Nyt uudet veroarvat ärrältä. Arvonta jo ensi lauantaina.

Joka lauantai tulee pelatuksi lottoa. Kympillä tai vähän reilullakin. Aika harvoin voitan, mutta häviäminenkään ei tunnu kovin pahalta, kun minua ei kukaan pakota pelaamaan. Ja mihinkäs ne minun pelirahani sitten menevätkään? Pieni osa niistä tilitetään voittoina muille pelaajille ja suurin osa käytetään aivan kuin mikä tahansa vero: suomalaisen hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Kelpo juttu. Vero?
Verottajakin voisi kehittää tätä kansaa kovasti kiusaavaa veronkeruuta vähän modernimmaksi. Ja seuraavaksi tulee esimerkki numero yksi:
Henkilö A ansaitsee kuukaudessa 3000 euroa, josta hänen pitää maksaa veroa 1000 euroa. Hän ostaa ärrältä tai jostakin muusta VEROARPA-tunnuksella varustetusta pisteestä tuhannen euron veroarvan, jolla joka kuukausi arvotaan miljoona euroa ja paljon pieniä voittoja. Näin veronmaksusta tulee mukavaa ajanvietettä ja lisäksi on mahdollisuus saada jopa omansa takaisin tai vähän enemmänkin. Useimmiten kuitenkaan ei saa takaisin mitään tai hyvin vähän, mutta pysyypä kuitenkin hyvinvointivaltio mukavasti pystyssä. Vapaaehtoistako? No eipä tietenkään. Kyllä kaikkien pitää pakosta pelata, mutta voittoja ei ole pakko nostaa. Ne voi lahjoittaa vaikkapa hyväntekeväisyyteen tai nuorisoliikuntaan tai vesipallojen hankintaan vesipalloseuralle tai potkupallopelien tuomarikoulutukseen tai...
Aivan kokonaan ei veroarvan ostoa voi luottaa tavalliselle rahvaalle, vaan useimmiten työnantaja lunastaa työntekijän puolesta nämä veroarvat. Raaputtaminen ja oman edun valvonta jää kuitenkin varsinaiselle arvan omistajalle. Ja syksyllä sitten lopullisen verotuksen valmistuttua joko saadaan ilmaisia veroarpoja tai joudutaan ostamaan kasapäin lisäveroarpoja, joissa voitonmahdollisuudet ovat sekä että. Eikä tarvitsisi lehtien pitää mitään verojuorukalentereita yllä lainkaan. Jos voittaja haluaisi nimensä julkisuuteen, siitä vaan. Mutta suurimmat veronmaksajat tuskin tulisivat kovin mielellään esiin. Kuka nyt omaa pelaamistaan viitsii mainostaa.

Sarjatulta

Olipahan armeijaan kutsuttuna muuan rauhalliseksi mieheksi tunnettu savolainen, jolla ei koskaan tuntunut olevan kiire minnekään. Taisteluharjoituksessa hän verkalleen huusi: "Laakaas." Tuostapa ärtyi kersantti miestä vähän moittimaan:"Perkele, sotamies. Täällä ollaan nyt taisteluharjoituksissa ja täällä ammutaan vihollisia. Laukaus silloin, toinen tällöin ei kukista vihollista. Reippaampaa tulta, sotamies, saatana!"
Ja kuuluipa kohta mättään takaa rauhallisesti ja leppoisalla äänellä:"Par laakaasta."

Kuka osallistuu lamatalkoisiin?

Pöytä oli täynnä voileipiä, päällä kurkkua, makkaraa, juustoa, tomaattia. Oli alkamassa köyhän perheen talonkattaustalkoot. Ruokaa oli, juomaa oli, viesti oli välitetty, talkoolaisia odotettiin. Mutta vain yksi tuli. Yksi hyvä mies tuli ja tuon miehen muistan aina. Tuo mies teki kaikki talkooväelle suunnitellut työt ja hyvin tekikin eikä suinkaan syönyt pelkästään leipiä.
Nyt pidetään taas köyhän perheen talkoita. Suomi on hätää kärsimässä ja yleinen kutsu talonkattaustalkoisiin on taas kiirinyt ympäri valtakunnan. Pöytä on täynnä voileipiä: kurkkua, makkaraa, juustoa, tomaattia. Talkoolaisia odotetaan. Ja kas kummaa, melkein kaikki tulevat. Pihalla on hyörinää ja vilskettä, vasarat paukkuvat ja sahat soivat, maalipensselit sutivat ja harjat heiluvat. Mutta vain kaksisataa on poissa. Kansanedustajilta kysyttiin, voisivatko myös he osaltaan tulla mukaan talkoisiin vaikkapa yhden kesäkuukauden palkan verran. Ei voisi, kun ei se kannata. Mitä hyötyä siitä mukamas olisi, jos pari sataa ihmistä antaisi vaatimattoman roposensa talkoisiin? Ei niin mitään. Parempi olla pois niitä vähiä jakamasta.
Minä en nyt muista, ketä näissä talkoissa on mukana, mutta tulevana keväänä varmaankin muistan, ketä niissä ei ole. Äänestämättä jättäminen on kansalaisoikeus. Se on osa demokratiaa. Ja jotenkin tuntuu, että siinä asuu myös suuri viisaus.

Hajumuisti saattaa paljastaa petkuttajan

Minulla oli vuosikausien ajan tapana käydä sukulaisten ja tuttavien luona joulupukkina. Aikamoiseksi ammattilaiseksi kehityin yrittäessäni varjella paljastumistani. Lapset ja aikuisetkin ovat tarkkoja veijareita jouluaattoisin ja yrittävät etsimällä etsiä pukista jotakin tuttua ja paljastavaa yksityiskohtaa: silmälaseja, ääntä, sormuksia, kelloa, kenkiä, kuka mitäkin. Nyt minulla on toinen joulu ilman tuota joulupukin tointa ja vähän olen haikealla mielellä. Toisaalta on rauhallista aloittaa aattovalmistelut aivan omaan tahtiin ja oman kodin toivein ja mieltymyksin.
Korvasipa minut sitten sukulaisperheessä uusi pukki viime jouluna, kolkutti ovelle ja astui ääni pukkimaisesti möristen sisään. Juoksivat lapset iloisina vastaan, mutta totesivat heti käteltyään: "Tuo mikään pukki oo. Olli se on. Haisee aivan mönkkärin pensalle." Niinpä. Olli on moottorimiehiä ja sen tietävät kaikki.

Joulukuusi omin käsin

Kun on nuori, voi luottaa vaikkapa vain omiin voimiinsa. Sanotaan, että usko voi siirtää vuoria, mutta nuorta kuusta et pelkällä uskolla mukaan saa.
Lähdinpä kerran kauan sitten kuusen hakuun tuttavaperheen metsään. En ottanut kirvestä tai sahaa mukaan, kun oletin talossa väen olevan kotosalla ja sieltä kuusenkaatovälineen löytäväni. Oli kuulaan kirpeä pakkaspäivä. Jouluaattoa edeltävä päivä kimalteli häipyvässä auringossa, puut seisoivat jähmeinä valkoturkissaan kuin teräsjäiset patsaat ja hanki kirahteli kimeästi askeleen alla.
Koputin ovelle ja odottelin jonkun tulevaksi avaamaan oven. Talo oli aivan hiljainen eikä siitä elävöitynyt. Liiteristä en sahaa tai kirvestä löytänyt. Lie isäntäväki ne sisälle talteen ripustanut. Olin kuitenkin kävellyt pitkän matkan enkä aikonut ilman kuusta kotimatkalle lähteä, vaan suuntasin kulkuni lähimetsään mieleistäni katsomaan. Siinä se seisoi yksinäisenä mukaani lähtemäisillään.
Tartuin kuuseen nuoruuteni kaikella voimalla ja taivutin puoleen ja toiseen. Kuusi ei tuskastaan huolimatta päästänyt ääntäkään. Vääntelin sitä, murjoin, puistelin, käänsin ja kiersin. Lunta oli metsässä puolisen metriä, mutta pian paistoi paljas maa kuusen ympärillä ja taistelun jäljet hirvittivät jo minuakin. Katsoin ympärilleni, näkikö lohdutonta tointani kukaan. Kimalteleva pakkashöyry ympäröi minua, ja katoavan auringon viimesäteet värittivät höyryn sinisen välkkyväksi vaaleaksi verhoksi kuin jäätymässä olevan kosken viimeiseksi henkäykseksi ennen katoamistaan hyisen panssarin alle.
En aikonut antaa periksi parimetriselle kuuselle, vaan jatkoin silmitöntä hyökkäystä sen juurta vastaan. "Pakko se on voiman edessä!" Mutta puolituntisesta taistelusta en saanut kuusessa aikaiseksi minkäänlaista väsymisen merkkiä, en jälkeäkään sen ruskeaan tyveen. Minut oli täydellisesti lannistettu tuon joulupuun juurelle.
Sinä jouluna kotonani oli hyvin pieni ja vaatimaton kuusi. Mistä se sinne haettiin, en enää muista. Mutta tuo ylväs ja periksiantamaton vastustajani lienee vieläkin pystyssä ja katsoo tätä joulua jo huomattavan korkealta kuin omaa metsäänsä vartioisi. En ole sille katkera. Se oli minua vahvempi ja nyt se on jo käsin voittamaton. Seisköön siis.

Harrastukseni on naisten alushousut;-)

Joskus minua ärsyttää, mutta useimmiten kuitenkin kiehtoo tämä suomenkielen loogisuus tai epäloogisuus. Kun joku sanoo, että hänen harrastuksensa on jääkiekko, tuo kuulostaa ymmärrettävältä ja varsin loogiselta. Hän siis pelaa tai valmentaa tai katsoo telkkarista tai peräti paikanpäällä kaukalon reunalla jääkiekkoa. Kun joku ilmoittaa harrastuksekseen lentopallon, hän mitä ilmeisimmin vain pelaa lentopalloa. Kovin moni ei katsojana harrasta lentopalloa.
- Harrastukseni on villasukka.
Hmmm. Mitenkähän minun tulisi suhtautua tuollaiseen ihmiseen.
- Minun tärkein harrastukseni on naisten alushousut.
Hmmmm. Soitanko heti poliisille? Vaimolle olisi ainakin hyvä tuosta juoruta. No en soita enkä juorua. Olen vain kansalaisopiston aulassa lukemassa tulevista kursseista:
"Villasukkien neulomiskurssi alkaa 15.1. Nyt puikot heilumaan. Tervetuloa."
"Naisten alushousujen ompelukurssi käynnistyy helmikuun alussa. Vielä muutama paikka vapaana. Hinta vain 17 euroa. Sis. materiaalit." Siinä olisi uutta harrastusta kaipaavalle ihan kelpoja vaihtoehtoja.
- Mitäs harrastat?
- Naisten alushousuja.
- Aha. Täytyykin tästä jo lähteä. On ollu vähän lapset kipeinä...

Vähän jos rukkais

Siihen aikaan, kun kelloissa ei yleisesti vielä ollut elektronisia tai digitaalisia koneistoja, kahviloissa ja matkahuolloissa istui miehiä, jotka ymmärsivät tavallista kansaa paremmin ajankulun mittauksen ongelmat. Kelloja tutkittiin, kiviä laskettiin ja merkkejä vertailtiin. Jos näväs nyökkäsi, ei kellosta enää tainnut kunnon peliä saada taitavinkaan seppä. Mutta tosi taitava ja käsistään kätevä saattoi rukata kellon niin tarkaksi, ettei viikonkaan kuluttua voinut sanoa sen edistävän tai jätättävän.
Hankittiinpa tuohon aikaan Suomeen viralliseksi aikamerkiksi atomikäyttöinen kello, ja tieto tuosta todella tarkasta ajannäyttäjästä saapui verkalleen tai ehkä aivan ajallaan myös matkahuollon kellonvaihtajille. Sanottiin, että tuo atomikello näytti niin tarkkaa aikaa kuin se ihmisen luomalla koneella tai laitteella oli siihen aikaan mahdollista. Kello jätätti/edisti vain yhden tuhannesosasekunnin vuodessa eli kokonaisen sekunnin tuhannessa vuodessa. Tuosta tiedosta pettyneinä miehet miettivät: "Vähän jos rukkais, jopa sais tarkan kellon."

Hyvin rajattu ihminen

Sanotaan ihmisen kehittyvän, kun se oppii ymmärtämään ja hyväksymään ennen vastustamiaan asioita. Sanotaan ymmärryksen laajentuvan, kun ihminen oppii antamaan tilaa itselleen ennen niin vieraille ajatuksille. Hmmm. Ihmiselämä on kuitenkin vähän kuin markkinatori: kun kaikille huudat, ei kukaan pysähdy tai jos kaikille haluat tarjota halvinta, kukaan ei sinua enää usko. Pitää osata rajata markkinat ja tarjota juuri oikeaa asiaa oikeille ihmisille.
Kun oikein tarkasti ajatellaan, ihminen kehittyy, kun se oppii rajaamaan oman elämänsä ulkopuolelle kaiken, mitä se ei hyväksy tai mistä ei pidä. Yleensä kehittymisellä tarkoitetaan sitä, että ihminen on kaikkien muitten mielestä mukava ja sopeutunut ympärillä oleviin järjestelmiin ja koneiston osaksi. Minä ajattelen kuitenkin aina itsekkäästi. Kun minulla on tosi mukavaa, olen kehittynyt melkoisen pitkälle. Olen oppinut olemaan murehtimatta kaikkia maailman syntejä ja toisten vaikeuksia, kun nuo asiat sinällään eivät minua jalosta. Kun ojentaudun illalla nukkumaan, suljen silmäni ja ajattelen mukavia asioita ympärilläni. Olen kehittynyt, kun voin nukahtaa rauhallisesti vapauttavaan ja rauhalliseen uneen. Miten minä mukamas olisin kehittyneempi, jos koko yön pyörisin sängyssäni ja miettisin maailman tuskaa ja kurjuutta ja köyhyyttä, väkivaltaa ja sotia, kidutusta ja rääkkäämistä, tulvia ja myrskyjä ja maanjäristyksiä, myrkkykäärmeitä ja malariaa.
Kerran muuan pikkupoika avasi kameran, katsoi sisällä olevaa filmiä ja sanoi: "Ei oo vielä kehittyny." Filmi on kuin elämä tai ihminen: pitkä nauha, jossa on kaikki hyvät elementit, kuvat, muistot. Mutta yksittäinen kuva on kehittynyt, selkeä, yksinkertainen, yksilö. Ja se on rajattu.
(Eihän se oikeasti ihan noin mene, mutta ihanteellisimmillaan voisi mennäkin) Vai meneekö sittenkin;_)

Mies seisoo keskellä toria

Torin keskellä seisoo mies ja toria reunustaa tuhatpäinen ihmismassa. Kaikki tuntevat torin keskellä seisovan miehen.
- Vittumainen mies.
- Mies parhaasta päästä.
- En pahaa sanaa voi tuosta sanoa.
- Joka paikassa päällepäsmärinä.
- Tien tukko koko ukko.
- Sairaan epäluuloinen ja varsinainen kyylä.
- Minä rakastan tuota miestä.
- Tuon on meijän iskä. Täys paska. Vaihtaisin, jos voisin.
- Sanon isäksi. Rakastankin. Joskus aika paljon.
- Ei siltä sananvuoroa saa, saatanalta.
- Köyhä se on, mutta yrittää esittää rikasta.
- Ei siihen pääse käsiksi. Se on niin kuin iilimato: syö salaa säärestä.
- Jos joku apua tarvitsee, varmasti auttaa ja pitää ihmisenä.

Yksi ihminen voi olla tuhansissa erilaisissa vaatteissa tai kuin keisari kokonaan ilman. Yksi näkeminen tai kokeminen antaa meille uskomattoman täydellisen vastauksen lopuksi elämää: minä tunnen tuon miehen ja se on justiinsa sellainen.
Torin keskellä seisoo mies ja ympärillä kuhisee tuhatpäinen massa. Mies lyö maahan rautapaalun, kaataa sen ympärille betonia. Muutaman minuutin kuluttua rautapaalu seisoo lujana jähmettyneen betonimassan keskellä kuin oikea mies keskellä toria.

Äiti. Rakastan sua. Joskus.

Eilen näin asiakkaani työpöydän tietokoneen näytöllä pojan käsialalla kirjoitetun viestin: "Äiti. Rakastan sua. Joskus."
Minä en ole ennustaja enkä näe tulevaisuuteen, mutta hyvin varmasti uskallan sanoa, että tuolla pojalla on paljon valoisia hetkiä elämässään.

Kaksi miinus yksi on yksi

Kouluaikana minulla oli kaveri, karjalaisista vanhemmista hänkin, ortodoksi niin kuin minäkin. Nivalan yhteiskoulun vuosikertomuksessa oli maininta myös oppilaiden uskonnosta
- evankelisluterilaisia 658
- ortodokseja 2
- muita 1
Kaverini Nasko ja minä olimme ne kaksi ortodoksia ja van der Doesin Maija tuo muita 1. Minulle ei koskaan ole täysin selvinnyt Maijan ykkösen syy. Mikä lienee. Joskus oli kieltämättä leuhka olo: oltiin vähän erilaisia. Hyvin erilaisia olimme usein kevät- ja syyskirkkojen aikaan, jolloin uskomme ei sallinut meidän lähteä muiden mukana kirkkoon, vaan menimme mieluummin Mari-Baariin tupakoimaan. Meillä oli kansalaisoikeutena harjoittaa omaa uskoamme parhaaksi katsomallamme tavalla.
Nyt meitä on enää yksi. Tänään aamusella luin paikallislehteä ja siinä oli kuolinilmoitus: Esko Mitrunen, Mitrosen Nasko. Jos vielä olisin tupakoinut, tupakka olisi kirvonnut kädestä. Muistin, miten paljon me nuorina olimme yhdessä, samoissa porukoissa, samassa luokassa, samasta heimosta, vähän erilaisia. Ja miten vähän meillä sitten aikuisena oli yhteistä saalista, yhteistä jakamista. Maailma ja elämä kuljetti Eskon autotehtaalle ja unohti minut tänne synnyinsijoille. Näimme joskus, harvakseltaan. Koskaan ei muisteltu nuoruuden päiviä. Tai ehkä joskus. Mutta kun aamulla näin tutun nimen, tutun symbolin, ortodoksiristin, tunsin aivan selvästi kadottaneeni jotakin, menettäneeni, unohtaneeni. Ortodokseja kaksi. Niinpä. Kovin on helppo laskutoimitus: kaksi miinus yksi on yksi.

Miten Jeesukset eroavat?

Miten eri kirkkojen Jeesukset eroavat toisistaan? Tuohon en oikeastaan osaa vastata. Harmillista, että en osaa. Ainoa asia, josta minulla on ainoastaan aavistus, on Jeesuksen syntymän ja kuoleman arvottaminen luterilaisessa ja ortodoksisessa kirkossa. Valtakirkon väki juhlii kovin mielellään Jeesuksen syntymää, ja joulusta onkin tullut oikea karnevaalien karnevaali. Ortodoksinen kirkko taas on sen verran kärsimättömästä väestä kasaantunut, ettei malta vuotta kuluttaa kuin pääsiäiseen ja pitää silloin suurinta juhlaansa: "Kristus nousi kuolleista. Totisesti nousi."

Mutta pari vastausta tiedän aivan varmasti kysymykseen, miten Jeesukset eroavat.
- Lähden käymään kotona. Moi vaan, kaimani Jesus.
- Sinä senkin ryökäle oletkin hetero. Hyvästi, Jesus.
Nuo dialogit on poimittu suoraan Santiagon kadulta.

;-)

Maailman viisainkaan ei pysty

Olen kuullut uskovaisen sanovan: vain Jumala (Allah) on täydellinen. Liekö hänkään. Lukemieni kirjojen ja kuulemieni kirkonoppineiden perusteella ei hänkään ole täydellinen. Jumala olisi täydellinen, mikäli hän ei itse rikkoisi antamiaan käskyjä vastaan. Älä tapa!
Rakennamme karsinoita ja noihin karsinoihin lajittelemme toisemme: tavalliset, älykkäät, typerykset, vammaiset, kuurot, sokeat, mustat, keltaiset, valkoiset, rikolliset, moottoripyöräilijät, stripparit, huorat, pelipojat... Ja me lajittelijat pidämme itseämme muita parempina. Arvostamme osaamisemme ja taitomme ja statuksemme toisten yläpuolelle. Kaikkein korkeimmalla lienevät joko suurten valtioiden päämiehet tai maailman älykkäimmät ihmiset: Einsteinit, Hawkinsit, Gatesit, Virtaset, Lipposet... Ja alimmalla tasolla ovat sitten... Niin. Kuka siellä sinun mielestäsi on?
Olipa siellä sinun tai minun mielestäni kuka tahansa, maailman kaikki viisaimmat ihmiset yhdessäkään eivät voi rakentaa niin etevää robottia, että se kykenisi edes siihen meidän alimmalle tasolle asettamamme yksilön alkeellisimpaankaan toimeen: ajatteluun, tuntemiseen, rakastamiseen, hyväksymiseen, välittämiseen.
Olisikohan meidän syytä avata nuo karsinat ja asettaa arvostukset uuteen järjestykseen? Vai onko tuo sellainen asia, ettei siihenkään pysty edes maailman viisain?

Keijun kanssa putkiremppaa

Murteet saavat aikaan monenlaisia huvittavia tapahtumia ja kommelluksia ja hämmästyksen aiheita. Saapuipa kerran nivalalaiseen perheeseen helsinkiläisvieras, joka pitkään ihmetteli paikallisten asukkaiden erinomaisia suhteita keijuihin ja menninkäisiin. Hänen autostaan oli matkalla irronnut pakoputki ja vieras valitteli asiaa kyläpaikan rouvalle ja kyseli, josko tämä tietäisi ketään kätevää miestä vikaa korjaamaan.
- Minäpä pyyvän keijua appuun.
"Jaha, just",ajatteli vieras hämmästyneenä. Että henkimaailman hommiako onkin näissä kylissä pakoputkiremontit ja pikkukorjaukset. Että eipä sitten muuta kuin keijujen ja menninkäisten kanssa remonttia tekemään.
Vaan eipä aikaakaan, kun jo tuli nuori ja reipas naapurinmies hitsauslaitteiden kanssa pihamaalle valmiina palvelemaan vierasta.
"Keijo tuosta naapurista, terve. Että pakoputki irti."

Puuma ja...ja...ja...ja

...hissi. Tuli televisiosta uutisena tai vakavien uutisten kevennyksenä, että jossakin päin Espanjaa oli rakennettu lomakylä irti maasta: ei kuuhun, vaan puuhun. Siellä asui mies ja nainen lomallaan muutaman metrin korkeudella puussa noin kolmenkymmenen neliön mökissä. Ruoka nostettiin köydellä mökkiin ja sinne kiivettiin...niin sinne kiivettiin. Mutta alas mökistä ei tarvinnutkaan kiivetä tai kilimuta ja könytä eikä pudotakaan, vaan alas ajettiin mukavasti hissillä. Oli siis puumajahissi.
Laitahan silmäsi kiinni ja kuvittele taas tuotakin sanaparia. Puumajahissi. Kyllä siitä tulee melkein väkisin puuma ja hissi. Nivalan ja Pohjois-Pohjanmaan murteella sanotaan: "Linija-autopysäkillä seiso hirviä mummo." Eteläsuomalainen kuulee tuon: "Bussipysäkillä seisoi hirvi ja mummo." Kumpi ompi oikeassa, riippuu aivan siitä, mitä siellä pysäkillä loppujen lopuksi seisoi. Kun puisen kerrostalon sähköpääkeskuksen pääsulake palaa, seisoo talossa puumajahissi. Mutta voi siellä seisoa myös puuma ja hissi tai puu, maja, hissi ja kenties jotakin muutakin. Ehehhehhe.

Nodotusta

Nodotuksen täytyy olla jotakin jännittävää, mukavaa, hauskaa, miellyttävää, huvittavaa, positiivista. Ja jotenkin se liittyy aina jouluun. Nodotus naurattaa, saa tontut liikkumaan ja tanssimaan, kuusenalukset täyttymään lahjoista. Nodotus saa kynttilät syttymään ikkunoilla ja kuusien oksilla. Se istuttaa pukin penkille ja saa lapset hänen syliinsä tummilla silmillä arasti katsomaan.
Hyvää joulunodotusta sinullekin. Oli se sitten mitä hyvänsä.

Yhden miehen talvisota

Viime yönä, 1.12.2009 vihollinen aloitti pommituksen kello 05.01 vain vajaa vuorokausi sodan julistuksen ja ensimmäisten tykinlaukausten jälkeen 70 vuotta myöhemmin. En kuullut pommikoneiden jylinää, en maahan iskeytyvien rautajärkäleiden kumahduksia, en katkeilevien puiden tai kaatuvien seinien ryskettä. Sähköt kuitenkin katkeilivat, ja sähkömittari naksui ja laitteiden merkkivalot sammuivat ja syttyivät välkähdellen taas. Valvoin. Ajattelin. Mietin. Tein vastahyökkäyksen. Asetuin puolustusasemiin. Katsoin periskoopilla, näkyikö vihollisen linjoilla liikettä. Painoin pääni juoksuhaudan pohjalle. Nousin ylös. Tyhjensin ajatukseni ja terästäydyin.
Olen yrittäjä. Minulla ei ole vakituista tuloa, ei palkkaa, ei lomarahaa, ei palkallisia vapaapäiviä. Minulla on joka päivä uusi haaste: tyhjä paperi, joka pitää täyttää ja päivän päätteeksi se on vielä myytävä asiakkaalleni, jonka olen saanut ensin kilpailtuani siitä muiden saman alan toimijoiden kanssa.
Pommitus päättyi klo 6.45, kun kello soi ja solmittiin valoisan ajan välirauha. Vihollinen oli vetäytynyt omien linjojensa taakse. Meillä olisi päivä aikaa neuvotella pysyvästä rauhan tilasta. Kuka on vihollinen? En tiedä. En ole häntä koskaan nähnyt päivänvalossa. Yhden miehen talvisotaa käydään yön ensimmäisinä ja aamun varhaisina tunteina säkkipimeässä aistit valppaina ja lihakset kireinä valmiina syöksymään joko kimppuun tai väistämään ylivoimaista vihollista. Mutta periksi ei anneta koskaan eikä karkuun juosta. Ei koskaan, vaikka mahassa olisi enemmän happoa kuin Ollin kolassa. Röyh. Ja taas mennään.

Talvisodan henki ja aikamiehet

Juuri tällä hetkellä 70 vuotta sitten talvisotaa on käyty kolme tuntia 50 minuuttia. Suomen ja Neuvostoliiton rajalla on kuollut satoja, ellei tuhansia nuoria miehiä. Jonkun unelmaa oltiin käynnistämässä, toisten unelmat olivat sortuneet kasvoilleen itäsuomalaiseen lumihankeen. Noissa aamuhämärän huuruissa alkoi syntyä vuosikymmenten jälkeen uusi, isänmaallinen henki, yhteishenki, talvisodan ihme. Unohdettiin menneet, parin vuosikymmenen takaiset vihat ja kaunat veljeä ja naapuria vastaan, unohdettiin valkoiset ja punaiset nauhat, unohdettiin hallaisat puheet ja teot.
Kahvikupit kilisivät, sanomalehdet ratisivat, miehet puhuivat, ottivat kantaa. Seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin, lukuisia sodasta kirjoitettuja kirjoja ja lehtiartikkeleita myöhemmin meillä oli itse kullakin omanlainen kuva tapahtumista, noista 105 päivästä Suomen talvessa 70 vuotta sitten. Mitä tehtäisiin tänä päivänä? Olisiko meistä kaupunkilaistuneista ihmisistä enää tätä maata puolustamaan? Tai meidän pojistamme?
Kyllä olisi! Vähissä ovat tässäkin maassa ne nuoret miehet, jotka osaavat metsissä kulkea kuin esi-isänsä vuosikymmeniä sitten. Mutta mieli on isiltä peritty. Kyllä se nopeasti oppisi metsäpolut, joentörmät, kurut, kylätiet... Nykymiehen tahtoa puolustaa maataan ei saa epäillä. Se on isien haudoilla ilkkumista.

Tule juhlimaan, isoveli ja voita miljoona

Tekisi mieli järjestää juhlat, sellaiset yleiset, johon kaikki voisivat tulla. Tekisi mieli kutsua sinne hyvät ystävät ja tutut ja puolitutut ja vähän oudommatkin. Ihan vaan juhlimaan ja hauskaa pitämään.
"Soita numeroon 010101 heti. Sinulla on vielä minuutti aikaa. Jos tiedät, mikä on Suomen pääkaupunki, voit voittaa 10.000 euroa. Ja viikon päästä summa on kasvanut miljoonaan. Mutta silloin ei enää Helsinki (uuuupsssssssshit)riitä, vaan sinun pitää tietää, mikä oli Suomen pääkaupunki ennen Hellsinkiä. Wauuuuuuuuu. Jeeeeeeeeee. Soita heti. Sinulla on vielä kolkytsekkaa aikaa. Nyt heti luuri käteen ja rahaa tulee. Ajattele, miltä tuntuu voittaa miljoona. Musta se on sairaan iso kasa rahaa. Siis mikä on Suomen helsinki eiku mikä on Suomen pääkaupunki ja nyt nopeesti vaan sieltä sohvalta ja jääkaapilta soittelemaan tänne ja ssiiikaaaasuuuuri setelinippu oottaa just sua plääääääääääh ja hengästys..."
Tekisi mieli järjestää juhlat. Ja järjestänkin. Mutta en jaksa höpöttää asiasta puolta tuntia ja laittaa tuhatta tekstiviestiä ja vakuuttaa, että juhlissa on kivaa ja nastaa ja jos tuut, voit voittaa vaikka mitä. Miksi juhliin ei enää tulla, jos kutsu toimitetaan juhlijoille vain kerran niin kuin ennen tehtiin? Miksi pitää sama asia toistaa joka päivä parin viikon ajan, että ihmiset uskoisivat. Minähän olen mainosmies. Kyllä minun se pitäisi tietää. Se on telkkarin vika. Se on telkkarin nujerruskampanjaohjelmien vika, että ihmiset passivoituvat valmiiksi purrun puuron nielentään.
Tekisi mieli järjestää juhlat. Ja järjestänkin. Mutta olen siellä ihan yksin yhden tekstiviestin kampanjalla.

Sähköisiä sähköisiä

Eloisasti liikkuva, rytmikkäästi kulkeva, räiskähtelevän letkeä mies saattaa hyvinkin olla sähköinen isä, elohiiri, energiapommi, myslisuklaatiivistejuoma. Kun vietetään isäinpäivää marraskuun pimeässä ja kun teitten varsilla vilkkuu ja poksahtelee, ei pidä säikähtää. Siellä kulkee vain lauma sähköisiä sähköisiä yhteiselle lounaalle.

Ympärillä on vain voittajia

Jos maailmassa ei olisi opittu kilpajuoksua, täällä eläisi vain yksi eläinlaji eikä se olisi ihminen. Se olisi suurin koskaan elänyt lihansyöjä. Sen esi-isistä ei ole jäänyt maapallolle minkäänlaista todistetta, ei fossiilia, ei luunmuruja, ei jälkeä laavaan, ei kiveen. Se ei olisi minkään joskus eläneen otuksen näköinen, ja siksi sitä onkin mahdoton kuvata.
Sillä hetkellä, kun ensimmäinen elävä olento keksi juosta toista elävää olentoa karkuun, alkoi maailma kehittyä sellaiseksi kuin se nyt on. Nopeimmat juoksivat hitaampia karkuun ja älykkäimmät osasivat jopa karata ja piiloutua, jos olivat saalistajiaan hitaampia. Tarve kehitti mitä erilaisimpia systeemejä pelastautua tai voittaa kilpajuoksu. Kun katsoo ympärilleen, näkee siis vain voittajia.
Maailman nykytila perustuu pelkästään kilpailuun, kilpajuoksuun kaikkea vastaan eikä se pääty koskaan. Kun härkä veti ensimmäistä nelikulmarattaista vaunua, joku halusi kiivaasti ohi ja hioi kulmat rattaista pois;-) Kun lintu lensi ihmisen ohi, tämä halusi vielä paremmaksi ja kehitti itselleen siivet, hyppäsi vuorenrinteeltä ja kuoli. Näin huimimmat ja tyhmimmät karsiutuivat järkiään pois ja vain ne, jotka todella oppivat lentämään, selviytyivät. Tästä voisi äkkipäätään päätellä, että lentäjät ovat evoluution huipulla. Itsekin olen siis melko korkealla, koska olen liitovarjoilija ja laskuvarjohyppääjä. Ehhehhehheh.

Poro ymmärtää lantalaisen kiireen

Ajelin sunnuntaina puolilta päivin Sodankylästä Rovaniemelle päin sallittua satasta. Luonto helmeili puhtaan valkoisena parin asteen pakkasessa, ja aurinko värjäsi taivaalle kultaisen kehrän. Tie oli suora ja leveä ja... poronhoitoalueella. Lantalaisena ei aina muista, että tienvarsien aitauksissa olevat porot ovat vain ikään kuin symboleja yhteydestään ihmiseen. Poro on kuitenkin vapaa vaeltamaan sinne, minne sitä huvittaa - vaikkapa vilkkaasti liikennöidylle maantielle.
Luonto on keksinyt värittää poron melko mukavasti luontoon sopivaksi. Se on lumitaustaa vasten lumivalkoinen, vähän naavainen tai jäkäläinen kuin kulkemansa maasto.
Näin muutaman kymmenen metrin päässä komean hirvaan ja sen vierellä keikkasi vaadin mitä lie mielessä. Painoin jarrua. Normaalisti jarrut alkavat rutista, mutta nyt vain renkaat lukkiutuivat. Vauhti ei paljoa hidastunut, kun auto luisti jäänliukkaalla tiellä. Sanoin vain mielessäni: "Pysykääpäs poroset siinä, missä nyt olette. Minä yritän ajaa tuosta teidän keskeltänne, kun en muutakaan voi." Ja siitä auto sujahti kahden rauhallisen Lapin elävän välistä kuin mitä luonnollisin reitti olisi. Ei paljon muuttanut kumpikaan asemaansa. "Lantalainen siinä taas kaahaa! Minä hänelle hyppimään, pyh." Onneksi ymmärsi poro lantalaisen kiireen eikä itse samaan sortunut. Ei tarvinnut kummankaan suotta toisiinsa törmäillä.

Konkurssipesän lakimies

Soitin tänään yritykseen, joka oli haettu konkurssiin. Puhelimeen vastasi konkurssipesän lakimies.
Lentokoneessa kuuluu joskus pelottavia ääniä, ääniä, joita ei halua kuulla tai joita ei koskaan kaipaa. Kun laskutelineet kolahtavat sisään, kuuntelen poikkeuksetta mahdollisia jälkikaikuja. Tai kun matkustan laivalla talvisaikaan ja jäät ryskyvät laivan kylkiin, äänet ovat kesävesiveneilijälle täysin vieraita ja niiden ontto kumina raastaa mielikuvitusta ja nostaa adrenaliinin korkkiin asti.
Pimeänä talvi-iltana pakkasen kovettamalla hangella kuuluva matalan kumea suhiseva humina saa minut pyörähtämään ja tarkistamaan kaikki ilmansuunnat jalkojenjuurista horisonttiin asti. Kun lumi irtoaa kovettuneesta kuoresta ja putoaa maahan, tuo ääni on aavemaisen pelottava.
Kun soitin tänään yritykseen ja minulle vastasi konkurssipesän lakimies, kuulin laskutelineiden kolahduksen, jäiden kumahtelevan ryskeen laivan rautakylkiin, humahtavan hangen kummitusmaisen huokauksen.

Voi kun se taas riesan lykkäis

Näin vuoden pimeimpänä aikana tulee mieleen tositarina Lapista. Siellähän on aina osattu elää luonnon ehdoilla. Kun on kesä ja valoisaa, tehdään työtä ja harrastellaan. On pitkää päivää aikaa tehdä ja puuhastella yhtä ja toista hyödyllistä ja hyödytöntä. Ja kun kaamos pudottaa harmaanmustan villapeitteensä nukkujan niskaan, elämä pysähtyy uutta voimaa keräämään, tasaantumaan ja rauhoittumaan. Mutta tulee miehelle aika, ettei enää niin jaksa touhuta ja vääntää ja kuluttaa voimia joutavaan. Olisi mukava vain pötkötellä ja imaista piipullinen, jolle sellainen maistuu, hörpätä kuksallinen nokipannusta, naida napsauttaa harvakseltaan, milloin sattuu sellainen mieliteko hämärissä mieleen muistumaan.
Niinpä katsoi jo iltapäivästä ehtooseen ikääntyvä Aslak kaamoksen jälkeisenä ensimmäisenä päivänä sängynpohjalla maatessaan, kuinka aurinko vaivaisesti nosti päätään ja kaljunsa kumotti taivaanrannassa:
"Jo vain se tuosta saatanasta taas riesan lykkää."

Viisaita miehiä

Muistan lukeneeni jonkun isän pojan sanoneen kutakuinkin näin:"Jos olisin nuorena tiennyt, miten viisas isäni on, olisin seurustellut ja keskustellut hänen kanssaan paljon enemmän." Minä muistan omasta varhaisnuoruudestani myös kaksi viisasta miestä, joiden viisauden ymmärsin vasta paljon myöhemmin. Kirjoitan nyt molemmista imperfektissä, koska toisesta en nykyisin mitään tiedä ja toisen tiedän kuolleen auto-onnettomuudessa.
Toinen näistä miehistä oli Juhana Malkamäki, uskonnonopettajani. Hänellä oli tapana puhuessaan kostuttaa huuliaan nopeasti kieltä näyttämällä kuin lisko ikään. Vertaus on huono henkilölle, mutta hyvä kuvastamaan tilannetta. Luokallani oli muutama poika, jotka halusivat ja osasivat keskustella. Koska minulla tietyistä syistä on paljon luokkakavereita, seuraavat henkilöt olivat kuka milläkin luokalla luokkakaverina, mutta kuitenkin aina mukana osallistumassa keskusteluun, kun sellainen aikaan saatiin: Esko Mitronen (nyk. Mitrunen), Visa Vilkuna, Ari Mannila, Paavo Ojala... Olihan meitä ja mielipiteitä. Usein sovimme jo tunnin alussa, että höynäytettäisiin Malaka juttelemaan, jotta tunti kuluisi rattoisammin kuin vaikka islamin kulkua seuraamalla. Ja aina saatiin Juhana Malkamäki lankaan ja keskustelu käyntiin. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, että kävikin aivan päinvastoin. Malkamäki osasi viedä keskustelun aina asialliseen ja opettavaan, kehittävään suuntaan. Jos on kuunteleminen hyvä tapa oppia uusia asioita, keskusteleminen hyvässä seurassa kehittää myös omaa ajattelua.
Nivalan yhteiskoulun rehtori Eero Laukkanen oli auktoriteetti, jonka sanaa uskottiin ja jonka puhuttelua sekä pelättiin että arvostettiin. Muistan, etteivät nuo puhuttelut olleet pelkkää nuhtelua, vaan niissä oli paljon kasvatusta, opetusta, kannustustakin. Aika usein hänen edessään seisoin milloin mistäkin syystä, mutta koskaan hän ei minua hyljännyt. Kun sitten tietyistä syistä erosin lukiosta, tapasin hänet muutamaa viikkoa myöhemmin postin edustalla. Hän otti minua olkapäistä kiinni ja pyysi tulemaan takaisin. Hän tiesi eroni syyn hyvin. "Kyllä me se asia saadaan järjestykseen." Niin hän sanoi. Muistan vastanneeni, ettei sitä asiaa saada järjestykseen enkä mennyt takaisin.
Vuosia myöhemmin taas huomasin, kuinka viisas mies hän oli ja kuinka paljon minua paremmin hän tiesi, että asioita voisi järjestellä. Mutta nuoruuden ehdottomuudella en häntä juuri uskonut. Monta kertaa silloinen päätös on kaduttanut jälkeenpäin. Kannattaisi aina kuunnella viisaita miehiä.

Englantilaiset ovat herrasmiehiä

Australian pääministeri pyysi julkisesti anteeksi lapsilta (nyt jo vanhuksilta), jotka oli tuotu Englannista Australiaan mukamas saamaan hyvää hoitoa ja rakkautta ja turvaa. Mutta kuinkas olikaan käynyt. Oli käynyt niin kuin aina ihmiselle käy ahneuden markkinoilla. Nuo vähäosaiset lapset olivat joutuneet kuka minnekin hyväksikäytettäviksi ja orjiksi, kiusattaviksi, rääkättäviksi, satutettaviksi, loukattaviksi...
Maailmalle kerrottiin, kuinka Englannin vauras kuningaskunta pitäisi omistaan huolta ja alkoi siirtää vähävaraisten ihmisten lapsia ja orpoja Australiaan hyviin perheisiin sijoitettaviksi. Mutta noista lapsista tulikin orjia ja kiusattuja kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin. Hyvin harva jos kukaan pääsi luvattuun turvaan ja yltäkylläisyyteen. Nyt myöhemmin on tullut julki, ettei alunperinkään ollut tarkoitus tarjota noille lapsiparoille hyvinvointia, vaan heidät tarkoitettiinkin kasvatusmulleiksi, karjaksi, josta kasvaisi vuosien saatossa Australian siirtomaahallitsijoille halpaa työvoimaa. Enempää minun ei nyt kannattane asiasta sanoa. Englantilaiset ovat herrasmiehiä.

Maatalousneuvotteluja

Kävimme aamusella tiukan maatalouspoliittisen neuvottelun Häggmannin kahvilassa. Monet arvostelivat suomalaisten osapuolten olleen lepsuja eurooppalaisessa neuvottelupöydässä, kun olivat antaneet periksi sitä ja tätä. Mutta aivan hulluksi ei suomalainenkaan maatalous ole toki mennyt: pellot kasvavat viljaa, lehmät lypsävät, mullit pulskistuvat, kanat munivat ja lampaat villaantuvat lihaisiksi viuluiksi, siat turpoavat potkimatta joulupöytään. Ja metsä se vasta kasvaakin.
Ison ja pienen välinen neuvottelu (Euroopan unionissakin) on aina vähän vaikea. Kovin helppo se ei voi olla jo lähtökohdistaankaan. Sen halusin todistaa aivan pienellä esimerkillä.
Pöydässä istui maatalon isäntä, nyt jo eläkkeellä oleva, mutta aktiivisesti vielä mukana taustapoliitikkona ja mielipidevaikuttajana. Kysyin, paljonko hänellä on maata. Hän kertoi joskus olleen viljeltynä 20 hehtaaria. Minulla taas on maata ainoastaan talon alla reilu 3000 neliömetriä. Suhteet neuvottelulle ovat siis lähes yhtä edulliset kuin vaikkapa Suomen ja Saksan tai jonkin muun suuren eurooppalaisen maataloustuottajamaan välillä EU-pöydässä. Istuin miehen viereen ja aloitin neuvottelut.
- Anna satanen.
- No minäpä annan. Mutta eihän minulla olekaan täällä lompsassa yhtään käteistä.
- No anna tuo pankkikortti ja tunnusluvut.
- No enhän minä nyt hyvänen aika niitä anna.
Neuvottelut jumittuivat heti alkuunsa. Tiesin, etten saisi siis tuota pankkikorttia tunnuslukuineen saati sitten sitä satasta, kun ei sitä ollut tai ei haluttu antaa. Nousin siis neuvottelupöydästä. Pois lähtiessäni pyysin isäntää laittamaan myöhemmin tililleni pyytämäni satasen, kun sellaisen saisi.
- Katsotaan.
Joten ehkäpä hän jonakin päivänä tarjoaa kahvit. Ja edellispäiväistä pullaa.

Valtio onkin ovela veijari

Lankomies, Koutosen Hanski, metsästäjä ja eränkävijä Jumalan suuresta armosta, kertoi mielenkiintoisen asian metsäneläinten omistussuhteista - siis kuka ne eläimet sitten loppujen lopuksi omistaakaan. Ja viisaasti on valtion lakimies kynäänsä pyöritellyt ja pitkään ja hartaasti asian ympärillä ja päällä ja sivulla ja vieressä istunut. Ja tähän malliin on sitten asian pohdiskellut.
Elävä metsäneläin, riista ja peto, kotka, hirvi, susi, karhu, ahma, ilves, peura ja mikään muukaan ei ole kenenkään omaisuutta. Ja kun eläin ei kuulu kenellekään, ei siitä kukaan joudu vastuutakaan periaatteessa kantamaan. Jos hirvi syö viljat ja männyntaimet, ei kenenkään tarvitse maksaa kenellekään. Mutta kun eläin tapetaan, siitä tulee valtion omaisuutta.
Kun ajan autolla ja törmään hirveen, tuo hirvi ei ole kenenkään juuri sillä törmäyshetkellä eli valtio ei siitä ainakaan ole vastuussa. Mutta heti, kun tuosta hirvipolosta henki irtoaa, siitä tulee valtion omaisuutta ja lihojen arvo pitää tilittää valtion kassaan. Törmäyksen aiheuttamat vahingot korvaa sitten vakuutusyhtiö. Omistussuhde muuttuu juuri sillä kuoleman karmealla hetkellä, mutta vastuusuhdetta ei ole kummassakaan tapauksessa. Hmmmm. Mutta entäpäs jos hirvi juoksentelisi korkealla kalliolla ja jyrkänteellä törmäisi täydessä vauhdissa puuhun ja kuolisi ja tipahtaisi kuolleena ajoradalla liikkuvan auton katolle. Ehhehhehhe. Mitenkäs sitten suu pantaisiin valtion konttorilla? Ehhehhehheh.
Mennäänpäs taas sinne ravintolavaunuun. Katsellaan ruokatiskiä. Kaikki on kuollutta ja kelmussa. Ei käy syöminen valtion pöydässä korvauksetta. Juuri tuon valtion lakimiehen oveluuden takia ravintolavaunuissa ei ole elävien kalojen ja kilpikonnien saati kanojen ja lampaiden altaita ja aitauksia. Joku kuitenkin yrittäisi elävältä syödä, kun ilmaiseksi saisi.

Suullinen esitys tai sen tapainen

Haapajärven Kauppaoppilaitoksen edesmennyt rehtori Harald Lindblom sanoi oppilailleen: "Te olette kuin hiomattomat timantit." Tuolla hän mahtoi tarkoittaa lievästi huolimattoman ulkokuoren alla asustavaa kehityskelpoista ihmistä. Niin luulen.
Kävin eilen pitämässä markkinointiviestinnän oppitunnin tai luennon parturi-kampaajiksi valmistuville. Menin luokkaan suurin odotuksin ja moniin kiperiin kysymyksiin valmistautuneena. Luokassa oli parisenkymmentä nuorta naista, suurin osa alle 20-vuotiaita. Sanoin päivää, mutta tytöt vain istuivat tuoleillaan ja näpyttelivät tekstiviestejä tai juttelivat keskenään. Osa makoili pulpetissaan väsyneenä.
Olin todellakin hämilläni. Nämä ihmiset valmistuisivat parin kuukauden sisällä palveluammattiin, mutta heiltä oli noiden opiskeluvuosien aikana jäänyt oppimatta kaikista tärkein. Asiakaspalvelu.
Pyysin laittamaan puhelimet vähäksi aikaa syrjään. Tekstiviestin voisi lähettää sitten tunnin loputtua. Aloimme jutella asiakaspalvelusta markkinointiviestinnän sijaan. Onhan myös puhe ja käytös viestintää jos mikä. Kysyin opettajalta, onko opetussuunnitelmassa erikseen asiakaspalveluun kouluttavaa tai sitä sivuavaa oppiainetta. Eipäs ollut. Tytöt kertoivat, että heillä oli ollut jokin suullinen esitys tai sen tapainen joskus... Kukaan ei muistanut, milloin. Ja heidän pitäisi parin kuukauden päästä ottaa vastaan se aivan ensimmäinen, oma asiakas. Huh.
Ehdotin, että he voisivat demonstroida asiakastilanteita ja näin opetella palvelemaan tulevia asiakkaitaan. Minua katsottiin hämmästyneinä: Voi eikä!
Halusin puhua heidän tulevasta työstään ja sen tärkeydestä. Onhan parturi tai kampaaja hyvin monelle ihmiselle ehkä ainoa käsinkoskettava kontakti. Joku voi herätä aamulla aivan tyhjässä kodissa. Siellä häntä ei kukaan kosketa, ei puhu. Kun tuo ihminen menee kauppaan, hänelle ei kukaan puhu eikä kukaan häneen koske. Mutta hän käy kuitenkin kuukauden, parin välein leikkauttamassa hiuksensa ja silloin jonkun ihmisen kädet pesevät hänen hiuksiaan, koskevat päänahkaan. Koskevatko häneen vain pelkät kädet vai onko hän jonkun ihmisen palveltavana? Minusta tuo asia ei ole yhdentekevä. Tuota kahdenkeskistä kontaktia ei voi sivuuttaa yhdellä suullisella esityksellä tai sen tapaisella joskus...

Kuka maksaa metsänomistajalle hirven hiukapalan

Valtio omistaa metsän riistan, ainakin sen arvokkaan, luvallisen. Kun metsämies lähtee hirveä pyytämään, pitää maksaa valtiolle luvasta pyytää hirvi. (Mitähän pyytämistä se hirven ampuminen on, kysyn vaan. Jos minä menen pyytämään naapuria iltakahville losauttamalla häntä hirvikiväärillä kylkeen, se on ampumista, murha. "Tulisitko kahville?" Tuo on pyytämistä.)
Mutta kenenkäs mailla se valtio sitten noita omistamiaan eläimiä ruokkii? Osin omissa metsissään se antaa hirvien ja karhujen ja susien ja ilvesten syödä ihan vapaasti, mutta aivan yhtä vapaasti nuo nälkäiset otukset syövät myös kaikkien muiden omistamissa metsissä. Mustikat ne popsivat nälkäisiin suihinsa. Menevät siinä puolukat ja hillat, sulavat suurissa mahoissa sienet ja pieneläimet, monesti vähän suuremmatkin. Mutta eipä vain valtio maksa ruokarahaa noista ahmateista yksityisille metsänomistajille. Jos syö hirvi männyntaimen, saattaa pieni korvaus kilahtaa metsänomistajan kassaan, mutta kukaan ei korvaansa lotkauta niille tuhansien eurojen arvoisille marjamättäille, herkkusienille ja Lapin soiden hilloille. Jonkinmoinen bonussysteemi olisi kehitettävä kaikkien eduksi.
Kun metsästäjä ostaa hirvenkaatoluvan, hänen pitäisi saada hirven painon mukaan kaatamastaan hirvestä palautusta, metsänomistajan bonusta. Mitä lihavampi ja painavampi hirvi, sen suurempi olisi bonus. Onhan jokainen hirvikilo tavallaan metsänomistajan mailta syötyä massaa. Eikö muka toimi? No. Sitten kai meillä kaikilla on oikeus mennä vaikka valtion omistamassa junassa ravintolavaunuun syömään noin niin kuin läpikulkumatkalla. Vähän voisimme korvausta maksaa esimerkiksi oluesta (olkoon se vaikka niitä männyntaimia). Kaikki muu (kahvit, pullat, limonadit, suklaat, karamellit, lohileivät, lihapullat muusilla...) olisivat pelkkää aluskasvillisuutta, jota voi huolettomasti massutella ja niillä mahaa kasvatella.

Myyjä myy

Olen jostakin lukenut, että myyjä on sellainen henkilö, joka myy jotakin tuotetta tai palvelua sitä haluavalle, etsivälle ja tarvitsevalle. Ja olen omakohtaisesti joskus kauan sitten kokenut, että rahastaja on sellainen henkilö, joka rahastaa ennalta sovitun summan esimerkiksi matkasta jollakin jonnekin - vaikkapa veneellä tai linja-autolla. Nyt noita rahastajia ei enää ole ainakaan linja-autoissa. Veneillähän Suomessa ei ole kuljettu miesmuistiin ja se on tässä tapauksessa pidempi aika kuin tiliväli. Ja junissa heitä taas kutsutaan konduktööreiksi.
Rahastajia ei siis ole. Väärin. Kaikki rahastajat ovat siirtyneet autokauppoihin. Olen nyt kaksi vuotta yrittänyt ostaa auton. Tai vaihtaa ja ostaa ja olen tuosta jo aiemminkin kirjoittanut. Menen siis autokauppaan ja esitän asiani. Rahastaja tulee tervehtimään minua ja esittelee minua kiinnostavan auton. Koeajan tai monesti en edes koeaja autoa. Useimmista uudehkoista autoista näkee jo päällepäin, että ne ovat hyviä. Rahastaja kertoo hinnan ja minä teen yleensä vastatarjouksen niin kuin kauppatilanteissa on tapana. Ja siihen se sitten jää. Rahastaja vaikenee lopuksi elämäksi eikä mitään tapahdu. Jos autokaupassa olisi automyyjä, hän myisi minulle melko lyhyen, asiallisen keskustelun jälkeen auton ja me molemmat olisimme luultavasti hyvin tyytyväisiä. Mutta autokaupan rahastaja ei myy autoa. Hän olettaa, että asiakas ilman muuta ostaa ja maksaa juuri sen, mitä myyjä pyytää. Ja jos ei maksa, puhe jää siihen. Ei synny myyntitapahtumaa. Rahastaja puhuttelee minua kuin en ymmärtäisi kaupanteosta yhtään mitään. Kyllä minä jotakin ymmärrän. Olen vuosikymmenet elättänyt itseni yrittämisellä, myymällä omaa palveluani.
Jos kauppaan tulee ostoHALUINEN asiakas, ei häntä saisi päästää ulos ilman, että hänen kanssaan on keskusteltu perusteellisesti. Jos kauppaa ei ole syntynyt, on otettava selvää, miksi sitä ei ole syntynyt. Mutta tuo MIKSI KAUPPA EI SYNNY -kysymys ei ole tähän mennessä kiinnostanut yhtä ainoaa autokaupan rahastajaa moneen vuoteen. Siunaan sen päivän, kun tapaan ensimmäisen automyyjän. Ja lupaan kirjoittaa hänestä ylistävän virren tähän blogiin nimineen päivineen.

Keskeneräinen maailma

Kun kovakuoriainen syntyy eli siis valmistuu kovakuoriaiseksi, se vain kävelee lukuisilla jaloillaan johonkin koloseen ja kas: kotona ollaan. Tai kun perhonen muljahtaa toukankuorestaan ja kuivattelee siipensä, lehahtaa lentoon ja istahtaa kukkaselle, sekin on kotonaan siinä, missä nyt sattuu kulloinkin olemaan. Mutta entäs meillä? Höh.
Synnyt ja siinä olet avuttomana ja muiden hoivattavana liki parikymmentä vuotta. Seuraat hämmästyneenä ja toimettomana, miten äitisi ja isäsi keräävät ja kasaavat omaisuutta, jotta voisivat jonkinlaisen kömmänän kodiksi laittaa. Ollaan vuokralla ja asutaan kerrostalossa ja rivitalossa ja osakkeessa ja omakotitalossa. Miksi ei vain heti synnyttyämme nousta seisomaan ja kävellä omaan koloseen ja kotiuduta? Ei käy se laatuun, kun on
a. kylmä
b. kuuma
c. märkä
d. pimeä
e. liikaa valoa

Kovin on keskeneräinen tämä maailma ihmiselle tai sitten ihminen on jäänyt kovin keskeneräiseksi tähän muille niin valmiiseen maailmaan. Koti? Se on paikka, jossa on turvallista ja lämmintä. Miksikähän sitten juuri ihminen on luontaisesti ilman sitä, vaikka se luomakunnan avuttomimpana olentona sitä juuri kaikista eniten tarvitsisi? Miksi sienet ovat niin pieniä, ettei ihminen mahdu niihin asumaan. Miksi kivenkolot ovat niin ahtaita ja epämukavia, ettei ihminen niihin voi kömpiä asumaan? Miksi puut ovat niin ohuita, ettei niihin voi koloutua kotia pitämään?
Kyllä on evoluutiolla vielä tekemistä, sanon minä.

Syntiä on mukava muistella

Ortodoksipapin luokse tuli vanha, hampaaton mummo synnintunto selkää entistäkin enemmän kyyryyn painaen. Mummo halusi tunnustaa nuoruutensa hairahduksen, kun tunsi taivaan porttien jo helisevän auki lukostaan. Hän kertoi papille yksityiskohtaisen tarkasti, mitä oli tullut tehneeksi virkeinä nuoruuden päivinä. Pappi lupasi vanhukselle synninpäästön. Muutaman päivän kuluttua muori tuli takaisin ja halusi taas tunnustaa erheensä ja poikkeamisensa kaidalta polulta ja tarinoi entistä yksityiskohtaisemmin samat synnit. Pappi lupasi, että synnit on poispyyhitty ja iäksi unohdettu ja vanhus voisi mennä hyvillä mielin kotiinsa.
Kun muori oli viidennen kerran käynyt kertomassa aina vain värikkäämmin sanakääntein syntinsä papille, tämä kysyi, eikö vanhus muistanut jo nuo synnit moneen kertaan tunnustaneensa.
- A vot mie tuon tiijän. Mut teijä kans on tuota niin ylen äijält tsomaine muistella.

Kyllä Hannu uskaltaa

Keskustelu puolesta ja vastaan virisi vilkkaana viinereiden maistelun lomassa aamutuimaan kahvipöytäpalaverissa. Useimmat eivät uskoneet, mutta minä uskon vieläkin - nojapyörään.
Nivalan yrittäjäpalkinto oli tänä vuonna päätetty antaa Savenmaan perustajalle, Pihlajamaan Hannulle. Hannu tietää aivan varmasti, mitä yrittäminen tarkoittaa. Ja tuskinpa kovin moni mies on tuonut katukuvaan yhtä monta uutuuden villitystä kuin Hannu. Jo vuosikymmeniä sitten ala-asteikäiset hankkivat potkulautoja Hannun maatalouskaupasta siihen tahtiin, ettei niitä juuri enempää olisi kylän raitille sopinut. Ja nyt on sama vauhti ollut vuosikausia mopojen kanssa.
Nyt sitten on ihmetelty jo useiden kuukausien ajan matalalla matavaa valoefektiä pyöräteillä. Mikä kumma oudokas se siellä maata myöden matelee? Mr. Möreä-ääni, Pihlajamaan Hannu siellä seljällään maaten poljeskelee pitkin teitä rennossa asennossa melkein nukkumasillaan.
Nuo Hannun kauppaamat nojapyörät eivät vielä ole kovin laajaa suosiota saaneet, mutta ajoasento näyttää varsin mukavalta. Siitäpä keskustelimme aamusella. Suurin osa pöytäkunnasta oli sitä mieltä, ettei tuosta härvelistä suurta menestystä tule koskaan. Hintaa pidettiin liian korkeana. Minä taas olin toista mieltä. Ja samaa mieltä. Hinta on korkea, mutta pyörä varsin mukava ja erittäin hauska ajettava. Olen kokeillut. Joku kysyi, miksei sitten moottoripyöriä rakenneta samanmoisiksi maattaviksi menopeleiksi, jos asento on kerran hyvä. Perustelin sitä motoristien huvittelunhalulla. Onhan selvää, että kun motoristi on pitkän viikonlopun juhlimassa jossakin rallissa mitä erilaisimpien virvokkeiden kanssa, on varsin vaarallista peliä lähteä sitten kotimatkalle makuuasennossa. Nukkumatti tulee melko varmasti.
Vaatii tosin rohkeutta ajella vain muutaman sentin korkeudella maasta. Senhän todistaa jo sekin, ettei maailmassa ole kuin reilu 20 formulakuljettajaa;-) Eivät siihen kaikki kykene, eivät siihen kaikki rohkene. Mutta kyllä Hannu uskaltaa. Ja toinenkin.

Händikäppiä

Ajankohtaisohjelmassa ja myös uutisissa kerrottiin, että tulot tasoittuvat ensi vuonna. Eletään hektistä veropaljastusten aikaa ja nyt akanat erottuvat jyvistä, hyvät huonoista, köyhät rikkaista. Ihan köyhimpien tuloja ei paljasteta, mutta voidaan kuvitella niitten olevan ehkä muutamia tuhansia euroja vuodessa. Suurituloisimmat tienaavat palkkana karvan alle kahdeksan miljoonaa euroa, mutta osa tuosta palkasta on kuulemma bonusta ja hyvänmiehenlisää. (Suurin osa miljoonatuloja saavista on miehiä, ja joukkoon mahtuukin vain kaksi naista.)
Nyt tänä vuonna maailma on vähän mullin mallin ja rahavirrat hippusen verran tyrehdyksissä, joten ensi vuonna suuret tulot putoavat kaikkein eniten. Voidaan siis kuvitella, että nyt kahdeksisen miljoonaa ansainnut saakin ensi vuonna vain kuusi miljoonaa euroa. Hjepl! Sehän on aika paljon tasoitusta. Eihän köyhä tuollaiseen tasoitukseen pystyisi koskaan. Nyt on siis aika laittaa suut suppuun ja alkaa pohtia noita vähäosaisia, jotka joutuvat eniten antamaan tasoitusta, händi käppiä.

Osta hyvä auto

Olen nyt pari vuotta yrittänyt ostaa itselleni autoa, mutta en ole onnistunut yhdenkään autokauppiaan kanssa saattamaan kauppaa päätökseen. Vika on minussa, sen tiedän. Ja se vika on, etten ole suostunut maksamaan sitä ensimmäistä pyydettyä hintaa. Niinpä sitten lakkaan kokonaan ostamasta autoa ja myyn nyt hyvin edullisesti pois tuonkin, jonka omistan.
Osta siis todella hyvä auto. Se on merkiltään Nissan ja malliltaan Maxima QX kolmen litran koneella ja automaattilaatikolla. Maxima on upea, vuoden 2000 -mallinen mallistonsa lippulaiva vaaleine nahkasisustuksineen kaikkineen ja yksi niistä harvoista malleista, jossa on takaspoileri. Autolla on ajettu vain vajaa 150.000 kilometriä ja se on huollettu merkkiliikkeessä vähintään kerran vuodessa ja sen voin todistaa aukottomalla huoltokirjalla. Tällaisesta autosta pyydetään autoliikkeessä vielä noin 9.000-12.000 euroa, mutta jos olet nopea ja isket tämän viikon aikana rahat pöytään, se on sinun 8.000 eurolla. Ajat vain pois ja nautit äänettömästä menosta. Ja tietenkin ymmärrän, jos haluat tinkiä. Niin minäkin teen aina.
Sanomattakin on selvää, että tuossa autossa kaikki toimii sähköllä: ikkunat, etupenkit, peilit...
Että miksikö myyn? No edellä jo sanoin yhden syyn. Mutta todellinen syy on tässä: sinä saat minulta auton edullisemmin kuin autoliikkeestä. Ja minä taas saan autoliikkeestä uuden edullisemmin ilman vaihtoautoa. Näin me kaikki kolme pärjäämme ja olemme tyytyväisiä.

Kannattaako puhkaista naapurin auton renkaat?

Kun tunnemme kärsineemme vääryyttä, tekee mieli kostaa, maksaa takaisin samalla mitalla. Se on ihmisen luonnollinen reaktio. Ei ole helppoa vain nielaista aivan kaikkea. Mutta mietitäänpäs vähän asiaa.
Naapurini huutelee hävyttömiä (minun naapurini eivät koskaan huutelisi hävyttömiä ja se pitää tässä erikseen mainita). Provosoidun ja huutelen takaisin samalla mitalla. On alkamassa naapurien välinen sota, ja sodat kestävät usein hyvin kauan.
Huutelen hävyttömyyksiä naapurilleni. Mutta hänpä vastaakin aivan odottamattomalla tavalla ja kutsuu minut ystävällisesti kylään. En takuulla mene, mutta melko pian minua alkaa mokoma huutelu kaduttaa ja lupaan mielessäni pyytää häneltä jonakin päivänä anteeksi. Ei syttynyt sotaa.
Keskustelemme ja vertaamme tietoamme. Olen väärässä. Ystäväni on oikeassa. Haluan pitää pääni, mutta ystäväni tuntee minut ja myöntyy minun kantaani. Hän ei häviä mitään, mutta enpä kovin paljoa voita minäkään. Paitsi, että minulla on edelleen ystävä, älykäs ystävä.
Riidat ja eripurat alkavat usein varsin mitättömistä syistä jos syistä ollenkaan. Mitä ihminen voittaa muistamalla, että vuonna 1985 Nivalan torilla oli kipparinhattuinen naismyyjä myymässä matontamppaimia. Toinen sanoo, ettei se millään voinut olla vuosi 1985, kun silloin oli se ja se. Tuosta asiasta väitellään ja pian riidellään. Ja saatetaanpa vaikka käydä käsikähmään. Tai vaikkapa puhkaista auton renkaat. Kipparinhattuinen matontamppaimien myyjä tuskin muistaa koskaan Nivalan torilla käyneensäkään ja silti vain renkaita puhkotaan. Ehhehhehhehheh. Mitä vielä. Kyllä se oli 1986;-) Muistan sen siitä, että kaksoset täyttivät silloin yhden vuoden. Lällälläälläääälää.

Voi että se huojentaa

Pääministeri oli tänään hyvin huojentunut mies, kun hänelle selvisi, ettei Nuorisosäätiö ollutkaan antanut hänelle vaalirahaa RAY:n sille myöntämistä avustuksista, vaan jostakin aivan omasta momentista - mistä lie kansalta kerätystä kolehdista. Pääministeriä hymyilytti, kun oli niin huojentunut.
Eikö noita velmuja kukaan saa kuriin? Eikö noille kelmeille löydy lakia tästä maasta? Ajatellaanpa näin: Minä tarvitsen huippuhyvin palkatun työn vaikkapa New Yorkista, mutta minun pitää ensin päästä hakemaan sitä työtä paikanpäälle. Minäpäs tallustelen Nuorisosäätiöön ja sanon reippaasti: "Tarvitsen 20.000 euroa hakeakseni minulle itselleni mukavaa ja leppoisaa työpaikkaa." Ei tarvitse olla velho ymmärtääkseen, ettei minulle rahaa tipu. Mutta kun politiikan huipulta samaan toimistoon kävelee mies ja sanoo:"Olen pyrkimässä huippuhommiin eduskuntaan ja tarvitsen 20.000 euroa. Laittakaapas tilille." Ja jo seuraavana päivänä raha on tilillä. Sama maa. Sama laki. Mikä hiivatti tässä hommassa oikein mättää? Miten voi olla mahdollista, että johonkin erikoishommaan saa noin vain toisten rahoja? Minä haluan tähän maahan aivan oikeasti lakia ja oikeutta. Samaa lakia aivan kaikille. Tai jos ei lakia saa, rahat tasajakoon jokaiselle. Voi että se huojentaa.

Leikitäänpä tuomaria

Kyllä tuomitseminen ja oikeuden jakaminen ovat vaikeita asioita. Vai mitä sanotte seuraavista esimerkeistä. Mies kaappasi rikkaan perijättären (tuo muistetaan sanoa jokaisessa asiaa koskettavassa uutisessa) ja hänelle ennustellaan noin kahdeksan vuoden tuomiota vakavasta rikoksesta. Mutta eihän tuossa kuitenkaan kenellekään käynyt juuri mitenkään. En yhtään vähättele kidnapatun kärsimyksiä, mutta tuomio (siis ennustettu) vaikuttaa aika kovalta joihinkin muihin rikoksiin verrattuna. Toisessa tapauksessa äiti luovuttaa kaksi lastaan pedofiilien käsiin ja nämä raiskaavat yksi- ja seitsemänvuotiaita lapsia säännöllisesti neljän vuoden ajan mitä raaimmilla tavoilla. Tuomiot vaihtelevat puolestatoista vuodesta neljään vuoteen. En uskalla edes ajatella noitten lasten kärsimyksiä tai tapahtumien ja tekojen vaikutusta heidän tulevaisuuteensa. Olisiko tuomio ollut kovempi, jos nuo lapset olisivat olleet rikkaan teollisuussuvun perijöitä ja perijättäriä ja jos heidät vielä olisi ennen noita hirmutekoja kidnapattu? Lasten kärsimys on käsittääkseni aivan sama. Olisiko tuomio ollut kovempi, jos sitä olisi puitu julkisuudessa yhtä paljon kuin tuota kidnappausta? Olisiko, olisiko, olisiko?
Eilen näin (näin, kun pakotin itseni katsomaan) elokuvan nimeltä Kuoleman kentät. Se kertoi Kambodzan sodasta ja sen mielettömyyksistä, punaisista khmereistä ja heidän tavoistaan käsitellä "vihollista", veljeään, sukulaistaan, naapuriaan. Elokuvassa kerrottiin, miten pienet lapset kasvatettiin ja koulutettiin "opettamaan" vihollista. Lapsi on julmuudessaan aikuisen kaltainen saamansa esimerkin ja opetuksen mukaan. Niinpä olen varma, että näin avoimessa ja tietoisessa maailmassa on aivan liian paljon huonoja esimerkkejä lapsille, jotta me voisimme turvallisin mielin katsoa tulevaisuuteen. Mitä me teemme pienimmille, sen he tekevät meille. Huh.

Kalkituslaulua laulamaan

Blogi on varsin oivallinen paikka arkistoida moniaisia asioita ja tapahtumia, tarinoita, kertomuksia, laulujakin.
Kerranpa sitten pohdin asiakkaani kanssa, miten pellonkalkitsijan pitkää ja yksinäistä päivää voisi jotenkin piristää ja niin kokosimme kasetillisen musiikkia, ja nauhan molempiin päihin äänitettiin Beston-kalkituslaulu, jonka nykyinen tangokuninkaallinen, Kaija Lustila varsin ansiokkaasti lauloi.

Saanut on Päätalon Ville kauraa
hehtaarilta, jotta nyt on vara nauraa.
Mitäs siitä tullutkaan ois ilman kuonaa:
BESTON-kuonan kanssa pelto tuottaa muonaa.

Perunaa kasvattaa on ilo kyllä.
Beston kalkkitasapainon pitää yllä.
Hapanta naamaa ei eikä maata
Beston-kalkituksen jälkeen nähdä saata.

Sänki on verraton, sanoi Ville.
Paras pohja ilman muuta Bestonille.
Siellä kun se muokatun mullan alla
liukenee, ei sitä pane talvihalla.

Mallin kai vehnä sai rottingista,
kun korsi runsaasti toi piitä Bestonista.
Vilja lainehille taipuu, vaan ei suista
tähkää maahan, sillä korressa on ruista.

Sänki on, verraton...

Tullut on Päätalon Ville siihen
tulokseen: Beston-pelto täyttää riihen.
Siitä saa viljamaa voimaa kasvaa.
On Beston pellolle kuin moottorille rasva

Sänki on verraton...

Lauleskellaan reippaasti Jambalayan melodiaan.

Aivastamalla sikamaisesti lisää tilaa

Kun aivastus tulee, sitä ei pysäytä mikään. Ei edes väkivahva hissikoneisto. Astuin kahdeksannessa kerroksessa hissiin ja lähdin tyytyväisenä matkustamaan alaspäin. Nenässä kutkutti. Vetäisin ensimmäisen hätäisen aaaahhhhni sisään ja samalla hissinovi aukesi. "tsiiiih!" Arvokas rouva ja keskikokoinen perhe astuivat hissiin todistamaan nuhimistani. Aika ahdasta tuli.
"On tämä sikainfluenssa aika harmillinen tauti." En tuota ajatellut ääneen sanoa, mutta sekin vain tuli kuin aivastus tai Jäätteenmäen faksi. Kylläpäs minä olinkin ilkeä. Mutta aika paljon tilaa tuli. Arvokas rouva painoi päänsä alas ja nojasi tiukasti hissin takaseinään. Keskikokoinen perhe katseli kuka minnekin, muttei minua. Nuhat tarttuvat pisaroina, eivät katsomalla. Tuota en kuitenkaan enää ääneen sanonut. Niin sikamainen en sentään ole. Minäkään.

Asia, jossa ei ole hintalappua

Kävin lapsillani kylässä: Jyväskylässä Jussilla, Tampereella Tuomaksella ja Kankaanpäässä Sassalla. Hmm. Ihan riimin vuoksi Sassan kannattaisi muuttaa ehkä Saloon.
Joka ikinen kerta minä ihastun noihin poikiin aina uudestaan ja se on suurista suurin onni elämässäni. Kaikki he ovat vilkkaita ja eloisia ja ahkeria nuoria miehiä, ja jokainen tietää täsmälleen, mitä elämältään haluaa. Kukaan ei kurkota kuuta, mutta eipä kenenkään heistä tarvitse madellakaan muitten edessä. Kun istumme syömässä, ei ole yhtäkään tyhjää hetkeä tai joutavaa sanaa, vaan keskustelu soljuu aina iloisesti ja vivahteikkaasti. Heillä on minulle asiaa ja minulla on kertomista heille. Kannatti lukea joka ilta pieni tarina tai satu tai soitella ja lauleskella nukkumattilauluja. Eivät menneet hukkaan nuo yhteiset, pienet tuokioiset.
Kun sitten Kankaanpäästä lähteissämme halasin kuopuksen tyttöystävää, sanoin kuin ohimennen: "Eläkää ihmisiksi ja rakastakaa toisianne." Minulle vastattiin: "Se ei oo vaikeeta." Sellaiset ystävät kuin ovat pojat ja sellaiset pojat kuin ovat ystävät. On onneksi asioita, joissa ei ole hintalappua.

Kool laijon, kool laijon, kooooooooool laijoooon!!!

On tärkeää heti aamulla tietää, miten Amerikan mantereella on jääkiekkoa edellisyönä pelattu. Analhaimin Ankat löi Detroitin Punasiivet mennen tullen, kun Petrov pyöritti ja niin edelleen. Eikä siinä vielä kaikki. Heti perään kerrotaan amerikkalaisen jalkapallon tuoreimmat kuulumiset ja kohta ollaan seuraamassa kaksi ja puolimetristen mustien miesten koripallonpelaamista ja pian matkataan golfareitten mukana toisessa päässä mannerta eikä aikaakaan: jo syöttää valkohousuinen mies polvi koukussa kierrettä kummulta kohti häkki päässä kyyköttävää miestä. Ja tämä kaikki aamu-uutisten jälkeen. Kotimaassakin on urheiltu, mutta ei siitä ehditä juuri kertoa muuta kuin, että Palanderin jalka on taas kipeä.
Töihin ajellessa on aikaa pohdiskella tärkeitä asioita. Urheilu-uutisten innoittamana mietin, minkä nimisiä urheiluseuroja Nivalassa voisi olla. Edellisyönä jääkiekkoa oli valtameren takana pelannut mm. St Jose Sharks. Meillä on täällä muutama tunnettu suku, joiden nimeä käytetään säälimättä aina, kun vaan suinkin voidaan. On Kallio, Saalasti, Vilkuna ja ehkä tulevaisuudessa Sailas. Jääkiekkoseuran nimi voisi olla Pyhän Joosen Lampaat. Olihan Joose Vilkuna eläissään tunnettu lampaankasvattaja. Jalkapalloseuran kannattajajoukko voisi huutaa villahuivit suoraksi vedettyinä kentän reunalla: Koooooooooooooool laijoooooooooooon! Kallion nimestä voi mainiosti vääntää englanninnoksen Callion tai siis Call Lion. Naisten pesäpallojoukkueen pelipaitaan painatetaan jo seuraavaksi kesäksi vihreäkeltaiset tekstit: Sailaan Kauliit: naispesäpalloilijat kun juoksevat kauriinketterästi pesältä pesälle.
Sarjatasolla täällä ei vielä salibandya pelata, mutta joukueen voi siitä huolimatta nimetä valmiiksi. Se on luonnollisesti Saalastin Salibändi. Ja kun pojat/tytöt iltaisin ajelevat harjoituksiin, koko kylä puhuu Saalastin Salibänditreeneistä. Siellä on aina hyvin opettavaista.

Lastenvaatekaupassa

Tapasin lauantaina nuoren, vaaleahiuksisen naisen sekatavarakaupan lastenvaateosastolla. Naisen kasvot loistivat ja silmänsä olivat hyvin kirkkaat. Hän oli tulossa lääkärin vastaanotolta, kun polvi oli äitynyt pari viikkoa aiemmin kipeäksi. Lääkäri oli tutkinut polven ja todennut yksiselitteisen varmasti: "Kierukka sökönä."

Ruoka on rahaa - vai onko sittenkään

Uutisissa kerrottiin viljelijöiden saaneen tänä syksynä niin hyvän sadon, että viljan hinta romahti. Eli siis viljelijät tekivät hyvää työtä, ilmat olivat suotuisat, kasvukausi otollinen ja korjuuaika ihanteellinen. Loogisesti ajatellen nyt näiden hyvien olosuhteiden perusteella ja ansiosta myös palkan pitäisi olla huippuhyvä. Mutta mitä vielä. Laarit ovat täynnä eikä viljaa kukaan osta ja hinta painuu laarin pohjalle. Sanottiin, että viljaa on yli kahden vuoden tarpeeksi. Onko se sitten paljon tai liikaa, jos on vähän pahan päivän varalle? Niin tai näin nyt odotetaan, että viljelijät antavat lähes ilmaiseksi tuon hyvän sadon markkinoille. Hmm.
Samaan aikaan katsotaan verokalentereita ja uskallan yhtään kalenteria näkemättä veikata, että yksi rikastujista on taas Aatos Erkko. Bisnekset ovat sujuneet hyvin taantumasta huolimatta. Hesari on tahkonnut rahaa ja kustannuspuolikin on pyörinyt melkoisen mukavasti. Ei tuolla rikastujalla tarvitsisi välttämättä nimeä olla, mutta on helpompi konkretisoida kasvollisella henkilöllä. Ajatellaanpa siis, että Aatos on viljellyt tiluksiaan (lue Hesari ja Yhtyneet ja mitä niitä on) hyvin ja saanut erinomaisen sadon. Jopa niin hyvän, että siitä riittäisi pariksi vuodeksi eteenpäin. Liikaa rahaa? Rahaa saa nyt markkinoiden käyttöön ilmaiseksi, kun sitä tuli niin hyvin. Aatoksen laarissa on niin paljon ylimääräistä, että se jaetaan puoleen hintaan pois. Satasella saat kaksi. Noin sen loogisesti pitäisi mennä. Mutta eipähän, perhana soikoon, menekään. Missä hemmetin kohdassa tämä minun logiikkani oikein pettää?

Mitä tasapainoon tarvitaan

Kuvittele saavasi tasapainoa seuraavalla tavalla: leikkaat polkupyörän sisukumista noin puolen sentin levyisen renkaan ja kiinnität siihen Tiimarista ostamasi hologrammikuvan pikaliimalla ja pujotat tuon renkaan kuvineen sitten ranteeseesi. Ja näin saat elämääsi tasapainottavan kumirannekkeen. Hmmm...
Hologrammikuva on lasertekniikalla tehty kolmiulotteinen kuva. Siinä ei liiku mikään eikä se käytännössä sisällä mitään. Tuosta voidaan aivan yksinkertaisesti päätellä, ettei se myöskään vaikuta ihmiseen (eikä kyllä mihinkään muuhunkaan) mitenkään. Hologrammikuvaan liittyy kylläkin parallaksi-ilmiö. Parallaksi tarkoittaa, että kun havaitsija liikkuu, paikallaan oleva esine näyttää liikkuvan taustaansa nähden. Mutta teknisesti tuossa ei silti tapahdu yhtään mitään.
Jos tuollainen kumilenkin ja hologrammin yhdistelmä saisi aikaan tasapainoa, mitähän ihmettä saisi aikaan ranteeseen kiinnitetyllä miniväritelkkarilla. En uskalla edes kuvitella. Minulla on joka päivä rintataskussani Nokian E71 -minitietokone. Siellä se elää omaa elämäänsä, milloin en puhu sen pieneen mikrofoniin. Kun nousen sängystä, joskus huimaa aivan vietävästi. Voisiko tuo kone...? Ei kai nyt sentään.
Olen myös kuullut, että magneetit parantavat kipeitä kohtia. Kerran sitten sain aivan tarpeekseni selkäkivuista ja liimasin vyöhöni kaikki magneetit, joita kotoani löysin: vanhat lelumagneetit, jääkaappimagneetit (Kyprosmagneetti, PeppiPitkätossu-pullonkorkinavaajamagneetti, Kanarialta ostettu neekeriorkesterimagneetti, Kreeta-lautasmagneetti, Vatikaanista tuotu Pyhä Nikolaus -magneetti, muropaketin Muumi-magneetti), pelien magneettialustat, dynamosta irrotetun magneetin. Kipu ei lähtenyt eikä selkä parantunut. Mutta hyvin monella ihmisellä oli hemmetin hauskaa.

Asuntojonossa

Koillistuuli viiltelee lyhyenkin matkan aikana myös pitkien alushousujen läpi kananlihan läpi syviä haavoja. Ei ole hyvä olla tuon tuulen alla ilman suojaa. Aamulla kuuntelin miestä, joka on kaksi vuotta asunut asunnottomien asuntolassa ilman yksityistä elämää, ilman omaa asuntoa. Vantaan kaupunki ei ole hänelle sijaa löytänyt, koska kaupungin viranhaltijan mukaan hän asuu sisätiloissa eikä hänellä ole akuuttia tarvetta omaan asuntoon.
Mies kertoi toteamuksen ja esitti yhden kysymyksen. Hän ei ollut nähnyt tuossa asuntolassa yhtään maahanmuuttajaa, mutta heitä kuulemma koko ajan maahan tulee ja heille löytyy asunto. Ja hän kysyi: "Mistä se asunto löytyy maahanmuuttajalle, jos sitä ei löydy minulle?"
Mies käy työssä, saa palkkaa, ei juo alkoholia, ei polta tupakkaa, ei melskaa, ei räyhää, ei ehkä muista edes kärsimäänsä pahaa;-)
Koillistuuli viiltelee avohaavoille. Mutta suomalainen kestää sen kuin pohjan poika. Jonossa. Saahan siinä sentään puhua suomea.

Sano, poika päivää!

Lapsena oppi helposti asioita. Kun mentiin kylään, äiti opetti sanomaan isäntäväelle päivää ja kun joku tuli meille, kaikki tervehtivät vierasta puhuvasta lapsesta aikuiseen. Ja jos joku muisti kirjeellä, kirjeeseen vastattiin aivan varmasti.
Soisipa saman menon jatkuvan. Kovin monta kirjettä en muista viimeisen kymmenen vuoden aikana postin (lue:Itella) kautta lähettäneeni, mutta sähköpostin kautta sitäkin useamman. Nyt toivoisin valehtelevani, mutta yhtä monta kirjettä en ole saanut takaisin.
"Sano, poika päivää!" Tuohan tarkoittaa vain sitä, että vastaa, kun sinulle puhutaan.
Katso silmiin, kun sinua katsotaan. Vastaa kirjeeseen, kun sinulle kirjoitetaan.
Niin. Lapsena oppi helposti. Sanotaan, ettei vanha koira opi uusia temppuja. Ehkä ei koira opikaan, mutta kenties ihminen oppii. Jos lapsena ei äiti tai isä tai kukaan muukaan opettanut vastaamaan lähestymiseen, ei tuon opetteleminen ole koskaan myöhäistä.

Sinähän muistutat aivan...

Ihminen on aivan ainutlaatuinen eikä kukaan muu. Sanotaan usein, että joku muistuttaa jotakin toista. Joku voi olla jonkun toisen näköinen, oloinen, tyylinen, tajuinen, värinen... Mutta useimmiten tuo "muistuttaminen" tarkoittaa ulkonäöllisiä, aistein havaittavia asioita.
Mutta joku voi muistuttaa toista vaikkapa vetovoimansa takia. Ihmisen viehätysvoima voi muistuttaa toisen ihmisen viehätysvoimaa, vaikka ihmisissä ei muuten olisi mitään yhteistä; ei näössä, sukupuolessa, liikkeissä, pukeutumisessa. Ihmisestä voi pitää aivan erikoisella tavalla. Ja joskus tapaa jonkun toisen ihmisen, josta pitää hieman samoin. Hieman samoin. Ei kuitenkaan aivan samoin. Tuokin jo todistaa, että jokainen ihminen on ainutlaatuinen.
Tuoksut tuovat mieleen menneitä tapahtumia, kesiä, talvia, lomapaikkoja, ruokia, mausteita, viinejä - ja ihmisiä. Kun tunnen ihmisen tuoksun, kukaan muu ei tuosta samasta tuoksusta, samasta ihmisestä voi tunnistaa samoja muistikuvia. Kukaan muu ei voi sanoa kuin minä sanon mielessäni: "Sinä muistutat toissa kesää." Tai: "Sinä muistutat Piazza Navonaa vuonna 1997 heinäkuisena iltapäivänä."

Makaaberia tuotekehittelyä Häggmannin kahvilassa

Pohdiskelimme ajan hintaa. Jos kymmenen miestä istuu joka aamu puoli tuntia kahvilassa juttelemassa joutavia, se maksaa kahden kympin tuntihinnalla satasen. Jos taas yksi mies makaa päivän sairaana poissa pelistä, hinnaksi saattaa tulla tuhansia euroja vähän siitäkin riippuen, missä mies makailee: kotona vai teholla. Halpaa on siis kahvilla istuminen.
Kirkkoherra kertoi lukeneensa slow city-ideasta ja totesimme, että Nivala on tällainen slow city. Heinävesi kuulemma on vielä enemmän slow city. He ovat päättäneet joskus jopa hakea tuolle virallista statusta, mutta eivät ole kovin kiirettä pitäneet.
Matkailua pitää kehittää aina. Mielestäni tänne voisi hyvinkin tuoda kovilla pakkasilla turisteja Heikkilän peltoaavalle lakeutta ihmettelemään. Olisi aikamoinen kokemus neliökilometrien puuttomalla aavalla seistä koillistuulessa lyhyissä kalsareissa.
Jossakin osassa Japania kuolemaa odottavat vanhukset kiipeävät talven tullen vähissä vaatteissa vuorille kuolemaan. Eivätpähän kuulemma jää nurkkiin haisemaan. Jonkun mielestä tuossa kohdin voisi olla tuotekehittelyn paikka. Kun vainajat täytyy jossakin vaiheessa kuitenkin saattaa haudan lepoon, nuoret voisivat näillä ikään kuin kelkoilla lasketella alas kaupunkiin myöhemmin talvella kovilla pakkasilla:
Liu lau laskiaista,
vanhan muorin tappuraista,
onko rokka keitetty,
voita päälle heitetty?
Makaaberia on joskus tuotekehittely. Ei ole vanhan kuolema leikin asia. Jos ei liene aina niin elämäkään.

Viblo Vicasso -blues

Viliku-Joosen tukkimetsä vähän harveni, kun piti saada perseen alle uusi motskari.
Siitä pitäin asfalttia huus renkaan alle blues.

Villasukat puvun kanssa päälle puettiin, ja puku päällä kouluun tultiin niin kuin sovittiin.
Tais olla seitkytluku melko uus, kun soi juhlapuku-blues.

Turpiin tuli Tuiskulassa, silmä musteni, kun puskan takaa pikkumiehen nyrkki heilahti.
Aamusella Suoma-äidin suuss´ kuultiin ”herra siunaa” –blues.

Joka ukko tuntee vanhan Pablo Picasson, harvan kunnia on nimi Viblo Vicasson:
nääs kuvistunnin kuutiossa kuus lukee V. Vicasson blues.

Samarin saa hymyhuulet korviin taipumaan, kun koko pussi kuivaan suuhun noin vain kaadetaan.
Vatsahappo neutraloituu - muusta viis nyt siis soi blues.

Muilun Hanskin Simca tonni kurviin kiihdyttää. Pottupellon vakosia vielä syventää,
öljykanisterikiljun höyry suussa maistuu Hävöliini-blues.

Peltikatto kolahtaa ja ulos vilahtaa ikkunasta vilkkuu miehen pää kuin pellavaa.
Lea huutaa: takaisin nuo luus saa: soi ruotsalainen blues.

”Nyt ei ehdi millään enää suuntaa vaihtamaan. Pakko mennä katon kautta namut hakemaan.
On kiire Postipankkiin.” Mikki-Muussin jälkeen soi taas blues.

Mehtä-Veskan Mikkihiiri-pastilli nääs on jälkiruoka, välipala, aivan ehdoton.
Rasioita markalla saa viis tai kuus, soi Karhukoplan blues.

Romantiikka roihuaa kuin liekki sytkärin, neidon tuli syttyy tai jää syttymättäkin.
Lemmen kaipuun hehku palaa kuussa, mutta maassa soi vaan blues.

Kaks vanhaa poikaa istuu järven rannalla, voi kun toinen olis nainen rannan sannalla.
Aurinko jo nousee, takaa huussin kuuluu aikamiehen blues.


Blues on kirjoitettu ystävälleni Vipelle. Riimi ei aina täsmää, muttei se ole tarkoituskaan. Ajatus täsmää aina. Ja vaatii taitoa laulaa tämä blues niin kuin bluesin laulaminen aina.

Mikäs kiire sulla ny on?

- Kyllä tästä ny pitää lähtee.
- Mikäs kiire sulla ny on?
- On vähän kiire tuonne postipankkiin...

Pysähdyin STOP-merkin taakse. Vastapäisestä suunnasta risteystä lähestyi auto ja kuljettaja hiljensi vauhtia omaan STOP-merkkiinsä, vilkuili kiireisen näköisenä puolelle ja toiselle ja kääntyi pysähtymättä oikealle. Hänellä oli varmaan kiire. Käännyin vasemmalle hänen jälkeensä ja kiihdytin vauhdin kahdeksaan kymppiin. Stopista läpi ajanut auto mateli keskiviivan tuntumassa reilua kuutta kymppiä. Hmm.
Kiire on suhteellisen pohdiskeltava käsite. Joskus kiire saa ihmisen tekemään hätiköityjä päätöksiä ja niistä ei yleensä hyvää seuraa. Hössätään ja hässitään moni hyvä asia pilalle ja päin seiniä. Joskus taas kiire jouduttaa asioita ja sopiva kiire pitää yllä virkeää maailman menoa. Monesti taas kiire ja kiireettömyys kulkevat käsi kädessä aivan kuin tuossa risteyksen pysähtymättä ylittäneen autoilijan tapauksessa. Jos paikalle olisi sattunut poliisi, kiire olisi tullut kalliiksi. Ja varttitunnin pysähdyksen jälkeen kiire vasta olisi alkanutkin.
Mietin tuon autoilijan kiirettä. Mistä se johtui? Halusiko hän ylittää risteyksen juohevasti, kun kerran näki, ettei kukaan lähestynyt vasemmalta? Oliko hänellä varattu aika terveyskeskuksen laboratorioon kahdeksaksi? Hän katsoi aamulla uutiset ja säämies varoitti liukkaasta kelistä. Katsoiko? Koska hän ei uskaltanut ajaa kovin lujaa vauhtia, hänen piti ottaa puuttuvat sekunnit ajamalla stopista läpi. Niinkö siinä kävi?
Kiire on ajan säästämistä. Kyllä meillä jokaisella pitäisi olla aikapossu, josta aikaa sitten voisi vaikka veistenkärjellä kapeasta aukosta ulos urkitella. Ei tarvitsisi aikaa ihan henkensä kaupalla säästää.

Innokas pihansiivooja

Aamusella kuulin miehestä, jolla on tosi kiire lakaista pudonneet lehdet maasta. Eikä siinä kaikki. Hän haravoi innoissaan myös vielä puussa kiinni olevat lehdet alas. Kyllä tuosta jo tulee naapureillekin paniikki. Olisipa hauska nähdä tuo mies aikaisin keväällä hiirenkorvien aikaan pihapuuhissa. Mahtaako hän reviskellä hiirenkorvat auki, jotta kesä alkaisi aiemmin.

Maasta olet sinä tullut ja niin edelleen. Koivu pudottaa lehtensä, ja muutamassa kuukaudessa ne maatuvat maaksi jälleen. Mutta ei sitä malta millään odottaa. En minä ainakaan malta odottaa, että epäsiisti, koivunlehtien täplittämä pihamaa maatuu tasaisen vihreäksi nurmikentäksi tai sitten hohtavanvalkoinen pohjolan manna peittää koko ruskasadon. En malta. Tankki täyteen ysiviitosta ja päältäajettavalla pitää päästä imuroimaan lehdet säiliöön ja kompostiin. Ja on huono omatunto. Puutun luonnon ikuiseen kiertokulkuun. Sitten ajan autolla suuren siltatyömaan ohi ja näen halkaistun kallion, tuhansien kuutioiden louhitun kiviläjän ryskävän kivenmurskaimen läpi ja rauhoitun. En ole tehnyt kuitenkaan mitään peruuttamatonta.

Viidakon kuningatar

Mies heräsi aamuhämärään kuivin suin, kivistävin jäsenin. Huone vaikutti oudolta, vieressä leijui vieras tuoksu. Peitto tuntui oudon raskaalta ja tyyny tavallista matalammalta. Ikkuna ei ollutkaan siellä, missä mies sen kuvitteli olevan ja kuusihaarainen lamppu katossa oli ennen näkemätön. Mies nosti päätään ja käänsi ylävartaloaan vasemmalle, nojasi kyynärvarteensa ja kaatui hitaasti kohti lattiaa - hipihiljaa, ettei vieressä maannut heräisi.
Reitti hämärän huoneen läpi oli epävarma kuin pimeässä metsässä, mutta jo muutaman metrin päässä mies näki kirjahyllyn: muutamia kirjoja, televisio, videolaitteet, posliiniesineitä ja...Jumalalle kiitos - valokuvia!
Kirjahyllyn vieressä oli verhottu ikkuna. Mies raotti paksua verhoa hitusen, varoi päästämästä mitään ääntä. Varhaisen aamun valoisa hämärä hiiviskeli sisään kuin mies kirjahyllylle hiljaa varpaisillaan. Käsi hamusi hyllylle, nosti sieltä kuvan toisensa jälkeen ja laittoi varovasti takaisin: tuttuja ihmisiä oli kuvissa.
Kalvava katumus muuttui lieväksi helpotukseksi. Aivan oudossa paikassa ei mies sentään herännyt. Kirjahyllyn kuvakavalkadi näytti tutulta.
- Ossi. Keitätkö kahvit?
Vaimon ääni se oli.
- Ihan kohta.
Remontinvalmistumista olivat olleet juhlimassa. Oli vaihdettu huonejärjestystä, tapetoitu, ostettu vähän uusia huonekaluja. Ja vaimolle uusi tuoksu, "Viidakon kuningatar".

Seppä kuuluu ahjon ääreen

Olipa kerran kauan sitten soitintehdas, jossa tehtiin maan hienoimmat soittimet. Ihmiset ympäri maailmaa tulivat niitä katsomaan ja ihastelemaan eikä kovinkaan moni lähtenyt kotimatkalle ilman uutta instrumenttia. Tehtaassa jokainen tiesi paikkansa: puuseppä tunsi kaikki maailman puulajit ja osasi valita juuri oikean palasen oikeaan paikkaan. Vaskiseppä tiesi, miten metalli taipuu ja tasoittuu juuri halutunlaiseksi ja soinniltaan sopuisaksi. Ja myyntimies tunsi tehtaansa soittimet läpikotaisin ja kertoi asiakkaalleen kaiken, minkä tuo vain halusi tietää. Kaikki olivat hyvin tyytyväisiä: tehdas menestyi, asiakkaat pitivät loistavia konsertteja ja järjestivät upeita keikkoja lavalta toiselle.
Sitten eräänä syksyisenä päivänä tehtaan portista ajoi sisään kiukkuinen mies. Hän käveli suoraan myyntimiehen toimistoon ja sanoi olevansa hyvin pettynyt. Hän oli kuullut jossakin maailmalla,että juuri tuon myyntimiehen soittimet soivat kuulemma tosi hyvin ja kauniisti ja että juuri tuon myyntimiehen soittimet ovat parhaita ja halutuimpia. Mies puhisi kiukkua.
- Miten sinä voit ottaa itsellesi kunnian noista soittimista, vaikka me kaikki olemme olleet niitä tekemässä.
Myyntimies oli aivan ihmeissään. Ei hän ollut ottanut mitään kunniaa myymistään tuotteista. Hän oli aina puhunut "meidän tehtaan" soittimista. Mutta maailma oli antanut soittimille juuri tuon myyntimiehen nimen: Seppä. Puhuttiin Sepän soittimista, vaikka tarkoitettiin tuon soitintehtaan soitinta.
Seppä sanottiin irti ja seuraavana päivänä kielenkiristäjä lähti itse myymään soittimiaan. Mutta eipäs kauppa enää käynytkään. Kielenkiristäjä kun ei sattunut tuntemaan nimeltä yhtään tehtaansa asiakasta. Ei se sen monimutkaisempaa ollut: seppä kuuluu ahjon ääreen.

Paniikki iskee

Puhelimesta kuului lapsenlapsen hätääntynyt ääni.
- Kuule, mummi. Nyt iskee paniikki. Iskä on vieny tietsikan, kaverit oottaa pihalla ja pitäis kotitehtäväksi piirtää Senegalin lippu.
Mummu aukaisee tietokoneensa, googlettaa lipun näyttöön, ottaa kamerakännykällä lipusta kuvan ja lähettää sen multimediaviestinä lapsenlapselleen.
- Kiitti, mummi.
Mummi katsoo lippua.
- Hmm. Vai tuon näköinen. Enpähän tuota ois ulkoa muistanu.

Rahan tie ja maan tapa

Rovaniemen käräjäoikeus haki Konepaja Kolehmainen Ky:n konkurssiin kahdenkymmenen tuhannen euron verovelasta. Lakimiestoimisto Hälinen&Pojanpoika realisoi Konepaja Kolehmaisen omaisuuden, mutta omistaja, Kalevi Kolehmainen jäi vielä velanpuolelle kymppitonnin verran. Eipä hätää. Ulosottoapulainen Markku Martela onnistui kuin onnistuikin myymään Kolehmaisen isältään perimän rantatontin Kemijoen varresta kymppitonnilla, vaikka tuo tontti oli arvioitu edellisenä kesänä yli 50.000 euron arvoiseksi. Kalevia vitutti suunnattomasti, kuten hän itse asian ilmaisi.
Lakimies ja ulosottoapulainen tilittivät laillisesti Konepaja Kolehmaiselta ja Kalevilta saamansa kaksikymmentätuhatta euroa veroviranomaiselle eli valtion pohjattomaan kassaan. Nuo eurot jäivät kasan päällimmäisiksi.
Tuli valtiolla palkanmaksun päivä ja vähän tukiakin jaeltiin samoihin aikoihin. Saipa muuan kansanedustaja palkan tililleen ja maksettiinpa hänelle hyvän miehen lisänä vähän avustajanpalkkiotakin. Pitihän hyvällä miehellä renki olla. Palkan lisäksi parikymmentä tuhatta euroa siirtyi tililtä toiselle. Nuo Kolehmaisen konkurssipesästä ja yksityisestä rantatontista irti revityt rahat siinä vaihtoivat tiliä varsin juohevasti. Mutta eipähän kansanedustaja kuitenkaan tuolla avustajanpalkkiorahalla renkiä palkannut, vaan siirsi rahat maan tavan mukaan toiselle tilille, perustamansa yhdistyksen vaalirahastoon. Eihän sitä tiennyt, vaikka vielä parin vuoden kuluttua uudestaan eduskuntaan pyrkisi. Silloin taas tarvittaisiin tukevaa vaalikassaa.
Kalevi Kolehmainen katsoi Kemijoen rantatörmälle ja näki isänvainajansa siellä rantavitikkoa perkaamassa. Kuvitteli vain.
- Mie taijan mennä hirthen.
Ja niin meni Kalevi Kolehmainen köyhäksi kynittynä köyden jatkoksi - maan tavan mukaan.

Pelastakaa Tuiskula

Aivan jokainen tämän alueen ihminen muistaa Tuiskulan tanssipaikan ja melko moni muistaa vielä Tuiskumajankin. Tuiskumaja on jo aikaa sitten lahonnut ja hävinnyt, mutta onneksi sen keskipylväs kaikkine raaputuksineen ja teksteineen on tallessa tuolle alueelle rakentaneen yrityksen aulassa. Se on kulttuuriteko!
Nyt Tuiskula on vähän samassa jamassa: kuihtumassa ja kitumassa. Mutta mepäs emme jääkään asiaa vierestä katsomaan, vaan yhdessä ponnistamme apuun kuin Tarzan Janeansa pelastamaan villin viidakon vaaroista.
Lauantaina 3.10. alkaen klo 21 Tuiskulassa räjähtää käyntiin Pelastakaa Tuiskula -ilta No Trust -bändin jyskeessä, ja ilta jatkuu puoli kahteen asti Lukkorenkaan tykityksessä. Ja ne komeat bändin miehet saavat myös seurakseen kauniit naiset eli HurlyDarlings - tanssitytöt houkuttelevat aivan varmasti tukkipuunkin joraamaan.
Maaseudulla talkoohenki ei saa kuolla. Epäilijöitä meillä riittää. Sanotaan, ettei paikallinen, nimetön bändi riitä pelastamaan Tuiskulaa. Tuiskulaa ei pelasta mikään muu kuin maksava yleisö eli sinä ja sinä ja sinä ja sinä ja sinä ja sinä ja sinä ja ...
Tulkaa siis kaikki mukaan viettämään mukavaa iltaa, seurustelemaan, tapaamaan tuttuja, tutustumaan, muistelemaan, fiilistelemään.
Pelastetaan Tuiskula yhdessä. Kaikki tuotto käytetään Tuiskulan ylläpitoon, lämmitykseen, sähköön. Yhtään euroa ei anneta vaalitukeen eikä vanhustenhuoltoon. Joka lati käytetään siihen, että ensi talven pakkasillakin nuorilla ja vanhoilla on lämmintä tilaa harrastaa liikuntaa Tuiskulan tiloissa.

Onko minulla oikeutta?

Kysyn, onko minulla oikeutta? Mitä siihen vastaat? Sanot ehkä, että jokaisella on oikeus johonkin. Kysyn, onko minulla oikeutta pitää sinusta kiinni? Vastaat, että sinulla on velvollisuus siihen. Pidän siis sinusta kiinni, mutta entäpäs jos sinä haluatkin väittää, että en päästä sinusta irti. Onko minulla enää sen jälkeen oikeutta?

Pyydän sinulta kuvan ja sinä annat sen minulle. Nostan kuvan pöydälle ja katson sitä. Minulla on oikeus katsoa kuvaasi. Mutta jo seuraavana päivänä haluat kuvasi takaisin, mutta minä en halua sitä antaa. Mielestäsi minulla ei ole oikeutta pitää kuvaasi pöydälläni. Kuvan taakse olet kirjoittanut nimesi ja osoitteesi. Väität, että minulla on sinun kuvasi ja tietosi. Kuvasi on minulla laittomasti. Väität, että käytän sitä väärin. Kun sinä väität, minulta loppuu oikeus.

Onko minulla siis oikeutta? On minulla, mutta hyvin hatarasti. Oikeus on kuin pakkanen lasin takana ja minä olen alusvaatteisillani.

Olen nyt virallisesti tonttu ja ylpeä asemastani

Minulla on Oliver-niminen ystävä, joka pitää minua tonttuna, koska sellaisena olen hänelle itseni esitellyt. Ja viikonloppuna hän kävi minua tonttulassa katsomassa. Vapaaehtoisesti ja omin tahdoin. Arvostan tuota vierailua suuresti, sillä yleensä satuhahmoihin suhtaudutaan pelonsekaisesti ja näitä pidetään joko täysin olemattomina mielikuvituksen tuotteina tai sitten pelkkänä painokuvana paperilla tai bitteinä näyttöruudulla. Mutta minä olen kuitenkin todellinen tonttu, jota lapsi voi oikeasti koskettaa. Ja se vaatii rohkeutta ja suurta seikkailumieltä.
Eilen tutustuin sitten toiseen lapseen ja hänen kanssaan kävin myös tontullista dialogia. Tulimme hyvin toimeen ja sain kunnian jopa sitoa hänen kengännauhansa, kun hän tuli minua vastaan jo kyläpaikan ulko-ovella. Ja sitten myöhemmin kahvipöydästä noustuamme tuo poika tuli lenkkarit kädessä luokseni ja sanoi: "Tonttu. Laitatko minulle lenkkarit jalkaan." Olin hyvin otettu ja ylpeä asemastani.

Ihmisen paras ystävä

Seurakuntalaiset keskittyivät kirkkoherransa sunnuntain saarnaan Jeesuksen ystävyydestä ja uskollisuudesta. Mutta kääntyipä saarna kuitenkin aivan uudelle tielle ihan pienellä sivuhyppäyksellä.
- Vaan kyllä koira on kaikista ystävistä paras.
Seurakunta heräsi kuulemaan, mistä moinen kaneetti oikein alkunsa saikaan ja mihin tuo vielä päättyisi. Ja niin jatkoi kirkkoherra.
- Olin alkuviikosta pihapiiriä puhdistamassa ja laittamassa talvikuntoon. Kannoin roskat kompostiin ja päivän päätteeksi keräsin työkalut ja toimitin ne talon kellariin. Illalla sitten kaipasin koiraani ja tuli mieleeni, jotta onkohan se koiran ryökäle sittenkin jäänyt kellariin, kun se kellarin ovi on sellainen, jottei sitä sisäpuolelta auki saa ihminenkään saati koiran kaltainen luontokappale. Siellähän se oli koira kellarissa ja kuinka iloinen se olikaan minut nähdessään. Häntäänsä heilutti ja kättäni nuoli ja iloisesti haukahteli koko ajan vierelläni sisälle kulkeissa.
Eilissä päivänä sitten ruustinnan kanssa kannoimme puutarhahuonekalut kellariin ja illalla sitten kahvia odotellessa ihmettelin, miksei ruustinna minua kahvipöytään kutsu. Tulipa minulle paha aavistus, jotta josko ruustinnalle oli käynyt kuin Tessulle ja vahingossa jäänyt kellariin vangiksi. Kun aukasin kellarin oven, siellähän ruustinna istui puutarhatuolilla. Ei hän minulle mitään sanonut, ei häntää heiluttanut eikä kättäni nuollut. Eikä edes yhtä matkaa sisälle lähtenyt saati vierellä kulkenut. Niinpä olen siis tullut siihen tulokseen, että koira se on ihmisen paras ystävä.

Pajatso tyhjäksi

Tuli rahantarve. Pitää järjestää syntymäpäiväjuhlat, mutta tili näyttää aika synkeältä. Onneksi minulla on tuttu baarinpitäjä, jolla on nurkassaan pajatso ja pari hedelmäpeliä. Niinpä siis soitan hänelle ja pyydän häntä siirtämään syrjään muutaman satasen mummojen ja pappojen pelaamista euroista, ja sitten vielä iltamyöhällä menen käymään hänellä kylässä ja jousen avulla sorkin pajatsosta muutaman lantin lisää. Saadaan loppujen lopuksi ihan hyvät kemut aikaiseksi.
Höh. Ei tulisi mieleenkään tehdä noin. Sehän on laitonta ja moraalitonta. Se on varastamista, toisen rahojen kavaltamista, luottamuksen pettämistä. Lukeehan noissa automaateissa: RAY (Raha-automaattiyhdistys) - kansanterveydelle. Eikä toki, että juhlintaan tai kähmintään.
Onkohan siis niin, ettei tuo politiikka olekaan niin reilua ja demokraattista? Kyllä se perhana taitaa olla aikamoista kähmintää ja vähäosaisten mollaamista.
Äänestämällä voit vaikuttaa, sanotaan. Varmaan sillä voi vaikuttaa yhtä paljon kuin pelaamalla pajatsoa: rahat saattavat mennä. Ja menevätkin. Minne sattuu. Sattuu!

Suomalainen mies ei sairasta päivää

Saapuipa eräänä aamuna kahvilaan mies ja loihe lausumaan: "Viskas eilen tajun kankaalle. Mitä lie ollu rytmihäiriötä. Kerran murjas ja sitten mentiin." Joku kysyi, oliko mies tutkimuksista tulossa. "Mitä paskaa. Nyt on ihan hyvä olo. Niinku ei ois mitään tapahtunu."
Saapuipa kerran kotiin mies laskuvarjohyppykurssilta. Kertoi vaimolleen, että oli vähän jalkaan sattunut alastulossa. "Myötätuuleen tulin. Oli kova vauhti ja jalakaan vähän tärräytti." Vaimo pyysi miestä menemään lääkäriin. "Katotaan aamulla, jos on vielä kipiä." Vaimo vaati kuitenkin lahjetta nostamaan, ja sieltäpä pilkisti iloisesti luunpää nahan alta. Avomurtuma oli jalassa, mutta jospa se aamuun mennessä siitä...
Keltainen haava kuhisi toukkia. Mies oli pudonnut uima-altaaseen ja "vähän raapaissut sääriluuta altaan reunaan". Luu paistoi keltaisen sinipunamustaksi tulehtuneen haavan läpi, mutta "ootellaan - kyllä se siitä asettuu".
Nämä tarinat ovat kaikki tosia. Suomalainen mies ei sairasta päivää eikä suomalainen mies sairasta päivää silmiin katso kuin alta kulmain. Kyllä jämpti on näin. Pikkuvammoja.

Broken bones ja muita iloisia järjestöjä

Olen kuullut kerrottavan, että moottoripyöräilijät ovat iloista ja positiivista joukkoa ja että ajaminen halki suvisen Suomen ja muunkin maailman vapauttaa uusia energioita ja antaa potkua taas pitkään talveen. Nauru raikuu ja juttu lentää tapaamisissa, rento fiilis tarttuu toiseen jos kolmanteenkin. Sitten minua lyötiin kuitenkin lihakirveellä selkään ja eteeni avautui moottoripyörälehden liivikavalkadi, colors of patches kautta maailman: mustia liivejä, joiden selkämyksessä oli mitä rajumpia kuvia. Oli luita ja pääkalloja, luurankoja, nyrkkejä, kivääreitä, miekkoja, nuijia, kirveitä, kettinkejä. Jopa joidenkin uskonnollisten järjestöjen kuvioissa olin näkevinäni kilpiä ja muita suojautumisvälineitä. Noista kuvioista voisi päätellä, että sotajoukot ovat ryhmittyneet rintamille toisiaan vastaan. Tai näin mainosmiehen näkökulmasta "sitä teet, mitä kuvalla osoitat".
Onneksi kuitenkin noiden väreillä merkittyjen liivien sisällä useimmiten on tuo kaipaamani iloinen vesseli tai tuijeli. Kysymyksessä lienee vain normaali evoluution synnyttämä suojautumismekanismi ulkopuolisia uhkia vastaan. Ampiainen varoittaa väreillään koskemasta. Muuten pistää piikki polttava. Tiikerin kuviot merkitsevät paitsi suojaa myös signaalia vaikkapa apinoille: nuo viirut kätkevät kalloonsa purevat hampaat: karkuun siis leipäpuuhun. Halutaan mennä suojaan kaikelta muulta paitsi aivan lähimmiltä, parhailta kavereilta. "Maistun pahalle! Älä syö minua!" Tai
"Minuun voit luottaa! Minä olen kaveri."
Seitsemän miestä istuu iltanuotiolla, ja nauru hyrsyy ylös ja sivuille kuin makkarasavu iltakosteista puista. Kallot hytkyvät naurun tahtiin selkämyksissä ja luut kolisevat. "Hyvää yötä piltit,nalle silmät sulkee."

Mooseksen kivitaulut

Näetkö vanhan miehen, joka taulujansa raahaa. Vai "näetkö vanhan miehen, joka kärryjänsä työntää. Niihin kamaa haalii, mitä muilta yli jää." Nuo miehet ovat Mosse ja Mooses. Mosse ei paljon vaadi. Hän tyytyy tosi vähään, juuri siihen, mitä muilta jää. Mooses taas vaatii aivan kaiken, mutta ei taida näinä ankeina aikoina saada juuri mitään.
Mosse nostaa tyhjän pullon: 1,5 litraa, pet, pantti 40 centtiä. Mooses nostaa sauvaa, mutta sama meno jatkuu vuoren juurella ja meren rannalla. "Hyppää jätkä järveen!"
Mosse on entinen työnjohtaja. Oli kymppinä isossa, kansainvälisessä firmassa, mutta tulivat sitten vähän huonot ajat ja Mosse jouti mennä. Se otti koville ja kovasti otti Mossekin. Henki oli siinä touhussa mennä, muttei kuitenkaan irronnut hönkä miehestä aivan vähällä. Ja ne rippeet, mitä jäi, pitää yrittää pitää hengissä niillä roiskeilla, mitä muilta yli jää. Kiikun kaakun -elämää elää Mosse, mutta elää kuitenkin.
"Älä vieläkään varasta." Mooses raaputtelee vähän omiaan kivitauluihin, muttei väki siitäkään oikein innostu. "Vedä äijä v....u päähän ja pakene vuorille!" Ja Mooses ottaa ihmisen sanoista vaarin ja nousee ylös vuorille aivan pilvirajaan saakka. Siellä miettii Mooses miestä nimeltä Mosse: "No. Tuo paskalta haiseva sälli ei ainakaan varasta. Se ottaa vaan, mitä muilta yli jää. Onhan sekin jotain." Kymmenestä kivitaulusta nikkaroi Mooses vuorenhuipulle tuulensuojan. "Jotakin edes...tuulensuojaa...mokomista."

Sylissä on hyvä kasvaa

Lapsesta sanotaan joskus, että hänet on hyvin kasvatettu. Tuo tarkoittaa, ettei hänen ole annettu vain omia aikojaan kasvaa, vaan hänelle on kerrottu, miten on hyvä tehdä, näytetty, miten voi tehdä oikein, osoitettu, mikä voi olla väärää, toruttu, mikäli hän on tehnyt tuhmasti. Kuritettu, kun siihen on ollut aihetta. Häntä on siis ohjattu, rakastettu, hänestä on pidetty huolta.
Hänet on otettu syliin. Hänelle on kerrottu tarinoita, esimerkkejä, leikitty ja pompotettu, hyppyytetty ja nauratettu. Häntä on kasvatettu.
Kun näet ihmisen, joka
- sanoo päivää ja vastaa sinulle, kun sanot päivää
- katsoo sinua silmiin ja hymyilee
- vastaa vilkutukseen vilkutuksella
- vastaa kirjeeseen kirjeellä
- vastaa sähköpostiin
- puhuu sinulle
- aukaisee sinulle oven tai kiittää, kun hänelle ovi aukaistaan
- ei loukkaa sinua loukkaamisen ilosta
näet ihmisen, joka aika usein on saanut olla vanhempiensa sylissä.

Karhu-ryhmä ja gps

Pohdiskellaanpas ihan huvin vuoksi vähän raha-asioita. Nova Group lahjoitteli rahaa puolueille, poliitikoille ja huvielämän sankareille suuria summia. Se on jo moneen kertaan uutisoitu. Nova Group jätti omat laskunsa maksamatta ja keräsi aikamoisen velkataakan, noin seitsemän miljoonaa euroa. Sekin on uutisoitu. Nova Group jakoi siis velkojiensa ja meidän veronmaksajien rahoja kuin omiaan. Nyt käydään käräjiä kansan laskuun. Nova Group on haettu konkurssiin, mutta kun konkurssipesällä ei ole varoja, käräjät puidaan veronmaksajan, sinun ja minun piikkiin. Syyskuun yhdeksännen päivän iltauutisissa pääministeri Vanhanen tuumaa, ettei keskustapuolue aio palauttaa rahoja ennen kuin oikeutta on jaettu. Samoilla linjoilla on kokoomuksen Katainen ja monet muut. He siis haluavat pitää meidän rahamme kuin omansa. Nova Groupin velkojat haluaisivat kuitenkin omansa pois, mutta kun toisilla ei ole ja toiset eivät halua antaa. Ja tämän päivän Iltalehdessä keskustan Korhonen on sitä mieltä, ettei rahoja palauteta. Marja Tiura sai Nova Groupilta 20.000 euroa, mutta palautti takaisin konkurssipesälle 850 euroa; aika nasakkaa korkotuottoa Marjalle.
Minusta on vähän hullua, että meillä puhutaan rikollisista moottoripyöräjengeistä ja niistä kirjoitetaan kirjoja hyllykaupalla ja poliisit mobilisoivat harrikka-kokoontumisajojen liepeille satamäärin poliiseja Karhu-ryhmää myöden. Taitaa olla gps-paikannuksessa vikaa.

Ihan sairasta, tervettä kilpailua

Kuvitellaanpa, että koulu kutsuisi opettajan töihin viikoksi. Sanoisi, että tämä on tarjouspyyntö.
- Haluamme ennen palkkaamistasi tietää, mitä ja mihin hintaan sinä voit meille tarjota.
Opettaja opettaisi parhaansa mukaan, ja lapset olisivat hyvin tyytyväisiä. Mutta viikon jälkeen koulu sitten ilmoittaisi opettajalle, että hänen tarjouksensa on vähän kalliimpi kuin sen edellisellä viikolla olleen opettajan eikä hänen palvelustaan voitaisi niin ollen hyväksyä.
- Tarjouksesi oli hyvä ja se kyllä miellytti meitä ja lapsetkin tykkäsivät, mutta kun meillä katsotaan aina tuota hintaa.
Tässä vaiheessa liitto ärähtäisi ja haastaisi koulun oikeuteen. Liiton lakimiehet olisivat haukkoina paikalla ja pöllytys olisi ankaraa.
- Vai että näin teillä kuvitellaan voitavan käyttää opettajia ilmaisena työvoimana. Ei pojat (vaihtoehtoisesti tytöt) onnistu. Nyt lähdetään käräjätupaan.

Mutta meille yrittäjille tuo on tavallista arkea. Meiltä pyydetään tarjous ja usein tarjouksen mukaan pitää liittää lähes valmiita suunnitelmia. Työhön voi helposti kulua viikko, joskus paljon kauemminkin. Mukana kilpailussa voi olla kaksi, viisi, kymmenen yrittäjää ja vain yksi saa työstään palkan. Sekin on kovasti kilpaillen puristettu ja kiristetty pienelle katteelle.

No entäs sitten ne yrittäjien komeat autot ja suuret talot ja hulppevat kesämökit? Joskus natsaa tarjous kohdalle, ja olemmehan me kaiken kaikkiaan ahkeraa väkeä. Ja melko tervettä;-)

P.S. Opettaja on tässä vain esimerkkiammatti. Mikä tahansa muu porvarillinen palkkatyö kävisi esimerkiksi, mutta kotioloista johtuen tuo tuli ensimmäisenä mieleen.

Olipa kerran

Olipa kerran joulupukinmaa kaukana pohjoisessa lumen ja jään keskellä. Siellä ahkeroivat tontut ja pukki ja pukinmuori kaksitoista kuukautta vuodessa vain sen tähden, että koko muu maailma olisi voinut hyvin eikä pelkästään hyvin, vaan aina vain entistä paremmin. Olivat hyllyt täynnä lahjojen raaka-aineita ja käärepaperia, ja lihavia olivat ajoporot ja pulkka hyvässä tervassa.
Mutta kuinka ollakaan tulipa kerran huonompi aika ja finassikriisi. Tontut eivät sitä millään ymmärtäneet, mutta vaikka olisivat ymmärtäneetkin, ei se mitään olisi auttanut. Yhtäkkiä koko maailma vaan lakkasi toimimasta: raaka-ainetta ei ensin saanut ja kohta ei sitten ollut varaa ostaakaan. Olihan kaukana pohjoisessa metsää ja marjoja ja eläimiä ja kaloja ja jos oikein olisi haluttu, olisi vaan alettu tekemään noista omista aineista vähän vaatimattomampia joululahjoja. Niin. Tontut kyllä olisivat tehneet, mutta pukki ei jaksanut mokomaa murhetta ajatella, vaan jäi kesäkuun alussa kesälomalle. Tontut katsoivat silmät ymmyrkäisinä auringossa makaavaa joulupukkia. Tekemistä olisi ollut vaikka kuinka, mutta johtaja vaan makasi. Joulupukinmaa oli vaikeuksissa, mutta pukki vaan levitti aurinkorasvaa muutenkin rasvaiseen mahaansa ja nautti täysin siemauksin kesästä välittämättä ollenkaan tonttujen ja koko muun maan ahdingosta. Kyllä se joulu sieltä taas olisi ollut tulollaan, kun vaan kaikki yhdessä olisivat ahkerasti töitä tehneet.
Olipa kerran tuossa tarinassa juuri noin. Mutta oikeasti tuo pukki tietysti olisi ahkeroinut yhdessä tonttujen kanssa ja voittanut kaikki vaikeudet ahkeroimalla ja suunnittelemalla ja keksimällä mitä erilaisimpia ratkaisuja. Vai olisiko sittenkään?
Kansanedustajien loma päättyi syyskuun kahdeksantena vuonna 2009, kun se oli alkanut kesäkuun alussa. Olipa siis kerran ja lienee vielä tänäänkin. Minkäs sille me tontut mahdetaan. Ja kyllä me tontut tanssitaan;-)

General phrasers

Sanotaan, ettei vierivä kivi sammaloidu. Ja sanotaan, että lapsi on terve, kun se leikkii. Kun vierivä kivi leikkii, se ei sammaloidu.
Olen tänä viikonloppuna leikkinyt poikieni kanssa. Meillä oli jostakin kaupan huvitteluosastolta löytynyt pieni, punainen venynaama eli elastinen pallo, jolle oli maalattu kasvot ja hiuksiksi ommeltu pieni lankatupsu. Tuota palloa venyttelemällä sille sai mitä hauskimpia ilmeitä: iloisia, hämmästyneitä, vinkeitä, rentoja, viheltäviä, nauravia, surullisia, hemmetin iloisia, nuoria, lapsellisia, vanhoja, hampaattomia. Jokainen vuorollamme muokkasimme ilmeen ja yhdessä iloitsimme tuosta leikistä.
Itku pitkästä ilosta. Yksi tuollainen kuminaamainen venyttelypallo oli hajonnut toisen pojan lomareissulla hotellihuoneen sänkyyn, kun sillä oli leikitty liikaa ja venytetty äärimmilleen. Sama pelko oli meillä yhteinen, mutta vielä ei sitä itkua pitkästä ilosta kuitenkaan tullut, vaan naama kesti kaikki venyttelyt.
Olisipa tosi surullista, jos leikki olisi vain lapsen oikeus. Siis aivan pienen lapsen oikeus. Katsoin juuri dokumentin kainuulaisen kylän ja sen asukkaiden kohtalosta, syntymästä, kuolemasta, elämästä, jossa pääosissa oli muiden muassa 102-vuotias nainen, Lydia. Lydia teki vanhuuden kuolemaa leikkimielellä, puhalsi torveen, halusi pieraista päättäjän nenään ja voimisteli alastomana sängyssään. Nauroi ja kihersi. Ja sitten kuoli pois varsin arvokkaasti. Kovin moni ei häntä vakavana muistellut.

Minusta tulee kuningas

Minäpäs rakennan semmoisen talon, joka säästää lämmityskuluissa. Siihen tulee lämmön talteenottojärjestelmiä joka tilaan: kun lasken hanasta vettä, putkessa pyörii pieni dynamo, joka taas tuottaa hammasharjaan virtaa. Ja lavuaariin juoksevan lämpimän veden lämpö tarttuu ennen viemäriä lämmönkeruujärjestelmään, joka puolestaan lämmittää lattiaa ja kattoa. Kun käyn aamupissalla (joskus pitää käydä illallakin), tuon kuona-aineen lämpö otetaan niin tarkasti talteen, että ihan hiki tulee. Ja pimeyden vallatessa maisemaa syttyvät monet energiansäästölamput, mutta ei ole vielä niin tehokasta lamppua keksitty, etteikö siitä voisi vielä vähän lämpöä ottaa talteen.
Vuoden aikana kerään talteen lämpöä niin paljon, että aivan kuihdun kuumuuteen. Sisällä on reilusti kolmekymmentä astetta lämmintä, mutta en raaski päästää sitä ulos, kun sitä kovin kustannuksin olen kerännyt.
Mihin minä tarvitsen kaiken tuon keräämäni lämmön? En minä oikein sitä tiedä. Mutta muistan joskus lukeneeni suomenkielen oppikirjasta seuraavan lauseen: "Kelpaa sitä kuninkaan elää: saunanlauteilla maata ja voisulaa syödä." Taidanpas ostaa vielä kilon voita viikonlopuksi ja ruveta kuninkaaksi.

Miljoona euroa ja mitä sillä saa

Monet ihmiset ansaitsevat 3000 euroa kuukaudessa. He maksavat tuosta ansiosta veroa 1200 euroa ja heille jää käteen kulutusta varten 1800 euroa. Jos he jaksavat käydä työssä noin 833 kuukautta eli 69 vuotta, he saavat maksetuksi valtion kassaan tuon miljoonan euron summan. Kovin moni ei kuitenkaan ole työikäinen lähes 70:ää vuotta, joten tarvitaan hyvän matkaa toista, ehkäpä kolmattakin sukupolvea tuota miljoonaa tienaamaan.
Mitäs sillä miljoonalla sitten saa? No sillähän saa esimerkiksi vaikkapa ruandalaisen pakolaisen joukkotuhontaoikeudenkäynnin kaikkine lisukkeineen. Minä kyllä haluaisin sillä totta puhuakseni jotakin muuta - ihmistä aivan kokonaan unohtamatta.

Audienssia vankilanjohtajan pakeille

Asuipa tässä kylässä muuan mies, joka elätti itsensä kaupankäynnillä ja korttipelillä. Olkoonpa miehen nimi tarinassa vaikkapa Sökö-Sakari. Ehkä miehen taustaa ja tointa kuvaa parhaiten juttu, jonka mukaan muuan mies sai 300 markkaa sakkoa oikeuden halventamisesta, kun tämä oli todistanut Sökö-Sakarin puolesta oikeudessa ja sanonut tunteneensa Sakarin jo pienestä pojasta eikä tiennyt tuon koskaan viinaa myyneen. Oikeudella lienee ollut hieman toinen käsitys.
Joutuipa Sökö-Sakari sitten taas kerran telkien taakse valtion monopolin ahkerasta vastustamisesta. Olot vankilassa olivat kurjat ja kaipasivat kohennusta. Niinpä mies sitten vaatimalla vaati päästä vankilan johtajan puheille.
- Jos kuule olot täällä eivät kohene, tänne ei tuu kohta yhtään meijän kylän miestä.

Sade tappaa

Pakkasin teltan ja varusteet moottoripyörän päälle ja sidoin koko majoitusvarustuksen muutamalla mustekalalla. Alkoi sataa. Olin ajoituksen ammattilainen ja tilanteen herra.
Bensahana auki, ryyppy päälle, virtakytkin on-asentoon ja start. Pari aamunihkeää starttimoottorin pyörähdystä ja jykevä jymy täytti jokilaaksoisen leirintäalueen. Kotimatkaa oli edessäpäin vajaa 250 kilometriä ja sadetutkan mukaan sadetta sama matka.
Lämmin oli. Sadepuku lämmitti muutenkin lämpöistä miestä, visiiri pyrki huuruuntumaan, mutta sateessa lauloi Frank Sinatra, Tuomari Nurmio, Hector...Kaksi vanhaa piikaa istui järven rannalla.
Muutaman auton letkassa näkymät olivat hyvin rajalliset huuruisen visiirin läpi. Raotin leukasuojusta ja raikas ilma kirkasti näkymää kaikkiin suuntiin: autoja, kauniskarvainen pantaporo tien varressa katse tiukasti minuun. Koiruunnutti. Kaasutin poron kohdalla sen vikkelästi takaisin metsään. "Teepä sama Taunuksella", ajattelin.
Sanotaan, että vankilassa on aikaa miettiä. Mutta aika paljon on aikaa miettiä myös sateisella valtatiellä harrikan selässä umpikypärässä ja sadepuvussa. Maisemaa ei juuri näe, muttei se harmita. Tuttuja teitä. Poroja ei juuri erota metsänreunaa vasten. Luotan, että ne minut kuulevat ja vaistollaan varovat.
Sade tappaa. Sade tappaa tylsän mielen ja päästää ajatukset sisään, herkistää hennon mielen mietteisiin. On mukava haistella metsänreunaa, laakeita syyskukkaisia, marjaisia soita, lauantain aamusaunan himeriä savuja, märän, lämpimän asfaltin mietoa öljyä, vesimärän moottorin höyryä, kostean nahan tummaa tuoksua.
"I´m singin in the rain." Ja sinä ohi kiitävä automies luulet, että minulla on tylsää. Varo vain. Sade voi tappaa.

Kannattaa innostua

Innostuminen saa ihmisen aina syntymään uudestaan. Pieni lapsi nousee ensimmäisen kerran jaloilleen ja saa aikaiseksi tasapainoisen olotilan. Ilme kertoo, että tapahtuu jotakin suurta, uutta, ennen kokematonta. "Minä seison!"
Jostakin syystä minä olen ollut kova harrastamaan koko ikäni. Nuorena yrittelin myös kovasti henkisiäkin harrastuksia kuten politiikkaa, mutta pöydän ympärillä istuminen ei viehättänyt. Ensin kokeilin kokoomusta ja sitten kommunisteja, mutta kumpikin jäi harrastuksena lähinnä tyttöjen katseluksi.
Alakouluikäisenä voimistelin ja kilpailinkin ja vähän pärjäsin. Ei minusta koskaan tullut oikeaa voimistelijaa, mutta tuo lapsena aloitettu puuhastelu jatkuu tavallaan edelleen. Kitaraa aloin soitella heti, kun sormet ylsivät kaulan ympäri ja voimaa oli ottaa barresointu. Ei minusta tullut kitaristiakaan, mutta myös tuo harrastus on kulkenut mukanani läpi elämän ja melkoisen kelvollisesti soittelen Lukkorenkaan kitaristina vähintään kerran viikossa treenikämpällä ja silloin tällöin milloin missäkin.
Taivas on minua kiehtonut ja pelottanut ja niinpä ajauduin sattumien kautta laskuvarjokerholle, ja jäin sille tielle muutamaksi vuodeksi. Hyppäsin monenlaisista lentokoneista ja helikopterista. Jatkoin tuota kankaan varassa lentämistä varjoliitimen kanssa. Tuo harrastus opetti minulle arviointia ja riskinottoa sekä sen, ettei kovin syvään lumeen kannata asumattomilla seuduilla laskeutua. Raskasta on käveleminen umpihangessa kaikissa tamineissa.
Kamppailulajit vetävät minua kuin hunaja karhua. Kun mahdollisuus tuli kohdalle, lähdin korealaisen lajin, Han Moo Don peruskurssille ja harrastin tuota mainiota hengen ja ruumiin urheilua kymmenisen vuotta mustaan vyöhön asti. Enkä ole lajia unohtanut vieläkään, sillä se pitää minut vielä joltisenkin liikkeessä ja vetreänä. Nyt sitten käyn punttisalilla vähintään kerran viikossa ja jokaisen illan päätteeksi venyttelen. Sen merkityksen opin juuri han moo don parissa.
Kesät kuluvat harrikoidessa. Moottoripyöräily ei oikeastaan ole harrastus, vaan enemmän elämäntapa. Sitä en edes selitä.
Petankkia, avantouintia... Aina kannattaa innostua. Kun eteen tulee uusi asia, siihen voi jäädä kiinni "lopuksi elämää" kuin mitään muuta ei sen jälkeen tulisikaan. Ja sitten tulee taas uusi asia... Voi veljet, miten upeaa on innostua.