maanantai 28. helmikuuta 2011

Mikkilän Veeran mainostaulu

Nuori mainosmies oli saanut työtilauksen: Mikkilän Veeran hajuvesikauppa Ylivieskan keskustassa tarvitsi näyttävän mainostaulun, jossa kerrottaisiin kaupan olevista, ihanista tuotemerkeistä kautta maailman metropolien: Pariisista, New Yorkista, Lontoosta. Pidimme Veeran kanssa tunteroisen mittaisen palaverin ja katsoimme logot selviksi. Ilmoitin rehvakkaasti, että sellainen näyttävä taulu tarvitsisi varmaankin julkisivulautakunnan luvan. Sellaista lähdettiin Ylivieskan kaupungilta hakemaan. Ja tuon prosessin aikana päätin, etten koskaan sekaannu mihinkään lautakuntiin tai luottamusmieselimiin. Niin hankalaa ja tuskallista prosessia en muista ennen sitä enkä sen jälkeenkään kokeneeni. Jokainen lautakunnan maallikkojäsen halusi puuttua asiaan tavalla jos toisella eikä niissä puuttumisissa juuri järkeä ollut. "Onko tuo keltainen väri liikennemerkin keltaista? Sekoittaako tuon liikenneopasteisiin? Riiteleekö naapuritalon väriä vastaan? Höh. Logojen värit olivat logojen värejä, minkäs minä niille tein. Ei tullut mieleen mennä vääntämään Chanelin tai Kenzon väriä joksikin muuksi, vaikka julkisivulautakunnan "asiantuntija" niin olisi halunnutkin.
Mutta kaiken joutavan vääntämisen jälkeen Mikkilan Veeran kosmetiikkakauppa sai komean kylttinsä. Se olikin seinän kokoinen eikä minulla ollut niin suurta kulkuneuvoa, jolla sen olisi Nivalasta asti saanut paikalle tuoduksi. Niinpä kysyin tuttavaltani Kiviojan Yrjöltä, josko hänen hevosautollaan voisimme tuon mainoskyltin käydä Ylivieskaan toimittamassa. Toimituksessa oli arkielämän kontrastia, suuren maailman ja pienten pohjalaisten pitäjien vastakkainasettelu maailman suurien keskusten ja näiden hienojen hajuvesitehtaiden kanssa. Hevosauton kuivikkeiden ja kakkaroiden seasta purimme kyltit kaupan pihalle ja Yrjön kanssa naputtelimme mainokset talon seinään.
Tulipa siihen työtä ihmettelemään nuori, kippuraviiksinen, kovin leuhkan oloinen nuorimies. Kysyi, josko me voisimme alkaa hänelle tekemään vastaavia mainoskylttien asennushommia. Hänellä kun oli mainostoimisto Ylivieskassa. "Minä en viitsis omia käsiäni paskaan sotkea." Pyyhkeilin hansikkaalla hevosenkakkaroita Mikkilän Veeran mainostaulusta ja tuumasin, että eiköhän kuitenkin liene parasta, että molemmat hoidamme vain omat paskamme. Yrjö puhkesi nauramaan tilanteen koomisuutta, ja kollega poistui paikalta vähin äänin monistettujen mainoslappujensa kanssa: "Jo tuli lääke mainosongelmiin." Muistan sen suuren lääkeruiskukuvan vieläkin.
Laitoimme hevosvaunun takaoven lujasti säppiin, kun työ oli tehty. Pidimme vielä Veeran kanssa lyhyen neuvottelun hinnasta ja pääsimme suloiseen sopimukseen. Kuin vihjaukseksi Veera otti hyllystä pienen, ruskean miesten hajuvesipullon ja ojensi sen lahjaksi minulle. Liekö haistanut meissä hevosmiehen.

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Tämän sunnuntain epistola

Kuuntelin ja katselin viime sunnuntaina televisiojumalanpalvelusta Yli-Tornion kirkosta. Suurinpiirtein samalla kaavalla saarnailtiin ympäri Suomen niin suurissa kuin vähän pienemmissäkin kirkoissa ja rukoushuoneissa. Ja samoin sanoin julistettiin sanaa sadoissatuhansissa jumalanhuoneissa eri puolilla maailmaa. Osasin nuo saarnojen tarinat kutakuinkin, vaikka en kovin monta kertaa elämässäni ole kirkossa käynytkään.
Puhutaan siis Jumalan palveluksesta. Vai puhutaanko sittenkin jumalanpalveluksesta? Puhutaanko palvelusta Jumalalle ja Jumalan puolesta tehdystä palvelusta? Jokatapauksessa kuvittelehan, että sinä istuisit kaksi, kolmekin tuhatta vuotta Jumalana tuolillasi ja joka sunnuntai kuuntelisit sadoista tuhansista radioista yhtä aikaa samaa ohjelmaa monona ja stereona viikosta toiseen, vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen, vuosisadasta toiseen, vuosituhannesta toiseen. Kyllä minun vähän sääliksi käy Jumalaa, joka vielä kaiken lisäksi lukee ajatukset: "Onpas pitkä rivi virsiä...Pahasti on penkki halkeillut eikä seurakunnalla ole varaa korjata...Luuleekohan tuo pappi osaavansa laulaa...Diakonissa pitäisi irtisanoa, mutta kun ei ole pätevää perustetta...Tuo perkele tuossa esittää niin uskovaista, niin uskovaista eikä edes kirvestä lainaa naapurille...Pitäiskö ne Taunuksen tulpat sittenkin vaihtaa, kun lähti aamulla kovin nihkeästi käyntiin...Jospa ottaisin sen permanentin, vaikka ukko vastustaa ja susille uhkaa syöttää..."
Taitaa Jumala mennä kasvimaalle porkkanoita harventamaan sunnuntaiaamuisin kymmenen maissa ja jättää nuo tarinat suosiolla meille ihmisille. On se niin kaukaa kuitenkin viisas;-)

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Var bor Nenni?

Asuipa syvällä savolaisessa korpimaisemassa synkkien metsien kätkössä mies nimeltä Nenni. Kukaan ei oikein tiennyt, mistä mies oli mailleen eksynyt eikä kovin moni häntä eläissään nähnyt. Mies puhui outoa kieltä, ja siksi häntä välteltiin. Mökkinsä ohi virtaavan joen vastarannalle soutivat vieraat veneensä, jotta eivät missään nimessä olisi joutuneet juttusille mokoman Nennin kanssa.
Vaan ajelipa kerran silinterihattuinen mies Kuopion kaupunkiin, pysäköi koppafoordinsa torin reunaan, avasi arvokkaasti oven ja katseli ympärilleen. Kevätpäivä oli kaunis, taivas pilvetön ja ilma lämmin kuin - niin - kuin linnun maito. Harmaa lintunen sirkutteli torin keskellä kasvavan suuren vaahteran puhkeamaisillaan olevien lehtien suojassa. Puolisoa lie itselleen huudellut tai kesän kuumaa kaipuuta. Soreasti kuitenkin lirkutteli: tsilp, tsilp.
Käveleskeli hiljakseen ympärilleen katsellen silinterihattuinen mies ja heilutteli hopeapäistä keppiään, pysähtyi torikauppiaan viereen. Mies veti ruskean siannahkahansikkaan hitaasti oikeasta kädestään sormi sormelta ja läpsäytti hansikkaan vasempaan käteensä.
- God morgon. Vet ni, stackars trashank, var bor Nenni?
Eipä häkeltynyt kauppias kysymyksestä, vaan katseli miestä silinteristä nappaskenkiin, kuulosteli aamuisia ääniä, luopui hitaasta hiljaisuudesta ja virkkoi
- Soattaa se varpunennii olla, samapa tuo, miks sitä sannoo, harmoota lintuu."
Unohtui syviin Savon metsiin muunkielinen Nenni, mutta siitä päivästä lähtien on tuota harmaata lintua varpuseksi Suomessa kutsuttu. Ei suotta silinteripäinen mies Nenniä Kuopiossa kysellyt, vaikkei tuota Ruotsin kruunun karkuria koskaan löytänytkään.

Hiihtohallit norjalaisten tukena

Selvisihän tuo norjalaisten hiihtäjien mahtimenestys viimeinkin. Hevosmiesten tietotoimiston mukaan hiihtäjien käytössä on lukematon määrä hiihtohalleja. Höh. Onhan niitä Suomessakin, sanoo joku. Niin on, mutta ne ovat laskelmien mukaan lähes sukupuuton partaalla eikä niitä voi käyttää norjalaisten hallien tavoin kisakuntoa kohentamaan.
Hallin veressä on paljon happea sitovia molekyylejä. Siispä hiihtäjien kannattaa tankata hallin verta. Jo vain lakkaa keuhko vinkumasta, ja happi holisee vereen kuin vesi syyläristä kovallakin pakkasella. Dopingtestissä voi sitten vain ohimennen mainita, että verta on tankattu hallista eikä näin ollen tule valehdelleeksi ollenkaan. Siinä se. Ja katsotaanpa muutaman vuoden päähän: norjalaiset uimarit valtaavat maailman uima-altaat ja varsinkin uimahallit kuin harmaahylkeet lämpimän luodon, ja ennätykset ropisevat kuin syksyinen sade varastohallin peltikattoon.

Keinoelinten luovutustestamentti

Ajattelin tähän kirjoittaa huvittavan keinoelinten luovutustestamentin, mutta sitten tulinkin toisiin aatoksiin. Vakavilla asioilla ei pidä ihmisen leikkiä. Ei ole mitenkään järkevää kirjoittaa omaan testamenttiinsa sellaista tekstiä kuin esimerkiksi, että kuolemani jälkeen kaikki minun keinoelimeni saa myydä vaikka kirpputorilla tai jatkaa niiden käyttöä mihin tahansa tarkoitukseen. Kukapa sitä nyt toisen seksileluilla leikkimään, joten leikki sikseen. Ja onhan näitä muitakin vakavia asioita, joista ei paljon kannata ääneen puhua saati riviäkään kirjoittaa. Kuolema on juuri sellainen vähän arka asia. Meillehän jo koulussa opetetaan, että kiltit ihmiset pääsevät taivaaseen ja että siellä on tosi hauskaa ja riemukasta olla. On aina valot päällä ja soitto soi. Mutta sitten toisaalta koko ajan varoitellaan leikkimästä liian rajuja leikkejä, kun voi mennä henki. Siinä sitä onkin lapsi ihmeissään, kun toinen sanoo, että taivaassa on ihanaa ja toinen, ettei sinne ole mitään hoppua. Kuka nyt malttaa auringonpaisteessa odottaa jäätelön kanssa, että pääsee illalla kuutamossa sitä syömään. Ja sitten on vielä sellainenkin vakava asia kuin vanhus. En siis tarkoita vanhuutta. Sehän on ihana ja kultainen asia, mutta vanhus taas on sellainen vaiva ja riesa. Meidän pitää osata vanheta arvokkaasti, mutta kun ollaan vanhennuttu ja meistä on kehittynyt vihdoin ja viimein vanhuksia, ei se olekaan niin järin arvokasta enää. Harmillista se on enemmänkin. Siitäkään ei silti oikein kannata ääneen puhua tai riviäkään kirjoittaa, kun meille on lapsena sanottu, että vanhoja pitää kunnioittaa, mutta on kuitenkin helpompi laittaa ne laitoksiin makoilemaan ja lääkitä ne kunnioittavasti sängyn pohjalle tajuttomiksi.
Vakavilla asioilla ei saa irvailla. Mutta sitähän minun piti sanomani, että jos joku joskus löytää minun salaisista kätköistäni jotakin keinoa (asiaa tai esinettä;-) virkistää kenen tahansa ikävää arkea, saa vapaasti kätköt avata ja levittää koko maailman eteen. On se niin vakava paikka.

Pirusti on pakkasta eli pohja se on säkissäkin

Suomessa on talvella 2010-2011 ollut jo lähes 120 pakkaspäivää ja lisää tulee viikko viikon perään. Tässä laskussa on kuitenkin mukana vain tämän talven pakkaset marraskuusta helmikuuhun. Jos otetaan laskuihin mukaan myös alkuvuoden eli menneen talven 2010 pakkaspäivät, on lukema varsin lohduton: lähes 200 päivää vuodesta ilma on pelkkää miinusta vuorokauden ympäri. Ja sitten lukua nostavat vielä muutamat hallayöt. Silloin tosin päivällä ollaan kuitenkin mitä todennäköisimmin plussalla.
Jos minulle ensi kesänä joku valittaa helteestä ja kuumuudesta ja kuivuudesta, lyön turpaan, vaikka rauhallinen mies olenkin. Pohja se on miunnii säkissäin. Ja anteeksi.

tiistai 22. helmikuuta 2011

Kuussa sataa vettä!

Taitaa tämä koko nykyihmisen elämä olla melkoista tositeeveetä ja huuhaata ja humpuukia kauttaaltaan. Toden totta uskoa voi vain siihen, mitä omista ikkunoista ulos näkee, jos aina siihenkään.
Onkohan ihminen sittenkään käynyt kuussa, vai onko amerikkalaisten kuukävely vain länsivallan propagandaa? Helppohan noita kuvamanipulaatioita on tehdä. Ja näinköhän Gaddafi sittenkään on enää Libyassa, vaikka kovasti televisiokuvassa vettä satoikin johtajan värjätyille hiuksille. Oli kuulemma samaa vettä, jota satoi pääkaupungissa yöllä. Minusta kuitenkin tuntuu, että joku Venezuelan veijari ruiskutti puutarhaletkulla vettä Gaddafin lymyluolan katolle kuin elokuvissa ikään. Voi helevettiläinen tätä maailman sirkusta - en muuta sano. Milloinkahan kuussa sataa vettä? Kenties jo huomenna.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Koomassa vai piilossa peiton alla?

Vanhuuden heikkous iskee viimetipassa korvaamattomiin ja vahvoihin miehiin. Kun miehellä on oma armeija, oma sisäpiiri, perässähiihtäjät ja kiltti kanssa, hauista pakottaa niin, ettei paita päälle mahdu. Mutta kun armeija riisutaan aseista, kansa käy kapinaan ja kotomaan pölyt puistellaan upslaakeista, olosta tulee hutera muutamassa tunnissa. Ja kun taaksejääneet alamaiset alkavat noita väkeviä miehiä vaatia vastuuseen teoistaan ja varkauksistaan, hupenevat voimat nopeasti, ja nuo vahvat vaarit vaipuvat koomaan. Kops.
Noin kävi Tunisian entiselle diktaattorille, Zine El Abidine Ben Alille, noin kävi Egyptin Mubarakille - muutaman viikon välein. Hmmmm.
Hankala on tuoda oikeuden eteen tajuttomana makaavaa miestä. Mutta kannattaisi kuitenkin yrittää. Muistanpa, kun joskus lapsena kolttosen jälkeen teeskentelin nukkuvaa peiton alla, tuli jo muutaman minuutin jälkeen niin sietämätön, ahdistava ja henkeäsalpaava kuumuus, että oli pakko työntää pää esiin peiton alta ja haukata happea. Käry kävi, sanktio tuli, ja oikeus tapahtui valveilla ollessa ja välittömästi. Kukas sitä nukkuvaa tukistamaan.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Älyläpy sähkövälihousussa

Ne kun nyt niin kovasti puhuvat tuosta Nokiasta, miten se on tipahtanut kelkasta ja jäänyt älypuhelinkilvassa pienempiensä jalkoihin ja menettänyt markkinaosuuksiaan ja semmoista. Tuollainen ajattelu on minusta kerrassaan hassua. Nokia on kuitenkin maailman suurin puhelinten valmistaja, jolla on eniten älyä työmaalla miettimässä uusia kotkotuksia ihmisten viihteeksi. Talossa mietitään parhaillaankin hattu savuten, mihin kohtaa piirilevyä se tinatippa pitäisi sulattaa, jotta ihmiset olisivat iloisia uusista ihmeistä ja sormenpäällä hiplatavista hilavitkuttimista.
Nyt ovat keksimässä jo sellaista ominaisuutta älypuhelimiin, että kun puhelimenkantaja on vaikkapa ravintolan edessä, puhelin hakee automaattisesti ilman mitään erillisiä komentoja tuon ravintolan näytölleen ja kertoo, mitä siellä on tarjolla. Eipä aikaakaan, kun se jo kertoo, ketä siellä on sisällä. Ja kun nukutaan vielä muutama yö tuosta eteenpäin, puemme aamusella älypuvun sähkövälihousut jalkaan, kävelemme samaisen ravintolan edustalle, kurkkaamme älyläpystä, ketä mahtaa olla sisällä ja valitsemme sieltä sopivan kaverin (mies naisen, nainen miehen, mies miehen, nainen naisen), kytkemme löytämämme parin kanssa älyvälihousujen elämystoiminnon päälle ja nautiskelemme toisistamme kipin kapin poistieheen tuosta vaan.
Suotta on siis olla Nokiasta huolissaan. Kyllä siellä ollaan koko ajan kolvi kuumana.

Hihasta nisään

Kun kunta tai kuntien muodostama yhtymä perustaa instituution, sen nimestä alkaa kohta valtava vääntö. Jokainen haluaa oman osansa näkyvän nimessä, maksoi mitä maksoi. Ja yleensä tuo vääntö maksaa niin paljon, että lopputulos on kerrassaan mitäänsanomaton. Yleisin tapa lienee ottaa kuntien nimen ensimmäisiä kirjaimia ja liittää niitä sitten käsittämättömiksi ketjuiksi. Jos Kouvola ja Imatra perustaisivat yhteisen laitoksen, sen nimeksi tulisi hauskasti;-) Imako. Ja markkinamies vääntäisi tietysti tuohon sopivaksi sloganiksi: IMAKO - hyvä imago. Tottakai. Kun taas Himangan ja Haapaveden yhteinen ponnistus voisi olla Hiha ja Nilsiän ja Sääksjärven keskustassa komeilisi valomainos, joka ohjaisi ihmiset tutustumaan kehityskeskus NiSään.
Nimi on enne, sanotaan. Mutta noista kirjainketjuista ei kovin moni poppamies osaa mitään ennustaa eikä kohtalo niihin puutu. Paitsi että hihasta näkee joskus tähtiä, kun oikein tarkasti katsoo (kansanperinteinen jekku pikkupojille ja -tytöille kerran elämässä = once in a life time) ja nisästä saa maitoa tai hupia.

tiistai 15. helmikuuta 2011

Väärin pesty maapallo

Maapallo on kuin väärin pesty villavaate: kutistunut ja vähän kovaksi nahistunut nukkavieru. Kun sata vuotta sitten Suomesta lähdettiin Amerikkaan tai Australiaan, piti siirtolaisen varautua viikkokausien meriseikkailuun mitä moninaisimpine vastuksineen. Harvemmin lähdettiin lomareissuille muutamaksi kuukaudeksi käymään ja erilaista kulttuuria ihastelemaan. Kun laivaan oli astuttu, kohteena oli uusi koti uudessa maassa, uudella mantereella ja edessä tuntematon tulevaisuus maisemattomassa maailmassa.
Eipä aina tarvinnut edes rajaa ylittää, kun matkaan piti varata päiviä, jopa viikkoja. Omat vanhempani joutuivat pakosta jättämään kotinsa Karjalaan ja muuttamaan ensin ruotsinkieliselle Pohjanmaalle ja sieltä sitten mutkien kautta Pohjois-Pohjanmaalle. Aina ei Karjalan murretta ymmärretty suomenkielisillä alueillakaan, joten ruotsinkielinen Vöyri oli ensimmäisenä evakkoetappina vanhemmilleni melkein Amerikkaa kovempi vastus.
Kun itse sain ensimmäisen kirjeeni Amerikan Yhdysvaltojen Carson Citysta 70-luvun alussa, se oli lennätetty tänne lentopostissa ja käyttänyt matkaan toista viikkoa. Uutiset olivat jo vanhoja, ja ehkä tunteetkin kirjoitushetkestä jo muiksi muuttuneet.
Eilen illalla, maanantaina 14.2.2011 lähti ystäväni kiertämään moottoripyörällä Australiaa. Sanoi olevansa perillä ja kohti uusia seikkailuja jo tiistain puolella. Moottoripyörällä tosin ei matka vieläkään mene noin nopeasti ja mutkattomasti, vaan kyllä alkutaipale on lentämällä liikuttava. Lupasi mies kirjoittaa matkaltaan blogia, joka on luettavissa reaaliaikaisesti ( http://www.visanvaellus.blogspot.com )
Pieneksi on käynyt maapallo. Ihmiset kuljeksivat sen pinnalla kuin muurahaiset eripuolilla kekoaan. Pieneksi on käynyt kuin väärinpesty villapaita. Milloinkahan sitten pesuohjetta korjataan astetta parempaan: väriäpäästävä - pestävä erillään alle 40 asteessa.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Lassi 4125

"Olen Valtosen Lassi, tuun Tampereelta, alunperin Joutsenosta..."
"Eagle has landed..."
Kun näin amerikkalaisten ensimmäisen kerran laskeutuvan kuuhun, hämmästelin ja olin pienen pojan sielulla hyvin vaikuttunut.
Kun kuulin ujon eteläkarjalaispojan laulavan Idols -karsinnassa pari tuttuakin tutumpaa laulua, laskeuduin syvälle tunnekaivoon kuin astronautit kuuhun ammentamaan raikasta vettä keskellä polttavaa erämaata. Itseriittoisten, itsevarmojen nuorten miesten ja naisten joukosta käveli ujo mies kädet taskussa katse lattiaan kääntyneenä kuin sketsien karrikoituna hahmona. Tuomarit pyysivät nuorukaista ottamaan kädet taskustaan ja seisomaan Idols-lätkän päällä. "Kukas sinä olet ja mistä tulet?"
"Olen Valtosen Lassi..."
"Täällä Pohjantähden alla hiipii sieluun asti halla...ja Pohjantähden nähden minä tulen, sinä lähdet, ja vain Pohjantähden nähden itken vuokses kyyneleen..."
"Kyl mie luulen, et ihmiset saattasivat tykätä miun äänestä."

Kuulehan, Lassi. Tämä maa rakastaa sinun ääntäsi kuolemaasi saakka. Eagle has landed.

lauantai 12. helmikuuta 2011

Käsin, jaloin ja paljain päin

Kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden 1995, voitti Suomi samalla maailman parhaalta viholliseltaan, Ruotsilta myös tunnuslaulun: "Den glider in." Finaaliottelussa kuuluisista kuuluisin suomalainen jääkiekkoketju, Aku Ankan veljenpojat Tupu, Hupu ja Lupu tekivät kaikki finaalin maalit ja heistä Peltonen itse kolme. He ovat sankareita kaikki. Mutta Ville Peltonen on kuitenkin sankareista käsin jaloin sankareista vaikka paljain päin: "Oi maamme Suomi, synnyinmaa, soi sana kultainen..."

perjantai 11. helmikuuta 2011

Ammattilaiset asialla - ainakin arjessa

Jääkiekko on hauska ja huvittava peli. On rentouttavaa katsella, kun miljönäärit pyrkivät saamaan mustan kumilätyn häkkiin keinolla millä hyvänsä. Kiekkoilijat tunnetusti ovat ammattimiehiä, joille siis maksetaan ammattimiehen palkka, parhaimmillaan monta miljoonaa euroa tai dollaria tai ruplaa vuodessa. Ja ammattilainen on aina sellainen ihminen, joka osaa hommansa viimeisen päälle. Mutta katsotaanpa.
Jääkiekkoilija (vuosipalkka viisi miljoonaa dollaria) hyökkää kiekon kanssa kohti vastustajan maalia. Puolustajat (molempien vuosipalkka kaksi miljoonaa dollaria) yrittävät pysäyttää hyökkääjän, mutta eivät onnistu. Toinen kompastuu hyökkääjän mailaan ja toinen jää pahasti jälkeen. Niinpä hyökkääjällä on enää vastustajan maalivahti edessään. Tyhjät pois niinkuin sanotaan ja kova lämäri saattelee kiekon lähes kahdensadan kilometrin tuntinopeudella kohti...katsomoa. Laukaus menee reilun metrin ohi maalista, ja taas on katsomossa joku onnellinen pelivälineen omistaja: muisto se on ohiammuttukin muisto.
Sitä minä tässä vaan, että jos jonkun muun ammatin ammattilainen olisi yhtä epätarkka työssään kuin tuo huippupalkattu hyökkääjä tai nuo jälkeenjäävät ja kompuroivat puolustajat, epävarmaa olisi elämä arjessa. Kirjanpitäjä (vuosipalkka 30.000 euroa) ottaisi laskukoneestaan numerot 6 ja 7 ja painaisi täysillä yhteenlaskunappia ja tulokseksi tulisikin 32. Olisi siinä kirjanpito kohta verottajan hyväksymättömissä. Tai hammaslääkäri (vuosipalkka 50.000 euroa) päättäisi porata takimmaisen hampaan pintaa siinä olevan tummuman poistamiseksi ja pora osuisikin potilaan polveen ja lumpiossa olisi amalgaamin mentävä reikä.
Onneksi arjessa palkat ovat kutakuinkin kohdallaan ja ammattilainen -sanalla sen oikea merkitys. Veikko Vennamoa lainatakseni seteliselkärankaista on ison rahan ammattilaisen osaaminen ja taito.

torstai 10. helmikuuta 2011

...saattaa olla laksatiivisia vaikutuksia

Joskus suoraan sanominen olisi kyllä parempaa kuin sivistyssanojen viljely. Nuorena miehenä paikallisessa kuppilassa tapasin ikäiseni nuorukaisen, joka ilmaisi itseään varsin koukeroisesti ja monimutkaisesti mitä oudoimmilla sivistyssanoilla. Hän kertoi välttävänsä mm. väkivaltatilanteet hämmentämällä vastustajansa toimintakyvyttömäksi sivistyssanojen avulla. Myöhemmin illalla näin ohimennen saman miehen kasvot tummanpuhuviksi runneltuina verissäpäin. Ilmeisesti hän oli tavannut vertaisensa vastuksen.
Istuinpa rattoisasti linja-autossa matkalla Oulun kaupunginteatteriin, Teatriaan katsomaan suomalaista kantaesitystä Pajalasta, Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä. Joku joi olutta, toinen söi eväitään, juttu kulki kuin pikajuna. Minulla oli eväinä rasiallinen maukkaita pastilleja.
Ensimmäisen näytöksen puolessa välin mahassa alkoi tuntua täydeltä. Ilmaa kertyi jopa siinä määrin, että oli vaikeuksia keskittyä esityksen juoneen. Väliajalla onnistuin kirjaimellisesti kaikessa hiljaisuudessa hiipimään miestenhuoneeseen metelöimään. Nuo äänet sopivat entiseen teurastamoon melkeinpä paremmin kuin näytöksen populääriorkesterin rujot räimeet.
Kaivoin taskustani lähes tyhjäksi syödyn pastillirasian todetakseni, että "liiallisella käytöllä saattaa olla laksatiivisia vaikutuksia." Miksi rasiaan ei ollut voitu suoraan ja suomeksi painaa tekstiä: "Saattaa pierettää." Tai "Pastilli pierettää pirusti. Maista vain muutama."

Maailman rikkain mies ja kiinalainen mopo

Maailman rikkaimmaksi mieheksi sanotaan muuatta egyptiläistä Hosnia. Omaisuuden arvoksi on jollakin konstilla saatu lasketuksi noin 80 miljardia dollaria = 80 000 000 000 dollaria. Egyptiläisiä kuuluu olevan kutakuinkin 83 miljoonaa henkeä. Mutta ajatellaanpa heitä nyt olevan tasalukuisesti 80 miljoonaa, niin on helpompi laskea. Saattaahan jokatapauksessa Hosninkin omaisuus olla 83 miljardia niin, että samapa tuo on vähän pyöristellä puoleen tai toiseen.
Jos tuo Hosnin omaisuus jaettaisiin tasan jokaiselle maansa kansalaiselle, jokainen saisi 1000 dollaria. Sillä voisi itse kukin ostaa kohtuullisen hyvän mopon, kiinalaisen tosin, mutta mopon kumminkin. Mutta jos Egyptissä pörräisi 80 miljoonaa kiinalaista mopoa, ei sieltä pakokaasun seasta enää tuttuja erottaisi kukaan. Maa saastuisi ja tiet kuluisivat ja mopojen kimeä ääni saattaisi satuttaa kulttuurihistoriallisesti mittaamattoman arvokkaita pyramideja. Eikö siis näin ollen ole koko maan etu, että tuo valtava rahamäärä on yhden ihmisen tilillä. Eihän yksi ihminen ehdi saada juuri minkäänlaista tuhoa aikaiseksi, vaikka miten mopoilisi.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Kojovai ja virtsatutken pulehdus

Muistui mieleeni pieni ystäväni Jaana hyvin kaukaa menneiltä vuosilta. Jaanalla oli joskus tapana kiivetä kylään asuntooni, saman talon toiseen kerrokseen. Kerran taas kuului hentoinen koputus ovelta ja miettiväisen näköinen tyttönen pyöritteli etusormeaan poskellaan ja muistelevaisella äänellä sanoi: "Isi pyysi hakemaan tuon...kojovain." Kun aikamme pohdittiin, mitä oli mahtanut isi lainaksi pyytää, keksimme jakoavaimen.
Olipa Jaana sairastunut pahemman kerran ja joutui lääkäri määräämään hänelle antibioottikuurin. "On tuo virtsatutken pulehdus, nääs."
Lähti äitinsä uutta vauvaa perheeseen synnyttämään, ja Jaana, nelisen vuotta, odotti uutta tulokasta innokkaana ja kaikkeen yhteiseen touhuun valmiina. Niinpä hän illalla innon ikävissään varusti vanhat suksensa sauvoineen talon viereen pystyyn valmiiksi yhteistä hiihtoretkeä varten. Kun vauva sitten äitinsä kanssa kotiutui, oli Jaana hyvin, hyvin pettynyt pikkusiskoonsa: "Tuosta ei oo kyllä mihinkään." Potkaisipa mennessään sukset nurin ja häipyi autotalliin mököttämään.

Uhkaamalla onneen vai tukasta kiinni ja kammariin

Kun kapinallisjohtaja kirjautuu nettiin, hän tupeeraa takkuisen partansa vieläkin sotkuisemmaksi näyttääkseen maailmalle olevansa jossakin kovin hankalassa paikassa piilossa tavoitettavaksi. Puhe on rauhallista ja päättäväistä ja perussanoma on aina sama: "Uhkaan tappaa, jos emme... Uhkaan tappaa, jos ette...Uhkaan tuhota, jos eivät...
Kun pieni lapsi heittäytyy kaupan lattialle kiukunpuuskassa, hän huutaa uhkauksensa omalle ääniaaltoalueelleen:"Jos en saa karkkia, huudan tässä elämäni loppuun asti."
Kun teini vastustaa opettajaansa, joka yrittää ohjata tätä välitunnille raittiiseen ilmaan, tämä sanoo uhmakkaasti:"Jos kosket minuun, teen sinusta ilmoituksen poliisille...Jos kosket minuun, soitan Iltalehteen...Jos tartut minuun, lähdet tästä talosta kävelemään...
Kun aviomies vaatii vaimoaan lopettamaan tupakanpolton, hän ilmoittaa selvät ehtonsa:"Senkus poltat, mutta..." Kun aviovaimo haluaa miehensä olevan enemmän kotona, hän voi uhata miestään:"Muutan mummolaan, jos..."
Kun työpaikalla joku haluaa ajaa itsekkäästi omaa asiaansa, hän voi aina uhata kantelulla työpaikkakiusaamisesta, hän voi uhata seksiahdistelusyytöksillä:"Tuokin katsoo koko ajan sillai...

Kun kivikauden ihminen uhkasi toveriaan, hän löi tätä nuijalla päähän ja sillä siisti. Mitäs tuota tyhjää vatkaamaan ja uhkailemaan, enimmäkseen aikuiset ihmiset. Tai reilusti tukasta kiinni ja kammariin... Hmmmm. Mikäs se onkaan noista ajoista muuttunut?

tiistai 8. helmikuuta 2011

Päänsisäinen generaattori vai kolmioleipää

Nälkäisen näytöskappale. Rooleissa 1. mies ja 2. mies

1. mies
Eikös se niin menekin, että energia on sähköä. Vai olikos se niin, että sähkö on energiaa. Niin tai näin, nälkäongelma voitaisiin helposti ratkaista puhtaalla painevedellä eli periaatteessa siis vain kaivolla, pumpulla ja muoviletkulla.
Kemissä joki on valjastettu padolla keskittämään jokivesi voimakkaaksi virraksi generaattoria pyörittämään ja sähköä, siis energiaa tuottamaan. Ihminenkin tarvitsee siis vain päänsisäisen generaattorin ja siitä somat piuhat aivoihin. Generaattoriin ohjataan puutarhaletkulla painevettä, ja jopas ajatus taas kulkee mukavasti. Saapahan generaattori olla vaikka vatsassa tai jos ei halua itseään leikeltävän, selkärepussakin. Pääasia on tuo energian kulku aivoihin. Ja kirkkaasti ajatteleva ihminen ei nälkää tunne. Voin sen juuri tällä hetkellä pitävästi näillä ajatuksillani todistaa.

2. mies
Minulla on nälkä. Pidä puutarhaletkusi ja painevetesi ja generaattorisi. Minä lähden Siwaan kolmioleipäostoksille;-)

Häggmannin matematiikkaa

Laskettiin aamulla Hegun kahvipöydässä, että jos sataa kaksikymmentä senttiä lunta neliölle, ei tarvita kuin viisi neliötä, kun on jo metri lunta. Sääliksi käy helsinkiläisiä.

lauantai 5. helmikuuta 2011

Ratikkarikollinen ja Hosni Mubarakin kultareppu

Rikollisia on kahta sorttia: pikkurikollisia ja kunnon konnia. Pikkurikolliset ovat aivan kelpo väkeä loppujen lopuksi. Sellainen voi myydä keskiolutta junan ravintolassa minuuttia vaille yhdeksän, vaikka laki kieltää alkoholipitoisten juomien anniskelun ehdottomasti ennen aamuyhdeksää.
Matkustin Pasilasta Helsingin keskustaan raitiotievaunulla, ratikalla. Astuin alukseen rempseästi kuin aito alkuasukas ja kävelin vaunun takaosaan istumaan. Ensin ajattelin ostaa kuljettajalta lipun, mutta kun kaikki muutkin kulkuvälineeseen nousseet vain kävelivät eteenpäin rahastajasta välittämättä, luovuin paperirahan tyrkyttämisestä ja vaihtorahojen odottelusta ja päätin ajella pummilla. Laskin mielessäni säästäväni kolmisenkymmentä euroa, kun en pysäyttänytkään taksia, vaan hyppäsin kansanmiesten ratikkaan. Mutta jo kohta mieleeni tuli kauhukuva seuraavalta pysäkiltä vaunuun nousevasta lipputarkastajasta ja tarkastusmaksusta, joka lienee kahdeksankymmentä euroa.
Istuin näennäisesti rauhallisena kuin ainakin lähiöstä keskustaan matkustava kaupunkilainen, mutta kun jarrut kirskahtivat ja kulku hidastui, pälyilin ulos nähdäkseni tarkastajan tuimien silmien kairautuvan terässeinän läpi suoraan omaantuntooni. Kuulin vaunun lukitusjärjestelmän kolahtavan ja sulkevan pakenijan reitin lopullisesti. Toivoin jo näkeväni jonkin tutun rakennuksen, joka kertoisi minulle keskikaupungin jo olevan käsillä. Ratikka pysähtyi ja sisään astui tukevahko nainen, jonka sininen takki on tiukasti napitettu ja punainen lippalakki todisti minulle metsästäjän astuneen estradille. Nousin tuolistani ja kävelin takaovelle. Katsoin, miten nainen kumartui kuin penkissäistujalta kysyäkseen, oliko tuo mahtanut matkaansa maksaa. Nainen oli kuitenkin tavallinen matkustaja, joka vain etsi itselleen paikkaa.
Hermoni eivät pitkään kestäneet kolmenkympin säästön mahdollista katoamista kahdeksankymmenen euron tarkastumaksuun, vaan hyppäsin muutaman pysäkkivälin jälkeen ulos kulkuneuvosta eduskuntatalon edessä. Matkaa määränpäähän olisi vielä ollut kolmisensataa metriä.
Olin kuitenkin voittaja. Vältin virkamiehen rahallisen väkivallan ja onnistuin huijaamaan julkiselta laitokselta lähes kolmen euron matkan ilmaiseksi. Sisäinen muuntimeni moninkertaisti voiton kuitenkin vertaamalla sitä kalleimman kulkuvälineen hintaan.
Samaan aikaan muuan Hosni Mubarak täytti Egyptin maalla reppuaan kultaharkoilla ja timanteilla ja Amerikan dollareilla lähteäkseen käpälämäkeen villisti mieltään osoittavien kansalaistensa jaloista. Televisiouutiset sanoivat häntä vahvaksi mieheksi, joka ei pienistä hermostuisi. Sehän meillä onkin ero: minä huonohermoinen pikkurikollinen, joka nipin napin vältin tuomion kansan omistaman kulkuvälineen vastikkeettomasta käytöstä ja hän kansanjohtaja, vahva mies, joka vain varjeli oikeuttaan kansansa keräämään omaisuuteen.

torstai 3. helmikuuta 2011

Yrittäjän merkki on otsaan poltettu

Tapasin miehen. Hän kertoi minulle seuraavaa: "Kävipäs tuuri. Kun olen perinyt tämän kirjapainoni vanhemmiltani ja isovanhemmiltani, jatkan tätä työtä ikäänkuin verenperintönä. Kovin on kannattamattomaksi mennyt ja vallan villiksi muuttunut ohje- ja sääntöviidakko sitten niiden päivien, kun isäni yrityksen minulle siirsi ja nimensä paperiin kirjoitti.
Tulen aamulla painolle ja teen työtä iltaan asti. Kaikenlaista paineskelen ja sitten illalla laitan tekemäni työt talon ulkopuolella olevalle lavalle ja sieltä ne sitten joku käy hakemassa ja vie, minne vie. Maksu tulee tilille kerran kuussa. Hääppöinen se ei ole, mutta maksu kuitenkin. Eihän tällä mitenkään pärjäisi, kun toiminta on niin pientä ja vehkeetkin vähän vanhanaikaiset, mutta onpahan nyt kuitenkin EU:n rekisterissä oleva yritys.
Viisi vuotta sitten ajattelimme alkaa painaa tarroja, mutta se osoittautui aivan kannattamattomaksi, kun tuli se muovin haittavero. Siitä jatkoimme lomakkeiden painopuolelle, mutta kilpailu suurten painotalojen kanssa on veristä ja raakaa. Pian huomasimme olevamme kyytipoikia ja oli taas edessä suunnanvaihto. Keskitymme nykyisin ihan vaan pelkästään penkin painamiseen. Keskusliikkeet meille sanelevat hinnat ja siihen on tyytyminen. Mutta joka ilta me viemme päivän työn keräilylavalle ja aamulla se siitä on poimittu. Kai niille maailmalla käyttöä on - persettä lie pyyhkivät, mitä lie. Ei paljon kiinnosta.
Eihän tästä mitään tulisi, kannattamattomasta hommasta. Mutta onneksi on tuo EU-päiväkirjapainotuki. Oli viikolla napsahtanut tilille 200.000 euroa puhtaana käteen. Olivat taas tarkkailijat laittaneet ruksin kohdilleen, että kirjapainohan se siellä on ja satelliististakin semmoinen näkyy. Kelpaa tässä nyt taas tuottaa tulevaisuudessakin."

Tottahan tuossa lorussa ei ole siteeksikään. Mistä ne tuollaiset rahat tulisivat tuottamattomille taloille? Ehhehhehhehhehheh. Kyllä vaan nämä hommat pitää ihan itse hoitaa tuottavaksi liiketoiminnaksi, jos mielii markkinoilla pärjätä. Se on oikean yrittäjän tuntomerkki - otsaan poltettu.