Elipä muuan mies ja nautti kovasti virsien veisuusta. Tiedettiin hänen sävelkorvansa hyvin tarkaksi ja osasivat ihmiset häneltä kysyä vanhojen, vähän veisattujen virsien sävelkulut ja ne hänen kauttaan väen voimin opeteltiin uudestaan. Vaan ei jatkuva virren veisuu aivan kaikkia miellyttänyt. Oli talossa renki, joka kaipasi maallisempaa musiikkia, iloisempia säveliä, iskevämpiä tahteja.
Ajoi renki kaupunkiin ja osti itselleen viisirivisen haitarin. Maallinen peli alkoi soida, mutta kovin oli mies musiikkiin taipumaton eikä soitanta alkanut löytää sen kummemmin maallista kuin hengellistäkään sävyä. Mutta ahkerasti renki yritti, muisteli jenkat ja haikeat valssit ja yritti yrittämästä päästyään löytää suloiset sävelet.
Kului päiviä, viikkoja ja kuukausiakin. Viimein uskalsi viedä renki soittopelin isäntänsä tupaan ja alkoi tavata haitarinsa viideltä riviltä tutuiksi kuvittelemiaan sävelmiä. Korvastaan tarkka isäntä kuunteli ja kuulosteli. Viimein renki lakkasi soittamasta ja kysyi.
- No?
Isäntä istui hiljaisen rauhallisena, hyräili hiljakseen tuttua virttä ja kuin muistellen tuumasi.
- Ei matki mittää, ei matki mittää.
