Ei ole helppoa olla saalistaja

Kun istahtaa miesten pöytään, jo vain kääntyy pian puhe kalastamiseen. Kuka on minkäkin värisellä vieheellä saanut jopa aivan uskomattoman suuria saaliita. Joku kertoo vetäneensä maihin niin suuren hauen, että sille pitää ostaa kotimatkalle lastenlippu linja-autoon. Toisen saalis taas on niin mahtava mötkäle, että jo pelkkä digikuva painaa puolitoista kiloa. Minä nuo jutut uskon alusta loppuun, kun olen kalamies - nykyään. Ja olen tarinoista kateellinen - nykyään.
Vielä muutama viikko sitten vaihdoin kalajutun kuullessani pöytää ja samoin tein koko seuruetta, mutta päätin sitten kuitenkin alkaa suuren onneni onkijaksi. Ostin kalavehkeet.
Heti toisena iltana sain sian kokoisen hauen. Sattumaksi sitä sanottiin tietenkin ja aloittelijan tuuriksi. Pääsin siis osalliseksi kalamiesten kateudesta. Jeah. Toisena iltana saalista tuli vähemmän, mutta menetykset puolestaan olivat sitäkin suuremmat: viehe jos toinenkin jäi pohjaan tai lensi kauas ulapalle siiman katkettua. Kokemus opettaa kovin kourin. Siima ei saa olla liian ohutta, kun se helposti katkeaa. Ei se saa myöskään olla liian paksua, koska se herkästi purkautuu kelalta kiperänä korkkiruuvina, jos siimaan tulee löysää. Ja silloin on pasmat sekaisin ja kalamiehen pinna kireällä, muttei enää siima.
Olen kahden viikon kalastajan urani aikana saanut siis yhden ison kalan, nelikiloisen hauen sekä yhden pienen ahvenen, jonka päästin takaisin järveen. Ja olen kahden viikon kalastajan urani aikana menettänyt kymmenkunta uistinta, pari kelallista siimaa, perukkeita ja yhdet hansikkaat. Suurimpana saaliina pidän kuitenkin alkukantaista tunnetta, että hankin itse ruokaani. Tuo nauratti vielä muutama viikko sitten, mutta ei enää. Minussa siis kuitenkin asuu alkukantainen mies jossakin tuolla mainosmiehen ja kitaransoittajan kylkiluissa. Ruoka tosin on vielä pakasteessa odottamassa nälkää. Ja toinen saalis ui vallattomana vapaissa vesissä. Noiden välissä pitänee opetella itse laittamaan kala potkivasta ja vetoa vastustavasta otuksesta fileeksi herkkupöytään. Ei ole ihan helppoa olla saalistaja, ei ole niin.

Teini vie kaikki naiset

Pojan kaverit kiusasivat seitsenvuotiasta ystäväänsä, kun tämä leikki niin paljon tyttöjen kanssa. Pojalla oli kuitenkin kavereille synkkä ennuste jo valmiina: "Kiusatkaa vaan. Mutta minäpä vien teini-ikäisenä teiltä kaikki naiset."

Minulla on ilo tuntea tuo laulajapoika jo uransa alkutaipaleella. Hän on niitä harvoja tuntemiani ihmisiä, joka uskoo aidosti itseensä ja mahdollisuuksiinsa eikä suostu häviämään ennen kilpailua saati kilpailun jälkeen.  Lauloipa tuo nuorimies omin korvin kuulteni jo muuan ikäisensä tyttären sydämeen niin voimallisesti, että tuo tyttönen oli kotimatkalla kysynyt äidiltään: "Mitähän se laulaja musta oikein ajatteli?"

Pojan perheen uusi naapuri on rakentamassa taloa, ja naapurissa on suurin piirtein pojan ikäisiä tyttölapsia. Tontilla on vasta sora ajettuna, mutta kävipä laulaja jo tutkimassa talon pohjaa. Kun isä kysyi, mitä hän niin tarkasti oli naapurin pihalla silmäillyt, vastasi poika: "Kävin selvittämässä tyttöjen huoneiden paikat."  Hmmm. Taitaapa totta vie tuon Tatu-pojan tovereilla olla teininä pula tyttösistä. ;-)

Mahtava muisti

Ulvilan surmajutussa alkaa uusi käänne. Syyttäjä on löytänyt uusia todisteita hovioikeuden vapauttamaa leskiparkaa vastaan, ja todistajien muisti paranee yllättäen. On kaivettu esiin raskaita asioita, joiden perusteella hovioikeuden syyttömäksi todistaneesta ja vapautetusta Annelista onkin tulossa saatananpalvoja ja murhaaja taas kerran jo ennen oikeuden päätöstä.
Minä ihmettelen kovasti suomalaista oikeudenjakosysteemiä, jossa syyttäjä saa levitellä oletuksiaan ja arviointejaan kaiken kansan luettavaksi ja pohdittavaksi jo ennen kuin on saanut lupaa syyttää. Lupa tuli ja korkein oikeus ottaa asian käsiteltäväksi, mutta...
Iso mutta on tässä se, että tatuointilehdestä kopioidun kuvan perusteella syytetty on jo syyllistetty saatananpalvojaksi ennen ensimmäistäkään istuntoa pelkästään syyttäjän levittämän kuva-aineiston perusteella. Ja naapuri muistaa yhtäkkiä, että naapurissa paloivatkin valot tuona kohtalon iltana vielä yhden maissa. Minä yritin eilen illalla muistella, monenko aikaan naapurini sammutti valot seitsemän vuotta sitten toukokuun 10. päivänä. Ei tullut mieleen. Ei tullut mieleen edes se, paloiko tuona päivänä naapurin lamppu ensinkään. Hmmmm. Paloikohan omakaan?

Mielipidejeesuksia

Aika ajoin media valitsee jonkun väkevän vaikuttajan kaiken kansan mielipidejeesukseksi, jota sitten uskotaan ja kuunnellaan ja haastatellaan jos jossakin lehdessä ja televisio-ohjelmassa. Väkevyys syntyy lähinnä mediajulkisuudesta: mitä enemmän olet mielipiteinesi esillä, sen vahvemmaksi ja uskottavammiksi ajatuksesi tulevat oli niissä sitten päätä tai häntää.
Näitä jeesuksia ovat olleet ainakin Hantta Krause eli se nykyinen Wilma Slizsshe.. no se, tuonilmaisiin siirtynyt Tommy Taberman, Jari Sarasvuo... Uusin kaiken kansan joka asian tietäjä on kirjailija Anja Kauranen eli hienommin Snellman.
Kirjailija Anja antoi taas aamusella tulla kirjan verran mietittyä asiaa tuutin täydeltä eli enemmän kuin yle ykkönen jaksoi tuupata. Nyt hänen kirjailijaegoansa kovasti kiusaavat ns. blogikirjailijat, jotka jopa vain viiden vuoden blogin pitämisen jälkeen uskaltavat kutsua itseään kirjailijoiksi. Anjan ajatukset muistuttivat viekkaan hymyn takaa aivan Kummolan oivalluksia: "Minä olen jääkiekkoliiton puheenjohtaja ja muut voivat kulkea aivan omia, huonompia polkujaan ministereitä myöten."
Anja Snellman on siis kirjailija, joka pitää ottaa vakavasti (varmasti otetaankin), mutta eipä pitäisi hänenkään mennä sanomaan, että blogikirjoittajat olisivat pääsääntöisesti toisen luokan tekstin tekijöitä (no eihän Anja niin sanonutkaan, mutta kuitenkin antoi ymmärtää). Minäkin olen lukenut hyvin viisaitten ihmisten viisaita kirjoituksia, vaikkei näiden viisaiden meriitissä ole kirjan kirjaa.
Mutta jos on luonut yhtä monta hyvää teosta kuin Anja Snellman, osaa tehdä myös parempaa lasagnea kuin kaikki Saarioisten äidit yhteensä. ;-) Niin se kuule vaan on, kun kaikki sitä sanovat.

Harrastuksen suunta

Toimittaja jututti ihmisiä, jotka valokuvasivat.
- Hyvää päivää. Valokuvaus on kätevä harrastus, kun kuvata voi nykyisin kännykälläkin.
- No niin on.
- Monet ovat kuitenkin hankkineet digitaalisen järjestelmäkameran. Sinullakin on sellainen.
- No niin on.
- Nuo digikamerat ovat varsin kehittyneitä ja niiden kuvalaatu on jo varsin erinomainen.
- No niin on.
- Maailma on täynnä kuvattavia kohteita ja siksipä useimmat erikoistuvat kuvaamaan vain jotakin tiettyä asiaa. Siinä on varmasti järkeä.
- No niin on.
- Jotkut keskittyvät luontokuvaukseen ja hakevat erikoisia näkymiä tavallisista maisemista tai sitten tavallisia näkymiä erikoisista maisemista. Onko sinulla jotakin lempiaihetta, jota kuvaat?
- On.
- Mikähän se sinun lempiaihealueesi sitten lienee?
- Ihminen.
- Ihminen onkin varsin mielenkiintoinen kuvattava.
- No niin on.
- Millaisissa tilanteissa sinä ihmisiä mieluimmin kuvaat?
- Masentuneissa.
- Pidätkö siis masentuneita ihmisiä kuvauksellisina?
- No en pidä.
- Mutta miksi sitten kuvaat juuri masentuneita ihmisiä.
- En kuvaa.
- Kerroit juuri, että kuvaat ihmisiä masentuneissa tilanteissa.
- Niin kuvaan.
- Niin?
- Masentuneena on mukava kuvata. Se vähän virkistää.

Uudesti syntynyt 2

Pelätään,että Suomi vie aseita sellaisiin maihin, jotka eivät kunnioita ihmisoikeuksia (aamu-uutisissa kerrottua ja pelättyä). Aseilla tarkoitetaan sotavälineitä, jotka on suunniteltu ihmisten elämän kurjistamiseen, vammauttamiseen, tuhoamiseen, hävittämiseen. Jos jonakin päivänä minut herätetään kuolleista ja nousen istumaan kasvot itään päin, haluan nähdä maailman, jota ei johdeta poliittisella sanahelinällä, semanttisella melulla, hölynpölyn höpötyksillä. Haluan herätä sellaiseen maailmaan, jossa pelättäisiin ihmisoikeuksien loukkaamista - maailmaan, jossa ei olisi aaseja, elefantteja, ruiskukkia, neliapiloita, leppäkerttuja.. Haluan syntyä uudestaan sellaiseen maailmaan, jossa elävät ihmiset, aasit, elefantit, ruiskukat, neliapilat, leppäkertut kaikkien luonnon suomien oikeuksien mukaan kukin ansiostaan vailla pelkoa väkivaltaisesta kuolemasta tai venkulavääryydestä.

Ei ole kissaa Ameriikassa

Fievel matkalla Ameriikkaan-nimisessä elokuvassa venäläiset hiiret luulevat, että Amerikka on tehty juustosta ja siellä ei ole lainkaan kissoja. Sinne siis pitää päästä - pois Venäjältä, missä on pahoja hiiriä, korruptiota, roistoja. Ja Suomessa luultiin pitkään, että täällä on kaikki hyvin ja ihmiset rehellisiä paitsi moottoripyöräjengiläiset. "Ei ole kissaa Ameriikassa, ja juustoon peittyy maa..." Täältä ei siis kannattanut lähteä mihinkään - paitsi Ameriikkaan. Mutta kun siellä on se mafia ja roistoja ja korruptiota.
Mihin mureni Suomen maine rehellisenä, reiluna ja rehtinä maana? Kuka ryvetti tämän hienon mahdollisuuksien niemekkeen?
- Iltalehti
- Iltasanomat
- Hesari
- Yle
- Maikkari
Nuo ovat syyllisiä. Ne kertovat nyt meille, miten meitä kusetetaan ja miten meidän yhdessä keräämää hyvää jaetaan harvoille ja valituille. Miten meidän itse valitsemat johtajat viis välittävät valitsijoistaan, vaan kartuttavat omaa kassaansa korruptiorahalla ja sopivat keskenään palkkioista ja erorahoista ja bonuksista. Nuo ovat syyllisiä, että kansan kiukku kasvaa kohta kapinaan asti. Ennen kuin lehdistö vapautui ja televisio sai luvan kertoa vähän tottakin, kukaan ei tiennyt herrojen metkuista yhtään mitään. Kaikki vain luulivat, että Kekkosella oli oikeus elää kuin keisari kansan varoilla ja että kaikki hyvä vain yksinkertaisesti kuului niille, jotka osasivat sen keinoja kaihtamatta ottaa. Niin meille kerrottiin. Se oli reilua niin kauan, kunnes kansa alkoi protestoida ja valittiin  Koivisto presidentiksi. Eikäku...
Miksi meille on alettu kertoa ikäviä uutisia kähmijöistä? Miksi lehdistö on alkanut ottaa selvää asioista? Miksi televisio puhuu totta petollisista päättäjistä? Varmaankin siksi, ettei Ameriikassa ole kissaa ja että siellä juustoon peittyy maa.