Jos kävisi niin, että amerikkalainen turistibussillinen keskivertoamerikkalaisia ajaisi sukelluslomalle karikkoiselle rannalle ja pari ensimmäistä sukeltaisi pohjaan ja kuolisi, kaikki muut matkustajat sukeltaisivat perässä - ja joko loukkaantuisivat tai kuolisivat.
Useita pieniä lapsia kuoli kouluammuskelussa Yhdysvalloissa ja kansa vaati taas kerran tiukempaa valvontaa aseiden myyntiin. Mutta miten kävikään Amerikassa. Aseiden myyntiin tuli heti seuraavina päivinä voimakas kasvupiikki, kun ihmiset hamstrasivat tuliaseita koteihinsa siinä pelossa, että niiden myyntiä pian jollakin tavalla rajoitettaisiin. Kun nuori poika ampui pieniä lapsia kotoa varastamallaan aseella, hankittiin lisää aseita koteihin.
Toivottavasti tuo turistibussi ei aja koskaan karikkoiselle rannalle. Sen tietää kyllä tyhmempikin, miten siinä käy.
perjantai 21. joulukuuta 2012
tiistai 11. joulukuuta 2012
Herkkää
Ihminen on nykyisin niin herkkä. Se on niin herkkä, että eläimen teurastaminen televisiossa koetaan ahdistavaksi, vaikka samaan aikaan syötäisiin sohvan nurkassa pekonihampurilaista kaikilla mausteilla. Ihminen on niin herkkä, ettei poronlihapurkkiin voi laittaa poron kuvaa. Milläs se joulupukki sitten muka toisi lahjat lapsille, jos kulkupeli on ilmatiiviisti säilöttynä peltipurkissa ja viimeinen käyttöpäivä vasta vuosien päässä.
Sukupuolestaan ihminen vasta herkkä onkin. Ruotsin armeijan vapaaehtoiset naissotilaat hermostuivat Pohjoismaisen taisteluosaston hihamerkkileijonan kikkelistä ja palleista niin paljon, että tekivät EU-tuomioistuimelle valituksen. Ja niin leikattiin hihamerkin leijonalta kikkeli pois. Eivät auttaneet merkin suunnittelijan heraldiset selitykset, joiden mukaan vain kruunun pettäneet aateliset saivat vaakunaansa munattoman leijonan. Suomen vaakunaleijonalla vielä sukuelin on näkyvillä uros kun on. Mutta lienee ajan kysymys, kun tuo uljas uros ajetaan parturiin ja sen harja leikataan ja munat riivitään. Ja kruunu vaihdetaan lippalakkiin. Oih miten herkkää.
Hyvin herkkä on ihminen myös kulttuurista. Täällä Suomessa ja muissa Pohjoismaissa ei niinkään ihminen ole herkkä omasta kulttuuristaan, vaan kaikkien muiden. Me varomme loukkaamasta ketään uskonnollisin tai muin perinteisin tavoin tai juhlallisuuksin. Jouluna sytytämme kynttilän vakan alle, ettei se vain muistuttaisi ketään Beetlehemin tähdestä. Me riisumme Jeesus-lapsen ja nostamme hänet seimestä makaamasta, ettei vain kenellekään tulisi vaivautunut olo muissa luvatuissa maissa. Me maalaamme parkkipaikkojen betoniset möhkäleet keltaisiksi ja kutsumme niitä esteiksi, ettei vain joku luulisi niitä porsaiksi, vaikka possutkin ovat tietysti ihanan herkkiä.
Erikoisen herkkä ihminen on kuitenkin vieraitten maitten tavoille ja tottumuksille. Se on niin herkkä, että heltyy kyyneliin asti seuratessaan noita ulkomaan kummajaisia, miten ne pitävät tiukasti kiinni perinteistään ja ovat niin aitoja ja kunnioittavat vanhempiaan ja ymmärtävät, mitä historia kansalle merkitsee. Miten se onkaan ihminen nykyisin niin herkkä. Uhhuh.
Sukupuolestaan ihminen vasta herkkä onkin. Ruotsin armeijan vapaaehtoiset naissotilaat hermostuivat Pohjoismaisen taisteluosaston hihamerkkileijonan kikkelistä ja palleista niin paljon, että tekivät EU-tuomioistuimelle valituksen. Ja niin leikattiin hihamerkin leijonalta kikkeli pois. Eivät auttaneet merkin suunnittelijan heraldiset selitykset, joiden mukaan vain kruunun pettäneet aateliset saivat vaakunaansa munattoman leijonan. Suomen vaakunaleijonalla vielä sukuelin on näkyvillä uros kun on. Mutta lienee ajan kysymys, kun tuo uljas uros ajetaan parturiin ja sen harja leikataan ja munat riivitään. Ja kruunu vaihdetaan lippalakkiin. Oih miten herkkää.
Hyvin herkkä on ihminen myös kulttuurista. Täällä Suomessa ja muissa Pohjoismaissa ei niinkään ihminen ole herkkä omasta kulttuuristaan, vaan kaikkien muiden. Me varomme loukkaamasta ketään uskonnollisin tai muin perinteisin tavoin tai juhlallisuuksin. Jouluna sytytämme kynttilän vakan alle, ettei se vain muistuttaisi ketään Beetlehemin tähdestä. Me riisumme Jeesus-lapsen ja nostamme hänet seimestä makaamasta, ettei vain kenellekään tulisi vaivautunut olo muissa luvatuissa maissa. Me maalaamme parkkipaikkojen betoniset möhkäleet keltaisiksi ja kutsumme niitä esteiksi, ettei vain joku luulisi niitä porsaiksi, vaikka possutkin ovat tietysti ihanan herkkiä.
Erikoisen herkkä ihminen on kuitenkin vieraitten maitten tavoille ja tottumuksille. Se on niin herkkä, että heltyy kyyneliin asti seuratessaan noita ulkomaan kummajaisia, miten ne pitävät tiukasti kiinni perinteistään ja ovat niin aitoja ja kunnioittavat vanhempiaan ja ymmärtävät, mitä historia kansalle merkitsee. Miten se onkaan ihminen nykyisin niin herkkä. Uhhuh.
maanantai 10. joulukuuta 2012
Pukukoodi ja kompensaatiopisteet
Urheilu ja pukeutuminen ovat kaksi semmoista asiaa, joitten ymmärtämiseen pitäisi perustaa oikeastaan oma yliopistonsa tai ainakin tiedekuntansa. Linnan juhliin ihmiset pukeutuvat kukin parhaimpiinsa, niin väitän, mutta aina joku sanoo väärin menneen. Milloin ei ole kenkä oikean värinen, milloin on solmio liian leveä tai puku muuten etiketin vastainen. Miesten varsinkin pitäisi pukeutua frakkiin, jotta ei ketään haittaisi eikä kukaan löytäisi mitään vikaa. Johan on kumma.
Minkä ihmeen takia on keksitty tuollainen naurettava pukukoodi tai miksi sitä vielä näillä Jumalan luomilla vuosilla yllä pidetään? Downton Abbeyssakin elämä menee aivan hulinaksi, jos on ihmisellä väärä puku väärässä tilanteessa. Eikö jo olisi aika ihmisen asettua Jumalan sille luomaan järkeensä ja unohtaa mokomat lapsellisuudet. Jos on siisti vaate, eikö se riitä. Onneksi rokkareiden sentään suodaan käyttää omaa päätään ja mielikuvitustaan ja heitä aina ihaillaankin erilaisuudesta. Paitsi Jorma Panula ei ihaile, koska hän ei ymmärrä rokin syvintä olemusta kolmen soinnun takana. Mitenpä hän siis ymmärtäisi rokkikledjut frakkinsa hännyksistä.
Mäkimiehet ovat keksineet uusia ja varsin ihmeellisiä sääntöjä, joita tavallinen ihminen ei ymmärrä enää ollenkaan ja jos ymmärtääkin, ei pysty enää päässä laskemaan. Jos toinen hyppääjä lähtee laskettelemaan alemmalta lavalta kuin toinen, hänelle annetaan hyvityspisteitä lyhyemmästä vauhdista. Jos taas tuulee edestä tai takaa, myös sen mukaan saa enemmän tai vähemmän pisteitä. Jos siis hyvä ponnistaja tarvitsee vähemmän vauhtia hypätäkseen pitkälle myötötuuleen, voi valmentaja määrätä hänet laskettelemaan muita alemmalta lavalta. Niin hyppääjä saa sekä hyppylava- että tuulikompensaatiopisteitä. Tuo sama kompensaatiokäytäntö pitää tasapuolisuuden nimissä siirtää kaikkeen muuhunkin urheiluun, niin ei käy elämä tylsäksi.
Sadan metrin kilpajuoksussa joku nopeasti kiihtyvä, mutta muuten hidas voisi lähteä vaikkapa kymmenen metriä muita edeltä. Hänelle lisättäisiin vain muutama sekunnin kymmenys tai vaikkapa kokonainen sekunti miinusta tuosta lyhyemmästä juoksumatkasta. Ja jos toisessa erässä tuuli olisikin kääntynyt vastaiseksi, annettaisiin tämän erän juoksijoille tuulikompensaatiota laskennallinen määrä sadasosia. Näin meillä olisi jännitettävää paitsi juoksijoiden, myös tuulen puolesta. Ja voisihan noita kompensaatioelementtejä kehitellä tällä ilmoiltaan vaihtelevaisella maapallolla vaikka miten paljon. Hapen määrä ilmassa vaihtelee, kosteus muuttuu koko ajan, pienhiukkasten määrä on mitä moninaisin, kun saattaapi joku olla juuri karsintojen loppupuolella makkaragrillin savuhajujen ulottuvilla tai maaseudulla monesti varsinkin lauantai-iltapäivisin puulämmitteisen saunan tuulen alapuolisilla osilla.
Minkä ihmeen takia on keksitty tuollainen naurettava pukukoodi tai miksi sitä vielä näillä Jumalan luomilla vuosilla yllä pidetään? Downton Abbeyssakin elämä menee aivan hulinaksi, jos on ihmisellä väärä puku väärässä tilanteessa. Eikö jo olisi aika ihmisen asettua Jumalan sille luomaan järkeensä ja unohtaa mokomat lapsellisuudet. Jos on siisti vaate, eikö se riitä. Onneksi rokkareiden sentään suodaan käyttää omaa päätään ja mielikuvitustaan ja heitä aina ihaillaankin erilaisuudesta. Paitsi Jorma Panula ei ihaile, koska hän ei ymmärrä rokin syvintä olemusta kolmen soinnun takana. Mitenpä hän siis ymmärtäisi rokkikledjut frakkinsa hännyksistä.
Mäkimiehet ovat keksineet uusia ja varsin ihmeellisiä sääntöjä, joita tavallinen ihminen ei ymmärrä enää ollenkaan ja jos ymmärtääkin, ei pysty enää päässä laskemaan. Jos toinen hyppääjä lähtee laskettelemaan alemmalta lavalta kuin toinen, hänelle annetaan hyvityspisteitä lyhyemmästä vauhdista. Jos taas tuulee edestä tai takaa, myös sen mukaan saa enemmän tai vähemmän pisteitä. Jos siis hyvä ponnistaja tarvitsee vähemmän vauhtia hypätäkseen pitkälle myötötuuleen, voi valmentaja määrätä hänet laskettelemaan muita alemmalta lavalta. Niin hyppääjä saa sekä hyppylava- että tuulikompensaatiopisteitä. Tuo sama kompensaatiokäytäntö pitää tasapuolisuuden nimissä siirtää kaikkeen muuhunkin urheiluun, niin ei käy elämä tylsäksi.
Sadan metrin kilpajuoksussa joku nopeasti kiihtyvä, mutta muuten hidas voisi lähteä vaikkapa kymmenen metriä muita edeltä. Hänelle lisättäisiin vain muutama sekunnin kymmenys tai vaikkapa kokonainen sekunti miinusta tuosta lyhyemmästä juoksumatkasta. Ja jos toisessa erässä tuuli olisikin kääntynyt vastaiseksi, annettaisiin tämän erän juoksijoille tuulikompensaatiota laskennallinen määrä sadasosia. Näin meillä olisi jännitettävää paitsi juoksijoiden, myös tuulen puolesta. Ja voisihan noita kompensaatioelementtejä kehitellä tällä ilmoiltaan vaihtelevaisella maapallolla vaikka miten paljon. Hapen määrä ilmassa vaihtelee, kosteus muuttuu koko ajan, pienhiukkasten määrä on mitä moninaisin, kun saattaapi joku olla juuri karsintojen loppupuolella makkaragrillin savuhajujen ulottuvilla tai maaseudulla monesti varsinkin lauantai-iltapäivisin puulämmitteisen saunan tuulen alapuolisilla osilla.
tiistai 4. joulukuuta 2012
Kunniamerkki
Ihan pienenä poikana leikin usein rautatieasemalla ja tunsin aseman seudun väen aivan yhtä hyvin kuin muut lähinaapurit. Esko oli asemamiehen poika ja muutaman vuoden minua vanhempi. Hänellä oli tapana järjestää meille pienemmille pojille milloin kepposia, milloin kilpailuja, milloin mitäkin mitätöntä puuhaa joko huvikseen tai pikkuilkeyksissään. Eskolla oli aarre, jota minä kovasti ihailin: leveä kravatti, johon oli kiinnitetty mitä erilaisimpia merkkejä, mitaleita, rintaneuloja, pinssejä. Ja kun asemalla jostakin kisattiin tai jotakin erikoistehtävää tehtiin, me pikkupojat saimme aina tuosta kravatista yhden merkin.
Yhden vappukukan eteen saatoin minäkin ryömiä vetisen rumpuputken läpi, hypätä maakuopan katolta, kiivetä puuhun, sylkeä pituutta, miekkailla, ampua ritsalla. Mutta selvää oli, että helpolla eivät merkit kravatista irronneet.
Lehdessä on näin itsenäisyyspäivän alla taas pitkät listat ihmisistä, jotka ovat ryömineet, kontanneet, hionneet, vääntäneet, uhrautuneet, luopuneet, saaneet, omistaneet, menettäneet. Heille on myönnetty kunniamerkki.
Alle kymmenvuotiaana olin jokaisesta pikkupalkinnosta kovin ylpeä ja otettu. Olin voittanut. Äitini ei noiden merkintienuuiltojen jälkeen ollut lainkaan samaa mieltä, että jotakin ekstraa olisi tullut kotiin. Kun hän paljain käsin pesi likaiset vaatteeni ja ripusti ne narulle kuivumaan, hän tuskin ajatteli minun olleen kunnian kentillä prenikkaani tienaamassa. Olin ollut vain itseni sotkemassa ja viemässä häneltä sen vähänkin vapaa-ajan, mitä kunnan rakennustyömailta ja lehmiltä ja tarpeellisemmilta kotitöiltä oli jäänyt.
Ajattelenpa noita merkkien saajia, mitä kaikkea on tullut sotketuksi noiden tunnustusten eteen, mistä on pitänyt luopua tai mitä on käteen jäänyt. Tavallinen elämä kaiketi on kaiken takana. Vai onkohan sittenkään. Kuinka moneen merkkiin on piilomusteella kirjoitettu: "Lohduksi monesta menetetystä asiasta." Lohtua noissa merkeissä on kai enemmän kuin tunnustusta.
"Luemme nyt kunniamerkkien saajat." Merkki kunniasta? Muistan nyt oman äitini, joka kaksi kertaa jätti kotinsa Karjalaan, kasvatti viisi alaikäistä lasta aikuisiksi, tervepäisiksi ihmisiksi leskeksi jäätyään, tienasi kahden lehmän ja puolen hehtaarin tilalla näille kaikille leivän ja särpimen ja haki kunnan työmailta jatketta niukkaan toimeentuloon ja jaksoi kuitenkin nauraa enemmän kuin itkeä, kannustaa enemmän kuin kadehtia, auttaa enemmän kuin apua vaatia, tuottaa iloa enemmän kuin murhetta kenellekään. Niinpä tänä 95. itsenäisyyspäivänä haluan ojentaa sinulle kunniamerkeistä parhaimman, kirkkaimman kiitoksen: Kiitos, äiti. Kravatissa ei ole niin paljon merkkejä kuin sinä olisit ansainnut.
Yhden vappukukan eteen saatoin minäkin ryömiä vetisen rumpuputken läpi, hypätä maakuopan katolta, kiivetä puuhun, sylkeä pituutta, miekkailla, ampua ritsalla. Mutta selvää oli, että helpolla eivät merkit kravatista irronneet.
Lehdessä on näin itsenäisyyspäivän alla taas pitkät listat ihmisistä, jotka ovat ryömineet, kontanneet, hionneet, vääntäneet, uhrautuneet, luopuneet, saaneet, omistaneet, menettäneet. Heille on myönnetty kunniamerkki.
Alle kymmenvuotiaana olin jokaisesta pikkupalkinnosta kovin ylpeä ja otettu. Olin voittanut. Äitini ei noiden merkintienuuiltojen jälkeen ollut lainkaan samaa mieltä, että jotakin ekstraa olisi tullut kotiin. Kun hän paljain käsin pesi likaiset vaatteeni ja ripusti ne narulle kuivumaan, hän tuskin ajatteli minun olleen kunnian kentillä prenikkaani tienaamassa. Olin ollut vain itseni sotkemassa ja viemässä häneltä sen vähänkin vapaa-ajan, mitä kunnan rakennustyömailta ja lehmiltä ja tarpeellisemmilta kotitöiltä oli jäänyt.
Ajattelenpa noita merkkien saajia, mitä kaikkea on tullut sotketuksi noiden tunnustusten eteen, mistä on pitänyt luopua tai mitä on käteen jäänyt. Tavallinen elämä kaiketi on kaiken takana. Vai onkohan sittenkään. Kuinka moneen merkkiin on piilomusteella kirjoitettu: "Lohduksi monesta menetetystä asiasta." Lohtua noissa merkeissä on kai enemmän kuin tunnustusta.
"Luemme nyt kunniamerkkien saajat." Merkki kunniasta? Muistan nyt oman äitini, joka kaksi kertaa jätti kotinsa Karjalaan, kasvatti viisi alaikäistä lasta aikuisiksi, tervepäisiksi ihmisiksi leskeksi jäätyään, tienasi kahden lehmän ja puolen hehtaarin tilalla näille kaikille leivän ja särpimen ja haki kunnan työmailta jatketta niukkaan toimeentuloon ja jaksoi kuitenkin nauraa enemmän kuin itkeä, kannustaa enemmän kuin kadehtia, auttaa enemmän kuin apua vaatia, tuottaa iloa enemmän kuin murhetta kenellekään. Niinpä tänä 95. itsenäisyyspäivänä haluan ojentaa sinulle kunniamerkeistä parhaimman, kirkkaimman kiitoksen: Kiitos, äiti. Kravatissa ei ole niin paljon merkkejä kuin sinä olisit ansainnut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)