Leijonanpentu lahjaksi

Uutisissa kerrottiin, että Saksan maalla eläintarhoihin tulee paljon mitä erilaisimpia eläimiä aivan tavallisilta ihmisiltä, kaupunkilaisilta. Kissoja? Koiria? Höpön löpö. Tiikereitä ja leijonia ja apinoita jos jonkinlaisia, käärmeitä, liskoja, harvinaisia lepakoita. On näet tullut hauskaksi tavaksi lahjoittaa merkittävälle ystävälle, työtoverille, työnantajalle, yrittäjälle jotakin erikoista ja uutta, vaikkapa villieläin.
Istutaan palaverissa ja pohditaan, mitä annetaan Wolfgangille lahjaksi. Joku keksii, että mies on horoskooppimerkiltään leijona. Siis annetaan leijonanpentu. Sellainen tilataan salametsästäjältä Afrikasta ja niin voidaan lahjoittaa herra W:n kaupunkiasuntoon suloinen leijonanpentu. Muutaman viikon ja parin pilalle purrun kalustuksen jälkeen viisaille ihmisille valkenee, jottei taida leijona oikein sopia kaupunkiasuntoon ja niinpä se sitten viedään kuin muina miehinä häpeilemättä eläintarhaan. Kivaa oli ja työkoneen näytöllä on taustakuvana suloinen tv-tasoa pilalle pureva leijonainen.
Monet ovat horoskooppimerkiltään oinaita tai kauriita, krapuja, skorpioneja, neitsyitä... Hmm. Mitäs sitä neitsyelle oikein antaisikaan lahjaksi?
Minä olen syntynyt vesimiehen tai kalan merkkiin. Toivottavasti en kuitenkaan koskaan saa minkään juhlan kunniaksi lahjaksi kalaa. Siinähän on tunnetusti hyvin paljon sisilialaista symboliikkaa. Ja minä kun niin rakastan elämää ihan vaan itsessään.

Kuukuulaa ja koodimaata, kun ei uutta uskalleta

Oi, Suomi, katso sinun päiväs koittaa,
yön uhka karkoitettu on jo pois,
ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa
kuin itse taivahan kansi sois.
Yön vallat aamun valkeus jo voittaa
sun päiväs koittaa, oi synnyinmaa!

Oi nouse, Suomi, nosta korkealle
pääs seppelöimä suurten muistojen,
oi nouse, Suomi, näytit maailmalle
sa että karkoitit orjuuden
ja ettet taipunut sa sorron alle,
on aamus alkanut, synnyinmaa!

Minä olen Finlandia-mies, ehdottomasti. Kun kuulen tuon hymnin soitettuna tai laulettuna, tunnen olevani suomalainen, karjalaisen suvun vesa, sorretun ja kotoaan ajetun heimon jälkeläinen, joka isien ja äitien tekojen kautta saan olla sivistyneiden yksilöiden joukossa tasa-arvoisena ja vapaana.
Sibeliuksen Finlandiassa melodia kertoo Suomen raskaan historian ja myöhemmin V.A. Koskenniemen kirjoittamissa sanoissa voi kuulla rautakahleiden kirpoavan, nälän hellittävän, suurten miesten taistelun ryskeen vapaudesta kuin myös nähdä sen niin paljon palvotun sinisen taivaan ja kuulla alkukesän kiurun, suomalaisen vapauden ja ajatuksen avaruuden tunnuskuvan. Finlandia-hymnissä lauletaan yhdestä maailman hienoimmista maista ellei hienoimmasta. Se ansaitsisi olla meidän kaikkien yhteinen kansallislaulumme.
Suomi on saanut viime päivinä kultaa ja kunniaa hiihtämällä. On laulettu yksin ja joukossa Maamme-laulua. Minulle se soi nykyään viroksi eikä se herätä mitään tunteita - ei mitään. Siinä ei ole suomalaista henkeä, pelkkää maisemakuvausta.
- soi Saana (tunturi) kultainen
- ei laaksoa eei kuukuulaa (esim. keltainen kuula)
- kuin kootimaa (murteellinen ilmaus nörttikielisestä koodimaasta=Nokia) tää pohjoinen, maa kaallis iisiien (iisi=easy).
Humoristinen laulu oikeastaan. Mutta sitä vaan lauletaan, kun ei uutta uskalleta.

Hatut eivät sovi minulle - kerjäläiselle

Istun torin laidalla kerjäämässä. Lapset, vanhukset, koululaiset, opiskelijat, työväki, kauppiaat... Kaikki kulkevat ohitseni vilkaisemattakaan minuun. Muistelen vanhaa tarinaa, jonka joskus luin saksan kielen oppikirjasta. Sokea mies istui kerjäämässä, mutta kukaan ei antanut hänelle lanttiakaan, ei edes huomannut häntä. Sitten muuan runoilija pysähtyi kohdalle ja kirjoitti jotakin pahvilappuseen ja laittoi sen hatun viereen. Kohta alkoivat lantit kilistä ja setelit kahista hattuun. Lapussa luki:"Es ist Frühling. Sie können es sehen. Ich nicht." "On kevät. Te voitte sen nähdä. Minä en."
Minä kuitenkin näen. Enkä voi vedota mihinkään ulkoiseen vammaan tai puutteeseen. Ohitseni kulkee pankkiiri ja hymyilee vaivautuneesti. Pyydän häneltä sijoitusohjetta, mutta kiireisellä miehellä ei ole aikaa mokomalle. Huudan hänen jälkeensä, että minulle olisi kyllä rahaa. Pankkiiri naurahtaa: "Ai on vai!"
Ravintolanpitäjä seisahtuu hetkeksi eteeni, kaivaa taskustaan savukkeen, sytyttää sen ja jatkaa matkaansa. Pyydän häntä laittamaan minulle loistavan aterian, mutta taakseen katsomatta mies jatkaa matkaansa. Hetkisen kuluttua hän kuitenkin pysähtyy ja kääntyy ja astelee takaisin luokseni: "Taidat vittuilla. Sulla ei sitten ole seuraavaan puoleen vuoteen asiaa meidän ravintolaan."
Hattu edessäni kerjään palvelua. Missä on minun runoilijani, joka kirjoittaisi pysäyttävät, kuolemattomat sanat: "On kevät. Jos minä voin sen nähdä, mikset siis sinäkin.
Otan hattuni ja heitän sen roskakoriin. Hatut eivät sovi minulle.

Naistenlehtiä ja lämmintä juomaa pään menoksi

Tasa-arvo on sitä, että miehet ja naiset ovat keskenään kaikissa olosuhteissa tilanteista riippumatta tasapuolisesti tasa-arvoisia. Mutta apteekissa kaikki on toisin. Ja ylipäätään kaikkialla, missä sairauksia hoidetaan ja terveyttä ylläpidetään.
Istun terveyskeskuksen odotushuoneessa ja selaan naistenlehtiä, Annaa ja Gloriaa ja Kodin Kuvalehteä... Istun apteekin tuolissa odottamassa reseptilääkettä ja luen Annaa ja Gloriaa ja Kodin Kuvalehteä... Missä ovat kaikki miestenlehdet? Missä on Jallu ja Kalle. Ei näy Lollosta vilaustakaan. Kerran kysyin apteekkarilta asiaa, mutta hän ei ollut edes ymmärtävinään koko kysymystä. Tosikko oli hän asiakaspalvelijaksi. Itsestään selvyytenä pidetään, että miehet lukevat vain naistenlehtiä terveitä päiviä odottaessaan. Ehkä siinä on logiikkaa, kun oikein syvältä kaivaa. Mutta seuraavassa tarinassa ei ole.
Ostin apteekista nuhalääkettä, jauhepusseja. Pussin kyljessä lukee: Mustaherukan- ja mentolinmakuinen lämmin juoma. Mutta ei siellä kyllä sitä juomaa ole. On vain punaista jauhetta. Ja sitten työpaikalla sekoitin jauheen kylmään mehuun, kun ei minulla ole täällä lämmintä vettä. Ei lämminnyt juoma, vaikka siihen olisi pussin tekstin mukaan pitänyt kehittyä lämmin juoma. Tästä voidaan hyvin loogisesti päätellä, että terveydenhuolto pyrkii sekoittamaan miehen pään hyvin monin keinoin.

Täydet oikeudet ja makeat muistot

Paikallinen osuuskauppa sai 70-luvun alussa alkoholinmyyntiin b-oikeudet. Se tarkoitti sitä, että osuuskaupan omistama ravintola sai myydä keskiolutta, olutta ja viiniä, mutta väkevämmät viinakset piti edelleen suurempien pitäjien ja kaupunkien ravintoloissa juoda tai hakea oma viinalastinsa naapurikauppalasta. Isännät istuivat asiaa baaripöytään pohtimaan ja olivat kovasti huolissaan omasta osuuskaupastaan. Tuumivat, että kyllä kaupassa täytyi olla jotakin vikaa, kun se sai vain b-oikeudet, kun paikallisella trokarilla, Sökö-Onnillakin oli täydet oikeudet.
Kun ravintolassa oli juonut oluen tai pari tai nauttinut lasillisen viiniä, piti syödä vähintää leipää ja voita, jottei tyhjävatsainen janonsammuttaja olisi samalla tullut sammuttaneeksi itseään. Kyllä silloin hyvää huolta pidettiin energiatasapainosta oikein esivallan toimesta.
Viinakaupasta sai ostaa vain neljä pulloa väkevää viinaa yhdellä kertaa. Sökö-Onnin kaupassa kaikki oli kuitenkin toisin ja eurooppalaisella tasolla jo varhaisilla vuosikymmenillä. Lastin kokoa ei rajoittanut kuin ostajan rahapussi. Silloin tällöin kauppias joutui kuitenkin katumuslomalle ammatistaan ja jonnekin päin Suomea tiilenpäitä lukemaan. Mutta aina vapaus koitti tavalla tai toisella. Olipa kauppias kerran ollut ehdonalaisessakin ja pitäjän kirkkoherra oli pantu häntä valvomaan. Ilmoittautua piti joka toinen viikko ja säntillisesti tuo viihdealan yrittäjä ilmoittautuikin ja kun viimein täydellinen vapaus koitti, palkitsi valvottu valvojansa karamellipussilla. Tuota kutsutaan nykyisin jälkimarkkinoinniksi ja se on kaupankäynnin elinehtoja. Aina pitää jäädä yhteisestä tekemisestä hyvä mieli ja makeat muistot.

Aamupuuro väärään kurkkuun

Aamusella oli seurakuntakodilla yrittäjille keitetty aamupuuro ja puurolle tuli myös kaupunginjohtaja kertomaan kaupungin tulevaisuudensuunnitelmista, jotka koskevat monen alan yrittäjiä myös. Paikalla oli kolme yrittäjää!
Meillä oli iso kattilallinen aamupuuroa vedettäväksi väärään kurkkuun. Sanotaan, että on taantuma ja että töistä pitää nyt pitää kiinni kynsin hampain ja niitä pitää niska limassa haalia. Aamusella kaupunginjohtaja kertoi, mitä kaikkea on yrityksille tarjolla, mutta melkein ketään ei kiinnostanut. No voi helevettiläinen. Mitäs tämä tämmöinen on. Katetaan valmis pöytä syödä ja ottaa ja varata parhaat urakat päältä eikä kukaan ole innostunut omalta kurjuuden märehtimiseltään. Vielä kerran voi helevettiläinen.
Ei tarkoitus ole osoitella ketään eikä syytellä ketään, mutta kun kuitenkin joudun joka päivä kuuntelemaan, kun on niin hiljaista eikä kukaan soita eikä laita sähköpostia eikä mitään tapahdu ja kun pitää saneerata ja irtisanoa. Ja istutaan katse seinään nauliutuneena ja odotetaan puhelimen soivan tai sähköpostin singahtavan näyttöön.
Noustaanpas nyt näiltä sijoiltamme ja aletaan hakea yhteistä hyvää. Kokoonnutaan ja keskustellaan, miten voimme olla toisillemme iloksi ja hyödyksi.
Pannaanpas pipot päähän ja lähdetään vaikka jonakin iltana MyllyPubiin miettimään, mikä meitä vaivaa. Jos tuntuu, että vain vaivaa, jäädään sinne pipoinemme lopuksi elämäksi istumaan. Mutta jos tuntuu, että voidaan vaivaan jotakin tehdä, noustaan perseiltämme tekemään. Kyllä se siitä taas.

Vainajat pitopöydässä kukkia haistelemassa

Ortodokseilla on tapana viedä ruokaa haudalle. Ja vähän viinaksiakin. Joutavaahan on olla täydellä vatsalla hyvissä pidoissa, jos ei muutamaa ryyppyä saa pölyistä kurkkua huuhdellakseen. Sattuipa kerran sitten joku pohjalainen luterilainen karjalaisen ortodoksin haudalle irvistelemään ja ihmettelemään, milloin mahtoi vainaja sitten nousta niitä ruokia syömään ja viinaksia juomaan.
- Ka samaan aikaan nousoo kuin teijän vainaat kukkasii haistelemmaan.

Byrokraatille paketti kahvia

Äitini, jo kauan sitten tuonilmaisiin siirtynyt, oli sanavalmis ja älykäs ihminen. Kerronpa tässä muutaman muistiini lokeroituneen tokaisun, joista on tullut minulle jokapäiväistä käyttötavaraa.
Tuli sukulainen kaukaa kylään ja vähän mielisteli Mirjaa (äitiäni siis). Katseli vaatimattomassa siirtolaistuvassa ympärilleen ja kai halusi tavallaan kannustaa köyhää ihmistä vähän kehaisemalla niinkuin monilla on tapana lapsia ja vanhuksia ja vähä-älyisiä kehuskella. Huomasi vieras puhtaan hellan ja sitä suureen ääneen päivitteli, miten ihmeessä hella voikin olla noin puhdas.
- Mie sitä sillon tällön märällä rätillä pyyhkäsen.
Palauttipa verottaja kerran Mirjalle kuusi markkaa liikaa perittyä veroa. Niiltä istuimilta äitini käveli verotoimistoon ja antoi virkailijalle palautukseen täydet oikeudet.
- Pitäkkie ja ostakkua puntti kahvii.
Joka kesä ilmestyivät maanteille siihen aikaan harvalukuiset asuntovaunuilijat. Äidilläni oli tapana istuskella kotiportailla askareitten lomassa ja seurailla ohi kulkevan maantien meininkiä. Kun asuntovaunu keinahteli ohi, kuului samalla äänenpainolla ja samoin sanoin selkeä kannanotto vallitsevasta sosialidemokratiasta.
- Kapitalistit ajeloo.
Kun televisiossa taisteltiin villissä lännessä ja suuria karjalaumoja ajettiin pitkin ja poikin preerioita, oli äitini sydän noiden nautaparkojen puolella.
- Tuas elukoita riäkätään.
Tai jos tapeltiin saluunan edessä kuravellissä tai uitettiin hävinneen päätä juottokaukalossa, päivitteli Mirja ammatinvalintaa.
- Kaiken se raha tiettää.
Nivalan rakennustyömaat tulivat äidilleni tutuiksi ja sitä myötä myös rakennusmiehet ja -naiset. Koska Mirja ei luopunut karjalan murteestaan, hänelle siitä alvariinsa sanottiin. Vaikka venäläinen maat veikin, itsetuntoa ei kyennyt valtaaja nujertamaan. Murteenirvistelijöille äitini latasi täyslaidallisen.
- Mie puhun parempaa suomii ku sie. Se kelepas ryssällekkii.
Äitini antoi aina mahdollisuuden ja vaihtoehdon. Jos hän toi jonkun lahjan, vaatteen tai minkä tahansa muun, viesti seurasi mukana.
- Suap käyvä vaihtamassa.
Tai jos kyläreissulle tuli mukana suklaarusinalaatikko kaksospojille, riitaa ei rusinoista koskaan käyty.
- Pankua puolekkain.
Niin. Monesti huomaan nyt itse viljeleväni noita samoja fraaseja omassa arkipäivässäni: viisaan ja oikeudenmukaisen ihmisen viisaita sanoja. Äänenpainokin tavoittelee jotakin jo mennyttä. Onneni on, että joku sentään joskus osti byrokraatille paketin kahvia ihan vaan hyvästä sydämestään.

Kateudessa on voimaa

Kirjoitin tämän blogin ensimmäisessä tekstissä, että kateus ei ole tämän foorumin kantava voima. Mutta nyt, kun olen elänyt muutaman kuukauden vanhemmaksi noista viime syksyn kuulaista päivistä, olenpahan vaan (kehveli sentään) tullut taas hitusen viisaammaksi. Kyllä kateus sentään ihmistä kannattaa ja potkii persuuksille.
Seurasin koko syksyn ystäväni ja Lukkorenkaan turvamiehen , Vipen matkaa läpi Amerikkojen. Vaikka yleensä en ole kovinkaan kateellinen mistään ainakaan sairaaksi asti, noina kuukaisina voin jopa pahoin kateudesta. Minulla on näes aika vilkas mielikuvitus. Visa piti matkastaan puoleensa vetävää blogia ja sitä lukiessani joskus melkein oksensin pelkästä kateudesta. Kyllä näin on! Kuitenkin helpotti, että seurasin tuota matkaa seinälle ripustetusta, paperisesta kartasta, karttaprojektiosta, semmoisesta lätystä siis. Siinä ei pitkäkään matka näytä oikeastaan miltään.
Sitten sain käsiini karttapallon, ja kateuden musta kaalinpää täytti koko kurkkutorven. Vippe oli ajanut moottoripyörällä melkein navalta navalle. Eikä se ollut törmännyt kuin pienen kolarin korppikotkan kanssa. Lähes 29.000 kilometriä Amerikkoja kahden ja puolen kuukauden aikana.
Mutta jopa kääntyi onni kotimaassa. Iso rohjake kaatui retkiluistimilla Suomenlahden jäällä puhelin rintataskussa: kylkiluu poikki. Sentään jotakin;-)
Tapasin Visan moottoripyöränäyttelyssä Helsingissä. Oli siellä Peter Pan Biken osastolla kertomassa matkastaan. Nyt sitten odottelen omaani. Lähdetään reilun vuoden kuluttua ajamaan Amerikkaa poikki Route 66:iä pitkin. Onhan sekin rokkarille jotakin. Kyllä kateudessa on voimaa. Ilman sitä ei ihminen pääse mihinkään.

Tuppisuusta ei maailma tiedä

- Vaatimattomuus kaunistaa.
- Räkänokastakin mies tulee, vaan ei tyhjän naurajasta.
- Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten.
Ja onhan noita vaatimattomuutta ja hiljaisuutta ihannoivia kansanviisauksia sivukaupalla. Mutta kyllä nuo on ajateltu ja ylös kirjattu omavaraistalouden aikoina, jolloin ei paljon ole muusta tarvinnut välittää kuin että oma pelto on perunaa kasvanut ja oma kana munasen muninut ja niin edelleen.
Säännöllisin väliajoin kaikki menestyneet miehet ja naiset nousevat otsikoihin salakavalasti ja harkitusti kuka minkäkin verukkeen tai oikean syyn takia, vuoksi tai ansiosta. Vesa Keskinen on miesten mies ja tuolla teemalla hän pitää mainettaan ja oman kauppakeskuksensa mainetta yllä hyvin säännöllisesti - ja edullisesti. Sivun ilmoitus Iltalehdessä maksaa jokusen (kymmenen) tuhatta euroa, mutta mukava skandaali tai riehakas veto ylipäänsä on aivan ilmaista bisnekselle, mutta tuottaa taas lehdelle lisääntyneenä myyntinä varmastikin tuon ilmoitustilan verran. Molemmat siis hyötyvät.
Toimiva bisnes vaatii tehokkaat (lue myös = edulliset, ilmaiset) markkinointikanavat ja isoa ääntä. Sitä siis kannattaa pitää, sillä tuppisuusta ei maailma tiedä. Eikä kiltti kiinnosta ketään. Paitsi skottia.

Kone opettaa ihmistä: eteenpäin

Pakkanen huurusi pihan ja pellot ja aurinko kajosi kaukana vähän punaista. Käynnistin auton, laitoin peruutusvaihteen päälle ja auto nytkähti taaksepäin kuin olisi jäätynyt renkaistaan maahan kiinni. Muutaman tuollaisen nytkähtävän aamun jälkeen minulle selvisi, ettei auto suinkaan ollut jäätynyt maahan kiinni, vaan että auton vaihdelaatikossa oli vikaa ja pakki meni päälle viiveellä. Ajan oloon tuo vaiva vain paheni eikä auto muutaman kuukauden kuluttua suostunut enää lähtemään paikaltaan taaksepäin kuin vasta monen minuutin moottorin käyttämisen jälkeen. Autokorjaamon tietokone sanoi kuitenkin, ettei vaihdelaatikossa mitään vikaa ollut eikä vikaa löytynyt, vaikka sitä konein ja laittein ja ihmismielin haettiin. Mutta vika oli.
Opettelin aivan uuden ajotavan. Opettelin jättämään auton aina matkan jälkeen niin, että saatoin lähteä ajamaan eteenpäin. Maaseudulla ja näissä pikkukaupungeissa mitään ongelmaa ei ollutkaan pysököidä auto niin tilavasti, että saatoin sujauttaa itseni soljuvasti samansuuntaisen liikenteen sekaan. Mutta isoissa kaupungeissa oli toisin. Piti suunnitella pysäköinti huolellisesti. Koska auto on iso ja pysäköintiruudut melko pieniä ja ahtaita, tilanjako oli aina haastavaa. Joskus kävi kuitenkin niin, että joku oli tunkenut autonsa niin lähelle, että oli pakko vain odottaa tai työntää naapuria. En koskaan työntänyt ja opin odottamaan - huonosti tosin. Siksi tuosta eteenpäin lähdön varmistamisesta tuli parin vuoden aikana minulle sekä haaste että tapa.
Nyt vaihdelaatikon vika on korjattu - kiitos Hyvärisen Ramille Haapavedelle (ihminen keksi sen, mitä kone ei keksinyt: kumitiiviste falskasi), mutta tavastani en pääse varmaankaan aivan heti. Mutta mitäs tuosta. Ajat ovat kovat eikä siitä mitään haittaa ole, että jo parin vuoden ajan olen opetellut ennakoimaan edessäsi olevat esteet ja menemään vain eteenpäin.

Kiivas mieli - hyvä sydän: kyllä lähtee

Minulla on kiivas mieli, mutta hyvä sydän. Tuosta samasta yhdistelmästä laulaa laulunsa myös Eino Leino (joo joo: ei laula, vaan kirjoittaa runon) ja kaipailee tuota yhdistelmää ylipäänsä suomalaiseen ihmiseen.
Eilen etsin tunteroisen kannettavan tietokoneen hiiren ohjainta, jonka edellisiltana olin kiukuspäissäni heittänyt ties minne. Katselin sitä ensin tietenkin toiselta puolelta taloa, koska olen sentään aika vahva mies ja mokoma laite lentää kyllä suotuisissa olosuhteissa ainakin kolmekymmentä metriä ja sisätiloissa talon päästä päähän. Se löytyi kuitenkin oletetusta lähtöpaikasta noin kahdenkymmenen sentin päästä. Siunasin äkkipikaisuuttani, että olin heittänyt sen ilman suuntaa ja ajatusta saman lipaston peräseinään.
Katsoin Suomen ja Portugalin välistä jalkapallo-ottelua. Suomi puolusti uhrautuvasti, maalivahdit (Suomi vaihtoi maalivahtia puoliajalla) pelasivat unelmapeliä, hyökkäyskin sujui sutjakasti ja näppärästi ja maalipaikkoihin hakeuduttiin hanakasti ja herkeämättä. Sitten kaadettiin Hyypiä rangaistusalueella paidasta repimällä, mutta pilli ei soinut, ei soinut. Sitä ei mies kestä. Sitten tuli tilanne Suomen rangaistusalueella, kun joukko pelaajia pyöri maalivahdin edessä saman pallon ympärillä ahtaassa tilassa ja mies kerrallaan kaatuivat kuin Kollaalla pallon ympärille ja jo soi tuomarin pilli. Pilkku!
Ronaldo asettui pilkulle. Tuon tason mies tuskin epäonnistuu sellaisesta paikasta, josta tenavakin tööttää pallon verkkoon. Niin siinä kävi. Verkko heilahti ja samalla heilahti minun käteni kuin kobran käärmeinen ruumis ja televisio pimeni. Kaukosäätimellä tosin ja onneksi.
Mutta aamulla vähän harmitti. Entäs jos Suomi olisi sittenkin voittanut Portugalin 1-2 (Portugali oli siis kotijoukkue). Varovasti tarkistin asian aamulehdestä. Ei sentään. Minulla kävi toisaalta parempi tuuri kuin Suomen jalkapallojoukkueella.
Olen jo antanut anteeksi tuomarille, koska minulla on hyvä sydän. Kiivas mieli hyvän sydämen ympärillä on kuin ratamoottoripyörä: mukava ja leppoisa paikallaan, mutta varohan vääntämästä: kyllä lähtee.

Selätin sen perkeleen

Olin melkoisen väsynyt. Vyörähdin sohvalle ja nousin melkein samointein ylös. Painoin mustaa nappia ja kaaduin takaisin sohvaan. Muutaman kymmenen sekunnin kuluttua alkoi telkkarista näkyä mustavalkoista kuvaa tai lumisadetta. Ei se paljon miestä palkinnut. Ennen ei telkkari miestä palkinnut.

Olin melkoisen väsynyt. Taituin sohvalle ja oikenin selälleni. Otin pöydältä kaukosäätimen ja avasin telkkarin. Vaihdoin säätimen toiseen ja aloin etsiä sopivaa kanavaa. Vain neljä kanavaa suostui toimimaan loikkarista, mutta muut täytyi numeroina painaa. Jotakin oli siis vialla. Televisio toimi aivan varmasti. Oli siis painettu tietämättä jotakin sellaista nappia, joka esti kaikille muille kanaville pääsyn. Pohdin. Ajattelin loogisesti. Päättelin. Digitaalinen televisio on mystinen laite. Voit tietämättäsi lukita itsesi tietyille kanaville tai toiselle korttipaikalle ja silloin olet pulassa. Voit vahingossa painaa säätimen sydämenkuvaa ja tulet valinneeksi itsellesi suosikin, joka tuuppaa itsensä ruutuun halusit tai et. Voit sattumalta painaa jotakin nappia, joka tekee jotakin, mitä et koskaan olisi minkään laitteen kuvitellut osaavan tehdä joko huviksi tai kiusaksi.

Tutkin säädintä ja kokeilin. Löysin etsimäni vaihtoehdon, joka mitä todennäköisimmin vaikuttaisi juuri noihin lukittuihin toimintoihin. Valitsin, painoin, kuittasin, erkanin ja kas vain. Loikkari toimi taas ja voin surffailla sohvaltani käsin pitkin kaikkia sataa kanavaa. Kyllä digitaalitekniikka palkitsee arki-ihmistä varsin kätevästi. Se alkaa näyttää sitä, mitä hakee. Eikä niinkuin ennen: sitä mitä sattuu tulemaan.
Oli polleva olo. Selätin sen perkeleen taas kerran ja jäin odottamaan uusia digihaasteita. Itse asiassa on aivan huvittava odotella, mitä se seuraavaksi keksii. Minä en sitä joka tapauksessa olisi koskaan keksinyt.

Oma madonna

Ärrän oven edessä on vähän ennen yhdeksää kymmenen hengen jono. Sitä ihmetellään Häggmannin kahvilan miestenpöydässä kunnes joku keksii, että Madonna on tulossa Helsinkiin keikalle ja lippujen myynti alkaa klo 9. Hyvää kannattaa jonottaa. On tulossa ennen näkemätön show ja spektaakkeli.
- On se hyvä, ettei meikäläisen tarvi tuolla pyryssä ja pakkasessa jonottaa, kun on kotona oma madonna.
Tuli aivan hiljaista. Monet nöyrtyivät kuullun edessä ja näin, miten sanaton ihailu kiiri nurkkapöydässä. Rekkamies sai viimeisen sanan.

Missä se rymyää

Kuten Konsta Pylkkänen ihmettelee, missä tuli rymyää ne väliajat, kun ei pala ja rätise, voidaan aikaa pohdiskella samalla tavalla. Aika ei vaan välillä sammu, mutta rymyää kenties juuri siellä viisarin oikealla puolella, mutta taas vasemmalla se on jo aivan rauhassa ja hiljaa, stabiili, ehkä kuollutkin.
Tutkija löytää ammoin sukupuuttoon kuolleen ötökän meripihkan sisältä ja saa talteen sen geenin. Ötökkä kuoli satatuhatta vuotta sitten, mutta saa kenties sadan vuoden kuluttua uuden elämän. Onko tuossa ötökässä aika tallessa? Onko siinä eilinen elossa? Mikä jäi siis vasemmalle puolelle viisaria, voi kenties herätä henkiin viisarin oikealla puolella. Mutta kun tuo ötökkä herää henkiin, sillä hetkellä se ei ole kummallakaan puolella viisaria. Ja kun se on herännyt, sen jokainen sekunti painuu vääjäämättä viisarin vasemmalle puolelle.
Syntymä on siis onnellinen nollakohta. Kuolema on vasen ja kuolleen uudelleen syntymän odotus oikea. Vain tuossa tapauksessa hetki voi teoriassa kulkea taaksepäin. Täytyypäs tuota asiaa illalla mietiskellä ;-)

Se on vasemmalla, menneisyys on vasemmalla puolella

Kahvilaneitonen täyttää styroksimukia, mikro surisee ja lämmittää Spinny-pullaa (ent. korvapuusti), kaljupäinen mies kaivaa rahapussistaan kolikoita, kassajono etenee verkkaisesti, toinen asiakas kääntyy tarjotin kädessään, katselee ympärilleen löytääkseen tyhjän pöydän. Yhden hengen täyttämiä neljän hengen pöytiä on kahvila-aula täysi, mutta yhtään aivan tyhjää pöytää ei näy. Asiakas etenee varovasti kohti minun pöytääni ja kysyy, onko siinä vapaata. Katson kolmea tyhjää tuolia ja sanon, ettei niissä näyttäisi ketään olevan. Sopisi istua. Istuu. Ei puhu mitään. Aika on pysähtynyt.
Näen seinällä ison, kromireunaisen, valkotauluisen, mustanumeroisen kellon. Kaksi viisaria, pitkä ja lyhyt, näyttävät olevan pysähdyksissä, mutta sekuntiviisari liukuu tasaisesti ympäri taulua. Se ei nytkytä sekunti kerrallaan, vaan kulkee kuin aika - pysähtymättä.
Samassa pöydässä istuu vieras ihminen eikä puhu mitään. Katson kellon sekuntiviisaria. Se ei jätä mitään jälkeensä, ei vanaa, ei väreitä, ei jälkeäkään. Joku maksaa spinnynsä ja kaakaonsa kassalla. Pling. Ääni kaikuu ja sekuntiviisari kulkee vasemmalta oikealle. Oikealla puolella olevaa hetkeä ei vielä ole eletty, mutta viisarin vasen puoli on hetki sitten mennyt eikä se tulee enää koskaan takaisin. Pling.
Se on vasemmalla: menneisyys on vasemmalla puolella. Istahdan hetkeksi kellon liukuvan sekuntiviisarin päälle ja matkustan kohti tulevaisuutta. Ja kun katson taakseni vasemmalle, siellä ei ole enää mitään konkreettista. Siellä on vain äsken eletty hetki, jota kohta ei kukaan muista tai jos muistaa, muistaa väärin tai vääristellen. Oikealle ei kukaan näe koskaan. Pling. Pöydässäni istuu vieras ihminen. Nousee. Katson hänen jälkeensä. Hän jää hitaasti viisarin vasemmalle puolelle.
Odotan junaa. Se on vielä puoli tuntia oikealla. Ei siis ole mihinkään kiire.

Hämmen'iellee

Tämän tarinan kuulin lapsena äidiltäni monta kertaa. En ole ollenkaan varma kirjoitusasusta, mutta kuulemani mukaan tämän kirjoitankin. Tuo pieni, arkinen episodi tapahtui ennen sotia raja-Karjalassa. Tarinassa on kaksi pientä poikaa: syyllinen ja kantelukeppi sekä äiti, joka ei vähästä hätkähtänyt.
- Muamo hoi. Vasili tsittu taiginah.
- Tsittugo äijälti?
- Eigu väzykkäse.
- Hämmen'iellee, hämmen'iellee ennenku tuattos tuloo.

Ja tämä taas sattui kahdelle vanhalle mummolle ilmapommituksessa. Neuvostokone pudotti pommit jostakin syystä lähelle karjalaiskylää ja siviilejä, jotka näkivät savupatsaat ja kuulivat pommien jyskeen. Kone lensi pommiluukut auki kylän yli.
- Käymmägö vazallee?
- Emmögä käy. Ku se kerran tsittu, ei se eniä tsitu.

Ja tulipas sitten kerran pappi lasta kastamaan, mutta kun päivä painui iltaan, lapsi oli edelleen kastamatta ja isäntä ja pappi ympäripäissään. Miten sillä lailla lie aika vierähtänyt. Pappi vyörähti rekeen ja renki löi suitset hevosen kylkeen. Lapsen äiti huusi hädissään papin perään:"Laps jäi kastamata, Jumalan luoma." Pappi heilutti hilpeänä kättään ja komensi hevosta vielä hurjempaan laukkaan. "Kutzuggua Iivanaks, kutzuggua Iivanaks. Mie merkitzen kirkonkirjoihin!"

Pojat perustavat aina kerhon

Luen säännöllisesti paria moottoripyörälehteä, ja jokaisessa numerossa on aina pieni juttu kuvan kera uudesta moottoripyöräkerhosta, joka on perustettu jossakin päin Suomea vakaana aikomuksena tehdä joko hyvää tai jotakin muuta oman harrastuksen edistämiseksi tai mukavuuden lisäämiseksi. Pojat perustavat mielellään tällaisia kerhoja ja ärryitä. Itsekin olen jäsenenä parissa, kolmessa moottoripyöräkerhossa ja onpa minulla sellainen aivan omakin.
Seisoimme reilusti alle kymmenvuotiaina elokuvateatterin ilmoitustaulun edessä ja tuijotimme suurikokoista elokuvajulistetta: TOKORI. Sotaa siinä kuvassa käytiin kiväärein ja tykein ja kuva ruokki pikkupoikien mielikuvista. Niinpä. Päätettiin naapurin poikien kanssa perustaa niiltä seisomilta kerho, Tokori-kerho. Ja irroitimme julisteen nopeasti taululta ja käärimme sen pyörän tarakalle ja ajelimme pyhästi järjestäytyneinä kotikamareihin miettimään tulevaisuutta.
Päätimme rakentaa kerhotalon. Keräsimme laudanpätkiä, nauloja ja mitä kaikkea rakentamisessa nyt tarvittiin. Säästimme yhden seinän puutavaran, kun pystytimme kerhotalon meidän liiterin ja heinäladon ja navetan virkaa tehneen ulkorakennuksen seinään. Ahdas siitä tuli ja hyvin matala. Sisälle kuitenkin mahtui kangaspäällysteiselle penkille kolme pientä poikaa kokoustamaan ja suunnitelmia laatimaan. Mutta hyvät päätökset vaativat valoa. Ne eivät välttämättä kaunistu päivänvalosta, joten keksimme ripustaa kynttilän rautalangalla kattoon.
Kun äitini tuli töistä kotiin, hän kauhukseen näki navatan seinässä lautaisen pahkuran, jonka katto savusi uhkaavasti. Opimme sinä iltapäivänä paljonkin sekä rakentamisesta että kynttilöistä ja tulesta ja ylöspäin nousevasta lämmöstä sekä naisihmisen hermorakenteesta. Ja sen, että tukka pysyy päässä nuorella ihmisellä melko hyvin, vaikka sitä yrittäisi väkisin joku irti kiskoa ja että hiusten kautta oppi menee kerralla perille.
Kerhotalo purettiin niskat punaisina ja päänahka pahkuroilla häpeäntunne hennoilla harteilla. Hiiltynyt katto sammuteltiin ojavedellä, ja jokainen poika tyhjensi taskunsa valvovien silmien alla. Tikkuakaan ei jäänyt taskunpohjalle. Mutta niinkuin äitini itkussa silmin huokaili, pääasia, että lehmät ja navetta ja heinät ja rehut ja vasikat ja kerholaiset säästyivät tulipalokuolemalta.
Mutta Tokori-kerho on vielä olemassa tänäkin päivänä. Ei sitä ainakaan koskaan lopetettu. Navetan on aika kalunnut kivijalkaan ja lehmät syöty, mutta ystävyys on säilynyt. Sitä ei onnistunut kerhotoimintakaan tappamaan. Terveisiä vaan Oskulle ja Kyöstille.

Mitäs meni kysymään eli Runebergistä ulkosynnyttimiin

Koulussa vietettiin Runebergin päivää. Syötiin ruskeaa, valkopunasilmäistä torttua (jota tosin ei ollut sillä kertaa höystetty alkoholipitoisella juomalla, koulussa kun oltiin), katsottiin ihaillen salossa liehuvaa siniristilippua, luettiin muutama vanhakielinen runo ja lapset kuuntelivat ja ahmivat sekä tiedon- että tortunmuruja ja pyyhkivät kielellään hillosilmää huulista. Siirryttiin sujuvasti uuteen aiheeseen ja oltiinkin jo uskontotunnilla.
Koska koulu sijaitsi aivan kirkon vieressä, opettaja päätti havainnollistaa uskontotunnin aiheen viemällä lapset kirkkoon. Käveltiin nätisti jonossa ja paririvissä. Astuttiin juhlallisesti kirkkoon ja lapset katsoivat korkeaa huonetta silmät ja mieli hämmästyksestä ja uteliaisuudesta avoimina. Opettaja valvoi, että kaikki muistivat ottaa lakin päästään ja järjesti lapset alttarin eteen. Hiljaa hän kertoi oppilailleen: " Tuota isoa kuvaa kirkossa sanotaan alttaritauluksi." Tauluun oli kuvattu Jeesus ja pahantekijät ristille ja raamatun naiset Jeesuksen jalkojen juureen. "Te varmaan tiedätte, kuka on tuossa taulun keskellä olevassa ristissä." Lapset vilkuilivat toisiaan ja yrittivät saattaa päivän aikana kertynyttä tietoa järjestykseen. Katsottiin tarkasti taulua ja pohdittiin hetki.
-Ruuneperi!

Päätettiin lähteä taidenäyttelyyn. Kerättiin monen viikon aikana rahaa keksejä ja vessapaperia myymällä, että päästiin parin päivän luokkaretkelle. Alakoululaiset olivat innoissaan, sillä ei maaseudulla niin vain taidenäyttelyihin menty suuria mestareita katsomaan. Ja nyt oltiin bussissa matkalla katsomaan modernia taidetta Kuopion kaupunkiin.
Taidemuseon opas toivotti lapset ja opettajan tervetulleeksi ja kertoi tarinoita museosta ja sen taiteilijoista. Kertoi, että nyt oli menossa modernin taiteen jakso ja että esillä olisi hyvin monenlaista mielikuvitusta ruokkivaa elämystä, josta lapset voisivat myös itse kertoa omia mielikuviaan ja ajatuksiaan.
Pysähdyttiin valkoisen seinän ääreen. Seinällä roikkui karvahattu. Kukaan mukanaolleista ei enää ikipäivänä muista, mitä sen oli tarkoitus esittää, mutta sillä hetkellä se eli ehkä elämänsä kukoistusta. Museon opas, joka sattui olemaan myös museon johtaja, kysyi kihiseviltä lapsilta, mikä tuo seinällä roikkuva taideteos mahtoi olla. Pieni poika nosti kätensä pystyyn ja ennenkuin museonjohtaja oli ehtinyt aata sanoa, museossa kajahti kaikkien vieraitten korville kirkkaasti ja konstailemattomasti varma vastaus.
- Pillu!
Mitäs meni kysymään. Loppukierros oli sujunut museonjohtajan osalta vakavissa merkeissä, kun taas opettaja oli joutunut pidättelemään nauruaan. Kyllä opettajakin on vain ihminen. Ja tuntee oppilaansa.