Viimeisin askelma

Tikapuillakin
on viimeisin askelma.
Korkeammalle
voi päästä vain ilmojen
halki viilettämällä.

Talvi on...

Kun puut alkavat vaihtaa väriään vihreästä kirjavaksi ja maa kiiltelee kylmänviileistä kastepisaroista, tulevat ensimmäiset vanteet pään ympärille puristamaan ja kiristyvät äärimmilleen sinä aamuna, kun harmaa jäähile peittää auton ikkunat ja pakkanen muuraa ovet kiinni. Vaikeudet luonnon kanssa alkavat tuosta nollarajan alituksesta ja jatkuvat kevääseen asti. Talitiaisen helkytys antaa taas luvan hengittää ja kuovin kuulas koilotus irrottaa vanteen pään ympäriltä ja aivot saavat taas kevään mahlaa kuiville kuorikerroksille.

Katsoin ulos. Nurmen pinnalla oli harmautta ja auton ikkunat olivat kauttaaltaan jäätyneen kasteen peitossa. Kytkin kaukosäätimellä webaston eli auton lämmittimen päälle. Kytkin toimi heikosti ja siitä ymmärsin pariston olevan lopussa. Laite käynnistyi kuitenkin usean yrityksen jälkeen. Puolen tunnin kuluttua olin valmis kokemaan ensimmäisen syksyaamun pikkupakkasessa.

Starttasin. Valot vain himmenivät ja starttimoottori ratisi. En hermostunut. Tiesin, että olin taas toiminut väärin ja kuluttanut akun loppuun lukemattomilla auton sisätilaan asentamillani apuvälineillä, navigaattorilla ja tuulilasikameralla. En ollut muistanut irrottaa pistoketta - taaskaan. Ja apulämmitin söi lopun virran yöstä nälkäiseen vatsaansa. Hain sisältä apukäynnistimen, joka oli ollut jo monta päivää latausasemassa pistoke seinässä. Mutta virtaa ei ollut siinäkään tarpeeksi käynnistämään dieselmoottoria. En hermostunut. Minullahan on kaveri saman tien varressa ja saan varmasti häneltä kyydin töihin. Soitin. Hänellä oli puhelu kesken. Hän soitti takaisin ja kertoi olevansa matkalla päinvastaiseen suuntaan. En hermostunut.

Omistan kaksi polkupyörää. Niinpä päätin käyttää pienen vastoinkäymisen edukseni ja kytkin ihka uuden Polarin sykemittarin pyöräilymoodiin, laitoin kypärän päähäni ja hansikkaat käteen. Pyörällä ajaisin mukavasti muutaman kilometrin työmatkan ja saisin samalla virkeyttä ja elinvoimaa. Pyörän kumit olivat melkein tyhjät. En hermostunut. Minulla on myös kompressori ja siinä pyörän renkaiden täyttölaite. Letkut tietenkin olivat hyvin jäykät ja yhteistyöhön taipumattomat, mutta sain renkaisiin riittävästi ilmaa. Hyppäsin pyörän satulaan, joka oli jäätynyt ja suli nopeasti ja kasteli takamuksen. Ajoin kotitien risteykseen ja painoin jarrua. Vaijerit olivat jäätyneet eikä pyörän kulku hidastunut. Painoin jarrukahvaa voimakkaammin ja jarrut lukittuivat sekä edestä että takaa. En hermostunut.

Nitkuttelin vaijereita ja sain jarrut pois päältä ja matka voi jatkua. Vaihde oli melko pieni ja aioin vaihtaa suuremmalle. Vaihteet olivat jäässä eivätkä vivut liikkuneet. En hermostunut. Pysähdyin ja liikuttelin vaijereita ja jatkoin matkaa. Tai en jatkanut, kun jarrut olivat taas lukittuneet.

Matka jatkui jarruttomalla ja vaihteettomalla vaihdepyörällä kutakuinkin ripeästi, mutta korvat alkoivat jäätyä. Ilma on aina kylmä Kuoppa-aavalla, sen tietävät kaikki tuolla aavalla syys- tai talviaikaan ajelleet. En hermostunut. Olisihan aikuisen ihmisen pitänyt ymmärtää, ettei muovinen pyöräilykypärä lämmitä edes kierroksilla käyviä aivoja.

Minulla on tapana oikaista pyörämatkalla terveyskeskuksen pihan poikki ja niin tein myös tänä aamuna. Mukava koivukuja varjostaa ja antaa suojaisan tunnelman. Terveyskeskuksen piha oli kuitenkin revitty kokonaan auki ja oikopolkuni edessä oli vankka puomitus. Jarrutin voimakkaasti ja yritin kääntyä takaisin. Jarrut menivät taas jumiin, kylmä kun oli. En hermostunut.

Vajaan tunnin kuluttua olin työpaikallani virkeänä ja reippaana. Pyörän vein sisätiloihin sulamaan ja odottamaan kevättä. Katsoin Polarin sykemittarin tapahtumia ja laite kehui minua. Olin ollut reipas ja pyörämatkani oli ollut kohtalainen. Vähän hermostuin. Omasta mielestäni pyörämatkani oli varsin erinomainen ja kaikenlaisia tunteita täynnä. Tervetuloa, kylmä syys ja pimeä pakkastalvi. Haista paska.

Aamulla ennen kuutta

Elo oli korjattu ja vilja puitu. Tallin hämärissä tuli keikkui kattilan alla ja hitaasti tipotellen valui pontikka astiaan. Vilja oli kasvanut runsaaksi sadoksi niin eläimille kuin ihmistenkin syödä ja leiväksi leipoa. Mutta piti viljasta saada myös ruumiin riemua ja illan istumisen iloa. Pieni osa taivaan lahjasta käytettiin hiivan kanssa kiljuksi, joka sitten miehissä istuttiin, tarinoilla höystettiin ja keitettiin pontikaksi.

Satoi ja syksyisen tuulen kanssa vesi vihmoi väkevästi ikkunoihin ja pärekattoon, lätisi lätäköissä ja muutti pihan rapakkoiseksi ja liukkaaksi. Mutta sisällä talossa oli lämmintä ja ratkiriemukasta. Valmistauduttiin ankaraan talveen ja heitettiin kesän raskas työ hetkeksi mielestä ja juotiin ja laulettiin. Naapuruston miehet olivat kokoontuneet talon ison pöydän ääreen juttuja kertomaan ja laulamaan. Eikä yhtäkään sellaista tarinaa kerrottu, jota ei ankarasti väritetty ja maustettu muualta kuulluilla kertomuksilla. Sanottiin Mattilan Martin valehtevan Kanatasta, Saarisen Veikon Saksasta ja talon isännän, Heikin valehtevan "ihan vaan kotoosia".

Veisattiin siionin virsiä. Miesten mielestä virsien sanat tulivat niin kohti, että kyynel vieri silmästä ja lankesi poskea pitkin pontikkalasiin, karhealle parransängelle tai hikisen paidan kaulukselle. Jo ennen puolta yötä joku lankesi räsymatolle uutta päivää odottamaan, ja yötä myöten virsien moniäänisyys väheni ja muuttui lopulta yksiääniseksi hörinäksi. Viimeisenä veisaajana oli enää talon isäntä valveilla. Nukkumaan jouti hänkin, mutta ensin oli käytävä aitan nurkalla vettä heittämässä.

Syysyö oli märkä ja pimeä ja pihapolut kaltevia ja viettäviä. Kohti tulleet siionin virren sanat olivat herkistäneet Heikin mielen ja itkuiset silmät hämärsivät sysimustan yön vieläkin mustemmaksi. Säkkipimeässä suunnan hakeminen oli vaikeaa ja oven kahva tarttui käteen aivan muualta kuin tarkoitus oli.

Aamu yritti sarastaa, ja kaukana itäisellä taivaalla näkyi himmeän punainen kajo. Aurinko oli vielä piilossa eikä nousisi ennen aikojaan, se oli varma ja luonnon laki. Talon renki oli jaksanut herätä ajallaan vain siksi, ettei ollut isäntien kanssa ollut kesämuistoja kertomassa ja huolia pontikalla alas huuhtomassa saati siionin virsiä veisaamassa. Mies astui navettaan, jossa oli kahdeksan lehmää, kymmenen nuorta sikaa, komea karju ja ehta emakko, hevonen tallin puolella - ja Heikki emakon kainalossa.

Renki potkaisi isännän saapasjalkaa.

- Herääpäs, isäntä emännän viereen.

Heikki aukaisi toista silmäänsä, tönäisiä kyynärpäällään emakkoa ja kysyi, paljonko kello oli.

- Röh.

Isäntä tönäisi sikaa toisen kerran kyynärpäällään vähän rivakammin ja kysyi kelloa.

- Viiii, vinkaisi sika.

Isäntä haukotteli ja ojenteli käsiään, kääntyili pahnoilla ja tuumasi.

- Vastako se on viis. Minä että se on jo kuus.

Voikukka on kuollut

Kuin harmaapäisen
haivenpallon, talven kuun
tuuli puhalsi
syksyiseen hiekkarantaan.
Voi, voikukka on kuollut.


JK. Vanhetessaan ihmiset alkavat nuoruuden päiviä enemmän sairastella ja on alituinen pelko hauraan terveyden puolesta ja kiivaus kaikkia katalia tauteja vastaan. Kun voikukka kasvattaa pylväsjuurensa ja tunkee maasta maitoisen vartensa ja rakentaa varren huipuksi kauniin keltaisen kukkasen, on kesä kaunein. Syyskesän tuuliin kukka muuttuu valkoisen harmaaksi haivenpalloksi ja hajoaa hellimmässäkin tuulenvireessä sadoksi höyhenpäiksi, jotka lentävät tavoittamattomiin ja kasvavat taas sattumanvaraisesti satunnaisessa paikassa uudeksi kukkaseksi. Niin se vain on. Mystistä.

Syyspihlaja

Pihlajan latva
oli verenpunainen
kylmän yön jälkeen.
Pakkanen kaunisti sen,
kohta lehdistään riisui.

Maaseutu nousuun

Kastiketta ja
kanaa, pullo kossua:
toinen aamulla,
toinen varhain illalla -
maaseutu eläväksi.