torstai 4. tammikuuta 2018

Eri asia

Kivi putosi
veteen, teki renkaita.
Miten voisikaan
toinen kivi molskahtaa
jättämättä jälkeä.

Aurinkoon

Maan yli lensin,
sain kuutakin koskettaa.
Auringon tuli
poltti käsivarttani,
kun valoa päin kuljin.

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Eri asia

Keskustelin tuttavani kanssa radikalisoitumisesta. On julkisesti tiedossa, että Suomessa vaikuttava, varsin tunnettu kauppias radikalisoitui pitkällä ulkomaanmatkallaan. Tuosta asiasta ovat monet valtakunnalliset lehdet kirjoittaneet. Kauppiaalla on lehtitietojen mukaan ollut varsin tiiviit yhteydet pohjoismaisiin ääri-isänmaallisiin vastarintaliikkeisiin, selkeästi sanottuna uusnatseihin. Kerroin tuttavalleni, etten halua rahoittaa pienestikään kyseistä ideologiaa sen varsin synkän menneisyyden takia enkä myös sen nykyisen ajattelutavan takia. Suomalaisten uusnatsien mielestä Suomi kuuluu vain suomalaisille eikä tänne ole muilla mitään asiaa.

Maailmassa ei kuitenkaan ole koskaan voitu sulkea rajoja, vaan ihmiset ovat aina voineet muuttaa muihin maihin niin taloudellisista kuin muistakin syistä. En hyväksy ihmisen tuomitsemista hänen syntyperänsä takia, vaan ainoastaan hänen tekojensa vuoksi. Tuttavani oli kuitenkin sitä mieltä, että on eri asia olla nykypäivänä natsimielinen kuin 1930- ja 1940-luvuilla. En ollut samaa mieltä.

Natsien ainoa tehtävä oli synnyttää ja kasvattaa yksi suurvalta, jossa vain arjalaiset saattoivat hallita tuota maailmaa. Kaikki muut voitiin tuhota, ja tuhoaminen aloitettiin juutalaisista. Se oli siis vasta alku. On tullut ilmi, että myös Suomi oli natsien agendalla hyvin vahvasti. Maasta aiottiin tehdä metsästysalue ja sen ihmiset alirotuisina piti tuhota. Emme siis olleetkaan parempaa rotua, jolla olisi ollut jokin merkittävä tehtävä kolmannessa valtakunnassa.

Tuskin kovinkaan moni ajatteli viime vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä, että pieni, mustatukkainen mies saattaisi saada sellaisen murhaamisen mullistuksen aikaan kuin hän sitten lopulta sai. Arviolta kaksikymmentä miljoonaa ihmistä menetti henkensä vain sen tähden, että muuan mies ajatteli olevansa muita parempi ja järjestävänsä maailman uudelleen. Tuossa luvussa eivät ole mukana kaikki toisessa maailmansodassa kuolleet, vaan ainoastaan holokaustin uhrit.

Verrattiinko noina vuosina ja vuosikymmeninä Adolf Hitleriä johonkin toiseen ja sanottiin sen olevan eri asia? Onko kansallissosialismi jonakin muuna aikana eri asia kuin jonakin toisena aikana? Voiko ihminen ajatella samasta asiasta jonakin toisena aikana pehmeämmin tai inhimillisemmin vai onko perusajatus tuossa aatemaailmassa aina sama ja yhdenvertainen: minä olen parempi ja sinä joudat kuolla! Minusta ei ole eri asia olla natsi tänään kuin ennen toista maailmansotaa. Siinä liikkeessä on aina sama kaiku: väkivalta ja sorto niitä kohtaan, jotka eivät ole oikeaa rotua tai tunnusta oikeaa uskoa, eivät ole ruumiiltaan tai mieleltään terveitä. Heidän tehtävänsä oli "jalostuksen" kautta kuolla ja kadota jäljettömiin puhdasrotuisen kansan tieltä.

Maailma taistelee ääri-islamilaista ISISiä vastaan. ISIS haluaa luoda yhden uskon ja yhden jumalan ja ankaran sharialain maailman. Ankaruudessaan tuo usko ei kuitenkaan ole millään lailla kilpailukykyinen natsien luoman kolmannen valtakunnan uskonnon kanssa. Mutta vahvistuessaan ja voimistuessaan se voisi olla. Siitä on paljon esimerkkejä lähi-idästä ja lännestäkin. On oikeus kiusata ja tappaa niitä, jotka eivät ole samaa mieltä, samaa uskontoa, samaa rotua, samaa väriä, samaa heimoa, samaa sukupuolta.

Natsit olivat voimissaan 1930- ja 1940-luvuilla ja ISIS vielä viime vuonna. Nyt ISIS on lyöty monessa paikassa ja se hamuaa valtaa Talebanin, toisen ääri-islamilaisen liikkeen alueilta. Kaksi samaa jumalaa kumartavaa liikettä ovat toistensa kimpussa, koska toisen jumala on parempi kuin toisen, vaikka se sama onkin. Jo tuo esimerkki kertoo, miten vaarallisia vahvojen ihmisten johtamat ääriliikkeet ovat. Ei ole eri asia, milloin tuota voimaa kerätään, eilen vai tänään. Ei ole eri asia olla ääri-ihminen sata vuotta sitten tai nyt. Mutta eri asia on hyväksyä tai olla hyväksymättä ääriliikkeiden ideologia pienessä tai suuressa. Minä en hyväksy sitä pienessäkään.


perjantai 29. joulukuuta 2017

Kumpi oli ensin, lapsi vai vanhempi?

Lapsi syntyi, kiittäkää. Mutta jäivätkö vanhemmat syntymättä?

Kun lapsi täyttää viisitoista vuotta, hänelle aukeaa bensankatkuinen taivas. On käynyt keisarilta käsky, että jokainen verolle pantu viisitoistavuotias voi alkaa opetella ajamaan mopolla. Pitää vain mennä ajokouluun ja hankkia perustiedot, miten liikenteessä käyttäydytään. On laadittu yhteiset säännöt opiksi ja ojennukseksi, että kulku sujuisi liikenteen mukana turvallisesti ilman vahinkoa itselle tai muille kulkijoille.

Kun tuo verollepano on jatkunut vielä muutaman vuoden, laitetaan mopo myyntiin ja aletaan etsiä toisenlaista kumppania, jonka kanssa jakaa yhteistä vuodetta. Eikä aikaakaan, kun syntyy lapsi. Mopokortin jälkeen on ajettu ajokortti ja syvennetty liikenteessä kulkemisen oppeja. On opittu moottoritien säännöt ja leveäkaistaisen kulkuväylän keinot siirtyä juohevasti ja turvallisesti paikasta toiseen.

Lapsi on syntynyt, mutta vanhemmilla ei olekaan minkäänlaista oppia tai kurssia saati arvosanaa lasten hoidosta ja kasvatuksesta. Kuka tahansa sukukypsä ihminen voi laittaa lapsen alulle, synnyttää sen ja sitten ihmetellä, mitä tuon pienen taimen kanssa pitäisi tehdä. Mopollekin tarvitaan ajokortti, mutta vanhemmuuteen riittää siittiö ja munasolu.

Mitä juuri syntynyt lapsi tarvitsee eniten? Miten kestää kaksivuotiaan kiukku ja kolmivuotiaan uhittelu perjantairuuhkaisen kauppakeskuksen kassalla? Päättääkö vanhempi, mitä murrosikäinen lapsi pukee tulipalopakkasella päälle? Onko kaksitoistavuotiaan oma asia, lähteäkö kouluun vai jäädä kotiin pelailemaan?  Näihin kysymyksiin ei tarvitse sukukypsien ihmisten vastata eikä edes monivalita ruksaamalla, ei käydä neuvolassa tenttaamassa äiti- tai isäkorttia, ei tietää lapsen kehityskulusta yhtään mitään. Riittää, kun seisoo ja kastuu.

Suurimmalla osalla ihmisistä on perustaito kasvattaa lapsensa iloisiksi ja onnellisiksi aikuisiksi. Ymmärretään, ettei lapsi ole perheen pää eikä hänen tehtävänsä ole tehdä suuria päätöksiä. On oivallettu, ettei ihmisen elämässä tärkeintä ole olla koko ajan onnellinen ja tyytyväinen ja että myös pettymys ja hirmuinen harmitus kuuluu aivan tavalliseen elämään. Ymmärretään, ettei aikuisen tarvitse koko ajan palkita lasta tavallisista arjen asioista, vaan elämä on iloa ja surua, onnea ja murhetta, myötä- ja vastoinkäymisiä. 

Elämä on hyvin tavallista. Ja perheen elämä on jokapäiväistä jakoa. Jaetaan vastuuta itsestä ja toisesta, jaetaan iloa ja ikäviä asioita, selvitään yhdessä, kuljetaan yhdessä tasaveikkaisina vanhempien viitoittamaa tietä, sillä järki kehittyy hitaammin kuin siittiö tai munasolu.


torstai 21. joulukuuta 2017

Herätyskello

Käveleskelin joulukaupan käytävillä ja katselin kirkkaanvärisiä tavaroita. Tontut pötköttelivät myyntikoreissa ja odottelivat ostajaansa. Ihmiset penkoivat koreja, siirtelivät tavaroita ja etsivät sopivaa joululahjaa kuka kenellekin.

Ohitseni käveli touhukas pikkupoika, ehkä neljän tai viiden vanha. Hänellä oli aivan selvästi jokin tietty tavara etsinnässä.

- Äiti. Minä haluaisin herätyskellon.

Pojan katse ei aivan ylttänyt myyntikorien tasolle ja hän varvasteli nähdäkseen, oliko kenties sopivia herätyskelloja kaupan. En malttanut olla virittämättä keskustelua pojan kanssa.

- Etkö sinä sitten herää ilman herätyskelloa?

Kysymys pysäytti pojan hetkiseksi aivan kuin hän olisi punninnut, oliko kysymys hänelle tarkoitettu. Poika jatkoi kurkotteluaan ja vastasi minulle kuin ojentaen.

- Herään minä, mutta ihan miten sattuu.

Aloin tutkia hyllyjä tarkemmin, josko olisin löytänyt sieltä herätyskellon. Olisin ostanut sen tuolle sanavalmiille pojalle joululahjaksi. Harmillista, ettei kelloa löytynyt, mutta uskon joulupukin tuon toiveen kuulleen.


perjantai 3. marraskuuta 2017

Isänpäivän traumoja

Jotkut helsinkiläiset päiväkodit ovat päättäneet olla viettämättä isänpäivää ja ovatkin nimenneet tuon almanakkapäivän läheisten päiväksi. Yhtenä perusteena on kerrottu lasten saavan traumoja, jos joutuvat viettämään isätöntä isänpäivää tai sitten keväällä äiditöntä äitienpäivää. On käynyt niin, etteivät aikuiset enää muista, mitä ja miten lapsi ajattelee.

Kun menin kansakouluun, minulla ei enää ollut isää. Isä kuoli edellisenä syksynä. Se asia oli taivaan tosi eikä sitä mikään päivä muuksi muuttanut. Silloin ei tosin vielä vietetty isänpäivää, mutta isistä puhuttiin varmasti päivittäin. Useimpien isät olivat maanviljelijöitä, mutta olipa heidän joukossaan opettajia ja lääkäreitä, isiä laidasta laitaan. Muistan olleeni joskus kateellinen, kun en voinut kertoa menneeni isän kanssa sinne tai tänne tai tehneeni sitä tai tätä. Mutta kateuskaan ei asiaa muuksi muuttanut. Minulla ei ollut isää. Isä oli kuollut eikä varmasti heräisi henkiin millään keinolla.

Koska olin lapsi, en uhrannut kateudelle hetkeä enempää. Unohdin asian saman tien, kun alettiin puhua jostakin muusta tai keksittiin yhteistä puuhaa. En vetäytynyt luokkahuoneen perälle itkemään isätöntä elämääni enkä syöksynyt opettajani helmoihin isänikävässä hellyyttä hakemaan. Olin lapsi ja minulla oli lapsen mieli. Ja oli minulla myös huolehtiva äiti, joka ruokki ja vaatetti minut ja piti sylissä silloin, kun syliä tarvitsin. Äitini oli minulle realiteetti ja äidinrakkaus ilmiselvä. Mutta niitäkään asioita en ajatellut, koska niitä ei tarvinnut ajatella.

Jos isättömyydestä usein kärsinkin ja mielikuvissani häntä ehkä kaipasinkin, en muitten lasten isänilosta menettänyt uniani saati saanut sieluuni vammaa. Suurimmalla osalla lapsista oli isä. Joku oli saattanut menettää myös äitinsä, mutta ei niistä ikävistä asioista lasten kesken koskaan puhuttu. Äitienpäivän alla piirrettiin ja askarreltiin kortti kuka mitenkin ja kuka kenellekin eikä seitsenvuotiaina juuri analysoitu oman sielun tilaa. Vaikka kortin kohteena olikin äiti, suurin osa keskittymisestä kului kuitenkin itse tekemiseen. Saattoi myös äiti jonkin ajatuksen saada, mutta Erikeeperin ja värikkäiden silkkipapereiden kanssa taistelu vei kuitenkin aatokset melko kauas äitienpäivän aamun kahvikupposesta ja kevään orvokeista.

Päiväkodeissa ei siis vietetä isänpäivää, koska pelätään isättömien lasten saavan traumoja. Pelko on aivan turha. Paha mieli ei ole trauma, vaan vain vähän iloa synkempi elämys. Isän ikävä ei ole trauma, vaan aivan normaali kokemus, elämän koettelemus, joita jokainen joutuu kohtaamaan ja niistä selviytymään. Traumat syntynevät lapsillekin varmasti jostakin aivan muusta kuin oman isän tai äidin, niin hyvän kuin vähän huonommankin muistelemisesta.

Säälimätön plus

Säälimätön plus
saa lumen, jään sulamaan,
Plus myös pelastaa
pankkikortin kelpaamaan,
bensan tankkiin virtaamaan.