Kotkan sulkana
nousit tuulien mukaan.
Lintusi istuu
vieläkin sylissäni
alastomana - yksin.
(Isä rakastaa aina omaa lastaan.)
Kotkan sulkana
nousit tuulien mukaan.
Lintusi istuu
vieläkin sylissäni
alastomana - yksin.
(Isä rakastaa aina omaa lastaan.)
Metsämansikan
kesäpäiväinen hehku
tarrautuu marjaa
poimivan kielensyrjään:
"Kiitos, kun minut löysit."
Olet astellut
maailman turkuihin ja
polkenut ilmaa
Uruguain urkuihin
soittajana kulkeissas.
Soiko taivaassa
suloinen sinfonia,
marssilaulujen
kuoleman tasatahti
vai lapsiorkesteri.
Edellistalven
lumia lähdin luomaan.
Maa oli marto.
Riisuin paidan yltäni,
istuin aurinkotuoliin.
"Nousehan ylös",
sanoi kevät kukalleen,
sulatti mullan,
lämmitti ojanvarren,
antoi auringon paistaa.
Kuusen oksasta
laskettiin voipunut mies,
loppuun palanut,
kannettiin selviytymään
Kuoleman Korjaamolle.
(työtoverini muistolle)
Vanhus käveli
puiston reunaa hiljakseen,
tunsi vihlaisun.
Tien päässä luki viitan:
Kuoleman Korjaamolle.
Sydänjuurineen
kasvoi verenpisara.
Mesi suonissaan
virtasi kukkaan asti,
lankesi kasteena taas.
Yön pimeydessä
ilo murheen kohtasi.
Sanoi muualle
muuttavansa, palaavan
kukaties keväämmällä.
Koukussa keikkui
tuo tikapuuhermoinen
mato ja oli
ylpeä, kun sai täyttää
hauen vatsan lihallaan.
Kairasin reiän
lasikirkkaaseen jäähän.
Valkoiset hileet
kuin kristalliset kiteet
särkivät peilikuvan.
Pienten väkeään menettävien kaupunkien paniikki purkautuu sivukylien ylimitoitettuun kehittämiseen ja lujaan uskoon, että kaikki muualta muka muuttavat ihmiset haluavat elämään metsän keskelle. Rakennetaan uusia kouluja ja toivotaan, että ne vetäisivät väkeä kuihtuviin kyliin ja saisivat kylät kasvamaan taas elinvoimaisiksi ja vireiksi.
Nykyajan ihminen haluaa valoa ja vilinää. Mikään muu ei
selitä sitä, että maalta halutaan kaupunkiin ja vieläpä suurkaupunkiin. Tulee
aika ajoin hetkiä, että tuo syke kääntyykin toisinpäin, mutta nuo kaupungeista
maalle muutot ovat hyvin ohimeneviä ilmiöitä. Koronan aikaan uskottiin, että
kuihtuvat kylät alkavat taas saada uutta elämää, kun ihmiset kaipaavat maalle
ja vapaaseen, puhtaaseen ilmaan. Tosiasiassa ihmiset kaipasivat vain toisiaan,
muita ihmisiä ja tylsistyivät kaupunkiasunnoissaan. Maaseutu ei tainnut
sittenkään koronasta voittaa yhtään mitään.
Elokuvien Sherwoodin metsät ja vapaat robinhoodit ovat niin
kauan mukavia ja houkuttelevia, kun ne ovat vain elokuvien kauniita kuvia.
Mutta kun kaupungista maalle muuttaneen idealistin omalle ratsupolulle sataa
metri lunta ja naapuri on kilometrin päässä aurakalustonsa kanssa, illuusio
vapaudesta lentää etelään kuin kurkiaura, kuin Nottinghamin sheriffin nuoli
metsäsissin rintaan. Metsässä viihtyvät toisenlaiset ihmiset eivätkä he enää
koskaan tule olemaan Suomessakaan enemmistönä. Ääntä heillä tosin piisaa.
Suurin osa suomalaisista haluaa elää kaupungissa,
keskustoissa ja palvelujen lähellä. Tästä katsantokannasta on varsin loogista
ajatella, että pääpaino kehittämiselle pitää laittaa asutuskeskuksiin paitsi
suurkaupungeissa myös pienissä maaseutukaupungeissa. Ihmiset eivät massoina
haluaa muuttaa sivukylille, vaan keskuksiin. Väkisin ei kannata puhaltaa henkeä
tyhjeneviin periin, pohjiin, kyliin. Luontevaa on keskittää kaikki tarmo sinne,
missä väki enimmäkseen liikkuu ja luultavimmin asuu.
Ylivieskan väkiluku on kasvanut ja kasvaa. Suuri syy tuohon
lienee keskustan alueen palvelujen ja kaupan vahva kehitys. Nivalassakin olemme
osin oikealla tiellä, kun täällä uskalletaan investoida keskustan alueen
lähellä olevaan teollisuuskylään ja liikuntapalveluihin. Kun Helsingistä ajaa
nelostietä Pihtiputaalle ja sieltä Haapajärven kautta Nivalaan, näkee metsää
kyllä riittävästi. Suurin osa meistä ei halua kuitenkaan sinne asumaan. Me
tarvitsemme valoa, vilskettä ja elämää.
Suurkaupunkeja näistä kylistä ei koskaan tule, mutta
viihtyisiä ja virkeitä pikkukaupunkeja näistä on mahdollisuus rakentaa
keskittymällä keskusten kehittämiseen. Jos keskus kuihtuu, ei uusi koulukaan
ole riittävä syy sijoittua sivykylälle. Keskusta tarvitsee aina monumenttinsa
ollakseen kiinnostava. Siihen kannattaa sijoittaa ja nostaa valo mahdollisimman
korkealle, jotta se näkyy houkuttelevana riittävän kauas.
Tartuin jäätelöön
kuin nuoruuteni kesään.
Nuolin ja purin
enkä saanut kylmästä
kyllikseni makua.
Mitenkä se ui
kala pyytäjän verkkoon?
Mitenkäpä se.
Tähännii asti se on
piä eillä sinne uinu.
Kuolema sanoi,
että sivut on kippeet -
kylykkee juilii.
Tuumi, ettei jaksanut
niittohommiin ryhtyä.
Tyhmä jutteli
ylpeälle viisaasti:
"Kun minä olen
oikeassa, ole siis
sinä taas ylpeänä."
Etkö ymmärrä
oikein hyvää vitsiä?
Miten laulaakaan
nelikymmenkiloinen
kanarianlintu:"TSIRP!!!!!!!"
(Vitsin kuulin TTK-ohjelmassa ja perille meni:-)
Lonkerokeli
upotti mustekalan
syviin mietteisiin
valtameren pohjalle.
"Kovat on paineet", sanoi.
Vuoren rinteeltä
nousin uljaasti lentoon,
levitin mielen
kantavat voimasiivet
ja rukoilin - ja uskoin.
Pilvi on kaunis
sotkusäkki taivaalla.
Vaikka autere
värein leikitteleekin,
sekin on saastetta vain.
Ooha se niinnii?
Savonmuan metsälehmus
tuon kysymyksen
niin kovin usein kuuli,
niinin lujaksi luuli.
Kalkkarokäärme
kalisi iloisena
nahan luotuaan.
Uusi sävel helisi
vanhan peitteen muistoa.
Aurinko palaa,
suussa sulava pallo.
Sen säde sinut
sokaisee, vaan ei polta
karrelle, kirvelee vain.
Sementtiseinään
mato ympyräsuunsa
sovitti, vaan ei
saanut irti palaakaan.
Oli pakko palata.
Lumihiutale
laskeutuu hiljaa maahan.
Hyvin kauniina
on yksin, kiteisenä
kimaltelee valossa.
Yritin runon
kirjoittaa, mutta siinä
on aivan liian
monta tyhjää tavua,
sanaa sydäntä vailla.
Enkelivalo
liikkui kattolaudoissa.
Sanoit voivasi
liikuttaa siipiänsä.
Katulamppu heijastui.
Jäiset pisarat,
maassa marras tuoksuilee.
Kuolleen imelä
märkä haju tunkeutuu
hyvästiksi sieraimiin.
Ite leski sai
hyvin suuren perinnön.
Rahaa ja maata.
Sanoi: "Mitäpä noista.
Ota vain itelleski."
Maailma on niin
avara, sinä sanot.
Toisella puolen
kuuma aurinko paistaa,
toisella kuu muistuttaa.
(pojalleni Tuomakselle 1.11.2022)