Amerikkalainen sukeltaa karikkoon

 Jos kävisi niin, että amerikkalainen turistibussillinen keskivertoamerikkalaisia ajaisi sukelluslomalle karikkoiselle rannalle ja pari ensimmäistä sukeltaisi pohjaan ja kuolisi, kaikki muut matkustajat sukeltaisivat perässä - ja joko loukkaantuisivat tai kuolisivat.

Useita pieniä lapsia kuoli kouluammuskelussa Yhdysvalloissa ja kansa vaati taas kerran tiukempaa valvontaa aseiden myyntiin. Mutta miten kävikään Amerikassa. Aseiden myyntiin tuli heti seuraavina päivinä voimakas kasvupiikki, kun ihmiset hamstrasivat tuliaseita koteihinsa siinä pelossa, että niiden myyntiä pian jollakin tavalla rajoitettaisiin. Kun nuori poika ampui pieniä lapsia kotoa varastamallaan aseella, hankittiin lisää aseita koteihin.

Toivottavasti tuo turistibussi ei aja koskaan karikkoiselle rannalle. Sen tietää kyllä tyhmempikin, miten siinä käy.

Herkkää

Ihminen on nykyisin niin herkkä. Se on niin herkkä, että eläimen teurastaminen televisiossa koetaan ahdistavaksi, vaikka samaan aikaan syötäisiin sohvan nurkassa pekonihampurilaista kaikilla mausteilla. Ihminen on niin herkkä, ettei poronlihapurkkiin voi laittaa poron kuvaa. Milläs se joulupukki sitten muka toisi lahjat lapsille, jos kulkupeli on ilmatiiviisti säilöttynä peltipurkissa ja viimeinen käyttöpäivä vasta vuosien päässä.

Sukupuolestaan ihminen vasta herkkä onkin. Ruotsin armeijan vapaaehtoiset naissotilaat hermostuivat Pohjoismaisen taisteluosaston hihamerkkileijonan kikkelistä ja palleista niin paljon, että tekivät EU-tuomioistuimelle valituksen. Ja niin leikattiin hihamerkin leijonalta kikkeli pois. Eivät auttaneet merkin suunnittelijan heraldiset selitykset, joiden mukaan vain kruunun pettäneet aateliset saivat vaakunaansa munattoman leijonan. Suomen vaakunaleijonalla vielä sukuelin on näkyvillä uros kun on. Mutta lienee ajan kysymys, kun tuo uljas uros ajetaan parturiin ja sen harja leikataan ja munat riivitään. Ja kruunu vaihdetaan lippalakkiin. Oih miten herkkää.

Hyvin herkkä on ihminen myös kulttuurista. Täällä Suomessa ja muissa Pohjoismaissa ei niinkään ihminen ole herkkä omasta kulttuuristaan, vaan kaikkien muiden. Me varomme loukkaamasta ketään uskonnollisin tai muin perinteisin tavoin tai juhlallisuuksin. Jouluna sytytämme kynttilän vakan alle, ettei se vain muistuttaisi ketään Beetlehemin tähdestä. Me riisumme Jeesus-lapsen ja nostamme hänet seimestä makaamasta, ettei vain kenellekään tulisi vaivautunut olo muissa luvatuissa maissa. Me maalaamme parkkipaikkojen betoniset möhkäleet keltaisiksi ja kutsumme niitä esteiksi, ettei vain joku luulisi niitä porsaiksi, vaikka possutkin ovat tietysti ihanan herkkiä.

Erikoisen herkkä ihminen on kuitenkin vieraitten maitten tavoille ja tottumuksille. Se on niin herkkä, että heltyy kyyneliin asti seuratessaan noita ulkomaan kummajaisia, miten ne pitävät tiukasti kiinni perinteistään ja ovat niin aitoja ja kunnioittavat vanhempiaan ja ymmärtävät, mitä historia kansalle merkitsee. Miten se onkaan ihminen nykyisin niin herkkä. Uhhuh.

Pukukoodi ja kompensaatiopisteet

Urheilu ja pukeutuminen ovat kaksi semmoista asiaa, joitten ymmärtämiseen pitäisi perustaa oikeastaan oma yliopistonsa tai ainakin tiedekuntansa. Linnan juhliin ihmiset pukeutuvat kukin parhaimpiinsa, niin väitän, mutta aina joku sanoo väärin menneen. Milloin ei ole kenkä oikean värinen, milloin on solmio liian leveä tai puku muuten etiketin vastainen. Miesten varsinkin pitäisi pukeutua frakkiin, jotta ei ketään haittaisi eikä kukaan löytäisi mitään vikaa. Johan on kumma.
Minkä ihmeen takia on keksitty tuollainen naurettava pukukoodi tai miksi sitä vielä näillä Jumalan luomilla vuosilla yllä pidetään? Downton Abbeyssakin elämä menee aivan hulinaksi, jos on ihmisellä väärä puku väärässä tilanteessa. Eikö jo olisi aika ihmisen asettua Jumalan sille luomaan järkeensä ja unohtaa mokomat lapsellisuudet. Jos on siisti vaate, eikö se riitä. Onneksi rokkareiden sentään suodaan käyttää omaa päätään ja mielikuvitustaan ja heitä aina ihaillaankin erilaisuudesta. Paitsi Jorma Panula ei ihaile, koska hän ei ymmärrä rokin syvintä olemusta kolmen soinnun takana. Mitenpä hän siis ymmärtäisi rokkikledjut frakkinsa hännyksistä.

Mäkimiehet ovat keksineet uusia ja varsin ihmeellisiä sääntöjä, joita tavallinen ihminen ei ymmärrä enää ollenkaan ja jos ymmärtääkin, ei pysty enää päässä laskemaan. Jos toinen hyppääjä lähtee laskettelemaan alemmalta lavalta kuin toinen, hänelle annetaan hyvityspisteitä lyhyemmästä vauhdista. Jos taas tuulee edestä tai takaa, myös sen mukaan saa enemmän tai vähemmän pisteitä. Jos siis hyvä ponnistaja tarvitsee vähemmän vauhtia hypätäkseen pitkälle myötötuuleen, voi valmentaja määrätä hänet laskettelemaan muita alemmalta lavalta. Niin hyppääjä saa sekä hyppylava- että tuulikompensaatiopisteitä. Tuo sama kompensaatiokäytäntö pitää tasapuolisuuden nimissä siirtää kaikkeen muuhunkin urheiluun, niin ei käy elämä tylsäksi.

Sadan metrin kilpajuoksussa joku nopeasti kiihtyvä, mutta muuten hidas voisi lähteä vaikkapa kymmenen metriä muita edeltä. Hänelle lisättäisiin vain muutama sekunnin kymmenys tai vaikkapa kokonainen sekunti miinusta tuosta lyhyemmästä juoksumatkasta. Ja jos toisessa erässä tuuli olisikin kääntynyt vastaiseksi, annettaisiin tämän erän juoksijoille tuulikompensaatiota laskennallinen määrä sadasosia. Näin meillä olisi jännitettävää paitsi juoksijoiden, myös tuulen puolesta. Ja voisihan noita kompensaatioelementtejä kehitellä tällä ilmoiltaan vaihtelevaisella maapallolla vaikka miten paljon. Hapen määrä ilmassa vaihtelee, kosteus muuttuu koko ajan, pienhiukkasten määrä on mitä moninaisin, kun saattaapi joku olla juuri karsintojen loppupuolella makkaragrillin savuhajujen ulottuvilla tai maaseudulla monesti varsinkin lauantai-iltapäivisin puulämmitteisen saunan tuulen alapuolisilla osilla.

Kunniamerkki

Ihan pienenä poikana leikin usein rautatieasemalla ja tunsin aseman seudun väen aivan yhtä hyvin kuin muut lähinaapurit. Esko oli asemamiehen poika ja muutaman vuoden minua vanhempi. Hänellä oli tapana järjestää meille pienemmille pojille milloin kepposia, milloin kilpailuja, milloin mitäkin mitätöntä puuhaa joko huvikseen tai pikkuilkeyksissään. Eskolla oli aarre, jota minä kovasti ihailin: leveä kravatti, johon oli kiinnitetty mitä erilaisimpia merkkejä, mitaleita, rintaneuloja, pinssejä. Ja kun asemalla jostakin kisattiin tai jotakin erikoistehtävää tehtiin, me pikkupojat saimme aina tuosta kravatista yhden merkin.

Yhden vappukukan eteen saatoin minäkin ryömiä vetisen rumpuputken läpi, hypätä maakuopan katolta, kiivetä puuhun, sylkeä pituutta, miekkailla, ampua ritsalla. Mutta selvää oli, että helpolla eivät merkit kravatista irronneet.

Lehdessä on näin itsenäisyyspäivän alla taas pitkät listat ihmisistä, jotka ovat ryömineet, kontanneet, hionneet, vääntäneet, uhrautuneet, luopuneet, saaneet, omistaneet, menettäneet. Heille on myönnetty kunniamerkki.

Alle kymmenvuotiaana olin jokaisesta pikkupalkinnosta kovin ylpeä ja otettu. Olin voittanut. Äitini ei noiden merkintienuuiltojen jälkeen ollut lainkaan samaa mieltä, että jotakin ekstraa olisi tullut kotiin. Kun hän paljain käsin pesi likaiset vaatteeni ja ripusti ne narulle kuivumaan, hän tuskin ajatteli minun olleen kunnian kentillä prenikkaani tienaamassa. Olin ollut vain itseni sotkemassa ja viemässä häneltä sen vähänkin vapaa-ajan, mitä kunnan rakennustyömailta ja lehmiltä ja tarpeellisemmilta kotitöiltä oli jäänyt.

Ajattelenpa noita merkkien saajia, mitä kaikkea on tullut sotketuksi noiden tunnustusten eteen, mistä on pitänyt luopua tai mitä on käteen jäänyt. Tavallinen elämä kaiketi on kaiken takana. Vai onkohan sittenkään. Kuinka moneen merkkiin on piilomusteella kirjoitettu: "Lohduksi monesta menetetystä asiasta." Lohtua noissa merkeissä on kai enemmän kuin tunnustusta.
"Luemme nyt kunniamerkkien saajat." Merkki kunniasta? Muistan nyt oman äitini, joka kaksi kertaa jätti kotinsa Karjalaan, kasvatti viisi alaikäistä lasta aikuisiksi, tervepäisiksi ihmisiksi leskeksi jäätyään, tienasi kahden lehmän ja puolen hehtaarin tilalla näille kaikille leivän ja särpimen ja haki kunnan työmailta jatketta niukkaan toimeentuloon ja jaksoi kuitenkin nauraa enemmän kuin itkeä, kannustaa enemmän kuin kadehtia, auttaa enemmän kuin apua vaatia, tuottaa iloa enemmän kuin murhetta kenellekään. Niinpä tänä 95. itsenäisyyspäivänä haluan ojentaa sinulle kunniamerkeistä parhaimman, kirkkaimman kiitoksen: Kiitos, äiti. Kravatissa ei ole niin paljon merkkejä kuin sinä olisit ansainnut.

Ihminen on aivan ihmeellinen

Pommi voi räjähtää monella tavalla. Se voi levittää rautaa tai tulta tai palavia nesteitä. Sen sisällä voi olla myrkkyä tai bakteereja. Kaiken sisällön ja ulkokuorenkin tarkoitus on tappaa ihminen.

Kun istun aamusella vessanpöntöllä ja ihmettelen omaa ruumistani, miten uskomattoman upeasti se toimii, hämmästelen tuota ihmiskunnan vimmattua kekseliäisyyttä hävittää omaa lajiaan. Kun juo vettä, vesi hoitaa ja hellii soluja ja puhdistaa elimistöä ja kun se on kiertonsa päässä, se haluaa aivan ilman eri komentoa tulla ulos ihmisruumiista kuona-aineet matkassaan. Muistan moottoripyöräni. Vaikka sekin on hieno ja teknisesti varsin monimutkainen laite, pitää minun varsin vaivalloisesti vaihtaa siihen öljyt. Ei se osaa pitää huolta itsestään.

Niinpä ajattelen siinä istuissani kaikkia niitä sotateollisuuden insinöörejä ja hyvin korkeasti koulutettuja ihmisiä, jotka keksivät keksimästä päästyään mitä uskomattomampia tapoja tuhota lajitoverinsa. Istun ja mietin, eikö kukaan heistä hämmästele koskaan itseään arkisissa toimissaan niin paljon, että oivaltaisi varsin tärkeän asian itsessään ja varsinkin muissa: ihminen on aivan ihmeellinen.

Jeesusta Matteuksen mukaan

Otsasi hiessä pitää sinun leipäsi ja niin edelleen. Meidän tiellämme on monta moniaista asiaa ja esinettä, joitten perään pitää tavoitella ja pitkin käsin hamuta ja kilvoitella. Joka aamu lähdemme töihin ja joka ilta tulemme kotiin väsyneinä ja tavoitteidemme eteen kaikkemme antaneina. Väsymme ja poltamme itsemme maailman edessä loppuun, vaikkei meillä pitäisi ollakaan kuin vain yksi tavoite: sielun rauha.
Mitä hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saa sielulleen vahingon. Piru vie, että Jeesus oli viisas. Minäpä lähden tästä Kalixiin mökille ja unohdan hetkeksi koko muun maailman. Mitäpä tuota mokomaa itselleen hamuamaan.

Nokialainen

Kun Venäjän pääministeri Dmitri Medvedev vertasi itseään ja Jyrki Kataista, hän tuumasi heidän eronaan olevan vain yksi asia. Hänellä oli puhelimena iPhone ja Kataisella Nokia. Kun sitten pääministerit kohtasivat pian tuon kommentin jälkeen Suomessa, odotin Kataiselta vastavetoa, mutta sitäpä ei tullutkaan. Kun pääministerien virallinen tapaaminen päättyi, lainasi Katainen Medvedevin sanoja kyllä täydellisesti, mutta jätti historiallisen kohtauksen järjestämättä. Nokian kurssi ei rynnännyt nousuun.
Jos Kataisella olisi ollut tilanneäly kohdallaan, hän olisi sanonut näin:
"Medvedev sanoi, että meitä erottaa vain puhelin. Hänellä on iPhone ja minulla Nokia. Mutta nyt tämäkin ero on poispyyhkäisty. Herra pääministeri. Tässä teille oma Nokia, olkaa hyvä."
Hemmetti. Miksei Jyrki Katainen tuota hoksannut.

Käkisalmen markkinoilta

Hiipivä hämärä painautui vaarankupeeseen, ja pitkät varjot tummensivat rantakuusikon. Taivaanvuohi teki vielä viimeisen kierroksensa ja määki reviirinsä selväksi. Kauri ja Oleksi istuivat saunan kuistilla kahdestaan ja sanaakaan sanomatta tutkivat rauhallista pihapiiriä. Koski kohisi takana ja jostakin myllyn sisuksista kuului yksinäinen kolahdus.
- Miepä kerron siule.

Oleksin rauhallinen ääni ei rikkonut hiljaisuutta, vaan oli osana kesäistä hämärää. Vaikka miehellä oli ollut hyvä elämä raatarin ottopoikana, kertoi hän useinkin oikeaa kotiaan kaivanneensa. Kun hän oli istunut raatarin rattaisiin ja vilkuttanut äidilleen läksiäisiksi, ei ollut hän arvannut matkan niin kauan kestäneen. Ei ollut uskonut äitinsä viimeisen kerran nähneensä, vaan kuvitellut pian matkalta palaavansa ja lämpöiseen syliin käpertyvänsä. Mutta kun häipyi äidin kuva vaaran taakse, jäi ensin päivien ja viikkojen ikävä, kunnes katosi kuva viimein silmistä eikä enää takaisin tullut. Monta vuotta oli hän ainoastaan raatarin poikana, kunnes kasvoi ja oppi ymmärtämään, että jossakin asuivat hänen oikeat vanhempansa ja jossakin toisella vaaralla oli hänen syntymäkotinsa. Raatari oli kertonut hänelle koko tarinan niin kuin se oli tapahtunut ja Oleksi oli kysellyt kyselemästä päästyään. Mitä vanhemmaksi hän oli kasvanut, sitä enemmän hän oli Hartikanvaaran ihmisiä ajatellut. Äidin kuolema oli koskettanut, mutta ei satuttanut eikä ollut hän kyyneltäkään vuodattunut. Ei osannut itkeä, vaikka olikin äitiään usein kaivannut. Vieras oli tuo ihminen kuitenkin, vieraaksi käynyt ja jäänyt.
Viidentoista vanhana oli Oleksi täyttänyt reppunsa roppavoilla ja mustalla limpulla ja suolasilavalla ja kävellyt päivät pääksytysten aina Käkisalmen kauniiseen kaupunkiin saakka. Sinne oli hän jäänyt moneksi vuodeksi työtä tekemään. Oli sahannut puuta ja peitonnut nahkaa, oli kaivanut talojen perustuksia ja oli takonut rautaa ja tunsi höyryn voiman hänkin. Kun höyryvasara paukutti punahehkuista metallia, sai se muotonsa paljon nopeammin ja vähemmällä vaivalla kuin paksunkaan käden kautta konsanaan. Ja tuolta Käkisalmelta oli hän löytänyt nuorikkonsa ja Käkisalmen markkinoilta oli tälle kihlat ostanut. Oli istunut kukkivien omenapuiden katveessa ja vannonut rakkauttaan kultasormuksen kera niin kauan, että saattoi hän nyt pyytää armaan veljensä vanhimman poikansa kummiksi.
- Mie siule voin sepäks alkaa. A vot mie tunnen rauan da osuan siule semmoisen höyryhamaran rakentaa jotta.

Höyrymyllärin kummipoika

Jo kaukaa hartikanvaaralaiset näkivät harmaanvalkoisen pölyn nousevan tasaisena pilvenä ylös vaaranrinnettä, ja yhdessä ihmeteltiin liikkuvaa vankkuria, jonka edessä ei kukaan hevosta nähnyt. Kun pilvi lähestyi, alkoi kuulua kumean tasainen hurina. Ihmiset kävelivät lähemmäs tietä ja pysähtyivät turvallisen matkan päähän odottamaan. Tiedettiin Kauri Hartikaisen käyneen Viipurissa ostoksilla, mutta mihin hän oli hukannut hevosensa, kun tyhjällä kärryllä tietä pitkin taivalsi. Kylällä oli puhuttu jo monta päivää, että kohta kurvaisi höyrymylläri automobiililla Hartikanvaaraan, mutta kovin moni ei tiennyt, mitä olisi pitänyt odottaa. Vanhemmat ihmiset eivät uskoneet, että kokonainen umpivankkuri voisi kulkea teitä pitkin ilman hevosta. Ja jos kulkikin, miten sen kukaan olisi saanut tiellä pysymään, päättömän ja hännättömän vossikan.
Kolisten ja kitisten kääntyi valkoinen automobiili kohti myllyrantaa, ja moottori paukahti tasaisin välein ja lennätti taakseen sinistä savua. Poikaset juoksivat Kauria vastaan ja kilpailivat, kuka ensimmäisenä pääsisi uutta ihmettä koskettamaan. Auton torvi törähteli ja pojat säikähtivät tuota ääntä ja pysyttelivät hetken kauempana tulijasta, mutta kohta pelko hävisi taas ja kilvan taputeltiin juoksuvauhdissa kiiltävänpölyisen automobiilin teräksistä kylkeä.
Jarrut vingahtivat ja vaunu pysähtyi keskelle Hartikaisen pihaa. Arvokkaasti istui Kauri ohjauspyörän takana eikä juuri kiirettä pitänyt ympärilleen katsella. Moottorin sammuttua tutki mylläri, että jokainen vipu ja kytkin oli oikeassa asennossa, tarkasti lattian ja polkimet ja lopuksi veti seisontajarrun kahvasta. Kirpeä narahdus kaikui pihan yli: Kauri Hartikainen oli ajanut kotiin ensimmäistä kertaa bensiinimoottorisella vankkurilla, automobiililla.
Kukaan ei uskaltautunut tulemaan aivan lähelle autoa. Pojatkin olivat siirtyneet kauemmaksi ja kihisivät ja arpoivat, kuka uskaltaisi ensimmäisenä suunsa aukaista ja Kauria puhutella uudesta kulkupelistä.
- Piäsöökö tuolla mäkkii ylös? Millä se kulukoo?
Kauri kertoi, että hän oli tullut yhtä kyytiä ajamalla Viipurista saakka. Oli ajanut mäet ylös ja lasketellut mäet alas ja pysähtynyt vain välillä lisäämään polttoainetta tankkiin.
- Ei tarvitse tämä hebo heiniä ei kauraa. Murajaa ja männä ryskää bentsiinillä.

Iloinen nauru helisi pihapiirissä, kun Jekaterina riensi puolijuoksua miestänsä vastaan. Kuin ei automobiilia olisi huomannutkaan tai pitänyt sitä varsin tavallisena asiana vaimo huudahti.
- Ka toit sie rinkelit?

Viikko juhannuksen jälkeen oli Soanlahden Hartikanvaaraan muuttanut Kauri Hartikaisen nuorempi veli Oleksi Hartikainen, joka oli viettänyt koko ikänsä ottopoikana Koiruvaarassa raatari Saastamoisen vanhimpana poikana. Raatari oli elänyt lapsettomana vaimoineen ja lehmimeen ja kun oli ollut Hartikanvaarassa housuja tekemässä, oli leikkipuheilla pyytänyt pikku-Oleksia pojakseen ja tälle luvannut mahan täyteen joka päivä. Köyhää oli ollut silloin Hartikaisen vähäisessä mökissä ja ruoka hakusessa aamua iltaa. Niinpä oli poika annettu hyvillä mielin raatarille kasvatiksi. Eikä ollut Oleksin elämä siitä huonommaksi muuttunut, vaan niin kuin raatari oli luvannut, täytti runsas ateria pojan mahan joka päivä ja Oleksi kasvoi vahvaksi mieheksi. Vaikka oli raatarille myöhemmin syntynyt omiakin poikia, ei ollut Oleksin osa siitä huonommaksi muuttunut. Oppi varttuissaan hyvän ammatin kasvatti-isänsä koulussa ja pystyi sillä aikaisena miehenä perheellensä leivän hankkimaan. Niin tuli Hartikanvaaraan uusi raatari ja Kaurille komea veli.

Kauri nosti vasullisen viipurinrinkeleitä Jekaterinan syliin. Kun Jekaterina oli mennyt rinkeleineen sisään ja ovi paukahtanut perässään kiinni, nosti Kauri automobiilin takaluukun auki.
- Tästä myö otetaa Oleksin kera. Mie sainkii samal kertaa nii veljen ku veljenpojankii.

Samalla kellonlyömällä, kun myllärit sytyttivät juhannuskokon palamaan, makasi Oleksin nuorikko, kaunis Irina lapsivuoteella ja saattoi maailmaan pulskan poikalapsen. Kun Oleksi näki ensimmäisen kerran poikansa, hän päätti antaa tälle nimeksi Andreas. Ei hän ollut tuota nimeä koskaan aikaisemmin ajatellut saati pohtinut. Nimi oli lapsella syntyissään.

Kyläläiset ihmettelivät koko päivän automobiilia ja tutkivat sen perinpohjin. Miten saattoi märkä aine palaa ja pyörittää moottoria, miten kesti kummi pyörässä sulamatta ja miten ilma sen sisällä. Monet olivat kysymykset ja monet olivat uudet ihmeet Kauri Hartikaisen pihassa. Mutta kaiken hälinän ulkopuolella istuivat jo kauempana rannassa Kauri ja veljensä Oleksi. Kertoi Kauri veljelleen tarinan seppä Ontreista ja tämän kohtalosta ja juhannuskokosta ja sepän viimeisestä matkasta maailmasta pois. Kuunteli Oleksi tarkasti veljeään.
- Mie näin miun pojassa Antrein heti, kun hää ol syntynt. Mikä kumma minnuu alko sit tänne vetämää? Tiesihää mie siust ja näist muist. Kasvatti-isä ei miulta mittää salant. Kaik mie tiesin, mut enhä mie osant kettää kaivata. Mut ku poika synty, miule tul kumma kaiho tänne Hartikanvaaraan. Täshä mie nyt oo akkoine mukoloine. Huomenis myös pietää ristiäisii. Antrei Hartikainen piäsööki höyrymylläril kummipojaks.

"Seppä Ontrei on isän koissa."

Kirkkoherran pöydän ääressä istui vaivaantunut mies. Kirkonkirja oli aukaistuna ja mustepullon jo melkein umpeen kuivunut suu muikisteli kuin jäätynyt matikka avannon reunalla. Isä Tenttu keräsi rohkeutta kirjoittaa, mitä ajatteli. Ihmiset olivat taipuvaisia puhumaan totena melkein kaiken, mitä uskalsivat todeksi ajatella. Karhut lensivät ja kotkilla saattoi olla kaksi päätä, lohikäärmeet mellastivat ja syöksivät tulta. Mikä oli totta, mikä katalaa mielikuvitusta, ei osannut aina ihmismieli toisistaan erottaa.
Imaisi kirkkoherra mustekynän metallista päätä ja kastoi terän pulloon, rapisteli ylimääräiset musteet, imaisi nenän kautta syvään henkeä ja alkoi kirjoittaa.

"Kuuluu palaneen Hartikanvaarassa juhannusyönä kokkovalkea tavallistakin kuumempana ja korkeampana. Tätä en uskalla toiks kirjoittaa, mutta monesta suusta olen kuullut samaa sanottavan. Olipa nostettu Kauri Hartikaisen kokon piälle seppä Ontrein kuvaksi tehty olkinen hahmo. Kaik sanottih sen oljesta olleen, mut hyö, jotka näyn näkiit, vannoot, jot siellä paloi seppä Ontrein maallinen maja lihoineen, luineen, kaikkineen. Suur isä taivainen minnuu varjelkoot hulluja hupajamasta, mutta tämän haluan ylös merkitä."

Kerrottiin, että seppä Ontrei oli humalapäissään maininnut Kaurille tahtovansa lähteä tuonilmaisiin kuin ahjon hiili kirkkaalla liekillä palaen ja ohuen harmaaksi tuhkaksi muuttuen ja ilmassa lentäen metsiin ja pelloille. Kovin oli hänestä tuntunut vastenmieliseltä ajatus maata syvällä haudan pohjalla sateiden liottamana ja kaiken maailman toukkien ja vönkiäisten syötävänä kuin haaskaliha ainakin tai jäätyä kankoksi kuin sianruho. Uljaampaa oli palaa hehkuen ja muuttua samoin tein tomuksi jälleen.

Isä Tenttu oli antanut itselleen kertoa monellakin suulla, että olivat höyrymyllyn miehet menneet jo kohta hautajaisten jälkeen kaivamaan seppä Ontrein vielä lahoamattoman ruumiin ja piilottaneet sen ensin Jekaterinan ruoka-aitan muhajääkasan alle säilöön ja sieltä sen sitten siirtäneet tuulenkaatojen ja metsänalusten sekaan kokkoon. Eivät olleet kuitenkaan vainajaa arkivaatteisiin pukeneet ja kokon päälle istumaan nostaneet, vaan makuulle olivat hänet siveästi asetelleet. Kuin varmemmaksi vakuudeksi rakensivat myllärit olkilyhteistä sepän hahmon kokon huipulle kuin ristiksi kirkon torniin. Kun ei kirkko antanut ruumista polttaa, tulivat ystävät tointa omin päin hoitamaan. Kukapa heidät siitä tuomitsisi, jos ei taivaan suuri Jumala. Ja Jumalalla oli avarampi katsanto niin elämään kuin kuolemaankin kuin ihmisellä konsanaan. Ei ollut väliä Hänelle, tuliko ihminen tykönsä luineen, lihoineen, vai nousiko höyrynä tai vaeltaisi harmaana tuhkana tuulen teitä taivaisiin.

"Kun ihminen siirtyy tuonilmaisiin, jiäp hänest muisto vain. Hauta on kiinni ja siinä puine risti piällä. Kuka uskoo, kuka epäilöö hauvas kenen olevan, vain Jumala totuuden tietänöö. Miule se riittää ja muulle maallisel vallal. Kuka tämän täst joskus lukenoo, ei kykene enää heitä tuomitsemaan. Seppä Ontrei on isän koissa ja väen muistiloissa."

Suora lähetys Öljymäeltä

On kuultu huhua, että Jeesus olisi tulossa. Onhan noita lappusia ollut sähköpaaluissa jo pitemmän aikaa: JEESUS TULEE - OLETKO VALMIS? Mutta kovin monelta lipsuvat nuo lappuset ohi silmien ja viesti ohi korvien kuin se kuuluisa sandaali öljymäen rinteellä. Mutta nytpä ovatkin muutamat amerikkalaiset televisioyhtiöt virittäneet kamerat öljymäelle ja koko maailma voi seurata suorana lähetyksenä elikkäs livenä Jeesuksen mahdollista uutta tulemista. "Ehhehhehe", sanoo varmasti moni. Mutta entäs jos?
Kannattaa siis seurata suoraa lähetystä

http://www.daystar.com/israel/live/

Teksasilaisen Daystar Television Networkin videokamera päivystää kellon ympäiri Jerusalemin Öljymäkeä kuin big brothersin valvova silmä. Minulla on kuitenkin sellainen aavistus, että aivan lähipäivinä nähdään jonkilainen haamu kiipeämässä Öljymäen rinteellä vähän siihen malliin, että tulossa ollaan. Aina jollakin suomalaisella turistilla sen verran on huumorinpilkettä silmäkulmassa. Ja promilleja veressä.

Ei natissut maailman napa

Juhannusaatto laskeutui hennoksi hämäräksi ja hyttyset alkoivat hyppelehtiä autereisessa ilmassa ja niiden siivet välkehtivät metsänrajaan laskevan auringon punahehkuisessa kilossa. Myllärit lauloivat pihakivellä kaulakkain ja tanssivat kasakoiden malliin saappaanpohjat rapisten ripaskaa kuka mitenkin. Jekaterina huolehti palavan soihdun Kaurille ja pyysi tätä sytyttämään kokkovalkean, ettei jäisi kokonaan komea kokko semmoisenaan jokivarteen seisomaan. Piti toimittaa seppä Ontrei tuon ilmaisiin ahjon tulipunaisena savuna lentämään ja korkeuksiin nousemaan kuin alkukesäinen kiuru.
Rätisten syttyivät alimmaiset oksat ja tuli kipusi oksa oksalta ylemmäs ja pian se kurkotteli kiihkeänä olkiukkoa ja tarttui ensin kiinni sepän oikeaan lahkeeseen, nousi siitä varovasti ylös ja kohta jo leimahti reppu ilmiliekkiin, pyöritti siinä tovin keltaisia ja punaisia lieskoja ja hamusi hattua päästä. Tuli punersi taivasta ja olkiset kipinät kiirehtivät ylös päin, tarttuivat ohueen tuuleen ja laskeutuivat alemmas kunnes lämmin viri kaappasi ne taas ja nosti kohti korkeuksia, sammuivat mustaksi nokipisteeksi ja leijuivat alas jokeen. Sinne ne uivat alavirtaan. Katsoi Kauri mitään puhumatta olkiukon matkaa, kiivasta taistelua tulta vastaan ja voimatonta vajoamista lopuksi maahan, pihamaalle, veteen, toiselle rannalle metsän reunaan. Niin oli kuin ihmisen matka tuon seppä Ontrein olkihahmon tulinen taival kokon harjalta olemattomiin, kipinöiden, kiivastellen, nousten ja laskien ja lopulta sammuen ikuisesti solisevaan virtaan.
Herkisi hetkiseksi mylläreitten humala kokkotulta katsellessa, mutta kun vaimeni viimein kiivain rätinä ja tulen melske, jo lauloivat miehet taas kuin elämään takaisin vironneina. Jo rapisivat saappaat pihasoralla ja kohosi oluinen tuoppi korkealle.
- A vot harasoo. Seppä Ontrein matka on piättynt. Kipunat syttyit ta sammuit. Semmost se on tää meijän elämä. Vaan sitä myö emmä käy suremaa.

Nousi aurinko juhannuspäivää virittämään ja karkea hiillos savusi rannassa. Nukkuivat myllärit kuka missäkin pitkin pihaa kuin maailman lapset äitinsä kammarissa. Aamuöinen kaste kimalteli ruohonkorsissa, ohut usva liikkui maan rajassa ja maailma nukkui syvästi juuri ennen heräämistä. Koira haukahti vaaran toisella puolella. Sen ääni kajahti vain kerran ja vaikeni sitten. Jokin oli liikahtanut hiljaisessa yössä, mutta pysähtynyt sitten taas. Ei natissut maailman napa, ei päästänyt ääntäkään.

Juhannussaunassa

Kun lehmät oli lypsetty ja ruokittu ja tallin asukkaat syötetty ja hoidettu, toivotti Jekaterina eläimille hyvää juhannusta vihtomalla kosken kuohuista nostettua vettä koivuvitsaksilla ja siunasi jokaisen eläimen erikseen niin niityllä kuin sisällä tallissakin.
- Mie mitä siule, sie hyvä miule.
Miehet olivat lopettaneet arkiset askareet jo aiemmin ja lämmittivät juhannussaunaa. Palavan puun kitkeränsuloinen tuoksu lepäsi kesäisen päivän yllä kevyenä kuin poutapilvi maan ja taivaan välissä. Ilma oli yhtä tyyni kuin keskikesäinen tuokio. Vain haavan lehdet liikahtelivat pitkien kantojen päässä verkkaisesti kuin tuulta odotellen, heilahtelivat kuulostellen lähes liikkumatonta ilmaa. Kuovin huuto kulki taivaan yli kaikuvana ja lekuttavana. Jekaterina pysähtyi kesken askareen.
- Kulliit huuteloo.

Konsta keräili itselleen niin mieluisia nahanpaloja ja asetteli ne ikiomaan kirstuunsa hyvään järjestykseen. Pojasta oli kasvanut melkein mies ja hänen tekemistään kengistä puhuttiin jo kuin oikean nahkasuutarin kengistä. Parempia ne olivatkin. Kaupunkireissuillaan toi Kauri pojalleen parhaat nahat, sellaiset, joita ei tavallisten kyläsuutarien verstaissa kukaan ollut nähnyt. Konsta leikkasi arvokkaat nahat huolella eikä montakaan palasta vuodasta hukkaan mennyt, vaan keksi hän kaikelle käyttöä milloin mihinkin koristeeksi ja silmän iloksi. Kun kovin monta juhlapäivää ei keskelle viikkoa asettunut, tuli hienoinen hartaus ja liikkeiden hitaus tuohon juhannusaaton puuhaan, ja vaatimattomatkin nahanpalat saivat uutta arvoa tulossa olevasta juhlasta.

Höyrymyllyn kattila pihisi jäähtyessään ja vaimea kolina kajahteli tuskin kuuluvana myllyn nurkilla. Pari vielä myllyllä touhuavaa miestä kanniskeli jauhoja hevoskärryyn ja kun työ oli tehty, saattoi isäntä kääntää hevosensa kohti kotia ja myllärit puistella valkoiset jauhopölyt puseronsa etumuksesta ja asettua juhannusaaton verkkaiseen tunnelmaan muitten mukaan. Kauri katsoi miehiä ja näki heidän lakaisevan myllyn portailta siihen varisseita jyviä ja norkkoja. Hitaita olivat jo miesten liikkeet eikä niissä ollut enää arjen kiireen tuntua. Kun myllyn ovet lukittiin ja avain tuotiin Kaurin taskuun, laskeutui juhannusaaton juhlava tuntu koko Hartikaisen pihapiiriin ja kaikki kiire jäi lopullisesti. Myllärit istahtivat saunan portaille tupakoimaan ja puhelemaan, mutta päivän töihin ei enää puheissakaan puututtu. Oli tyytyväinen ja työtä tehnyt olo. Kauri astui saunan porstuaan ja nosti reppunsa kuistille. Hitaasti hän aukaisi repun nahkaiset nyörit, kaiveli kuin hidastellen reppua ja iloisen paperinen kilahdus kirkasti miesten katseet kohti Kaurin repussa tonkivia käsiä.
- Mitähä se on mahtant apteekkar tänne kätkii?

Hartaina istuivat miehet ja maistelivat pullon sisältöä.  Ja kuin kesäisen juhlan humahtava humu nousi ensimmäinen ryyppy suloisen makeasti päähän ja nosti hyvän olon tunteesta miehen melkein portaista irti. Jo pyöritti ryyppy päässä sanoja sikin sokin eikä kukaan niitä ensin osannut oikeaan järjestykseen laittaa. Mutta kun tasaantui tuokioksi tuima tujaus, aukesivat myös sanaisen repun tummaksi pehmenneet nyörit ja kuuli Kauri kiitoksen miestensä sanoissa.
- Sie se perkele et paha mies oukkaa.

Yskäisi löyly kiukaasta kiukkuisen ja tulisen henkäyksen miesten jauhopölyiselle iholle ja kyyristyivät nuo polviensa varaan, mutta nousivat taas pian kuin häveten kuuman löylyn polttavaa tunnetta.
Kuuma sauna ja tuliset ryypyt saivat miehet puhisemaan kiukaan löylyä vastaan, mutta kun vähän rauhoittui kiehuvan veden pihinä kivillä, jo viskattiin uutta perään.
- Myö emmä perkele ole tult tänne vilust värisemmää. Kauri. Heitä vettä kivil. Siehä se höyrymyllär out.

Ruokapöydän kattoi Jekaterina yhdessä piikojensa kanssa pihamaalle. Keskellä pöytää oli kokonainen uuniporsas. Piimäsaavi oli täytetty reunojaan myöden ja leipää oli monella alusella. Vastakirnuttu, keltainen voi näytti kuin keskikesän aurinko olisi laskeutunut leipiä tervehtimään, ja kullankeltaiset siiat lepäilivät savuntuoksuisina riehtilöillä. Puisesta kiulusta laski Jekaterina vaahtoavaa olutta mukeihin ja saunan kuumentamat punanaamaiset miehet kaatoivat oluet hengittämättä mahaan. Miten olikaan elämä hyvä ja täysi Hartikanvaarassa. Miten kaukana olikaan kylmä ja nälkä. Miten kaukana kipu ja tuska. Eikä murhetta missään. Ja kohta jo nousi säkki jos toinenkin isännän jos toisenkin kärryyn. Ja kohta taas jauhettiin jauhoa niin, että kirpeät kipunat vain myllynkivistä lensivät. Eikä kukaan ollut huonoa miestä koskaan myllyllä nähnyt. Parhaasta päästä olivat Kauri ja Jekaterina, kunnian mieheksi oli Sassa kasvamassa ja perkele...
- Jos ei Konstan saapas kelpaa kuninkaalle, kulkekoot paska paljasti jaloin. Semmie vaan saatana sanon, jotta täs se on talo, jotei kuaja nin migäh. Ei sitä kuaja kiukkuine karhu, ei kakspäine kotka.

Onneksi jäi Vieno tekemättä

Kyllä Jumala oli hyvin kaukaa viisas, kun loi kaikessa kiireessään vain kaksi sukupuolta. Miten erilaiseksi elämä olisikaan muodostunut toisesta kylkiluusta ja kolmannesta sukupuolesta. Kovin on helppoa, kun miehen pitää löytää nainen ja naisen oikea mies. Useimmat ihmiset löytävät parinsa, jos eivät ole kovin ronkeleita ja monet löytävät jopa sielun kumppaninsa, sanotaan. Mutta kun kahden toisillensa sopivan ihmisen pitäisi löytää vielä onnensa varmistukseksi kolmas aivan eri sukupuolta oleva ihminen, kävisi perheen perustaminen varsin hankalaksi. Olisi siis vaikkapa mies, nainen ja vainen. Mies ja nainen ja vainen muodostaisivat täydellisen perheen eikä lasta saataisi aikaiseksi ilman kaikkia kolmea. Hmm.
Kun nyt pariskunta saa kaikessa rauhassa olla kahdestaan ja puuhata monenlaista mukavaa, pitäisi aina odottaa sitä kolmatta vaista onnea täydentämään. Ja kun nyt mies ja nainen ovat illalla vaikkapa hyvin levätyn viikonlopun jälkeen aktiivisia keskenään riemuitsemaan, kotiutuu vainen väsyneenä viikonloppupäivystyksestä eikä riemusta tulekaan edes kahden kauppaa saati kolmannelle korvapuustia. Tuollaisen elämän jälkeen ajaudutaan helposti avioeroon. Mutta kuka noista kolmesta eroaa kenestä, jos tunteet kuitenkin kulkevat ristikkäin? Mies rakastaa naista ja vaista, mutta nainen ei pidä siitä, kun vainen on aina töissä. Vainen taas rakastaa sekä miestä että naista eikä halua antaa avioeroa pelkän liian työn tekemisen takia.
Perheessä on kolme lasta ja heidän huoltajuutensa sitten jaetaan avioerossa sekä miehelle, naiselle että vaiselle. Mies saa joka kolmas viikonloppu olla viikonloppuisä, nainen joka kolmas viikonloppu on viikonloppuäiti ja vainen on joka kolmas viikonloppu viikonloppuräiti tai -risä. Kaikki kolme lasta ovat eri sukupuolta: yksi on poika, toinen tyttö ja kolmas syntyi syttönä. Voi voi. Avioliittoneuvolassa palaa valo yötä päivää, kun tietokoneohjelmat arpovat huoltajuutta kuin viralliset valvojat lottoa lauantaisin.
Kyllä Jumala oli kaukaa viisas, kun ensin loi Aatamin ja sitten Eevan ja jätti homman sikseen. Olisivat menneet maapallon navat sekaisin, jos olisi Jumala vielä vaikkapa viekkauttaan tai aivan huvin vuoksi puhaltanut hengen Aatamin toiseen kylkiluuhun, Vienoon.

Juhannus teki tuloaan

Viikkoa ennen juhannusta päätti Hartikanvaaran kesästä humaltunut väki kuin yhdestä mielestä heittää murheet ja surut seppä Ontrein kanssa samaan hautaan. Ei kummennut pohtia päivät pääksytysten ihmisen pahuutta, kun ilo kuitenkin asui kesäilloissa murhetta vahvempana, ja surua kirkkaampana se nousi auringon lailla jokaiseen aamuun. Kun aurinko muutamaksi yön tunniksi laski vaaran taakse päivän kierrosta levähtämään ja uutta päivää odottamaan, hiljeni arjen työ ja ajatukset kulkivat ihmisten mielissä onnellisia polkuja etsien. Kesäyönä ei uni ollut syvintä.

Kosken partaalle nousi komea kokko, kun väki ajoi metsänpohjilta tuulenkaatoja ja oksia ja latvuksia hevoskuormittain Kaurin koskenmutkaan. Sakeana sorisi puhe, iloisesti helähti nauru ja kauniina kuulsi Jekaterinan hento ääni, kun hän lauloi juhannusaskareita tehdessään. Ei olisi kulkija uskonut tuossa kylässä koskaan surua olleenkaan. Riemullista oli väen melske. Koirat hyppivät korkeuksiin kohoavan kokon ympärillä ja haukkuivat kuin olisivat toisilleenkin halunneet kertoa kuoleman jo kauaksi kaikonneen ja ilon pintaan nousseen taas pitkästä aikaa. Juhannus teki tuloaan.

Aattoaamuna kannettiin alajuoksulle kevättulvien kuljettama veneen raato kokon päälle. Se aseteltiin huipulle kokka kohti itää, ja hankaimiin sidottiin airot ja keskituhdolle istutettiin ihmisen kokoinen olkinukke, jolla oli reppu selässä ja suurilierinen hattu päässä. Kovasti se muistutti seppä Ontreita, kun repunsuusta pilkottivat vielä rautaiset pihdit kuin kotkan nokka.

Rantaan lähelle ruoka-aittaa rakennettiin tanssilava. Suuren suuri se ei ollut, mutta hyvin siihen mahtui puolenkymmentä paria jenkkaamaan. Soittajan penkki naulattiin lattiaan kiinni, jottei kukaan hurja sitä heittäisi illan päätteeksi kokkotulen ruuaksi tai saamattoman soittoniekan mukana kosken kuohuihin. Kun tiedettiin Kaurin käyneen Sortavalassa ja repun kovasti kilisseen kotimatkalla, varottiin jättämästä irralleen pihamaalle mitään, mikä saattaisi innostaa voimantunnossa juhannusta juhlivaa miestä koettamaan voimiaan. Kiveä toki saattoi pyörittää pahinkin päsmäri päissään pitkin pihamaata, mutta heittämään noita Hartikaisen pihajärkäleitä ei kyennyt yksikään mies koko Karjalassa. Se tiedettiin.

Kevät kirkasti Kaurin mielen

Ei notkahtanut maan napa eikä hidastunut kuun kierto ihmisen murheesta saati kuolemasta. Niin vähän painoi yhden ihmisen sielu, ettei edes lumihiutale reittiään muuttanut maahan pudotessaan saati sijaansa sen tähden vaihtanut. Maailma kulki kuin ei ihmistä olisikaan. Ei se jäänyt kuolleita suremaan, josko ei vauhtiaan kiihdyttänyt saati naamaansa hymyyn vääntänyt uuden ihmisen syntyessäkään.  Suru kulki latuaan ja mitä kauemmas latu kulki, sen heikommin näkyi jälki syvässä lumessa. Aika oli ihmisen hyvä ystävä, toista ihmistä parempi. Se ompeli haavat ja tasoitti arvet ja antoi unohduksen vähitellen tulla ajatuksiin. Väkivaltaisen surun edessä ihmisellä on vain yksi tie: koston tie. Se tie on tasainen ja selvä eikä sillä ole kuoppia tai kiviä. Mutta kun viikot vierivät ja kuukaudet kuluvat, tulee kelirikko koston tielle eikä sinne enää niin halukkaasti haluta kulkua kääntää.
Kun Kauri kuuli seppä Ontrein kuolemasta ja kun hän näki tuon pahoin runnellun ruumiin, oli hän valmis nostamaan myllärin kätensä murhaajaa vastaan. Mutta kuukausien kuluessa ja lumen taas sulaessa ja kosken paljastuessa koko komeuteensa Kauri ajatteli asiaa rauhallisesti ja kiihkottomasti. Ei hän ollut ystäväänsä unohtanut, ei vihamiehille anteeksi antanut, mutta uskoi kuitenkin oikeuden voimaan ja mahtiin. Kun saataisiin murhaajat kiinni, ei näitä kummennut Karjalan korkeimman kuusen paksuimpaan oksaan saattaa kaulastaan kiikkumaan, vaan käräjätupaan tuli heidät raudoissa raahata. Olisi kuitenkin Siperia noille julmureille pahempi rangaistus kuin silmukkaan sovittaminen ikinä. Siperia oli murhaajille kuolemaakin kovempi ja tulista luotia pahempi paikka muistella seppä Ontrein viimeisiä hetkiä ja veristä lihaa.

Nousi kiuru korkealle ja lirisi iloisin sävelin uutta kesää alkuun näkemättä matkassaan murheen häivää tai surun hiukkastakaan. Mitä korkeammalta se maahan katsoi, sitä enemmän sen laulussa kuului riemu kevään valosta ja sulavasta lumesta ja haihtuvasta jäästä. Katsoi Kauri kiurun nousua korkealle ja iloiseksi muuttui pitkän talven jälkeen synkän miehen mieli. Kuin olisi tumma harso häipynyt silmiltä täytti keväinen viri ajatuksen, kuin olisi kuolema kääntynyt kantapäillään ja pitkin askelin loitonnut pihapiiristä vähitellen korven kätköihin ja kauas erämaihin. Jäiden tavoin ryskäsi karkuun musta murhe, patosi korkeita jäälauttoja, ahtosi ja viimein hajosi kokonaan selkeän virran viedä. Murhe oli kuin pimeä ja pitkä talvi, joka hautoi ja kypsytti. Kun kevät tuli ja valo voitti, sai kuolemakin kirkkaat kasvot ja nopeat jalat, joilla juosta kauas korpiin tai rusahdellen laskea virtaa alas, kun ei muutakaan enää voinut.

Kuolema kultalautaselta

Saarnamies viipyi kylässä toista viikkoa ja opetti lapsetkin kiroilemaan saatanan ja perkeleen nimeen eivätkä vanhemmat näille perkeleille mitään mahtaneet. Jumalan sanassa oli saarnamiehen suojeleva kilpi kaikkia tulisen helvetinkolon asukkaita vastaan ja vanhempien sanaa vastaan ja mitä enemmän noita sarvipäitä nimeltä kutsui, sen voimallisemmaksi tuli myös Herran sana. Mutta levoton oli Savon Arolan veri eikä mies montakaan päivää samassa talossa viihtynyt. Ei häntä saarnojensa jälkeen enää taloon uudestaan kaivattukaan. Ei ollut miestä kylään kutsuttu, mutta ei häntä poiskaan ajettu. Eipä toisaalta kovin hanakasti estelty lähtemästäkään tai taloa vaihtamasta. Seppä Ontrei oli tapettu, vaan ei siitä parannut syyttää sen enempää Saatanaa kuin Perkelettäkään. Ihmisen tekoa oli se kaikki tyynni. Oliko tekoon syyllinen sepän tekemisistä kateellinen ja siksi miehen moukaroinut hengiltä, vai oliko vain sattuman oikusta paikalle osunut ja syyttä suotta miehen maapetiin mukiloinut? Sepän tavaroita ei ollut varastettu, vaan kaikki oli kärryssä ollut tallella ja koskemattomana. Eikä kukaan keksinyt yhtäkään vakavaa vihamiestä, jolla olisi jotakin ollut seppä Ontreita vastaan. Sanaisa oli seppä ollut suustaan ja sen kanssa useinkin peistä väännettiin, mutta käsiksi ei seppään kukaan ollut käynyt. Ei suun eikä sepän suuren koon takia. Eikä ollut sepällä koskaan ollut syytä toista ihmistä vasaroida sanojen tai tekojen vuoksi. Rauhallinen oli hän aina ollut ja hyväntuulisena hänet muistettiin.
Istui Kauri synkkänä alkutalviset illat eikä maistunut miehelle työ kuin aikaisemmin oli maistunut. Kovin kaipasi hän ystäväänsä ja kovin kaipasi hän taitavaa seppää höyrymyllynsä rautoja takomaan. Jos oli sepän kuolemaan syyllinen täysin vieras, oli se Kaurin ajatuksessa helpompi hyväksyä kuin tutun ja oman kylän miehen asettaminen murhaajan penkkiin. Jos oli seppä Ontrein kolhinut kuoliaaksi tuttu mies, tiesi Kauri olevansa syyllinen siihen kauheaan veritekoon. Kun ihmisen yli käveltiin, ei nahkaan jäänyt ystävän jalanjälki.
Oli hän kuullut usein ihmisten hänen menestystään kadehtineen ja olipa vähän aikaa sitten joutunut Tanjosen veljesten karhunpelin jälkiä päiväkausia korjaamaan. Ja kun siinä työssä oli seppä Ontrei ollut päämiehenä ja työnjohtajana, oli se saattanut kirvoittaa kiukkuisen miehen mielen surmaajan polulle puinen karttu kainalossa ja julma teko mielessä. Tekipä mies niin tai näin, oli se aina jonkun mielestä väärin. Jos piti mies toisen puolta elämän kivikkoisella polulla, koki toinen polkunsa vieläkin kivikkoisemmaksi ja siitä katkeroitui. Ja jos souti mies toisen joen yli veneellään, koki toinen hukkuvansa ilman saattajaa. Sellainen oli ihminen ja sellaista suri Kauri. Itseään suri, kun ei kyennyt ystävälleen enempää antamaan, vaan kuoleman tälle kultalautaselta tarjosi.

Savon Arola

Jokainen metallin kolahdus toi Kaurin mieleen tuonilmaisiin siirtyneen mainion miehen, seppä Ontrein. Ja kuin viimeisenä silmäyksenä pihan yli katsoi höyrypannun kyljessä kiiltänyt reiän paikka. Kenellä oli sellainen viha ihmistä kohtaan, että niin julmasti piti henki ruumiista hakata kuin syksyistä viljaa olisi riihenlattiaan kartulla kolistanut?
Tieto seppä Ontrein karmeasta kuolemasta kulki kuin halla kultaisen viljapellon yli ja kylmetti ihmisen mieltä kuin pakkanen viljaa. Ei uskottu ihmisen kykenevän kolhimaan hengiltä sellaista miestä, joka ei kenellekään pahaa tehnyt, vaan aina auttoi apua tarvitsevaa. Kun  hautajaispäivänä arkun kansi avattiin ja saattoväki näki omin silmin mustaksi muokatut kasvot ja särkyneet luut, vyöryi ahdistus ja tuska ihmisten päälle kuin lumi pitkin vaaran rinnettä. Ei rauhoittanut papin sana kostonhimoista surutaloa.
- Jos sie tappamal opetat ihmist olemaa tappamat, väärät siul on neuvot.
Niin sanoi isä Tenttu, mutta tuota ei kukaan halunnut kuulla. Ymmärrettiin, ettei tappajaa enää voinut opettaa millään muulla tavalla kuin ripustamalla korkeimman Karjalan kuusen paksuimpaan oksaan susien ja karhujen syötäväksi.

Viikkoa ennen joulua asteli Hartikanvaaran rinteen reunan umpilumista jotosta myöten suurikokoinen mies kuin korpien karhu. Hänen yllään oli ruskea hirvennahkaturkki ja päässään korkea, lampaannahkainen hattu vedettynä korville asti. Koirannahkakintaat olivat paksut ja kun mies kulkiessaan hakkasi käsiään vastakkain, kulki vaaran rinnettä myöden kaiku kuin mattoa olisi kirvesvarrella mäiskitty.

Lumiset kengät porstuaan kolisteltuaan astui mies Hartikaisen Kaurin komeaan taloon, otti koirannahkakintaat käsistään, läpsäytti niitä jalkojaan vasten ja heitti penkille. Sassa säikähti kintaiden näköä ja luuli miehen koiran penkille viskanneen. Kintaiden peukalot oli tehty koiran korvalehtiin ja kun nuo käsineet makasivat rinnakkain penkillä, näytti kuin pystykorva olisi siinä loikoillut.
- Jumalan terve.
Kauri tervehti miestä kaksin käsin.
-Ka terveh siule. A kukapa se sie olet, kun kuljet kuin karhu hangel?
Mies kertoi olevansa saarnamies, Jumalan sanansaattaja, perkeleen pahin painikumppani.
- Saatana riivaa tätäkin kylää. Se pitää ihmistä kuin leijona lammasta kynsissään eikä irti päästä. Puree sitä niskasta ja raatelee kuin susi karitsaa. Viattoman ihmisen veren se on valuttanut maahan kuin rakkotautinen lämpimän vetensä likasankoon. Se on lyönyt ihmisen hengiltä kuin Rooman rietas sotamies Jeesuksen Ristuksen ristillä ja pyhän sovintoveren valutti Kolkatan kiville. Samalla lailla on tässä kylässä villisti viilletty viattoman ihmisen nahka auki ja lyöty henki irti ihmisen lihasta, lyöty nahka puhki kuin Ristuksen käsi rautanaulalla ja jätetty kuolemaan yksin erämaahan. Saatanan perkeleen töitä tekevät ne, jotka puuttuvat äitien vaivalla  ja itkulla synnyttämiin lapsiin olkootkin, että ne lapset ovat jo aikamiehiä niin kuin tämä teijän kylän armoitettu seppäkin oli.

Kuunteli talon väki hiljaisena kiivaasti ja kiukkuisesti puhunutta miestä. Olivat Konsta ja Sassa lyöttäytyneet yhteen ja hymyilivät arastellen toisilleen. Seisoivat he niin kaukana saarnamiehestä kuin isossa tuvassa mahdollista oli. Konsta tönäisi veljeään ja kuiskasi.
- Saatanan perkeleen töitä.
Pojat pelkäsivät niin paljon saarnamiehen tulista puhetta, että pelko muuttui hysteeriseksi hihitykseksi ja tönimiseksi.

Kysyi mies yökortteeria itselleen ja hänet majoitettiin renkitupaan. Ei uskaltanut Jekaterina sijata vuodetta päärakennuksen vierashuoneeseen, kun pelkäsi miehen polttavan koko talon palavilla puheillaan ja tulisilla tarinoillaan.
- Jos vaik riiveet rikittää.
Ihmeteltiin, mistä oli kotoisin niinkin kiivas mies, joka jaksoi hengittämättä puhua tovit ja tuokiot. Ehti Kauri piippunsa täyttää ja perät takkaan kopistella sillä välin, kun mies manasi Karjalan hirmuiset hylkiöt helvetin lieskoihin perskarvoineen päivineen kärventymään.
- Mistä se tulloo noin kiukkuine mies?
Kertoi mies saapuneen sisä-Suomen Savosta, Kuopiosta kävelleensä ja Arola nimeltään.
- Onhaa se meilkii tääl Arola omas kyläs. Hönttä-Heikki. Mut sie oletkii Savon Aroloita.

Seppä Ontrein viimeinen matka

Kun Tanjosen veljesten karhunleikin kaikki vauriot pihassa ja myllyllä oli korjattu näkymättömiin, kokosi seppä Ontrei tavaransa kolukärryynsä ja saattoi itsensä matkaan kohti Sortavalan Harlun kylää, jonne Kauri suunnitteli höyrysahaa. Siellä olisi työmaata moneksi vuodeksi eikä sepän enää tarvitsisi sen jälkeen paikkaa vaihtaa, vaan voisi asettua asumaan sahalle, missä rauta oli aina puuta vasten lujilla ja sepällä takomista aamusta iltaan.
Raskaat olivat rautavanteiset vankkurit miehen kiskoa. Päivän hämärtyessä illaksi oli seppä Ontrei niin väsynyt, ettei jaksanut itselleen yösijaa etsiä, vaan rakensi kärrynsä viereen havuisen laavun ja siihen tulen sytytti lämmikkeeksi. Paistoi itselleen Jekaterinan mukaan leikkaamaa sianlihaa. Iloisesti räiskähteli paksu silava pannulla ja ruskeaksi paahtui paisti. Saatteli seppä suulliset maukkaan piimän kera alas vatsaan ja pian oli mies ravittu taas. Alkoi ankaran matkan rasitus kaikota lihaksista ja voima kulkeutui vähitellen takaisin reutoneeseen ruumiiseen. Kylläinen väsymys vaivutti miehen syvään ja rauhalliseen uneen. Nuotion tervakset räiskähtelivät ja kipinät kohoilivat syksyilmaan ja häipyivät tähtien taivaalliselle merelle kuin unet aamuiseen auringon nousuun.
Risahteli ja kohahteli metsä, kun miehet astelivat kohti hiipuvaa hiillosta. Pian näkivät he seppä Ontrein nukkuvan punahehkuisen loimotuksen kajossa suu auki ja kumea kuorsaus tärisytti raikasta ilmaa.  Nostivat molemmat miehet käsissään olleet sauvat ilmaan ja vimmatusti löivät he nukkuvaa miestä. Kun olivat kartunneet sepän ruumiin punalihaiseksi ja veriseksi, lopettivat miehet lyömisen ja katsoivat, hengittikö seppä Ontrei vielä. Ohuesti kuului rahiseva ääni elävästä miehestä ja paksuksi turvonneet lihakset värähtelivät.
Nuotio sammui kokonaan ja ohut höyryutu nousi laavuhavujen alta tuskin näkyvänä kuin jäätyvästä lätäköstä. Olivat pimeän yön kummat kulkijat peitelleet seppä Ontrein pieksetyn ruumiin havuilla kuin väkivallan vimmassa kuitenkin toivoen, ettei tuo poloinen paleltuisi hallayöhön.

- Vai semmoista on mänty tekemää?

Jekaterina nyyhkytti tammipöydän toisessa päässä Sassa sylissään. Iso poika katsoi onnetonta äitiään ja pyrki sylistä pois lattialle murhetta karkuun. Konsta seisoi uunin ääressä ja tuijotti tulta kuin unta katsoen. Ei uskonut hän papin puhetta, vaan yritti kaikin ajatuksin sitä valheeksi muovata. Vaan todeksi kävi isä Tentun tarina sitä selvemmin, mitä enemmän hän siitä kertoi. Oli löytynyt seppä Ontrei Hepomäen metsiköstä kuolleeksi kiusattuna ja havuilla peitettynä kuin koira. Mitään ei oltu häneltä varastettu eikä sepän tavaroihin koskettu, mutta kovin oli rujoksi murjottu vahva ja voimakas mies, ettei ollut löytäjä häntä ensin tutuksi tuntenut.

- Ussiempi heitä ollut on. Jälet kertoot, että kaks on lyöjää ollut. Kaks on ollut.

Sakeni savu Kaurin ympärillä eikä hän enää kuullut papin puhetta, ei vaimonsa ankaraa itkua. Korahteli öljyinen piippu ja sakea piki valahti Kaurin suuhun. Mies sylkäisi väkevän nesteen uunin palavaan liekkiin, joka sihahti ja leimahti kirkkaammaksi kuin Kaurin mieli.

- Ne Tanjoset tämän tekkiit. Ei riittänt heile karhun leikki. Pit vielä seppä karttuloihe kera kuolliiks lyyvä.

Satoi lunta

Keltaisen ruskea koivunlehti putosi koskeen ja ui virran mukana muutaman metrin, pysähtyi hetkiseksi suuren kiven takaiseen vieskaan ja pyöri ympäri kuin paikkaansa hakien. Vaan ei se malttanut jäädä paikalleen, vaan jo kohta siirtyi virtakohdan reunalle, pyöri siinä vimmatusti ja kiirehti uudestaan iloisesti ylöspäin ja taaksepäin ja sivuille ja eteen soljuilevaa, nousevaa, kohoilevaa koskipyörrettä. Valkoinen vaahto peitti lehden, kunnes se poukkelehti vaahdosta vapaaksi, värisi taas hetken uudella vaahtopäällä ja muljahti alas kivien väliin, nousi sieltä nopeasti, pyörähti muutaman kerran ja nousi taas vesipatsaan harjalle, viihtyi siinä haipuvan hetken ja jatkoi kivien väliin, tarttui kiinni sammalaiseen rapakiveen ja kuin olisi kaksin käsin siitä kiinni pitänyt, värisi se graniitissa kiinni kuin lapsi äitinsä sylissä vieraan ihmisen häntä tavoitellessa. Mutta kauan ei voimaton ruskalehti jaksanut vastustaa veden väkevää voimaa, vaan kohta jo irrotti virtaisa vesi lehden matkaa jatkamaan, pomppimaan, pyörimään, vitkastelemaan, kääntyilemään, vääntyilemään, seisahtumaan, kiirehtimään, nousemaan vikkelästi ylös ja nuljahtamaan vaahtoisen veden alle tai pulahtamaan pintaan. Niin kiirehti syksy alas Kaurin koskea, kunnes saapui suvantoon, lipui siinä hiljalleen kohti rantaa ja jäi rantapensaan juureen martomaan ja muuttumaan maaksi jälleen. Satoi lunta ja syksy alkoi muuttua talveksi taas.

Jo kaukaa kuului kärrynpyörien kolke ja hevosen laiska ravi. Märän luminuoskainen maa litisi kavioiden alla ja hevosen hengitys pärskähteli isä Tentun kiristeltyä suitsia Kaurin pihaan ajettuaan. Kovin usein ei pappi talon pihaan hevostaan kääntänyt ja siksi kävivät kaikki häntä uteliaina vastaan. Pelkän kahvin tai kyliä kiertelevien juttujen takia ei pappi kirkoltaan matkaan lähtenyt, vaan kaikki tiesivät vakavan ja totisen asian silloin kyseessä olleen, kun pappi sen edellä hevostaan ajoi.

Vakavina istuivat talon väki ja kirkonmies  suuren tammipöydän ääressä. Haroi ja hieroi Kauri piippuaan ja kopisteli sitä takan kiviin, puhalteli öljyä varresta koppaan ja valutteli ruskean pien arinalle, täytti kopan Pietarin imelällä tupakalla ja sytytti sen takkapuun hiilloksella.
- Vai semmoista on mänty tekemää.
- Semmoistapa hyvinkii on mänty tekemää.
Värisi isä Tentun siivoton parta kuin kuloheinä tuulessa.
- Semmoistapa hyvinkii.

Uudelle lukijalle tiedoksi

Hyvä lukija. Isoisäni Gauril Hartikaisen velmua tarinaa kannattaa alkaa lukea aivan alusta.

http://www.hannuhartikainen.blogspot.fi/2012/07/sukuni-on-muilta-mailta.html

Toinen jauhoi, toinen takoi

Seppä Ontrein kädet olivat suuret kuin ojalapio, mutta sormet olivat herkät ja tunnokkaat kuin pelimannilla.  Kaurin höyrymyllyn onkapannun ammottava reikä hävisi kuin siinä ei koskaan olisi reikää ollutkaan. Reiän paikalle niittasi seppä pyöreän kilven ja teki sen niin tiiviiksi, ettei pihahdustakaan päässyt niittien välistä ilmaa höyryllä sotkemaan. Lupasi seppä Ontrei opettaa Tanjosen pojille karhuntanssia, kun ne vain kiinni saisi. Mutta kovin kiersivät veljekset myllyn kaukaa ja väistivät tiellä kaikkia, jotka vähänkään myllyn asioilla liikkuivat.
Kauri oli aina uskonut olevansa rehti mies, jonka tekemiset olivat kaikkien puolella eivätkä ketään vastaan. Kun kauppa sujui ja mylly jauhoi, tuli rahaakin kirstuun enemmän kuin sitä tarvitsi käyttää. Tiukan paikan tullen ei tyhjästä kirstusta olisikaan ollut menoreikää paikkaamaan, mutta tuota asiaa eivät Tanjosen pojat koskaan ymmärtäneet. Olivat kuulleet idästä oppinsa saaneitten saarnamiesten sylki suusta lentäen puhuneen, miten ahneet tehtailijat ja patruunat ja tilanomistajat ja kartanonherrat keräsivät ruplat ja markat paksuihin nahkalompsiinsa ja veivät rahojaan kirkonkylien pankkeihin korkoa kasvamaan ja lisääntymään sillä aikaa, kun työväki paikkasi pöksyjään ja kiristi kankaista vyötään nälästä naukuvan vatsansa ympärille.
Hartikanvaarassa ei kukaan kulkenut huonoissa vaatteissa saati nähnyt nälkää. Kauri tarjosi työtä vieraalle aina, kun sitä vain oli tarjota. Mutta ei niin kauniskarvaista koiraa ollut, ettei kirppu sen nahkaa olisi tilaisuuden tullen purrut.
Vinttikaivoa korjatessaan Kauri ajatteli janoista, joka itselleen vain vahinkoa teki sotkemalla raikkaan ja hyvän kaivon. Kun korjasi ja nosti ruoka-aittansa kivijalaltaan pudonnutta nurkkaa, muisti Kauri hevosensa hengiltä pieksäneen miehen. Oli tuo kelvoton ruunallaan vedättänyt liian raskasta kuormaa. Kun oli elikolta voima loppunut, ei ollut mies tälle heiniä tarjonnut, vaan kiukuspäissään sen hengiltä hakannut. Sinne olivat metsään jääneet niin hevonen kuin raskas kuormakin. Tyhjin käsin oli kotiin tarponut kiukussaan oikeutta jakanut mies.
Istuivat rannalla seppä ja mylläri ja miettivät ihmisen mieltä. Oliko järin väärin, että yhdellä oli vähän paremmin kuin muilla ja muillakin varsin hyvä. Vai oliko parempi niin, että kenelläkään ei ollut hyvä. Sanoi sepän järki, ettei kaikille voinut tasapäin jakaa. Ja jos tasan jakoikin, takoi toinen heti markan kahdeksi ja toinen syödä jauhoi sen ainokaisen. Semmoinen oli ihminen. Toinen eli sitä päivää ja toinen ajatteli huomista. Toinen aukaisi pirttinsä oven vieraan tulla ja syödä, toinen salvan työnsi oven eteen ja lihatiinun laittoi komeroon muilta piiloon. Kukin tuli kylläiseksi tavallaan ja kukin näki nälkää mahallaan. Tasan ei mennyt koskaan hyvä eikä paha. Jos ei aina itselle lisää saanutkaan, tuli mieli paremmaksi, kun toiseltakin pois kiskoi. Niin aatoksivat miehet nokikäsin istuissaan. Toinen jauhoi ja toinen takoi ja ehyeksi elämää yrittivät, toisten rikki repimää.

Sotakoneisto ei sääli halukasta: ota toinen oikealta

Ihminen ei käytä mihinkään niin paljon rahaa ja voimavaroja kuin toisen ihmisen tappamisen suunnitteluun ja toteutukseen. Sotakoneet ovat kalliita ja sitovat älyä ympärilleen varsin mittavia määriä. Se on hyvin harmillista. Toki noista tuhoponnisteluista joissakin tapauksissa hyötyy myös rauhallinen ja rakastava maailma, mutta kovin on kallis tuo hyvinvoinnin kiertotie.

Säilyke lienee tunnetuin sotakeksintö. Kun piti maailmansodan taistelureissuilla saada helposti tuoretta ja syömäkelpoista ruokaa, keksittiin säilöä lihaa ja muita elintarvikkeita ilmatiiviiseen peltiastiaan. Uusimpia ihmiskuntaa kovasti hyödyttäneitä oivalluksia ja sotatuotekehittelyn tuloksia on gps-paikannus. Kun aiemmin vain ohjukselle annettiin oikeat koordinaatit löytää vihollisen tukikohtiin tuhoa tekemään, nyt myös tavallinen autoilija saattaa löytää kotiin tai kylään satelliittipaikantimen avulla. "...ota toinen oikealle..." Mutta niin kuin sodassa saattaa ohjus harhautua radaltaan, myös sokeasti geepeeässän opastusta seuraava voi löytää itsensä autoineen vaikka satama-altaasta. Sodassa tappion voi ymmärtää, mutta kylmässä altaassa auton kanssa voi myötätunto sotainisinööriä kohtaan olla hakusessa.

"Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin..." Noin kirjoittaa runoilija. Jos seksin puute tappaisi, olisi sotakoneiston älyosasto keksinyt jo yksinäiselle sotilaalle keinokaverin. Mutta sukupuolipartnerin puute ei liene sodan kannalta niin merkittävä, että siihen kannattaisi investoida älyä tai rahaa. Niinpä toistaiseksi yksinäisen ihmisen kumppaniksi on vain typeränoloisia kumilolitoja ja Antonio Banderas Blow Up Dollseja. Ei ole kehittänyt sotainsinööri sotapojalle sellaista kumikumppania, jonka kanssa voisi keskustella Herman Hessen Lasihelmipelistä ja naukkailla nuotiolla punaviiniä partioreissulla vihollisen selustassa. Saati sitten leikkiä lemmellä kynsitulien lämmössä vihollisen laserkatseelta suojassa. Vaan jos olisi, olisi myös vihollinen kehittänyt keinon mokoman mukavuusvälineen nopeasti paikallistaa. Ei tuntuisi hääviltä semmoinen, kun vihollinen ampuisi yksinäisen sotamiehen nuotiokumppanin taivaantuuliin kesken henkevimmän keskustelun. Voisipa osalliseksi joutua tavan siviilikin metsäautotielle poikettuaan. Siinä olisi metsien mies housut kintuissa escortinsa takapenkillä ypöyksin, kun täsmäohjus olisi vienyt morsiamen kuin taikuri pöytäliinan astiaston alta. "Ota toinen oikealta."

Ammut hyvän hevoisen ja karhun saat

"Tanjosen pojat Ontrei ja Vasili olivat käyneet idästä pyytämässä karhun ja sitä pitäneet päiväkausia nälässä. Päästivät sen Gauril ja Jekaterina Hartikaisen pihassa irti ja se oli kiusattuna saanut aikaan paljon tuhoa. Veljekset eivät tunnustaneet tekoaan, mutta kun eivät ole kovin viisaina miehinä he tunnettuja, pääteltiin valjaista juuri näiden koltiaisten olleen asialla. Valjaat olivat Tanjosen poikien isän, Grigori Tanjosen jo vanhuuteen kuolleen tamman valjaat. Karhun ei kukaan tiennyt osaavan itseään hevoskärryn eteen valjastaa."

Noin kirjoitti isä-Tenttu kirkonkirjaan ja tallensi varsin ikävän tapahtuman tulevien sukupolvien luettavaksi.

Myllyllä ei monta päivää vahinkoja korjattu saati niiden perään murhetta kannettu. Levisi pitkin pitäjiä kummallinen tarina pienestä hevosesta, joka oli pitkin taivaita kärryihin valjastettuna Hartikanvaaraan lentänyt tähtivana perässään. Oli pihan poikki kaarrellut kuin ryssän kotka ja aina mennessään milloin minkin tavaran särkenyt tai nurin potkinut. Kun talon isäntä oli viimein saanut hevosen alas ammutuksi, olikin tuo ryökäle maahan pudottuaan muuttunut mesikämmeneksi. Noista puheista katsottiin ennusmerkkejä tuleviksi tapahtumiksi. Mitä kauemmas Hartikanvaarasta tarina kulki, sen väkevämmäksi muuttui hevosen voima ja sen suuremmat olivat myllyrannan tuhot. Olipa jo kaksipäinen kotkakin hevoskärryn kanssa lennellyt ja raadellut katraallisen lampaita käyrällä nokallaan ennen kuin oli Kauri saanut sen alas ammutuksi ja viimeistä sulkaa myöten kynityksi. Tiedettiin noista merkeistä, että maailma mullistuisi Venäjän maalla ja pahat ajat tulisivat sieltä Suomen suuriruhtinaskuntaan kuin aina ennenkin. Sanottiin, että kasakoiden tuloa tiesivät kaksipäiset kotkat, ja kaikista pahin ennusmerkki olikin juuri karhuksi muuttunut hevonen.
- Heboinen on niätsen Suomi ja ryssän karhu on ryssän karhu. Sen tiijät, miten hänessä käy. Ammut hyvän heboisen da karhun suat.

Eivät täyttyneet omat taskut toisen vahingosta

Ähisivät veljekset karhun ympärillä ja yrittivät saada elikkoa pysymään sapilailla. Raskasta oli nukkuvaa ja velttoa karhua liikutella, kun maa veti sitä puoleensa kuin umpihumalaista ainakin. Kun saivat miehet lurppahuulisen mesikämmenen viimein vonkuroitua aisojen päälle maakaamaan, nostivat he sapilaiden vetopäät ylös ja kokeilivat voimiaan liikuttaa melkein täysikokoista eläintä. Niin alkoi nukkuvan karhun ja Tanjosen veljesten vaivalloinen matka kohti Hartikanvaaraa.
Toista vuorokautta vetivät miehet milloin umpiunessa rojottavaa, milloin puolihereillä nykivää otsoa kohti Kaurin myllyä. Kun matka oli lopuillaan, pysähtyivät he odottamaan pimenevää iltaa ja karhun heräämistä. Veljekset olivat sitoneet karhun kaulassa oleviin valjaisiin vahvat köydet molemmille puolille ja solminneet ne puihin kiinni. Kun karhu heräisi, se ei pääsisi käsiksi kumpaankaan mieheen. Tokkuraista karhua olisi helppo kuljettaa köysien välissä juuri sinne, minne miehet halusivat.
Karhu värähti ja sen silmät aukesivat tuokioksi, kun höyrymyllyn pilli vihelsi ja puski ilmoille valkoisen puhdasta höyryä. Oli ilta ja myllyn väki lopetteli päivän töitä. Vähitellen pihapiiri rauhoittui, ja kun hämärä laskeutui koskelle, sammui viimeinenkin oranssi kajo taivaanrannasta ja tuli läpinäkemättömän pimeää.
Lökki-Ontrei tökki terävällä kepillä karhua ja sai sen nousemaan viimein huojuville jaloilleen. Raskas oli karhun käpälä, mutta nälkä ja kiukku saivat sen kuitenkin komuamaan ylös. Se murahteli ja puuskutti ja kävi kohta taas istumaan. Miehet kiristivät köysiä ja vetivät sitä nousemaan tassuilleen. Karhu yritti vastustaa miesten voimaa. Se oli päiväkausien nukkumisesta ja nälästä ja veljesten liemistä vielä niin voimaton, ettei jaksanut kauan vastaan hangata, vaan taipui löntystämään kuin lehmä miesten välissä.
Kuu nousi taivaalle ja alkoi valaista pihapiiriä. Vasili tunsi Kaurin tantereen ja tiesi, missä mies mitäkin värkkiä säilytti. Hevosen kärryjen ylöpäin sojottavat aisat näkyivät kuun kirkastamaa taivasta vasten ja veljekset alkoivat taluttaa karhua kohti kärryä. Asettelivat vielä pökkyräisen otson aisojen väliin ja kiristivät valjaat aisoihin. Siinä nuokkui metsän kuningas Kauri Hartikaisen pihassa aisojen välissä kuin uskollinen koira kuono pystyssä ja ilmaa laiskasti haistellen.
Löivät rutaleet kaksissa miehin karhua vitsaksilla ja ärsyttivät tämän täysin hereille.
- Persiille ammuttuu meskämmentä ei piättele kärry eikä mikä. Koht sillää alkajaa Kaurin pihas pyörii hullun mylly.

Lökki-Ontrei avasi ranta-aitan ovet ja Vasili ryösti savusaunan orsilta kylkipaloja sylyksen täydeltä ja viskeli rustoisia ja maukkaaksi savustuneita luita pitkin pihaa. Karhun voimat palautuivat viekkaiden hajujen voimasta ja sen nälkä sai sen sellaiseen vimmaan, jota ei ihmissilmä ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Säikähtivät Tanjosen pojatkin moista menoa, kun karhu laukkasi pitkin pihaa hevoskärryn aisoissa. Ahdistettu ja nälkäinen eläin rymisteli ja särki kärryineen kaiken, mikä sen tielle osui. Putosi aitan nurkka, ryskäsi nahkasaranoiltaan savusaunan ovi, lensivät ämpärit ja kiulut ja kaatui vinttikaivon vintti kuin ikihonka ryskäten ja remuten pitkin pituuttaan pihalle. Kun karhu sai suupalan maasta noukituksi, sen tunsi kärryjen aisojen sitä uhkaavan ja se hyökkäsi vastustajaansa päin sellaisella vimmalla, ettei sitä kestänyt ihmisen rakennus eikä luojan luoma.

Jekaterina heräsi pihalta kuuluvaan karhun örinään ja kolinaan ja ryntäsi ikkunaan katsomaan hirveää menoa. Korkean talon ylähuoneista avautui näky, jota hän ei olisi koskaan uskonut näkevänsä. Kirkkaassa kuutamossa laukkasi pihassa pieni ja vimmattu hevonen aisoissa kuin pirun ja perkeleen poni ja murisi ja mölisi kuin metsän kiimainen karhu. Kärry pomppi puolelta toiselle ja murjoi ja ruhjoi tielleen osuvia esineitä ja piha oli kuin sen keskellä olisi räjäytetty tunamenttipommi. Oli saanut karhun kauheasta vimmasta osansa myös höyrymyllyn herkkä sielu. Suuri reikä onkapannun kyljessä oli kuin avanto keskellä polkua.

Istuivat toisella rannalla Tanjosen veljekset ja nauroivat ja hirnuivat Kaurin vahinkoa ja karhun vallatonta vimmaa. Kuulivat oven käyvän ja Kaurin kiroavan pihan hävitystä. Kajahti kohta tuima laukaus, ja kaiku velloi kuun kellastamassa yössä edes takaisin. Näkivät miehet karhun kaatuvan aisojen väliin, ja kuulivat, miten metelin ja meuhkeen ja aseen paukahduksen jälkeen täydellinen hiljaisuus asettui pihapiiriin kuin verho olisi hitaasti vedetty ikkunan eteen.
- Tulha tuota väzykkäse rahal reikee höyrymylläril.
Hihittivät miehet aiheuttamaansa vahinkoa ja pyyhkivät kylmän yöilman valuttamia sieraimia takin hihaan. Olivat he ylpeitä järjestämästään sekamelskasta ja tiesivät, että kauan kulkisi kylillä tarina Kauri Hartikaisen vimmaisesta hevosesta, joka kuoltuaan karhuksi muuttui.
- Onha häl njenguo kirstu pohja rököllää. Ize pitää, muillei anna. Siinäi siule.

Niin jakoivat Tanjosen veljekset Kaurin rahoja ja uskoivat kirstun pohjan vähän lähemmäksi tulleen. Mutta eipä tuosta pirun ponin vierailusta niin suurta reikää Kaurin taskuun tullut, että paikkaamaan olisi pitänyt ruveta. Vaan eivätpä täyttyneet veljestenkään taskut. Yhtä tyhjät ne olivat seuraavana aamuna kuin olivat ennenkin olleet.

Myllyranta laskeutui pyhään

Leveäteräinen kirves kumahti tuoreeseen lihaan ja katkeava luu rusahti kuin kuivunut koivun oksa. Kauri oli nostanut sian ruhon puolikkaista pölkyistä rakennetulle vaahterapöydälle ja pilkkoi sian parin kilon paloiksi. Kylkiluista keitettäisiin soppaa tai savustettaisiin ne savusaunan orsilla maittaviksi makupaloiksi, joita kelpasi kylminä talvipäivinä imeskellä. Jekaterina pinoi lihat kankaiden väliin jokivarren aittaan. Aitan lattia oli vahvan muhakerroksen peitossa ja muhan alta kuulsi valkoinen lumi ja kirkas jää. Se oli joen jääpeitteestä sahattu kesää varten sahanmuhan alle kylmää hohkamaan ja ruokaa säilömään. Eivät sienneet kylmässä aitassa kärpäsen toukat saati viihtyneet torakat tai muut lihan perään olevat hyönteiset. Ja vahva suolakerros karkotti sitkeimmänkin tuholaisen maukkaan sianlihan kimpusta.
Neljälle ihmiselle kokonaisesta siasta piisasi melkein puoleksi vuodeksi silavaiseksi siivuksi leivän päälle, rasvaiseksi paistiksi perunoita höystämään tai muhevaksi kinkuksi joulupöytään. Oli kuullut Kauri matkoillaan, miten Ruotsin maalla jouluksi sika tapettiin ja sen kinkut paistettiin kokonaisina joulua tupaan tuomaan. Pää työnnettiin kokonaisena uuniin ja ruskeaksi paistettiin ja vielä lopuksi kirkkaanpunainen omena sen suuhun työnnettiin.
- Ka juablukka sikopotsin suus se ylen äijält tsomainen on.

Oli lauantaipäivä. Myllyn kattilan alla paloi tuli verkkaisesti ja kone kolahteli kuulaan kumeasti. Aamupäivän työt oli tehty ja laskeuduttiin kohti pyhää. Toistakymmentä kuormaa jyviä oli jauhettu jauhoiksi leipää ja puuroa ja nisua varten, lehmille appeen sekaan karkeammaksi ja nisujauhoksi ohuen ohueksi tai puolikarkeaksi. Ei jauhanut Kaurin mylly enää sitä, mitä sattui kivien välistä tulemaan, vaan sellaiseksi se jyvän hienonsi, millaiseksi mylläri sen halusi. Puolen päivän jälkeen lähtivät miehet koteihinsa ja jättivät Kaurin ja Jekaterinan poikiensa kanssa myllyrantaa keskenään asumaan.

Loppukesän leppeä tuuli liikutteli ensimmäisten hallaöitten värittämää pihapiiriä. Pihlajien lehdet olivat alkaneet jo vähän punertaa, ja painavat marjatertut taivuttelivat oksia alemmas. Tuuli huojutteli niitä hitaasti kuin arvellen ja kuulostellen. Saunan avoimesta ovesta leyhysi savuinen lämpö ja sen kitkerä haju levisi pitkin rantaa ja nousi päätalolle saakka. Konsta ja Sassa kantoivat vettä saunan paljulle kumpikin voimiensa mukaan. Poikien hiusrajat olivat hiestä märkinä, ja kovin raskaina painoivat puiset vesikiulut hentojen poikien käsissä.
- Männööt hyvät lämmöt hukkaan tyhjää touhutessa.
Konsta ei ollut koskaan kovin innoissaan ruumiilliseen työhön tarttumassa. Veden kantaminen oli hänestä kovin vastenmielistä ja monesti yllätettiin hänet vajaan kiulun kanssa kävelemässä ja omastaan Sassalle jakamassa. Mutta niinkuin aina ihminen, joka ruumiin työtä vieroksuu, keksii hän mitä kummallisimpia apuvälineitä elämäänsä helpottamaan. Eipä aikaakaan, kun nousi myllyrannasta saunaa kohti köysirata, johon oli Konsta sitonut puolen kymmentä puista vesikiulua. Kiilapyörään oli poika taottanut seppä Ontreilla rautaisen kammen ja jo nousi pesuvesi saunapaljuun yhtäkään askelta ottamatta ja otsaa hikeen asti saattamatta. Muutaman tsaarin kopeekan hinnalla hän sai Sassan vielä kampea pyörittämään ja keskittyi itse uutta keksintöään vielä paremmaksi säätämään.

Porisi padassa kesäsian ensimmäinen lihakimpale ruokapöytään. Saunan ovet olivat apposen avoimina ja suuren kivikiukaan viimeiset lämmöt kuivattivat löylyn kostuttamia seiniä ja lauteita. Ylisellä kuivuivat kylkipalat ja imivät viimeisiä savujälkeisiä mausteekseen. Saattaisi siitä jo kirkonmenon jälkeen taittaa rapoisan luun lihoineen, mehuineen.

Keittyvän lihan ja kuivuvan kylkipalan himoittava tuoksu nousi selkeän syyskesän pilvettömälle taivaalle, laskeutui sieltä alas ja leijaili huumaavana kilometrien päähän  horteestaan heräilevän uroskarhun päiväkausien nälän herkistämään kirsuun. Haistoivat herkullisen tuoksun myös Tanjosen veljesten räkäreunaiset sieraimet ja tiesivät silloin kuraturvat, että oli aika tarkistaa karvatassun valjasremmit.

Karhun nälkä kasvaa maatessa

Laukaus kajahti ja harmaa savu pöllähti kuolevan eläimen suojaksi. Sika katsoi pyörein silmin hämmästellen elämää viimeisen kerran mustaruutinen reikä keskellä otsaa, huojui ja heilautti päätään ja putosi suorilta jaloiltaan tantereeseen. Sika teurastettiin ja nostettiin roikkumaan myllyn päädyssä olevan teurashuoneen kattoparruun. Veripisarat nolppusivat sen kärsästä, kun se heilui köyden nokassa aukinaiseksi leikattuna kylkiluut valkoisina kuin maalikylien ikkunanpokat. Jekaterina vilkaisi vielä sikaa ja työnsi oven kiinni.
- Sikopotsi sinnuu, miten käi. Miun nälgäin on siun henkeis.

Kuolleen sian ja tuoreen veren haju alkoi kulkeutua tuulen mukana pitkin Hartikanvaaran rinteitä, kierteli jokirantoja, mutkitteli puitten ja pensaitten välistä, oikoi paloaukeat, saavutti sakeat metsät ja ryteikköiset nevat ja asettui viekkaasti herättelemään rankahäkissään makoilevaa karhu-urosta. Mustanahkainen sierainpari heilahteli ja ylähuuli nousi ylös ja paljasti kellanvalkoiset hampaat. Suu aukesi ja kieli putosi veltosti ulos, mutta voimistui pian ja lipaisi kirsun kosteaksi. Lökki-Ontrei ja Vasili valpastuivat, kun huomasivat saaliinsa heräilevän ja tavoittelevan sille mieluista hajua. Miehet tiesivät, ettei heidän parannut otsoa hereille asti laskea, vaikka häkki olikin tukevasti neljän männyn välissä eikä ihan heti periksi antaisi. Oli kuitenkin helpompi pitää karhu makuullaan ja voimatonna häkissä kuin sitä täysissä äkeissään ja kiukkuisena kesyttää. Valuttivat miehet yksissä tuumin keitostaan karhun kitaan ja jo muutaman minuutin kuluttua se nukkui taas sikeästi kuin talviuntaan. Muutaman kerran sen tassut heilahtivat ja maha kouristi, mutta pian se rauhoittui paikalleen kuin henkensä heittänyt.

Tiesivät veljekset karhun haistaneen tuoreen lihan ja lämpimän veren eikä se ihan heti sitä hajua unohtaisi. Ei semmitenkään, kun oli nälkäinen ja varmasti kiukkuinen ja kiivas, kun pitkästä unestaan viimein heräisi, milloin heräisi. Mutta vielä muutaman päivän ajan piti karhun elimistöään tyhjentää ja nälkäänsä kasvattaa ennen kuin päästäisivät nuo turjakkeet karhun pinteestään. Tökkivät vielä nukkuvaa karhua ja kokeilivat, että olivat valjaat tukevasti kaulan ympärillä.

Veljekset rakentavat karhulle häkin

Keittivät veljekset virran rannalla läkkipänikässä ruskean vihreää keitostaan ja iloisesti porisi kynsitulien alla sakea velli. Eivät uskaltaneen miehet makua maistaa, sillä he tiesivät tuon sopan sangen nukuttavaksi. Hirvensalviaa, kääpärouskua, metsämataraa, kurjakkia, vatamonlehteä ja niittynärväkettä oli sekoitettu jokiveteen ja kärpässienistä puristettuun maitoon ja laiskasti höyrysi keitos hennon tulen yläpuolella ja kuin auringonpaisteeseen nukahtaneen ihmisen uni siirtyili höyry puolelta toiselle ja nousi vähitellen ylöspäin ja katosi taivaan tuuliin.
Nuori karhu urahteli jalat sidottuina. Sen silmät olivat puolittain auki ja tuijottivat väsyneinä yhteen kohtaan. Sillä ei ollut minkäänlaista käsitystä sen kummemmin paikasta kuin ajastakaan, jos nyt karhu ajasta mitään ymmärsi. Ei se tuntenut tassujensa ympärillä olevia köysiä, vaan pää humisi ja pyöri ja kesäiset niityt vilisivät sen päässä kuin karhun unet. Olivat juottaneet veljekset sille jo ensimmäisen lipollisen keittämäänsä unilääkettä eikä karhusta olisi heille muuta kuin kantamisen vastus seuraavaan päivään asti.

Käsivarren paksuisista rangoista Lökki-Ontrei ja Vasili rakensivat kestävän ja karhunmentävän häkin, johon tiedoton ja veltto mesikämmen raahattiin päätään selvittämään. Häkin kulmapuiksi oli valittu pystyyn jätetyt nuoret männyt, jotka varmasti kestäisivät vahvan eläimen rimpuilun jalkaköysissä, kunhan otso vain heräisi ja alkaisi vapauden perään itseään irti reuhtoa. Karhun kaulaan olivat ryökäleet pujottaneet hevosen valjaat ja kiristäneet ne tiukasti kiinni. Siinä makasi metsien kuningas kieli ulkona silmät sirrillään ja valjaissa kuin kyntöruuna Hartikanvaaran nuljukoiden ansassa eikä maailman menosta mitään tiennyt.

Maailma ei ole enää totta

Sinivalkoinen valhe on uusi suomalainen elokuva huippu-urheilusta ja dopingista. Kerrotaan, että 60- ja 70-luvuilla dopingin ja varsinkin kasvuhormonien käyttö oli vallan yleistä kaikissa huippu-urheilua harrastavissa maissa ja ettei ilman lisäaineita ylipäätään voinut kukaan pärjätä. Kun sitten elokuvan paljastamia urheilijoita haastateltiin televisiossa ja kyseltiin totuuden perään, järjestään vilppi kiellettiin. Joku valehtelee, mutta entäs sitten. Neljänkymmenen vuoden takaisia asioita pengottaessa käsittääkseni on noinkin vähäisen asian kyseessä ollen aivan sama, kuka puhuu totta ja kuka lööperiä.

Nokian Lumia 900 -puhelin oli jätättänyt viikonloppuna kokonaisen tunnin. Oli jossakin kohtaa tullut ohjelmointivirhe ja puhelimen kello oli kääntänyt itsensä tunnin verran taaksepäin. Ja koko maailma julisti asiaa kuin viimeistä päivää. Ennen vanhaan kellot saattoivat jopa kokonaan pysähtyä. Niitä vähän kopisteltiin ja huomattiin, että veto on loppunut. Niinpä käännettiin nupista tai avaimesta vieteri tiukalle ja taas kävi kello kutakuinkin oikeaa aikaa.

Suomessa(kin) leikellään pikkupoikien esinahkoja kuin lauantaimakkaraa monenmoiseen uskonnolliseen perinteeseen ja raamattuun ja koraaniin vedoten. Se kuulemma puhdistaa ihmistä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Näin eilen dokumentin itse leikkauksesta eikä se minusta ollut kovin mukavaa katsottavaa. Esinahka vedettiin pitkälle kuin taikuri tyhjää ilmapalloa ja halkaistiin kuin makkaran kuori ja sitten ratkottiin terskan päältä kuin takin kaulus ompeleistaan. Pikkupoika oli nukutettu eikä häneltä ilmeisesti oltu toimenpiteeseen lupaa kysytty. Mutta kaikkia pikkupoikia ei nukuteta eikä edes puuduteta, vaan leikellään herkkähermoista esinahkaa lapsen kivusta välittämättä ja huutoa kuulematta. Esinahatonta kikkeliä tarvitaan kuulemma joissakin uskonnollisissa rituaaleissa. Niin sanoi dokumentissa muuan oppinut kirkon/moskeijan mies. Onneksi minun ei niitä rituaaleja tarvitse koskaan nähdä.

Kun noita asioita mietin ja vertailen ja hämmästelen, tulee sellainen tunne, ettei maailma ole enää totta. Dopingista rangaistaan ankarasti. Siitä voi saada linnaa. Nokian tunnista rangaistaan ankarasti, sillä monet jättävät puhelimen ostamatta. Esinahan poistosta ei rangaista ollenkaan, koska se on uskonnollinen perinne. Mutta noista kolmesta asiasta se on ehdottomasti raa'in, säälimättömin, lopullisin ja väkivaltaisin. Mikä ihmeellisintä, se ei kuulu suomalaiseen elämänmenoon laisinkaan ja silti se on luvallista. Laki kieltää tukistamisen, vaikka se oli suomalaista kasvatusperinnettä. Laki kieltää kokon polttamisen keskellä kaupunkia, vaikka se oli suomalaista kansanperinnettä. Laki kieltää jalkapuun, vaikka se oli suomalaista kuritusperinnettä. Mutta laki sallii ympärileikkauksen, koska se on muilta mailta tullutta uskonnollista perinnettä. Maailma ei voi enää olla totta.

Tanjosen veljekset karhunpyynnissä

Virisi tuulta ryssän maalta jo kolmatta päivää, kun Lökki-Ontrei ja Vasili suuntasivat kulkuaan rasvanahkaiset reput selässään ja saha sekä mustapiippuinen rihlapyssy päällimmäisenä keikaten Hartikanvaaran sivuitse kohti itää.  Tiesivät ajan olevan otollinen toimelleen. Vanhastaan oli miehillä tietona, että kun kuu syntyi kirkkaalle taivaalle, piti itätuulta seuraavan viisitoista päivää ja yötä eikä varmasti suuntaansa muuttaisi, vaikka kuu päälleen kaatuisi.
Raskaat olivat miehillä kantamukset, mutta nuoret selät jaksoivat taipumatta kaiken kantaa eikä askel repun painosta juuri lyhyemmäksi käynyt. Kulkivat päivän ja seuraavan yön ja vasta auringon nostaessa kullanhohtoista päälakeaan metsän rajan ylle, pysähtyivät miehet nälkäänsä paikkaamaan ja janoaan sammuttamaan. Istuivat hiljaa laakealla kivellä ja täyttivät nälkäisiä mahojaan puhumattomina. Kasvot kiilsivät punaisina ja hikisinä ja poskien lihakset pullistelivat hampaiden jauhaessa kovaa leipää ja sitkeää lihaa. Hiljainen ähinä ja matkanteosta tukkoisen nenän tuhina ryyditti jokaista suupalaa, ja ahnaasti kulkutti kurkku, kun sinne kaadettiin sakeata piimää.
Tiesivät veljekset, että heillä oli runsaasti aikaa kaikessa rauhassa hoitaa toimensa asumattomalla salolla. Kukaan ei heidän touhuaan näkisi eikä kuulisi eikä heidän tekemistensä perään kyselisi. Menisi kaikki ryssän karhun pitkään syntilistaan ja muutamalla kokkapuheella heidän kolttosensa saataisiin näyttämään Jumalan kaikkivaltiaan puuttumiselta makeaan maalliseen elämään. Niin oli ihminen herkkäuskoinen, että mieluummin näki näkymättömän asioita järjestelevän kuin vieressä istuvan niitä mieleisikseen ojentelevan.

Kolmatta päivää olivat veljekset jo laavussaa istuneet tuulen alapuolella. Ensimmäisenä päivänä he olivat kaataneet nuoren hirven ja aukaisseet sen ja levitelleet sisälmykset pitkin mäntyistä kangasta. Olivat vain istuneet ja odottaneet eivätkä olleet tulta sytyttäneet. Raakana olivat hirvestä parasta lihaa syöneet ja sillä mahansa täyttäneet ja juoneet paksua piimää lihan kasteeksi. Kun kolmas päivä alkoi kostua illaksi ja kasteen ensimmäiset, kiiltävät helmet välkehtivät puolukanlehdillä, kuulivat Tanjosen pojat kaukaa mäen takaa tuttua öhkimistä ja puhaltelua ja matalaa murahtelua kuin märkää nahkaa olisi pyyhitty kuivin käsin tyhjän puusaavin päällä. Oli saanut karhu hajun kuonoonsa ja hitaasti ja kuulostellen se lähestyi haaskaa. Olivat miehet piilossaan aivan hiljaa ja kuin luonto olisi näiden ajatusta kuunnellut, alkoivat taivaita hipovien mäntyjen oksat heilahdella ja maata viistävät katajapensaat vienosti vavista voimistuvassa tuulenpuuskassa. Ei haistaisi heitä tarkkakuonoisinkaan karhu. Ei varsinkaan niin mehukkaan saaliin takaa.
Karhu pysähtyi viidenkymmenen metrin päähän haaskasta ja reilun sadan metrin päähän miehistä, nosti päätään ja haisteli ilmaa. Sen sieraimien märkä pärske kuului laavulle asti, vaikka miesten rinnassa takoi pelokas sydän kuin pajavasara vasten kuumaa rautaa. Vaan ei saanut karhu vainua miehistä eikä arvellut mielessään näiden kolttosta, vaan asteli ankara nälkä vatsassaan kohti auringonpaisteessa herkulliseksi kypsynyttä hirvenraatoa. Kun karhu puraisi vahvat leukansa ja suuret hampaansa hirven kylkeen, sen selkään iski tukki sellaisella voimalla, ettei karhu enää päivänvaloa nähnyt eikä elämää kuolemasta erottanut. Vahvasti se henkäisi ja urahti syvältä keuhkoista ja putosi haaskan päälle kuin kuollut.
Näkivät veljekset karhun kovan kohtalon piilopaikastaan ja juoksivat narut käsissä kohti karhun kohtalon paikkaa.
- Töljöskö piru?
- Vot ei töljönny. Sie niät, mite hää rintaa nosteloo.

Olivat rakentaneet karhulle ansaksi väkipaalun, joka karhun asettuessa aterialle laukesi ja löi siltä väkivalloin tajun pois moneksi tunniksi. Rauhassa saattoivat he sitoa karhun jalat kantoriukuun ja ehtivät raahata sen painavan ja velton ruhon lautalle virran varteen. Sitoivat vielä sen varmuuden vuoksi lauttaan kiinni ja antoivat virran lähteä kuljettamaan itseään kohti Suomen suuriruhtinaskuntaa ja Hartikanvaaraa. Eikä haitannut veljeksiä, vaikka karhu heräisi kesken matkan. Olivat he keränneet saloilta sellaiset keittoaineet, että saattoi suurikin karhu nukkua varsin sikeästi päiväkausia niillä liemillä kuitenkaan niihin kuolematta. Lökki-Ontrei ja Vasili Tanjonen tiesivät kaiken kuljuilusta niin ihmisten kuin karhujenkin kanssa.

Haloo. Onko siellä ihmistä?

Huipulla ei aina tuule, sillä sanotaan Suomen olevan maailman johtavia tietoyhteiskuntia. Jos huipulla tuulisi, voisi olettaa Suomen aseman horjuvan tai ainakin lepattavan kuin siniristilipun ruumisauton keulasalossa.
Veljeni Raimo kuoli aikaisin kevättalvella 2012 ja merkittiin kuolleeksi ja kuolleena haudattiin. Pidettiin perunkirjoitus ja asiat järjestettiin sille mallille, että hän saattaisi levätä rauhassa ilman maallista häiriötä ja ilman maallisia velvoituksia saati etuisuuksia.
Eilen sain Raimolle osoitetun kirjeen, joka sitten oli käännetty minun osoitteeseeni. Kirje oli Kelalta, joka tietää kaiken elävistä ja kuolleista - niin oletin. Kirjeessä ilmoitettiin, että Kela korvaa elokuussa jätetyn hakemuksen mukaan sairaudesta aiheutuvia kuljetuskuluja 17,50 euroa ja että summa on maksettu Raimon tilille. Ongelman tässä aiheuttanee se, ettei Raimoa enää ole sen paremmin kuin tiliäkään. Eikä hän todennäköisesti ole hakenut enää elokuussa mitään korvauksia.
Kelan automaatti on puhunut. Kuolleelle on hakemuksen mukaan maksettu kuljetuskorvauksia olemattomalle tilille.
Kun elämme tietoyhteiskunnassa, elämme tietokoneiden virtuaalimaailmassa. Siellä ihminen kuolee, jos kone niin haluaa. Tai sanotaanko, että ihminen kuolee, kun kone päivittää itsensä. Jonakin päivänä saattaa kuitenkin käydä niin, että palvelu paranee aivan itsestään ja me kaikki saamme kuljetusavustusta tai se huononee siihen malliin, että me kaikki joudumme maksamaan taksin aivan itse.

 "Puhelu nauhoitetaan palvelun parantamiseksi."

- Haloo. Onko siellä ihmistä?

Puolipohjat kannon nokkaan

Konsta oli päättänyt alkaa nahkasuutariksi. Miehellä ei vielä mittaa ollut enempää kuin kahdella juuttisäkillä, mutta tahto työntekoon oli vahvempi kuin manillaköysi. Oli nähnyt moniaita kertoja oikean nahkasuutarin isälleen puolipohjalapikkaita tekemässä tai äidilleen varsisaappaita leikkaamassa. Viehtyi poika toimeen niin paljon, että antoi kaikki isältään myllyapulaisen palkkioina saamansa markat ja kopeekan kolikot kyläsuutarille puunaulalaatikosta ja palasta pohjanahkaa. Vaan ei kitsastellut vanha suutari pojan ostoksista, vaan laittoi hänelle pärevakan pohjalle nahkaisen palan jos toisenkin, mitä ei enää itse niin tarvinnut, nyrkin kokoisen kerän pikilankaa, kiiltävänuppiseksi kuluneen käyräpiikkinaskalin, pussinpohjallisen takseja, nahkapaskan ja terävän, ohutteräisen veitsen. Kilauttipa vasarallaan rautalestiä ja ojensi sen Konstalle.
- Varpailles elä puota. Ja kaho, ettei nagla nahkua pistä, kun kenkunat jalgahais laitat. Ka lestii vaste aina... Mie häntä tarvize...

Kantoi Konsta aarteensa kotiin ja pysähtyipä matkalla monta kertaa ostoksiaan ihailemaan. Rautalesti oli niistä kallein aarre. Se oli ruosteinen ja ruskean nihkeä, kun oli käyttämättömänä lojunut suutarin verstaan vetoisassa nurkassa. Mutta yhtä kaikki kallisarvoinen se pojalle oli. Lestin teräosa oheni kärkeä kohti ja kaartui kauniisti kuin valmiin kengän pohja. Lestiraudan hahlot olivat kuluneet vuosikymmenten käytössä eikä lesti enää pysynyt toivotussa asennossa raudan kulmatapeissa. Mutta kuin ei kulta menettänyt hintaansa muotonsa takia, ei vähentänyt ajan patina ja käytön jälki lestin arvoa nuoren nahkasuutarin ensimmäisten kalujen joukossa. Eikä malttanut poika olla istahtamatta jokirannan istumakiville kokeilemaan pärevakan sisuskaluja. Väänsi Konsta naskalilla reikää pohjanahkaan kuin oli nähnyt suutarin vääntävän, varoi katkaisemasta mustan kiiltävää terää. Väänsi toisen ja kolmannen kerran, ja kun kirkkaat hikipisarat alkoivat valua otsalla, oli kokonainen pohjanahka reunustettu naskalinrei'illä. Asetteli poika niska kyyryssä istuen nahkapalasen kannon päälle ja naputteli pienellä kivellä puunaulan jokaiseen reikään ja puolipohjan kiinni kantoon. Siinä oli Konsta Kaurinpoika Hartikaisen ensimmäinen puolipohja lujasti puunauloilla kiinni isä-Kaurin koskenpartaan kaadetun kuusen kannon nokassa. Eikä malttanut nuori nahkasuutari ensimmäistä pohjaansa aivan heti kannosta irrottaakaan, vaan halusi näyttää sen kaikille ohikulkijoille. Irvistelivät myllymiehet, jotta kelpasi olla höyrymyllärinä Hartikanvaarassa. Kannotkin siinä rannassa parhaalla nahalla puolipohjattiin.

Lökki-Ontrei ja Vasili

Neljä vuotta höyrymyllyn valmistumisen jälkeen aloitti Kauri uuden talonsa rakentamisen.
Eipä ollut Karjalan metsässä niin pitkää honkaa, että se olisi Kauri Hartikaisen talon seinäksi yksin riittänyt. Veistivät taitavat miehet hirsiin salvoksia puolelleen niin paljon, että kuudet hullaat laskettiin kylänpuolelle näkyneen. Kolmeen kerrokseen nousi talo. Ensimmäisen kerroksen pohjoispäähän rakennettiin myllyn konttori ja eteläpäähän myllyllä vierailleiden herrojen ja rahamiesten vieraskamarit. Toiseen kerrokseen sisustettiin huoneet Jekaterinalle ja Kaurille sekä Konstalle ja nuorimmalle pojalle, Sassalle. Kun kerran puuta ja väkeä ja rahaakin oli, rakennettiin sellainen talo, että oli mieleinen ja väelle tilava. Kolmanteen kerrokseen ei koskaan noustu työtä tekemään, vaan oli lepoa varten pyhitetty talon ylimmät huoneet.
Vähän erilleen päärakennuksesta nousi vielä saman vuoden aikana renkitupa, jossa käypäläiset työmiehet asustivat kuka lyhyemmän, kuka pidemmän ajan. Vaikka istui Kauri kurkihirrellä kiireisiä ja pitkiä päiviä, jauhoi mylly lisää rahaa kirstun pohjalle. Ei tarvinnut pelätä pohjan yhdestä talosta paljastuvan.

Alkoivat talon valmistumisen aikoihin myllyrannassa kuljeksia Tanjosen vääräleukaveljekset Lökki-Ontrei ja Vasili. Eivät olleet nuo liialla ahkeruudella pilattuja miehiä, mutta sitäkin enemmän kävi heillä turpa. Olivat jo monien vuosien ajan katsoneet Kaurin työntekoa, ja mitä enemmän vaurastui mylläri rannassaan, sitä löyhemmin kävivät veljesten suut. Kulkivat talosta taloon ja puhuivat, mitä olivat muka muualla kuulleet ja mitä eivät olleet missään korviinsa saaneet, keksivät itse karvareuhojensa alla ja jo tovin kuluttua keksimänsä itsekin uskoivat. Toki taloissa nuo miehet olivat tavoiltaan tutuiksi tulleet ja torpissakin tiedettiin juttujensa perä. Mutta ihmisen mieli on niin ottavainen, että aikansa samoja asioita kuunneltuaan alkaa niihin helposti itsekin uskoa. Tulee pian kissasta ilves ja koirasta susi, tulee purosta virta ja hapettomasta lampipahasesta mitä kalaisin järvi. Semmoinen on ihmisen mieli. Miten helppo onkaan ystävä ystävää vastaan kääntää ja miten helppoa on pieni kauna ja mitätön tora vihaksi ihmisten välille vääntää. Kun puhuu ja itsekin uskoo, ei totuutta enää voi valheesta erottaa kukaan. Niin kulkivat Tanjoset Hartikanvaaran hiekkatietä ja käännyttivät väkeä vähitellen Kauria vastaan.
Oli kuitenkin kylässä miehiä ja naisia, jotka eivät tuohon joutavan puhumiseen uskoneet eivätkä enää Lökki-Ontreita ja Vasilia pirttiinsä päästäneet. Kun näkivät miesten lähestyvän pihaansa, pistivät he oven visusti säppiin tai usuttivatpa jotkut vihaisen rakkinsa miesten kulkua kiusaamaan.

Kauri tiesi veljesten vinkeet ja oli nähnyt kateuden ilkeän pilkkeen kiiltävän näiden silmäterissä, kun olivat tiellä ohi mennen puhutelleet ja kuulumisia kyselleet. Vaan eipä arvannut Kauri kuitenkaan miehiä niin kelvottomiksi kuin sitten eteen sattui. Ei uskonut, että käsipäivää tervehtinyt saattoi niin katalaksi heittäytyä muutamasta kiiltävästä kolikosta tai kahisevasta setelistä. Mutta ihminen on ihmiselle pahempi sutta, joka elämäänsä ilman suurta päämäärää nälkäisenä jolkottaa ilman järjen häivää ja joka silloin tällöin pihasta lehmän tahi vasikan nälkäänsä tappaa. Ei riitä ihmiselle lihanpala, ei kokonainen teuras. Kaiken se ahneudessaan tahtoo ja sen omakseen ottaa vaikka Jumalan luoman järjen kokonaan hukaten.

Ei täyttänyt ruoka kaikkien vatsaa

Mitä hurjemmin soi Kaurin höyrymyllyn pilli ja mitä sankempaa savua työnsi piippu Hartikanvaaran kuvetta vasten, sitä kaunaisemmaksi kävivät muutamat kyläläiset kuin tuo onni ja menestys olisi ollut heidän laaristaan pois. Mylly ei pyörinyt enää pelkästään Kaurin voimin, vaan tarvittiin miehiä jo useampiakin ja lähenteli parhaimpina päivinä miesten määrä kymmentä. Heille Kauri maksoi palkan kuin tapana oli. Sen sai jokainen, mitä työstään ansaitsi eikä yhtään enempää eikä markkaakaan vähempää. Jos joku ei Suomen suuriruhtinaan markkaan sattunut luottamaan, sai hän palkkansa nostaa keisarin ruplina ja kopeekoina. Niitä oli Kaurin kirstussa sievoinen kasa. Pietari ei kaukana ollut ja kulki sinne kärry jos toinenkin kukkuroillaan höyrymyllyn kivien jauhamaa ruista ja vehnää ja litistipä toinen pää myllystä kauraryyneistä mukavia pikkulättysiä, joista keitti taitava emäntä nopeasti puuron työmiestensä aamiaispöytään. Oli noille kauraisille hiutaleille keksitty jo nimikin ja niitä puhuteltiin kautta kauniin Karjalan maan Katrin kauraryyneiksi.
Kun aukaisi Kauri kirstunsa työmiehilleen ja mylläreilleen palkkaa maksaakseen, punertui joittenkin miesten niska synkemmäksi kuin heinäkuinen taivas ukkosen edellä. Ei muistettu enää edellistalvista nälkää eikä ajateltu lasten pelkästä nälästä paksuiksi pullistuneita mahoja, vaan olisi haluttu monissa miehin koluta kirstun pohja näkyviin ja sen peitto omiin taskuihin kaapia viimeistä markkaa ja ruplaa myöten. Niin oli ihmisen muisti lyhyt. Sanottiin Kaurin miesten selkänahasta rikkautensa repineen, vaan ei muistanut kukaan enää sitä pientä miehen alkua, joka omin käsin koskensa rakensi, joka savuavat rauniot tulipalon jälkeen rannasta raivasi ja joka Pietarista asti jokaisen höyrymyllynsä pienimmänkin mutterin haali kasaan ja kiven kerrallaan rantaan raahasi hyvinvointia rannasta jauhamaan. Ei kiinnostanut ketään ne kymmenet ja sadat tunnit, joita Kauri pitkinä öinä valvoi myllyään suunnitellen ja sen rakentamiseen tarvittavia rahoja laskien. Niin oli miehen muisti lyhyt. Ei monikaan enää muistanut, miltä näytti Hartikanvaara vielä joitakin vuosia taakse päin. Pitkiä olivat syksyiset viikot, kun yhdellä hevosella niityt kynnettiin.
Kulkivat miehet talosta taloon, mökistä mökkiin ja kylvivät kiukkua Kauria kohtaan, missä ikinä liikkuivatkin. Oli kuultu kaukaa sisämaasta, että torpparit olivat perustaneet jo moniin pitäjiin omia yhdistyksiä, joilla köyhän väen etua ajettiin. Mutta ei ollut tuossa Soanlahden Hartikanvaaran kylässä yhtään niin köyhää, että olisi pitänyt sille oma yhdistys oloa parantamaan perustaa. Oli ollut työtä jo monien vuosien ajan eikä ketään käännyttänyt Kauri myllynsä ovelta, jos vain jauhettavaa oli tai muuten oli kulkijan maha tyhjä. Aina keitti Jekaterina nälkäiselle puuron pöytään ja makoisat piiraat suuressa uunissa syötäväksi lämmitti.
Mutta ruoka ei täyttänyt kaikkien vatsaa. Kiiltäviä kolikoita ja sileitä seteleitä halusivat toiset, vaikkeivat kaikitenkaan olisi työhön niiden eteen kovin ryhtyneetkään. Eivät kulkeneet Hartikanvaaran miehet huonoissa vaatteissa tai kengittä jaloin edes kuuminpaan kesäaikaan, vaan rahaa oli suutari taloon tilata kengät jalkaan naputtamaan tai raatari istuttaa tuvan pöydälle takkia tai housuja ompelemaan. Vaan ei riittänyt rikkaudeksi kylläinen olo ja lämpimät vaatteet, ei hevonen tallissa ja lehmä navetassa, ei kana munimassa ja lammas villaa kasvamassa. Oli rikkaus vain yhdellä ihmisellä kirstun pohjalla kosken partaalla ja se pohja piti esiin kaivaa vaikka väkivalloin. Niin olivat  miehet sen asian valmiiksi ajatelleet ja pitkin vaaraa ihmisten päähän takoneet.

Sorsat pelastivat Suomen - sunfaraa

Suuret asiat ovat pienestä kiinni. Kun Neuvostoliitto miehitti vuonna 1968 Tsekkoslovakian, Suomi säästyi tuolta surulliselta kohtalolta aivan sattumalta. Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB oli nimittäin jo valmistellut laittamaan rajan yli Suomeen 200.000 miehen ja 5.000 panssarivaunun kokoisen sotajoukon. Mutta sitten puuttui armollinen kohtalo peliin ja itään päin kulkikin neuvostoagenttien hätäinen viesti: "Operaatio seis. Täällä on miljoona miestä hampaisiin asti aseissa."

Tuo viesti oli totta. Suomessa alkoi tuona samaisena miehityspäivänä sorsajahti, ja miljoona miestä seisoi Suomemme rannoilla. Sunfaraa, sunfaraa, sunfarallallallallaa...

Isä-Tentun kohmelon maku

Kirjoitti isä-Tenttu kirkonkirjaansa tärisevin käsin seuraavat säkeet:"Kaunis on maailma Jumalan luoma, vaan kauniimmaksikin se voipi tulla. Ei ole kauneus pelkästään, mitä silmä näkee tai korva kuulee, vaan on se myös sitä, miltä nälgäisen vatsas tuntuu. Kun on kylläinen ihminen, ei ole hän ilgiä toisellensa, vaan kääntää kuppinsa toisen syyvä.  Jos on janoon ihmisellä juomaa juuva, ei hän toiselta juuva kiellä. Sen mie eilen Kauri Hartikaisen höyrymyllyllä kokea sain. Ylen äijält ol syyvä ja juuva.
Hurajaa Kaurin höyrymylly nygöi kosken partaalla da jauhaa vehnäset da rukiit hyvät uunis paistaa. Ei ole hätä migä siinä kylässä. Mie myllyn eilen vihkasin da hyvän palkan työstä sain. Kauniisti minnuu katsottih da hyväks sanottih. Hosboti bomilui."
Ei jaksanut isä-Tenttu kirjaansa kiinni laittaa, vaan niiltä sijoiltaan siirtyi hän ehtoollisviiniruukulle ja maistoi tuopposen, parikin. Muutaman tovin kuluessa ja hämäräisen kesäaamun kirkastuessa päiväksi muuttui papin ilme valoisammaksi ja suu kosteammaksi, vaikka kohmelo pitikin miestä otteessaan koko pitkän päivän.
- Ka liigua suolua ol Katrin keitoksis. Niin hutajaa piäraiska ja täräjää pättäräine jot.

Istahti nurmeiselle heinikolle mies ja kaatui siitä selällensä makaamaan. Nousi kiuru ylemmäs ja lauloi, nousi kohti taivasta kertomaan iloiset kiitoksensa uudesta kesästä, kertoi puolisostaan ja pesästään, jonka juuri oli kukkaniitylle rakentanut ja kertoi pitkästä matkastaan vuorten yli takaisin kotiin tuon maassa makaavan törkyturvan kirkon kupeille. Niin kiitti se laulullaan luojaansa. Iloitsi se aurinkoisesta kesäpäivästä ja valkoisista pilvistä, leppeänä leuhavasta tuulesta, väräjävistä haavanlehdistä, iloitsi kärpäsistä ja muista lentävistä hyönteisistä, joissa oli kylliksi syötävää niin sille itselleen kuin myös pesää vartioivalle puolisolleen ja siellä nokka ammollaan ruokaa odottaville poikasilleen. Laskeutui alemmas se ja katseli lentämisen kiireiltään suu auki heinikossa makaavaa harmaapartaista papin pakanaa ja visersi kuin olisi ääneen nauranut ja kohosi taas korkeuksiin. Elämä lennätti pitkin poikin, näytti niin ilot kuin surutkin, kaiken kantoi eteen katsottavaksi. Mitään ei pitänyt toista parempana eikä nostanut toista ylemmäs, vaikka sen toinen iloksi ajatteli, toinen suureksi suruksi tunsi.

Vaan kääntyipä kiurun vatsa kesken lennon nurin päin, ja ponnisti lintu suolensa tyhjäksi ja loiskautti valkoisen liemen maassa makaavan papintursan kuorsausta punovaan suuhun. Nielaisi räkäparta elämän pehmentäneen näkyleivän eikä antanut sen untansa häiritä. Vaan maistui suu herättyä vieläkin pahemmalle kuin konsanaan Kaurin myllyltä palattua.
- Mie olen taintkii syyvä linnunpaskan.
Joskus saattoi tuo turjake olla aivan oikeassa ja tietää täsmälleen asioiden todellisen perän.

Rumasti puhumisen kulttuuri

Kun kaksi poikaa syntyy,
Kun kaksi poikaa kasvaa nuorukaiseksi,
Kun kaksi nuorukaista muuttuu mieheksi,
Kun kaksi miestä ostaa moottoripyörän,
Kun kaksi miestä kasvattaa parran,
Kun kaksi miestä saa päälleen nahkaliivin,
Kun kaksi miestä ryöstää pankin,
Kun kaksi miestä tuomitaan,
Kun kaksi miestä suljetaan tyrmään,
Kun kaksi miestä herää,
Kun kaksi miestä alkaa puhua,
on syntynyt rumasti puhumisen kulttuuri.
Voi vittu. Mistähän tuokin johtuu.

Höyrymyllyn pilli puhalsi vihaiset vihellykset

Pitkän talven yli kuului Hartikanvaarasta seppä Ontrein pajavasaran kalke, ja Kaurin piilukirves muotoili hirret hirsien lomaan niin taitavasti, ettei Jekaterina tahtonut saada rivettä väliin sopimaan.  Niin nousi Soanlahden pitäjän Hartikanvaaran kupeeseen Kaurin omin käsin rakentamalle koskelle höyrymylly. Kun ensimmäiset pesälliset onkapannun alla poltettiin ja kun valkoinen höyry lattausi pilveksi kylän ylle, soi myllyn pilli pitkään ja sai metsän rytisemään ja Jänisjärven vedenpinnan väräjämään. Rymistelivät hirvet lepikoissa pillin ääntä pakoon, kirmaisivat ketut ja karhut koloistaan esiin ja vauhkoina loikkivat ja laukkasivat metsä rytisten syvemmälle salolle, jotteivät olisi kuulleet sitä uuden ajan airuen voittolaulua enää koskaan uudestaan. Meuhkasivat metsot siivillään puiden latvat väpäjämään ja käänsivät kurjet auransa takaisin tulosuuntaansa. Kalaparvet pärskivät rannoilta syvempiin vesiin. Niin oli voimallinen ja paineen alla antavainen Kaurin höyrymyllyn kirkkaan kiiltävä pilli.
Kerääntyi koko kylän väki pihamaalle ja näkyipä joukossa aivan tuntemattomia ihmisiä aina Koiruvaarasta asti. Puhui joku venättä ja kuultiin Ruotsin maalta tulleitten kummallista kieltä. Oli kiirinyt kauas puhe uudesta myllystä ja monet ajoivat sisämaasta pitkienkin matkojen päästä ihmeen näkemään. Säikähtivät pillin uljasta ulinaa myös ihmiset ja peittivät korvansa ja naurussa suin toisiaan katsoivat ja kummastelivat, miten saattoi vesi kiehuessaan kehittää niin valtaisan voiman. Muistivat sitten, että saipa se kahvipannun kannenkin iloisesti hyppimään ja perunakattilan päällisen tanssimaan vain kevyesti kiehuessaan.
- Vuan tuollainen kattila ku yl kiehuu ja posahtaa, suap siinäi koko kylä semmoisen löylyn jotta.

Imelä tuoksu levisi pihapiiriin, kun isä Dimitri heilutti suitsutusastiaansa ja posmensi edestakaisin kävellessään ja siunasi Kaurin komean höyrymyllyn uusiin toimiin. Laittoi hän savuavan astiansa myllyn portaille ja otti käteensä saunakiulun, joka oli täytetty kosken vedellä.  Siunasi pappi veden hyväksi, puhdisti sen pyhin sanoin, kastoi veteen juurisen harjansa ja viskoi ja virpoi vettä aivan jokaiseen myllyn nurkkaan, koloon, komeroon, viskoi myllyn kiville ja jauholaareihin, siunasi höyrypannun ja tulipesän, kasteli konttorin pöydän ja seinät ja kynät ja paperit, puhdisti pyhällä vedellä juuttiset säkit, myllylle ajetut ylivuotiset viljat. Ja kun elettiin pääsiäisen jälkeistä aikaa, muistutti isä Tenttu vielä niin rakennuksia kuin ihmisiäkin, ettei siellä oltu omasta tahdosta ja halusta myllyä vihkimästä, vaan suuresta armosta ja ylösnousseen Kristuksen Golgatan kankaalle väkivalloin vuodattaman veren voimasta.
- Kristus nousi kuolleista.
Niin sanoi pappi.
- Totisesti nousi.
Niin vastasi suuri joukko myllyä vihkimään tullutta rahvasta.
Seppä Ontrei ei halunnut jakaa kunniaansa kenenkään muun kuin Kaurin kanssa, vaan tuumasi isoon ääneen.
- Totisesti se nousi, vaan myö se Kaurin kanssa nostettiin. Mustat ja nokiset olliit rauniot ja kivet piloil palaneet. Vuan onkii nyt semmoine mylly rannas, jot pöläjää viel pitkää vehnänen tomu vuaran kupeel eikä lopu hänest onka nii kauan ko Kaurin koskes vettä piisajaa pannuun lorottaa ja metsäs koivuu uunilunkust sisäh työntää.
Totesi isä Tenttukin, ettei Jumalan voima yksin riittänyt myllyä koskenpartaalle rakentamaan, vaan käytti välikätenä joskus kovinkin kummallista väkeä. Niin kuin oli taas todeksi nähty ja omin korvin ruokottomin sanoin kuultu.
Kun kääntyi keväinen päivä illaksi, asetettiin monen kyläläisen voimin kirkonmies rilloihin ja lyötiin hevonen sutsiperällä kotimatkalle. Keinui rantaheinä illan leppeässä tuulessa ja keinui kärryssä papinturilas ympäripäissään kuin Karjalan korpien kevääseen herännyt käki tummauumaisen kuusen kuuta kurkottavassa latvassa. Kaurin höyrymyllyn pilli puhalsi vielä monta vihaista vihellystä laskevan auringon perään.

Isä Tentun ensimmäinen hymy

Satoi lunta, ja isä Dimitriä paleli ajatus pitkästä ja pimeästä talvesta, vaikka elettiin vasta lokakuun puolta. Nahkaiset saappaat luistivat joka askeleella ja tien pintaan jäi lähes yhtenäinen jälki kuin latu. Ilma höyrysi hengityksen ympärillä ja laskeva aurinko punoi sädekehää kohti Hartikanvaaraa kiirehtivän kirkonmiehen ympärille. Hetken olisi voinut luulla pyhän miehen matkaavan maankamaralla, mutta iltapäivän kuulaan auringon valo ei tehnyt tuosta räkäparrasta sen pyhempää kuin oli hänen ajatuksensa ja puheensa yksinäisellä tiellä. Kun puolipohjattu saapas luisti uudella lumella, ajatteli isä Tenttu enemmän perkelettä kuin jumalaansa ja puhutteli tuota kuin parasta ystäväänsä.
Astui tupaan liukkaasta lumesta kiukkuinen mies. Vaan nopeasti muuttui miehen synkkä ilme keväiseksi auringoksi ja leskenlehdiksi, kun Jekaterina käveli miestä vastaan ja pyysi astumaan peremmälle. Pysähtyivät papin silmät Jekaterinaan eivätkä suostuneet hänestä irti laskemaan. Tarttuivat korvansa Jekaterinan ääneen eivätkä enää muuta kuulleet. Oli nähnyt mustiin pukeutunut mies jumalaansa kauniimman ilmestyksen, ja kuin palavan pensaan juurelle olisi tuo itsensä laskenut istuutui isä Tenttu avoimen uunin kupeeseen penkille ja jähmettyi niille sijoilleen silmineen, korvineen.
Kauri istui papin viereen samalle penkille ja toivotti harvinaisen vieraan tervetulleeksi.
- Loppuit siult vehnäset vai maltaat vähiks mäniit?
Ei kuullut isä Tenttu kysymystä, vaan istui kuin talven ensi pakkasten palelluttama varpusraukka oksallaan. Toisti Kauri hänelle kysymyksen ja jo heräsi turjake kuin syvästä unesta isännälle vastaamaan.
- Vot veikkone miula semmoista. Ruogua on, liebuskii on syyvä da bivusguo juuva. Vehnästä on da mallasta. Mie sinnuu tavata vain tahoin, kiriköl suabumah käskemäh, vihille mänemäh. Siula kaunis vaimo on, valmiit obligat. Hosboti pomilui sie synnissä tiällä elät. Sie tule kiriköl mie siut äkikseltään vihkasen.
Kauri otti uuninpankolta lehden ja alkoi sitä lukea. Isä Tenttu katsoi miestä ja ihmetteli.
- Sie venättä luet?
- Ka luen venättä.
- Mitäbö nygöi kirjuttamah käy ryssä?
- Ka sitäbö en tiijä. Mie kun en ryssää ymmärrä.
Heitti Kauri kellastuneen lehden kuumille hiilille ja paloivat kohta Pietarin keväiset uutiset keltaisella ja vihreällä liekillä ja muuttuivat mustiksi haituviksi tulen yllä leijailemaan. Oli ollut höyrymyllyn osien suojana Pietarin Sanomat.

Seppä Ontrei kolisteli lumia porstuan lattiaan ja rymysi sisään rautasepän raskain askelin.
- Ka perkele, räkäturpa on tupahan tullut, kirikön tuatto suattanut itsensä tulen eteh sulamah.
Jekaterina katsoi vihaisesti seppään. Ei sentään saattanut kirkon miehelle mitä tahansa saastaisesta suustaan päästää. Mutta seppä oli rautansa takonut ja niin paljon hiilen pölyä sisuksiinsa vetänyt, ettei miestä enää helvetin hiillokset ja hehkuvat ahjot paljoa pelottaneet. Eikä ollut tuo ruokoton rautaseppä koskaan kirkonmiehiä muitten yläpuolelle nostanut. Miksipä olisi. Ei ollut jumala hänen tietään tasoittanut, vaan kiveä kiven perään eteen kasannut vastukseksi ja pois väännettäväksi. Ei ollut talvella tulta sytyttänyt lämmikkeeksi, vaan oli luita myöten jäisenä mies matkansa taivaltanut milloin minnekin rautaa takomaan.
- Miust nähe joutaa semmoine jumala matkoihe männä jok'ei sikiöstään huolta kanna. Jos miul laps olis, en häntä hankeen työntäis kylmää kärsimää. En antais nälgiä nähä, vaan hälle leivän voiteleisin. Ka jos laps sairas olis, häntä hoivajaisin. Vuan kuka tuloo taivaast auttamaa nälgäist ja viluist? Sielä mitä ole. Ukkospilvii ja lumsaet. Sitä siel piisovaa.

Synkäksi kävi isä Tentun ilme seppä Ontrein puheen aikana. Mutta eivät sitä sepän sanat synkentäneet, vaan kaikki ne viekkaat ajatukset, jotka pappireuhan päässä mellastivat.  Silmänsä seurailivatkin herkeämättä Kaurin kaunista naista ja mielensä reuhtoi nuoruuden huumassa. Tiesi mies, ettei lahosta puusta ollut enää siltaparruksi väkevän virran ylle, vaikka ajatus muuta tahtoi. Tiesi, että nuorukainen hänessä oli ohut ja häipyväinen kuin valkoinen höyry kiehuvan lihapadan yllä.

- Isä Dimitri on hyvä ja käy pöytään.

Jekaterinan ääni soi heleämmin kuin tuhat kultaista kelloa ja isä Tenttu hymyili ensimmäisen kerran elämässään.