Sade tappaa

Pakkasin teltan ja varusteet moottoripyörän päälle ja sidoin koko majoitusvarustuksen muutamalla mustekalalla. Alkoi sataa. Olin ajoituksen ammattilainen ja tilanteen herra.
Bensahana auki, ryyppy päälle, virtakytkin on-asentoon ja start. Pari aamunihkeää starttimoottorin pyörähdystä ja jykevä jymy täytti jokilaaksoisen leirintäalueen. Kotimatkaa oli edessäpäin vajaa 250 kilometriä ja sadetutkan mukaan sadetta sama matka.
Lämmin oli. Sadepuku lämmitti muutenkin lämpöistä miestä, visiiri pyrki huuruuntumaan, mutta sateessa lauloi Frank Sinatra, Tuomari Nurmio, Hector...Kaksi vanhaa piikaa istui järven rannalla.
Muutaman auton letkassa näkymät olivat hyvin rajalliset huuruisen visiirin läpi. Raotin leukasuojusta ja raikas ilma kirkasti näkymää kaikkiin suuntiin: autoja, kauniskarvainen pantaporo tien varressa katse tiukasti minuun. Koiruunnutti. Kaasutin poron kohdalla sen vikkelästi takaisin metsään. "Teepä sama Taunuksella", ajattelin.
Sanotaan, että vankilassa on aikaa miettiä. Mutta aika paljon on aikaa miettiä myös sateisella valtatiellä harrikan selässä umpikypärässä ja sadepuvussa. Maisemaa ei juuri näe, muttei se harmita. Tuttuja teitä. Poroja ei juuri erota metsänreunaa vasten. Luotan, että ne minut kuulevat ja vaistollaan varovat.
Sade tappaa. Sade tappaa tylsän mielen ja päästää ajatukset sisään, herkistää hennon mielen mietteisiin. On mukava haistella metsänreunaa, laakeita syyskukkaisia, marjaisia soita, lauantain aamusaunan himeriä savuja, märän, lämpimän asfaltin mietoa öljyä, vesimärän moottorin höyryä, kostean nahan tummaa tuoksua.
"I´m singin in the rain." Ja sinä ohi kiitävä automies luulet, että minulla on tylsää. Varo vain. Sade voi tappaa.

Kannattaa innostua

Innostuminen saa ihmisen aina syntymään uudestaan. Pieni lapsi nousee ensimmäisen kerran jaloilleen ja saa aikaiseksi tasapainoisen olotilan. Ilme kertoo, että tapahtuu jotakin suurta, uutta, ennen kokematonta. "Minä seison!"
Jostakin syystä minä olen ollut kova harrastamaan koko ikäni. Nuorena yrittelin myös kovasti henkisiäkin harrastuksia kuten politiikkaa, mutta pöydän ympärillä istuminen ei viehättänyt. Ensin kokeilin kokoomusta ja sitten kommunisteja, mutta kumpikin jäi harrastuksena lähinnä tyttöjen katseluksi.
Alakouluikäisenä voimistelin ja kilpailinkin ja vähän pärjäsin. Ei minusta koskaan tullut oikeaa voimistelijaa, mutta tuo lapsena aloitettu puuhastelu jatkuu tavallaan edelleen. Kitaraa aloin soitella heti, kun sormet ylsivät kaulan ympäri ja voimaa oli ottaa barresointu. Ei minusta tullut kitaristiakaan, mutta myös tuo harrastus on kulkenut mukanani läpi elämän ja melkoisen kelvollisesti soittelen Lukkorenkaan kitaristina vähintään kerran viikossa treenikämpällä ja silloin tällöin milloin missäkin.
Taivas on minua kiehtonut ja pelottanut ja niinpä ajauduin sattumien kautta laskuvarjokerholle, ja jäin sille tielle muutamaksi vuodeksi. Hyppäsin monenlaisista lentokoneista ja helikopterista. Jatkoin tuota kankaan varassa lentämistä varjoliitimen kanssa. Tuo harrastus opetti minulle arviointia ja riskinottoa sekä sen, ettei kovin syvään lumeen kannata asumattomilla seuduilla laskeutua. Raskasta on käveleminen umpihangessa kaikissa tamineissa.
Kamppailulajit vetävät minua kuin hunaja karhua. Kun mahdollisuus tuli kohdalle, lähdin korealaisen lajin, Han Moo Don peruskurssille ja harrastin tuota mainiota hengen ja ruumiin urheilua kymmenisen vuotta mustaan vyöhön asti. Enkä ole lajia unohtanut vieläkään, sillä se pitää minut vielä joltisenkin liikkeessä ja vetreänä. Nyt sitten käyn punttisalilla vähintään kerran viikossa ja jokaisen illan päätteeksi venyttelen. Sen merkityksen opin juuri han moo don parissa.
Kesät kuluvat harrikoidessa. Moottoripyöräily ei oikeastaan ole harrastus, vaan enemmän elämäntapa. Sitä en edes selitä.
Petankkia, avantouintia... Aina kannattaa innostua. Kun eteen tulee uusi asia, siihen voi jäädä kiinni "lopuksi elämää" kuin mitään muuta ei sen jälkeen tulisikaan. Ja sitten tulee taas uusi asia... Voi veljet, miten upeaa on innostua.

Katson sua silmiin

On mukava katsoa ihmistä silmiin. Vanhan fraasin mukaan silmät ovat ihmisen peili, mutta kun tuota sananlaskua tarkemmin ajattelee, peili kääntää aina asiat päälaelleen. Silmät taas viestivät paljon enemmän kuin noissa ohikiitävissä hetkissä ehtii sanoin ilmaisemaan.
Muistan jonkun opastaneen katsomaan vastapäistä ihmistä silmien väliin, nenänvarren yläosaan, jos ei aivan silmiin toista uskaltaisi katsoa; kuulemma näyttää kuin silmiin katsoisi. Mutta nenänvarsi ei ole mikään sielunkuvastin, johon kannattaa keskittyä. Silmäsi kertovat, oletko väsynyt vai pirteä, iloinen vai jostakin syystä surua täys.
Aikuisen silmät saattavat pelottaa ja joskus tekee mieli vältellä suoraa katsetta, mutta lasta uskaltaa katsoa pelotta. Ja lapsi katsoo sinua ilman pelkoa tai häpeää. Lasten kanssa voi harjoitella silmiin katsomista. Siitä tulee useimmiten hyvälle tuulelle. Lapsi, joka ei vielä osaa puhua, on kuitenkin syntymästään saakka täynnä tunteita. Nuo tunteet pursuavat hänen silmistään: nauru raikuu ja kiiltää silmissä auringon säteinä ja kimaltavana veden pintana, ja suru saa ne itkemään ja sameasti välkehtimään. Nuo tunteet tarttuvat aikuiseenkin.
Kadulla tai kahviloissa ihmiset ovat massaa, joukkoa, ryhmiä, porukoita, sukuja, heimoja. Ilman silmiä heitä ei olisi olemassakaan. He olisivat vain ohi pyyhkivä ilmavirta. Mutta kun katson silmiin jotakin, ihmisestä tulee yksilö, persoona, jolla on minulle asiaa. Silmät näkevät minut ja kysyvät välittömästi, kuka olen. Sekuntien tuhannesosien aikana vaihdetaan kysymyksiä, kerrotaan vastauksia, ilmaistaan joko hyviä tai vähän huonompia tuntemuksia, halua tutustua, haluttomuutta jatkaa katsetta, tarvetta pysähtyä.
Katson sua silmiin. Ja toivon, että sinulla on minulle paljon kerrottavaa.

Tiedätkö, mitä puhut?

- Näin kaupungilla hyvin uppiniskaisen miehen.
Sinullekin syntyy heti mielikuva tuosta miehestä. Hän saattoi vaikkapa ajaa autolla liikenneympyrään jääräpäisesti tai sitten hän käveli hissukseen suojatien yli omaa etuaan ja oikeuttaan ajatellen. Tai hän piti kiinni ajatuksestaan eikä antanut tuumaakaan periksi. Noin. Mutta mikä ihme tuolla miehellä olikaan niskassaan?
Uppiniskainen? Uppi? Jos sanoisin vaikka, että mies kulki pitkin suojatietä uppi niskassaan, useimmat meistä lakkaisivat ymmärtämästä sanomaani. Yritin ottaa sanasta selvää. Nykysuomen sanakirja 3 ei tunne yksittäistä sanaa uppi, mutta tietää kertoa uppikivestä, joka on riippakivi tai paino. "Kalamies pudottaa uppikiven pohjaan." Toisin sanoen hän pudottaa pohjaan kiven, joka ilmeisesti vetää mukanaan jotakin, vaikkapa verkon narun.
Tulipas tuosta uppi-sanasta päivän riippakivi. Mikäs siitä sitten oikeastaan tulikaan? Riippa on Nykysuomen sanakirjan mukaan veneen ankkurikivi, riippakivi. Mutta jos vaikka pikkuilkeyksissäni kysäisen kalamieheltä saunanlauteilla, paljonko hänen riippakiveksensä painavat, hän saattaa joko loukkaantua tai sitten etymologina vastata varsin asiallisesti. Riippakives onkin verkonpaino. Ähäkutti.

Aina pitää olla parempi

Elämä on paradoksi. Mitä enemmän seuraan vieruspenkkiä, naapurikylää, toista maata, Eurooppaa ja maailmaa, sen varmemmin huomaan, että aikamoinen hullunmylly tämä maailma ihmisineen on. Kun urheillaan, pitää olla toista parempi. Muuten ei pärjää. Ja sitten kun ollaan toista parempi, ollaan diivaa ja lesoa ja leuhkaa kuin Usain Bolt. Eikä siitä kukaan tykkää. Ja jos taas ei pärjätä, ei olla oikein mitään. Eikä siitäkään kukaan tykkää. Pitäisi syödä ja juoda dopinkia pärjätäkseen, muttei saa syödä ja juoda dopinkia, että olisi puhdas.
Aamulla kuuntelin kahvipöydässä muuatta miestä, jonka pitää aina olla muita parempi. Kun joku kertoi tarinan, mies kertoi omansa ja meni karvan verran edelle. Sellainen väsyttää ja ärsyttää ja kiukuttaa, vaikka tavoitteemme onkin olla aina toista parempi.Hänen puheessaan on vain "minä ja minun sukulaiset". Hyvä on hyvä. Niin minulle on opetettu. Kannattaa opetella olemaan hyvä ja sen hyvyyden huomaa kyllä, vaikkei sitä koko aikaa toitotakaan. Nimittäin, jos on oikeasti hyvä jossakin. Jos huipputaitava konserttipianisti käyttäytyisi konsertin jälkeen kuin huippusprintteri, hänelle naurettaisiin. Ja jos huippusprintteri käyttäytyisi kuin konserttipianisti... Mietitäänpäs tuota vaikka illalla.

"Tää on nyt tässä."

Huone tyhjeni tavara tavaralta pahvilaatikoihin, muovipusseihin, laukkuihin. Henkilökohtainen omaisuus nousi mittavaksi kasaksi tuvan lattialle. Osa muuttokuormasta oli jo viety opiskelupaikkakunnalle toiselle puolelle Suomea: sänky, hyllyt, televisio..., ja loput odottivat lattialla autoon kantamista. Kaikki oli nyt koossa uutta elämänvaihetta varten ja oman huoneen roskat kerätty roskapussiin.
Nuorimies ihmettelee autioitunutta huonettaan, nostaa roskiksen käsilleen, laskeutuu alakertaan ja katselee vielä ympärilleen kuin etsien ja sanoo:"Tää on nyt tässä." Taas yksi elämänvaihe on eletty ja on aika siirtyä toiseen. Mitäs tuohon isä sanoo. Nieleskelee vain.

Asenteella kauppaa tehdään

Oletko kuullut juttua miehestä, joka pääsi tavarataloon myyjäkokelaaksi yhdeksi ainoaksi päiväksi? Jos kauppa kävisi, homma tulisi. Illalla tavaratalon johtaja kysyi mieheltä, montako kauppaa tämä oli tehnyt ja kokelas vastasi yhden tehneensä. Mutta silti kassa näytti varsin täydeltä ja tili hyvältä.

- No. Tänne tuli aamusella mies ja minä myin sille ongen. Kysyin, onko sillä kunnon uistimia ja niin me sovittiin sitten tuommoisesta Rapalan parin sadan euron paketista. Se oli oikein tyytyväinen niihin uistimiin, mutta arveli, ettei niillä näin pienillä vesillä kuitenkaan käyttöä olisi. Niinpä siinä sitten juteltiin , että jos se lähtis Päijänteelle kalaan kunnon saalista nostamaan, muttei sillä ollu venettä. Tehtiin sopiva kauppa tuommoisesta Busterista. Mutta eihän se vene ilman moottoria liiku ja niinpä siihen sitten liitettiin viiskymppinen Evinrude. Miestä jo hymyilytti ajatus mukavasta kalaretkestä kunnon järvelle, mutta sen mieli mustui, kun muisti, ettei sillä ole traileria sille veneelle. Kohta oli, kun löydettiin tuolta varaston perältä sopiva. Kaikki oli muuten kunnossa, muttei sen vanha Nissani jaksanu tietenkään sitä venettä ja traileria vetää. Lyötiin kättä päälle siitä mustanpuhuvasta citymaasturimersusta.
- Jaa, vai niin. Aika hyvin tais sitten päivä mennä.
- No meni se. Oikeastaan se mies tuli ostamaan kuukautissuojia vaimolleen, mutta minä tuumasin sille, että kun sun viikonloppus on näköjään muutenkin piloilla, et lähtis kalaan.

Annoin positiivisen näytteen

Kokoonnuimme urheilukentälle juoksemaan sataa metriä aikaa vastaan. Usain Bolt juoksee tuon matkan noin yhdeksään ja puoleen sekuntiin, me amatööriurheilijat hieman hitaammin. Se todistettiin eilen oikein kellon kanssa. Mutta sekin tuli todistetuksi, ettei tuokaan hirmujuoksija meiltä karkuun pääse, jos päivää jatketaan heti juoksun jälkeen vaikkapa vain pukukoppiin tai peräti töihin. Kun me suorituksen jälkeen olimme jo kotimatkalla, Usain olisi vielä jäänyt elvistelemään ympäri rataa. Tietysti aina ennen kilpailua pitää päättää, mihin kilpailu loppuu. Se voi loppua sadan metrin kalkkiviivalle heti kellon pysähdyttyä, mutta monesti se alkaa vasta, kun hikiset vaatteet on vaihdettu liituraitapukuun tai rempseään työasuun.
Juoksu oli siis ankaraa ja aika lahjomaton. Mutta aikapa ei ollutkaan pääasia, vaan positiivinen näyte. Annoin juoksun aikana ja jälkeen varsin positiivisen näytteen siitä, että minä vielä jaksan juosta itseäni ja aikaakin vastaan. Kaikkea muuta vastaan olen juossut koko ikäni.
Positiivisesta näytteestä huolimatta juoksijan urani jatkuu. Kilpailukielto kumottiin heti näytteen jälkeen.

Aarniometsän kummitus ei rahan päälle ymmärrä

Monisatavuotinen metsä suodattaa vihreää valoa, ja mustat rungot nousevat kohti taivasta tuosta vihertävästä valousvasta kuin niitä joku vetäisi. Alimmat oksat ovat kuivuneet katkeileviksi karahkoiksi, jotka tipahtelevat alas pienimmästäkin kosketuksesta. Metsänpohjan kivet ovat ikivihreitä ja sammal pehmeää ja kuivien oksistojen peitossa.
- Joka toinen puu noista pitäis kaataa!
- Jaa. Miksi?
- Tuo metsä ei enää tuota mitään.
- Miten niin?
- Kun puut kasvavat noin liki toisiaan, ne eivät enää kasva.
- Jaa. Mutta aika komea se on noin.
- Mutta liian tiheä.
- Miksi sitä ei sitten kukaan harvenna?
- En tiedä. Minä harventaisin. Tuossa on nimittäin pystyssä paljon rahaa.
- Jospa sitä ei nyt kukaan tarvitse. Jospa sille metsänomistjalle riittää, että metsä on noin kaunis ja koskematon.
- Ei sillä metsän kauneudella elä.
- Ei kai. Mutta jospa tuo aarniometsän kummitus ei rahan päälle ymmärrä.
- Mikä?
- Ei mikään.
On mukavaa, ettei kaikki kasva vain rahan takia. Saati kuivu pystyyn kuin kelohonka.

Seisten vai maaten

Nuorukainen tekee nopean päätöksen: "Maahan!" Komppaniallinen miehiä putoaa alas vatsalleen siltä huutamalta. Pidetään sulkeisia. Rauhan aikana on tuskin kovin suurta väliä, miten nopeasti tuohon hetkelliseen päähänpistoon pitää suhtautua, mutta sodassa sillä saattaa säästyä henki. Komennon pitää olla refleksi, ja myös komentoon reagoimisen täytyy olla nopea kuin luoti, joka ei päätä silitä. "Maahan!" Pam!
Nuorukainen tekee nopean päätöksen. "Kaadan tonkin perkeleen tosta nurin!" Ja maitolava taipuu ryskyen maantieojaan. Tempusta vaan ei ole kovasti hyötyä sodassa saati rauhassa. "Maa-aa-aaa-han..."
Nuorukainen tekee nopean päätöksen. Hän potkii nurin parikymmentä hautakiveä, parikymmentä kotiovea, parikymmentä rakkauden kirjoitusta, parikymmentä muistoa, parikymmentä osoitetta... Hän riehuu muistojen kotiovella, vainajien jalkopäissä, tuntemattomien leposijoilla, vastaanpanemattomien viimeisellä majapaikalla. "Maahan siitä, perkeleet."
Ajattele, mitä haluat. Jonkun lapsi se on, joka potkii. Jonkun lapsen mielestä on kaiken parempi maata vasten kuin seisten uljaana pää tuulessa.

Aika on epäloogista ja maailman nopein Jusa

Mies viilettää sataa metriä tuhatta ja sataa. Isot lihakset pullistuvat sisäihoa vasten ja ulkopuolelta nahka näyttää ratkeavan, se on kuin ilmatiivis makkarapaketti, semmoinen, josta ilma on imetty koneellisen voimakkaasti ja täydellisesti pois, ostoskanavan täkkipaketti, joka säästää tilaa kaapissa 70 prosenttia. Ja yleisö on haltioissaan, miten ihminen voikin juosta noin nopeasti.
Juostaan siis sadan metrin maailmanmestaruudesta. Alkuerissä näin vain yhden ainoan normaalin näköisen miehen, ranskalaisen, mutta hän karsiutui samoin tein. Hänen lihaksensa näyttivät normaaleilta.
Doping on kielletty! Jusa on puhdas urheilija. Se on lukemattomin testein todistettu. Mitään vilppiä ei ole tehty. On vain treenattu treenaamasta päästyä ja tultu niin nopeaksi, ettei kukaan maailmassa ole koskaan ollut, huippunopeaksi. Ja aika oli 9,58 sekuntia. No. Minua lakkasi kiinnostamasta koko tuo puhdas ja äärimmäisen vilkas ja energinen urheilija, kun aloin miettiä aikaa yleensä. Hemmetti. Tunnissa on 60 minuuttia. Minuutissa on 60 sekuntia. Mutta sitten yhtäkkiä sekunnissa onkin kymmenes- ja sadasosia. Miksei siinä ole loogisuuden nimissä kuudes- ja kuudeskymmenesosia. Aivan sama.

Ääntä nopeampaa ja kenraalin nupi

Lasikuitukanootti lipuu järvenselkää äänettömästi. Ei kuulu mitään ääntä. Liikkuuko siis tuo kanootti ääntä nopeammin vai yhtä nopeasti kuin ääni? Kerrotaan jonkun meloneen Päijänteen Tehinselältä Särkilahteen kolme kertaa ääntä nopeammin. Rannalla olijat olivat kuulleet kolme pamausta peräjälkeen. Mutta vielä hurjempi tarina kertoo miehestä, joka oli rantautunut kanootilla Hottapukin vastarannalle, ja vasta kolmen tunnin kuluttua oli ääni tullut muuten autiolle rannalle. Sen jälkeen levisi huhu rannan kummituksesta, vaikka kysymyksessä oli pelkästään normaali luonnonilmiö.

------------------

Rivisotilas ymmärtää sodan luonteen kenraalia paremmin. Aivan samalla tavalla lapsi tiedostaa limonadin kirpeän maun ja hiilihapon piikit kemistiä paremmin. Toisen tieto ja kokemus on teoriaa, toinen kokee kaiken omassa nahassaan, omassa elimistössään. Sotilas painaa liipaisimesta ja vihollinen kaatuu kasvoilleen maahan, vetää itseään kurakossa haavoittuneena. Kenraali kiinnittää karttaansa nupineulan: omat tappiot nolla, vastustajan yksi.

Kukkia vaimolle

Vanha mies tuli kukkakaupasta kaunis kukkakimppu kädessään. Kävelimme jokusen metrin rinnakkain ja totesin miehen ostaneen vaimolle kukkia. "Niin ostin", sanoi vanha mies. "Kohta siellä oon minäki." Yhtään sanaa ei enää tarvittu. Kävelimme suojatien yli samaa matkaa.

Ikävän asian mukavat muistot: arpapeliä kaikki tyynni

Deutsche Vergangenheit und Gegenwart. Tuollaista saksankielen oppikirjaa minä luin. Perin sen isosiskoltani ja minulle se jäi. Albert Schweitzerin pitkät matkakertomukset ja omaelämäkerrat, Einsteinin mietelmät, maailmanhistorian muiden merkkimiesten kirjeet ja muistelot ovat kadonneet jonnekin lapsuudenkodin vintin muhiin sekä kuvaannollisesti että kirjaimellisesti. Muistan ikäni sen päivän, jolloin lakkasin oppimasta saksaa.
Pärjäsin melko hyvin aluksi. Sain kokeista ysejä ja kymppejä, ja kilpailin numeroista vierustoverini kanssa ja tasaväkisesti etenimme tiedoissa ja taidoissa. Sitten yhtenä keväisenä iltana lähdin kavereitteni kanssa vanhalle sahalle seikkailemaan ja yömyöhään puikkelehdimme lautatapuleiden ja rulliskojen maailmassa. Kotiin lopen väsyneenä tultuani muistin saksankokeen. Muistin, että olin unohtanut sen aivan kokonaan.
Koe meni huonosti. Numero oli muistaakseni jotain kuuden ja seitsemän välillä. Ja tuon jälkeen kuuden vuoden aikana en muista saaneeni saksasta yhtä ainutta yläarvoista numeroa paitsi ehtolaiskuulustelussa. Kielestä tuli minulle kiirastuli ja myllynkivi ja sen pitkäaikaisesta opettajastani painajainen, joka joskus vieläkin tulee uniini ja valveisiin.
Mutta kesällä ehtolaiskursseilla minulla oli aina mukavaa. Opettaja oli nuori ja nätti ja viehättävä ja mukava. Siru opetti minulle saksaa ja minä opin, kunnes sen taas talven aikana unohdin. Istuttiin iltapäivät tehokkaasti kirjan ja tehtävien kanssa, mutta myös seurusteltiin ja juteltiin niitä näitä ja viihdyttiin. Kuukauden verran kesässä pidin saksasta. Muut ajat annoin mennä omia aikojaan.
Minulle kieli arvottiin hatusta. Tosi on. Ensimmäisen tunnin alussa laitoimme nimilaput hattuun ja opettaja sitten nosti sieltä englanninlukijat ja saksanlukijat. Minulle tuli siis saksa. Jouduin eroon parhaista ystävistäni ja minut pakotettiin opiskelemaan kieltä, jota en koskaan ollut kuullutkaan. Nykyään tuo olisi kai ihmisoikeuskysymys. Silloin se oli reilua arpapeliä. Jos olisin tiennyt, miten paljon tuo hatusta nostettu arpa vaikuttaisi koko elämääni, olisin kävellyt luokasta jo siinä vaiheessa ulos tai ainakin vaatinut oikeutta. Kuten sitten myöhemmin kävelinkin. Luokasta. Koulusta. Vaadin oikeutta.

Oman elämänsä kommentaattori

Istun lattialla ja väännän kitaran kielenkiristintä, viritystappia. Tuumaan ääneen jotakin, kommentoin joko kieltä, kitaraa, työtä, säveltä, epämukavaa asentoa. Soitan ensimmäisen soinnun. Se soi epävireisenä ja sanon sen ääneen, pohdiskelen, liitän kitaran johdolla virityskoneeseen ja keskustelen hetken sen kanssa, kyselen kuulumiset, hertsit, numeroiden voinnin, sävelten tunnun. Seuraava sointu soi harmonisesti, siis puhtaasti ja totean sen. Korjaan asentoa lattialla ja kerron maailmalle tuntoni, puutuneen jalkani pistelevän, turran olon ja annan sille ohjeen siirtyä toiseen asentoon.
Aurinko paistaa ruudun takaa ja lämmittää minua. Nautin suloisesta tunteesta kasvoillani ja käsilläni ja puhuttelen sormiani ja kysyn niiltä, onko parempi olla auringossa kuin pakkasen puristuksessa. Ne eivät jostakin syystä vastaa minulle.
Nousen ylös ja kannan kitaran seinälle telineeseen ja hyvästelen sen, pyyhkäisen sen kiiltävää pintaa ja totean sen olevan täynnä sormenjälkiä.
Istahdan kaikessa rauhassa sohvatuoliin ja rauhoitun katselemaan iltauutisia.
- Isä on oman elämänsä kommentaattori.
Tuota en sanonut minä. Sen sanoi vereni perijä yhtä ääneen kuin itse itseäni kommentoin.

Työmies on palkkansa ansainnut - teki tai ei

Puutarhapalvelu Horttanaisen palveluksessa on 21 työntekijää ja heidän hoidettavanaan on 100 metriä pitkä ja noin 70 metriä leveä puutarha, jossa kasvaa etupäässä nurmea. Muu kasvillisuus on ruohonjuuritasoa eli sitä ei juuri näe, mutta on sitä siellä. Joka aamu työntekijät tulevat työmaalle ja pukevat työasut päälle ja juoksevat yhtenä ryhmänä puutarhan reunaan. Työnjohtaja tarkastaa väen ja kaikki ovat asianmukaisesti pukeutuneita ja hyvässä kunnossa muutenkin.
Ryhmä hyppelehtii puutarhan reunalla ennen työpäivän alkua ja työnjohtaja tutkii papereitaan. Hän valitsee tuosta pomppivasta joukosta kymmenen omasta mielestään sillä hetkellä tehokkainta työntekijää ja laittaa yhden vartioimaan toiseen päähän puutarhaa, jotta väki tekee työnsä hyvin. Loput kymmenen jäävät istumaan puutarhan laidalla olevan kopin penkeille ja miettivät, mikä meni edellisenä työpäivänä pieleen.
Palkanlaskija on tehnyt tarkan räkningin yrityksen palkkamenoista. Jokainen työntekijä saa noin kolme miljoonaa euroa vuodessa keskimäärin bruttona eli 250.000 euroa kuukausipalkkaa. Jokainen heistä on palkkansa ansainnut. Eihän sitä muuten maksettaisi. Mutta töihin otettiin siis vain aina yksitoista kerrallaan ja muut saivat katsella kateellisina toisten tekemistä. Kaksikymmentäyksi kertaa 3 miljoonaa euroa on 63 miljoonaa euroa. Nyt joku ehkä sanoo, ettei missään yrityksessä makseta tuollaista palkkaa eikä varsinkaan, jos jää työpäivänä työn viereen istuksimaan. Kyllä vain maksetaan. Muista katsoa illalla urheiluruutu. Siellä saatetaan jopa kertoa, että Puutarhapalvelu Horttaneiselle on ostettu uusi työntekijä kilpailevasta puutarha-alan yrityksestä jopa kymmenellä miljonalla. Ja se on vasta siirtosumma. Palkka on aivan eri juttu.

Naakka istuu ja odottaa

Harakankanpesässä on viisi harmaanvihreää, täplikästä munaa ja muutaman viikon kuluttua munat kuoriutuvat harakanpojiksi, keikkukauloiksi, suurisuiksi hoippujiksi. Keskikesällä pesän suulla räpistelee kolme poikasta rohkeina kuin teräsmiehet lentoon lähdössä. Luonto on omia aikojaan karsinut pesän väkeä: yksi poikaisista kuoli nälkään, toisen söivät naakat. Sanotaan, ettei naakka koske noin suureen poikaseen, mutta tämän ne vain söivät ja röyhtäilivät syötyään. Luonto karsii kovalla kädellä.
Eilen istuskelin soittajatovereiden kanssa treenikämpän edessä ja seurasin keskustan liikennettä kahden liikenneympyrän välillä. Nuoret miehet olivat autojensa kanssa kilpasilla ja vauhti oli kova, meteli hirmuinen ja päästöt huipussaan. Musta noki leijui valtaväylällä vielä minuuttien jälkeen ja samat autot sujahtelivat omien saastepilviensä läpi kerran jos toisenkin. Yksi meistä tuumasi, että luonto kyllä korjaisi nuo kaikkein typerimmät, mutta miksi uhrata ne täysin viattomat, jotka sattuvat tuollaisten ajattelemattomien, keskenkasvuisten ja kehittymättömien nuorten tielle.
Jossakin mutkassa istuu nälkäinen naakka ja odottaa.

Luottolama - mikäs se on?

Puhutaan luottolamasta. Tuohon naapuriyrittäjän hierontapöydälle rötkähti tässä taannoinen aika sitten muuan vähemmistökansanedustaja itseään hierottamaan, ja yrittäjähän hieroi asiakkaansa varsin hyvään ja vetreään kuntoon. Kun tunti oli kulunut ja sessio onnellisesti ohi, asiakas ilmoitti, ettei hänellä ollutkaan juuri sillä hetkellä rahaa mukana, mutta ehdotti omasta mielestään mukavaa ja molempia hyödyttävää diiliä. Tehtäisiin näin:
- Mie käyn kuule kymmenen kertaa täs siun pöyväl makkaamas ja maksan sitte kerralla koko pompsin. Soppiiko?
Iski luottolama eikä syntynyt diiliä.

Alan miesten aterialla

Halusin syödä ulkona. Menin siis Siwaan, ostin italianleivän ja asiakkaani pullottamaa hiilihapollista lähdevettä ja kävelin torin laidan sammuneelle suihkulähteelle syömään. Aurinko paistoi ja oli iloinen mieli. Tuskin ehdin pullon avata (tssiiiiiihhh), kun minua lähestyi vanha rouva. Sanoin hänelle päivää. Hän katsoi minua tarkasti ja kysyi, kuka olen. Esittelin itseni. Rouva sanoi, ettei tunne minua ja vastasin, etten minäkään häntä, mutta päivää halusin sanoa, kun niin liki toisiamme kerran oltiin. Mutta jo minuutin kuluttua olimme ystäviä ja jaoimme osan iloa ja hyvin suuren osan murhetta. Hän oli etsimässä torilta poikaansa, joka oli kadonnut juopottelemaan jonnekin. Sanoin, etten ollut häntä juuri sinä aamuna nähnyt, vaikka muita alan miehiä torin laidan puupenkeillä istuikin. Ilmeisesti ruokailuni oli kiinnittänyt hänen huomionsa, kun ei liene tavanomaista lounastaa torin laidassa pussin ja pullon kanssa ihan selviltä päin. Arveli minuakin alan mieheksi ja siksi kysyi. Juttelimme.
Hän kertoi oman tarinansa ja poikansa tarinan ja myös vastikään viinaan kuolleen sukulaismiehen tarinan. Nuo tarinat olivat minulle kautta rantain tuttuja ja murheellisia.
Äiti on huolissaan päivähoidossa olevasta lapsestaan, ja äiti on huolissaan koulussa olevasta lapsestaan. Äiti ikävöi ja huolehtii opiskelemassa olevasta lapsestaan ja kantaa suurta huolta jo työssä käyvän lapsensa puolesta. Tämä minun kanssani jutellut äiti oli huolissaan aikuisesta pojastaan, pian kuusikymppisestä miehestä. Jospa me äitien lapset vain tietäisimme, miten paljon meistä huolta tunnetaan, ehkä me hiukan vähemmän yrittäisimme murhetta tuottaa. Ehkä enemmän iloa äideillemme antaisimme. Ehkäpä kukkasen taittaisimme silloin tällöin, soittaisimme ja kysyisimme, miten hän voi ja kertoisimme, ettei meille juuri nyt suurta hätää ole.
Kun oma äitini kuoli, kesti tovin totutella, ettei ollutkaan enää siellä tutun numeron päässä ketään vastaamassa, ei kukaan seisomassa kotimökin portailla. Jos juuri nyt voisin hänelle soittaa, sanoisin kenties:"Mikäs tässä - maha täys ja hyvä olla alan miesten kanssa aterialla. Mutta vieraana vain, älä huoli."

Käki-Matin kultakuusi ja kapeasta leveä tulevaisuus

Jo kaukaa näkyvät kulkijan silmiin alkukesän vaalean kullanhohtoiset versot. Vain muutaman viikon ajan kuusi luo kultiaan ja neulaset muuttuvat vähitellen vihreiksi. Tarkka katsoja näkee kuitenkin kultaiset tupsuset vielä keskitalvellakin, jos sankka lumi ei oksia peitä. Käki-Matin kultakuusi on kuusimetsän kaunein puu.

Automatkalla kuusi on kuusi, tummanvihreä synkkä korpipuu Suomen saloilla, teitten varsilla, pihoilla. Ei sitä juuri ehdi ihailla tai vertailla, josko toinen näyttäisi toista kummemmalta. Mutta jo pohjoisessa Suomessa, Lapissa, kuuset ovat aivan erilaisia kuin etelässä: korkeita ja suippoja, tummia varjoja, lyhytoksaisia energiansäästäjiä. Surukuusia taitavat olla. Oksat riippuvat runkoa myöten alas murheellisina kuin kesän ikuisesti kadottaneina. Eivät ne edes keskikesän yöttöminä öinä oksiaan sivuille suorista ja ryhtiään paranna. Surra pitää, kun alakuloa on.

Voisin kuvitella, että tuosta hoikasta surukuusesta syntyy suomalaisen sananlaskunomaisesti vielä lihava ilo ihmiselle. Sen kapea olemus antaa tilaa toisellekin. Se ei rehentele ja leyhyttele oksiaan metrikaupalla toisen tontille, vaan vaatimattomasti kuin ujo ihminen seisoskelee hartiat kapealla toista mukaellen. Niinpä mahtuu niitä toisiaan väistelemään metsähehtaarille tavallista kuusta huomattavasti enemmän.

Jos loistaa komeana Käki-Matin kultakuusi, luo tulevaisuuden toivoa ja iloa surukuusi. Sitä kuusta siis kuuleminen, jolla on kapeat hartiat. Vai miten se oli?

"Eppäillä tuota soppii"

Sanotaan, että ihmisen elämällä on tarkoitus. Hmmm. Saattaa sillä ollakin, mutta "eppäillä tuota soppii". Hyvällä elämällä voisi hyvin ollakin tarkoitus tehdä myös muiden elämä mukavaksi ja onnelliseksi, mutta katsotaanpas sitten toista ääripäätä.
Afrikassa syntyy lapsi, joka kuolee nälkään kolmikuukautisena. Mikähän hänen elämänsä tarkoitus oli?
1. tuottaa syntymällään iloa nälkää näkevälle äidilleen
2. herättää hänessä lyhytaikainen toive mahdollisesta vanhuuden turvasta, eläkkeestä
2. rikastuttaa hautausurakoitsijaa
3. ruokkia tietäjää tai parantajaa, joka kuitenkin epäonnistui
4. jokin muu tarkoitus, mutta mikä
5. antaa seuraavalle syntyvälle lapselle mahdollisuus jakaa se vähän ruoka, jota kenties alkaa jostakin siunaantua

Jos jokaisella elämällä pitäisi olla tarkoitus, miksi toisella on mukavampi tarkoitus kuin toisella. Mitä pahaa ovat tehneet ne, joiden tarkoitus on tuottaa surua tai murhetta tai jotka joutuvat uhraamaan sen ainokaisen elämänsä vain ollakseen jonkin tulevan tapahtuman tarkoitus, ruutipanos kiväärin piipussa, dynamiitin nalli, tulitikun rikki tai raapaisupinta. Missä nämä tarkoitukset jaetaan?
Taivaassa? Voiko meistä joku olla niin ilkeä, että voisi kuvitella Jumalan ennalta määräävän elämän tarkoitukseksi kärsiä, kärsiä, tulla kiusatuksi, kärsiä sillä aikaa, kun toinen viettää mukavaa elämää ja rakastaa ja tulee rakastetuksi. "Eppäillä tuota soppii."