keskiviikko 31. elokuuta 2011

Porattu on, muttei vielä höylätty

Perimmäisellä Pohjanmaalla eli aviopari onnellisen harmaata elämää. Aurinko nousi, päivä paistoi milloin ei satanut, ilta hämärtyi niittyjen ylle. Tuli mievolle vaiva, jonka takia piti lähteä kaupunkiin lääkäriin. Mies tutkittiin ja todettiin eturauhasen vähän villiintyneen suureksi kasvamaan. Kirjoitettiin lähete keskussairaalaan höyläykseen.
Mies oli kuullut toimenpiteestä yhtä jos toistakin tarinaa ja kaikki ne kuulopuheet nostivat hien pintaan. Päätti olla menemättä mies höyläpenkkiin, iski kankkunsa kamarin jakkaralle ja tuumasi kärsivänsä ja mieluummin yökaudet hyppäävänsä huussissa kuin suostuvansa sellaisen kalun sisäänsä päästämään rauhastansa höyläämään.
Kutsui naivo lapset kotiin isän päätä kääntämään.
- Vaan eikö teijänkin mielestä pitäis isän sinne mennä tuota eturauhaastansa höyläyttämään. Oottahan te kaikki nähäny, millaanen murjake se on. Minoon sen tautta niin palijon porannu.

tiistai 30. elokuuta 2011

Mihin hemmettiin hukkasin euron kolikon?

Ostin uuden nahkatakin 97 eurolla. Mutta kassalla korttipääte ilmoitti, ettei kortillani olekaan osto-oikeutta. Hemmetti. Niinpä nappasin kiinni pari tuttua miestä samasta Anttilan kerroksesta ja lainasin molemmilta 50 euroa. Lupasin laittaa rahat tilille heti, kun kotiin pääsen ja koneen ääreen istahdan. 
Kassarouva antoi minulle kahdesta viisikymppisestä kolme euroa takaisin. Annoin yhden euron toiselle ja toisen euron toiselle miehelle ja kolmannen pistin omaan taskuuni. Niinpä olin kummallekin miehelle enää 49 euroa velkaa. Siis yhteensä olin velkaa 98 euroa. Ja minulla oli taskussani se oma euroni. Huips. Kun laskin siinä Anttilan kassalla ostokseni saldoa, minua hämmästytti kovin. Mihin ihmeeseen olin hukannut yhden kokonaisen euron. Oletko sinä kenties nähnyt sitä?

maanantai 29. elokuuta 2011

Tapoin johtajan - sain vastaani sotajoukon

Minulla on kesämökillä rintamalinja talon kivijalassa. Ulkona saa vihollinen mellastaa puskissa ja kivien koloissa, mutta nurmikolle astuessaan tai rintamalinjan sisälle ylittäessään vihollinen kohtaa minun korpraalijohtoisen armeijani kaikessa kauheudessaan.
Reilu viikko sitten tiedusteluni onnistui paljastamaan lähimmän viholliseni majapaikan, ehkä myös päämajan noin kahden metrin päässä rintamalinjasta. Tein ankaran täsmähyökkäyksen myyränkoloon kemiallisin asein. Ja tunnin kuluttua hyökkäyksestä vihollinen oli lyöty. Mutta kun armeijankomentajan johtama sotaväki näki johtajansa kuolleen ja vihollisen peruuttavan muutamaa tuntia myöhemmin autonsa pihasta valtatielle, teki se ovelan hyökkäyksen tyhjilleen jääneeseen johtokeskukseen, meidän keittiöömme. Vihollisjoukon hajuaisti ajoi sitä kohti armotonta kuolemaa, sillä olin aavistanut tuon kostohyökkäyksen ja valmistautunut katalasti kaatamaan turkkipäällisen viholliseni viimeiseen mieheen. Kun väki vaelsi kolmen sotilaan ryhmänä sisälle, se näki edessään kymmenen litran ämpärin. Sen sisällä tuoksui houkutteleva kuolema, rotanmyrkky.
Sotilaat nousivat ämpäriin johtavalle sillalle, astuivat liukkaalle jätesäkkilattialle ja putosivat ämpärin pohjalle. Luulivat nuo turjakkeet päässeensä käsiksi minun ruokavarastoihini ja ahmivat itsensä täyteen punaista jauhetta. Ja kun mahat tulivat täyteen ja mieli alkoi hamuta suuren voiton jälkeen takaisin metsän kätköihin, tuli kuolema ja synkisti karvasotureiden aatokset: motti!
Tapoin ovelasti johtajan ja ärsytin sotaväen hyökkäykseen ja varmaan kuolemaan. Kun avaat illalla television, näet saman uutislähetyksissä. Näin käy Irakissa, Libyassa, Egyptissä, Tunisiassa...

torstai 25. elokuuta 2011

Kovaa pornoa ja Jeesuksen uusi tuleminen

"Jetzt ich komme. Schnell, schnell." Eikös vain ole niin, että jotkut sanat jäävät elämään sellaisina, millaisessa yhteydessä ne ensimmäisen kerran kuulee. Saksalainen pornoteollisuus lanseerasi edellä kirjoitetut saksankieliset sanat lähtemättömästi kansan syvien rivien suuhun ja mieliin jo videokasettien viiruisina vuosina. Myöhempien aikojen Canal Digital -peruspornofrustraation läpikyllästämänä en uskalla väittää juuri noita sanoja hoettavan blue ray -aikakaudella, mutta en usko kovin syvällä sademetsän syövereissä vaeltavani, vaikka niin käsikirjoitettaisiin edelleen.
Monissa sähköpaaluissa on luettavissa profetia Jeesuksen uudesta ilmestymisestä: "Jeesus tulee. Oletko valmis?" Mutta itsekäs ihminen on tuskin siihen koskaan valmis. Perusihmiselle riittää, että itse saa tulla ruumiinsa täyttymykseen kaikilla kielillä: Jetzt ich komme. Now I´m coming. Nu jag kommer. Paitsi tietysti perussuomalainen, The Finn, joka toteaa vaan ihan perussuomalaisesti: "Nysse tulee. Mihimmää meen?" Eikä hänkään taida puhua Jeesuksesta.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Facebook - surureunainen kirjekuori

Kun posti toi laatikkoon mustareunaisen kirjekuoren, oli kotona aina sen jälkeen monen päivän hiljaisuus. Muistan olleeni alle kymmenvuotias, kun itse toin postilaatikolta tuollaisen synkänmustan kuoren. Äitini luki sen istualtaan aivan rauhallisena, laski kätensä polvilleen ja itki hiljaa ja vaatimattomasti. Läheisen tai tuttavan, hyvän ystävän kuolemasta ilmoitettiin postin kautta mustareunaisella surukuorella. Ei tarvinnut arvailla, mitä oli tapahtunut. Vain edesmennyt oli arvoitus niin pitkään, kunnes kuoren sai auki ja pääsi lukemaan sisältöä.
Facebook on tämän päivän surukuori. Sivuille päivitetään läheisten ja tuttavien kuolemat, ja myös osanotot laitetaan sähköisinä viesteinä, kommentteina, haleina, voimahaleina, sydämenkuvina, surunaamoina... Kuolema on omalla tavallaan tullut ihmistä lähemmäs ja helpommaksi käsittää, osaksi jokapäiväistä elämää, facebookkavereiden arkea.
On vaivatonta ilmoittaa poismenosta kirjoittamalla asiaan viittaava runo, muistolause, josta toinen voi päätellä surun kohdanneen. Ja on helppoa osallistua toisen suruun, ottaa osaa, lohduttaa. Kuolema on arkipäiväistymässä. Kuolema on vain päivitys facebookissa. Mutta tuonilmaisiin siirtyneen läheisen ja ystävän tuska on kuitenkin edelleen yhtä suuri ja lohduton kuin surureunaista kirjekuorta postittaessa. Tavat ja välineet muuttuvat, mutta suru on ikuisesti ihmisen sisällä sama: tuska, pelko, kaipaus, lohduton ikävä.

maanantai 22. elokuuta 2011

Kärpäsen herra

Veljelläni oli talossaan kaksi kärpästä. Toinen niistä lensi ulos avoimesta ikkunasta, mutta toinen jäi asumaan kärpäseksi kattoon. Parin viikon ajan tuo talon ainoa kärpänen seurasi jokaista veljeni liikettä, lensi perässä huoneesta toiseen, tuli viereen askareisiin, seurasi kiinnostuneena ruuanlaittoa, pyrki siivoamaan pienen pienet ruuantähteet, muruset, jotka olivat hyväksi talousihmiseksi tunnetulta veljeltäni jääneet huomaamatta. Kun yö tuli, myös tuo kärpänen rauhoittui nukkumaan eikä pörissyt tavallisten kärpästen tavoin kiusanhenkenä nenän päällä ja sieraimissa ja paljailla käsivarsilla ja korvakäytävissä. Ja kun aamu sarasti ja oli aika veljeni lähteä lenkille, lensi kärpänen eteisen ikkunaan kuin katsomaan, ettei vain ystävä ikuisiksi ajoiksi karkaisi. Iloisena se pörisi vastaan lenkin jälkeen kuin uskollinen koira ikään.
Kului kaksi viikkoa yhteistä arkea ja seurallista elämään. Eräänä iltana, kun veljeni aukaisi television ja alkoi katsoa uutislähetystä, lensi kärpänen veljeni eteen, pörräsi vaivalloisesti suristen kaksi ympyrää ja tipahti kohtisuoraan alas pöydälle ja kuoli. Kärpäsystävän matka oli tullut täyteen, lennot oli lennetty.
Veljeni halusi saatella ystävänsä ja uskollisen kumppaninsa asiallisesti matkaan manan majoille. Niinpä hän tyhjensi tikkuaskin ja asetti kärpäsen laatikon pohjalle siististi selälleen makaamaan kuin vainajan ikään, sulki laatikon ja nosti sen takanreunalle. Kun hän kolmen päivän kuluttua aukaisi rasian, se oli typötyhjä. Kärpänen oli lentänyt ylös, kadonnut mihin lie. Veljeni Kärpäsenherra oli nyt ypöyksin ylösnousemuksen ihmeen kanssa. Ja tämä tarina on tosi.

torstai 18. elokuuta 2011

Minua on nöyryytetty

Minua on nöyryytetty koko ikäni. Joka kerta, kun olen pyytänyt pankilta lainaa milloin mihinkin, pankki on vaatinut minulta takuuta lainasummaa vastaan. Milloin olen joutunut silmäluomet lurpallaan ja niska kyyryssä kyselemään sukulaisilta tai tuttavilta nimeä ja lupaa takausvastuuseen, milloin olen tehnyt tiliä lainaksi saamieni rahojen vakuudeksi omistamistani maista ja tavaroista, milloin taas olen vakuudeksi pantannut ostamani esineen ja sen lisäksi vielä jotakin muutakin lisäarvollista omaisuutta. Tasapeli: niin minulle on vakuutettu.
Kun Suomi pyysi Kreikalta edes jotakin sille lainaamansa helvetinmoisen rahaläjän takuuksi ja vakuudeksi, kreikkalaiset loukkaantuivat verisesti. Kreikan talousviisaat puhuivat nöyryytyksestä ja kun Suomi oli vaatimassa maa-alueita ja rakennuksia lainojensa vakuudeksi, sanoivat nöyryytyksen menevän jo liian pitkälle.
Näin meitä siis nöyryytetään täällä ajassa joka paikassa jatkuvasti: panttilainaamot eivät anna meille rahaa, jos emme vastineeksi luovu jostakin omistamastamme (tai varastamastamme), vekseli ei kelpaa kenellekään, jos ei siinä ole takuumiehen nimeä pitkin ja poikin, autokauppiaalta (autokauppiaan rahoittajalta) ei heru omistajan rekisteriotetta ennenkuin kauppasumma on kokonaan maksettu. Nöyryyttävää. Seppuku! (tai mussaka väärään kurkkuun)

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Tulppa tappaa

Polttomoottorin tulpasta voi saada kuolettavan sähköiskun. Tiesitkö tuota? Minä en tiennyt. Ja aika monesti olen käteni tunkenut mönkkärin ja ehkä joskus jonkin muunkin veekakkosen mykistyneen sylinterin tulppaa haromaan, kun käynti on lakannut ja tiedän vian olevan juuri tuossa tulpassa tai sen hatussa. Tuohon tappoväittämään saan varmasti monta kommenttia ja olen niistä jokaisesta tosi iloinen. Kaikista iloisin olisin oikaistusta tiedosta: "Höpö höpö." Mutta hyväksyn myös: "Helevetin hölömö. Ei sähkölaitteita saa haroa, jos kone käy."
Tuon tappoväittämän tosin luin Harley-Davidsonin manuaalista, joka alkuaan on kirjoitettu USA:ssa, varovaisuuden, ennaltaehkäisyn ja vastuunpaon ihmemaassa. Tuossa kirjassa on aina puoli sivua tavallista ohje- ja opastustekstiä ja kaksi ja puoli sivua varoituksia valkoisin kirjaimin mustassa laatikossa: näin käy, jos et tiedä (usko, osaa, älyä, hoksaa) senkin tonttu.
Tulppa tappaa! Tuon olisin voinut uskoa yhdestä ystäväni koirasta, jonka mahdollisesta vihamielisestä käytöksesta olin pelkän valokuvan perusteella ennakkoluuloisen varma. Mutta useinkin jo elävänä (sekä minä että koira) tavattuani tuon Tulppa-koiran uskallan jo melkein vannoa, ettei se tapa - minuakaan.

tiistai 16. elokuuta 2011

Kummilasteni matkassa

Minulla on neljä kummityttöä ja yksi kummipoika, hienoja lapsia ja nuoria heistä jokainen. Ajattelen heitä joka päivä ilman vastuunpakkoa kutakin omasta syystään.
Mellu on ensimmäinen kummilapseni. Mellu on seikkailija ja kulkee maailmalla kuin kotonaan. Kovin paljon emme yhteyttä pidä, muttei se kummiutta tee yhtään vähempiarvoiseksi. Seuraan hänen tekemisiään taustalla hipihiljaa ja kommentoin, jos joskus kommentoitavaa on. Kun tiedän hänen olevan jossakin päin maailmaa matkalla, luen sen alueen uutiset tavallista tarkemmin. Hänen perässään kulkevat maanjäristykset ja tulvat ja tulivuorenpurkaukset ;-)
Tiina on toinen kummilapseni. Hänen elämäänsä olen seurannut melkein kotiportailla koko ikänsä. Olen oppinut sietämään hänen karkean kielensä, sillä tunnen myös hänen mielensä;-) Yhdessä ajelemme joskus moottoripyörällä ja höpöttelemme usein vakavista asioista ja keskustelemme vakavasti arkipäivän askareista. Tiinaa kiinnostavat monet asiat ja olen kuulolla, mistä tuulee tulevina päivinä.
Sampsa on kolmas kummilapseni. Puhun hänen kanssaan enimmäkseen kitaransoitosta ja kitaransoitosta. Olen joskus ollut jopa parempi kitaristi meistä kahdesta, mutta siitä on jo aikaa kulunut jokunen vuosi. Olen aivan varma, että jonakin päivänä tuo soittoniekka yllättää jopa pelimannimestariksi kruunatun isoisänsä. Sampsan kanssa meillä on myös yhteinen kokemus, jota ilman me kumpikin voisimme hyvin elää. Ehkä siksi katson häntä tarkemmin kuin muita kummilapsiani.
Sonja on neljäs kummilapseni. Hänet tunnen ehkä kaikista huonoimmin, vaikka olemme jopa samaa sukua. Mutta kas kummaa, facebook on yhdistänyt viime aikoina meitäkin. Olen huomannut kummityttöni tykkäävän joskus jostakin sanomisestani tai linkistäni. Olen siis saanut häneltä viestin, että olisi syytä vähän seurata hänenkin matkaansa. Otan vaarin vinkistä.
Peppi on viides kummilapseni. Kun aioin alkaa opiskella englantia lastenelokuvia katselemalla, hän lupasi tulla aina minun viereeni kainalokaveriksi. Tuo lupaus oli minulle kuin karhulle purkki hunajaa, kuin mehiläisen kirjava kukkaketo. Meillä on yhteneväinen huumorintaju ja hyvin vähän ikäeroa. Vuosikymmenet leijailevat voikukan haituvina lounatuulessa, kun juttelen kummityttöni kanssa vaikkapa heiluvan etuhampaan poistosta tai kerron hänelle tarinaa herra Tiukusesta, joka korjaa kellot ja sellot ja uistimet ja luistimet. Hänen arkipäivänsä tummuvat illoiksi kaukana arabimaailmassa, kaukana lumesta ja jäästä. Mitä kaikkea hän siellä oppiikaan, on opiksi myös minulle.
Seuraan kummilasteni matkaa maailmassa. En osta heille matkalippuja enkä jaa heille matkaoppaita. En auraa lunta tieltä enkä tasoita kuoppia tai kaiva auki tukkeutuneita ojia. Mieluummin olen postilaatikko, johon joskus kolahtaa viesti: "Moi, kummisetä. Täällä on kaikki melko hyvin - paitsi että... Voisitko...?" Eihän se toki ole poissuljettu ajatus;-)

maanantai 15. elokuuta 2011

Hyväkeuhkoisen mieskitaristi

Kävipä muuan tuttavani terveyttään tarkistuttamassa ja tahtoi tohtori tietää ja tutkia myös keuhkojen tilavuuden. Ja niin puhalsi tuttavani keuhkot tyhjiksi tilavuusmittariin. Venyipä lääkärin suu kauniiseen hymyyn kuin olisi ensimmäisen terveen tutkittavan sinä päivänä tavannut. Kehui vuolaasti asiakkaansa keuhkoja terveiksi ja tilaviksi ja hyvin kehittyneiksi. Kyseli vielä, mahtoiko tämä laulaa jopa jossakin kuorossa, kun oli niin hyvät keuhkot. Kielsi potilas laulavansa, mutta ilmoitti kyllä reippaasti miehensä soittavan kitaraa.

Mikä saa?

Mikä saa toisen vihaamaan ja toisen rakastamaan? Mikä saa toisen potkimaan pienen, villin ja avuttoman kissanpennun hengiltä, mikä saa toisen ottamaan sen kotiinsa ja kesyttämään, hoitamaan, pitämään huolta. Mikä saa toisen kiusaamaan ja pahoinpitelemään ihmistä päivästä toiseen ja mikä saa toisen pitämään ihmisestä huolta ja rakastamaan tätä itsestään välittämättä, vaivojaan valittamatta, työtään tuskailematta. Mikä saa toisen vihaamaan ja toisen rakastamaan?
Näin dokumentin äidistä, jonka lapsi oli tapettu. Äiti toivoi vain, että nuo tappajat saisivat oikeudenmukaisen tuomion, pääsisivät joskus vapaiksi parantamaan oman elämänsä elämisen arvoiseksi. Hän ei edes toivonut, että nuo ihmiset jotenkin oppisivat erikseen katumaan tekemäänsä suurta rikosta. Hän vain toivoi heistä tulevan aivan tavallisia ihmisiä. Mikä saa toisen vihaamaan ja toisen rakastamaan? Samaan aikaan, kun itse olin valmis ripustamaan nuo tunteettomat tappajat hirsipuuhun, tuo äiti vain toivoi heille pelkkää hyvää. Mikä saa?

perjantai 12. elokuuta 2011

Mustasukkainen mies on arkipäivän addikti

Jotkut sukkatehtailijat eivät vieläkään ole keksineet, miten mustat sukat voisi merkata niin, etteivät väärät parit sekoittuisi keskenään. Helppoa on suunnitella ja tehdä persoonallinen kuvio sukanvarteen, ja näin oikea sukka löytää aina pyykin jälkeen parinsa.
Minulla on monet mustat sukat niinkuin kaikilla miehillä on paitsi niillä, joilla on vain tennissukkia. Aamulla laitoin jalkaan aivan samannäköiset parit, mutta niiden materiaali ja tiukkuus olikin aivan eriparia. Toinen sukka tuntui löysältä ja toinen puristi kuin lentosukka. Tuntui varsin epämiellyttävältä. Ajattelin, että jospa sukkia keskenään jalasta toiseen vaihtamalla saisin luoduksi illuusion, että sukat olisivatkin samaa paria. Tapahtui jotakin aivan merkillistä. Tuntoaistimukset menivät somasti ristiin ja jalat vaikuttivat kumiletkuilta ja tuntuivat pyörivän toistensa ympäri oikeaa sukkaa etsien kuin pullataikinaletit. Enpäs ollut mokomaa ennen kokenut. Kokemus ei ollut vastenmielinen, vaan jopa miellyttävä - kuin nousuhumala Tuiskumajan lepikossa (Tuiskumaja oli nuorten suosima kesätanssipaikka).
Niinpä nyt innolla odotan uutta huomista, jotta voin toistaa saman viehkeän aistihavaintoilluusion. Samana päivänä en kahta kertaa uskalla sukkaparia keskenään vaihtaa. Sanotaanhan, että krapulaansa ryypyn ottava on vaarassa addiktoitua.

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Vanha tohtori heiluu ja hulinoi

Tekisi mieli, mutta en osaa kuvitella oppineita vanhuksia riehumaan kaduille virkeitten, oppimattomien teinien tavoin. Ja vaikkei niin mieli tekisikään, silti osaan kuvitella oppineen vanhuksen riekkumaan virkeän teinin tavoin jääkiekko-ottelun katsomossa tekoparta päässä ja tunnusvärit kasvoissa. Ehkä mielikuvitustani virvoittaa, että olen omin silmin nähnyt viisaankin ihmisen vajoavan jopa rokkarin tasolle, kun jääkiekossa pelataan maailmanmestaruudesta. Mutta vaikka poliisi ampuisi keskellä päivää virttä veisaavan vanhuksen syyttä suotta vilkkaimmalla torilla, tuskinpa seudun muut yhtä syyttömät vanhukset kovin virittyisivät kiviä heittelemään ja nyrkkiä puimaan koko poliisikunnalle puhumattakaan kokonaisesta yhteiskunnasta. Ehkä he jo vanhuuden viisaudessaan osaavat ajatella vastenmielisetkin erillistapaukset aivan yksityisten ihmisten erehdyksiksi tai ylilyönneiksi eikä yhteiskunnan hyökkäykseksi tiettyä ryhmää vastaan. Vanha tohtori tuskin innostuu heilumaan ja hulinoimaan yhteiskunnan epäkohtia paremmiksi. Riittää, että Suomi on jälleen huudettu ja heiluttu ja vauvasta vaariin kasvovärjätty jääkiekon maailmanmestariksi.

tiistai 9. elokuuta 2011

Voi mikseivät ne lyö muovitorvella

Lontoossa on kova melske. Poliiseja on melkein yhtä paljon kaduilla kuin teinejäkin, jotka mellakoivat ja särkevät ja varastelevat. Sanovat, ettei heillä ole mitään tekemistä ja "ollaan turhauduttu ja säretään niin kauan kuin särkemistä riittää". Tuommoinen turhautuminen tietysti oikeuttaa hävittämään toisten elämäntyön ja tunkeutumaan koteihin murskaamaan ja kiusaamaan ja pelottelemaan.
Mutta eivätpä ole jääneet tavan lontoolaiset toimettomiksi, vaan ovat alkaneet varustautua yläasteikäisten kapinaan. Pesäpallomailojen myynti on lehtitietojen mukaan kasvanut 5 690 prosenttia. Aika rajut ovat astalot ja rumaa jälkeä tulee kaduilla puolin ja toisin, ja varustelukierre perinteisesti järeyttää aseita. Minäpä suosittelen näin julkisesti lontoolaisille, että tilatkaa ne hemmetin vuvuzelat kaikki tyynni postimyyntifirmoilta ympäri maailman ja hakatkaa niillä toisianne. Tulee vähemmän vahinkoa arvokkaalle omaisuudelle ja haavat ovat helpommin ommeltavissa. Tyyntyy kiukku torvella temmeltäissä. Ja pääsee tämä muutenkin äänekäs maailma eroon niistä helvetin perkeleen pilleistä, joita muuten tervejärkiset ihmiset puhaltavat tummanpuhuvina ja punaisina kaikilla maailman jalkapalloareenoilla. Tööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööö!!!!!

maanantai 8. elokuuta 2011

Mulla on kakskytsenttinen

Vaikka ihminen kuinka nostaa itsensä jatkuvasti marmorijalustalle ja elvistelee omalla erinomaisuudellaan, ei se nyt niin ainutlaatuinen kuitenkaan ole. Kun kesäisellä kivikkopihamaalla sattumoisin tapaa pienen pienen sisiliskon (kylläkyllälisko suomeksi), saattaa jossakin päin maailmaa kävellä vastaan aivan samannäköinen otus, mutta vain sata kertaa suurempana. Tai jos hakamaassa taputtelet pienen pientä ponia, jo vastapäisessä aitauksessa ravaa ympyrää kolme kertaa korkeampi lämminverihevonen. Monet Australiassa matkustaneet ovat nähneet kengurun jos toisenkin hyppelevän, mutta kas kummaa: niitä onkin aika monen kokoisia.
Vaan ihminenpä on vaan samankokoinen keskimäärin. Puolentoista ja kahden metrin väliin sijoittuu nisäkkäiden kuningas eikä tuosta muuksi ole muuttunut. Joku jää vähän lyhyemmäksi, toinen saattaa kasvaa vähän pidemmäksi, mutta aika lailla bussi täyttyy samalla määrällä ihmisiä koosta riippumatta. Olisi aika somaa ja maapallon kannalta varsin viisastakin, jos jossakin eläisi kaksikymmensenttisten heimo aivan samanlaista elämää kuin me reilut puolitoistametriset. Vuorotellen kävisimme toisiamme ihmettelemässä, mutta kuitenkin antaisimme toistemme elää rauhassa. Toki voisimme olla hyviäkin ystäviä kuin ihmiset ainakin, mutta aivan samaa maata emme kuitenkaan ihan käytännön syistä voisi asua. Hankala olisi tukkia vanhainkodillista meikäläisten eläkeläisiä heikäläisten eläkeläisten kesäretkibussiin. Ja varovasti pitäisi arkipäivän humalaisen kävellä ravintolasta kostean illan jälkeen kotiin, jos matkan varrelle sattuisi vaikkapa kakskymmensenttisten kesäjuhla tai suviseurat tai herättäjäjuhlat tai rokkikonsertti. Rumaa jälkeä juhlakentälle voisi humalainen keikkaroija aiheuttaa sekä surua ja murhetta kosolti. Ja pitäisi kunnan kesätyöntekijän kovin tarkkana olla puiston nurmikkoa leikatessa, jottei kolisisi ruohonkeräyslaatikkoon nurmikolle nukahtanut toisen heimon auringonpalvoja.
Mutta olisipa kuitenkin aika mukava sanoa, että minulla on kaksikymmensenttinen ystävä, jota en suurempaan vaihtaisi. Se olisi ystävyyttä ja rakkautta koosta välittämättä.

torstai 4. elokuuta 2011

Boooooooring - mutta missä välissä

Matkustin junalla. Joitakin vuosia sitten junassa luettiin lehtiä tai kirjaa, nukuttiin, juopoteltiin, syötiin kallista ruokaa, tuijoteltiin apaattisena ulos villisti vilistävään risukkoon. Ja oli tylsää. Mutta toisin on tänään. Ei ole enää mitään mahdollisuutta olla hetkeäkään tylsää. Jokaisen matkustajan kohdalla on ikioma pistorasia, johon itse kukin voi liittää mieleisensä viihdekeskuksen: älypuhelimen, läppärin, videopelin, mp3-soittimen, silitysraudan, mikroaaltouunin, taulutelevision...
Junan katossa olevaan näyttöön tulee koko ajan uutta informaatiota: nopeus 210 km tunnissa, kartta, välimatkat, mitä vain. Ja tasaisin väliajoin raikaa iloinen kuulutus, että junassa on ravintolavaunu, there is a restaurant-car in the train, här finns en restaurangvagn i tåg ja seuraavaksi pysähdymme Pännäisissä. Junassa on myös leikkihuone, kotieläinvaunu, tupakkikopit, videohuone, konehuone, makuuhuone.
Kun junalla matkustaa, ei dementia iske. Ei ole matkustajalla niin joutilasta aivosolua, että siihen ehtisi dementiabasilli kuraiset kyntensä upottaa. Kateellisena ja kiukkuisena se vaan korvallisella kuikistelee ja tehtävänsä mahdottomaksi tunnustaa: ei tartu kiireinen solu edes basillilasson silmukkaan.
Kyllä junassa on tekemistä. Tylsää on vain junassa matkustamisen hinta, mutta kaikkihan on maksettava, eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaa ottaa.

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Kuninkaan kihti ei käräjiä kestä

On tullut jo selväksi, että kuninkaan kihti ei käräjiä kestä. Kun hän on valtansa huipulla, mikään mahti maailmassa ei tuota uljasta kruunupäätä sänkyyn kaada, vaan kiipeää hän milloin palmuun, milloin jyrkkää kallionseinämää vaan näyttääkseen, että voimissa ollaan ja terveys on kuin teinillä. Kaataapa kuningas tiikerinkin melkein paljain käsin, pitää vallastansa kiinni kynsin hampain. Mutta...
Mutta kun on kuningas syösty vallasta ja kansa perää omaisuuttaan aarrearkuista, jo äityy kuninkaan kihti kovaksi eikä hän voi enää vaivoiltansa liikkua saati kansan käräjäpaikoille itseään saattaa. Niin kävi taas Egyptissäkin. Piti Mubarak valtaa kolmekymmentä vuotta ja keräsi miljardiomaisuuden, mutta kun velan maksun aika tuli, vajosi mies koomaan kuin kivi järvenpohjaan. Eikä auta kuin kansan vaan odottaa kuninkaansa tervehtymistä, jotta tuo hirteen saataisiin henkensä heittämään.

maanantai 1. elokuuta 2011

On pohjoisen asukas kylmä kuin jää - se onko syrjintää

Se on kuulkaa sillä lailla, että tässä maassa on vielä pohjoisen pallonpuoliskon syrjintää, vaikka etelään aina päiväntasaajalle asti on mokoma saatu kitketyksi tai oikeastaan roskiin heitetyksi. Muutama vuosi sitten riskillä kädellä ja kimeällä äänellä pantiin karamellitehdas kuriin ja kääreet uusiksi, kun loukkasi Afrikan ihmistä kovin Neekerin suukko -niminen makoisa täytesuklaapallero. Ja samalla melskeellä saatiin myös ikiaikainen lakritsipatukka uuteen kuosiin, kun eihän nyt sovi mustan ihmisen kuvaa laittaa lakeripaperiin.
Mutta mitä ihmettä? Onpa jäänyt vielä rasisminvastaiselta liikkeeltä huomaamatta muuan elintarvike, joka muokkaa lapsen mieltä kylmäksi muuatta ihmisryhmää kohtaan. Tai oikeastaan se antaa kuvan, että tuo pohjoisen asukas on kylmä kuin jää ja ruskea kuin suklaa. Eskimo! Johan nyt olisi asiaan jo puututtu, jos jäätelöpuikon nimi olisi vaikka Saamelainen. Tai Lappalainen. Tai Kalixin kylmä Härski - tikkujää, joka sopii huulille.
Sanokaa minun sanoneen, että puuttuu tuohon asiaan vielä yksi jos toinen ihmisoikeustaistelija eikä taistoaan lopeta ennen kuin on puikea puikko paremmassa paperissa. Eikä tässä vielä kaikki. Onpa jossakin suklaapaperissa pandan kuva. Ja panda taas on vahvasti rauhoitettu eläin. Sitä ei saa syödä eikä varsinkaan ylensyödä - loppuuhan se tuolla menolla kokonaan. Viesti mikä viesti, aattelepa ite.

Sukuni nokkela pikkumies

Suvussani kasvaa varsin nokkela ja sanavalmis pikkumies. Hän aloitti viime syksynä esikoulun, ja ensimmäisen esikoulupäivän jälkeen hän ilmoitti koulussa olevan varsin mukavaa, mutta että hän pitää kaikki sadepäivät lomaa. Äiti selitti pojalle, ettei koulussa enää voikaan lomailla oman mielensä ja ilmojen mukaan, vaan lomaa pitää erikseen pyytää, jos sellaista välttämättä tarvitsee. Isä lupasi lohdutukseksi lapselle, että kun seuraava loma tulee, he voivat yhdessä savustaa kaloja.
Seuraavana päivänä poika käveli reippaasti opettajan luokse.
- Ope. Saisinko lomaa, kun mennään isän kanssa savustamaan kaloja.
Opettaja soitti lapsen isälle ja kertoi luvanneensa lomapäivän. Tottahan toki pojan pitää päästä isän mukaan kaloja savustamaan.
Tehtävä on, mitä luvattu on ja niinpä isä ajoi siltä istumalta kalakauppaan, kun poika kerran oli heille savustusloman puhunut. Luulenpa, ettei tuo sukuni nokkela pikkumies armeijassakaan ihan lomatta jää;-)