Isänpäivän traumoja

Jotkut helsinkiläiset päiväkodit ovat päättäneet olla viettämättä isänpäivää ja ovatkin nimenneet tuon almanakkapäivän läheisten päiväksi. Yhtenä perusteena on kerrottu lasten saavan traumoja, jos joutuvat viettämään isätöntä isänpäivää tai sitten keväällä äiditöntä äitienpäivää. On käynyt niin, etteivät aikuiset enää muista, mitä ja miten lapsi ajattelee.

Kun menin kansakouluun, minulla ei enää ollut isää. Isä kuoli edellisenä syksynä. Se asia oli taivaan tosi eikä sitä mikään päivä muuksi muuttanut. Silloin ei tosin vielä vietetty isänpäivää, mutta isistä puhuttiin varmasti päivittäin. Useimpien isät olivat maanviljelijöitä, mutta olipa heidän joukossaan opettajia ja lääkäreitä, isiä laidasta laitaan. Muistan olleeni joskus kateellinen, kun en voinut kertoa menneeni isän kanssa sinne tai tänne tai tehneeni sitä tai tätä. Mutta kateuskaan ei asiaa muuksi muuttanut. Minulla ei ollut isää. Isä oli kuollut eikä varmasti heräisi henkiin millään keinolla.

Koska olin lapsi, en uhrannut kateudelle hetkeä enempää. Unohdin asian saman tien, kun alettiin puhua jostakin muusta tai keksittiin yhteistä puuhaa. En vetäytynyt luokkahuoneen perälle itkemään isätöntä elämääni enkä syöksynyt opettajani helmoihin isänikävässä hellyyttä hakemaan. Olin lapsi ja minulla oli lapsen mieli. Ja oli minulla myös huolehtiva äiti, joka ruokki ja vaatetti minut ja piti sylissä silloin, kun syliä tarvitsin. Äitini oli minulle realiteetti ja äidinrakkaus ilmiselvä. Mutta niitäkään asioita en ajatellut, koska niitä ei tarvinnut ajatella.

Jos isättömyydestä usein kärsinkin ja mielikuvissani häntä ehkä kaipasinkin, en muitten lasten isänilosta menettänyt uniani saati saanut sieluuni vammaa. Suurimmalla osalla lapsista oli isä. Joku oli saattanut menettää myös äitinsä, mutta ei niistä ikävistä asioista lasten kesken koskaan puhuttu. Äitienpäivän alla piirrettiin ja askarreltiin kortti kuka mitenkin ja kuka kenellekin eikä seitsenvuotiaina juuri analysoitu oman sielun tilaa. Vaikka kortin kohteena olikin äiti, suurin osa keskittymisestä kului kuitenkin itse tekemiseen. Saattoi myös äiti jonkin ajatuksen saada, mutta Erikeeperin ja värikkäiden silkkipapereiden kanssa taistelu vei kuitenkin aatokset melko kauas äitienpäivän aamun kahvikupposesta ja kevään orvokeista.

Päiväkodeissa ei siis vietetä isänpäivää, koska pelätään isättömien lasten saavan traumoja. Pelko on aivan turha. Paha mieli ei ole trauma, vaan vain vähän iloa synkempi elämys. Isän ikävä ei ole trauma, vaan aivan normaali kokemus, elämän koettelemus, joita jokainen joutuu kohtaamaan ja niistä selviytymään. Traumat syntynevät lapsillekin varmasti jostakin aivan muusta kuin oman isän tai äidin, niin hyvän kuin vähän huonommankin muistelemisesta.

Säälimätön plus

Säälimätön plus
saa lumen, jään sulamaan,
Plus myös pelastaa
pankkikortin kelpaamaan,
bensan tankkiin virtaamaan.

Hen sole mies eikä mikhän

Olen ollut kasvattamassa sukupolvea, joka häpeää tasa-arvo verukkeenaan omaa sukupuolisuuttaan ja haluaa olla vain henkilö.  Saksan kielessä on kolme sukua, sukupuolta: der, die ja das. Der on maskuliini eli miespuolinen, die taas feminiini eli naispuolinen ja kolmas, das merkitsee neutria eli sukupuoletonta, suvutonta.  Englannissa mies on he ja nainen she, ja ruotsalaiset erottavat miehensä ja naisensa pronomineilla han ja hon. Mutta koska ruotsalaiset ovat vuosisatoja olleet kateellisia suomalaiselle, sukupuolettomalle hän-pronominille, ovat hekin alkaneet virallisesti hennittelemään.

Hen on sukupuolineutraali eli jos ei haluta puhua henkilöistä naisina tai miehinä  tai sukupuolen määrittely aiheuttaa ongelmia tai tieto ei ole asian yhteydessä tarpeellinen, on henkilö silloin hen.
Koska olen mies, naiset ovat minulle maailman ihanin asia. Ja uskon monien naisten ajattelevan aivan samalla tavalla käänteisesti. Se on tämän maailman pelastus, sillä jos niin ei olisi, maailma eläisi ilman ihmistä. Sanotaan Jumalan luoneen ihmisen omaksi kuvakseen eli Aatamiksi Jumala ihmisen loi. Vaan kuinkas kävikään? No niinhän siinä kävi heti alkuunsa, että Aatamilla ilmeni halu olla mies. ”Naisen puutetta”, ajatteli Jumala ja tarttui Aatamin kylkiluuhun. Tuli siis luoduksi mies ja nainen ja niin oli hyvä.

Kun naiselle ja miehelle syntyy lapsi, se on joko tyttö tai poika. Pojasta kasvaa mies ja tytöstä nainen. Joskus käy myös niin, että tyttö haluaakin olla poika ja pojasta olisi mukavampaa elää oma elämänsä tyttönä ja myöhemmin naisena.  Se on varsin luonnollinen elämän kulku, koska me kaikki olemme hyvin erilaisia ja ainutkertaisia. Uskon monien kokevan ruotsin kielen hen-sanan loukkaavana. Voiko ihminen olla tasapuolisesti aivan kokonaan sukupuoleton? Osoitteleeko puhuja sormella jotakin ihmistä kutsumalla häntä sanalla hen?  Eikö hän tiedä, kenelle puhuu, kun on olemassa myös vaihtoehdot han ja hon.

Liikennemerkkejä ollaan uudistamassa sukupuolineutraaleiksi. Ei enää haluta, että isä kulkee jalkakäytävää tyttärensä kanssa tai suojatien ylittää miestä muistuttava hahmo.  Miksi sukupuolen tunnustaminen ja tunnistaminen koetaan epätasa-arvoiseksi. Eikö kuitenkin ole kysymys vain ihmisestä, miehestä tai naisesta. Eikö juuri se osoita suurinta tasa-arvoa, että hyväksytään oma sukupuoli olipa se sitten der, die tai das eikä pelkästään das?

Suomen hän-pronomini on tasapuolinen ja tasa-arvoinen. Olen oppinut tuntemaan Suomen sekä naisten että miesten maana enkä koskaan ole ajatellut eriarvoisuutta sukupuolten välillä. Kun päiväkodeissa alettiin puhua tyttöjen ja poikien asemesta vain lapsista, minusta tuntui kuin ihmiset häpeäisivät omaa sukupuoltaan tai eivät enää ymmärtäisi heteen ja emin merkitystä saati siittiön ja munasolun sukupuolisuutta. Mitä pahaa niissä on? Minä vaan kysyn.