libyaa vapauttamassa ja Gaddafia ja sen joukkoja pidättämässä, miksi sitten tuollaisen raharosvoletkan annetaan kulkea päiväkausia muihin maihin ihan vaan silmien alla. Hmmmm. Olisiko se se rahan voima, joka sotkee satelliitit ja paikantimet? Hullu se säästöpossun räjäyttää, jos aikoo rahat sieltä tonkia.

Varkain vuosien taakse

Ajoin muutama päivä sitten moottoripyörällä syksyisellä maantiellä vähitellen martovan maan imelissä tuoksuissa. Vastapuitu vilja leutosi sieraimiin, viljan pöly leijui ilmassa ja tuoreesta oljesta irtosi ilmoille väkevä viri. Vastaani ajoi vanha traktori, ja kun haistoin tuon vanhan koneen polttaman dieselin, siirryin haipuvaksi tuokioksi vuosikymmenten taakse syyskesäisille pelloille. Hajumuistikuva oli niin vahva, ettei elettyä aikaa ollut tuossa välissä lainkaan. Kun joskus varhain keväällä heti lumen sulettua rapakko tuoksuu miedon mädäntyneelle ja samalla kevään kasvulle, saatan tuollaisen ajatuksen mittaisen matkan myös tehdä kuin varkain arjesta paeten.
Voisiko myös tunne olla samalla lailla fyysisen muiston kaltainen? Voisiko viisitoistavuotiaana rakastunut matkata tuttujen tunteiden mukana tuokioksi nuorukaisen kiihkoisen ehdottomaan ruumiiseen? Voisiko jossakin ihon alla olla aistimuisti, joka sytyttäisi haavekuvan kauan sitten häipyneestä ja hiipuneesta rakkaudesta tai kasaan puristavasta kaipauksesta tai eron raapivasta ikävästä? Voisiko raihnaisen vanhuksen tappava kipu hetkeksi hellittää, kun muistimatka terveeseen nuoruuteen alkaisi? Tai iskisikö kivun tulinen tikari läpi lihaksen, kun sitä koskettaisi vanhan vamman muistokohdilta.
Kun vanhuksena istun kesäistä päivääni terassini leppoisassa lepotuolissa, haalin hajuja ja tunnustelen tunteita yltympäriinsä pitkin kehoa ja matkaan takaisin Malisjoen rantojen limasta liukkaille kiville, rapakkoiselle pihalle rinttaa hyppimään, metsälammen pimeälle selälle, Samulinkallion vastaleikatulle nurmelle, lastensänkyjen viereen rauhallista hengitystä kuuntelemaan ja uudenuutukaista ihoa haistelemaan - varkain vuosien taakse.

Hirvikärpäsen siimalento

Tutkittiinpa yliopistossa hirvikärpästen lentokykyä. Liimattiin luontokappaleen takapuoleen pikaliimalla ohut silkkilanka ja lennätettiin kärpästä kuin koiraa olisi talutettu. Saatiin tulokseksi, että voipi tuollainen ikävännäköinen mönkijä lentää jopa 500 metriä eli huomattavasti pidemmän matkan kuin kuunaan kuviteltiin.
Joka on joskus tipauttanut teolliseen käyttöön tarkoitettua pikaliimaa sormillensa saati mihinkään arkaan paikkaa, tietää kyllä moisen aineen olevan aika tuntuvaa tavaraa. Kuluttaa se ihoa ja raastaa limakalvoa tuskallisesti kuin tuli polttaisi. Kun hirvikärpäsen takapuoleen aroille alueille on sutaistu tuollaista tulisen raudan tavoin polttavaa pikaliimaa, ei ole mikään ihme, että on lento maistunut eikä ole niin ensimmäisenä tullut mieleen hirven taikka ihmisen karvoihin kotiutua.
Tuolla samalla systeemillä tutkittiin jokunen vuosisata sitten ihmisen marssikykyä, kun pimeimmästä Afrikasta kerättiin narunjatkoksi ihmisiä Amerikkaan orjiksi. Saatiin tulokseksi, että hyvin jaksaa ihminen marssia satojakin kilometrejä kuolematta aivan kokonaan - jaksaa marssia narunjatkona jopa Amerikkaan asti. Narunjatkoksi.

Lainahanat jumissa

Menipä Pysäys-niminen mies pankkiin lainaa hakemaan. Hänellä oli matkassaan kaksi todistajaa, Epäilys ja Aikomus. Sillä kertaa jumittuivat lainahanat. Ei tiennyt Nivalaan jostakin muualta muuttanut pankinjohtaja, että kovin tavallisia olivat nuo sukunimet täällä.

Hauki ei hymyile

Kalat ovat aikamoisia veijareita ollakseen kuitenkin melkein järjettömiä ja aivottomia. Ne saattavat tulla tervehtimään erämiestä jopa samalle ruokakupille. Kuulinpa aamusella, että oli hauki iskenyt rannassa pakkiaan pesemässä olleen erämiehen teräslusikkaan. Ja kertoipa toinen mies hänellä olevan omistuksessaan sellainen viehe, johon ottaa kiinni vain kuha. Hauki ei tuosta välitä eikä sen perään ui ahven tai lohi. Mutta jos ui näkymävedessä mokoma killutin kuhan kautta, jopa on tuo pian vieheessä kiinni ja kohta kalastajan padassa.
Jotkut kalat kuulemma vaan seurailevat viehettä rantaan asti, mutteivät siihen koske. Arvannevatko nuo ihmisen olevan kiiltävän kulkijan toisessa päässä terässiimoineen, haavineen vaanimassa?
Tuumasin, jotta saattaapi kala ihmisen kiusalla vaappuja ja lippoja ja jigejä ja jerkkejä vaaniskella ja sitten rannassa nauraa partaansa ihmisen uskolle luontokappaletta huijata. Vaan tuohonpa sanoi kirkkoherra, että hauki ei hymyile, vaan tuimasti katsoo se suoraan eteensä, mitä syötävää missäkin kohti kaislikkoa milloinkin mahtaa liikkua. Kannattaa siis mennä housut jalassa uimaan - varsinkin miesten. Hauki ei hymyile, ei pienimmästäkään syystä.

Porattu on, muttei vielä höylätty

Perimmäisellä Pohjanmaalla eli aviopari onnellisen harmaata elämää. Aurinko nousi, päivä paistoi milloin ei satanut, ilta hämärtyi niittyjen ylle. Tuli mievolle vaiva, jonka takia piti lähteä kaupunkiin lääkäriin. Mies tutkittiin ja todettiin eturauhasen vähän villiintyneen suureksi kasvamaan. Kirjoitettiin lähete keskussairaalaan höyläykseen.
Mies oli kuullut toimenpiteestä yhtä jos toistakin tarinaa ja kaikki ne kuulopuheet nostivat hien pintaan. Päätti olla menemättä mies höyläpenkkiin, iski kankkunsa kamarin jakkaralle ja tuumasi kärsivänsä ja mieluummin yökaudet hyppäävänsä huussissa kuin suostuvansa sellaisen kalun sisäänsä päästämään rauhastansa höyläämään.
Kutsui naivo lapset kotiin isän päätä kääntämään.
- Vaan eikö teijänkin mielestä pitäis isän sinne mennä tuota eturauhaastansa höyläyttämään. Oottahan te kaikki nähäny, millaanen murjake se on. Minoon sen tautta niin palijon porannu.

Mihin hemmettiin hukkasin euron kolikon?

Ostin uuden nahkatakin 97 eurolla. Mutta kassalla korttipääte ilmoitti, ettei kortillani olekaan osto-oikeutta. Hemmetti. Niinpä nappasin kiinni pari tuttua miestä samasta Anttilan kerroksesta ja lainasin molemmilta 50 euroa. Lupasin laittaa rahat tilille heti, kun kotiin pääsen ja koneen ääreen istahdan. 

Kassarouva antoi minulle kahdesta viisikymppisestä kolme euroa takaisin. Annoin yhden euron toiselle ja toisen euron toiselle miehelle ja kolmannen pistin omaan taskuuni. Niinpä olin kummallekin miehelle enää 49 euroa velkaa. Siis yhteensä olin velkaa 98 euroa. Ja minulla oli taskussani se oma euroni. Huips. Kun laskin siinä Anttilan kassalla ostokseni saldoa, minua hämmästytti kovin. Mihin ihmeeseen olin hukannut yhden kokonaisen euron. Oletko sinä kenties nähnyt sitä?

Tapoin johtajan - sain vastaani sotajoukon

Minulla on kesämökillä rintamalinja talon kivijalassa. Ulkona saa vihollinen mellastaa puskissa ja kivien koloissa, mutta nurmikolle astuessaan tai rintamalinjan sisälle ylittäessään vihollinen kohtaa minun korpraalijohtoisen armeijani kaikessa kauheudessaan.
Reilu viikko sitten tiedusteluni onnistui paljastamaan lähimmän viholliseni majapaikan, ehkä myös päämajan noin kahden metrin päässä rintamalinjasta. Tein ankaran täsmähyökkäyksen myyränkoloon kemiallisin asein. Ja tunnin kuluttua hyökkäyksestä vihollinen oli lyöty. Mutta kun armeijankomentajan johtama sotaväki näki johtajansa kuolleen ja vihollisen peruuttavan muutamaa tuntia myöhemmin autonsa pihasta valtatielle, teki se ovelan hyökkäyksen tyhjilleen jääneeseen johtokeskukseen, meidän keittiöömme. Vihollisjoukon hajuaisti ajoi sitä kohti armotonta kuolemaa, sillä olin aavistanut tuon kostohyökkäyksen ja valmistautunut katalasti kaatamaan turkkipäällisen viholliseni viimeiseen mieheen. Kun väki vaelsi kolmen sotilaan ryhmänä sisälle, se näki edessään kymmenen litran ämpärin. Sen sisällä tuoksui houkutteleva kuolema, rotanmyrkky.
Sotilaat nousivat ämpäriin johtavalle sillalle, astuivat liukkaalle jätesäkkilattialle ja putosivat ämpärin pohjalle. Luulivat nuo turjakkeet päässeensä käsiksi minun ruokavarastoihini ja ahmivat itsensä täyteen punaista jauhetta. Ja kun mahat tulivat täyteen ja mieli alkoi hamuta suuren voiton jälkeen takaisin metsän kätköihin, tuli kuolema ja synkisti karvasotureiden aatokset: motti!
Tapoin ovelasti johtajan ja ärsytin sotaväen hyökkäykseen ja varmaan kuolemaan. Kun avaat illalla television, näet saman uutislähetyksissä. Näin käy Irakissa, Libyassa, Egyptissä, Tunisiassa...

Kovaa pornoa ja Jeesuksen uusi tuleminen

"Jetzt ich komme. Schnell, schnell." Eikös vain ole niin, että jotkut sanat jäävät elämään sellaisina, millaisessa yhteydessä ne ensimmäisen kerran kuulee. Saksalainen pornoteollisuus lanseerasi edellä kirjoitetut saksankieliset sanat lähtemättömästi kansan syvien rivien suuhun ja mieliin jo videokasettien viiruisina vuosina. Myöhempien aikojen Canal Digital -peruspornofrustraation läpikyllästämänä en uskalla väittää juuri noita sanoja hoettavan blue ray -aikakaudella, mutta en usko kovin syvällä sademetsän syövereissä vaeltavani, vaikka niin käsikirjoitettaisiin edelleen.
Monissa sähköpaaluissa on luettavissa profetia Jeesuksen uudesta ilmestymisestä: "Jeesus tulee. Oletko valmis?" Mutta itsekäs ihminen on tuskin siihen koskaan valmis. Perusihmiselle riittää, että itse saa tulla ruumiinsa täyttymykseen kaikilla kielillä: Jetzt ich komme. Now I´m coming. Nu jag kommer. Paitsi tietysti perussuomalainen, The Finn, joka toteaa vaan ihan perussuomalaisesti: "Nysse tulee. Mihimmää meen?" Eikä hänkään taida puhua Jeesuksesta.

Facebook - surureunainen kirjekuori

Kun posti toi laatikkoon mustareunaisen kirjekuoren, oli kotona aina sen jälkeen monen päivän hiljaisuus. Muistan olleeni alle kymmenvuotias, kun itse toin postilaatikolta tuollaisen synkänmustan kuoren. Äitini luki sen istualtaan aivan rauhallisena, laski kätensä polvilleen ja itki hiljaa ja vaatimattomasti. Läheisen tai tuttavan, hyvän ystävän kuolemasta ilmoitettiin postin kautta mustareunaisella surukuorella. Ei tarvinnut arvailla, mitä oli tapahtunut. Vain edesmennyt oli arvoitus niin pitkään, kunnes kuoren sai auki ja pääsi lukemaan sisältöä.
Facebook on tämän päivän surukuori. Sivuille päivitetään läheisten ja tuttavien kuolemat, ja myös osanotot laitetaan sähköisinä viesteinä, kommentteina, haleina, voimahaleina, sydämenkuvina, surunaamoina... Kuolema on omalla tavallaan tullut ihmistä lähemmäs ja helpommaksi käsittää, osaksi jokapäiväistä elämää, facebookkavereiden arkea.
On vaivatonta ilmoittaa poismenosta kirjoittamalla asiaan viittaava runo, muistolause, josta toinen voi päätellä surun kohdanneen. Ja on helppoa osallistua toisen suruun, ottaa osaa, lohduttaa. Kuolema on arkipäiväistymässä. Kuolema on vain päivitys facebookissa. Mutta tuonilmaisiin siirtyneen läheisen ja ystävän tuska on kuitenkin edelleen yhtä suuri ja lohduton kuin surureunaista kirjekuorta postittaessa. Tavat ja välineet muuttuvat, mutta suru on ikuisesti ihmisen sisällä sama: tuska, pelko, kaipaus, lohduton ikävä.

Kärpäsen herra

Veljelläni oli talossaan kaksi kärpästä. Toinen niistä lensi ulos avoimesta ikkunasta, mutta toinen jäi asumaan kärpäseksi kattoon. Parin viikon ajan tuo talon ainoa kärpänen seurasi jokaista veljeni liikettä, lensi perässä huoneesta toiseen, tuli viereen askareisiin, seurasi kiinnostuneena ruuanlaittoa, pyrki siivoamaan pienen pienet ruuantähteet, muruset, jotka olivat hyväksi talousihmiseksi tunnetulta veljeltäni jääneet huomaamatta. Kun yö tuli, myös tuo kärpänen rauhoittui nukkumaan eikä pörissyt tavallisten kärpästen tavoin kiusanhenkenä nenän päällä ja sieraimissa ja paljailla käsivarsilla ja korvakäytävissä. Ja kun aamu sarasti ja oli aika veljeni lähteä lenkille, lensi kärpänen eteisen ikkunaan kuin katsomaan, ettei vain ystävä ikuisiksi ajoiksi karkaisi. Iloisena se pörisi vastaan lenkin jälkeen kuin uskollinen koira ikään.
Kului kaksi viikkoa yhteistä arkea ja seurallista elämään. Eräänä iltana, kun veljeni aukaisi television ja alkoi katsoa uutislähetystä, lensi kärpänen veljeni eteen, pörräsi vaivalloisesti suristen kaksi ympyrää ja tipahti kohtisuoraan alas pöydälle ja kuoli. Kärpäsystävän matka oli tullut täyteen, lennot oli lennetty.
Veljeni halusi saatella ystävänsä ja uskollisen kumppaninsa asiallisesti matkaan manan majoille. Niinpä hän tyhjensi tikkuaskin ja asetti kärpäsen laatikon pohjalle siististi selälleen makaamaan kuin vainajan ikään, sulki laatikon ja nosti sen takanreunalle. Kun hän kolmen päivän kuluttua aukaisi rasian, se oli typötyhjä. Kärpänen oli lentänyt ylös, kadonnut mihin lie. Veljeni Kärpäsenherra oli nyt ypöyksin ylösnousemuksen ihmeen kanssa. Ja tämä tarina on tosi.

Minua on nöyryytetty

Minua on nöyryytetty koko ikäni. Joka kerta, kun olen pyytänyt pankilta lainaa milloin mihinkin, pankki on vaatinut minulta takuuta lainasummaa vastaan. Milloin olen joutunut silmäluomet lurpallaan ja niska kyyryssä kyselemään sukulaisilta tai tuttavilta nimeä ja lupaa takausvastuuseen, milloin olen tehnyt tiliä lainaksi saamieni rahojen vakuudeksi omistamistani maista ja tavaroista, milloin taas olen vakuudeksi pantannut ostamani esineen ja sen lisäksi vielä jotakin muutakin lisäarvollista omaisuutta. Tasapeli: niin minulle on vakuutettu.
Kun Suomi pyysi Kreikalta edes jotakin sille lainaamansa helvetinmoisen rahaläjän takuuksi ja vakuudeksi, kreikkalaiset loukkaantuivat verisesti. Kreikan talousviisaat puhuivat nöyryytyksestä ja kun Suomi oli vaatimassa maa-alueita ja rakennuksia lainojensa vakuudeksi, sanoivat nöyryytyksen menevän jo liian pitkälle.
Näin meitä siis nöyryytetään täällä ajassa joka paikassa jatkuvasti: panttilainaamot eivät anna meille rahaa, jos emme vastineeksi luovu jostakin omistamastamme (tai varastamastamme), vekseli ei kelpaa kenellekään, jos ei siinä ole takuumiehen nimeä pitkin ja poikin, autokauppiaalta (autokauppiaan rahoittajalta) ei heru omistajan rekisteriotetta ennenkuin kauppasumma on kokonaan maksettu. Nöyryyttävää. Seppuku! (tai mussaka väärään kurkkuun)

Tulppa tappaa

Polttomoottorin tulpasta voi saada kuolettavan sähköiskun. Tiesitkö tuota? Minä en tiennyt. Ja aika monesti olen käteni tunkenut mönkkärin ja ehkä joskus jonkin muunkin veekakkosen mykistyneen sylinterin tulppaa haromaan, kun käynti on lakannut ja tiedän vian olevan juuri tuossa tulpassa tai sen hatussa. Tuohon tappoväittämään saan varmasti monta kommenttia ja olen niistä jokaisesta tosi iloinen. Kaikista iloisin olisin oikaistusta tiedosta: "Höpö höpö." Mutta hyväksyn myös: "Helevetin hölömö. Ei sähkölaitteita saa haroa, jos kone käy."
Tuon tappoväittämän tosin luin Harley-Davidsonin manuaalista, joka alkuaan on kirjoitettu USA:ssa, varovaisuuden, ennaltaehkäisyn ja vastuunpaon ihmemaassa. Tuossa kirjassa on aina puoli sivua tavallista ohje- ja opastustekstiä ja kaksi ja puoli sivua varoituksia valkoisin kirjaimin mustassa laatikossa: näin käy, jos et tiedä (usko, osaa, älyä, hoksaa) senkin tonttu.
Tulppa tappaa! Tuon olisin voinut uskoa yhdestä ystäväni koirasta, jonka mahdollisesta vihamielisestä käytöksesta olin pelkän valokuvan perusteella ennakkoluuloisen varma. Mutta useinkin jo elävänä (sekä minä että koira) tavattuani tuon Tulppa-koiran uskallan jo melkein vannoa, ettei se tapa - minuakaan.

Kummilasteni matkassa

Minulla on neljä kummityttöä ja yksi kummipoika, hienoja lapsia ja nuoria heistä jokainen. Ajattelen heitä joka päivä ilman vastuunpakkoa kutakin omasta syystään.
Mellu on ensimmäinen kummilapseni. Mellu on seikkailija ja kulkee maailmalla kuin kotonaan. Kovin paljon emme yhteyttä pidä, muttei se kummiutta tee yhtään vähempiarvoiseksi. Seuraan hänen tekemisiään taustalla hipihiljaa ja kommentoin, jos joskus kommentoitavaa on. Kun tiedän hänen olevan jossakin päin maailmaa matkalla, luen sen alueen uutiset tavallista tarkemmin. Hänen perässään kulkevat maanjäristykset ja tulvat ja tulivuorenpurkaukset ;-)
Tiina on toinen kummilapseni. Hänen elämäänsä olen seurannut melkein kotiportailla koko ikänsä. Olen oppinut sietämään hänen karkean kielensä, sillä tunnen myös hänen mielensä;-) Yhdessä ajelemme joskus moottoripyörällä ja höpöttelemme usein vakavista asioista ja keskustelemme vakavasti arkipäivän askareista. Tiinaa kiinnostavat monet asiat ja olen kuulolla, mistä tuulee tulevina päivinä.
Sampsa on kolmas kummilapseni. Puhun hänen kanssaan enimmäkseen kitaransoitosta ja kitaransoitosta. Olen joskus ollut jopa parempi kitaristi meistä kahdesta, mutta siitä on jo aikaa kulunut jokunen vuosi. Olen aivan varma, että jonakin päivänä tuo soittoniekka yllättää jopa pelimannimestariksi kruunatun isoisänsä. Sampsan kanssa meillä on myös yhteinen kokemus, jota ilman me kumpikin voisimme hyvin elää. Ehkä siksi katson häntä tarkemmin kuin muita kummilapsiani.
Sonja on neljäs kummilapseni. Hänet tunnen ehkä kaikista huonoimmin, vaikka olemme jopa samaa sukua. Mutta kas kummaa, facebook on yhdistänyt viime aikoina meitäkin. Olen huomannut kummityttöni tykkäävän joskus jostakin sanomisestani tai linkistäni. Olen siis saanut häneltä viestin, että olisi syytä vähän seurata hänenkin matkaansa. Otan vaarin vinkistä.
Peppi on viides kummilapseni. Kun aioin alkaa opiskella englantia lastenelokuvia katselemalla, hän lupasi tulla aina minun viereeni kainalokaveriksi. Tuo lupaus oli minulle kuin karhulle purkki hunajaa, kuin mehiläisen kirjava kukkaketo. Meillä on yhteneväinen huumorintaju ja hyvin vähän ikäeroa. Vuosikymmenet leijailevat voikukan haituvina lounatuulessa, kun juttelen kummityttöni kanssa vaikkapa heiluvan etuhampaan poistosta tai kerron hänelle tarinaa herra Tiukusesta, joka korjaa kellot ja sellot ja uistimet ja luistimet. Hänen arkipäivänsä tummuvat illoiksi kaukana arabimaailmassa, kaukana lumesta ja jäästä. Mitä kaikkea hän siellä oppiikaan, on opiksi myös minulle.
Seuraan kummilasteni matkaa maailmassa. En osta heille matkalippuja enkä jaa heille matkaoppaita. En auraa lunta tieltä enkä tasoita kuoppia tai kaiva auki tukkeutuneita ojia. Mieluummin olen postilaatikko, johon joskus kolahtaa viesti: "Moi, kummisetä. Täällä on kaikki melko hyvin - paitsi että... Voisitko...?" Eihän se toki ole poissuljettu ajatus;-)

Hyväkeuhkoisen mieskitaristi

Kävipä muuan tuttavani terveyttään tarkistuttamassa ja tahtoi tohtori tietää ja tutkia myös keuhkojen tilavuuden. Ja niin puhalsi tuttavani keuhkot tyhjiksi tilavuusmittariin. Venyipä lääkärin suu kauniiseen hymyyn kuin olisi ensimmäisen terveen tutkittavan sinä päivänä tavannut. Kehui vuolaasti asiakkaansa keuhkoja terveiksi ja tilaviksi ja hyvin kehittyneiksi. Kyseli vielä, mahtoiko tämä laulaa jopa jossakin kuorossa, kun oli niin hyvät keuhkot. Kielsi potilas laulavansa, mutta ilmoitti kyllä reippaasti miehensä soittavan kitaraa.

Mikä saa?

Mikä saa toisen vihaamaan ja toisen rakastamaan? Mikä saa toisen potkimaan pienen, villin ja avuttoman kissanpennun hengiltä, mikä saa toisen ottamaan sen kotiinsa ja kesyttämään, hoitamaan, pitämään huolta. Mikä saa toisen kiusaamaan ja pahoinpitelemään ihmistä päivästä toiseen ja mikä saa toisen pitämään ihmisestä huolta ja rakastamaan tätä itsestään välittämättä, vaivojaan valittamatta, työtään tuskailematta. Mikä saa toisen vihaamaan ja toisen rakastamaan?
Näin dokumentin äidistä, jonka lapsi oli tapettu. Äiti toivoi vain, että nuo tappajat saisivat oikeudenmukaisen tuomion, pääsisivät joskus vapaiksi parantamaan oman elämänsä elämisen arvoiseksi. Hän ei edes toivonut, että nuo ihmiset jotenkin oppisivat erikseen katumaan tekemäänsä suurta rikosta. Hän vain toivoi heistä tulevan aivan tavallisia ihmisiä. Mikä saa toisen vihaamaan ja toisen rakastamaan? Samaan aikaan, kun itse olin valmis ripustamaan nuo tunteettomat tappajat hirsipuuhun, tuo äiti vain toivoi heille pelkkää hyvää. Mikä saa?

Mustasukkainen mies on arkipäivän addikti

Jotkut sukkatehtailijat eivät vieläkään ole keksineet, miten mustat sukat voisi merkata niin, etteivät väärät parit sekoittuisi keskenään. Helppoa on suunnitella ja tehdä persoonallinen kuvio sukanvarteen, ja näin oikea sukka löytää aina pyykin jälkeen parinsa.
Minulla on monet mustat sukat niinkuin kaikilla miehillä on paitsi niillä, joilla on vain tennissukkia. Aamulla laitoin jalkaan aivan samannäköiset parit, mutta niiden materiaali ja tiukkuus olikin aivan eriparia. Toinen sukka tuntui löysältä ja toinen puristi kuin lentosukka. Tuntui varsin epämiellyttävältä. Ajattelin, että jospa sukkia keskenään jalasta toiseen vaihtamalla saisin luoduksi illuusion, että sukat olisivatkin samaa paria. Tapahtui jotakin aivan merkillistä. Tuntoaistimukset menivät somasti ristiin ja jalat vaikuttivat kumiletkuilta ja tuntuivat pyörivän toistensa ympäri oikeaa sukkaa etsien kuin pullataikinaletit. Enpäs ollut mokomaa ennen kokenut. Kokemus ei ollut vastenmielinen, vaan jopa miellyttävä - kuin nousuhumala Tuiskumajan lepikossa (Tuiskumaja oli nuorten suosima kesätanssipaikka).
Niinpä nyt innolla odotan uutta huomista, jotta voin toistaa saman viehkeän aistihavaintoilluusion. Samana päivänä en kahta kertaa uskalla sukkaparia keskenään vaihtaa. Sanotaanhan, että krapulaansa ryypyn ottava on vaarassa addiktoitua.

Vanha tohtori heiluu ja hulinoi

Tekisi mieli, mutta en osaa kuvitella oppineita vanhuksia riehumaan kaduille virkeitten, oppimattomien teinien tavoin. Ja vaikkei niin mieli tekisikään, silti osaan kuvitella oppineen vanhuksen riekkumaan virkeän teinin tavoin jääkiekko-ottelun katsomossa tekoparta päässä ja tunnusvärit kasvoissa. Ehkä mielikuvitustani virvoittaa, että olen omin silmin nähnyt viisaankin ihmisen vajoavan jopa rokkarin tasolle, kun jääkiekossa pelataan maailmanmestaruudesta. Mutta vaikka poliisi ampuisi keskellä päivää virttä veisaavan vanhuksen syyttä suotta vilkkaimmalla torilla, tuskinpa seudun muut yhtä syyttömät vanhukset kovin virittyisivät kiviä heittelemään ja nyrkkiä puimaan koko poliisikunnalle puhumattakaan kokonaisesta yhteiskunnasta. Ehkä he jo vanhuuden viisaudessaan osaavat ajatella vastenmielisetkin erillistapaukset aivan yksityisten ihmisten erehdyksiksi tai ylilyönneiksi eikä yhteiskunnan hyökkäykseksi tiettyä ryhmää vastaan. Vanha tohtori tuskin innostuu heilumaan ja hulinoimaan yhteiskunnan epäkohtia paremmiksi. Riittää, että Suomi on jälleen huudettu ja heiluttu ja vauvasta vaariin kasvovärjätty jääkiekon maailmanmestariksi.

Voi mikseivät ne lyö muovitorvella

Lontoossa on kova melske. Poliiseja on melkein yhtä paljon kaduilla kuin teinejäkin, jotka mellakoivat ja särkevät ja varastelevat. Sanovat, ettei heillä ole mitään tekemistä ja "ollaan turhauduttu ja säretään niin kauan kuin särkemistä riittää". Tuommoinen turhautuminen tietysti oikeuttaa hävittämään toisten elämäntyön ja tunkeutumaan koteihin murskaamaan ja kiusaamaan ja pelottelemaan.
Mutta eivätpä ole jääneet tavan lontoolaiset toimettomiksi, vaan ovat alkaneet varustautua yläasteikäisten kapinaan. Pesäpallomailojen myynti on lehtitietojen mukaan kasvanut 5 690 prosenttia. Aika rajut ovat astalot ja rumaa jälkeä tulee kaduilla puolin ja toisin, ja varustelukierre perinteisesti järeyttää aseita. Minäpä suosittelen näin julkisesti lontoolaisille, että tilatkaa ne hemmetin vuvuzelat kaikki tyynni postimyyntifirmoilta ympäri maailman ja hakatkaa niillä toisianne. Tulee vähemmän vahinkoa arvokkaalle omaisuudelle ja haavat ovat helpommin ommeltavissa. Tyyntyy kiukku torvella temmeltäissä. Ja pääsee tämä muutenkin äänekäs maailma eroon niistä helvetin perkeleen pilleistä, joita muuten tervejärkiset ihmiset puhaltavat tummanpuhuvina ja punaisina kaikilla maailman jalkapalloareenoilla. Tööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööö!!!!!