Sain taivaasta kirjeen. Se alkoi näin: "Terve, Manne. Terveiset täältä taivaasta. Niin kuin sulle joskus kerroin Esko Valtaojaa lainaten, ei mulla tänne niin suuri into ollut tulla, mutta mielenkiinnolla tätä aina odotin. Voit uskoa, etten unissanikaan osannut kuvitella tätä taivaallista menoa. Minäpä kerron sulle eilisillasta.
Istuttiin muutaman meidän yhteisen tutun kans kuppilan pöydässä ja kuunneltiin livemusaa. Elä, elä, Manne naura eli minä hermostun. Vaikka sinä ehkä ajatteletkin kaikkien täällä olevan kuolleita, musa on niin liveä, ettei se elävämpää ole siellä ajassakaan. Sattui vähän hassu tapaus. Niin kuin sanoin, yhteisten tuttujen kanssa istuttiin. B.B.Kingillä oli oma tuoli, kun se ei mahtunut niihin kuppilan pieniin jakkaroihin. Sehän on melko iso mies perseeltään, muistat varmaan. Ei ollut hengenlähtö vaikuttanut ulkoasuun mitenkään eikä tuon suuren bluesmuusikon taivaallinen habitus ollut gramman vertaa maallista ilmavampi. Mutta hyvin se kynsi Lucillesta tunnelmia kuin joskus siellä alhaalla ikään. Vähän yllätyin, kun kohta samaan pöytään istahti Jimi Hendrix ja Janis Joplin. Olivat tulossa Morrisonin keikalta tuosta vähän matkan päästä. Turha sulle edes sanoa, ettei mennyt kullin luikaustakaan, kun nuo kolme jo työnsivät töpselit seinään ja kiersivät marsujen nupit kaakkoon ja alkoivat tyrkätä taivaalle sen saatananmoista settiä. Voisin kuvitella, että siellä teillä päin ukkonen jyrisi ja taivas salamoi, kun ryski täälläkin niin, ettei olut meinannut tuopissa pysyä. Eikä ollu, kuule monitoreja korvissa, vaan vanhaan malliin raastoi volume tärykalvoja.
Vaan kerronpa sulle, mikä minut lennätti perseelleni. Vähän kauempana takaosassa kuppilaa oli melko erillään muista tukeva tammipöytä ja siellä istui harmaapäisiä hemmoja ja siemailivat punaviiniä savipikareista. Olin näkevinäni, että ne tihrustivat jotakin papereita, ja mulle kerrottiin niiden olevan nuottipapereita. Joku pyöritti vähän päätään ja olin huomaavinani, että se aivan kuin olis jotakin keksiny. Sitten hoksasin, että se kuunteli Hendrixin kitaraa ja pisti nuotteja muistiin. Arvaa, kuka se äijä oli. Mozart. Ja jos arvaat, kuka istui sen vieressä, saat vitosen. Sibelius näytti sille patterilampulla valoa ja Mozartin sulkakynä teki niin nopeita merkintöjä, että seinälle ollut Elviksen paperikuva heilui. Eivätkä nuo Mozart ja Sibelius olleet pöydässä kahdestaan, vaan siinä nuokkuivat myös Beethowen ja Bach ja sitten joku vähän nuoremman polven säveltäjä, Schönberg. Sitä en olis tuntenutkaan, mutta täällä on aika paljon tyyppejä,joilla on noita kuuluisia tuttuja siellä ja täällä. Ainahan joku jonkun tuntee, joka taas jonkun tuntee.
Kun Hendrix sitten oli saanut soolonsa valmiiksi ja B.B.King ja Joplin vetivät henkeä, lähti Mozart tulemaan meidän pöytää kohti. Se oli aika maistissa ja nauroi hulluna. Oot varmaan katsonut sen elokuvan. Se on just samanlainen kuin siinä leffassa. Arvaa mitä se sanoi? Se sanoi, että miks vitussa sillä ei ollut sähköä. Sekin oli säveltänyt vuosikymmenet pianolle tai siis sembalolle ja sovittanut vaikka mille viululle ja kaikki oli vain akustista. "Jos mulla vittu ois ollut sähköä, te ette muusta puhuiskaan ku musta." Tuota se hoki loppuillan ennen kuin sammui Joplinin kainaloon.
Onhan tää tämmöstä. Mutta eipä tässä nyt muuta kummempaa. Kirjoitellaan. Kerro Jerelle terveisiä, että täällä pelataan verkkopaitapallon sarjaa kuppina. Mä oon keskushyökkääjä. Laidassa häärii Trifon Ivanov, se bulgarialainen futissuuruus. Kova jätkä jalliittaan rautapalloa. Tuli tänne mun kans samoihin aikoihin. Tai oli se ollu ensin eristyksissä jonkun korruptiojutun takia, muttei täällä loppujen lopuksi paljon piitata ihmisen maanpäällisista tekemisistä. Sitä minä jo vähän elläissä eppäilin.
Jorkki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti