Vanhoja jouluja

Jouluna syödään
taas vanhoja jouluja.
Lapsena maistoin
samat maut kuin isä ja
äiti kotonaan ennen.

Siteitä

Kun nippusi teen,
tarvitsen nippusiteen.
Kun lämpösi teen
pinnalla voin tuntea,
tunnenko lämpösiteen?

Lasten kaupunki

Siiville nousen,
katson pilvien läpi
savuvanoja,
rauniokaupunkeja,
joissa lapset tapettiin.

Rauniokaupunki

Siiville nousen,
katson pilvien läpi
savuvanoja,
rauniokaupunkeja,
joissa ennen elettiin.

Luonnon armoilla

Meinasin mennä,
mutta tulinkin kohta
toisiin aatoksiin.
Saattaisi sataa lunta
ja pyryttää tien tukkoon.

Kevät on vielä kaukana

Syksy ei muutu
kevääksi liimaamalla
aurinko seinään,
lämmittämällä kättä
kuumilla kekäleillä.

Hyi, naarasta raiskataan

Suuttui Englannin

kansalainen kissalle,

joka kiimassaan

näytti ärjyn luontonsa:

"Hyi, naarasta raiskataan!"

Australiassa

Unessa katsoin
makuulta maapalloa
kuin taivaankantta
ja minua huimasi
olla aivan nurin päin.

Rakovalkea

Rakovalkea
kastui, räiskyivät liekit.
Tanakka honka
sihisi tovin, sammui.
Nuukahti nukkujakin.

Trumpin ja Clintonin viesti yläasteelle ja teinin juhlapuhe

Seurasin puolella päällä eli toisella korvalla ja vastakkaisella silmällä Amerikan presidenttivaalipeliä. Molemmin silmin ja korvin se olisi ollut aivan liikaa. Olen pitkään ollut siinä uskossa, että korkeissa viroissa ja liike-elämän huipulla ihmiset ovat sivistyneitä, valveutuneita, fiksuja ja toisen ihmisen huomioon ottavia. Ainakin voisin kuvitella, että keskustelussa oltaisiin hienovaraisempia kuin yläasteikäiset pojankossit, joilla vittuja vilisee lyhyessäkin lauseessa kuin villakoiria varusmiehen sängyn alla seitsemän päivän putkareissun jälkeen. Mutta ei ollut luulo tiedon väärtti.

Niin Hillary Clinton kuin Donald Trumpkin käyttivät toisistaan niin ala-arvoisia sanoja, että jopa avioliittoneuvojan parisuhdeterapeutti olisi pitänyt sanankäyttäjiä toivottomina tapauksina jatkamaan liittoaan ainakaan samassa maassa ja varsinkin keskenään. Toinen nimitti toista rikolliseksi ja toinen kourijaksi, valehtelijaksi, naistennaurattajaksi, kähmijäksi. Nimitykset tulivat päivä päivältä vaalien lähestyessä rumemmiksi ja henkilökohtaisemmiksi. Trump käytti Clintonia enemmän alatyylin ilmaisuja, muttei ehdokas Clintonkaan kieltään kahlinnut, kun toi esiin vastustajansa vikaisimpia puolia. En muista, että varsinaisista presidentin tehtävistä olisi paljonkaan keskusteltu. Ja kun niistä keskusteltiin, kohta taas väännettiin kättä toisen maksamattomista veroista ja toisen suojaamattomasta sähköpostista.

Niin sitten äänestettiin Amerikan maassa ja yllätys maailmalla oli suuri, kun mahtavan vittuilukisan voittikin Donald Trump. Hillary Clinton hävisi hetkeksi maan alle ehkä häpämään kaikkea sanomaansa tai sitten vaan pää pimeni odottamattomasta tappiosta häviämään tuomitulle. Pelättiin pahinta. Maailman talouden piti romahtaa, pörssikurssien syöksyä, valuuttojen arvojen painua pohjalukemiin. Niin kävikin. Tunnin verran kurssit syöksyivät ponnahtaakseen sitten taas nousuun ja vähän entisen arvon ylikin. Lyhyt oli se Trumpin voiton kunniaksi ennustettu talouslama. Mutta mitäs sitten tapahtuikaan?

Lavalle nousi vasta valittu Amerikan Yhdysvaltojen presidentti, Donald Trump. Hän kiitti kauniisti Hillary Clintonia Amerikan eteen tehdystä hyvästä työstä monissa arvostetuissa viroissa ja luottamustehtävissä. Kansalle hän sanoi, ettei syytä huoleen. Kaikki saavat paljon hyvää eikä kukaan jää ilman. Muslimit voivat asua edelleen Amerikassa eikä ketään olla pois häätämässä. Mitään muuria ei rakenneta Meksikon ja USAn välille. Tuon hän sanoikin olevan vain höpön löpön puhetta ja huulenheittoa. Maailma rauhoittui.

Muutama päivä sitten vielä kirjoitettiin, miten rumasti voidaan puhua toisesta ihmisestä niinkin arvokkaassa tapahtumassa kuin vaalikisassa. Mutta nyt on aivan toinen ääni jopa lehmänkellossa ja tuota aikuisten, sivistyneitten, korkeasti koulutettujen, menestyneiden ihmisten kieltä kehutaan ja analysoidaan retoriikan mestarinäytteenä, jonka molemmat hallitsivat hyvin, mutta jossa Trump oli parempi. Maailman näkyvimmältä paikalta on annettu mestarinäyte, miten täytyy puoliaan pitää ja eteen päin pyrkiä. Presidentti Martti Ahtisaari mainitsi Iltalehdessä, että kieli vaaleissa oli kovaa, mutta arki on koittanut. Nobelin rauhanpalkinnon saanut mies hyväksyy hiljaa ala-arvoisen kielenkäytön maailman huipulla ja pitää sitä pelkkänä vaaliretoriikkana. Toivottavasti hän kuitenkin tuomitsee rumien puhumisen yläasteen kevätjuhlassa, jos joskus menee lapsenlapsensa kevätjuhlaa todistamaan.

"Tollekin vitun reksille mä sanon, että kumä joskus saan juristin paperit kouraan, mä heitän tommosen saatana Sukevalle*). Katotaan, keneltä takavarikoidaan sähkötupakat."**)


*) Sukeva on Itä- ja Pohjois-Suomen rikosseuraamusalueen vankila.

**) Lainattu yläasteikäinen juhlapuhuja ei välttämättä ole presidentti Martti Ahtisaaren pojanpoika, vaan voi olla kuka tahansa sivistyneessä seurassa juhlapuheita pitämään oppinut tasapainoinen teini.

Iloinen

Olla iloinen
on kuin sydän soittaisi
kitarasoolon
ja näkisi jokaisen
sävelen kirkkain värein.

Sulat ja untuvat

Vahvatkaan siivet
eivät nosta lintua
taivaankannelle,
jos öljy peittää sulat
ja untuvat kastuvat.

Joutsenten tanssi

Joutsenten tanssi
on vain vaistonvarainen
pala perimää.
Tahtoisin sen olevan
jotain paljon kauniimpaa.

Jotai rajaa (eli voi ku ois vielä nuori ja ehdoton)

Sä voit kyl nukkuu
mun sängyssä ja sanoo
kaikkee kaunista.
Mä uskon sua, mut silti:
älä koske mun pyörään.


(Tanka on Miehen mitan moderni versio.)

Miehen mitta täyttyy

Kalevi oli juuri täyttänyt 65 vuotta ja kuin syntymäpäivälahjaksi hän sai elämänsä ensimmäisen kirjeen naiselta. Hikoilevin ja tärisevin käsin mies avasi kuoren, oikoi sisällä neljälle laskokselle taiteillun paperiarkin ja luki.

"Hyvä Kalevi. Minä kiitän sinua hyvin paljon kirjeestäsi. Vaikka se ei ollutkaan kovin pitkä eikä seikkaperäinen, asia selvisi minulle siitä vähästä oikein hyvin. Sinä olet ollut itsellinen poikamies koko ikäsi - periaatteesta niin kuin sinä asian ilmaisit. Vastasit kuitenkin minun lehti-ilmoitukseeni ja niinpä uskallan kertoa sinulle, että voin jo ensi viikolla tulla sinun luoksesi vaikka asumaan. Päätöksissäni olen nopea ja toimissani ripeä, joten voit olla minua asemalla vastassa ensi viikon torstaina iltaseitsemän junalta. Terveisin Raakel."

Hyvin pitkän viikon jälkeen Kalevi valjasti hevosensa hitaasti ja huolellisesti, heitti heinäsäkin rekeen ja istahti kahahtavan säkin päälle ja komensi hevosen suitsia läiskäyttämällä matkaan. Reen jalakset nitisivät ja vingahtelivat pakkaslumella ja hevosen hengitys höyrysi kuulaaseen talvitorstaihin. Kohta jo kuuluisi kaukaa junan vihellys.

Junasta laskeutui komearyhtinen Raakel sorapihaiselle asemalaiturille, tempaisi maahan laskemansa matkalaukut käsiinsä ja oikaisi ryhtinsä ja katsoi ympärilleen. Kalevi oli helppo tuntea, sillä asemalla ei hänen, hevosensa ja asemamiehen lisäksi ollut ketään muita.

"Tulit sitte." Kalevi sanoi hämmennyksissään ja ojensi karvakintaisen kämmenensä kohti naista, mutta huomasi kohta kuin koiraa naiselle tarjoavansa ja nopeasti riisui kintaansa. Mustaviiruinen, paljon työn ja vähän veden tummentama käsi ojentui rouhevana ja varovasti puristi Raakelin sileälihaista kättä.

"Tulin, kun et vastaan pannut."

Iltapäivä alkoi hämärtää, hevonen käveli verkkaisesti tuttua tietä, suitset roikkuivat kyljillä ja vain reen jalakset ääntelivät.

Talo oli siisti, mutta se oli poikamiehen talo, koristelematon ja rujo. Matot olivat suorassa lattioilla, mutta moni vieras oli niitä pitkin tuvassa astellut ja niihin saappaansa kopistellut. Verhoissa näkyi selvästi haalea, auringonpolttama ikkuna-aukko, ja tapettien ornamenttien rajat olivat aikaa sitten palaneet lukuisten kesien kirkkaassa valossa. Mutta Raakel ei aikaillut pikkuasioiden kanssa ja niinpä parissa viikossa moni asia talossa muuttui. Vanhat matot vaihtuivat uusiin ja kirkasvärisiin ja verhot laskeutuivat pian ryhdikkäinä kuin Raakel itse. Taloon oli muuttanut uusi henki, hengetär.

Kylälläkin oltiin mielissään, kun Kalevi sai lyijykynällä kirjoitetulla kirjeellä itselleen niin tomeran ja touhuavan toverin taloa laittamaan ja elämään sulostuttamaan. Puhuttiin, että pian olisivat Kalevin poikamiehen päivät luetut ja tanssittaisiin kenties jo ennen juhannusta häitä, vaikkei vielä kihlajaisiakaan oltu kahviteltu. Ja suuri olikin hämmästys monessa talossa, kun kauniina talvisena aamuna nähtiin Raakelin kävelevän matkalaukkuineen linja-autopysäkille, nousevan autoon taakseen katsomatta ja häviävän mäen taakse eikä jäljelle jäänyt mitään muuta kuin linja-auton pakokaasun valkoinen höyry kiristyvän pakkaspäivän peitteeksi.

Kun Kalevi iltapäivällä astui kylän kauppaliikkeeseen ja istahti penkille tupakoimaan, häneltä kysyttiin syytä, miksi Raakel sillä tavalla oli laukkunsa pakannut ja itsensä matkaan saattanut. Kalevi vältteli vastaamasta, pyöritti tupakkaansa, karisti tuhkat lattialle ja sylkäisi perään.

- Hyvä akka se olis ollu. Hyvä akka. Oppi siivoamaan ja ruokaakin laittamaan, en minä sitä moiti. Mutta kun se alko höyläpenkkiä järjestelemään, minä näytin sille ovea.

Kopeloidut aistit

Kopeloitu on
kaikkia aistejani:
sain lasersilmät,
puhkotut posken rustot,
korvat korjatuin kalvoin.

Sairaan kaunis unelma

Kuulin tarkasti,
kun veitsi painui sisään
ja viilsi rikki
hennon, paljaan kalvon kuin
sairaan kauniin unelman.

Kuuntelin leikkausta

Kuulin tarkasti,
kun minua leikattiin.
Korvan juuressa
rapisivat välineet
tärykalvossa kiinni.

Isä poikaa paikkaa ja poika isää korjailee

Reilu kaksikymmentä vuotta sitten vuonna 1995 pojalleni tehtiin suuri korvaleikkaus silloisessa Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa, OYKSissa. Leikkaavana lääkärinä oli Kyösti Laitakari. Nyt vuoden 2016 lokakuussa minulta korjattiin tärykalvo Oulun yliopistollisessa sairaalassa, OYSissa ja kirurgina toimi Jaakko Laitakari. Niinpä meidän perheen pojan korvan leikkasi Laitakarin perheen isä ja meidän perheen isän korvan operoi Laitakarin perheen poika. Niin saattavat sairaudet ja vammatkin yhdistää isiä ja poikia varsin mielenkiintoisin tavoin.

Suojaton suomalainen

Olipa kerran työtön mies. Hänellä oli kaikki hyvin: tuli säännöllisesti työttömyyskorvaus ja sosiaalitoimisto maksoi asunnon vuokran. Aika tosin kävi tekemistä hamuavalle miehelle pitkäksi, mutta elämä rullasi kuitenkin tuttua ja turvallista rataa ja maha pysyi täynnä ja katto pään päällä.

Olipa kerran toinen mies, yrittäjä, joka omisti talon. Hän oli antanut talon kaupungille vuokrattavaksi. Taloon muutti työtön mies ja tunsi olonsa turvalliseksi ja mukavaksi. Kaupunki maksoi vuokran, oli katto pään päällä ja lämmin peitto yöksi päälle. Talonomistajalle tuli tuloa.

Mutta niin kävi, että työtön mies kyllästyi olemaan jouten ja päätti perustaa yrityksen. Tuloja hänellä ei tietenkään aluksi ollut, kun piti hankkia asiakkaita ja järjestää kirjanpito ja laskutus ja monenmoiset yrittäjän arkipäivän asiat. Palkkaa hän ei yrityksestään saanut, kun ei ollut vielä yhtään laskua kirjoittanut. Yrittäjän pitää aina ensin vallata osa markkinoita, että pääsee laskuttamaan ja saa sitten joskus rahansa. Tuo raha ei kuitenkaan välttämättä ole palkkaa, vaan yrityksen jokapäiväisiin menoihin kuluvaa rahaa. Mies oli kuitenkin yrittäjä eikä hän saanut enää asua kaupungin sosiaalitoimen järjestämässä, työttömälle tarkoitetussa asunnossa. Hänen oli muutettava omilleen. Ja niin jäi myös asunnon vuokraaja ilman vuokratuloa. Tyhjää taloa ei kuitenkaan kannattanut jättää kylmäksi, vaan se piti hoitaa ja lämmittää kuten ennenkin. Talonomistajalla oli talostaan nyt vain menoja.

Yrittäjän oli pakko mennä sosiaalitoimistoon apua pyytämään. Hänelle osoitettiin pieni ja vaatimaton asunto, vaikka työttömänä hän oli saanut asua mukavassa ja kohtuullisen tilavassa asunnossa. Yrittäjänä hänellä ei ole enää oikeutta työttömyyskorvaukseen, vaan hänen on tultava toimeen omillaan, oli töitä tai ei. Yrittäjän on vielä toistaiseksi maksettava arvonlisävero laskuttamistaan tuotteista ja palveluksista, vaikkei asiakas olisi vielä maksanut laskua. Jos rahaton yrittäjä alkutaipaleella laskuttaa vaikkapa kahden kuukauden työstä 6000 euroa, maksaa hän tuosta veronsa, eläkemaksunsa ja arvonlisäveroakin 1440 euroa, vaikkei hän ole rahoja vielä nähnytkään.

Miestä innostettiin perustamaan yritys ja mies innostui. Nyt hän asuu aloittavana yrittäjänä vaatimattomassa asunnossa rahattomana, rahattomampana kuin koskaan, entinen vuokranantaja pitää vuokrataloaan tyhjän panttina ja hakee uutta vuokralaista.

Villi ja vilperi, mistään piittaamaton mies oli lainsuojaton villissä lännessä. Jos mies yrittää pitää itsestään huolta yrittämällä (ja joskus erehtymälläkin), hänestä tulee suojaton suomalainen. Ei kannattaisi innostua.

("Mitäs minä sanoin. Ei se kuitenkaan pärjää.")*)

*) Huoltoaseman kahvilan pöydässä kuultua.

Kuolevia ajatuksia

Istun hiljaa ja
toistelen kuolevia
ajatuksia
iho kananlihalla,
kun suu riemusta huutaa.

Pilvi syntyy

Aurinko nousee
hiljaa kuin aamukaste.
Metsässä tuulee,
ja aavoilla on tyyntä.
Vuorella syntyy pilvi.

Fämilijuttuja

Kuljeksin kaupungin keskustassa ja katselin ihmisiä ja näyteikkunoita. Poliisiauto oli pysähtynyt kävelykadulle ja kaksi poliisimiestä kantoi autoon syysaurinkoon väsähtänyttä miestä. Nuori poika, arviolta kuusitoistavuotias katseli puhelintaan, kun toinen samanikäinen nuorukainen tarttui häntä olkapäästä ja komensi.

- Kävele siinä vierellä, saatana.

Puhelinta katsellut poika lähti kävelemään toisen rinnalla ja yritti vielä keskittyä puhelimeensa.

- Kävele nyt saatana siinä vierellä, sanoi toinen.

Kysyin komentelevalta nuorukaiselta, miksi hän puhui niin rumasti.

- Se on mun veli.

Kysyin, saiko veljelle puhua rumasti.

- Tää on fämilijuttuja.

Tapasin noin tuntia myöhemmin tuon saman komentelijan vaateliikkeessä. Hän puhui puhelimeen kovalla äänellä.

- Saatanan maahanmuuttajapaska. Mulla menee sun kans hermot.

Olin todistanut aivan vierestä kiusaamista ja ihmisen alistamista ja ala-arvoista kielenkäyttöä enkä tehnyt asialla yhtään mitään, koska se ei minulle kuulunut. Niin päätin parissa sekunnissa ja jatkoin vaateostoksiani. Ostin tummansinisen villapaidan, kun olin illalla menossa ravintolaan syömään eikä tilaisuus vaatinut pikkutakkia saati pukua. Fämilijuttuja.

Marjapäissään pitkin taivasta

Pihlajapuut värjäävät maisemaa ruskaiseksi ja punaiseksi. Oksat notkuvat runsaista marjatertuista ja puut näyttävät hedelmällisiltä kuin olisivat paratiisin omenista kylläiset. Suuret tilhiparvet lentävät levottomina puusta toiseen, pihlajasta koivuun, koivusta pihlajaan, käyvät kiertämässä muutaman korttelin ja palaavat takaisin yltäkylläisille oksille.

Sanotaan tilhien humaltuvan pakkasöiden palelluttamista pihlajanmarjoista. Lintuja katsellessani muistin ihan ensimmäisen humalani, kun kaverin kanssa joimme mehupulloon laskettua konjakkia Häkkisillan harvalautaisella kannella. Iloisina ja huolta vailla juoksimme sitten helmikuisilla kantohangilla illan pimeässä. Kevyt oli jalka ja pää ja kielen kannakkeet. Nauru raikui ja luiskahti laulukin helmipimeään iltaan, kun kirmasimme ojien yli kuin kevätjänikset. Eivät meitä ojat estäneet saati piikkilangat hidastaneet, vaan riemuisin sydämin ja humalasta hilpeiksi käynein aivoin temmelsimme, kunnes veri kierähti muutaman kierron ja humalatila alkoi pikkuhiljaa hälvetä ja olo tasaantua tahmeaksi laskuhumalaksi.

Eivät malttaneet tilhitkään pysähtyä kuin pieneksi toviksi ja jatkoivat kohta matkaansa. Lensivät suurena parvena, hidastivat vähän vauhtiaan ja laskeutuivat puuhun, liikehtivät tai söivät marjan, kaksi, jos marjaisessa puussa olivat, lehahtivat taas lentoon, kiersivät pienen lenkin, suunnistivat taas mielipuuhunsa ja kohta matka jatkui toiseen puuhun. Parvet erkanivat ja yhtyivät ja lento oli vilkasta ja kaartelevaa, mutta en nähnyt yhdenkään linnun törmäävän toiseen. Sulassa sovussa ne täyttivät välillä taivaan ja puun. Ruskapuiden lehdet putoilivat, ja kun päivä oli puolessa, naapurustossa näkyi jo lähes lehdettömiä ja marjattomia pihlajia.

Miksi ei lintunen käyttäydy kuin ihminen. Miksi se ei istahdaa kaikessa rauhassa puuhun syömään marjoista mahansa täyteen, asettaudu istumaan ja sulattelemaan, röyhtäilemään ja piereskelemään, kenties myös hieman ruuan päälle torkahtamaan ja sitten taas höntäistä hiukopalalle, kun maha on vähän laskeutunut. Ei sovi tuo ihmisten tapa linnulle, vaan kovin on hötkyiltävä, kun kerran kantavat siivet on alleen saanut. Ja ehkä varsinkin tilhin on käyttäydyttävä noin jo nimensäkin takia. Nimihän tulee vanhasta ruotsista till hit. Suomessa tuota lintua kutsuttiin ammoisina aikoina suorana käännöksenä hihiiniksi. Kun sen jo nimensäkin puolesta pitää koko ajan olla tulossa tänne tai menossa sinne, ei se voi luontoaan vasten asettua ja ruokaansa sulattamaan istua.

Lintukin ymmärtää, että istumalla se kuluttaisi päivässä noin kymmenen marjaa, kun taas lentämällä kulutus moninkertaistuu. Vaan minkäs teet, kun olet vasta kesällä kuoriutunut, lentämään oppinut ja linnun tavoille kasvanut. Ilmassa on oltava, kun humalluttavat marjat mahassa lämmittävät. Marjapäissään on roivailtava pitkin taivasta ja riemuittava linnun elämästä.

Vislamisti

Vislamisti on sellainen ihminen, joka vihellellen kulkee elämänsä läpi ja hakee mukavia asioita vaikka kivenkolosta ja käärmeenpesästä. Ei häntä harmita ollenkaan toisten epäily saati epäluulo asiastaan, vaan omaan vislamistiseen tapaansa hän laittaa huulensa tötterölle ja saattelee ilmoille herkän hilpeän iskusävelmän heleästi soimaan olipa hän häissä tai hautajaisissa, kirkossa tai kirpputorilla.

Sääntökirjansa on vislamisti unohtanut kokonaan kirjoittaa eikä ole hän myöskään perustanut yhdistystä tai kasannut omaa seurakuntaa. Eikä ole hän rakentanut vihellyksensä ympärille kirkkoa saati kappelia, ei temppeliä eikä moskeijaa, ei nostanut ristiä rinnalleen tai kuuta kumottamaan olalleen, ei tähteä rintaan, ei kalaa taikka kyyhkystä, vaan paidan kaulus napitta hän rempseästi rilluttelee ja säveltänsä soittelee ilman mitään merkkejä mistään. Eikä kaipaa kunnon vislamisti mitään muuta maallista hyvää kuin että kaikilla olisi hyvä olla.

Mutta niin kuin ihmisillä ylipäätään, toive on hälläkin tuonpuoleisesta. Koska ilo on vislamistin päämäärä ja maali, riemu ja ratto kaikinpuolinen elämän eliksiiri, toivoo vislamisti iloisen elonsa jälkeen saavansa vieläkin eloisamman ikuisuuden. On hänelle tuhdin lounaan tuomassa raukeassa unessa näytetty näky, jota kohti on riemullista kulkea.

Kun päättyvät elon päivät viimeiseen vihellykseen, reippaasti irtoaa vislamistin sielu ja nousee kohti taivaallista jatsisalia. Siellä häntä odottaa neljätoista kaiken kokenutta ja kaiken taitavaa iloista kumppania, joilta eivät temput ja taidot lopu. Viikon jokaiselle päivälle on kaksi toistaan taitavampaa viihdyttäjää, joiden vuoksi vislamisti on elämässään ilomielin kilvoitellut. Ei ole hänen tarvinnut kieltäytyä mistään syömisistään, vaan on hän voinut nauttia maan antimista aina marjoista maksamakkaraan ja salmiakista sianlihaan ja kaikesta noiden välistä.

On virrannut viini, kohtuudella tosin, on poltettu tupakkaa, on maistettu marihuanaa, kipattu kuppi kiljua sakeasta sammiosta. On nautittu ruumiin iloista. Eikä ole tarvinnut tuon taivaallisen, suloisen palkkion takia katkaista yhtään kurkkua, ei viiltää vatsaa auki, ei katkaista kenenkään sormea, ei virttä veisata, ei saarnaa saarnata, ei tuntea pahaa mieltä pikkusynneistä eikä kadotuksen pelkoa suuremmistakaan. Onpa vislamisti vain iloa tuottanut viehättävällä vihellyksellään ja iloisella naurullaan kaikissa kadunkulmissa ja kapakoissa, kirkkomailla ja kalmistoissa, joissa elämän iloja pelänneitä ja riemuja karttaneita kanssaihmisiä on synkkään hautaan laskettu. Riemu tarttuu ja ilo nousee surevankin rintaan, kun vislamistin höllähuulinen huilu hilpeästi huilailee.



Lukijalle tiedoksi: vislamismi ei ole uskonto, vaan se on elämäntapa. Ja vislamisti ei ole uskovainen, vaan hyvin taitava viheltäjä. Ja vislamistin tuon taivaallinen palkkio ei ole ikuinen elämä, ei kokemattomat neitsyet, ei harpunheleät ja helisevät soittotuokiot, vaan on se aikamoisen elosteleva jatkoelämä kaiken kokeneitten ja kaiken taitavien kumppanien kanssa niin kauan kuin vihellystä piisaa. Ja sitähän piisaa.

Tapasin miehen, jota Jumala oli tarttunut kädestä

Tapasin miehen, jota Jumala oli tarttunut kädestä. Hiljaisessa kirkkosalissa ennalta mitään ilmoittamatta henki oli kulkenut miestä kohti tämän aavistamatta tai odottamatta ja ottanut kiinni ja alkanut kuljettaa.

Mies oli kertonut muutamia vuosia aiemmin puolisolleen, naivolleen tahtovansa opetella karjalan kielen. Naivo oli miestään innostanut ja kannustanut, sillä opetusta järjestettiin samalla paikkakunnalla ja miehen suku oli Karjalasta kotoisin. Äiti tosin oli oman kielensä pitkällä matkalla unohtanut eikä mies sitä ollut kotonaan koskaan kuullut. Jossakin veren kaukaisessa perimässä oli kuitenkin kuin häivähdyksenä halua oppia äidinkieli, äidin joskus lapsena puhuma, kauniisti soljuva karjalan kieli.

Puoliso sairastui vakavasti ja arkisen elämän raskaat huolet painoivat opiskeluhaaveet taka-alalle ja ajatus unohtui muutamaksi vuodeksi. Sairaus paheni ja mies jäi lopulta yksin, kun puoliso ja elämänkumppani hiipui hiljaa tuonilmaisiin. Surun tasaannuttua nousi mieleen uudestaan halu oppia puhumaan karjalaa.

Oli alkamassa uusi karjalan kielen kurssi ja mies halusi ilmoittautua mukaan. Kurssin aloitusajankohta ei ollut kuitenkaan täysin selvillä ja mies lähti paikkakunnan ortodoksiselle rukoushuoneelle, tsasounalle tarkistamaan asiaa, koska oletti kurssin alkavan siellä. Kun hän ajoi pihaan, kaksi miestä oli juuri kävelemässä rukoushuoneeseen. Mies kysyi, mahtoiko kielikurssi alkaa siellä, kun hänellä oli sellainen hatara tieto. Pappi puhutteli miestä ja sanoi, ettei kurssi alkanut vielä sinä iltana, mutta kirkossa olisi jumalanpalvelus ja pyysi miestä astumaan sisään. Hiljaisen rukoushuoneen tuohusten tuoksussa miehen mieli rauhoittui, monien vuosien koettelumusten väsymys kaikkosi ja hän tunsi jonkun tarttuneen käteensä.

Juttelin miehen kanssa tunnin verran kadunreunassa. Enimmäkseen kuitenkin kuuntelin monisäikeistä tarinaa ja ajattelin, ettei yhdenkään ihmisen tie ole kivetön ja kuopaton. Toiset saavat kantaakseen enemmän kuin jaksavat, toiset raahaavat murheensa kuin härkä raskaat vankkurinsa tai hevonen luistamattoman rekensä. Joku pitää ilonsa ja surunsa ominaan, toinen osaa kertoa huolensa ja samalla jakaa taakkaansa toistenkin kannettavaksi. Ja jos oikein hyvä onni on elämässä, joku tarttuu käteen ja kannattelee.

En varmasti koskaan näe tuota miestä saarnaamassa muille uskostaan, en kuule häntä pitämässä palopuhetta enkä vaatimassa muita hänen laillaan kohtaamaan saati etsimään Jumalaa. Usko on ihmisessä, ihmisen perimässä, yhdessä geenissä. Kun Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, tuo kuva oli henki, ihmisen sielu, perimä, pakko tai halu uskoa. Se ei välitä ruumiista eikä sen asettamista rajoista. Se voi kuitenkin tarttua kädestä ja sen jälkeen täyttää mielen. Kun ihmisen mieli on täyttynyt hyvällä, kaikki muu on toisarvoista, ja ihminen on saanut kohdata kaikkein tärkeimmän ja arvokkaimman ja ainoan tavoittelemisen arvoisen - rauhallisen sydämen.

Epäonninen kalastaja

Katkaisin siiman,
menetin uistimeni,
ajoin kiville
veneen, rikoin potkurin
- sumussa ajelehdin.

Urheat matkat

Istuin kahvilan pöydässä ja seurasin vanhan naisen urheaa rollaattorimatkaa jalkakäytävältä apteekin ovelle. Teekuppini oli kuuma ja täysi. Puhaltelin ja nostin mukin huulilleni ja siemaisin kuuman höyryävää teetä. Minulla ei ollut kiirettä, sillä olin tullut levähtämään ja rauhoittumaan. Vanhan naisen kiireestä en tiennyt mitään. Ehkä hän oli menossa apteekkiin uusimaan reseptiään tai hakemaan lääkärin määräämää elintärkeää lääkettä.

Matka taittui hyvin hitaasti. Viiden, kymmenen sentin mittaiset askeleet vähensivät verkkaisesti parinkymmenen metrin matkaa. Piha nousi jalkakäytävältä kohti apteekkirakennusta vain sen verran, että silmät juuri ja juuri erottivat tuon nousun. Mutta vanhan naisen rollaattori teki tuohon pieneen vastamäkeen tiukan tenän eikä hievahtanutkaan ennen kuin hän sai hitaitten askelten tasapainon juuri niin hyväksi, että rollaattorin kumipyörät nytkähtivät taas verkalleen liikkeelle.

Kuppini oli puolillaan. Join teeni hitaasti jäähdytellen. Naisen matka oli edennyt muutaman metrin eikä se ollut vielä puolivälissäkään. Nuori nainen pysähtyi rollaattorin viereen ja kysyi vanhukselta, tarvitsiko hän apua. Näin heidän juttelevan, mutta en tietenkään kuullut sanoja. Avuntarjoaja lähti jatkamaan matkaansa ja urhea matka kohti päämäärää jatkui.

Vein tyhjän teekupin pois ja istahdin takaisin pöytään. Lyhyin, hitain askelin vanhan naisen taival asfalttipihan läpi jatkui. Hitaasti pyörähtivät rollaattorin kumipyörät, verkkaisesti liikkuivat jalat ja katse oli suoraan eteen päin. Vanhuksen viereen käveli keski-ikäinen rouva ja matka pysähtyi. Näytti kuin he olisivat yhdessä suunnitelleet, miten parhaiten pääsisi jatkamaan. Rollaattorin edessä oli jalkakäytävän korkea reuna ja vähän kauempana asfalttinen luiska, jota pitkin voisi turvallisesti nousta käytävälle. Mutta sitä ennen rollaattori olisi pitänyt kääntää ja siihen vanhan naisen voimat eivät riittäneet.

Kävelin naisten luokse ja kerroin jo kauan seuranneeni vanhuksen urheaa matkaa pihan yli apteekin jalkakäytävälle. Nainen kertoi vanhuksen olevan äitinsä, joka oli sairastellut ja joka ei pitkään aikaan ollut jaksanut lähteä ulos. Oli kaunis syyskuun iltapäivä. Aurinko paistoi ja ilma oli raikas ja sees. Vanhus ei jaksanut sanoa minulle mitään, mutta näin hänen silmissään päättäväisen ilmeen. Niin kauan kuin vain jalka nousee, on päästävä matkaan. Kun hän oli itse päättänyt apteekkiin mennä, hän meni - hitaasti mutta aivan varmasti.

Toivotin naisille iloista päivänjatkoa. Kun on tahtoa kulkea melkein puoli tuntia parinkymmenen metrin matkaa, on ihminen varmasti kulkenut monien vastoinkäymisten läpi pystyssä päin ja iloisesti edennyt silloin, kun riemun aika on ollut. Muistin ystävääni, joka teki juuri vakavasta sairaudesta toivuttuaan pitkän moottoripyöräretken haastaviin Mongolian maisemiin. Ajattelin, ettei matkan mitalla ole mitään merkitystä: kaksikymmentä metriä tai kaksituhatta kilometriä. Mennään, kun tahtoa riittää ja elossa ollaan ja kitka on voimaa pienempi.

Maailma on niin paha

Maailma on niin
paha, ettei se ole
enää minua
varten. Menen muualle.

Oli niin nälkä

Leijona istui
savannilla ja näki
gasellin syövän
kuivunutta ruohoa.
Oli niin nälkä.

Kukkasen syksy

Kukkasen syksy
on nuputon ja kylmä.
Sen siemen silti
jään läpi taivaan tuntee,
verson roudasta nostaa.

Tehtaan läkisääteinen kuristus

Oli motissa
kymmenen hevosvoimaa
kuristettuna.
Työkalupakki
poisti ahdistusvaivan
ja nyt on viisitoista.

Oi isänmaata

Oi isänmaata,
kukaan muu ei saa tulla
kanihäkkiin, voi
livahtaa terve siemen
kusen joukkoon sotkemaan.

Rauhallinen sydän

Onnellinenko
sai linnan ratsukkoineen,
prinssin, prinsessan.
Vai löysikö kalleimman:
rauhallisen sydämen.

Pappilan ruustinnan kantakuppilan nurkkapöytä

Pappilan kauniin,
vilkkusilmäruustinnan
kantakuppilan
nurkkapöydässä istuu
maailman hiljaisin mies.

Hassuja ja vakavia

Kosken rannalla
istuin, hiljaa kuuntelin
kuinka hetkinen
vakavasti haasteli,
hassujakin jutteli.

Suklaata ja ruiskukkia

Osasi lammas
elämän mukavaksi
tehdä. Sulatti
suklaata ruiskukalle
ja söi makeat mahaan.

Ne mökin auvaimet

Oli hyvin tavaton syyspäivä. Ei satanut, ei tuullut, ei vihmonut, vaan aurinko paistoi ja sai punertuneet pihlajanlehdet liekehtimään ja vaahterat värittämään puistoja ja pihateitä. Poutapilvi maleksi taivaankantta kuin arvellen, onko johonkin mentävä vai voiko jäädä paikoilleen pullevaksi palleroksi, kesäpilveksi syystaivaalle. Pilven alla lensi neljä kurkea kiivain siiveniskuin kuin pilvelle näyttääkseen, että syksy on kaikesta huolimatta tulossa, lumimyräkät vaanivat vuorten takana, hyinen viima käy kohta koillisesta ja pois on päästävä.

Mutta kuin salama olisi iskenyt kirkkaan taivaan sinessä tai syysmyrsky pyyhkäissyt yli järvenselän kaarsi johtokurki nopeasti luoteeseen ja kohta koilliseen ja kiihdytti nopeuttaan. Muut linnut seurasivat sitä ihmetellen kuin suuntansa menettänyt ihminen autonsa navigaattoria, joka käskee keskellä vilkkainta moottoritietä tekemään uu-käännöksen. Lempeän lounatuulen mukana kantautui alas kurkien keskustelu.

- Mihinkä se nyt?
- Tuoltahan myö tultii ja sammoo reittiä takasin lentää.
- Voe sontalunkku sentään, mihinkä se vehtoo.

Kolme kurkea marmatti kääntyneen kurjen perässä, joka taivutti päätään taakse päin ja aukaisi nokkansa.

- Hiooonk.

Ja muut tuumasivat kuin yhteen ääneen.

- Justiinsa.

- Ol aevan pakko keäntyy takasin, kun Ekyptin mökin auvaimet jäi pesän reunale.

Kurjet loittonivat kohti koillista ja katosivat metsän reunan taakse, jonne keväiset aurat aina katoavat. Poutapilvi oli siirtynyt lempeän luoteisen mukana hivenen verran ja seuraili kaikessa rauhassa kurkien matkaa. Mikäs siinä oli leijaillessa, kun syysmyrsky oli vielä kaukana Kuolan niemimaalla ja vihmovat sateet vasta nousemassa Atlantista.

Herkkä mieli

Herkkä mieli on
ihmisen vihollinen.
Kuin keijukainen
se satuttaa siipensä
lohikäärmeen liekkeihin.

Timanttirosvo

Timanttirosvo
käveli pankkiholvin
perälle asti,
kuuli salvan äänen ja
kuoli kivineen nälkään.

Pähkinöitä

Apinan käsi
hamuaa pähkinöitä,
puristuu nyrkkiin
ja jää loukkuun kookokseen
kuin ankerias sumppuun.

Kuninkuusraveissa

Ostin hevosen.
Ei se jaksanut vetää,
ei seistä, juosta
ei syödä, ei hirnua.
Huonon hevosen ostin.

Kirjaimia

abcde
fghijkl
mnopq
rstuvxy
åäööööö

Numeroita

1 2 3 4 5
1 2 3 4 5 6 7
1 2 3 4 5
1 2 3 4 5 6 7
1 2 3 4 5 6 7

Vittu, pillu, perkele

En voi sanoa
mitään, mikä jollekin
olisi tyhjää.
"Vittu, pillu, perkele."
Tai: "Minua väsyttää."

Mihin olen syyllinen

Pienet, veriset
kasvot kivikasassa,
sameat silmät
ovat niin hämmästyneet:
mihin olen syyllinen.

Metsän eläimet

Karhu ja kettu,
susi, ilves ja ahma,
hirvikin  vielä:
siinä metsän eläimet,
jänis näiden lisäksi.

Perseennuolija

Perseennuolija:
kun tarjoat kätesi
tartuttavaksi,
etkä muista riisua
valkoista hansikasta.

Kansien välit

Kirjassani on
kansiin asti asiaa.
Jokainen sana
saa aakkoset sekaisin
ja jokaisen selitän.

Arvokasta

Onko minulla
mitään niin kallista kuin
sanaton sana,
puhumaton ajatus,
täydellinen hiljaisuus.

Viskaa matoksi

Rakas Jumala.
Tee minulla jotakin.
Viskaa matoksi,
etteivät jalat kastu
elämän lätäköissä.

Juna

Olen kuin juna
valtavassa vauhdissa
kohti autoa.
En tahtoisi törmätä,
vaan raiteilta en pääse.

Musta enkeli

Kuka kaatoikaan
yöllä kirsikkamehuun
suolaa, kun maku
oli aamulla karvas.
Musta enkeli varmaan.

Synninpäästö

Kauniina, kesäisenä sunnuntaipäivänä kapusi vanha nainen vaivalloisesti ylös kirkon kivisiä portaita, pysähtyi ylätasanteelle ja katsoi hautausmaalle. Siellä makasivat nuoruuden aikaiset ystävät ja suuri osa tuttavistakin vinoristien alla. Elämä laskeutui vähitellen iltaan, ja taivas punersi kuultavana ja kutsuvana.

Hitaasti nainen aukaisi kirkon puisen, paksuilla raudoilla raskautetun oven, astui sisälle kirkkosaliin ja pysähtyi, teki ristinmerkin kolme kertaa ja kumarsi syvään.

- Mie siulta anteeks pyyvän, mitä pahua tehnyt olen.

Verkkaisesti ja harkiten ja elämästään nöyränä vanha nainen käveli kohti pyhien kuvien täyttämää alttaria, sytytti kaksi tuohusta ja teki ristinmerkin.

Mustakaapuinen pappi tervehti naista ja pyysi tätä istumaan. Nainen katsoi miestä tarkasti ja sanoi: "Mie tahon siule miun ainuun hairahuksen kertuu." Ja niin hän kertoi, miten oli nuorena naisena voimiensä päivänä kohdannut miehen, jonka kanssa oli syntiin langennut. Pitkä oli tarinansa ja hyvin tarkasti muisti vielä jokaisen hetken, päivän värit ja kuukauden kuulauden, kauniit sanat, hellät kosketukset, miehen mustat hiukset, jäntevät kädet, tumman ja karhean karvan peittämät jalat, viiksien veikeän kutituksen korvalla ja poskipäillä. Ja kaiken kuulleena pappi punasteli naisen kertomusta ja tahtoi sitä jouduttaa, mutta nainen jatkoi syntinsä muisteloa päästä varpaisiin ja enemmänkin. Ja näin jatkui neljänä sunnuntaina peräjälkeen.

Neljäntenä sunnuntaina pappi keskeytti naisen synnintunnustuksen, ettei hänen enää kannattaisi asiasta huolta kantaa. Jumala oli hänen papillisen olemuksensa ja virkansa kautta synnin jo kuullut ja sen aikaa sitten omin silmin kaiketi nähnytkin ja varmasti suuresta rakkaudesta anteeksi antanut. Mutta nainen jatkoi tarinansa loppuun asti ja sanoi: "Niin mieki uskon hänen miule anteeksi antaneen. Vuan kun sitä on niin mukava siun kerallais täs kahestaa muistella."

Mielen kuolema

Jos tahdot kuolla
pystyyn kuin kelohonka,
tulla kauniiksi
kuin lakatun puun pinta,
tee sitä, mitä vihaat.

Eevan puusta

Ei tipahtanut
pöydälle siementäkään,
vaikka omenaa
niin maukasta haukkailin.
Eevan puusta peräisin.

Märkää bensaa

Bensiini palaa
vain, kun se saa kipinän.
Märin kämmenin
pistävä haju etoo
eikä liekki loimua.

Vapaapudotus

Kun taivas kohtaa
kovaa maata, se tappaa
kuin kirveenisku.
Vaikka lintuna lennän,
pian olen tomua.

Elokuun aamu

Elokuun aamu
tuoksuu loppukesälle,
vaikka kaikki on
vasta aivan alussa,
viljakin korjaamatta.

Ruusu ystävän haudalle

Taitoin haudalle
ruusupensaan kukkasen.
Hennot nuppuset,
kukka terälehtensä
varisti, vain kaksi jäi.

Allahu akbar

Isä on suuri.
Taas yksi äidin poika
lakkaa kirjeitä
kirjoittamasta, sulkee
kuoren kuin taivaan portin.

Miehen hengitys

Miehet istuvat
sanaakaan puhumatta.
Kaikki kerrottu
pihisee kivillä kuin
hidastuva hengitys.

Lintu ja ihminen

Lintu voi lentää
pesästään taivaan alle,
ihminen nousta
suosta kovalle maalle
tai kuolla suremasta.

Ilmojen IKEA

Heräsin aikaisin aamulla kaapinoven kolahdukseen.
- Tsirpi tsirp tsrip.
Pian kuului korkealta puun oksalta aivan kuin raskasta sohvaa olisi vedetty pitkin puulattiaa.
- Kviiiik.
Eikä aikaakaan, kun oksalla ylimmällä alkoi laulurastaan ylipursuava viserrys, josta ei loppua tullut.
- Tsirpi tsiip kvilu viik tilulilu vei vii viik...

Nousin ylös ja etsin piirongin laatikosta kiikarit ja astuin kuistille. Puhdistin lasit huolellisesti ja asettelin kiikarit jämäkästi silmille, tarkensin, pyöritin, tarkensin enkä ollut uskoa kiikarien voimakkaasti vahvistamaa näkymää. Keltanokkainen lintu istui kaksin jaloin ohuella oksalla ja toisella oksalla ponnisti mustanpuhuva lajikumppani siivet vahvassa tanassa paksua pöydänkantta paikoilleen ja pysähtyi tasapainoilemaan ja alkoi samalla ruuvata kantta kiinni oksalla keikkuviin pöydänjalkoihin.
- Tsirpi tsiip kvilu viik tilulilu vei vii viik...

Kohta putosi valkoinen paperi puusta kuin syksyn lehti keikkasten ja leijaillen maahan asti. Kävelin puun juurelle ja nostin paperilappusen ja hämmästyneenä luin pienen pienen tekstin: IKEA: aloita tästä.

Eikö vain olekin Luojan lykky ja iso onni, että kaikki yllä kerrottu on pelkkää tarua. Mutta jos se olisikin totta, miltä mahtaisi metsä näyttää tähän aikaan vuodesta. Eipä ehkä olisikaan vihreä vallitsevin väri, vaan olisivat puitten lehdet peittyneet koottavista huonekaluista jo aikaa sitten. Olisi sohvaa ja kaappia ja keittiöitä ja makuuhuoneita keskikesäinen lehtometsä täynnä ja kuusikot kolisisivat pesänrakennusaikaan, kun mitä moninaisimmat muuttolinnut rakentaisivat IKEA-pesäänsä kodinrakentamisvimmassa ennenkuin alettaisiin toden teolla munimaan ja kuoriutumista odottamaan. Ja jokaisella, aivan jokaisella oksalla roikkuisi musta tai punainen tai valkoinen käärmeenpääkenkälusikka ja jokaista pesää peittäisi venyväinen päiväpeitto kuin liian suuri koirannahka.

Kun sitten syksy tulisi, putoilisivat nuo vaivalla kootut kalusteet kuin syksyn lehdet ikään ja peittäisivät nurmikot kuin päiväkotilasten leikkien jäljiltä. Mutta kun taas kesä koittaisi ja koivu kehittyisi hiirenkorvalle, alkaisi loppumaton perävaunujen letka lentää pitkin taivasta ja kuuluisi vimmattu ruuvinvääntimien vinkuna ja puutappien hakkaamisen herkeämätön kopse. Eikä malttaisi emolintu olla sanomatta siipien kainaloista hikoilevalle keltanokalleen, joka ilman ohjeita yrittäisi saada lipaston näyttämään kuin kuvaston kiiltävälehtisillä sivuilla.
- Tsirpi tsiip kvilu viik tilulilu vei vii viik...
- Sirpi sirpi tana vaakuta vaak kele vetti viik tu viik ("Tässä mitään ohjeita tarvita. Keitä sinä vaan ne kahvit.")

Kesäjuhlien kuninkaalliset

Kesäjuhlissa
yksinäiset istuvat
kuin nuo kuninkaat,
joilla on jo kaikkea,
tanssijat ympärillä.

Miehen puhetta

Haluan olla
se mies, joka kauniisti
puhuu, ei kylvä
hukkakauraa viljavaan
maahan, hallaiseen peltoon.

Aukaistu

Minä vain makaan
ja minut on aukaistu.
Teräspöydältä
valuu veri astiaan,
kun sydän on irrallaan.



Menetin hyvän ystäväni periviholliselleni kuolemalle viime vuoden syyskesällä. Mielenkiinnolla vaikkakaan ei niin innokkaana hän odotti kuolemaa Esko Valtaojan ajatusta lainaten. Kuulin ystäväni äänen.

Elämän kysymys

Veljeni - kuolleet,
siskoni - kuollut hänkin.
Isäni - kuollut.
Äidin murhe tappanut.
Minäkö muka elän?



Tuon vastakysymyksen minulle esitti irakilainen nuorukainen kysyessäni häneltä, millaista on elää kaukana kotoa pakolaisena.

Jumalan lapset

Jumalan lapset
liikkuvat ja kuolema 
kulkee edessä 
ja takana ja pitää
rakastansa kädestä.

Kulukutan kallaa vaan

Kulukutan vaan,
kulukutan kallaa vaan.
Minä saatankin
saada väkäleukaisen
vonkaleen antautumaan.

Aurinko ja kuu

Hiiri pienoinen
tahtoisi nostaa päätään
ruohon juurelta
nähdäkseen auringon, kuun.
Ne ovat olemassa.

Tasapeli

Palkattiin kauan sitten pienen pieneen seurakuntaan uusi haudankaivaja, kätevä ja aikaansaapa mies, riski käsistään, mutta puoliksi väkevä hatun alta. Vaan niinhän aina sanotaan, ettei kukaan ole seppä syntyissään saati haudankaivaja ilman ensimmäistäkään kaivettua hautaa.

Vainajaa kannettiin kohti viimeistä leposijaa. Kuusi riskiä miestä horjahteli kalmiston kapealla käytävällä ja pastorille tuli outo aavistus, että kantajat olivat tuhdissa humalatilassa. Kun arkku viimein saatettiin haudan päätyyn hautaanlaskua odottamaan, selvisi kantajien karmea tila koko saattoväelle. Miehet istahtivat kuin yhdestä sopimuksesta arkun kannelle ja laittoivat tupakaksi. Vasta kun saattovirsi virisi hiljaisena hautausmaan poppelien alla, havahtuivat miehet seisomaan ja tupakat huulessa nostivat arkun yksissä tuumin ja alkoivat laskea hautaan. Vaan olipa uuden haudankaivajan ensimmäinen urakka jäänyt pään mitan lyhyeksi, mutta syvyyttä haudalla oli enemmän kuin liinoissa riitti mittaa. Ei auttanut kuin laskea kaksi miestä alas hautaa pidentämään. Vaan syvyys ei pidennyksestä muuksi muuttunut ja kumahtaen putosi vainaja arkkuineen liian syvän haudan pohjalle, kun liinojen mitta loppui.

Pastori viritteli virren viimeiselle säkeistölle ja mietti ankarasti, miten tuon haudankaivajan onnettoman erehdyksen sureville selittäisi. Oli käynyt niin, että haudankaivaja oli käyttänyt seurakunnan puisia hautamittoja väärinpäin. Mikä oli mitaksi tarkoitettu haudan pituudelle, olikin vaihtunut syvyyttä mittaavaan keppiin. Eikä syvyyden mitta riittänyt pituudeksi aikuisen vainajan arkulle. Saattoi mokomasta munauksesta seurakunta sapiskaa saada eikä papinkaan päätä pehmeällä lapasella siliteltäisi.

Kului monia monituisia päiviä, eikä hautaan saatellun omaisilta saati muulta saattoväeltä kuulunut seurakuntaan valitusta väärin kaivetusta haudasta. Mutta oli pastorilla varmuuden vuoksi vastavetona kantajien kauhea humala. Jos olisi haudan mitasta valitettu, olisi pastori muistuttanut kantomiesten kännistä. Vaan eipä tarvinnut kumpaakaan sapelia huotrasta vetäistä, kun vahingot unohdettiin puolin ja toisin. Se oli tasapeli ja molemminpuolinen hengen ja ruumiin kevyt kohmelo.

Kuolinilmoitus kertoi isän menneen

"Elettiin lämmintä kevättä vuonna 1956. Meillä oli kotina pieni mökki ja sen täytti kuusi alaikäistä lasta ja äiti ja isä. Maata meillä ei paljon ollut, mutta siitä vähästä ruoka kuokittiin ja niitettiin ja pellon ja navetan kautta kannettiin ruokapöytään. Nälkä meillä ei ollut koskaan, muttei kukaan niillä eväillä päässyt lihomaankaan. Minä olin vanhin, 13-vuotias miehen alku. Opin varhain lähtemään työhön kuin työhön, mihin isä vain käski. Ei hän koskaan pyytänyt, sillä pyytämällä ei siihen aikaan toimeen lähdetty. 

Sitten kuoli äiti. Ei aivan kesään asti ehditty, mutta peruna oli kuitenkin pellossa. Sen isä muisti mainita ikään kuin se olisi jotenkin helpottanut tuskaa, jonka äidin poismeno aiheutti. Nuorin meistä oli viisivuotias. Äiti haudattiin Eskon päivänä ja silloin paistoi aurinko. Päivää aikaisemmin satoi räntää, ja kirkkomaan polku oli vielä hautajaispäivänä märkä ja niljakas. Muistan sen oikein hyvin, sillä minulla ei ollut saappaissa sukkia ja jalkapohjia paleli kylmän kosteaa maata vasten.

Muutama päivä äidin hautajaisten jälkeen minusta seuraava poika, yksitoistavuotias Hannu joutui Ouluun sairaalaan korvaleikkaukseen. Hänellä oli syntymästään asti ollut korvien kanssa paljon vaivaa ja kuulo oli vähitellen alkanut heikentyä eikä hän meidän muiden tavoin osannut etsiä heinäsirkkoja pihamaalta eikä kuullut sudenkorentojen siipien surinaa tai kimalaisen pörinää. Hänen mielestään ne liikkuivat äänettömästi kuin kummitukset. 

Hannu vietiin hevosella naapuripitäjään rautatieasemalle ja siellä hänet saateltiin kirjeen kanssa junaan. Lääkäri oli kirjoittanut selvityksen ja laittanut sen ruskeaan kirjekuoreen. Tuo kuori pojalla oli ruskeassa nahkasalkussa, jonka isä oli siannahkalla kiillotellut pojan matkaan. Laukussa oli leipää ja suolalihaa ja saattoi siellä olla jokunen kuivattu kalakin. Isä ei ollut uskonut, että sairaalassa annettaisiin pojalle oikeata ruokaa. Köyhä ei koskaan uskaltanut jäädä toisten armoille. Siinä saattoi käydä huonosti.

Kolme viikkoa oli kulunut äidin hautajaisista, kun meille kotiin tultiin kertomaan isän kuolemasta. Isä oli ollut muutaman kilometrin päässä lehmähakaa korjaamassa ja lekan varresta hänet hengettömänä löydettiin. Hän olisi täyttänyt kolmen päivän päästä neljäkymmentä vuotta. Muistan vielä, miten katsoin viestin tuojaa kauan aikaa aivan hiljaa ja sitten käännyin katsomaan pieniä sisaruksiani, jotka tekivät kuka mitäkin. Neljä siinä oli ja nuorin vasta viisivuotias. Kun suruviestin tuoja oli hävinnyt pihasta, istuin tuvan penkille miettimään. Minulla ei ollut aikaa eikä tarmoa itkeä, sillä hyvin nopeasti ymmärsin, että olin nyt perheen vanhin. Kolmetoistavuotiaana minun vastuullani oli viisi minua nuorempaa sisarusta, neljä kotona ja Hannu Oulussa sairaalassa.

Isä haudattiin viikon kuluttua kuolemasta, mutta kovin paljon en siitä muista. Pelloilla kasvoi heinää ja kauraa ja vähän ruista. Perunaa istutettiin joka kevät omiksi tarpeiksi ja navetassa oli lehmä tai kaksi lypsettäväksi. Ruokaa minä varmastikin ajettelin silloin eniten. Miten saisin kaiken talteen ja riittämään pitkäksi talveksi, ettei tarvitsisi keneltäkään mitään pyytää. Se oli näyryyttävää.

Kun Hannu parin kuukauden päästä tuli kotiin, meillä ei enää ollut isääkään. Istuimme elokuisena iltana joenrannan törmällä ja Hannu kertoi, miten oli saanut tietää isän kuolemasta. Meillä ei silloin tietenkään ollut puhelinta eikä minulle ollut tullut mieleenkään kirjoittaa Hannulle eikä varmasti tuota asiaa ollut kukaan muukaan ajatellut. Yhtenä aamuna, kun hoitaja oli tullut Hannun vuoteen vierelle, tämä oli itkenyt. Kun hoitaja kysyi itkun syytä, Hannu oli näyttänyt hänelle sanomalehteä. Siinä oli ollut isän kuolinilmoitus ja alla kuuden lapsen nimet. Hänenkin nimensä siinä oli näkynyt. Kun yksitoistavuotiaana saa kuolinilmoituksesta tietää oman isänsä kuolemasta, on yksin. Silloin on aivan varmasti yksin. Tuota asiaa olen monta kertaa elämäni varrella ajatellut. Miten tärkeää silloin oli pysyä hengissä. Se oli jopa niin tärkeää, ettei ehtinyt kuolleestä isästään edes omalle veljelleen kertomaan, kirjoittamaan lyhyttä kirjettä. 

Vuosikymmenet ovat vierineet, kuluneet nopeasti, liian nopeasti. Minulle jäi sinä kesänä niin suuri vastuu, etten sitä silloin onneksi ymmärtänyt. Mutta kaikista meistä tuli kunnollisia ihmisiä eikä kenenkään tarvinnut lähteä kotoaan pois. Siitä asiasta olen hyvin onnellinen. Sisarusten kuuluu saada kasvaa yhdessä. Aineellinen puute ei tee vajavaista ihmistä, mutta huolenpidon puute vammauttaa ihmisen lopuksi elämäksi."

Osia tästä tarinasta kuulin muutama päivä sitten ja osan täytin niillä ajatuksilla, jotka kuunnellessa liikuttuneeseen mieleeni tulivat.

Koti-ikävä

Kuovi kaarsi peltoaukean yllä. "Kuuuui, kuuuui, kuuuui." Sotilaat kokosivat ja pakkasivat varusteitaan viereisen metsäsaarekkeen auringon lämmittämillä sammalmättäillä. Oli oltu jo viikko loppusodassa. Nuoret upseerioppilaat olivat väsyneitä pitkien päivien taisteluharjoituksista ja kipinävuoroista ja yöllisistä vartioretkistä leirin ympärillä.

Varusteet pakattiin polkupyörän päälle ja valmistauduttiin pitkään polkupyörämarssiin takaisin kasarmille. Matkaa oli kolmekymmentä kilometriä. Noustiin pyörän selkään ja raskas matka alkoi. Oli kulunut jo kolme viikkoa viimeisestä lomasta ja kotiin teki mieli. Kun matka olisi taitettu, perillä odottaisi littera lomalle, matkalippu junaan tai linja-autoon ja kokonainen viikonloppu tutuissa kotimaisemissa.

Noustiin jyrkkää mäkeä ylös ja voimat hupenivat raskaan pyörän polkemiseen. Mäen päällä tuli vastaan hevonen, jonka kärryssä höyrysi sontakuorma. Palavan lannan haju levisi imelänä pitkin tietä, ja mäkisille pelloille jo levitetyn sonnan tuoksu virisi pistävänä. Pyörän kettinki rahisi.

Kuului komento laskeutua pyöriltä. Pyörät kaadettiin tien sivuun ja nuorukaiset oikoivat väsyneitä vartaloitaan ja vetivät sieraimiinsä kevätkesän sonnantuoksuista ilmaa. Hevonen kuormineen ohitti miehet hyvin verkkaisesti astellen. Sillä ei ollut mitään kiirettä, sillä se tiesi levitysurakan jatkuvan vielä pitkälle kesään.

Istui tienvarressa pyöränsä vieressä nuori upseerioppilas, päiväkausia metsässä taistellut, väsyksiin asti valvonut nälkäisenä ja janoisena. Vesipullossa ei ollut enää monta pisaraa ja ruoka oli vielä kilometrien päässä. Hän haistoi leudon lempeän ilman tuoman sonnanhajun ja kyynel vierähti paksuna ja täytenä pölyiselle poskelle ja päiväkausien parransängelle. Mies muisti kotipellot, keväiset askareet ja äidin lämpöisen pullapitkon, kylmän maitolasin. Koti-ikävä kouraisi jämerällä talikolla syvältä sontakärryn pohjalta.

Usko on onni

Usko on onni
ihmiselle. Se auttaa
vaikean yli.
Uskonto takoo kahleet
uskovan ajatuksiin.

Lauluton metsä

Mies hiljaisena
käveli kohti metsää
äänen kuullakseen.
Vaan ei laulanut lintu,
pois muualle muuttanut.

Kulkuri huolta vailla

Unelmani on
kävellä taivaankantta
maan kuoren yli.
Astella valtatietä,
kulkuri huolta vailla.

Voittaminen on vaikeaa, häviäminen tuskallista

Reilun kahden viikon ajan suomalaiset taistelivat liukkaalla jäällä koko muuta maailmaa vastaan ja voittivat maa toisensa jälkeen. Siniristilippu nousi salkoon, Maamme-laulu raikui ja ihmiset hurrasivat ja taistelijat nauttivat voitosta hymyssä suin. Rajat siirtyivät aina vain kauemmas ja kauemmas, mitä katkuisemmin paloi ruuti, mitä järeämmin sivalsivat singot, mitä kumeammin jymisivät tykit. Ja verkot soivat tötteröllä kuin Jerikon pasuunat, aitaa kaatui ja kulta kimalsi.

Oltiin lähdetty voittamaan kaikki. Niin sodassa kuin kilpailuissakin vain voittaja saa, mitä haluaa, vain voittaja muistetaan ja muista tulee alamaisia, hävinneitä, jotka katoavat historian harmaille lehdille ja miesmuistin jälkeen heistä ei tiedä enää kukaan. Suomen jääkiekkojoukkue, leijonat oli asettanut vain yhden tavoitteen ja kaikki muu oli turhaa: voitto, kultamitali, maailman paras.

Yhdeksän voittoa kymmenestä oli jo saavutettu, yhdeksän lippua kymmenestä liehui alempana ottelun jälkeen. Mutta sitten tuli syksy ja kylmä myrskytuuli riepoi vaahterasta lehdet ja kiukkuisina ne leijailivat alas jäälle ja putosivat vuoronperään leijonien luistimiin. Suuri unelma kaatui punaisiin lehtiin.

"Punaiset lehdet / Vaahterasta maahan leijaa / Suvi on mennyt, iloni raukenee /
Punaiset lehdet / Tuulessa kuiskaa hiljaa / Pois on nyt päivä, syksykö soittelee /
Lyhyt oli kesän ihana aika / Muistot jälkeen jäi /
Nyt se on vain mulle satujen taikaa / Mennyt on ystäväin.

:,: Punaiset lehdet. Jokainen kuin kallis muisto. Yksin kun kuljen polkuain peittelee :,:

:,: Mennyt on nyt kesän ihana aika / Muistot jälkeen jäi.
Nyt se on vain mulle satujen taikaa / Mennyt on ystäväin :,:


Jääkenttien sotilaat voittivat melkein koko maailman, mutta raskaan ja raastavan taistelun päätteeksi sinivalkoista puomia ei kaadettu rajoille. Lyhyt oli kevään ihana aika ja muistot vain jäivät jälkeen. Jäi syvälle pelaajien mieleen suuri haave: maailmanmestaruus. Kun pelaajat sitten saivat hopeiset mitalinsa, häpeillen he riisuivat sen ja piilottivat pois kaikkien silmistä. Tappio ei ollut kultainen, se oli hopeinen. Vain voitto olisi kullannut kaiken, vain voitto olisi häivyttänyt hopeisen häpeän. 

Kaikista maailman jääkiekkomaista vain Kanada oli Suomea parempi. Pinta-alaltaan maailman toiseksi suurin maa voitti. Väkiluvultaan lähes kymmenkertainen maa voitti. Jääkiekkopelin keksinyt maa voitti. 

Paita pois ja mitalit kaulaan, miehet. Kesä on vasta tulossa.

Luonnon ihmeitä 2

Vesi jäähdyttää
tulikuuman moottorin,
vaikka se polttaa
käynnistäjän kämmenet
ja saa potun kypsymään.

Luonnon ihmeitä 1

Miten kummassa
luonto keksi sen, että
bensa tarvitsee
kipinän syttyäkseen -
ja kipinä sähköä.

Variskin on pikkulintu

Puhun sinulle
aamuisella äänellä,
jota lintusen
lauluksi saatat luulla,
variksen raakunnaksi.

Satakieli - kenties

Puhun sinulle
aamuisella äänellä,
jota lintusen
lauluksi saatat luulla,
satakieleksi kenties.

Uskotko, että
pää on joskus tyhjä kuin
vetovoimaton
avaruus ilmapallon
kumikalvon sisässä.

Vain oksa heiluu

En kuule ääntä.
Olen kovin väsynyt.
Aivan hiljaista.
Myrsky katkoo puitakin,
mutta vain oksa heiluu.

Lemmikki

Das Vergissmeinnicht,
lemmikkini suloinen
saisit suurempi
olla, päivänkakkaraa
moninverroin kauniimpi.

Vakava kurjuus

Lopetetaanpa
tinkiminen ja käydään
asiaan. Noin se
loppuu kaikki hauskuus ja
ilo ja alkaa kurjuus.

Uskomaton narsisti

Jeesus oli vain
uskomaton narsisti
uskotellessaan:
"Joka minuun uskoo, ei
ikinä kuole." Uskon.

Uskon

Oliko Jeesus
narsissipuutarhuri
tuon sanoessaan:
"Joka minuun uskoo, ei
ikinä kuole." Uskon.

Suomalainen muovilelu päihittää jättiläiset

Suomalainen muovileluvalmistaja Plasto hakkaa mennen tullen ylikansalliset autojättiläiset ja monet muutkin muovin kanssa elantoaan hankkivät yritykset. Se todistin taas kädestä pitäen vapun aikaan, kun kiireessä piti saada konepyörään virtaa.

Plasto-lelua on lähes mahdoton saada rikki vetämällä, puristamalla, lyömällä, puremalla, melkeinpä millä keinolla tahansa. Se kestää kulutusta, käyttöä, aurinkoa, vettä, pakkasta, mitä vain. Onko Plasto ainoa yritys maailmassa, joka saa muovin kestämään?

Aamulla varhain hyvin kylmän yön jälkeen yritin saada moottoripyörän käynnistymään. Kankea öljy oli jähmettynyt eikä pieni akku jaksanut antaa tarpeeksi virtaa starttimoottorille. Niinpä jähmeästi pyörähdellyt moottori kulutti nopeasti kylmästä kohmeisen akun. Tarvittiin lisävirtaa ja sitä oli tarjolla kahden auton akun verran pihassa. Aukaisin konepellin ja huomasin akun olevan muovisessa rasiassa. Niinpä vappuaamun kiihkossa repäisin muovikotelon kannen auki ja iloisesti pirisivät lohkeilleet muoviosat ympäriinsä. "Saranat" eivät kestäneet aueta, vaan katkesivat kuin niitä ei olisi edes tarkoitettu kestämään. Mikä valta maailmassa teettää muoviosia, jotka eivät kestä ripeän ihmiskäden hellää kosketusta saati tavallista käsittelyä. Miksi autoista rikkoutuvat muoviosat niin helposti, vaikka vankkaa ja taipuisaa muoviakin osataan tehdä? Miksi leluille vaaditaan kestävyyttä, mutta aikuisille saa muovista tehdä mitä vain katkeilevaa ja lohkeilevaa ja värinsä päästävää sekundaa. Ja mikä ikävintä tässä kelvottoman muoviosan tapauksessa usein on, uuden ja rikkimenneen korvaavan osan hinta on kuin se olisi tehty laadukkaasti kosketusta kestäväksi tuotteeksi.

Lainaan tähän Matti Näsän kuolemattoman lausahduksen:"Mua ei huvita oikein mikään."

Lentävä karhu

Olipa kerran karhu, joka halusi oppia lentämään. Hyvin monena aamuna jo ennen auringonnousua se juoksi metsästä aukealle pellolle, istahti pellon reunaan ja katsoi sen yli kaukana siintävään horisonttiin ja päätti lentää. Se keskittyi, asetteli takajalkansa niin, että sen olisi mahdollisimman hyvä kiihdyttää itsensä vauhtiin. Tassut vinhasti viuhuen se juoksi jonkin matkaa ja hyppäsi ilmaan ja levitti tassunsa levälleen - ja putosi maahan kuin siivetön karhu. Ja aina kuului metsän reunasta ilkeä nauru: "Mehän arvattiin, ettet sinä ikinä opi lentämään. Me arvattiin." Niin huusivat sen sisarukset, niin huusivat jänikset ja ketut ja kaikki siltä väliltä. Mutta kun karhu käveli nolona ja murheissaan kotiinsa, äitikarhu lohdutti sitä ja sanoi:"Kyllä sinä vielä jonakin päivänä lennät."

Monta kertaa korjattiin pellolta vilja, kynnettiin, karhittiin, kalkittiin ja kylvettiin taas, mutta karhu ei vaan oppinut lentämään. Satoi lunta sata kertaa, suli, satoi vettä, paistoi aurinko. Mutta karhu ei antanut periksi.

"Jonakin päivänä minä lennän"



Suuren kaupungin korkean kerrostalon ylimmän kerroksen kattotasanteella seisoskeli miesjoukko. Keskellä tasannetta oli suuri H-kirjain ja miehet olivat kerääntyneet sen ympärille. Kaukaa kuului kummallinen läpsytys ja pian ilmestyi taivaalle mustanpuhuva, suuriääninen helikopteri ja laskeutui miesten keskelle. Yksi kerrallaan miehet nousivat laitteeseen ja kun ovi suljettiin, nousi helikopteri siniselle taivaalle, kaarsi ja hävisi vähitellen kaupungin korkeiden talojen taakse.

Karhu seisoi pellon reunassa ja asetteli takajalkansa niin kuin satoja, tuhansia kertoja aiemminkin ja kiihdytti itsensä huimaan vauhtiin ja hyppäsi korkealle ilmaan ja levitti suuret karhuntassunsa.

-PAM!

Korkealta taivaalta kuului hento läpsytys, joka voimistui ja voimistui ja pian laskeutui helikopteri keskelle peltoa. Ovi avattiin ja miehet astuivat ulos. He katsoivat maassa makaavaa karhua, nostivat sen pään ilmaan ja kohottivat sen pehmeää ja paksua ylähuulta. Suuret hampaat irvistivät pelottavasti, mutta henkäystäkään ei karhun keuhkoista enää kuulunut. Se oli kuollut.

Karhun tassut sidottiin yhteen ja yksissä tuumin miehet vetivät karhun helikopteriin, ja kohta nousi metallinen jättihyönteinen takaisin taivaalle komea karhu sisuksissaan. Pellon reunassa kyyköttivät sen sisarukset ja jänikset ja ketut ja kaikki siltä väliltä ja katsoivat vuoroin toisiaan, vuoroin kauas metsän taakse katoavaa helikopteria.

"Kyllä se vaan, perkele oppi lentämään. Eipä arvattu."

Vain äiti itki.



Tarinan opetus: Unelmoi. Unelmasi toteutuvat aivan varmasti tavalla tai toisella. Niin se on.

Tosi on vesi

Tosi on vesi,
aurinko ja maa, ilma
jota hengitän.
Kaikki muu on tarua.
Harmillista - eikö vain.

Ihmiselle kelpaa kuu

Tikka ei hakkaa
madotonta mäntyä,
ei juokse karhu
marjattomalle suolle.
Ihmiselle kelpaa kuu.

Se on aisasta kii

Pahan päivän varalle on hyvä olla rahaa säästössä. Kovinkaan moni ei kuitenkaan tiedä, milloin on sellainen paha päivä, että rahaa voi ottaa käyttöön. Ja usein käy niin, että kuolema puuttuu karmealla tavalla peliin kesken säästökauden ja korjaa saaliinsa säälimättä ja vähääkään piittaamatta pankkitilin saldosta tai osakesalkun paksuudesta. Hyvin harvoin sattuvat kohdakkain pahat päivät, varojen hyötykäyttö saati hauskuuteen hussuttaminen ja kalvakkaan kuoleman säälimätön saapuminen. Rahat jäävät useimmiten oman onnensa nojaan perään huutelematta. Ja vielä useammin kilisevät vaivalla säästetyt killingit pahaa pelkäämättömien perillisten riemukkaisiin remontteihin, autohankintoihin, tonttikauppoihin ja etelänmatkoihin.

Kaikkensa koittaen säästi muuan mies rahaa pahan päivän varalle. Elettiin oikein hyviä päiviä, leppoisia vuosia, kunnes kilisi puhelin ja vanhainkodin hoitajatar ilmoitti vakavalla äänellä anopin nukahtaneen rauhallisesti ikiuneen niin kuin vanhukset tapaavat hoitajien kertomusten mukaan useimmiten kuolla. Mies ajatteli aivan ensimmäiseksi hautajaisten hintaa, toiseksi hänen mieleensä tulivat omat säästöt, joita oli niin surkean vähän. Ei ollut vielä se paha päivä, vaikka anopin kuolemasta joku saattaisi niin päätellä.

Vävyn toivomuksesta anoppi pakattiin mahdollisimman edulliseen arkkuun jo vanhainkodilla, vaatimattomalla nailonkankaalla vuorattuun lautakirstuun, jonka seinämät olisivat ohuuttaan notkuneet, ellei anoppi olisi kuolemaansa odottavina vuosina laihtunut ja kuihtunut kuivaksi ja hauraan kevyeksi kuin kukkakimppu. Mutta olipa vielä kaukaa kierrettävä hyvin suuri rahanreikä, hautaustoimisto. Pankkitili kutistuisi melkoisesti, jos hautausurakoitsija ajaisi kalliin ja pitkän, mustan ruumisautonsa vanhainkodin pihaan ja autonkeulan siniristilippu puolitangossa ajaisi kymmeniä kilometrejä kallista bensiiniä ilmoille poltellen haustausmaan ruumishuoneelle. Vähempikin riittäisi, sillä olihan anoppikin ollut eläissään hyvin vaatimaton ja vähään tyytyväinen ihminen.

Kaarsi vanhainkodin koivukujalta pihamaalle oranssinkeltainen Saab kärry perässään. Perävaunun nurkkien galvanoitujen putkien päihin oli työnnetty kuusenoksat, jotka tuulessa somasti taipuivat ja kertoivat synkän värisinä surusta ja kaipauksesta. Kun kärrymiehen asia oli selvitetty henkilökunnalle, kantoivat hämmentyneet talonmies ja hänen apupoikansa sekä  pahaa päivää edelleen odottanut vävymies veljensä kanssa anopin alennusarkussaan peräkärryyn. Kun arkku oli kiinnitetty liinoilla kärryyn, lähti auto hitaasti taas kohti koivukujaa. Vanhainkodin portailla istuivat talonmies ja hänen apupoikansa mitään sanomatta ja katsoivat loittonevaa autoa. Peräkärryssä makasi anoppi ja arkun tupsut pyörivät vimmaisesti ilmavirrassa kuin vireiden ratsuhevosten hännät. Miehet lukivat auton perälaudasta tekstin: "Majava - se on aisasta kii."

Kirje taivaasta

Sain taivaasta kirjeen. Se alkoi näin: "Terve, Manne. Terveiset täältä taivaasta. Niin kuin sulle joskus kerroin Esko Valtaojaa lainaten, ei mulla tänne niin suuri into ollut tulla, mutta mielenkiinnolla tätä aina odotin. Voit uskoa, etten unissanikaan osannut kuvitella tätä taivaallista menoa. Minäpä kerron sulle eilisillasta.

Istuttiin muutaman meidän yhteisen tutun kans kuppilan pöydässä ja kuunneltiin livemusaa. Elä, elä, Manne naura eli minä hermostun. Vaikka sinä ehkä ajatteletkin kaikkien täällä olevan kuolleita, musa on niin liveä, ettei se elävämpää ole siellä ajassakaan. Sattui vähän hassu tapaus. Niin kuin sanoin, yhteisten tuttujen kanssa istuttiin. B.B.Kingillä oli oma tuoli, kun se ei mahtunut niihin kuppilan pieniin jakkaroihin. Sehän on melko iso mies perseeltään, muistat varmaan. Ei ollut hengenlähtö vaikuttanut ulkoasuun mitenkään eikä tuon suuren bluesmuusikon taivaallinen habitus ollut gramman vertaa maallista ilmavampi. Mutta hyvin se kynsi Lucillesta tunnelmia kuin joskus siellä alhaalla ikään. Vähän yllätyin, kun kohta samaan pöytään istahti Jimi Hendrix ja Janis Joplin. Olivat tulossa Morrisonin keikalta tuosta vähän matkan päästä. Turha sulle edes sanoa, ettei mennyt kullin luikaustakaan, kun nuo kolme jo työnsivät töpselit seinään ja kiersivät marsujen nupit kaakkoon ja alkoivat tyrkätä taivaalle sen saatananmoista settiä. Voisin kuvitella, että siellä teillä päin ukkonen jyrisi ja taivas salamoi, kun ryski täälläkin niin, ettei olut meinannut tuopissa pysyä. Eikä ollu, kuule monitoreja korvissa, vaan vanhaan malliin raastoi volume tärykalvoja.

Vaan kerronpa sulle, mikä minut lennätti perseelleni. Vähän kauempana takaosassa kuppilaa oli melko erillään muista tukeva tammipöytä ja siellä istui harmaapäisiä hemmoja ja siemailivat punaviiniä savipikareista. Olin näkevinäni, että ne tihrustivat jotakin papereita, ja mulle kerrottiin niiden olevan nuottipapereita. Joku pyöritti vähän päätään ja olin huomaavinani, että se aivan kuin olis jotakin keksiny. Sitten hoksasin, että se kuunteli Hendrixin kitaraa ja pisti nuotteja muistiin. Arvaa, kuka se äijä oli. Mozart. Ja jos arvaat, kuka istui sen vieressä, saat vitosen. Sibelius näytti sille patterilampulla valoa ja Mozartin sulkakynä teki niin nopeita merkintöjä, että seinälle ollut Elviksen paperikuva heilui. Eivätkä nuo Mozart ja Sibelius olleet pöydässä kahdestaan, vaan siinä nuokkuivat myös Beethowen ja Bach ja sitten joku vähän nuoremman polven säveltäjä, Schönberg. Sitä en olis tuntenutkaan, mutta täällä on aika paljon tyyppejä,joilla on noita kuuluisia tuttuja siellä ja täällä. Ainahan joku jonkun tuntee, joka taas jonkun tuntee.

Kun Hendrix sitten oli saanut soolonsa valmiiksi ja B.B.King ja Joplin vetivät henkeä, lähti Mozart tulemaan meidän pöytää kohti. Se oli aika maistissa ja nauroi hulluna. Oot varmaan katsonut sen elokuvan. Se on just samanlainen kuin siinä leffassa. Arvaa mitä se sanoi? Se sanoi, että miks vitussa sillä ei ollut sähköä. Sekin oli säveltänyt vuosikymmenet pianolle tai siis sembalolle ja sovittanut vaikka mille viululle ja kaikki oli vain akustista. "Jos mulla vittu ois ollut sähköä, te ette muusta puhuiskaan ku musta." Tuota se hoki loppuillan ennen kuin sammui Joplinin kainaloon.

Onhan tää tämmöstä. Mutta eipä tässä nyt muuta kummempaa. Kirjoitellaan. Kerro Jerelle terveisiä, että täällä pelataan verkkopaitapallon sarjaa kuppina. Mä oon keskushyökkääjä. Laidassa häärii Trifon Ivanov, se bulgarialainen futissuuruus. Kova jätkä jalliittaan rautapalloa. Tuli tänne mun kans samoihin aikoihin. Tai oli se ollu ensin eristyksissä jonkun korruptiojutun takia, muttei täällä loppujen lopuksi paljon piitata ihmisen maanpäällisista tekemisistä. Sitä minä jo vähän elläissä eppäilin.

Jorkki

Toivo on paras

Toivo on paras
tunteista, kun se kuunkin
saa kuumottamaan,
ja se värittää mustan
punaiseksi hehkumaan.

Hylätty pesä

Kaksi sinistä
linnunmunaa pesässä
vierekkäin, kiinni
toisissaan kuin ihmiset,
joita joku häiritsee.

Kivinen ranta

Kivinen ranta
ei pelkää merta, jäätä.
Lumi on sille
rosojen peite. Kesä
särökulmia nuolee.

Kevätmuutto

Tuhat laulua
kulopeltojen yllä -
huhtikuun aamu
ei koskaan ole kylmä
huurteisella rannalla.

Me teimme sen

Kevät tulee ja useimmille ihmisille räjähtää rintaan jonkin sortin kuume hankkia kesäksi jotakin uutta. Jos palkka on keskiverto eikä säästöjä ole kertynyt pankkitilille, usein kesähankintojen rahoituksen vaihtoehdot ovat joko osamaksu tai pankkilaina. Mitä siis tekee rahaton ihminen tässä tilanteessa?

Vaihtoehto 1.

Kesäkamasta kuumentunut henkilö menee pankkiin ja pyytää lyhytaikaista luottoa.

- Saisinko rahaa?

- Saisit, sanoo pankinjohtaja.

Ongelma on ratkaistu, pankkisali on ehyt, ihmiset elossa, kauppiaskin kohta tyytyväinen, kun saa asiakkaansa lainarahat omalle tililleen. Ja koko perhe on onnellinen uudesta kesähankinnasta.

- Me teimme sen.

Vaihtoehto 2

Kesäkamasta kuumentunut henkilö nousee pankin katolle ja huutaa suureen ääneen

- Rahaa, rahaa, rahaa...

ja hyppää katolta alas keskelle alhaalla odottavaa väkijoukkoa tulilanka sihisten, räjähtää ja kuolee vammoihinsa. Muutama sivullinen saa ohimoonsa kuka jalasta, kuka kädesta ja joutuu sairaalaan tarkistettavaksi.

- Mitä se huusi, kysyy pankinjohtaja ja hymähtää sitten. Kuka sitä nyt hullulle lainaa antamaan.

Tuolla samalla periaatteella toimivat terroristit, nuo arvaamattomat itsemurhapommittajat. Heillä on lista toiveista taskussaan, kenellä uskonnosta, kenellä tasa-arvosta, kenellä jostakin muusta. Heiltä vaan jostakin syystä puuttuu uskallusta, halua tai sivistystä mennä neuvottelemaan pankinjohtajan kanssa ja niinpä he kiipeävät pankin katolle huutamaan toiveensa täysin sivullisille ja hyppäävät tulta suihkuten alas. Pahimmassa tapauksessa he eivät saa suutaan ollenkaan auki, vaan kävelevät mykkine toiveineen pankkisaliin ja räjäyttävät itsensä ja koko pankin taivaan tuuliin.

Tuskin ehtii savu hälvetä ja ruudinkatku haihtua, kun jo jostakin epämääräisestä suunnasta kuuluu kalman kaikuna kelmeä tunnustus.

- Me teimme sen.

Karhun kevät

Koivunmahlainen
kieli nuolee tuohisen
puun silopintaa.
Kiiltävä kuono haistaa
kevään jo hyvin kaukaa.

Haluatteko ostoksistanne kuitin?

Muutama vuosikymmen sitten muuan urheilutoimittaja pyrki lyhentämään suomenkieltä järjestyslukujen sijapäätteitä karsimalla, mutta perisuomalaiseen tapaan hänelle naurettiin ja irvisteltiin ja uudistus hautautui häpeään ja arkistoihin. Kun hiihtäjä tuli maaliin seitsemäntenäkymmenentenäkuudentena, yritti toimittaja järkeistää nennettelyn sanomalla lyhyesti seitsemänkymmentäkuudentena. Olin tuosta hyvin iloinen. Viimeinkin joku ymmärsi, ettei aivan kaikki kieliopintunnilla opittu välttämättä ollutkaan kovin viisasta ja järkevää. Kieltäkin voisi lyhentää.

Sivistyneen kielen tuntee siitä, että kielestä on karsittu kaikki ylimääräinen pois. Sivistymättömän kielen taas voisi tuntea siitä, että se on sivistymättömyydessään deskriptiivinen, kuvaileva, maalaileva, hölkyttelevä, mielensopukoita kolkutteleva, kilkutteleva, sen seitsemän sortin sanailun kautta jokaista sanomaa värjäilevä kuin savolaisukko, jonka puheesta ei voi päätellä, onko hellettä vai pakkasta.

Kun sivistynyt englantilainen sanoo yksitotisesti, itś very nice day", kääntelee suomalainen sivistymättömästi kuka mihinkin suuntaan, että jopas se jaksaa taas aurinko porottaa tai minkkäe tähe ei soata tännäänkään olla pilivessä, voan jos josttain rakosesta mollottaa tuokkii möllykkä, jottei silimille rauhoa soati immeisen aralle nahkalle hetkenkään leppoa...

Vaan olipa verottajan paras apulainen, lainsäätäjä taas kerran hyvin kaukaa viisas ja sääti lain, että on suomenkielenkin pakko alkaa kutistua sivistyskieleksi. Kävi nimittäin niin, että köyhästä maailmasta alkoi loppua tila ja raha ja ihmisten piti valjastaa aasinsa ja pakata sen selkään kaikki vähäinen omaisuutensa ja muuttaa muualle maapallolle. Tai sitten kävi niin, että muualla maailmassa alkoi ihminen kyllästyä asumaan ahtaasti ja halusi väljemmille asuinsijoille. Vai kävikö kenties niin, että jotkut vain pelkästään seikkaillakseen lähtivät etsimään onneaan muilta mailta ja yhtä niistä sanottiin Suomeksi. Niin tai näin, nälkäiselle suomalaiselle esiteltiin uusi Italian herkku, maahanmuuttajan mukanaan tuoma pitsa. Ja pitsan yksi erikoisimmista ja valvovaa viranomaista eniten askarruttavista ominaisuuksista on sen hinta. Paitsi että pitsapohjan voi päällystää mitä moninaisimmilla herkuilla, kasviksilla, lihatilojen tai merten makupaloilla, sen voi myydä päällyksestä riippumatta mielikuvituksellisen alhaiseen hintaan. Ainakin verottajan virallisen valvojan mielestä.

Verottaja on Suomessa osannut aina laskea kaiken, siis myös pitsan hinnan. Ja jos pitsa on verottajan mielestä maksanut liian vähän, voi alhaisesta hinnasta tehdä vain yhden johtopäätöksen: pimeä pitsa. Ja pimeä tarkoittaa Suomessa samaa kuin verottajalta piilossa. Niinpä verottaja halusi puuttua pimeään pitsakauppaan määräämällä kassakuitin pakolliseksi veronmaksunosoitukseksi ostajalle. Verottaja oletti, että rehellinen kansalainen ilmoittaa hämäräbisneksen välittömästi, jos ei saa ostoksestaan kuittia. Verottaja antoi lisäksi ohjeen, että kauppiaan pitää muistaa aina tarjota asiakkaalleen kuitti merkiksi siitä, että ostos on lyöty kassaan. Pelkkä kuitillinen kädenojennus ei riitä, vaan kuitti pitää tarjota myös sanallisesti.

Kuittipakko muuttaa vähitellen suomenkielen sivistyskieleksi. Se on lähtölaukaus turhien rönsyjen karsimiselle ja kielellisten mutkien oikomiselle. Kassalla ei enää kysytä kansalaisilta:"Haluatteko ostoksistanne todisteeksi kuitin?" Käsi ojentaa paperilappusta asiakasta kohti ja on jo valmiina heittämään verottajan suomenkielenkutistajan kokonaan roskiin.

-Kuittia?

PS. Ettei syntyisi medialukutaidotonta käsitystä, että vain pitsasta pitää antaa kuitti, kuittipakko koskee kaikkea kauppaa. Tiätsä.

Kumpi ompi vahvempi

Penis on pieni,
aurinko suuren suuri.
vaan kumpi saapi
näin tammipakkasella
turkin nurkkaan lentämään.

Talven hyvä puoli

Talvessa on se
hyvä puoli, että jää
pakastaa mielen
kuin poron sisäpaistin
kesällä syötäväksi.

Saranapuolelta

Saranapuoli
saa ovenkin tuntumaan
lukitulta. Miksi siis
metri sivulle on niin
raskasta nostaa jalkaa?