Kunnioita isääsi ja äitiäsi: mitäs se on

Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Noin kehotetaan neljännessä käskyssä. Muistan kouluajoilta käskyläksyjä lukiessani, että käskyt vielä jotenkin painuivat päähän, mutta se Mitä se on -osio nosti hapot kurkkuun jo kymmenvuotiaana ja sai mahahaavan orastamaan jo ennen ensimmäistäkään finniä.
Kunnioita isääsi ja äitiäsi ja mitä se on. No sehän on kai sitä, että lapsen toivotaan, uskotaan arvostavan omia vanhempiaan ja samalla sisaruksiaan ja ennen kaikkea itseään. Ja sitäkin se on, ettei murrosikäinen haistattelisi vanhemmilleen tai opettajilleen puhumattakaan aivan ventovieraille sivullisille. Sitäkin se kenties on, ettei aikuinen lapsi kävisi avuttoman vanhempansa kukkarolla elintasolleen jatketta kärttämässä noin vain omin päin, luvatta ja varkain.
Mitäs se vielä on? Neljäs käsky kehottaa nostamaan hattua ja kumartamaan kohteliaasti edelliselle sukupolvelle, mutta aivan salakavalasti se sisältää yleisemmänkin kohteliaisuuden, hyvän tavan, joka ei ole itseltä pois: kunnioita. Kunnioita, ole kohtelias, arvosta, älä ole ylimielinen, pidä huolta, auta, siloita tietä, poista esteitä, kannusta - ja kiitä.
Kunnioita isääsi ja äitiäsi - se ei ole keneltäkään pois. Ei sinulta eikä ehkä minultakaan.

Niinkuin sanoin, käskyt opeteltiin koulussa aivan liian varhain ja ne pääsivät sisällöltään unohtumaan kaiken muun tiedon alle ja taakse. Minä ainakaan en juuri ymmärtänyt Mitä se on -sisältöä enkä sitä omasta mielestäni sisäistänyt. Mutta luulenpa totisesti, etteivät kaikki enää ymmärrä tai sisäistä edes tuota slogania: kunnioita isääsi ja äitiäsi. Luin iltapäivälehdestä, että päiväkodeissa jo viisivuotiaat huorittelevat hoitajia ja haistattavat, mitä ovat kotona kuulleet haistateltavan. Mitäs se sitten on? En minä vaan tiedä.

Minne ryntäät, Astrid-kulta?

Naiskansanedustajien verkoston johtonainen, Astrid Thors pahoitti mielensä, kun Mauri Pekkarinen puhui kuntaliiton ruotsinkieliselle toiminnanjohtajalle ryntäistä. Kristiina Wikbergin mikrofoni oli jossakin puhetilaisuudessa irronnut ja se piti kiinnittää takaisin rintaan (siis vartalon etupuolen yläosaan, ei jompaan kumpaan rintaan). Mauri Pekkarinen herrasmiehenä kiirehti apuun ja erehtyi käyttämään tuossa varsin yllättävässä tilanteessa sanaa rynnäs. 

Lehdistö oli taas nokkelasti paikalla ja tarttui tilaisuuteen (vrt Jari Tervon uusi sarja, Moska) ja teki Mauri-polosta sovinistin.

Astrid-kulta pahoitti tuosta oman mielensä. Ei olisi hänen mukaansa pitänyt Maurin käyttää sellaista sanaa, jota hän ei ollut itse edes koskaan kuullut.

- Olen oppinut uuden suomen kielen sanan. Niissä piireissä, joissa olen liikkunut, poliitikkona ja yksityishenkilönä, ei ole koskaan käytetty tuollaista sanaa. Se ei ollut lainkaan vitsikästä vaan loukkaavaa ja halventavaa, Thors sanoo Iltalehdelle ja vertaa tapausta tytöttelyyn.

Iltalehti jatkaa: Tapaus koskettaa Thorsia henkilökohtaisesti, koska hän on Wikbergin tuttu vuosikymmenten takaa.

- Olen lähettänyt hänelle sympatian osoitukset. 

(Kaikki kirjoitus- ja välimerkkivirheet ovat Iltalehden ammattitoimittajan omia enkä ota niistä vastuuta;-)

Oletko kuullut koskaan sanaa juablukka (tarkoittaa omenaa)? Oletko kuullut koskaan samaa jäyzä (tarkoittaa kananmunaa)? Oletko kuullut koskaan sanaa kartohka (tarkoittaa perunaa)?

Sattuipa evakkotaipaleella Pohjanmaalla seuraava tapaus. Karjalaismummo kuori perunoita ruokapöydässä paljain käsin. Sellainen oli tapana hänen Karjalassaan. Kuuma peruna poltteli sormissa ja talon isäntä kehotti mummoa laittamaan perunan haarukkaan. Mummo loukkaantui ja tiuskaisi isännälle: "Ka laita ize kuuma kartohka huarukkah!"

- Tilaisuus on vielä kesken. Mihin ryntäät, Astrid?
- Sovinisti! Meidän piireissä ei käytetä tuollaisia sanoja. Men nu måste jag anfalla.

Up(sista)

Sain kokea tunteikkaan animaatioelokuvan Up, jossa vanha mies lähtee toteuttamaan elämänkumppaninsa kuoleman jälkeen heidän yhteistä unelmaansa. Mukaansa hän saa sattuman oikusta pienen partiopojan, jonka pitää ansaita rintaansa vielä yksi puuttuva merkki, vanhuksenauttamismerkki.
Vanhus ja poika kohtaavat jännittävällä talolentomatkallaan (katso elokuva niin koet tuonkin) myös voimakkaan vastustajan, joka on onnistunut opettamaan koirat puhumaan. Mutta ei tässäkään tarinassa koira karvoistaan pääse. Kun sille sanotaan sana orava, se jähmettyy täysin paikoilleen kykenemättä liikauttamaan edes häntäänsä. Jostakin syystä minulle tuli mieleen ihan tavallinen suomalainen, joka kuullessaan sanan taantuma tai lama käyttäytyy juuri täsmälleen samalla tavalla: jähmettyy niille sijoilleen kuin olisi jäätynyt hyytävään viimaan. Upsista.
Mutta elokuvan koirat saavat aivan uskomattomasti uutta virtaa, kun niille sanoo sanan pallo. Ja kun pallon heittää, mikään ei niitä pidättele, ei edes suunnaton uskollisuus isäntäänsä.
Miten olisi, jos yhdessä kajauttaisimme sanan PALLO! Ja ryntäisimme sen perään kuin puhuvat koirat. Mokomat taantuman oravat istukoot häntänsä verille omissa puissaan. Parempi on juosta pallon perässä kuin jäätyä pystyyn joulun kynnyksellä. Siis up kaikki vaan. Och svenskarna kan behålla orden sista.

Hyvästi - ei koskaan enää

Oletko koskaan seisonut ikkunassa ja katsonut, kun rakas ihminen kävelee pois etkä näe häntä enää milloinkaan? Oletko koskaan puristanut jotakin kädestä, halannut, katsonut häntä silmiin ja sanonut näkemiin, mutta et olekaan häntä enää sen jälkeen nähnyt? Oletko koskaan kuullut ihmisen lähtevän viimeisen kerran pihastasi etkä milloinkaan enää palaavan takaisin? Oletko koskaan lukenut kirjeen viimeistä sanaa: hyvästi.
Viimeisen kerran jälkeen ei enää koskaan palata, viimeisen kerran jälkeen ei enää koskaan tavata, viimeisen kerran jälkeen ei enää koskaan kohdata.
Sanomme usein toisillemme, ettei koskaan enää: ei koskaan enää sitä, ei koskaan enää tätä. Kun tuon sanomme, kuolemme niille sijoillemme, suljemme suumme ikiajoiksi, laitamme silmillemme mustat laput, sidomme kätemme ja jalkamme ja lakkaamme olemasta.
Hyvästi siis - ei koskaan enää elämässä. Voi hyvästi siis - ja nähdään;-)

Viimeinen suomuurain

Kun hillasato alkoi kypsyä loppukesän päivinä kullankeltaiseksi matoksi pohjoisen soilla ja nevoilla ja rämeillä, aurinko oli vielä korkealla, sen hehku häikäisemätön ja suotaan vartioivan ihmisen katse kirkas kuin lapinpöllöllä. Nousi ikiaikainen adrenaliini syvältä sisimmästä Lapin asukkaan ohimoihin ja nosti käden kohti katanaa, puristi sormet tanakasti miekan ympärille, kirkasti poskien punan ja sai veden nousemaan silmiin kiihkeäksi kiilloksi. Veren väkevä lisä nosti raskassaappaisen jalan suosta, polkaisi toisen alas ja jatkoi, jatkoi, jatkoi matkaa läiskyvä askel kerrallaan kohti muurainmattoa, kohti iankaikkista oikeutta oman suon antimeen, luonnon luumarjaan.
Saapui suolle kaukaa maailman viimeisimmästä kolkasta myös pakettiautollinen poimijoita, luumarjan lunastajia, muuraimen mukaansa kerääviä aasialaisia, luontaisia vihollisia vuosituhanten takaa.
Yli sata vuotta sitten eksyi Lapin erämaihin kuuden miehen joukko taistelukuntoisia japanilaisia sotilaita, samuraita. Olivat päättäneet purjehtia maailman ääriin, mahdollisimman kauas uutta Mutsuhito-kehitystä, sitoneet katanansa tiukasti vyölle ja rantautuneet viimein Pohjanlahden perukkaan, Kemin tienoille ja siitä vaeltaneet ylös Lappiin kenenkään näkemättä, perustaneet sinne oman klaaninsa ja ottaneet joitakin lappalaisia joukkoonsa ja kouluttaneet heistä samuraita. Mutta kun Lapin miehelle samurai oli outo asia, kutsuivat he mieluummin itseään suomuuraiksi.
Kukaan ei koskaan päässyt näkemään tositoimissa noita Pohjolan petoja, laajan Lapin leukumiehiä, kuumasti humisevan katanan villejä viistäjiä. Ei kukaan ennen vuotta 2011. Elokuun kuumana iltapäivänä vetäisi Lakka-Aslakki visakoivuisen katanan vyöltänsä ja hyökkäsi thaimaalaisia marjanpoimijoita vastaan aikomuksenaan ajaa nämä juuri sinne, mistä olivat tulleetkin. Mutta kuin kohtalon oikusta sattui miehen tie emokarhun ja tämän poikasen väliin. Kertapuraisulla katkesi visakoivuinen katana. Kumeasti paukahti aikuisen karhun tassu miehen rintaan ja siihen päättyi miehen mainen matka.
Eivät nähneet pakettiautolla suonreunaan tulleet poimijat Lakka-Aslakin viimeistä taistoa. Kuulivat vain komean karhuntassun kumahduksen, mutta jatkoivat pian marjastustaan innostuneina ja iloisina. Edessä avautui laaja suo keltaisena, kullattuna peltona. Lähellä makasi luontoäidin lahjalle lupauksensa antanut soturi kuin Lapin lakan kivinen sydän. Viimeinen suomuurain oli kuollut.

Vahva johtaja ei lyyhisty itkemään

Historia kirjoittaa valloittajista, teurastajista, murhamiehistä, itsekkäistä kaikin keinoin eteenpäin rynnivistä juonittelijoista ja pahantekijöistä, politiikan voimamiehistä ja -naisista, että he ovat vahvoja johtajia. Ihminen, joka ei anna missään olosuhteissa tunteilleen*) sijaa, on vahva johtaja. Ihminen, joka ajattelee kaikissa tilanteissa "kansansa etua" kaikkien muiden kansojen kustannuksella, on vahva johtaja.

Pääministeri Matti Vanhanen kertoo uudessa kirjassaan, miten hänen teki Jokelan koulusurmien jälkeen mieli vain lysähtää kasaan ja itkeä. Alla on suora lainaus pääministeri Matti Vanhasen päiväkirjamerkinnästä.

- Raavaan miehen kyyneleet, ihmisten voimattomuuden tunne, syksyinen pimeys... Tekisi mieleni itsekin lysähtää kriisikeskuksen sohvan nurkkaan itkemään, mutta virka vie voiton, väsynyt pääministeri tunnusti päiväkirjalleen.

Vahva johtaja ei lysähdä sohvannurkkaan itkemään, vaikka luokkahuoneellinen lapsia ja nuoria olisi tapettu. Vahva johtaja pitää kaiken sisällään ja vakuuttaa, että vaikeuksista selvitään kyllä. En itsekään uskoisi ihmiseen, joka käsiinsä nojaten itkisi vuolaasti uutislähetyksessä onnettomuudesta puhuessaan. Miksikähän en uskoisi? Miksi minun pitäisi uskoa ihmiseen, joka silmääkään räpäyttämättä kertoo minulle: "Olen kovasti pahoillani kaiken tapahtuneen vuoksi." Miksikähän minun pitäisi uskoa?

*)Tunne-sana tarkoittaa tässä tapauksessa itkua, ei esimerkiksi sadistista orgasmia taistelukentän kumussa, ei mielihyvää toisen tappiosta, ei syvää vitutusta arvovaltatappiosta puoluetoverille...  

Jumalan nimeen edullisesti taksilla

Mies pysäytti taksin ja pyysi ajamaan hotellilleen, Radissoniin. Sanoi hinnaksi 20 euroa. Taksikuski haukkui miehen aasiksi, kun uskasi edes ehdottaa tuollaista hintaa.
- Kuka hullu ajaa tällaista matkaa parilla kympillä.
- Sillä minä vaan oon menny.
- Mistä se taksi on sinut poiminut kyytiin? Hotellin vierestäkö?
- Tästä samasta paikasta.
- Aasi on sekin. Kenen kannattaa ajaa taksia sellaisilla hinnoilla? Ei minun ainakaan. Vain täysi ääliö ja tonttu suhaa pitkin kaupunkia ja maksaa asiakkaalleen vielä dieselit. Vannotko Jumalan nimeen, että juuri tästä olet noussut kyytiin?
- Jumalan nimeen vannon.
- Hyppää sitten kyytiin, jos Jumalan nimeen vannot. Kaikki, mitä olet sanonut, on nyt sitten sinun ja Jumalan välinen asia eikä kuulu minulle. Radissoniin siis.

(Tämä tarina on tosi, vaikka ei Suomessa tapahtunutkaan eikä valuuttana ollut euro.)

Orvokkini, kultasydän

Äiti itki liikenneonnettomuudessa kuollutta lastaan ja ihmetteli, miksei hänellä ja muilla lapsensa menettäneillä ole yhteistä nimitystä. Kun puoliso kuolee, tulee toisesta leski ja kun vanhemmat kuolevat, jää lapsi orvoksi.
"Mutta minä en ole mikään", itki suruaan äiti.
Mahtaako missään kielessä olla maailmankaikkeuden suurimman surun henkilökohtaisilla omistajilla nimeä, nimitystä, vai onko asia aina ollut niin intiimi, arkaluonteinen ja henkilökohtainen, ettei sitä ole haluttu, uskallettu tai jaksettu puhutella. Kun suru on suurin, se on niin musta ja syvä, ettei sen kohdetta ole nimetty.


Orvokkini tummasilmä, kultasydän pieni,katsot aina lempeästi,kun käy luokses tieni. 

Itse hoidin kukkamaani,rikkaruohot kitkin,kannoin vettä iltasella rantatietä pitkin. 

Noudan tästä äidilleni orvokin tai kaksi, annan kaunokukkaseni äidin armahaksi.

Minun äitini oli orvokki, kun hän menetti yhden pienistään. "Itse hoidin kukkamaani, rikkaruohot kitkin, kannoin vettä iltasella rantatietä pitkin." Äidissäni, orvokissa asui muisto omasta lapsesta, ikuisiksi ajoiksi tuonilmaisiin matkanneesta.  Kun lapsi lähtee maailmasta, muisto ei matkaa mukana kuoleman maille, vaan jää äidille ja isälle kultasydämeksi. "Katsot aina lempeästi, kun käy luokses tieni."

Kyllä peikot ovat aivan totta

Tämä tarina on tosikertomus kehitysvammaisen miehen metsäretkestä ja metsänpeikoista. Tarinan ei ole tarkoitus olla osoitteleva eikä rasistinen mihinkään suuntaan, ei vammaisuuteen eikä vierasmaalaisuuteen. Tarina on kerrottujen satujen, kuullun ja luetusta opitun sekä vilkkaan mielikuvituksen summa ja oikein ymmärrettynä hauska seikkailu suomalaisessa metsässä.

Lähti mies metsään kuin hänellä tapana useinkin oli, varustautui huolella, pukeutui asiallisesti ja otti puhelimensa mukaan, jos jotain vaikka sattuisi. Eikä aikaakaan, kun äidin puhelin jo soi ja mies kertoi tavanneensa metsässä peikkoja. "Niin varmaankin", oli äidin ajatus. Hän selitti pojalleen, ettei peikkoja oikeasti ollut olemassa, mutta ymmärsi kyllä, että niiden näkemiseen on jokaisella aivan oma oikeutensa. Kului tovi ja poika soitti uudelleen ja vakuutti metsässä olevan peikkoja. Äiti yritti vielä kieltää asiaa ja vakuutella, etteivät sadut kuitenkaan aina olleet totta. Mutta kun mies väitti ottaneensa yhden peikon kiinni ja teljenneensä latoon, oli äidinkin pakko uskoa ja ottaa todesta poikansa vakuuttelu. Päättivät lähteä yhdessä isän kanssa katsomaan, mitä metsässä oikein tapahtui ja millaisia peikkoja poika oli heinälatoon kantanut.
Kun ladon ovi avattiin, ovisuulla seisoi hämmästyneen näköinen, hieman pelokkaan oloinen, mustatukkainen, pitkähiuksinen aasialainen mies. Hän kertoi pojan vanhemmille olevansa thaimaalainen marjanpoimija, jota hiedän poikansa oli puhutellut, mutta jonka kieltä ei ollut ymmärtänyt. Poika oli soittanut kotiinsa ja kohta tämän jälkeen ottanut marjastajan tukevasti syliinsä ja kantanut varovaisesti latoon ja asetellut hellästi heinien päälle ja sulkenut poistuessaan oven.
Tarinassa on hyvin onnellinen loppu. Äiti ja isä uskoivat lopultakin poikansa peikkotarinan, marjastaja nauroi omalle osalleen ja lupasi viedä kotiinsa iloiset terveiset ja mies oli saanut uskoa kuulemansa tarinat peikoista tosiksi. Meidän osamme tässä elämässä on olla totta toiselle - ei yhtään enempää, ei mitään muuta.

Kuka löytääkään lumimiehen

Venäjällä on löydetty lumimiehen pesä. Uskotaan, että neanderthalin ihminen on jotenkin onnistunut säilymään nykyihmisen varjossa syrjäisimmissä erämaissa Venäjällä (no Siperiassa tietenkin). Sekalainen tutkijajoukko kuuluu paikallistaneen 95 prosentin varmuudella lumimiehen eli jetin Altaivuoriston kupeessa olevasta Azasskaja-luolasta. On löytynyt makuupaikka, valtavan suuria jalanjälkiä ja jopa turkin osia. Onkohan siellä tapeltu vai onko lumimiehellä karvanlähtöaika parhaillaan?
Nyt puuttuu enää vain näköhavainto elävästä lumimiehestä. Pekka ja Pätkä ovat jo yhden lumimiehen onnistuneet elävänä maapallolta löytämään, mutta kukahan mahtaakaan löytää toisen. Minulla on asiasta hyvin vahva epäilys. Luulenpa, että Venäjän pääministeri Putin on jo haistanut lumimiehen jäljet. Snöf, snöf...

Palavien tähtien alla valitan vain niskaani

Kovin paljon poikkeavat astronomin innostus ja minun käsitykseni taivaallisesta ilotulituksesta. Menneenä viikonloppuna maapallo livuskeli Draconidien meteoriparven läpi ja tähtitieteilijöiden maailma oli haljeta innostuksesta. Ympäri maapalloa lensivät tutkijat Suomen loppusyksyistä taivasta ihmettelemään. Tähdenlentojen piti valaista taivas kuin  vanhanajan piirretyissä joulukorteissa, ja niinpä varustauduin minäkin syyspimään, koleaan yöhön tähtitaivasta ihailemaan.
Seisoin pihalla melkein kokonaisen tunnin niska likimain 90 asteen kulmassa selkärankaan nähden ja näin kuusi melko vaatimatonta tähdenlentoa. Taivas umpeutui lopulta paksuun pilvimassaan ja vain kuun kelmeä kajo himersi muuten mustalla taivaalla. Kun ankaran huimauksen saattelemana sitten yritin löytää ulko-oven pilkkopimeällä pihamaalla päästäkseni sisälle lämpimään, ajattelin niitä tutkijoita, jotka juuri sillä hetkellä ottivat "ilotulituksesta" kaiken irti. Kovin ovat innostuksen lähteet ja ilotulituksen määreet meillä erilaiset. Tunsin oloni hyvin vaatimattomaksi ja kiittämättömäksi. Luonto oli juuri tarjonnut minulle ennen kokemattoman elämyksen enkä minä osannut sitä arvostaa. Mutta onneksi löysin nopeasti syyllisen, jonka niskaan saatoin tuon lokasangon kaataa. Amerikkalaiset laajakangaselokuvat ovat muokanneet aistini varsin kiittämättömiksi  yltäkylläisillä efekteillään. Minun olisi pitänyt tuntea suurta kunnioitusta näkemääni kuutta tähdenlentoa kohtaan. Olihan sen alkulähde kuitenkin kauempaa kuin ensimmäinenkään tieteiselokuva. Kun kahden satavuotiaan pölyvanan viimeiset rippeet hipoivat hehkuen hiuksiani, minä vain valitin niskaani. Voi minua kiittämätöntä.

Viikatemiehelle kyytipoikaa

Rinnassa jysähti ja maailma puristui valtavien kourien väliin. Siinä se.
Kalevi heräsi valkoisista lakanoista. Silmät olivat rähmän tahmentamat, sieraimista lähti kirkkaan läpikuultava letku ja käsivarteen oli teipattu toinen samanmoinen.
- Kalle kävi sitten rajoilla.
Naapurisängyn mies puhutteli tuttavallisesti. Kalevi rykäisi ja sai sanotuksi.
- Taisi kävellä viikatemies melko läheltä. Mikä päivä?
- Lauantai.
- Helevettiläinen. Mulla on korkkaamaton kossupullo kiukaan pesässä. Jos nyt akka pistää saunaan tulet, menee kossut harakoille.

Hoitaja astui huoneeseen ja ihmetteli tyhjää sänkyä.
-Missä Kalevi?
- Lähti. Sanoi, jotta jos viikatemies tästä kävelee, oottelee kaikessa rauhassa vaan. Hän käy hakemassa kossupullon kyytipojaksi.

Kun oli sunnuntai

Kun lapsena heräsin kesäsunnuntaiaamuun, saatoin kuulla radiosta kirkonmenon, saatoin avoimesta ikkunasta kuulla kirkonkellojen kiireettömän kutsusoiton jumalanpalvelukseen, saatoin kuulla hitaasti ohi ajavan auton hurinan, saatoin kuulla lehmän ammuvan tai naapurin kanojen kotkottavan, saatoin kuulla laiskan moponmoottorin yksitotisen pärinän, saatoin kuulla kottaraisen monipolvisen laulun, saatoin kuulla vienon vasaranpaukkeen jumalaapelkäämättömän rakennustyömaalta. Äänet olivat varovaisia, läpitunkemattomia ja lepääviä, kun oli sunnuntai.
Sunnuntaina saatoin kuunnella herkin korvin arkisiakin ääniä, kun tiesin niiden pian lakkaavan, kun tiesin, että oli sunnuntai. Kirkonkellojen kumu kaikkosi kauas, mopon ääni hiipui vähitellen ohueksi, lehmät laiskistuivat lypsyltä pellolle lepäämään, katonkorjaaja kipusi alas kesäpäivän kahvipöytään. Oli sunnuntai. Laiskasti äänet tulivat ja sulivat. Leppeästi lepattivat lepän lehdet, havisivat haavat, kahisivat koivut. Kissa ojenteli takajalkojaan, venytteli ja ohuesti kuin ohimennen päästi puolikkaan naukaisun kuin nälkäänsä esitellen. Tuuli tuulonen heilutti hiljaa verhoa eikä ääntä päästänyt, kun oli sunnuntai.

Pala Ruotsia on iso onni

Jos pohjalaisten häitten ja hautajaisten ero on vain, että hautajaisissa on ruumis jo valmiina, Suomen Kreikan vakuuksien ja vakuudettomien ero lienee siinä, että on aivan sama: häät tai hautajaiset, ruumis on valmiina. Jos et tuota alkua ymmärrä, ei vika ole sinun. Kreikkaa on vatuloitu jo niin monesta kulmasta, ettei siitä saa selvää itse pääperkele. Kun Suomi antaa Kreikalle miljardeja ja Kreikka myy velkakirjoja rahoittajalle, joka yrittää saada korkoa sijoittamilleen pääomille, Suomi saa joskus kolmenkymmenen vuoden kuluttua rahoja, jos nuo Kreikan rahoittajille myymät velkakirjat eivät ole muuttuneet arvottomiksi ja jos ylipäätään on kukaan enää mitään mistään ostamassa ja huhhuh. Onkohan kuitenkin niin, että nyt kerätään tyhmien ihmisten löysät rahat taas kerran turvaan todellisten onnenkerjäläisten pohjattomaan pussiin? On.
Ruotsi on hieno maa. Siellä ei uutisissa puhuta Kreikasta halaistua sanaa. Siellä vaan ollaan onnellisia, että on oma kruunu ja prinsessa sitä myöten raskaana. Onneksi minulla on pala Ruotsia.

Minä näen

"Minä näen." Nuo sanat ovat raamatullisimmat ihmisen koskaan lausumat sanat. Näköaisti on ihmisen tärkein aisti, ja siksi Jeesuksestakin tuli niin suuri ja suosittu, kun hän osasi palauttaa ihmiselle kaikkein kalleimman: kyvyn nähdä Jumalan luoma, kaunis ja ainutkertainen maailma väreineen, muotoineen, kokoineen, liikkeineen.
Kun täytin neljäkymmentä vuotta, huomasin näkökykyni pikkuhiljaa heikkenevän, ja vuosien kuluessa en enää selviytynyt tavallisista arjen askareista ilman laseja. Ensin piti olla lukulasit ja sitten olisi pitänyt olla vähän myös kaukonäköä tarkentavaa optiikkaa. Mutta tuon ajatuksen hylkäsin ja vuosikaudet arvasin, mihin päin pitää autolla kääntyillä, jotta pääsisi perille. Kyllästyin ja tilasin ajan silmälääkärille ja laserleikkaukseen.
Silmät tutkittiin ja viikon päästä leikattiin. Kysyin, voiko ikänäköä korjata. Ja sain varman vastauksen, että voi.
Leikkaus kesti kaikkineen kaksikymmentä minuuttia. Ensin leikattiin oikea silmä: 50 sekuntia ja läppä oli tehty, kolmen sekunnin kuluttua myös näkökykyä parantava laserhoito oli päätöksessä. Ja sitten korjattiin heti perään toinen silmä taas tarkaksi ja teräväkatseiseksi.
Muutaman tunnin ajan silmät olivat valolle arat, mutta mitään kipuja en tuntenut. Enkä tuntenut minkäänlaista kipua koko operaation aikana. Vaikka silmät ovat mielestäni ihmisen upeimmat elimet, niiden korjaaminen on nopeampaa kuin kynsien leikkaaminen. Nyt kun leikkauksesta on reilu viikko, näkökykyni on mitä parhain. Aivot hakevat vielä joitakin viikkoja ja kuukaisia uusia näkemisen ratoja, mutta normaali arki on nyt huomattavasti helpompaa kuin viikko sitten. Voin askarrella ja lukeakin ilman laseja, ja vain tarkimpiin tehtäviin käytän tavallisia tiimareita, ykkösiä.
Kyllä maailma onkin kaunis. Joku kauhisteli minulle leikkauksen hintaa, joka maksoi saman verran kuin hyvä mopo. Mutta minä tein valintani: ajan mieluummin harrikalla kuin mopolla ja katselen mieluummin kirkasta maailmaa nyt asfalttitieltä käsin kuin joskus tulevaisuudessa harmaan pilven reunalta. Nähdään.