keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Nuo oravat, käet ja koiran ulvomiset

Käki tulee pihapuuhun kukkumaan kuolemaa. Ei ole enää väliä, montako kertaa se kukkuu, yhden tai yhdeksän. Kylmät väreet kulkevat pitkin pihamaata, koko muu luonto vaikenee, vesi jäätyy ja kuurankukat ritisevät ikkunaruuduissa keskellä kesää. Kukkuu - ja kuolema kolkuttaa. Mutta kuka on se onneton, joka joutuu lähtemään, kuka on jo kuoleman oma.

Lapsuuteni oli taikauskon ja uskomusten pelottamaa. Oli äitini mukaan monta kertaa todistettu, että rottien lisäännyttyä laumoiksi asti myös ikävyydet kasvoivat. Kun kasvoivat rottalaumat tarpeeksi suuriksi, tuli sota ja oli lähdettävä evakkoon. Se oli jo kahteen kertaan toteen näytetty. Äitini ei minua säälinyt eikä tiennyt syvälle mieleeni polttavansa pelkoa, kun tarinoi pihapuun oravan olevan ovenkahvaa kääntävä kuoleman koura. Tai kun ulvahti pihalla koira, ei sekään hyvää tiennyt. Muistan hyvin pienenä poikana oravan kivittäneeni pihakoivuun ja sen koiralle syöttäneeni tai ainakin aikoneeni. Tosin koiraa orava lakkasi kiinnostamasta heti, kun se huomasi olevansa köydestään irti ja luikki kauas kylille karkuun minun paniikistani ja kuoleman pelostani piittaamatta. Mutta oravan minä puusta hätistin aivan väkisin ja itkussa kurkuin.

Jos kuului pihapuusta tikan nakutus, paha oli enne siinäkin. Ei tullut oiva kummin synkkien metsien arka lintu pihapuuta hakkaamaan. Kuoleman kolkutusta oli tuon teräsnokan viaton ateriointi pihakoivussa tai seinähirren matoisassa apajassa.

Tuota armotonta tikan hakkaamista olen nyt jo useana kesänä kuunnellut aivan pihapiirissäni. On käynyt palokärki pyrkimässä vanhaan linnunpönttöön, käpytikka pärryyttänyt pihakoivussa ja käenpiika näyttäytynyt käenharmaana oksallaan. Kesämökki Norrbottenissa on Perämeren rannassa erämaan reunalla. Vaikka liki kulkeekin tie eikä lähimpään kaupunkiin ole kuin reilu peninkulma, luulevat nuo kaikki kuoleman linnut olevansa oikeassa erämaassa ja metelöivät kuin eivät olisi kuolemanpelkoista ihmistä konsanaan nähneet.

Niin kampasin hiukseni pystystä ensimmäisen mökkikesän jälkeen ja nyt olen jo noihin luonnon ääniin hyvin tottunut. Osaan ilman pelkoa ihailla niitä ja kuunnella tarvitsematta kivittää reviriiään puolustavia tai kumppania kaihoavia luontokappaleita. Olen laskeskellut, että olisivat sukulaiset ja tuttavat ja vähän oudommatkin hyvän päivän kaverit jo manan majoille muuttaneet, jos kaikki kukkumiset ja nokkimiset olisivat kuolemasta kertoneet. Mutta jos kulkee musta kissa tien yli, sylkäisen kolme kertaa vaikka auton takapenkille tai kioskijonossa takana seisovan silmään. Ei auta kuoleman ja onnettomuuksien kanssa kuitenkaan aivan leikiksi heittää.


tiistai 30. heinäkuuta 2013

Turvallista, kun on turvalasi

Kaikki haluavat, että kaikki on kaikkialla turvallista. Kaikki tekevät aivan kaikkensa, ettei mitään kenellekään sattuisi. Turvaura, turvakaukalo, turvavyö, turvatyyny, turvakenkä, turvakamera, turvalukko, turvalasi... Lakikin vaatii, että pitää ennalta ehkäistä kaikki turvaton, mikä ehkäistävissä on.
POKS!

Sämpylät paistuivat uunissa ja taikina sai kylkiinsä kullanruskeaa väriä, ja hento höyry nousi uunin yläosan ilma-aukoista. Uuni oli kuuma, sillä sämpyläohjeessa mainittiin paistumiseen tarvittavan 225 astetta lämpöä. Siinä jo vesi kiehuu kaksi kertaa ja neljäsosan päälle;-)

Täti ja pieni sisarentyttärensä leipoivat niin kuin heillä aina yhdessä ollessaan tapana on. Tyttönen katsoi vähän väliä uuniin, joko olisivat sämpylät kypsiä. Turvallista oli tarkkailla leivonnaisten värittymistä, kun uunissa paloi kirkas valo ja turvalasi esti lasta polttamasta itseään. Uunikauppias oli tuosta lasista erikseen maininnut.
- Kun lapset uteliaina painavat kätensä milloin mihinkin, on hyvä tuommoinen turvalasi.
Niin sanoi kauppias ja häntä uskottiin.

POKS!

Täti ja sisarentyttärensä jähmettyivät leipomustensa ääreen, kun suuri pamaus kumahti keittiössä ja lasinsirut lensivät kaikkialle pitkin lattiaa. Uunin turvalasi räjähti pienen pieniksi lasisiruiksi ja molemmat leipurit seisoivat sirujen ympäröiminä voimatta itseään vahingoittamatta avojaloin paeta mihinkään. Mutta onneksi oli nälkäisiä sämpylöiden odottajia, jotka auttoivat leipurit pulasta ja kantoivat nämä turvaan. Yhdessä ihmeteltiin, miten turvaksi laitettu lasi voi räjähtää kesken leipomusten.

JÄLKINÄYTÖS

Täti soitti kodinkoneen myyjälle ja ilmoitti asiasta. Myyjä sanoi, ettei uunilla ollut enää maahantuojaa, joka vastaisi vahingosta. Hän pyysi ottamaan yhteyttä yritykseen, joka huoltaa tuon merkkisiä laitteita. Huoltoyrityksen edustaja puolestaan kertoi, että turvalasin räjähtäminen on tavallista eikä kenelläkään ole mitään korvausvelvollisuutta. Räjähtäneestä turvalasista ei vastaa kauppias, ei maahantuoja eikä valmistaja. Eikä ehkä kotivakuutuskaan, koska lasin arvo on todennäköisesti pienimpi kuin omavastuu.

ENTÄS JOS

Kaikki päättyi onnellisesti: kukaan ei loukkaantunut tai vahingoittunut turvalasin räjähdyksessä. Mutta entäpä jos jompi kumpi leipureista olisi juuri sillä hetkellä katsonut uuniin. Entäpä, jos jompi kumpi olisi saanut lasinpaloja silmiinsä. Räjähdyspaine on ollut kuitenkin melko kova, koska siruja oli ympäri keittiötä. Olisiko silloinkin asiakkaalle vastattu, että sattuuhan sitä vahinkoja, kun on turvalasia.