"Mie alankii mylläriks."

Lehmä kolisteli väen hereille jo paljon ennen kuin aurinko ehti ensimmäisiä säteitään viskellä vaaran kupeelta pirtin pikkuiseen akkunaan. Mökissä oli lämpöisen kesän kiireissä talvea varten rakennettu huone, pikkuinen komero ruokatarvikkeille, uunin kupeessa ruokapöytä ja uunin takana lapsen mentävä nukkumasija. Isä ja äiti nukkuivat nurkassa tuskin lattianrajasta ylhäällä olevassa vuoteessa, jossa lämmikkeenä oli hirventalja. Lehmä söi, mitä oli edellisenä kesänä ehditty ja jaksettu sille syömisiksi kerätä ja lypsi sen vähän, mitä sellaisilla rehuilla ja appeilla aikaiseksi sai. Samojen ulkoseinien sisään oli sille parsi rakennettu. Pihapiiri ei laajan laaja ollut. Pirtti oli, mustaksi savustettu sauna oli ja oveton ulkohuone kuin vanhuuden väsymystä haukotteleva hampaaton muori seisoskeli hiukkasen kallellaan kuin lopullista luoteista odotellen.
Kaurista oli kasvanut kuitenkin kelpo miehen alku, josta oli jo iso apu arjen töissä, josko arkea aina pyhästä erotti. Samat työt oli tehtävä päivästä päivään eivätkä papin pomiloinnit kaikuneet kirkolta asti tuon mökkiraiskan pihamaalle. Mistä olisi pyhän tiennyt pihaan tulleen, kun nälkä oli joka päivä samanlainen. Mutta kasvoi Kaurin jalka ja venyi selkä ja kävi paita pieneksi. Pääsipä poika isänsä mukana Suistamolla käymään, ja siitä matkasta päätti Kauril oman elämänsä paljon erilaiseksi rakentaa kuin se kotona konsanaan oli.
Kirkonkylän myllyä ihmetteli Kauri elämän suurimmista ihmeistä kaikkein eniten. Miten vesi pyörittikään ratasta, josta puisten hammaspyörien ja akselien kautta voima välittyi myllynkiviin ja sai ne villisti pyörimään ja jauhamaan jyvistä jauhoa. Ei olisi edes isä jaksanut kiveä niin vimmatusta veivata, että se olisi jyvät valkoiseksi jauhoksi saanut pöllyämään.
- Vot on veikkone vehkeen tehnyt. Mokoma jauhot jauhaa ja remmii tuol viisii läpsyttää ja laatikkuu vatkajaa eistais ku horkka heikkuu ihmistä.
Koko pitkän kotimatkan oli Kauri puhumaton ja hengitti kiihkeästi, mietti ja ajatteli ja kummasteli kylän miesten suurta viisautta.
- Mie alankii mylläriks.

Kauri muisti lehmän.
- Mie en tuota paskahäntä-Esterii huoli iän kaike lypsämää ja hälle heinää ja kerppuu kerreemää. Vot mie myllyn rakennan ja jauhan kaik Karjalan jyväset vehnäjauhoiks. Sit myö vaa vehnäst syyvää ja rukkiit mie jauhan piirasvärkiks.

Isä huitaisi poikaa lehtevällä pihlajanoksalla ja kysyi, mitä hän siinä yksikseen höpötti. Lankeaisi vielä polun kiville polvensa verille.

- Mie vaan myllyy rakennan.
- Ka rakenna sie vaik kaks.
- Niin mie taijan tehäkkii.

Gauril kirjoitetaan virallisesti kirkonkirjaan

Niin sai Gauril nimensä kuin se metsän reunasta hilpeässä humalassa huudettiin ja seuraavana päivänä tärisevin käsin ylös kirjoitettiin Suistamon ortodoksisen seurakunnan kirkonkirjaan. Olisi tuo nimi jäänyt kenties kokonaan muistiin merkitsemättä, jos ei papin olisi ollut pakko nousta aikaisin ylös kirkonmeininkiä pitämään ja ehtoollisleipää leipomaan. Taikinaa nokisin käsin painellessaan mietti papinturjake edellistä päivää tarkoin ja sai mieleensä palautumaan pienen vaarankupeen pirtin ja sen pappia arastelevat ihmiset, kauniin ja nuoren emännän sekä iloisen isännän, jonka suruttomassa seurassa oli tuhraantunut koko hallainen talvipäivä. Gaurilia hän muisti metsänreunasta huutaneensa ja sen sitten ylös kirjoitti.
- Ei ole piäraiska vielä ylen äijält laho. Jiäp sinne viel miehen nim ja helvetinmoine kipu kyytmieheks.

Gaurilin nimipäivä

Talvi tuiskusi kipakasti lunta Hartikanvaaran rinnettä alas kohti Kaiskuunniemeä. Päivä himersi hitaasti pimeäksi yöksi, koirat rauhoittuivat haukkumasta, hevonen nukahti pilttuuseensa ja lehmät laskeutuivat makuulle hengitys höyryten ja huuruttean pienen ometanikkunan umpijäähän. Kirkkoherra teki lähtöä pitkälle matkalle lasta kastamaan.

Reki natisi sysimustassa yössä ja hevosen kaviot hakkasivat jäistä maata. Valjaat kitisivät, mutta kirkkoherra nukkui kesken jäänyttä untaan, kun hevonen veti häntä kuin tähdistä olisi tietä lukenut. Mökin pihaan saavuttuaan hevonen vain pysähtyi kuin olisi tiennyt perillä olevansa, vaikkei sillä ollut aavistustakaan, mihin sen olisi tullut juosta. Kirkkoherra havahtui turkisvällynsä alta ja maiskutteli partaista suutaan kuin olisi unessa maukasta ateriaa syönyt. Pihassa oli hiljaista. Koira heräili ja urahteli matalasti, mutta rauhoittui aikaisesta vieraasta uudelleen makuulle eikä enää sijaltaan raaskinut liikahtaa. Oli kylmä.

Ovi kolahti auki ja nuori nainen astui flanellipaidassaan ulos pappia vastaan.

- Ka sie tulit.

- Tulimmie ko heboine toi.

- Käymmäkö kastamaa.

- Ka käymmö suati päivä valgiaa.
- Astu sisäh, sie pakkase purema karvaprosa.

Astuivat sisään lämpimään pirttiin nuori äiti ja pappi, kirikkoherra kirkonkylältä kaukaa. Isäntä oli jo uunia sytyttämässä.

- Ka terveh sie jumalan luoma.

- Terveh siule. Lapsen panit?

- Ka mie semmoisen panin. Nimi pitäis hänel löytää.

- Semmoine myö löyvetää. Mut sie miule tilkkane viinaa anna. Ylen äijält vilu ajella ol yönseläs.

Päivä valkeni kuin se keskellä talvea valkenee hämäräksi. Olivat isäntä ja pappi jo päissään kuin miehet ikään ja ristiäisvieraat ja kummit istuivat ja odottivat lasta kastettavaksi. Mutta eipä ollut kiire hauskalta humalalta vakavia kirkollisia menoja toimittamaan, vaan kilisi lasi jos toinenkin ja iloisemmaksi muuttui meno ja meininki. Kun päivä alkoi laskea illaksi, muisti pappi pyhän olevan tulossa ja saarnankin vielä olevan kirjoittamatta. 

- Jumalan sanua on vielä kiijätettävä kauniille Karjalan mualle. Männä pittää, vaik mukavoo ois.

Hevonen nykäisi kirkkoherran reen nihkeästä hangesta, ja suitsenperä heilahti ja läsähti hevosen lautasille. Lumi pöllysi, kun hevonen loittoni mökin pihasta harmaana höyrypilvenä talvi-iltaan. Äiti juoksi pihalle papin perään ja huusi hädissään.

- Laps jäi kastamatta ja nimi antamatta.

Kirkkoherra nousi reessä seisomaan ja kädet tiukasti suitsissa vilkaisi taakseen ja huusi hilpeän humalaisella äänellä.

- Kutzukkua Gauriliks. Mie merkihen kirkonkirjoihe.

Hävisi reki sankan kuusimetsän kätköihin. Pienen mökin pienessä kamarissa heräsi lapsi itkemään nälkäänsä. Hellästi nosti äiti poikansa rinnoilleen ja tyynnytteli tämän nälkää.

- Sie elä Kauri-kulta huoli nälgää itkemäh. Miul kaks tissii sinnuu varten sakiaa maituu lypsäät. Myö aletaanki nyt atrial.

"Sano sie minnuu Kauriks."

Tehän tiedätte, että kirkonkirjoihin ei merkitä mitä tahansa tarinoita. Niihin kirjataan vain ne kaikista tärkeimmät eli syntymät, naimiset, lapset ja kuolemat. Mutta kun ihminen on oikein konstikas, saattaa kirkkoherra kaikessa hiljaisuudessa tehdä muitakin merkintöjä kirjoihinsa ihan omaksi huvikseen ja laittaa ne jopa kansiin tuleville sukupolville ihmeteltäviksi. Juuri näin kävi rajan taakse jääneen Suistamon pitäjän kirkkoherralle, joka isoisäni Gauril Hartikaiseen tutustuttuaan merkitsi ylös mitä merkillisimpiä tarinoita.
Pitkään olin siinä uskossa, että Soanlahden kirkonkirjat tuhoutuivat sodan aikana tulipalossa ja venäläisten pommituksissa. Sittemmin sain tietää, ettei Soanlahdella mitään kirkonkirjoja kirjoitettukaan, vaan tuon pitäjän kirkolliset asiat merkittiin Suistamon kirkonkirjoihin. Kun nyt noita kirjoja olen päässyt puolittain salaa lueskelemaan, tekee mieli julkikirjoittaa Gauril Hartikaisen ihmeellisiä seikkailuja niin omilla kotikonnuillaan kuin ympäri kaunista Karjalan maata. Eikä Viipurin kuuluisa kaupunki ole noitten tapahtumien kenttänä ja näyttämönä vähäisin, vaikkakin isoisäni vieraili tuossa kaupungissa sangen harvoin. Hänellä oli siihen näet hyvä syy: huonot tiet ja kallis bensiini.
Kun isoisäni ensimmäisen kerran kasteensa jälkeen tapasi hänet kirjoihin vieneen Suistamon kirkkoherran, oli Gauril jo kouluikäinen poikanen. Harmaapartainen, mustavaatteinen, ruokottoman epäsiisti pappi yritti kätellä poikaa, mutta tämä veti nopeasti kätensä selkänsä taakse ja tuumasi: "Sano sie minnuu vain Kauriks. Siitä hää lähtöö tämä tuttavuus ilman joutavaa käpälöintii."

Sukuni on muilta mailta

Muistattehan Martti HuuHaa Innasen tarinan Pielaveten lepikoissa, korkean rottinkipuun latvassa seikkailevasta Tartsanista, joka päästi hirveän voitonhuuton aiheen siihen jostakin saatuaan. Minulla on hyvin outo aavistus, että tuo Innasen Tartsan on kotoisin jostakin samankaltaisesta paikasta kuin vastikään löytynyt isoisäni, Gauril Hartikainen. Toki olen lukenut isoisästäni Gaurilista jo vuosia aikaisemmin ja tiennyt hänen olleen olemassa. Mutta vasta eilen eli siis 24.7.2012 sain käsiini ensimmäisen dokumentin tuosta sukuni miehestä, esi-isästäni.

Annoin kertoa itselleni, että isoisäni Gauril Hartikaisen kuva oli löytynyt Suistamon historianlaitokselta ja se luvattiin toimittaa minulle elektronisesti. Kuva oli kulkeutunut sodan jälkeen venäläisen sotavangin mukana Kaukasiaan asti, mutta palautunut sieltä sitten inkeriläisten mukana ensin Kuopion keskussairaalaan sisätautien osastolle ja sitä kautta Suistamon yliopiston historianlaitokselle lääkäriksi opiskelleen karjalaisen vaihto-oppilaan mukana. Kuvassa nuori ja komea mies istuu auton ohjauspyörän takana tyylikkäänä ja itsevarmana. Kuvan takana olevan tekstin mukaan kuva on otettu Viipurin markkinoilla. Saamieni tietojen mukaan isoisäni oli hakemassa kuuluisia Viipurin rinkeleitä nuoremman veljensä (nimi ei ole varmasti tiedossa, mutta saattaa olla Oleks) ensimmäisen lapsen ristiäisiin.

Autossaan istuvan Gauril Hartikaisen takana näkyy Viipurin tuttu linna ja sen torni. Pilvien pikseleistä voi päätellä sodan olevan jo melko lähellä, sillä pilvet pyrkivät aina sodan uhatessa tummumaan ja käymään rakeisiksi Karjalan taivaalla.

Mutta mikä kuvan tarinassa on kaikista ihmeellisintä, sain sen käsiini 24.7. eli samana päivänä, kun omat kaksospoikani Jussi ja Tuomas viettävät syntymänsä juhlapäivää. Aikamoinen sattuma. Mutta vielä suurempi sattuma on poikieni ja esi-isäni Gaurilin yhdennäköisyys. He kolmistaan olisivat kuin identtiset kolmoset. Ja etteivät ihmeet ja sattumukset loppuisi vielä tähän, kuvasta ilmenee kaikkien noiden kolmen miehen mieltymys autoihin ja niiden pieniin yksityiskohtiin. Gaurilin autossa oli halogeenivalot jo paljon ennen kuin ne edes keksittiin, kun taas Jussin ja Tuomaksen MROOM-beetleissä on uskomaton 1,2 litran turboahdettu bensiinimoottori, joka välittää käsittämättömät tehot niin tiehen kuin mieheenkin. Voi veljet. Vaikken aina olekaan asiaa täysin uskonut, nyt uskon sukuni olevan aivan muilta mailta. Muttei kuitenkaan ehkä Pieleveteltä, kun sieltä on tuon  tunnetun Tartsanin tuikea suku;-)

Ruskeat kengät ja mustaa karhulankaa

Koivu oli hiirenkorvalla ja pihan rapakko tuoksui kesälle. Purot solisivat kiireisinä ja voimakkaina, kun viimeiset lumet sulivat tuuheimmistakin metsistä. Koulun luokkahuoneessa harjoiteltiin suvivirttä ja opettaja etsi koulun pihalta nuoria koivuja porraspieliin kesästä kertomaan ja kesän tuoksua levittämään. Jo joutui armas aika...
Pieni tyttönen oli saanut elämänsä ensimmäiset juhlakengät. Hän ihaili niitä aina, kun siihen sai tilaisuuden. Kengät olivat komerossa ylimmällä hyllyllä katseilta ja muilta lapsilta hyvin suojassa eikä niitä saanut laittaa jalkaan kuin vasta juhlapäivän aamuna, kun koulu loppuisi ja olisi aika alkaa kulkea arkea juhlan jälkeen taas avojaloin. Mutta katsoa niitä sai - ja haistella. Ne tuoksuivat nahalle ja kenkärasvalle ja uusille nauhoille ja puhtaille, koskemattomille, kenkätehtaalle, kesälle, juhlalle.
Tyttönen kiipesi komeron ylimmälle hyllylle, otti kengät varovasti käteensä, työnsi ne puseronsa alle ja käveli sydän jyskyttäen ulos ja puolijuoksua riensi navetan nurkalle, katsoi taakseen ja kun ei ketään ikkunassa tai ovisuulla nähnyt, asetteli kengät polun heinikolle ja laittoi ne varovasti jalkoihinsa. Miten kevyet ja kauniit ne olivat. Tyttö halusi lähteä kepein, lentävin jaloin näyttämään uusia juhlakenkiään naapuriin ja pinkaisi juoksuun.
Matkalla oli leveä oja, jonka yli kulki lankuista väsätty silta. Tyttö käveli varovasti siltaa pitkin, mutta kasvunvarasta monta numeroa liian suuret kengät eivät pysyneetkään jalassa, vaan toinen putosi vuolaana virtaavaan puroon ja iloisesti keikkuen loittoni kauemmas ja kauemmas ja katosi ikuisiksi ajoiksi virran mukana minne lie. Vaikka tyttönen juoksi kilometrien matkan puronvartta, kenkää hän ei enää koskaan nähnyt.
Äiti oli hyvin vihainen. Uusi kenkä oli, muttei sille enää paria. Ja juhlaa varten oli teetetty myös soma kesäleninki, mutta se ei näyttäisi miltään ilman juhlakenkiä. Koti oli köyhä eikä toisia kenkiä enää ostettaisi kuin korkeintaan seuraavana keväänä jos silloinkaan. Oli vain yhdet ylimääräiset kengät: isän suuret, ruskeat kesäkengät, joiden pohja oli irti. Ne saisivat kelvata kesäjuhlaan, mutta ne piti ensin korjauttaa. Niinpä tyttönen juoksutti jalkoihinsa kaksi kertaa liian suuret kengät tutulle suutarille, joka korjasi pohjat - mustalla langalla. Ruskeiden nahkakenkien reunoilla juoksi musta karhulanka kuin ikääntyneet lammashaan riu'ut.
Suvivirsi soi ja opettaja polki kesäiset sävelet vanhasta, tuhisevasta harmonista. Tytöt istuivat juhlasalin etupenkissa polvet yhdessä ja kengät kauniisti vierekkäin kiiltävinä, somina. Vain yhdet kengät lauloivat suvivirttä muita suuremmin. Neljänkymmenen kolmen numeron miesten ruskeat nahkakengät mustin terein pikkutytön jalassa kaunista kesämekkoa somistamassa olivat kuin satakielen epävireinen laulu, kuin huuto jostakin kaukaa erämaalammelta tai aavalta mereltä: "Täällä minä olen, sinun kadonnut juhlakenkäsi. Tule hakemaan minut kotiin."

"...kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen..."

Tämä tarina on vapaa mukaelma ystäväni Riitan omakohtaisesta tarinasta 50-luvulta, jolloin ihan kaikkea tarpeellistakaan ei ollut ja prinsessatkin pukeutuivat monta kertaa samoihin vaatteisiin. Ja tuo mustan karhulangan ommellut suutari oli isäni. Ei hän sitä ilkeyttään tai ammattitaidottomuuttaan tehnyt, mutta kun ruskeaa lankaa ei vaan ollut.

Posket yhteen ja ykkönen silmään

Olen nyt elänyt kuukauden päivät hävityksen ytimessä eli kylpyhuoneremontin keskellä. Kun talosta katkaistaan lämmin vesi, kun lavuaari ja kylpyamme kannetaan ulos, kun vessanpönttö pistetään pihalle, käy modernin ihmisen elämä hankalaksi. Onneksi meillä on kuitenkin iso tontti ja paljon näkösuojaa antavia kasveja, jottei ihan pienen hädän takia tarvitse lähteä kylille asioimaan.
Vieraita emme ole tästä syystä kylään pyytäneet saati käskeneet, mutta emme heitä ole poiskaan ajaneet, jos ovat talon hullunmyllyn hyväksyneet. Kun ovat tietämättömimmät sitten kevyen tarjoilun tai tukevan ruokailun jälkeen kyselleet, missä on talon vessa, olen näyttänyt heille pieneen hätään pihamaata ja suurempaan tarpeeseen kaupungin keskustaa. Siellä minulla on toimiston kellarissa vessa ja suihku. Neljä kilometriä pikitietä posliinipöntölle. Posket yhteen vaan ja ykkönen silmään.

Lukijalle tiedoksi, että en silti haise. Meillä on pihasauna, joka lämpiää joka päivä, ja työpaikan neuvottelutilassa on suihku ja tuo yllä mainittu posliinipönttö. Onneksi olen siis suomalainen enkä esimerkiksi englantilainen (Lue Lasse Lehtisen Minä ja Thatcher -  Lontoon matkapöytäkirja)

"Sakset ja samppoota"

Kipeän polven kanssa on hankala elää. Menen siis lääkäriin kertomaan vaivastani ja vaikeudestani liikkua ihmisen tavoin. Lääkäri katsoo polvea, kysyy kipukohtaa, koskettaa polvea, nostaa jalkaa, taivuttelee, kääntelee, vääntelee ja toteaa nivelen olevan kunnossa ja määrää tulehduskipulääkettä ja voidetta. Vika näyttäisi olevan lihasten kiinnityskohdassa.
Parin viikon kuluttua polvi on edelleen ihan yhtä kipeä. En ajattelekaan enää lääkäriin menemistä, vaan soitan kaustislaiselle jäsenkorjaajalle, joka lupaa tutkia polveni ja tehdä kaikkensa sen kuntoon saattamiseksi.
Istun pöydälle. Mies tutkii polvea, kysyy kipukohtaa ja muita oireita, koskettaa lumpiota, nostaa jalkaa, taivuttelee, kääntelee, vääntelee ja toteaa nivelen olevan erinomaisessa kunnossa ja pyytää minua asettautumaan selinmakuulle hoitopöydälle. Alkaa polven korjaustyö. Parinkymmenen minuutin aikana minulle selviää hyvin monta asiaa oikean jalan polvesta ja vaivasta, joka estää minua tehokkaasti liikkumasta. Lihaksia hierotaan, jänteitä venytellään, kipu etsitään, löydetään ja sitä kaikin keinoin lievitetään ilman voiteita ja särkylääkkeitä. Ja kun nousen pöydältä, tunnen olevani virkeä, kun olen saanut kipuuni helpotusta niin käsien kuin puheenkin kautta. Minua on hoidettu ja minulle on kerrottu, mistä kipu on peräisin.
Kotimatkalla ajattelin valkotakkista tukkalääkäriä, joka tutkii potilaan kiharoita, kääntelee niitä ja vähän väänteleekin, ehkä hiukkasen kammalla koettaa suoristaa, mutta kirjoittaa kuitenkin sen enempää asiaan perehtymättä reseptin: "Sakset ja samppoota."

Tohtori ei lylyllä lyki

Moottoripyörämaailmassa puhutaan väreistä, patcheistä, colorseista, kun puhutaan kerhoista, moottoripyöräklubeista, MC:sta tai MCC:sta. Vain tietyntyyppiset kerhot voivat yhteisestä sopimuksesta käyttää kirkkaita värejä kuten punaista ja keltaista. Kirkkaat värit näkyvät parhaiten ja erottuvat massasta vähän kuin ampiaisen mustakeltainen väritys varoittaa lintua: ÄLÄ SYÖ! OLEN MYRKYLLINEN!
Jotkut kansanedustajat haluaisivat kieltää tuollaiset kirkkailla väreillä koristellut liivit, kerhotunnukset. Poliisi taas on hyvin tyytyväinen, kun sellaisia näkee. Poliisi on siis paljon viisaampi kuin kansanedustaja. Jos ampiainen olisi yhtä äkkiä hyttysen harmaa, moni lintu menettäisi henkensä tai saalistaisi poikaselleen myrkkypakkauksen aamuruuaksi. Värillä on siis väliä.
Italiassa vaikuttaa edelleen voimakas mafia, comorra. Se taas pyrkii kaikin keinoin pysymään värittömänä ja kaikkien asioiden taustalla. Miten iloinen olisikaan Italian poliisi, jos kaikki mafian jäsenet pukisivat päälleen nahkaliivin, jossa lukisi selässä selvin kirjaimin: MAFIA. Ja miten iloinen olisikaan suomalainen elintarvikekauppias, jos kaikki myymälävarkaat pukisivat päällensä vaikkapa vain valkoisen t-paidan, jonka etumuksessa ja selänkin puolella olisi teksti: MYYMÄLÄVARAS. Ja miten paljon hiihtokansaa huvittaisi, jos kaikki tohtorit talvisin hiihtelisivät hohtavilla hangilla tohtorinsauvat sommin varustettuina ja hiki höyryten pönttöhatun alta kuin savustuspönttö saunan kuistilla kesäilloin.

Sula suklaa

Makeimmassa elämässä aurinko laskee suohon
vain noustakseen aamulla hillana huulille.
Suolaisimpina päivinä suklaa sulaa taskuun
ja pilaa puhelimen, jossa on lukematon viesti: 
Ikävä sinua. Pian nähdään.

Hitsin hiukkanen ja vähän isompaa

Löysivät sitten sen puuttuvan Higgsin hiukkasen. Kovin se on pieni ja mitätön, mutta kuulemma hyvin tärkeä ja paljoa selittävä. Tavallinen ihminen ei sitä ymmärrä saati koskaan pääse näkemään ihan silmästä silmään, mutta eipä huolta. Hyttynenkin on melko pieni ja mitätön, mutta sen sentään melkein kaikki näkevät tai ainakin tuntevat. Ja tästähän onkin hauska hypätä maallikkojärjen evoluutioon eli siihen kehitysoppiin. Jos on kestänyt ihmisellä kauan oppia olemaan ihmisiksi, vielä kauemmin kestää Higgsin hiukkaselta kasvaa edes hyttysen kokoiseksi eli siis sellaiseksi, josta voisi olla meille kovasti harmia. Atomi ja neutroni ovat jo kasvaneet niin suuriksi, että niitä pelkää jo koko maailma.
Hyttysellä on oma siipimoottori, jolla se liikuttelee säälittävän ohuita siipiään ihan ininäksi asti, ja sillä on varsin kätevä elävän, verta sisältävän olion tunnistussysteemi. Mutta onneksi se ei vielä osaa käyttää ihmisen ja apinan tavoin työkaluja. Ei olisi kovin hauskaa, jos se pikku pirulainen hakuin ja piikein varustautuneena tulisi moukaroimaan ihmisnahkaan reikiä kuin kaivosmies konsanaan. Olisi sitä semmoista työmaata inhottavakin katsella varsinkin terassiaamiaisella, kun ruoka muutenkin maistuu vähän huonosti. Higgsin hiukkasesta on nyt nähty vasta vähän pyrstön väriä, joten pitkä on matka sillä vielä edessä puuroa lusikalla syöväksi olioksi, mikäli siitä ylipäätään mitään elävää koskaan syntyy. Vai kiveksikö muuttunee mokoma. Vai tuleeko siitä ikinä yhtään sen enempää kuin saksan opettajan mukaan Kinnusen Kaiuksesta, josta kumminkin tuli tohtori.
Onpa siis ihminen kehittänyt melko etevän kameran, kun tuosta hiukkasesta kuvan nappasi. Jokunen aika sitten ei mokomasta hiukkasesta kukaan osannut edes unelmoida saati kiistellä ja nyt se on jo kuvissa. Kummituksista taas on iät ajat käännetty veistä ja haarukkaa ja peistäkin. Mutta kohta loppunee mokomasta kinastelu, kun tiedemiehet nappaavat siitäkin kuvan. Pistävät sen poloisen johonkin neutroniputkeen pyörimään ja pian on pöllämystynyt kummitus kuvattuna ja taustakuvana teinien iPhoneissa ja liikemiesten Lumioissa. Voi hitsi.

Punainen anteeksipyyntö

Kumpuilevassa maisemassa Nummi-Pusulan Ikkalassa on 1700-luvulla rakennettu Juhlatalo Kokki. Talo näyttää kartanolta, vaikkei se kartano olekaan. Talo on ollut kahden suvun omistuksessa 1600-luvulta alkaen, jolloin tuolle paikalle nousi ensimmäinen rakennus, kestikievari. Talo on kasvanut vuosisatojen saatossa huone kerrallaan nykyiseen kokoonsa. Kun talon kaikki sisäovet avataan yhtä aikaa, näkyy koko talo huone huoneelta. Perspektiivi hivelee katsojan silmää ja sydäntä: huone kerrallaan talo jatkuu päästä päähän. On tilaa katseelle, on tilaa hengittää.

Kun punaiset valtasivat talon 1918, pakenivat talon silloiset omistajat pieneen metsämökkiin, jonne talon palvelija vei heille salaa ruokaa. Kun talo sitten keväällä taas tyhjeni valtaajistaan, pääsivät talon omistajat palaamaan takaisin kotiin. Näky ei ollut kovin mukava: koti oli sotilaiden jäljiltä hyvin asutun oloinen ja likainen. Kun taloa sitten siivottiin, löytyi talossa vieläkin olevan suuren kaapin ylimmältä hyllyltä paperipalaselle lyijykynällä kirjoitettu viesti: "Anteeksi, että sotkimme kauniin kotinne." Kukaan ei tiedä kirjoittajasta mitään, mutta hänen anteeksipyyntönsä on koskettava: ei kauniilla tavaroilla ja esineillä ja seinillä ja huoneilla ole mitään tekemistä ihmisten ahneuden tai ilkeyden kanssa. Ne ovat yhtä syyttömiä toisten kurjuuteen kuin pilvet auringon edessä.