Liittolan huussin seinästä

Kun jenkit sotivat Vietnamissa, otettiin Nivalassakin asiaan vahvasti kantaa. Muun muassa Liittolan ulkohuussin seinässä oli voimakas viesti: "Jenkit! Näpit irti Vietnamista."
Nyt tekisi taas mieli kirjoittaa Liittolan ulkohuussin seinään jotakin kannanottoa näistä suomalaisten suuryritysten johtajien palkkiojärjestelmistä. Sanotaan, että varastaminen on rikos. Höpön löpön. Eikä ole. Pitää vaan osata varastaa fiksusti. Mario Puzzo kirjoittaa Kummisetä-kirjassaan nuoren Michael Corleonen suuhun repliikin, ettei vaimonsa kannattaisi olla kovin naivi vallan muotojen ja tekojen suhteen. Silloin tapetaan, kun tarve on ja varastetaan, kun rahaa tarvitaan. Tietenkään noita nimityksiä ei käytetä, vaan puhutaan paljon fiksummin raivaamisesta ja pesemisestä... Meillä Suomessa puhutaan yritysjohdon palkitsemisesta, kun kaverit keskenään jakavat yritysten rahoja kuin omiaan. Mutta mistä näitä ihmisiä oikein palkitaan, kun kaikki menee päin persettä? Palkitaan kuitenkin, kun voidaan itse laatia säännöt, jotka jossakin mutkassa saavat lain voiman ja sen lain taakse voidaan mennä kuin olisi lyijyliivi sydämen suojana. Mutta jostakin tulee pian se postimies, joka laittaa lyijyliivin sisään meriahvenen ja sanoo, ettei enää. Milloin kansa nousee barrikadille nyrkki pystyssä ja huutaa, ettei saa varastaa meiltä enää senttiäkään.
Tämä on minun barrikadini ja minä nousen nyt ylös ja kirjoitan Liittolan huussin seinään ylimmille laudoille: Nyt riitti rosvoaminen saatana. Näpit irti minun rahapussista. Tai ainakin sähköä halvemmalla ;-)

Hän painoi kuollessaan 56 kiloa

Lueskelin paikallislehteä ja silmäilin syntyneitä ja kuolleita muiden uutisten ja tapahtumien lomassa. Oli tullut muutama lapsi loman aikana, mutta suruksi oli myös huomattava jonkun meidät myös jättäneen ikuisiksi ajoiksi. Kun lapsen syntymästä ilmoitetaan lehdessä yleisimmin kasteen tai nimenannon jälkeen, on tapana kertoa myös pituus ja paino. Tuota sitten pysähdyin hetkeksi kummastelemaan.
"Meille syntyi ihana tyttövauva, pituus 58 senttiä ja painoa 4175 grammaa ja annoimme hänelle nimen..." Nimi on aivan mukava tietää, jotta häntä voi puhutella, mutta miksikähän nuo mitat on myös ilmoitettava, kun niistä sitten myöhempinä vuosina ollaan kovinkin tarkkoja ja arkoja. On ikään kuin kunnia vanhemmille, jos lapsi on iso ja painava, mutta sitten taas aikuisena nuo ominaisuudet kääntyvät melkein aina kantajansa vastaan eikä niitä kukaan halua isosti ääneen toitotella saati lehdelle kirjoittaa muualla kuin naistenlehden laihdutuspalstalla.
Olisi omituista lukea seuraavanlainen kuolinilmoitus.
"12.2.2009 poistui luotamme yllättäen Veikko Oskari Numento 98 vuoden ikäisenä. Hän painoi kuollessaan 56 kiloa ja oli 168 sentin mittainen." Kuolemassa on kuitenkin aivan sama logiikka kuin syntymässäkin - noin periaatteessa. Ainutkertaista joka tapauksessa.

Valvoin koko viikonlopun urheilun hyväksi. Seurasin taitoluistelun maailmanmestaruuskisoja ja kannustin upeita suomalaisia naisia menestymään. Olisin kannustanut myös suomalaisia miehiä, mutta he eivät vielä aivan ole kannustuskunnossa eli parinkymmenen parhaan joukossa. Kukas sitä nyt jaksaisi sellaista kannustaa, joka sitä itseasiassa eniten juuri tarvitsisi. Tuossa urheilussa on myös itse kilpailun lisäksi joitakin omituisia tapoja. Yleisöllä on tapana heittää esityksen jälkeen jäälle pehmoleluja ikään kuin rakkaudentunnustuksina tai kannustuksina kilpailijoille. Miehillekin heiteltiin noita pehmoleluja, vaikka olen aivan varma, että he itse asiassa haluaisivat jotakin aivan muuta (tämä perustuu vain siihen tapaan ja tottumukseen, millä itse valitsen Lidlissä minulle mieluisimmat hyllyt ja pöydät). Miehille voisi heitellä lenkkiavainsarjoja, akkuporakoneita, maalausteloja, partakoneita...

Paljasta pintaa ja seksiä

Onpahan joku ketale mennyt sanomaan, että suomalainen mies ei ole seksikäs. On se varsinkin lähtökohdistaan ajatellen. Kun suomalainen laittaa lokakuussa pitkät kalsarit ja talvitakin ja riisuu ne huhtikuun alkupäivinä tai viimeistään vappuna, voi jokainen kuvitella tuohon väliin jäävän suhteellisen neutraalin ja mielikuvitusta stimuloimattoman ajan semminkin kuin sama kääriytyminen kohtaa myös naista. Miten sitä voi kuvitella olevansa seksikäs, kun koko vartalo on kuin Tutankhamonin muumio kauttaaltaan kääreessä? Ja vastaan kävelee samanlaisia reilun puolen vuoden ajan.
Mutta nyt alkaa loma. Puran kääreet ja paljastan maidonvalkoisen ihoni etelän ihmisen kummasteltavaksi ja jumittaudun aamupäivän tunneiksi altaan reunalle aurinkoa palvomaan. Siellä en ajattele mitään muuta kuin seksiä. Laitan aurinkolasit silmilleni ja häpeilemättä katselen kauniita naisenvartaloita. Aloitan aina viereiseltä aurinkotuolilta ja palaan lopuksi samaan paikkaan. Isken silmää lumovoimaisesti ja pyydän vierelläni makaavaa naista kanssani hotellihuoneeseen. Jos se ei ole seksikästä, niin mikäs sitten.
Iltapäivisin isken silmää lumovoimaisesti...
Nähdään viikon päästä.

Saksalaisjätti tyrmäsi ystävänsä

Viime syksynä alkoi naapuritontilla ensin sortua ja sitten nousta. Puut ja pensaat sekä jo harmaantunut lipputanko kaadettiin ja sitten kaivettiin ja kohta valettiin ja pian jo nostettiin seinät pystyyn ja kattoa kasattiin komeuden päälle. Keskelle kaupunkia alkoi kohota Lidl kuin kesäaamun aurinko. Luvattiin, että keväällä aukeaa saksalaisjätin uuden formaatin kauppaliike; ei enää se pelkästään halpa, vaan myös laadukas.
Aamupalaverissa Häggmanilla asiaa käsiteltiin pitkin talvea ja suunnitelmia muokattiin ja vähän muutettiinkin: yhdessä lähdettäisiin koko porukalla perä kanaa marssimaan Lidlin avajaisiin. Jo aiemmin kerroin, kuinka seitsemän komeaa miestä haarapussit olalla marssisivat kohti sinikeltaista kauppa-aurinkoa iloisesti laulaen ja sydän riemua täynnä. Ja sitten tuo jättiläinen iskee ystäväänsä turpaan aivan varoittamatta ja nurkan takaa. Salakavalasti kumahti uutinen kuin sydänkohtauksen moukari don Corleonen rintaan. Minä olen lähdössä lomalle ulkomaille keskiviikkona ja Lidl avataan seuraavana torstaina. Voi tätä kohtalon ivaa ja synkeää salajuonta, voi tuota Brutusta, minkä Caesarilleen teki. Annanko tuota koskaan anteeksi? Voinko koskaan unohtaa tuollaista kampitusta ja korvasta puremista? Ehkä kuitenkin. Rahallahan tästä selviää - pienellä rahalla. Tiidi ti tiidi ;-)

Nuija, siinä sulle kortit takaisin

Nivalan murre saattaa nostaa muualta tulijan karvat pystyyn (pystöön) vaikkapa kaupan tiskillä. Kun nivalalainen sanoo noin, hän sanoo nuin. Ja nielaisee useimmiten vielä tuon viimeisen ännän kuin laihialainen nuolaisisi voinaskalin.
Tapahtuipa Siwan kassalla jo kotvan aikaa sitten seuraavanlaista. Olin maksamassa ostoksiani ja kassarouva palautti minulle sekä bonus- että pankkikortin, katsoi silmiin ja sanoi iloisesti hymyillen:
- Nui ja siinä sulle kortit takasi.
Olin hetken aikaa hämmästynyt tuosta omasta mielestäni aiheettomasta nimittelystä, mutta sitten muistin taas olevani kotona. Nui ja nui.

Iloisesti luvattuun maahan

Kaukana Afrikassa keskellä viidakkoa seisoi suuri kylä, jossa eli kaksi heimoa. Toista heimoa kutsuttiin nimellä agumbo (suruttomat) ja toisia nimitettiin gugamboiksi (ilottomiksi). Heimot asuivat pääosin sulassa sovussa keskenään, tekivät yhdessä työtä, hoitivat kyläänsä ja valitsivat yhdessä kylänvanhimmat. Mutta molemmat heimot halusivat kuitenkin omat poppamiehensä, sillä heidän taikansa ja uskomuksensa poikkesivat aika tavalla toisistaan. Heillä oli yhteinen henki, mutta niin agumbojen kuin gugambojen mielestä toisen hengellä oli vähemmän voimaa kuin toisen ja toisen mielestä henkeä piti lepytellä ankarammin ottein. Agumbot uskoivat, että henki kyllä tulisi toimeen aika ajoin ilman heitäkin ja jaksaisi katsoa kyläläisten perään, vaikkei niin joka ilta rumpua lyötäisikään tai henkitanssia tanssittaisi. Gugambojen mielestä palvonta oli hyvin tärkeää ja kylässä olikin monta gugamboa, joiden mielestä piti koko ajan kehitellä uusia ja uusia sääntöjä, miten hengen kanssa piti menetellä.
Lopulta gugambot alkoivat tarkasti seurata toinen toistaan ja pitivät silmällä, että jokainen teki juuri niin kuin kulloinenkin sääntö oli. Jos poppamies sai päähänsä, että kylän halki virtaavaa jokea ei saanut katsoa, kun ei koskaan tiennyt, mitä virta ohitse kuljettaisi, sen katsomisesta rangaistiin ankarasti. Agumboista oli kummallista, että niin kaunis ja kalaisa joki saattoi olla väärin kylän yhteistä henkeä kohtaan. Henki oli kuitenkin aina pitänyt huolta koko kylästä ja antanut sille ruokaa ja vettä.
Lopulta gugambojen kuri oli niin kova, että elämä kävi aivan mahdottomaksi. Majan isännän piti jakaa vaimonsa gugambovieraan kanssa, koska poppamies oli päättänyt sen olevan hengelle mieluista. Oli myös kaivettu uusi uoma kauemmas gugambojen majoista, jotta nämä eivät näkisi vilaustakaan virrasta. Elämä alkoi näivettyä, ja monia gugamboja kiusasi agumbojen mukava elämä ja näiden lasten iloiset äänet virralta, kun he uivat ja molskivat ja soutelivat kanooteillaan ja kalastivat ja muuten virkistäytyivät polttavan Afrikan auringon alla. Niinpä sitten eräänä päivänä gugambojen poppamies käveli virran rantaan ja katsoi sen auringossa välkkyväistä pintaa. Hän nosti kätensä ylös ja sanoi suureen ääneen: "Tämä kylä on aivan liian pieni meille kahdelle heimolle. Pitäkööt agumbot savimajansa ja jokensa ja ilonsa ja riemunsa ja suruttoman henkensä. Me gugambot lähdemme pakolaisiksi Pohjolaan ja perustamme sinne oman ilottoman yhteisömme."
Poppamies nousi rantatörmää ylös ja alkoi kävellä kylästä poispäin. Vain yksi suruton gugambo seurasi häntä. Mies käveli horjahdellen, ja nahkainen leili iloisesti molskahteli lannevyöllä. Sopivasti käynyt mallasjuoma piristi pitkää taivallusta uuteen, luvattuun maahan.

Perkele, ne mitään rakkaudesta ymmärrä

Ranskalainen rakastaa hämärässä sö teem mua non bluu ääni käheänä hellästi, kuumoitellen, ja kädet kulkevat pitkin kaulaa ja hiuksia, ja kynttilän liekki lepattaa vielä avauksesta kostean shampanjapullon korkin vieressä. Kesätuuli leppeästi heiluttaa mekon helmaa, lakeerikengän kanta iskee pehmeästi tahtia asfalttiin. Kuutamo kultaisesti värjää vedenpintaa ja kilpailee tuhansien katulamppujen valosta.
Pitkään nenään englantilainen puhaltaa pehmeät sanat: "I love you - ai laav juu." Pehmeästi kulkevat rakkauden kirjaimet kolmeksi sanaksi ja piirtävät sydämenkuvan, punaisen hertan.
Meri jäätyy ja havupuut seisovat tummina ja uhkaavina saarissa ja mantereilla. Jää paukahtaa halki ja pitkä railo kiemurtelee kuin käärme rannasta ulapalle. Palelee. Pienen mökin peräkamarista kuuluu karhea muistutus:"Jag älskar dig." Puhe on hävittänyt ajan oloon kirjaimista ään ja ärrän ja karheasta kuiskauksesta kuulostaa pehmeä tunnustus:"Jaa elskaa dei."
Kallio halkeaa. Pakkanen kiristyy, ja revontulet ulvovat ja roihuavat punaisina ja sähkönvihreinä. Mies ajaa läpi tuiskun ja myrskytuulen moottorikelkkansa talon pihaan, peittelee kelkan pressulla, puistelee lumet turkistaan ja polkee saappaansa puhtaiksi porraslankkuihin. Ovella mies kuulee kysymyksen: "Toitko sen?" Mies ei paljon puhu, lyö kintaansa yhteen ja läpsäyttää ne vaatehyllylle. "Ne siitä, saatana mitään tienny." "Muistitko edes kysyä?" "No muistin, perkele. Niillä mitään semmoisia elokuvia hyllyssä oo. Pelkkiä sotakuvia vaan. Ja seikkailua. Ja jotain luontoa ja semmoista. Perkele ne mitään rakkaudesta ymmärrä."

Sodan etikkaa

Tuskin lienee sattumaa, että etikka ja etiikka ovat kirjoitusasultaan noin lähellä toisiaan. Naama menee väännöksiin ja mutkalle ja pahoihin näköihin molemmilla varsinkin, jos sattuu aihe kohdalleen.
Sodan etiikka? Mitähän se oikein on? Onko se sitä, että ei saa raiskata ihmistä ennen surmaamista tai ettei vihollista saa tähdätä pimeässä valovoimaisella pimeänäkökiikarilla. Tai ettei saa ampua vihollissotilasta kohti räjähtävää kiväärinluotia, kun taas varsin kovasti räjähtävän kranaatin saa tuupata vaikka kokonaisen jalkaväkiryhmän majapaikkaan, joukkuetelttaan tai kuorma-autoon. Etikalta tuommoinen maistuu.
Metsästyksen etiikka? Jonkun eläimen saa pyytää raudalla, mutta jotakin toista taas ei. Rautahan on siitä kätevä pyyntiväline, ettei tule turkkiin reikää, jos eläin vain tassullaan semmoiseen vehkeeseen astelee. Monesti vaan käy niin, että eläin kärsii aika tavalla ennen kuolemaansa raudoissa teutaroidessaan. Mutta kärsiikö siis jokin toinen eläinlaji toista lajia enemmän? Kai niin pitää ajatella, kun kerran pyynti on toiselle luvallista ja toiselle rangaistavaa. Etikalta tuokin kyllä maistuu.
Kalastaminen se vasta rattoisaa tointa on. Ostetaan vene ja virveli ja ajellaan pitkin järvenselkiä ja virvelöidään kalaa koukkuun. Miltähän siitä kalasta oikein tuntuu tarttua suustaan kiinni? Jos on valittava kahdesta vaihtoehdosta
- mukava
- epämukava
valitsen kyllä tuon epämukavan. Ei liene kovin miellyttävää tulla nostetuksi suustaan veneeseen, vaikka nyt olisikin vähän vähemmän hermoja leukaperissä. Kokeilkaapa, jos ette usko. Onneksi kala ei kuitenkaan osaa huutaa. Olisi aikamoinen meteli talvisella jäällä, kun pilkkimiehet vetäisivät tuskissaan huutavia ahvenia jäälle potkimaan (ja lisää huutamaan). Etikkaa on tuokin.
Jotakin pitää ihmisen syödä. Minusta liha on joskus oikein hyvää, ja kala maistuu vallan herkulliselta. Salaatti ryydittää sopivasti molempia ja siihen monesti laitetaan loraus etikkaa. Ihan vaan ruuansulatusta nopeuttamaan.

Impivaaraan, veljet marssivat he

Seitsemän lihavaa ja seitsemän laihaa. Tai yhteensä seitsemän lihavaa ja laihaa. Oikeastaan vain yhteensä seitsemän, kun kukaan heistä ei ole lihava tai laiha. Peräkkäin he marssivat halki kevättalvisen kaupungin, samaa tahtia yhdessä: vasen, vasen, vasen, kaks, kolme. Askel on reipas ja päättäväinen, katse ei harhaile katujen varsiin. Mikään ei horjuta noiden seitsemän miehen matkaa. Autot pysähtyvät kunnioittavasti suojateiden eteen, ikkunat ruuvataan kohteliaasti kiinni ja lukitaan sähköisesti, päiväkodin lapsiryhmä pysähtyy ja pienet tytöt ja pojat laskevat kätensä alas ja katsovat tarkasti edessään marssivia miehiä. Vasen, vasen, vasen, kaks, kolme.
Talitiainen laulaa kevättään: titityy, mutta pysähtyy titit... ja hypähtää ylemmälle oksalle.
Kuin Aleksis Kiven seitsemän veljestä, Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero he marssivat kohti Impivaaraa, kohti arjen pakopaikkaa. Jo näkyy kaukana taivaanrannassa keltainen aurinko, jo loistaa kultainen kehrä korkealla kannella. Sitä kohti ovat matkalla he, nuo Häggmannin komeat pojat, kesken aamupalaverinsa itsensä matkaan saattaneet.
Astuvat he yksissä tuumin kultaisen valon alle, menevät sisään suureen tupaan ja keräävät kainalonsa täyteen monenmoista tarpeellista. Ja iloisesti keikkuu veljesten olalla säkki, kun he taas kotiansa kohti kulkevat. Suloisesti kilahtelevat maltaisten oluiden lasikuoret, kun miehet säkkiänsä heilauttavat. Ja tuikea on miesten laulu, joka kajahtaa kuin yhdestä kurkusta: "Lidl on halpa;-)"

Jaguaari on miestä nuoleva kissimirri

Jaguaari on suuri, amerikkalainen kissaeläin. Meksikon ja Argentiinan välimaastoissa se hengenpitimikseen vaaniskelee pienempiään ja syö makeasti suihinsa. Liharuoka on sen mielestä hyvää eikä se paljon salaatista perusta. Ei parane piereksiä kaunista turkkia loppupäästä piloille.
Yksin ja uljaana se vaaniskelee viidakoissa saalistaan, hyökkää nopeasti kimppuun ja puraisee päästä ruokansa hengiltä. Joskus muinoin lienee syntynyt sellainenkin jaguaari, jota tuo varsin brutaali ruokailu on etonut ja on niin ollen pyrkinyt olemaan enemmän kasvissyöjä, mutta kuollut samoin tein sukupuuttoon. Jaguaari on lihansyöjä. Ja ihminen on sen tärkein saalis. Ehdottomasti.
Elettiin pitkällä iltapäivää ja surffailin netissä sivuilla jos toisillakin. Oli kissaa jos jonkinlaista, pientä ja suurta, kovaa ja pehmeää, kunnes tunsin voimakkaan puraisun pääni ympärillä. Jaguaari tappaa saaliinsa puraisemalla kallon hajalle. Pääni oli syvällä sen hampaissa ja ote oli vahva, voimakas, irtipäästämätön. Yritin riuhtoa, pyristellä, kamppailla, vääntää, kääntää, ponnistaa, jännittää.
Jaguaari oli kaunis, sen turkki kiilteli ja silmät katsoivat minua värähtämättä keltaisina, mustaviiruisina. Se irrotti minusta hampaansa, liikkui suloisesti muutaman metrin päähän minusta ja pysähtyi. Jos liikahtaisin, värähtäisin, se iskisi minuun heti.

Kirjoitin:"Toivon, että otatte minuun yhteyttä mahdollisimman pian." Ja sitten tuli vastaus.
- Kiitos yhteydenotostasi. Tarjoamme sinulle sinua kiinnostavan auton seuraavin ehdoin: Jaguar...

Rakkaus on hehkeyden lumilapio

Amerikassa kaikki on... Jokainen tietää tuon puuttuvan sanan. Kun amerikkalainen pienyrittäjä avaa autotallin oven, ulkona on puolen maailman markkinat. Kun taas suomalainen pienyrittäjä avaan oman autotallinsa oven, ulkona on metri lunta. Ehkä näin on. On toki lunta Amerikassakin, mutta halu kaivautua esiin on taas sitä puuttuvaa sanaa eli suurempaa.
Minä en erityisesti ihannoi mitään yksityisiä yhteiskuntia paitsi tietysti tätä Suomea ja suomalaisten luomaa demokratiaa. Se on jotakin käsittämättömän hyvää ja täydellistä, ettei sitä aina edes ymmärrä. Mutta jotakin aina hyvästäkin voi puuttua ja se on itsetunto. En tarkoita sellaista joutavanpäiväistä keekoilua, että ollaan parhaita ja muut eivät ole mitään. Sillä ei ole itsetunnon kanssa mitään tekemistä. Itsetunto on itsensä arvostamisen kautta myös toisen ihmisen näkemistä ja huomioimista. Se on positiivista naapurikateutta. Jos naapuri ostaa hienon auton, haluaa itse olla vielä ahkerampi ja toimeliaampi ja ostaa itselleen vieläkin hienomman auton eikä suinkaan käy kateuksissaan puhkomassa naapurin auton renkaita.
Amerikkalainen sanoo herkästi: "I love you." Hän osaa arvostaa noiden sanojen hehkeyttä. Suomalainen ei sano herkästi edes omalle rakkaalleen: "Rakastan sinua."
Hehkeys? Se on sitä, mistä ei voi olla pitämättä. Hehkeys voisi olla vastakohta nihkeydelle. Amerikkalaiset ovat aina olleet markkinaväkeä, siis hyviä markkinoimaan eli saattamaan tuotteen perille asti lopulliselle käyttäjälle. He ovat ymmärtäneet hehkeyden merkityksen. Hehkeään on helppo rakastua. Ainakin siihen on helpompi rakastua kuin nihkeään. Voidaan siis ajatella, että kun ihminen on hehkeimmillään, häneen on helppo rakastua tai että häneen ei voi olla rakastumatta. Rakkaudessa on myös itsetunto vahvimmillaan, kun ei vastavoimaa ole sillä hetkellä olemassakaan.
Rakkaus on siis paitsi kemiaa, myös tehokkaan ja oivaltavan markkinoinnin ihanainen lopputulos - kuin hehkeyden lumilapio, joka on heittänyt lumet autotallin ovelta.

Matkalla ensimmäiseen työpaikkaan: siis huomisesta viis

Liftasin kaverin kanssa nelostien varressa, ja täydessä öljylastissa oleva rekka poimi meidät kyytiin ja kuljetti Vääksyyn asti. Siitä matkaa jatkettiin kuorma-auton hytissä Sysmän kirkonkylälle. Pari pitkätukkaista hippipoikaa oli menossa kesätöihin jalostussikalaan Sysmän Särkilahteen Hakalan tilalle. Voi sitä onnea: pari kymppiä päiväpalkkaa, nykyeuroissa kolmisen euroa.
Odottelimme linja-autoa matkahuollon baarin pöydässä ja ennenkuin auto ehti pihaan asti, meidät oli pyydetty tulevana viikonloppuna jo kotibileisiin. Hmm. Reippaita tyttöjä Hämeessä.
Bussi kaarteli mutkaista ja mäkistä hiekkatietä reilun kymmenen kilometrin matkan ja pysähtyi viimein Särkilahden kyläkaupan pysäkille. Astuimme ulos. Tiellä oli väkeä ja vastapäisen nuorisoseuran talon pihapiiri vaikutti varsin iloiselta. Koko kylä oli sievässä nousuhumalassa, mikä minusta tuntui lähinnä unennäöltä. Meidät toivotettiin sydämellisesti tervetulleiksi, vaikkei meitä kukaan tiennyt edes odottaa. Meitä halattiin ja pyydettiin tulemaan mukaan juhlimaan. Kylän kauppias täytti 50 vuotta. Silloin eivät saisi pohjanmaan pitkätukkaiset sikalan rengit janosta kärsiä tai vieraiksi itseään tuntea, vaan joukkoon meidät haluttiin heti ja syvälle. Mikäpäs siinä oli kesätointa aloitella. Ja ennenkuin alkukesän aurinko ehti mailleen, olimme riemullisessa humalassa ja mökkipolulla raikui nuorten miesten reipas laulu. Työ alkaisi seuraavana päivänä, mutta onneksi vasta seuraavana. Kerrankos sitä vietettiin kauppiaan synttäriä. Ja se oli sentään koko kylän yhteinen juhla. Viis siis huomisesta.

Haipuripoikaa

Viikonlopun nettilehdestä luin otsikon, joka soi paljon kauniimmin kuin sen tarkoitus konsanaan onkaan. Rallattelin pari päivää tuota lukemaani ja se on saanut mielessäni aika monenlaisia tarkoituksia ja merkityksiä.
Jossakin päin maailmaa poika oli mennyt uimaan ilmeisesti mereen (itse juttua en lukenut ollenkaan) ja kuinka ollakaan, julma ja tietämätön hai oli sattunut pojan kanssa samalle reitille ja kuvitellut myös uimahousuisen ihmisen olevan ruokaa ja vähän näykkäissyt kuin alkupalaa. "Hai puri poikaa!"
Haitari raikaa. Japanin kieleen on ovelasti varastettu kirjoituskonetta tarkoittava sana englannista. Typewriter on japaniksi taipuraitaa. Näppäriä ovat japanilaiset nappaamaan lännestä, mutta onneksi palauttavat samantien tänne takaisin aivan vain pientä korvausta vastaan. Mutta minä lainaankin nyt suomea suomenkielestä ja annan sille uusia, itämaisia merkityksiä ihan ilman korvausta.
Niinpä sitten levittelin eilisiltana haipuripoikaa olkapäähän ja kuvittelin, miten se auttaa kipuihin ja tuskiin. Sehän on kuuluisaa korealaista tai japanilaista "tiikerisalvaa", mutta tehty toki hainrustosta ja hammasjauheesta ja muista mystisistä ja vaikeasti saatavista ainesosista. On se myös oiva salva... Niin. Haipuripoikaa auttaa ihan mihin vain. Eikä siinä ole raskasmetalleja eikä lisäaineita. Jo yli 30.000.000 aasialaista ja amerikkalaista on todennut sen tehon. Mikset siis sinäkin. Tilaa heti haipuripoikaa - saat kaksi voidetta yhden hinnalla. Eikä siinä vielä kaikki.