Tehdäänpäs evästä evästä

Olen onnellinen, että äidinkieleni on suomi. Koska olen ikuisesti lapsi, saan leikkiä myös sanoilla joka päivä. En väitä, etteivätkö ihmiset leiki kaikilla kielillä, mutta väitän, että suomenkieli on maailman lapsellisin.
Eväs ja evä. Jos olisin kielentutkija, läytäisin noille sanoille varmaan yhteisen kantasanan, merkityksen. Mutta kun en ole, voin vapaasti nauttia niistä ilman tiedon taakkaa.
Hai ui kiinni kalaparven. Sillä on evät levällään ja kun se sulavasti solahtaa kalaparven keskelle, ovat kohta hain eväät levällään. Siinä pitelee hai eviä levällään ja ihmettelee, miten on ympärillä eväitä levällään.
Kun sanoja taivutellaan, on meille äidinkielenä suomea puhuville melkoisen helppo ymmärtää vaikkapa ilman erillistä opetusta, ihan vaan äidin kielen kautta, että evien voima hain uiskentelussa on tärkeä, mutta eväiden tuoma voima aivan välttämätöntä. Ja vaikka evillä uidaan, silti loppujen lopuksi myös eväillä uidaan ja jaksetaan.
Ja sitten tulee paikalle kalastatusalus, joka pyytää hain ja laittaa sen ruuaksi.
Kalastaja sanoo ystävälleen hyvän saaliin saatuaan: "Hain hain ja tein evästä evästä."

Milloin on sivistynyttä käyttää voimasanoja

Olen usein miettinyt, onko kiroilemisessa mitään sivistynyttä. Mitä syvemmälle tuossa pohtimisessani pääsen, sen sivistyneemmäksi koen kiroilemisen, voimasanojen käytön. Se on kuitenkin kaikista puheentavoista rehellisin, avoimin ja ilmaisukykyisin tapa kertoa juuri sen hetkisistä tunteista. Ymmärsin tuon hetki sitten.
Mies oli ostanut sukset. Kauppias oli ne mitannut, punninnut ja voidellut ja taikonut ja mitä kaikkea nyt suksille pitääkään tehdä, että niistä jotakin iloa käyttäjälleen on. Mies lähti suksimaan. Alamäessä nuo juuri pakastaan erotetut ja esivalmistellut sukset olivat tökkineet ja näykkineet ja pyrkineet saattamaan hiihtäjänsä kumoon, ja ylämäessä olivat lipsuneet kuin kiusallaan. Mies oli saatellut hiihtokierroksensa jälkeen sukset ja sauvat nätissä nipussa aittansa ylimmille orsille ja pyrkinyt ne aktiivisesti sinne unohtamaan. Ja mitä tuo mies suksistaan sitten jo vuosia niiden hylkäämisen jälkeen totesi: "Sukset ovat hyvin vittumaiset vehkeet." Taidatko sen paremmin ja sivistyneemmin ilmaista ilman tuota nautinnollista voimasanaa. Et!

Ääni kohti taivaallista mikrofonia

"Ei hiuskarvakaan putoa ihmisen päästä, ettei Jumala sitä huomaisi." Jotenkin tuolla ajatuksella kuvataan raamatussa Jumalan kaikki näkevää silmää. Se on tarkka kuin...satelliitti.
Minulla on asiaa Jumalalla. Ristin käteni ja rukoilen hiljaa mielessäni. En oikein osaa rukoilla ääneen, mutta minulla on luja usko, että ajatukseni saavuttavat tuon kaikkivaltiaan hermokeskuksen ja rukoukseni rekisteröidään. "Anna meille tänä päivänä vaikkapa nyt se jokapäiväinen leipämme tai jotain..."
Minulla on asiaa Natolle. Menen siis ulos, puen päälleni provosoivasti sirpillä ja vasaralla kyllästetyn, punaisen t-paidan, kietaisen vielä varmuuden vuoksi tuhdin rantapyyhkeen pääni peitoksi, nostan käteni ylös ja huudan: "Onko nyt aivan varma, että naapuri on kylvänyt ruista eikä mitään helevetin pelttiä? Katopa nyt tarkasti, ettei sinua vedetä höplästä." Satelliitti tarkistaa minut ja ulkomuotoni. Epäilyttävä asuni kiinnostaa satelliitin okuläärin tarkentajaa ja mikrofoni herkistetääm kuulemaan, mitä minulla on asiaa.
Hmm. Kovasti lähenevät Jumala ja Nato toisiaan. Mutta vielä pitää vähän mikrofonia tarkentaa, jotta se kuulisi ajatuksen tynkääkin. Normaali puheääni sentään jo tarttuu maanpäältä ylös taivaisiin.
Rukoilen. Jos minulla on kovasti henkilökohtaista asiaa, turvaudun ajatuksiin. Ja Jumala tulee avuksi, jos hätä on suuri. Mutta näissä pienemmissä, maallisissa jutuissa voin korottaa ääneni kotiportailta kohti taivaallista mikrofonia. Ja Nato tulee kyllä apuun, jos hätä on tarpeeksi suuri, tosi suuri. Jos taas naapurin pellolla kasvaa rukiin asemesta pelttiä, tulee ainakin joku EU:n tarkastaja. Ei tosin avuksi, mutta ojentamaan. Onhan sekin tyhjää parempi.

Teetä alastomille poppamiehille

Kävin tänään kangaskaupassa. Siellä oli seinällä ilmoitus: POPPANAKUTEET SAAPUNEET!. Yippee. Vihdoinkin tarjotaan jotakin uutta pelkkien vihreiden ja ruskeiden ja rooibosteejuomien sijaan. Kauan odotettu teeuutuus alastomille poppamiehille: "Nyt meillä maistuvat, iloisia kuvia mieleen synnyttävät, värejä vilauttelevat ja uusia iloisia ääniä synnyttävät poppanakuteet. Nauti ja nae nakuja."

Arkeologien koulutusta tehostettava

Rooman kaupungin alla on kaupunki ja sen alla kaupunki. Turussa myös on uuden kaupungin alta löytynyt toisia kaupunkikerroksia. Mutta kaivaukset edistyvät tuskallisen hitaasti eikä vuosikymmeniin, ehkä vuosisatoihin päästä niin syvälle, että löydettäisiin lopullinen totuus maapallon synnyn ja kehityksen historiasta. Kun arkeologit tunkeutuvat uusiin kerroksiin pelkästään pienten pensselien avulla, homma ei etene. Tarvitaan tehokkaampaa koulutusta ja tehokkaampia välineitä. Ei ole aikaa hipsutella kärpännahkapensselillä orvaskettä, kun pitää päästä verinahkaan ja ihonalaiskudoksiin tai jopa lihakseen ja luuytimeen saakka. Mitä meille voisikaan paljastua kunnon kaivauksilla?
Jääkausi on yllättänyt ihmisen kesken harrikkaremontin, Noin kolmensadan kilometrin syvyydeltä löydetään ihminen käsi korvallisella miettimässä, mistä se merkillinen kalina kuuluukaan. Onko se hydraulinostaja vai...? Ja onko maaöljy sittenkin peräisin vanhojen Audien hautausmaasta, pelkkää jäteöljyä?
Maapallo siis kasvaa koko ajan. Puut lehtivät, ruoho kasvaa. Kaikki maatuu: kasvit, ihmiset, eläimet, jopa autot ja moottoripyörät. Maan pinta nousee ja nousee. Vanhat kaupungit jäävät pohjalle, historia jää pohjalle, jääkaudet tulevat ja menevät, vedenpaisumukset tulevat ja menevät. Ja biljoonan vuoden kuluttua maa ja aurinko kaikessa hiljaisuudessa kohtaavat: PUF. Samanaikaisesti aurinko kasvaa myös ja sen jälkeen luhistuu kasaan. PUF. Valkoinen kääpiö ja jääkylmä maapallo kalisevat hetken vierekkäin, kunnes entinen aurinko imaisee jäisen kopin: PUF. Sitä ennen pitäisi kuitenkin selvittää maapallon historia jääkausineen, ihmisineen, autoineen ja moottoripyörineen. Kiirettä pitää, joten arkeologien koulutusta on nopeasti tehostettava.

Onko järkeä jalanjäljessä

Puhuttiin hiilijalanjäljestä. Onko järkeä tehdä vaikkapa juustoa Haapavedellä, ajaa se Helsinkiin keskusvarastoon ja kuljettaa se pieninä paloina takaisin tänne Pohjanmaalle? Onko järkeä käyttää sähköä? Onko järkeä vetää vessaa jokaisen käynnin jälkeen? En tiedä. Mutta esitin kiivaasti keskustelevalle aamukahvipöytäseurueelle ehdotuksen. Kun menemme iltapäivällä väsyneinä töistä kotiin, jokainen voi halutessaan kääntää sähkömittarin pääkatkaisimesta virran pois ja sulkea veden tulon taloon. Huomenna sitten jatketaan keskustelua aivan uudelta pohjalta. Ja vain ne, jotka ovat sähkön ja veden katkaisseet, saavat esittää seuraavanlaisen kysymyksen: "Onko järkeä?"

Pitää suojella

Oletko koskaan käynyt Seurasaaressa? Se on kaunis ja mukava paikka käveleskellä kaikessa rauhassa, katsella hyvin hoidettua luontoa ja kauniita rakennuksia. Ja yrittää potkia huomaamattomasti kauemmas kovin röyhkeitä oravia. Helsinkiläisistä on söpöä ja hauskaa ja kivaa ja kliffaa, kun villieläimet hyppivät harteille ja tulevat syömään kädestä pähkinöitä. Minusta sellainen on luonnotonta ja tekisi mieli vähän mokomasti käyttäytyvää oravaa lopsaista avokämmenellä, jotta se oppisi luonnon tavoille. Minä olen sen luontainen vihollinen, jolla on tili täynnä oravannahkoja. Kyllä sen se pitäisi tietää ja kiertää minut kaukaa. Orava on monien mielestä söpö ja sen sietää saada ihmisen kaltainen kohtelu tarjoiluineen päivineen.
Susia Seurasaaressa ei ole. Jos olisi, se metsästettäisiin nopeasti pois tai ainakin saalistettaisiin se häkkiin ja kuljetettaisiin tänne pohjoisemmaksi etelän väkeä kiusaamasta. Niin sille tehtäisiin. Mutta susia on kuitenkin suojeltava muualla, muttei Helsingissä.
Nyt ovat ihmiset ajamassa Miina Äkkijyrkkää kyyttöineen mäkeen - Helsingistä. Tuo kyyttöhän on alkuperäinen suomalainen lehmä, melkein sukupuuttoon kuolemassa. Sitä pitäisi suojella, jos se suinkin asuisi jossakin muualla kuin pääkaupungissa. Mutta kun nuo mokomat mölisijät sattuvat ammumaan juuri tuolla etelän päättäjäkaupungissa, ne pitää häätää sinne, jossa luontoa voidaan suojella. Illah aplah - Halpa halli. En enää muulla tavoin osaa rukoilla luomakunnan luonnonsuojelun ja rauhoitettujen eläimien puolesta. Menkää, hyvät oravat korkealle kuusen latvaan ja opetelkaa pelkäämään ihmistä.

Onpas sulla...

- Onpas sulla isot jalat.
Jaa. Vai on? Minusta nämä ovat sopivat.
- Onpas sulla pienet munat.
Jaa. Vai on? Minusta nämä ovat sopivat.
- Onpas sulla suuret tissit.
Jaa. Vai on? Minusta nämä ovat sopivat.
- Onpas sulla pitkät hiukset.
Jaa. Vai on? Minusta nämä ovat sopivat.
- Onpas sulla pitkät kalsarit.
Jaa. Vai on? Minusta nämä ovat sopivat.
- Onpas sulla iso auto.
Jaa. Vai on? No - niinpäs muuten onkin. Ehhehhehhehhe.
- Mutta hyvänen aika. Onpas sulla pieni puhelin. Melkein yhtä pieni ku mulla.
Jooo kuule. Tämä on se uus aivan käsittämätön officekombo, joka plaalllahpllaahaaplaaahh allaanilla pllaah alaalllalaah. Täh? Melkein yhtä pieni ku sulla?
Onkohan tässä maailmassa mitään aivan oikean kokoista? Hmmm. On sentään jotain ja se on...

Valo yössä

"Taksin katolla vilkkuu yön ainoa valopilkku", mutta ei enää ainoa. Nyt vilkkuvat myös aamuyöstä kotiinpäin kuljeksivat kaamosmasentuneet molemmin korvin säkkipimeässä yössä kuin kiiltomadot syysmustan taivaan alla. Oululaiset ovat keksineet, että kaamosmasennusta voidaan hoitaa korviin sijoitettavilla ledilampuilla. Tilaan!
Näin aamuteeveessä kuvan tuollaisesta valohoitolaitteesta, johon mitä ilmeisimmin oli kytketty myös musiikkisoitin ja korvakuulokkeet. En siinä aamutoimien ohella ihan koko tarinaa ehtinyt seurata, mutta pääasia nousi esiin ja jäi mieleen.
On tutkittu, että mm. joillakin jyrsijöillä on korvan lähettyvillä paikka, josta aivojen hyvänolon keskusta voidaan stimuloida valoärsykkein. Ja sama toimii lyhyen testauksen perusteella myös ihmisillä. Miksipäs ei. Ei kai aivojen hyvän olon keskus tiedä, mitä kautta sinne valo loppujen lopuksi tulee: tuleeko se silmien vai korvien kautta vai peräti päänahasta läpi. Nuo VALKEE-nimisen laitteen korvatulpat/korvakuulokkeet laitetaan korviin ja lamppuihin sytytetään valkee palamaan ja aivojen kesä alkaa.
Työpöydälläni palaa kirkasvalolamppu. Silmäni imevät tuota valoa kuin imupaperi mustetta. Mutta minä haluan lisää valoa. Lamput korviin siis ja valoksi yöhön kaamosta kukistamaan.

Kaksisataa harvaa sylinteriä

Viisimiljoonainen kansa valitsee 200 kansanedustajaa muutamasta puolueesta ja tätä kutsutaan ylevästi demokratiaksi. Jokaisella puolueella on puolueohjelma, jonka mukaan näiden kahdensadan kansanedustajan oletetaan toimivan. Joku on kirjoittanut ja päässään pähkäillyt ohjelman, johon sitten valittu kansanedustaja sitoutetaan puoluekuriin vedoten. Mutta entäs se demokratia? Eikö tällä periaatteella silloin riittäisi yksi edustaja puolueesta? Tä? Ajatteleppa ite!
Olen päivä päivältä vakuuttuneempi, että puolueiden aika on ehdottomasti ohi. Kun punaista viivaa vedettiin, asiat olivat toisin ja ehkä tarvittiin puolueiden kautta muutosta. Näin jälkikäteen voidaan ilkeästi ajatella, että punaisella viivalla estettiin kansaa nousemasta kunnolla kapinaan, vaikka vähän noustiinkin. Mutta nyt ovat ajat toiset ja sivistys on saavuttanut jokaisen ja kaikilla on suurinpiirtein yhtälainen mahdollisuus kylläiseen elämään. Nyt olisi jo korkea aika aivan todelliseen demokratiaan, jossa jokainen kansanedustajaehdokas voisi kertoa vain oman ideologiansa ja käydä tasapuolista keskustelua valitsijoidensa kanssa. Ja jos edustaja pettäisi äänestäjiensä luottamuksen tavalla tai toisella, hänet voitaisiin äänestää saman tien ulos. Mielestäni demokratia ei toteudu tällä neljän vuoden systeemillä, joka on riittävän pitkä aika ajaa oma etunsa mallikkaaseen kuntoon. Siinä helposti jää pääasia täyttämättä: kansan edun ajaminen. Tämä on nyt viime aikoina varsinkin niin törkeästi ja moneen kertaan nähty.
Entäs jos tätä maata johtaisivatkin ammattijohtajat? Joku sanoo sitä heti diktatuuriksi. Käytännössä tätä maata johtavatkin ammattilaiset, pelurit, diktaattorit. Nuo 200 kansanedustajaa ovat vain esirippu näyttämön edessä, 200 harvaa sylinteriä rivimoottorissa. Ja öljyä palaa.

Apua oikeasta osoitteesta

Kävelipä katua mies mutkitellen. Ilma höyrysi ja pakkasta piteli. Miehellä oli nälkä ja pian olisi taas janokin, mutta kaikki rahat olivat menneet hauskan elämän ylläpitämiseen. Tulipa häntä vastaan mustapukuinen mies.
- Kuule, Anna pari euroo. Pitäis päästä bussilla...
- Oletteko luterilainen vai ortodoksi?
- Vittu luterilainen, kato. Ja aivan takuulla.
- No sitten teidän pitää mennä oman seurakuntanne kirkkoherralta apua pyytämään. Minä olen ortodoksisen seurakunnan sielunpaimen ja itsekin tällä hetkellä vähissä varoissa.
Ja tämä tarina on tosi.

"Kato, kuollut lokki!" eli logiikan puutteesta ja saappaiden menstruaatio

Vanhassa ruotsalaisvitsissä kaksi kaverusta (no ruotsalaisia tietysti) käveleskelee rannalla ja toinen sanoo:"Katso, kuollut lokki." Toinen tiirailee pää pyörien taivaalle ja kysyy:"Missä?" Tuo vitsi minulle tulee aina mieleen, kun näen jonkun vaihtavan risteyksessä kääntyvälle kaistalle ja vastan kaistan vaihdettuaan alkaa vilkuttaa. Se on vähän sama asia kuin sukeltaisi veteen ja huutaisi vasta ilmassa jo keriessään varoituksen muille vedessä oleville:"Hei, mää sukellan." Logiikan puute vaivaa.
"Katsohan, onko ulkona pakkasta." Aika harva suomalainen asuu talossa, jossa sisällä on pakkasta.
- Kaveri laittoi Thaimaasta kortin.
- Mitä! Onko se ollu Thaimaassa?
- Saappaat vuotavat.
- Onko sulla kengässä reikä?
- Ei. Niillä on kuukautiset.

Herkässä kohdassa

On pakkasta lähes kolmekymmentä astetta. Laitan vesikattilan hellalle ja väännän nuppia numeron 12 kohdalle. Levy alkaa kuumeta ja kattila vähän paukahtelee, kopsahtelee, tärähtelee hellalla, kun hanan alla kastuneen kattilan pohjan alla olevat vesipisarat räjähtävät höyryinä ilmaan. Pian vesi kiehuu ja nostan kattilan hellalta. Sata astetta.
Veljeni leijonamielet asuvat talven Portugalissa. Siellä lämpö hellii heitä, Atlantin armailla aalloilla leikkivät leppoisat lounatuulet hyväilevät elämän kolhimia sydämiä. Meidän välillämme on noin 50 astetta.
Kävelen hitaasti kohti laituria ja laskeudun tikkaita pitkin veteen. Kaksiasteinen vesi virtaa jalkojeni läpi, nostaa ruumiini lämmön hiusrajaan ja pakottaa kaikki lihakseni jännittymään pelkästään siksi, että voin vetää keuhkoihini ilmaa ja työntää kuonaiset ilmat ulos. Jo muutaman sekunnin, minuutin jälkeen elimistöni alkaa valmistautua kuolemaan eikä minun aivojeni tarvitse erikseen käskeä minua nousemaan ylös jääkylmästä vedestä ja hakeutumaan saunan suojiin.
Taivaanrannassa ihmiset tanssivat keitaalla ja musiikki soi kuin häissä konsanaan. Mies vajoaa hiekkaan viimeisenä toiveenaan saada edes tilkkanen vettä. Kangastus. Häät. Juhlat. Musiikki. Erämaa palaa. On kuuma. Kuusikymmentä astetta.
Heitän löylyä. Vesi kihahtaa kivillä ja ohut huuruverho elää ja liukuu aaltoillen pitkin ikkunaa ja häviää kohta kokonaan. Mittarin viisari on pysähtynyt 80 asteen kohdalle. Iho on punainen ja hiestä märkä. On pakko astua lauteilta viileän suihkun alle.
Reilu sata astetta. Noiden asteiden välissä on koko elämä. Miten herkkään kohtaan avaruudessa tämä maapallo onkaan asettunut. Ja mikä erikoisinta: jos käy tuuli koillisesta luitani lohkomaan, siirryn vähän matkaa, ja jo löytää leppeä lounatuuli ohuen henkensä ihokarvoilleni.

Ortodoksipasianssia

Sovimme eilen aamupalaverissa, että pidetään jonakin aamuna aamuhartaus. Kannatus asialle ei ollut ihan sataa prosenttia, mutta demokratia ei kai aina ole paras mahdollinen tapa tehdä hyviä päätöksiä. Onhan meillä yhtenä palaverin jäsenenä eläkkeellä oleva kirkkoherra, pappi, jolla on papin oikeudet elämänsä loppuun saakka, jollei tuomiokapituli niitä pois vie. Ja häneltä ei vie, niin uskon.
Niinpä tänä aamuna varustauduin virsikirjan kanssa aamukahvipöytään, vaikka minulle onkin ohjeeksi annettu, että kyllä luterilaista kirkonmeininkiä ja uskonnonopetusta aivan hyvin voi vastaanottaa, mutta virsiä ei kannata opetella. No. Jokusen niistä osaan kouluajoilta, mutta en kovinkaan monta. Kirkkoherra kuitenkin puuttui palaverista. Lie ruustinna keksinyt hänelle tähdellisempää tekemistä näin loppiaisen aatoksi. Hartautta ei pidetty, mutta aivan yllättäin sain lahjaksi kylän patruunalta pelikortit, venäjällä painetut, ja jokaisessa kortissa on ortodoksikirkon kuva, kirkko sieltä ja kirkko täältä, muttei yhtään samanlaista tietenkään. Nyt minulla on kolme erilaista pakkaa pelikortteja: yksi Itellasta liikelahjaksi saatu lintupelikorttipakka, jossa talitiainen on nimetty väärään korttiin ja se kerrotaan pienessä saatelappusessa, yksi alastonpelikorttipakka Kanarialta somine kuvineen ja tämä uusi ortodoksikirkkopelikorttipakka. Leikillisesti voisin sanoa, että voin lentää hauskassa seurassa kirkkoretkelle.
Jäi siis aamusella hartaus papin puuttuessa pitämättä. Mutta aion kuitenkin viettää työpäivän päätteeksi iltasella pienen hartaushetken pelaamalla ortodoksipasianssia. Kyllä Jumala hyvän korttipelin päälle ymmärtää.