Vaalit on käyty, edustajat valittu, puolta on pidetty ja
joukoissa on seisty. Suomen kansan enemmistö, yli 70 prosenttia on ollut
varmasti jotakin mieltä. Loput ovat hekin olleet jotakin mieltä, mutta eivät
ole nähneet tarpeelliseksi nousta ylös seisomaan minkään aatteen tai ihmisen
puolesta. Ymmärrän heitä. Tässä maailmassa on hyvin vaikeaa olla samaa mieltä
minkään ryhmittymän kanssa varsinkaan, jos oma mieli on hitusenkaan empaattinen
tai tuntee sympatiaa ihmisyyttä kohtaan.
Kaikkien puolueiden edustajat tunsivat vaalien alla syvää
sympatiaa vanhuksia kohtaan ja jokainen oli vuorollaan hyvin järkyttynyt
vanhusten hoidosta tai sen puutteesta. Mutta kaksisataa kansanedustajaa on
kovin pieni joukko vastustamaan suurta liikekoneistoa, jonka päätoimi on kerätä
rahaa ja jakaa sitä avokätisesti vapaaehtoista lainaa vastaan. Lainaksihan
osakkeenomistajat ovat rahansa antaneet ja ottavat sen pois silloin, kun
parhaaksi näkevät. Jos vanhus tai mikä tahansa muu hyödyke ei tuota tarpeeksi,
siitä luovutaan ja etsitään uusi ja tuottavampi kohde - joukko, jossa seisoa ja
menestyä.
Koska rajat ovat ainakin vielä toistaiseksi auki, täältä voi
vapaasti lähteä mihin tahansa maailmankolkkaan oman asiansa puolesta seisomaan.
Nuoret idealistit pakkaavat laukkunsa ja lähtevät kuka tienaamaan leveämpää
leipää tai hankkimaan parempaa koulutusta, kuka ase kädessä taistelemaan
aatteensa puolesta asiaan millään tavoin liittymättömiä ihmisiä vastaan.
Sodat
eivät enää ole sotia pelkästään sotilaiden kesken, vaan katalia hyökkäyksiä
ennalta arvaamattomiin kohteisiin.
Pommit viritetään sinne, missä niillä saadaan eniten huomiota ja tuhoa,
ei sinne, missä on kuviteltu, sotaisa vihollinen. Voiko jonkin ideologian
puolesta tappaa lapsia tai räjäyttää matkailijoita taivaan tuuliin? Tai voiko sotilas
sattumanvaraisesti ampua mieltään osoittavien ihmisten sekaan tietämättä, kuka
kypärään osuneen kiven heitti tai tunnistamatta, kuka tuossa metelöivässä
massassa seisoo kenenkin joukoissa? Tai voiko metelöivästä joukosta ampua täysin
tietämättä, kuka luodin tielle sattuu?
Entäs sitten, kun omat joukot sortuvat ja ihminen huomaakin
seisovansa aivan yksin. Juha Sipilä myönsi vaalitappionsa, mutta peitti pettymyksensä
rentoon hymyyn. Hänen elämältään ei mennyt pohjaa pois, vaikka oma väki osin hylkäsi.
Valta vain vaihtui taustavaikuttajan rooliin eikä sekään liene vähäinen saati
yksinäinen.
Suomalainen ISIS-vaimo, Sanna lähetti Syyriasta koti-Suomeen
äidilleen viestin, että hän haluaa palata kotiin. Mutta hänen hymynsä tai
kyyneleensä eivät kerää sympatiaa tai herätä empatiaa. Kotiovi ei aukea, rajat
pysyvät kiinni, mihin tahansa hän ikinä tahtoisikaan päästä. Sannan joukot
sortuivat, kun aseet riisuttiin, pommit purettiin, lapset ja ystävät haudattiin.
Maailma hylkäsi aatteen takia taistelleen ja aatteen joukoissa seisoneen. Suren hänen kohtaloaan, mutta hänen aatteensa
puolesta en soisi kenenkään seisovan.
