maanantai 16. tammikuuta 2017

Isämuistoja ja väärinpeluuta

Ajattelen usein jo hyvin kauan sitten tuonilmaisiin siirtynyttä isääni. Olin kuusivuotias isän kuollessa, mutta muistan silti hyvin paljon yksittäisiä tapahtumia ja hetkiä hänen seurassaan tai lähellään. Sylissään en muista koskaan istuneeni enkä häntä koskeneeni, mutta hyvin hämärästi mieleeni voi tulla hänen näkönsä tai liikkeensä, karjalainen murteensa.

Nuukaksi isää sanottiin ja nuukana miehenä hänet minäkin muistan. Ruokapöydässä meillä oli köyhyydestä huolimatta aina ruokaa ja hyvin usein äiti paistoi piiraita, karjalanpiirakoita niin kuin niitä nykyisin yleisesti kutsutaan. Isä sairasti viimeisen elinvuotensa vakavasti ja oli suurimman osan vuodesta sairaalassa. Kaikki kotimuistoni isästä ovat siis enintään viisivuotiaan pojan muistoja, mutta jotkut muistikuvat lienevät vuotta, kahta tai jopa kolmekin vuotta aiemmalta ajalta.

Istuimme ruokapöydässä. Ruokana oli lihaperunoita ja jälkiruuaksi riisivelliä. Nuuka isä heltyi jostakin syystä herkutteluun ja ilmoitti, että hienoa sokeria saattoi nyt levitellä makua antamaan. Hän tarkoitti sokerin riisivellin sekaan imellykseksi, mutta minulle tuo lupa kattoi kaiken, mitä pöydässä tarjolla oli. Huiskuttelin reippaita lusikallisia kallisarvoista sokeria lihaperunoiden sekaan ja vieläkin muistan tuon eksoottisen rasvan ja suolaisen imelän maun. Sanotaan ihmisen muistin pyyhkivän ikäviä asioita kokonaan pois, joten varmasti silloin pöydässä iloittiin pienen lapsen innosta sokeriin enemmän kuin tunnettiin murhetta tai kiukkua moisesta tuhlaamisesta.

Isä oli suutari ja pienen mökin perimmäisessä huoneessa, pikkukamarissa oli hänen verstaansa. Verstaan sisustuksesta tai kalustuksesta en paljon muista, mutta suuren nahkaompelukoneen muistan ja sen mustan ja voimakkaan olemuksen ja kullanväriset koristelut. Isä istui tynnyrijakkaralla, jonka istuinosan poikki oli naulattu kaksi hyvin leveää nahkasuikaletta ristiin. Huoneessa oli myös leveä sänky, jossa vanhemmat veljeni nukkuivat. Joskus kävin verstaassa tutkimassa puunauloja ja rapitia, mustaa Rapid-nimistä nahanvärjäysainetta, jolla saattoi värittää kuin vesivärillä nahkaa tai paperia tai puutakin. Sisustus tai tuoksut tai tavarat eivät jääneet niinkään mieleeni, mutta ompelukoneen jykevän kalkkeen ja neulan tymähdyksen paksun nahkan lävistäessään muistan vieläkin. Muistikuvaa kirkastaa entisestään ensimmäinen tupakointikokemukseni.

Lienen varastanut isältä Saimaa-savukkeen tai löytänyt hylätyn "lopin", jossa on ollut tupakannatsa vielä paikallaan. Sytyttelin tupakkaa talon nurkalla isän verstaan ikkunan alla ja vetelin haikuja kiihkoisin, savua vierastavin keuhkoin, kun kuulin ompelukoneen jyskeen ja kuvittelin suutari-isäni olevan toimessaan. Mutta ei jyskänyt kone eikä polkenut suutari Singeriin vauhtia, vaan isosisko hakkasi nyrkillä ison kammarin ikkunaa. Hän oli nähnyt askareeni ja vanhemman oikeudella puuttunut väkivalloin asiaan ikkunoita kolistelemalla ja tuplatonta ruutua helistelemällä. En jäänyt asiaa pidemmäksi aikaa nurkalle pohtimaan, vaan kiiruhtelin pikkupojan vikkelin ja taivaita tavoittelevin jaloin rautatieaseman suuntaan karkuun varmalta tukkapöllyltä. Isä on tuossa muistossa mukana työn äänenä, kuulomuistina.

Pojat vertailevat ensin poikina ja sitten miehinä. Oman ensivertailuni tein saunassa. Olimme kolmestaan saunomassa äitini ja isäni kanssa. Muistan äidin istuneen vielä saunan lauteilla, kun isä täytti pesuvatia ja liikkui lauteiden ja padan väliä. Tarkastelin hänen olemustaan ja varustuksiaan ja vertailin niitä omiini. Minulla oli vain yksi pieni pippeli, mutta isällä oli kolme roikkuvaa kikkeliä. Muistan hämmästelleeni asiaa äidille jälkeen päin, mutta siihen maailman aikaan ei ollut tapana mökkien kakaroille sukupuolisivistystä jakaa ja asia jäi mysteeriksi moniksi vuosiksi. Kun sitten aikuisena olen tarkastellut alastonta olemustani peilistä, tunnen itseni isän pojaksi tuon kaukaisen muiston kautta.

Köyhällä ei 50-60-luvun Suomessa kovin monta rikastumisen mahdollisuutta ollut, mutta rikkauksista haaveiltiin ja unelmoitiin. Muistan isän ahkerana veikkaajana ja mustassa, lituskaisessa lompsassaan hänellä oli aina kuponki vetämässä. Minäkin sain kerran muutaman vuoden ikäisenä veikata kokonaisen rivin jalkapalloseurojen voitoista, tappioista ja tasapeleistä. Tuohon aikaan otteluita myös peruutettiin tiheään ja niinpä veikkasin johonkin kohtaan peruutetun. Istuin tuvan pöydän alla ja toistelin radiosta kuulemiani taikasanoja:"Yksi,kaksi, risti, peruutettu." Tuskin tuossa osuin oikeaan isääni paremmin.

Lauantai-iltana tulivat radiosta veikkaustulokset ja silloin ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin lukijan totinen rahan ääni. Ja kupongin tarkastettuaan isä totesi joka kerta oman mantransa: "Mie veikkuan oikein, mut hyö perkeleet peluavat viärin."


keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Pussila-kanasetti

Osta vuoteeseen
Pussila-kanasetti.
Se peittää tyynyn
ja patjankin verhoaa,
munii munan valkoisen.

Uusi vuosi

Vuoden vaihde on
jäätyneitä vesiä,
kesän kaikuja,
pimeitä päiviä kuin
kelmeä valon muisto.

torstai 22. joulukuuta 2016

Vanhoja jouluja

Jouluna syödään
taas vanhoja jouluja.
Lapsena maistoin
samat maut kuin isä ja
äiti kotonaan ennen.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Siteitä

Kun nippusi teen,
tarvitsen nippusiteen.
Kun lämpösi teen
pinnalla voin tuntea,
tunnenko lämpösiteen?

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Lasten kaupunki

Siiville nousen,
katson pilvien läpi
savuvanoja,
rauniokaupunkeja,
joissa lapset tapettiin.

Rauniokaupunki

Siiville nousen,
katson pilvien läpi
savuvanoja,
rauniokaupunkeja,
joissa ennen elettiin.