Ohi. Tuskaista
on jäädä seuraamaan, kun
joku hidastaa
ja kaukana on vielä
uusi ohituskaista.
Ohi. Tuskaista
on jäädä seuraamaan, kun
joku hidastaa
ja kaukana on vielä
uusi ohituskaista.
Onko ystävyys
sankaruutta suurempi?
Voittaako nauru
tuliaseiden paukkeen,
kun haavoja sidotaan?
Hienostorouvan
timanttikorusetti
kaulaa koristi,
herätti kysymyksen:
Timanttiko rusetti?
"Pois tappi ota",
tuumasi kalastaja.
Tahtoi hukkua,
kun laski tappiota
neljän särjen saaliista.
Parfyymin tuoksu
ei peitä kalman löyhkää
jumalattoman
miehen jalkovälissä
eikä tartu raiskattuun.
Kysyin, missä on
ystäväni ikuinen.
Olkansa yli
mies näytti peukalollaan:
"Tuolla makaa maan alla."
Vanhan ajan kansakoululaiset masennettiin koulupäivien aamuna urkuharmonin, harmoonin alakuloisella soinnilla, jaloilla poljettavien palkeiden kolinalla ja pölyltä haisevalla tuhinalla. Vuosikymmeniä vanhan koraalikirjan sivuja käännellessä ilmaan erittyi kellastuneen paperin toukansyömä haju.
Ei virinnyt virkeäksi murheellisen aamuvirren mollisointuinen, kymmenien aamu-unisten lasten epävireinen laulanta. Alakulollaan päivänavaus ahmi aamun ensituntien parhaimman virin, kun lapset pesemättömät suut ammollaan yrittivät löytää pienestä virsikirjasta oikeat sanat ja muistella vasta opittua säveltä.
Niinpä kasvoi tuosta harmoonilla säestetystä sukupolvesta nihkeä ja negatiivinen aikuisväestö, jolla ei ole suuresti taitoa kaivaa tuntemattomasta maaperästä kultahippuja. Lapioon tahtoo tarttua mieluummin sitkeä juurakko tai lapion terä iskee kipinää kiveen kolahdettuaan. Ei uskalla tuo aamuvirren alistama ihminen huutaa naapurille kiitosta tai kehua komeasta kukkapenkistä, vaan mieluummin laskee kissansa ulos naapurinsa ruusupuskaan kakkimaan tai peruuttaa autollaan kanssaihmisen rododendronit nurin. Ja mieluummin nostaa tuo palkeiden pakahduttama, synkän virren vaientama henkilö keskisormensa ylös vastaantulevalle kuin reippaasti kohottaisi hattuaan. Eikä katso koraalien kurittama kansalainen vastaantulijaansa silmiin, vaan katselee ojanpohjalta esiintyöntyviä pajunversoja tai kenkiensä kulunutta kärkeä.
Usein kirjoittaa tuo aamunavausten uuvuttama aikuinen nyt feispuukkiin tai paikallislehden yleisönosastoon, että elämä on perseestä. Tavallaan hän on oikeassa, mutta tarkemmin asiaa aprikoituaan hän huomaa varsin merkittävän ja tilannettaan täsmentävän seikan. Ei elämä olekaan perseestä, vaan se on harmoonista.
Harmooni on oikeasti harmoni, muttei se harmoni kuulosta oikein miltään. Onneksi;-)
Elämä on harmoonista. Näin tuli tuokin asia selväksi, kun ystäväni Visa ja Viktor Kalborrekin velipoika Jeremias Kalborrek näkivät Sysmän leirintäalueen museohuoneessa lapsuutensa kouluvuosista väkevästi muistuttaneen soittopelin. Takaumat ovat sitkeitä kuin pajupensaat. Tämä on kaikille kasvattajille ohjeeksi ja ojennukseksi - ja varoitukseksi.
Hää ol hiprakas
niim pal ilosempi ja
elost onnessans,
et tuski lainkka selvvä
päivvä kaippas kiussakse.
Kyy kyllä istui
kyykyllään tyylikkäällä
plyyssipenkillä
ja kyyläili Nyytiä
tyylilyylin tyllissä.
Istuin kauniina kesäiltana ravintolan terassilla ja söin herkulliseksi grillattua kanaa kermaisen sienikastikkeen ja pienten suolakuoristen perunoiden kera ja painikkeeksi siemaisin sopivasti maukasta valkoviiniä. Naapuripöydistä leijui monenlaisten herkkujen sekoittuva tuoksu helteisen päivän hautovan lämpimään laskevan auringon ehtooseen. Olin kuin Baabelin tornin juurella, missä kielet sekoittuivat, sanat tulvivat, nauru kumpusi syvältä sydänalasta, kun herkullinen ruoka alkoi täyttää vatsaa ja sai pöydissä istujat hyvälle tuulelle.
Katu täyttyi auringon paahtamista ihmisistä. Kuka kulki kuin
työpäivän jälkeen reippain askelin kiireesti kotiin, kuka puristi haaveilevasti
vieruskumppaninsa kättä ja hitaasti asteli vailla ilmeistä päämäärää, kuka
isoon ääneen kertoi ryhmäläiselleen päivän aikana kokemaansa.
Kuulin laulua. Kuuntelin ja ilmassa värisi riitasointu
harmonian joukossa. Kadun toisella puolella istui vanha nainen ja piti
kädessään pitkänmallista helistintä, löi sillä tahtia toiseen käteensä ja lauloi.
Kesäilta ei vieroksunut vääriä säveliä ja pieni rahalaatikko
laulajan sylissä antoi anteeksi soraäänet. Valkoiset hiukset huivin alla
kertoivat pitkästä elämästä, ja kasvojen syvät uurteet paljastivat kaikki
monivaiheiset vuosikymmenet sotien ja vainojen varjossa, nälän ja pelon ja myös
uuden, uljaan ajan.
Kymmenet, sadat, tuhannetkin ihmiset kulkivat hänen ohitseen
kuin häntä ei olisi olemassakaan. Herkulliseksi grillatun, kermaisen
sienikastikkeen kyllästämän kanan maku lientyi, viini muuttui elottomaksi. Naisen viereen pysähtyi mies, jonka selässä oli taiteilijan
maalilaukku, ja hänen housunsa olivat maalin tahrimat. Mies kyykistyi ja alkoi
puhua naiselle, nousi ylös ja käveli viereiseen ruokakauppaan ja tuli
kohta takaisin pienen leivän kanssa. Sen hän taittoi ja antoi toisen puolen
vanhukselle. Ravintolan terassilla
tuoksuivat yhä mitä parhaat ruuat ja tuoksut sekoittuivat keskenään.
Aurinko laski ja vanhus yhä lauloi laulujaan. Silloin
tällöin joku pysähtyi ja pudotti lantin naisen rahalaatikkoon. Vatsani oli
täysi ja oloni kylläinen, mutta yltäkylläisyyden keskellä olin kuin runoilijan
säe: ”Miten voi käsi kohota kiitokseen, jos se on täynnä kultaa.” Tuon säkeen
olen elämässäni muistanut tuhansia kertoja, mutta miten vähän sen mukaan olen
kuitenkaan elänyt.
Kävin tervehtimässä laulavaa naista, vanhusta, joka ei
kerjännyt, vaan esiintyi vapaaehtoista maksua vastaan. Kun avasin käteni ja
pudotin pienen hipun kättäni painavaa kultaa hänen rahalaatikkoonsa, näin hyvin
kauniin ihmisen katsovan minua silmiin ja kuulin kiitoksen suusta, joka tuskin
koskaan oli ollut täynnä ruokaa.
”Suomi on paska maa.” Tuon olen monta kertaa lukenut milloin
mistäkin. Muistin jo kauan sitten tuonilmaisiin siirtyneen äitini. Olen hyvin
onnellinen, ettei hänen tarvinnut istua torien tai katujen reunoilla
iltamyöhään laulamassa ruokansa eteen, vaan hän sai vanheta arvokkaasti ja
ajallaan lähteä taivasmatkalle elämästään ylpeänä ja arvostettuna hyvän Suomen
kansalaisena.
Tekstiä ei pidä
millään tavalla ymmärtää, että surkuttelisin suomalaisia, tanssilavoilla tai
konserttisaleissa palkkaa vastaan keikkailevia vanhuksia ;-)