Pekka ja Pätkä ja Lupsu-Urpon perilliset

Nivalan Urheilijoiden omistama, jo pahoin ränsistynyt ja melkein suojeltu Tuiskulan elokuvateatteri puretaan. En tuosta suostu suuresti murhetta kantamaan, sillä unohdettu rakennus joutaa purkaa, vaikka se olisi pitäjän kulttuurihistoriallisesti miten merkittävä tahansa. Tuo homeinen talorähjä on täynnä monen sukupolven muistoja. Muistot jäävät vielä yhden sukupolven ajaksi elämään, mutta haihtuvat sitten muutamissa vuosissa tai vuosikymmenissä utukuviksi ja unohtuvat vähitellen kokonaan.

Kun Kymmenen käskyä piirtyi mustareunaiselle valkokankaalle, katsoin sitä tummassa, numeroidussa vanerituolissa jähmettyneenä kuin Raamatun sanaa ainakin. Tuiskulan elokuvateatterin parven yli välkehtivä värikuva maalasi Raamatun kertomukset todeksi, muutti veden viiniksi, komensi kepin käärmeeksi ja syrjäytti meren vedet luvatun kansan kulkea turvaan tuhoisilta sotajoukoilta. Olin maksanut tuosta elämäni mittaisesta elämyksestä kenties kuusikymmentä penniä. Rahalla sain melko kookkaan, perforoidun elokuvalipun, jonka toisen pään Lupsu-Urpo, Kairamon Urpo terhakasti teatterin ovella repäisi itselleen.

Elokuvan jälkeen kokoonnuimme poikaporukalla pohtimaan, miten itselle jäänyttä lipun kantaa voisi tulevaisuudessa hyödyntää. Olimmehan oivaltaneet, että ne pienet, pitkäviiltoiset rei'ät lipussa auttoivat paperia katkeamaan varsin tasaisesti ja kätevästi. Köyhyys opetti vikkelästi pojan neulan kanssa askartelemaan ja kokeilemaan omaa perforointia. En muista koskaan uskaltaneeni itse rei'ittämääni lippua uusiokäyttää, mutta joku saattoi ainakin yrittää. Lupsu-Urpon herkät sormet paljastivat mitä todennäköisimmin kotikonstein käyttämättömäksi pistellyn pääsylipun.

Pekka ja Pätkä-elokuvat jännittävyydessään tulivat joskus jopa uniin, parhaimmillaan ahdistaviksi painajaisiksi. Jossakin Pekka ja Pätkä -elokuvassa Pätkä työnsi kätensä kivenkoloon ja huusi Pekalle: "Pekka. Löysin oravanpesän." Ja kohta kyykäärme luikerteli kolostaan. Tuo käärme kiemurteli kiukkuisena uniini seuraavana yönä ja piirsi alitajuntaani kohtalaisen käärmekammon.

Elokuvateatteriin saattoi myös kiivetä ulkoa päin parvekkeen kautta. Isojen poikien urheilua oli yrittää ujuttaa itsensä  Lupsu-Urpon huomaamatta parvelle, mutta viimeistään lippujen tarkastuskierroksella Urpon tarkka silmä huomasi liputtomat veijarit. Saluunanovet lepattaen kossit kokivat kovia ja kenties myös Lupsu-Urpon saappaan pohjan.  Mutta tuohon aikaan yritystä ilmaisnäytöksiin ei pidetty kovin suurena syntinä, sillä raha oli mökkien lapsilla lujassa. Ymmärrettiin, että työstä kävi yrittäminen, ja se toi myös mukavaa vaihtelua tylsään lipunrepimiseen ja ovella seisomiseen. Ei Urpo pahalla muistellut eikä kaltoin kohdellut. Selkäsauna kävi opista ja ojennuksesta.

Myöhempinä vuosina Tuiskulan elokuvateatterin ovella oli kuka milloinkin, mutta Lupsu-Urpon auktoriteettia sinne ei enää koskaan ilmestynyt. Kun Tuntemattoman sotilaan mustavalkoinen kuva liikkui kankaalla ja hevoset naivat niin, että tanner tömisi ja aitaa kaatui, poikasten naamat vääntyivät hymynvirneeseen ja sanoja toisteltiin elokuvan jälkeen: "Siinä tanner tömisee ja aitaa kaatuu..." Sivusilmällä vilkuiltiin, kuuliko Urpo elokuvasta lainatut kirosanat.

Viimeisin muistoni nyt purettavasta talosta on, kun elokuviin mennessäni aikomukseni oli ostaa eteisen kanttiinista karamellipussi. Viehkeä neitonen ilmoitti pahoillaan, ettei mitään myytävää ollut, kun hiiret olivat syöneet kaiken. Olin tuosta lukevinani Tuiskulan elokuvateatterin lopun.



Istun mustalla vanerituolilla ja katselen sisälle astelevia ihmisiä. Monta paikkaa on vielä tyhjänä. Kello on minuuttia vailla seitsemän. Kuuluu oven kolahdus ja ulko-oven paukahdus. Viimeinen tulija kävelee paikalleen, kääntää istuinosan rempseästi kolistellen ja istuutuu. On hetken hiljaista. Sitten valot alkavat himmetä ja huone pimenee hitaasti. Pimeää. Rahisee ja kirkkaat tähdet alkavat leikkiä helmenhohtoisella valkokankaalla. "Minä olen elokuvissa." Tuota hetkeä en suostu unohtamaan. Näen elämäni ensimmäisen kerran mustiin samettiverhoihin hitaasti himmenenvät valot ja elävää kuvaa.

Shampanjabileet

Shampanjabileet
korkin kattoon lennättää,
lasit täyteen taas.
Ja juuri, kun ilo on
ylimmillään, läikähtää.

Kuri

Kuri on tuskin
ruoskaa koskaan tuntenut.
Vain ymmärrystä,
huolenpitoa - taito
kuulla, elää yhdessä.

Kukkanen

Tuskin tiesikään
olevansa kukkanen.
Tuoksui kesältä,
sinitaivas lehdissä,
tuulessa hiljaa liikkui.

Uskotko Jeesukseen?

Imuri ulisi ja imi ahnaasti pölyä, radiossa soi Jätkän humppa ja televisiouutiset kertoivat maanjäristyksen tuhoista Meksikossa. Kolmevuotiaat kaksoset kinusivat ja harasivat vastaan, kun äiti yritti pukea heidän päälleen vaatteita kauppareissua varten.

Liesituuletin humisi ja kiehuvan puurokattilan höyry kiemurteli tuulettimen sisään ja ohi ja pisarteli lasiseen etulevyyn. Kattila tärisi hellalla, kun pohjan kosteus kiehui alta pois.

Oli lauantain aamupäivä ja syyskuu. Aurinko oli noussut, sade ropisi ikkunaan tasaten radion ja television ja lasten ääniä. Kuopus hakkasi syntymäpäivälahjaksi saamaansa palikkapeliä. Pyöreä tanko tunkeutui jokaisella iskulla yhä syvemmälle ja syvemmälle ja kun kaikki tangot oli hakattu pohjaan, peli käännettiin ja hakkaamisen ilo yltyi. Oli käynnissä prosessi: perhe valmistautui viikonloppuun.

Ovikello soi. Äiti istui keskellä lattiaa kaksospojat sylissään ja yritti saada kiemurtelevat pojat pukeisiin. Pienin hakkasi palikoita. Isä imuroi kirjahyllyä ja radio soi Jätkän humppaa, televisiossa maa järisi ja Meksiko heilui.

Oviaukossa seisoi kaksi nuorta naista pukeutuneina mustiin viittoihin

- Uskotko Jeesukseen?

Isä sammutti imurin. Äiti pyyhki hikeä kasvoiltaan, pojat tuijottivat naisia ja kuopus jatkoi palikoiden hakkaamista: PAMPAMPAM.

- Uskotko Jeesukseen?

Pojat lipesivät äitinsä otteesta ja nousivat nopeasti ylös ja seisoivat kohta naisten edessä. Äiti istui lattialla kahareisin.

- En tiedä, mihin tässä tämmöisenä aamuna oikein uskoo.

Pojat tuijottivat herkeämättä nuoria, mustaviittaisia naisia.

- Ookko te bätmännejä?

Kultahampaat

Pieni poika istui levottomana junan penkillä ja nitkutteli heiluvaa hammastaan mietteliään ja pelokkaan näköisenä. Melkein irti liikuteltu hammas oli jo useita päiviä herättänyt pojan mielessä lukuisia pelottavia kysymyksiä, mutta mieli ei ollut vielä valmis kuulemaan vastauksia.

- Äiti. Miten kauan tulee verta, kun hammas irtoaa?

Äiti lueskeli lehteä ja vastaili huolimattomasti kertoen verta tulevan vain vähän tai jonkin aikaa.

- Tuleeko sitten rautahampaat, poika kysyi.
- Tulee, tulee, äiti vastasi.

Poika jatkoi hampaansa kääntelyä ja vääntelyä. Hammas taipuili pienen pienessä kiinnikkeessään ikenessä ja oli jo irtoamaisillaan.

- Miten rikas pitää olla, että saa kultahampaat, poika kysyi ja jatkoi heti perään.
- Kuunnelkaa.

Kimeä pieru helähti vaunussa ja poika nauroi, mutta äiti ei.

Se niistä rauta- ja kultahampaista. Niitähän kosseille kasvaa irti nitkuteltujen tilalle.



Kirjoittajan huomautus:

Tämän ohikiitävän episodin onnistuin näkemään ja kokemaan matkalla Tikkurilasta Ylivieskaan. Ja lienee maitohammaskin jo irronnut ja rautahammas kasvamassa kultahammasta odottamaan.

Kaksi sutta (vanhaa inkkariviisautta mukaillen)

Kaksi on sutta
ihmisessä: ikävä,
toinen mukava.
Se voittaa, jota ruokit.
Se voittaa, johon uskot.