perjantai 15. maaliskuuta 2013

Mentalistin katala temppu

Sinähän tiedät nämä nykyajan ovelat huijarit, joita mentalisteiksi kutsutaan. Ovelasti he juonivat ihmisen pään pyörryksiin, tekevät katalia kaatamistemppuja, hypnotisoivat paahaa aavistamattoman ihmisen semmoiseksi kuin haluavat tai kuin yleisö pyytää. He ennustavat tulevia tietämällä etukäteen jääkiekko-ottelujen tulokset ja jopa ne maagiset lottonumerot ovat heillä tiedossa ennen virallista arvontaa. Käsittämätön on heidän tietonsa lähde ja vielä käsittämättömämpää on, että he eivät itse asiassa tiedä enempää kuin kukaan mukaan, mutta saavat kaiken näyttämään kuin tietäisivät.

Eduskunnassa on kaksisataa kansanedustajaa, joiden pitäisi hoitaa valtakunnan asioita parhain päin ja asiantuntevin ottein. Heidän joukostaan valitaan sitten kyvykkäimmät ministereiksi, joiden taas tulisi olla aivan kaikessa esimerkkinä ja mallina edustamistaan asioista. Mutta kuinkas sitten tahtookaan käydä. Parlamentaristeista tuleekin parlamentalisteja, jotka kaikin käytettävissä olevin keinoin yrittävät saada toimensa näyttämään uskottavilta ja rehellisiltä, mutta jotka yksi toisensa perään jäävät kiinni mitä moninaisimmista vilpeistä ja omaan taskuun vetämisestä. Ja niinhän se on, että taitavin taikuri kantaa aina painavinta salkkua. Sinne pitää mahtua niin kanit kuin kyyhkysetkin, niin huivit kuin kaiken syövät hatutkin.
- Störst möjliga tystnad. Nu börjar Pelle Ramsted -pankakashow.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Minusta tämä ei ole reilua

Minä: "Anteeksi, mutta olen jättänyt maksamatta työttömyysvakuutusmaksut, kun en tiennyt sellaista maksua edes olevan olemassa."

Viranomainen:"Olet laiminlyönyt työnantajan velvollisuuden ja niinpä maksat laiminlyöntisi tuplana. Meillä olisi oikeus korottaa maksu kolminkertaiseksi."

Minä: "Mutta se oli pelkästään tietämättömyyttä."

Viranomainen:"Se ei ole laiminlyönnin peruste."

Ministeri: "Minä olen laiminlyönyt työnantajan velvollisuudet ja maksanut urakoitsijalle palkan tieten tahtoen pimeänä."

Viranomainen:"Voi, voi."

Ministeri: "Pyydän anteeksi ja olen pahoilla."

Viranomainen: "No onpas mukavaa. Mitäs tuosta. Sattuuhan sitä erehdyksiä."

Minä olen siis pienyrittäjä, joka hoidan kaikki velvollisuuteni täsmällisesti. Siis kaikki ne, jotka velvollisuuksini tiedän.
Ministeri taas on harmaan talouden vastaisen työryhmän jäsen ja varsinainen asiantuntija juuri sillä alueella, jota itse laiminlöi.

Minusta tämä ei ole reilua!

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Mustavalkoista

Monesti mietin tekemisiäni, miksi toistan usein saman asian aina samalla lailla. Kun kaadan aamupuuron mikroastiasta, luultavasti joka ikinen aamu lusikka loksuttaa astian reunaan melko lailla samoin sävelin. Kun kampaan hiuksia, kamman liikkeet ovat täsmällisesti samat kuin ovat olleet vuosikymmeniä. Tai kun seison suihkussa, käsi kulkee samoja reittejä kerrasta toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen. Nuo ovat pinttymiä, joita on hankala karsia pois.
Kun ajelen jouluaattoiltana hautausmaalle sytyttämään kynttilän tai kun valmistan pääsiäiseksi pashan, kutsun sitä perinteeksi. Noissa perinteissä yhdistyvät myös nuo edellä mainitut pinttymät. Tutut rituaalit, tutut ainekset, tuttu matka, tutut ajatukset. Turvallista.
Olin kuvaamataidon opettajana pari vuotta, ja opettajainhuoneessa opin istumaan aina tarkasti samalla paikalla. Kun menin ensimmäisen kerran tuohon huoneeseen, en sen kummemmin ajatellut valita paikkaa sieltä tai täältä, vaan istuin mihin istuin. Pian huomasin aikuisen naisen seisovan vieressäni mitään puhumattomana ja katsovan minua kirpein kipunoin. Olin mennyt hänen ikiaikaiselle paikalleen, johon olivat hioutuneet hänen muhkeat muotonsa ja johon oli varmasti tarttunut myös hänen sielunsa. Ilman tuota paikkaa häntä ei siinä huoneessa edes ollut. Eikä minua enää koskaan tuolla paikalla. Opin nopeasti tavan ja perinteen ja ehkä pinttymänkin.
Vatikaanissa valitaan paavia. Punavaatteiset vanhat herrat kulkevat kuin verihaamut pitkin Pietarin kirkon holvikäytäviä ja Sikstuksen kappelin kivilattioita ja välillä kokoontuvat Michelangelon freskojen alle miettimään, kenestä paras paavi tulisi, jos oikein yhtä mieltä oltaisiin. Äänestetään ja äänestyksen tulos ilmoitetaan kansalle. Eipä toki mennäkään parvekkeelle kuuluttamaan tulosta tai soiteta uutisankkureille puhelimella, vaan sytytetään peltiuuniin tuli ja savun värillä kerrotaan koko odottavalle maailmalle, miten kävi. Jos ei löytynyt yhteistä mieltä, on savu mustaa kuin murhemieli. Vaan kun viimein päästään sovintoon yhteisestä paavista, laitetaankin uuniin semmoiset syttövärkit, että savu on puhtaan valkoista kuin pulmunen tai blanko kyyhkynen. Ei siis merkitse, onko vuosi 500, 1000 tai 2000 tai 2013. Perinteestä, traditiosta pidetään kiinni hyvin tarkasti ja varsin mustavalkoisesti. Vain naiset polttavat tuohuksia, joista nousee punaista savua. Mutta heilläpä ei olekaan mitään sanomista.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Majurin kanssa hautaan

Aamusella Hegun palaverissa muistelimme edellisiltaista Sydämen asialla -jaksoa, jossa Greengrass löysi hautausmaan uudesta ja hänelle pientä korvausta vastaan siistittäväksi sovitusta osasta lyijyputkea eikä bisnesmiehenä malttanut tietenkään sitä maahan vainajien vastuksiksi jättää. Ei toki mainio mies itse hautausmaata tonkinut edes arvokkaan lyijyn takia, vaan sopivasti selkävaivaisena delegoi itselleen vastenmielisen työn Davidille, kiltille kaverilleen. Mutta kuinka ollakaan nuo putket olivat kuitenkin vielä osin toiminnassa ja voimissaan ja niissä kiersi kuin kiersikin vesi. Kun putket nostettiin pois, virtaili vesi omia aikojaan ja täytti uuden haudan ääriään myöten. Ja niin nousi haudasta sinne juuri siunattu vainaja pinnalle kellumaan eikä auttanut papin saati hauturin puista arkkua haudan pohjalle painaa, kun oli vesi vastassa.

Kuulinpa sitten myös tarinan miehestä, joka halusi oman hetkensä tullen hautaansa mukaan hyvän traktorinsa, Majurin. Kun kyläläiset moista toivetta kovasti ihmettelivät, kertoi mies selkeän syyn:

"Ei ole vielä semmoista monttua vastaan tullut, josta ei oltais Majurin kanssa ylös noustu."

Kun ajatus kuolee - titityy

Karhuilla on varsin oivallinen tapa pitää päänsä ehyenä pitkän ja pimeän talven läpi. Ne syövät syksyllä ja alkutalvesta mahansa täyteen marjoja ja sieniä ja ehkä vähän lihaakin ja etsivät itselleen mukavan pesäpaikan ja painuvat pois näkyvistä makoilemaan ja viimein nukahtavat pimeimmäksi ja kylmimmäksi ajaksi. Ohut höyry leijailee pesäaukon suulta, kun karhu katselee unia kesästä ja utuisesta suolammesta, jonka syliin se voi laskeutua sääskiltä suojaan ja vilvoittelemaan polttavalta auringolta.
Vaan toisin on ihmisellä. On vain jaksettava pysytellä hereillä martovasta marraskuusta pakkasta paukkavaan maaliskuuhun asti, vaikka kaikki valo on kateissa ja lämpö tiessään muilla osin maapalloa. Iho kuivuu, ajatus katoaa ja kesän nälkä kalvaa sisuksia kuin mato mätää omenaa. Ja juuri, kun ajatus on kuolemaisillaan ja sydän pakahtumaisillaan, välkähtää helmikuun timanttinen pilkahdus hangella, tipahtaa maaliskuun ensimmäinen pisara keskipäivän lämmittämästä räystäästä ja kuuluu kevään luhistuneiden keuhkojen pihahtava henkäys: titityy. Miten monta kertaa ihminen jaksaakaan haudastaan nousta niin ohuin siivin ja hennoin sävelin. Titityy.