Kastematonen
onkaloaan kaiveli.
Rauta kolisi.
Terä lihaan upposi.
Hauki koukkuun haukkasi.
Kun paljon toivon
ja uskon toiveisiini,
unelmistani
nousee uusi aurinko
pilviselle taivaalle.
Kevään siemenet
heräilevät valosta,
nostavat idun
ihmettelemään uuden
elämän mysteeriä.
Jumalan äidin
seitsemättä surua,
suurinta tuskaa
ei sydän kestä ilman
syntymisen ihmettä.
Et yksin pärjää
sotajoukkoa vastaan.
Tuhosi tulee,
vaikka suusi taipuisi
kaikin kielin rukoukseen.
Jumalan miehet
panostavat tykkinsä,
kääntävät aseen
rukoilevaan sydämeen
ja siunaavat tekonsa.
Sinun silmäsi
uskovat huomispäivään,
katsovat uutta
auringonnousua kuin
ihmettä: lapsen silmät.
Vahvinkaan varsi
ei jaksa kantaa liian
kaunista kukkaa.
Se nojaa tyhjään, murtuu,
terälehdet kuihtuvat.
Jumalan sanaa
ei yksikään ihminen
ole kuunnellut.
Silti joku julistaa
jopa kanssaan puhuvan.
Armo tasoitti
ajatusta repivät
rautaharjanteet,
miljoonien vuosien
tuuliset vuorenhuiput.
Sarka silkkiä
katsoi kadesilmällä:
näkyypä voivan
hyvin pehmeästikin
ihon pintaa koskettaa.
Myötätuntosi
anna sairastuvalle.
Hellyyttäsi jaa,
jottei toipuvainenkaan