Tie syntyy kulkemalla

Monet uudet asiat puistattavat ihmistä - aluksi: jogurtti, mämmi, punainen hera, raaka liha, jatsimusiikki, värikkäät alushousut, Skoda, ooppera, frakki, E10-bensiini, sähkömoottoripyörä, älypuhelin... Kun sitten riittävän moni älykäs ihminen on noiden outojen asioiden kanssa tietä polkenut, uskaltavat suuret massat asettaa jalkansa varovasti jotokselle. Ja kun huomataan, jottei kenkä lipsukaan, askelletaan kohta reippaasti tuttua tietä kuin muuta ei olisi koskaan ollutkaan. Tie syntyy kulkemalla ja sävel tulee tutuksi laulamalla.

Sotamiehen pelottomat rintamatoverit

Presidentivaalit virittävät vilkkaita juttutuokioita ja olin aamupalaverissa osallisena yhdessä monista asiantuntevista keskusteluista. Muuan mies kysyi pitkän keskustelutuokion päätteeksi, ovatko homot muita alttiimpia pedofiliaan. Kysymys oli vakavasti aseteltu, mutta siihen ei osattu tai edes haluttu vastata. Toinen kysyi, mihin pitää vetää suvaitsevaisuuden raja eli miten paljon meidän itse kunkin pitää suvaita erilaisuutta.

Kun minä olin pieni poika, tässä kylässä oli vain yksi kehitysvammainen. Joko kaikki muut olivat täysin terveitä tai sitten kaikki muut kehitysvammaiset olivat piilossa omissa koloissaan poissa muiden silmistä. Tuo yksi kehitysvammainen poika opetti aivan yksin meitä muita suhtautumaan erilaisuuteen. Hän kävi yksityistä sotaansa ennakkoluuloja ja ihmisten pelkoa vastaan. Mutta hänellä oli tosi hyvät rintamatoverit, omat vanhemmat, jotka eivät pelänneet laittaa lastaan terveiden ihmisten maailmaan arvosteltavaksi, kiusattavaksi, pilkattavaksi, hämmästeltäväksi. Jonkun on aina oltava vihollisen tulta vastassa, jonkun on aina seistävä ja hyökättävä, vaikka vihollisen tuli olisi kuinka tappavaa. Jonkun on aina pakko ottaa vastaan ennakkoluulojen myrkyttämät pahat ajatukset, jotta kaikilla muilla erilaisilla olisi joskus vähän helpompaa. Paljonko pitää hyväksyä tai suvaita erilaisuutta, voi jokainen päätellä itse. Miten kauan kukin jaksaisi seisoa vihollisen tykkitulen edessä, osannee itse kukin omalle kohdalleen arvioida.

Kun olimme lopettelemassa vilkasta keskustelua ja lähdössä kukin omiin askareisiimme, kirkkoherra puuttui keskusteluun. "En halua mitenkään sekoittaa raamattua tähän asiaan tai tuputtaa sen ajatuksia, mutta sanotaan siellä kuitenkin, että minkä haluatte tehtävän itsellenne, tehkää se muille." 

Väliraha-aasilla saarnamatkalle

Rahalla saa ja joskus hevosellakin pääsee, mutta kaupankäynnissä kaikki vaihdettava on valuuttaa. Kertoopa tarina konekauppiaasta, joka saattoi ottaa etumaksuksi vaikka kasan heinäseipäitä. Eikä tuo seiväskasa ollut erikoisin vaihdonväline.
Paikkakunnalla vieraili sirkus, mutta tuli kuorma-autoon matkanteon estävä vika. Auto hinattiin konekauppiaan pihamaalle ja vika löytyi, osa sorvattiin ja taas kävi moottori tasaisesti kolisten kuin onttoa kookospähkinää olisi kepillä hakattu. Mutta eipä ollut sirkuksenomistajalla juuri sillä hetkellä käteistä ja lie ollut pankkitilikin kuiva kuin kamelin kieli. Vaan keksi tirehtööri tarjota aasia etumaksuksi kuorma-auton korjauksesta. Kauppias ei tästä häkeltynyt, vaan otti aasin rahanarvoisena eläimenä vastaan. Parempi aasi aitauksessa kuin tratta perinnässä.
Kääntyi mopedillaan aamulla anivarhain kylän saarnaajana tunnettu mies konekauppiaan pihaan ajopeliinsä terhakkaa tulppaa ostamaan ja lamppuun polttimoa vaihtamaan. Sanoi valoa tarvitsevansa ja uutta kipinää. Vaihtoi kauppias miehelle polttimon, etsi hyllystä mopoon sopivan tulpan ja pyysi asiakasta katsomaan takapihalle.
- Katsohan tuota. Siinä se olisi saarnamiehelle sopiva kulkupeli eikä olisi enää siitä puhe, mistä puute.
Niin kulki kylän läpi päivännousuun pyhä pari yhtä jalkaa: onnellinen saarnamies raamatullisen aasinsa kanssa. Ja kirjoitti konekauppias liikkeensä ikkunaan pahvilapun: MYYDÄÄN AASIKAUPOISSA SIUNAANTUNUT MOPO. UUSI POLTIN, TERHAKKA TULPPA.

Laktoositon maitovalas

Tarjoilija laski pöytään lautasellisen kalakeittoa. Asiakas katsoi lautasta tietävästi kuin paksua kalantuoksua haistellen ja kysyi: "Onkohan tuo kala laktoositonta?" Tarjoilija kallisti päätään ja katsoi ensin keittoon ja sitten asiakasta tiukasti silmiin.  "Ehdottomasti", vastasi tarjoilija. Se on Valion laktoositonta maitovalasta." "Rauhoitettua", ihmetteli asiakas. "Ehdottomasti", vastasi tarjoilija silmääkään räpäyttämättä. "Nukutettu ennen keittämistä."

Vähäksi on vastus virinnyt

Elämäni vastus on hiiren kokoinen eikä aina niinkään suuri. Viikonloppuna mökillä kaikessa rauhassa väsymystä pois maatessa kuului jostakin rapinaa. Hiirikö se siellä? Lattialla nurkassa paloi koisolamppu, ja ääni paikallistui vähitellen tuon lampun viereen, sisään. Rapisi, rapisi, rapisi, pörisi. Irrotin töpselin seinästä, aukaisin ulko-oven ja lampun pohjan ja päästin suuren kärpäsen lapin lintujen ruuaksi raikkaaseen pakkassäähän.
Ei ollut vastuksena hiiri eikä tupajumikaan, vaan olipa ansaan lentänyt suurikokoinen kärpänen. Kun yhden harmin siis olin saanut huoneesta ulos, olin vastukseni voittanut. Niinkö siis luonto vastustaa: yksi kiusa kerrallaan kuin kaikki muut poissulkien. Jos se on siis vain kärpänen, ei se voi enää olla hiiri. Miten helpoksi onkaan Luoja elämän luonut, miten vähiksi vastukset virittänyt.

Muuten hyvä presidentiksi, mutta...

Kiivas oli presidenttikeskustelu aamutuimaan Häggmannin kahvipöydässä. Oltiin puolesta ja voimakkaasti myös vastaan. Moni totesi Haaviston mainioksi ehdokkaaksi, mutta kun se on...semmoinen homo. Monelle ei sovi sukupuolisesti omasta kannasta poikkeavasti suuntautunut henkilö maan johtajaksi. Puhuttiin myös lähimmäisenrakkaudesta: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi tai tee lähimmäisellesi kuin haluat itsellesi tehtävän. Mutta kun se on...semmoinen.
Olimme jo pois lähdössä, kun mieleeni tuli miehinen ajatus. Istutin vielä herraseuran alas pöytään ja hiljaa kuiskaten henkilökuntaa häiritsemättä muistutin meitä jokaista omasta miehisyydestämme ja tarpeestamme aina silloin tällöin ihan itsekseen...hmmm. Tehän tiedätte. Silloinhan puuhaillaan tavallaan herraseurassa pelkästään. Eikä se nyt niin pahalta tunnu, jos aivan rehellisiä ollaan;-)

Koneellista ilmanvaihtoa

Kun reilun sadan neliön omakotitaloon asennetaan koneellinen ilmastointi kaikkine moderneine härpäkkeineen, sillä kuulemma pidetään sisäilma puhtaana ja sen avulla saadaan ulosmenevä lämpö talteen ja kierrätettyä takaisin sisälle ja... Säästöä tulee lämmityskuluista.
Ja kun Oulun Stockmannilla on Hullut Päivät, voin saada sieltä auton sisätilalämmittimen kaksikymmentä euroa halvemmalla kuin naapurin varaosaliikkeestä. Ouluun tosin on matkaa 160 kilometriä ja takaisin samanverran. Verottajan hyväksymin kilometrikorvauksin tuolle matkalle tulee autohintaa 320 x 0,45 euroa = 144 euroa. Tuosta kun vähennän 20 euron säästön, jää matkalle enää hintaa 124 euroa. Säästin siis 20 euroa, kun kävin hakemassa sisätilalämmittimen Oulusta;-)
Samaan itsepetoslaskuoppiin perustuvaan matematiikkaan lasken tuon koneellisen ilmastoinnin kuin myös ikkunoiden vaihdon ja monet muut lämmöneristysremontit. Jos etuja etsitään, kyllä ne muualla ovat kuin rahansäästössä.

Rakkauden säppi taivaan portilla

"Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi." Makoilipa Jumala divaanillaan kaikessa rauhassa ja nautti taivaallisesta hiljaisuudesta, leppeästä tuulesta ja sunnuntain pyhitetystä levosta. Kukaan ei häirinnyt. Joitakuita rukouksia virisi ilmassa kuin ohimennen, mutta Jumalan päivä oli rauhaa täysi. "Olin minä taas kaukaa viisas. Hehheh! Keksinkin laittaa mokoman viisauden pyhään kirjaan, semmoisen, johon ihminen ei kuunaan kykene." Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.
Lipui taivaallinen päivä autereisesta aamusta punaruskoiseen, kuparinhohtoiseen iltaan ja laski aurinko taivaan kauniiksi värittäen maapallon taakse. Ja käänsi Jumala kylkeään, hymyili ilkikurisen unista hymyä ja nukahti. "Että minä sen sittenkin keksin, rakkauden säpin taivaan portille.", oli viimeinen ajatuksensa ennen levollista ja hyvin syvää unta ilman yhtään häiritsevää ihmistä.

Pummin kauhunhetket Tsekissä

- Sää oot kuule hyvä kaveri. Oonko ikinä ollu sulle paha, kato... PUM!
- Täss´ mä asun veneen alla ku ei mulle kukaan anna kunnon asuntoo...PUM!
- Oli elämän valttikortit mulla kerran kourassain, oli avoinna kaikki portit...PUM!
- Saat multa horsman, se rentun ruusu on. Sen löysin tuolta maantien ojas...PUM!
- Annatsä mulle euron ku pitäs päästä bussilla himaan...PUM!

Kaisa Mäkäräisen sijoitus oli kymmenes ampumahiihdon maailmancupin takaa-ajokisassa Tsekissä, Nove Mestossa. Mäkäräinen ampui viisi pummia ja hävisi Tora Bergenille yli kaksi minuuttia. Mitähän Kaisalla on pummeja vastaan, kysyn vaan?

Lapsen vuosi ja osuuskaupan vekseli

Suomessa on vuoden sisällä sattunut kuusi perhesurmaa. Nyt halutaan selvittää, mitä noiden hyvin murheellisten tapahtumien taustalla on: mielenterveysongelmat, sosiaalinen paine, hoitamattomat ihmissuhteet, ahdistus, pärjäämättömyys. Jokaista tapausta yhdistävä tekijä on varmasti, ettei perheensä surmannut ihminen ole enää jaksanut katsoa huomiseen eikä tuon ajatuksen jälkeen halunnut muidenkaan perheeseen kuuluvien läheisten nähdä toiveikkaamman aamun kajoa. Se on hyvin surullista.
Muistan taas äitiäni. Olin kuusivuotias, kun isäni kuoli ja äitini jäi ypöyksin viiden alaikäisen lapsen kanssa aivan tyhjän päälle: ei ammattia, ei työtä. Navetassa oli kaksi lehmää ja mökin ympärillä kuusikymmentä aaria maata. Ja kun ruoka ja rahat loppuivat, oli syötävä osuuskaupasta velaksi. Muistan äitini aina lohduttaneen minua ja samalla itseään kuin ohimennen, että kunhan tuo vekseli on maksettu, niin sitten... Ruokalasku oli kasvanut niin suureksi, ettei enää kahden lehmän maidolla ja kunnan väliaikaisilla rakennustöillä tienatut rahat riittäneet sen maksamiseen. Niinpä osuuskaupan hoitaja oli auttanut äitiäni tekemään pankkivekselin ja sillä kuittaamaan syödyt ruuat.
Tuhatlappunen tuhatlappuselta velka lyheni vuosien saatossa. Ja sitten alkoi uuden tien teko. Toive heräsi, kun tie tulisi kulkemaan mökin vähien maitten läpi ja tuosta maatilkkusesta luvattiin kohtuullinen korvaus. Vekseli lyheni, mutta tien alle jääneistä maista ei vain valtion rahoja kuulunut. Niitä odotettiin joka päivä. Joka päivä posti toi, mitä toi, mutta ei tuonut rahalähetystä valtion kirstusta.
Tierahat ja osuuskaupan vekseli ovat minunkin mielessäni olleet jo yhtä kauan kuin on pikitietä pitkin Nivalan ohi Ylivieskaan ja Haapajärvelle ajettu. Tuhat syytä olisi äidilläni ollut laittaa tuli tuvan nurkan alle ja päästä tuosta tuskallisesta ja työläästä arjesta, tierahojen odottamisesta ja osuuskaupan vekselistä. Mutta eipä tuikannut äiti tulta tuvan nurkan alle, vaan lämmitti uunin paistavaksi ja sulatti vähäisen voin, keitti riisin puuroksi ja paistoi makoisat piiraat. Köyhää sai olla, kurjaakin, muttei koskaan lapsella nälkä.

Osa-aikalääkkeeltä dosettiin

Dosetti täyteen ja viikko on laatikossa. Kun ihminen tulee vanhaksi ja aina vain vanhemmaksi, lääkkeiden määrä kasvaa suureksi ja aina vain suuremmaksi. Useimmiten. Tarvitaan avuksi punaista muovilaatikkoa, dosettia. Siinä on jokaiselle päivällä monta lokeroa monelle eri lääkkeelle tunti tunnilta. Näin pysyy ihminen kutakuinkin kasassa hamaan kuolemaan saakka.
Mutta ennen vanhuutta ihminen siirtyy lähes kivuttomasti tai varsin pienin kivuin osa-aikalääkkeelle. Parin minuutin seisoskelu aamuisin lääke-/luontaistuotekaapin edessä riittää. Kätevästi napsahtaa pari puristetta inkivääriä lihaskipuihin, punaista riisiä kolesterolia karkottamaan, D-vitamiinia flunssanehkäisyyn, kalkkia luustoa kasassa pitämään ja vahvistamaan, muutama tippa silmiin näköä kirkastamaan, buranaa niskakipuun... Näin lipuu osa-aikalääkkeinen osa-aikaeläkeläinen rauhallisesti kuin kaarnavene pihalammessa luontaislääkityksen kautta eläkkeelle ja varsinaisiin oikeisiin sinisiin, punaisiin, keltaisiin, vihreisiin, valkoisiin, tehokkaisiin, tainnuttaviin, lamauttaviin, kipua ja tuskia poistaviin, nukuttaviin, piristäviin, rauhoittaviin, virkistäviin apteekin reseptilääkkeisiin. Ja dosettiin.

Jumalaa pelkäävä ei pommia laukaise

Vähitellen alan ymmärtää uskonnon ja ihmisen välisen viisauden ja viattomuuden. Hyvin vaaralliseksi tuo edellinen ajatus kääntyy, jos uskon ihmisen olevan homogeeninen. Siksipä ajattelen ihmistä vain itsekseni ja uskontoa omakseni. Näin pesen käteni kuin Pilatus kaikesta vastuusta puhtaaksi ja öljyän ne vielä, ettei niihin kukaan voi tarttua minua kiusatakseen.
Ilman uskontoa ihmistä ei enää ollenkaan olisi kaikkien maailmaa ravistelleiden sotien jälkeen, sillä uskonto on yhtä kuin usko elämään ja vapaaehtoiseen kuolemaan. Ja kun ihminen uskoo elämään, hän karttaa ja pelkää kuolemaa niin kauan kuin se on mahdollista ja ottaa kuoleman vastaan vasta, kun muuta mahdollisuutta ei ole. Siksi aidosti uskovainen ihminen ei missään tilanteessa tekisi mitään sellaista, joka tahallisesta aiheuttaisi toiselle ihmiselle vahinkoa, vammaa tai kuoleman. Niinpä siis näin heppoisin, mutta hyvin vakavin päätelmin tulen siihen tulokseen, ettei uskonto aiheuta yhtään onnettomuutta maan päällä eikä varmaan taivaissakaan. Luonnoltaan kiero ihminen sen sijaan osaa kääntää kastemadonkin niin päin, että se puree ja potkii uskoon vedoten vaikka leijonalta pään irti. Onneksi minun ei tarvitse koskaan taistella jalopeuraa vastaan. Ja onkiminenkin on vähän vastenmielistä;-)

Mistäs se kenkä puristaa

Aika monesti päivitellään farmarien intoa ostella uusia traktoreita, vaikka vanhallakin varmasti työt tulisivat tehdyiksi. Ajatellaanpas asiaa hiukkasen toisen ammatin kautta.
Kun ammattijuoksija lähtee maratonille sataviisikymmentä kertaa vuodessa, hän luultavasti vaihtaa juoksukenkiä sangen usein. Jos kenkä puristaa jostakin kohtaa, sitä ei voi käyttää, vaikka se olisi aivan uusi ja vasta muutaman maratonkilometrin ikäinen. Juoksija käytännössä elää tiellä, juoksee itselleen leipää pitkin asfalttia. Aivan samalla lailla farmari elää traktorissaan kauneimman kevään ja värikylläisimmän syksyn. Niinpä ei siis kovin paljon tarvitse ihmetellä maanviljelijän intoa vaihtaa työkonetta sangen tiuhaan tahtiin.
Kun elämäänsä elää muutaman neliön kopissa, tekee mieli vaihtelua, kaipaa komeaa, unelmoi uusista ominaisuuksista. Kallista on maailman mukavuus: kalliita ovat traktorit ja autot, kalliita ovat kesämökit ja huvilat, kalliita ovat maailman merillä lipuvilla laivoilla risteilyt. Mutta aika kallis on myös tämä ainutkertainen elämä, kultaakin kalliimpi tuokioinen. Mitä siinä maksaa mukavuus tai pölytön päivä ilmastoidussa hytissä kuivalla kevätpellolla? Ei se paljon maksa, jos sen rahalla saa omassa elämässä.

"Et viitsis tulla puhaltamaan..."

Olipa joskus tapana ihmisten kesken sopia, että se ajaa juhla-autoa, joka on selvinpäin. Reilu peli. Tulipa sitten tavaksi ihmisten kesken, että se ajaa, joka on vähiten ottanut. Ja on tulossa aika, että selvä puhaltaa auton käyntiin, jotta känniset pääsevät matkaan. Kyllä se vaan kehitys näyttää menevän eteenpäin liikenteessäkin.

Ajatellaan sitten näin

Ilves on notkea, nopea ja sangen tasapainoinen eläin. Se loikkii maassa ketterästi ja halutessaan karahtaa puuhun  kynnet kaarnaa rapistellen. Ja ilves on siitä harmillinen kissaeläin, että niitä on liikaa. Niitä on joka paikassa talojen takapihoilla, metsissä syömässä lintuja ja linnunpoikia ja peuroja, ja ne levittäytyvät kirkonkyliin ja kaupunkeihin. Ilves peittää kohta koko maan niin, ettei enää metsämies sovi metsään ollenkaan. Ja siksipä pitää kerätä monen pitäjän metsästysseurat tätä sangen sikiävää petoa jahtaamaan ja ampumaan.
"Ilves kaatui siellä ja täällä." Minun mielestäni lehtiotsikot kyllä liioittelevat ja vääristelevät. Tuskin ilves tuosta vaan menee kaatumaan. On se niin ketterä eläin. Kyllä se sittenkin kaadettiin eli ammuttiin eli tapettiin eli lopetettiin. Niitä nyt vaan on liikaa. Sanovat.
Kenen mielestä ilveksiä on liikaa? Ei ainakaan minun. Asun metsän reunassa enkä eläissäni ole ilvestä nähnyt. Mutta minulle onkin aivan samantekevä koko peto, kun en kerran syö lintua, en peuraa, en karhua... Ajatellaan sitten näin.

Kumikengät ja ekofasistiiiiiiiittsiiiih

Kyllä minua kovasti säälittää semmoinen ympäristö- ja luontoaktivisti, joka joutuu kulkemaan tällaisella loskakelillä kangaskengissä. Sehän on näetsen niin, ettei oikea luontoihminen voi käyttää nahkaa, kun se on revitty eläimen yltä (ei kai nyt sika tai lehmä tai boakäärme ole yhtään vähempiarvoisempi kuin minkki tai leopardi tai muu fiinien rouvien suosima turkiseläin). Toisaalta hän ei voi vetää jalkoihinsa kumisaappaitakaan, kun kumin raaka-aine, kautsu on tiputettu kumipuusta ja puuhun on pitänyt sitä ennen tehdä tuskallisia viiltoja. Ja niin kastuu periksiantamattoman aktivistin puuvillainen lipponen läpimäräksi jo postinhakureissulla.
Muovipussi on monesti motoristin pelastus rankkasateella, kun sen voi kätevästi jeesusteippailla nahkasaappaan päälle. Mutta oikea ekofasisti oksentaa jo ajatuksesta pukea muovia ylleen saati ajaa sateessa tai poudallakaan moottoripyörällä. Niinpä kuljeksii hän koripallotossuissaan (onneksi hän ei tiedä, kuinka paljon luonnon raaka-aineita on käytetty yhteen pariin pelikenkiä)  keleistä piittaamatta ja pitää huolta ympäristöstä. Haaaaaattttttsssssiiiiiiiiihhhhhhhhhhffasssiissti.

Sydän vetoaa, mutta silti nyrkit heiluvat

Sanotaan presidenttiehdokas Paavo Väyrysen myyneen kultaisin sydännauhoin somistettuja Paavo ja Vuokko -mukeja noin 165000 euron arvosta. Se on uskomaton yhden tuotteen liikevaihto ja saa kateelliseksi pätevimmänkin kauppiaan. Mutta Paavo tuntee kansansa ja väkensä, tietää syvien rivien taimmaisetkin tunnot.

Sydämellisiä ja rakastavia presidenttiehdokkaita on nyt maassa yllin kyllin. Pitäisi heidän siis olla esimerkkinä kaikille kansalaisille. Silti päivä päivän jälkeen kirjoittavat lehdet pahoinpitelyistä ja tapoista, murhista ja muista väkivaltaisuuksista. Ei uppoa hyvä esimerkki väkeen, ei tartu rakkaus rahvaaseen. Mutta vaikka niin takametsissä kuin keskikaupunkien kioskeillakin nyrkki heiluu ja kuria palautetaan kovin ottein kadulla ja kotosalla, sydän vetoaa siltikin näreimpäänkin ihmistuntoon.

Rakkaus liikkuu vaalivankkureina kylästä toiseen, ja kuuma kuppi lämmittää viluissaan värisevää väkivaltaista väkeä. Mutta sydän haluaa sulkea sisäänsä kokonaisen kansan.  Joku tietää, että meissä jokaisessa asuu rakkautta janoava ahmatti ja ihmistä rakastava presidentti. Peace&Love.

Rakkauden bambua päin

Pandat ovat tarkkoja rakkauden suhteen. Pandanaaras on kiimassa vain muutaman tunnin kerran vuodessa ja noistakin tunneista hedelmöittymisen aikaa on luonto nipistänyt tavallisen ihmistyöpäivän verran. Kun poikapanda elämänsä ensimmäisen kerran tapaa rakkaudesta kypsän tyttöpandan, on sen jo seurustelun alkuminuuteilla syytä tietää, lukeeko kumppanille illan runoja, viekö elokuviin, pyytääkö kynttiläillalliselle vai meneekö kutakuinkin suoraan asiaan. Ja mihin asiaan? Noina kiduttavan lyhyinä tunteina poikapandan on ymmärrettävä, mistä oikeastaan on kysymys.
Huumaava tuoksu leijailee bambumetsän siimeksessä. Poikapandan päässä suhisee ja nivusiin koskee. Jotakin uutta ja ennenkokematonta on tapahtumassa, mutta ei vaan tule mieleen, mitä se voisi olla. Tyttöpanda kulkee ohi, pureksii nuorta bambuversoa, vilkaisee mustin silmin mustien silmärenkaiden keskeltä nurkkasilmällä poikaa ja yrittää saada tuon mokoman kiinnostumaan, mutta kun ei itsekään tiedä, mistä. Dam.
Leikitään pehmeällä viidakkomatolla. Väsyttää. Hiukoo. Pitää syödä muutama verso. Tapellaan, kun ei muuta keksitä. Mitä ei keksitä? Hmmmm.
Muutaman kuukauden kuluttua aivan kaikilta viidakon asukkailta salassa syntyy pieni villieläin, sadan gramman painoinen pandapoikanen, mitätön, avuton, näkymätön, karvaton rakkauden hedelmä. Mitenkähän siinä oikein niin kävi, lienee luojan armoa rakkaudestaan tarkoille luontokappaleille. Muutaman tunnin hämmennys kerran vuodessa ei suista pandaa päin rakkauden bambua.

Sohvan kokoinen timantti

Pari vuotta sitten ystävieni 50-vuotisjuhlissa tapasin kolmevuotiaan nuoren miehen, Oliverin. Minulla oli tuolloin hyvin pitkä parta ja esittelin Oliverille olevani oikea tonttu. Lapsi säikähti minua vähäsen ja piti koko loppuillan sopivasti etäisyyttä. Välillä hän oli käynyt muualla mummunsa kanssa asioilla ja kun olivat tehneet taas lähtöä juhlapaikalle, oli Oliver kysynyt isoäidiltään: "Onko se tonttu siellä vielä?" Tein vaikutuksen.
Uuden vuoden aattona tapasin Oliverin taas. Nyt viisivuotias hyvin vilkas poika tervehti minua kädestä pitäen kuin ei olisi koskaan tonttua tavannutkaan. Muistutin häntä kuitenkin asiasta, mutta poika oli selvästi epäileväinen eikä silminnähden enää uskonut minun olevan kaukaistakaan sukua joulupukille. Yllättipä poika minut kuitenkin katsomalla tiukasti silmiini ja sanoi: "Jeesus antoi minulle sohvan kokoisen timantin." Kysyin, missä mahtoi Jeesus tuon timantin hänelle antaa. "Ärkioskilla."
Tuon sanomisen edessä mokoma tonttutarina oli hyvin keykäistä kerrontaa. Sitäpaitsi uskoin Oliveria. Niin hän oli saanut, mitä kertoi. Tunnen pojan vanhemmat ja isovanhemmat. Vaikka he eivät sohvan kokoisia olekaan, ovat he varmasti sohvan kokoisen timantin arvoisia jokainen - enemmänkin.