Ystävyydellä: herra

Elettiin aikaa, jolloin veroilmoituksen allekirjoituksen yläpuolella luki teksti: Kunnian ja omantunnon kautta. Silloin vielä uskottiin noinkin abstrakteihin asioihin ihan valtion rahankeruun pääinstituutiossa.
Nimismiehen puhelin soi. Verojohtaja soitti:"Kuule, nimismies. Mitäs nyt tehdään? Tuli ylikonstaapelin veroilmoitus ja siinä on viivattu yli kunnian ja omantunnon kautta ja päälle on kirjoitettu: ystävyydellä.

___________________

Verotoimistoon astui vihainen mies. Verojohtaja yritti rauhoitella kaltoin kohdeltua asiakasta ja ilmoitti olevansa sentään tuomarismies, lakimies. Asiakas ei tuosta hätkähtänyt.
- Vaan minä olen herra. Se lukee tämänkin kirjeen kuoressa: herra Jussi Halmetniemi.

Kuvani paloi

Sattuipas noissa alla mainituissa juhlissa, että tapasin muutaman vuoden ikäisen Oliverin. Esittelin hänelle itseni joulupukin veljenä ja tonttuna. Onhan minulla tuohon rooliin olemassa visuaaliset edellytykset: pitkä parta ja muutenkin tonttumainen ulkomuoto. Lapsi ensin hämmästyi ja sitten ehkä vähän pelästyikin. Kukapa ei maailmanluokan kuuluisuuden edessä joskus menisi aivan sanattomaksi ja hämilleen.
Myöhemmin iltapäivällä Oliver oli ollut mummunsa (on muuten aika mummu) kanssa kaupungilla käymässä ja aikoneet palata takaisin juhlapaikalle. Oliver oli vähän peloissaa kysynyt: "Onko se tonttu siellä vielä?"
Kuvani paloi yhden ihmisen sieluun lopuksi elämää.

Aika on jakamatonta

Viikonloppuna vietettiin hyvien ystävien juhlaa. Syötiin hyvin, juotiin hyvin eli ravittiin ruumista kaikin mahdollisin keinoin, mutta mikä kuitenkin kaikista tärkeintä, sielu tuli kylläiseksi. Seuraavan päivän iltana oli taas fyysisesti nälkä, mutta mieli on vieläkin aivan täynnä yhteistä iloa ja riemua.
Aikaa ei jaettu, vaan pidettiin se yhteisenä.
Raamatussa sanotaan osuvasti, että ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Herran suusta lähtee. Raamatun sanomisia ei parane mennä muuttelemaan, mutta ajattelen asiaa vieläkin täsmällisemmin, ettei ihminen elä ainoastaan ruuasta, vaan jokaisesta hyvästä ja kannustavasta sanasta, jonka ystäviltään (Jumalahan loi ihmisen omaksi kuvakseen siis) kuulee, jokaisesta positiivisesta eleestä ja ilmeestä, hyvästä teosta. Moitekin on silloin tällöin paikallaan, mutta enpä nyt muista yhtäkään tilannetta elämäni varrelta, jolloin olisin moitteesta ilahtunut. Opiksi olen saattanut ottaa, mutta riemua tuskin olen tuntenut. Enkä aivan varmasti ole mieltäni ylentänyt yhdestäkään aiheettomasta moitteesta tai ylimielisestä huomautuksesta. Mutta kiitos saa minut lentämään, kannustava sana nostaa minut siiville.
Raamatussa sanotaan myös, minkä haluat tehtävän itsellesi, tee se toiselle. Siksi aikaa ei kannata jakaa, vaan pitää se yhteisenä. Se, mikä on yhteistä, kuuluu meille kaikille. Kun on ystävän juhlassa mukana, on jakamassa iloa ja kaksinkertaistamassa sitä. Siksi mieli pysyy ruumista kauemmin ravittuna.

Luonnollisen poistuman apostoli

Aamuteeveessä puhuttiin kalliista vanhustenhuollosta, ja Nivalassa sen sanottiin olevan Suomen kalleinta: 18.000 euroa jossakin ajassa. En ehtinyt tuota uutista juuri tuolla kohtaa niin tarkasti kuunnella, mutta voisin olettaa vanhuksen hinnaksi tuon vajaan parikymmentä tuhatta euroa vuodessa. Peruspalveluyhtymä Kallion toimitusjohtajaa haastateltiin ja säästöjä on luvassa rutkasti. Puhuttiin luonnollisesta poistumasta, joka tässä tarkoittanee yksinkertaisesti vanhojen ihmisten kuolemista ja sitä kautta isosta säästöstä vuositasolla. Ja katsohan kummaa: kuva leikkautui meidän oman kahvilapöydän mieheen eli eläkkeellä olevaan kirkkoherraan, joka joko pimeissä töissä oli puhumassa vanhuksille tai sitten vähän eläkkeen jatkoksi rehellisesti verokirjalla vanhoja muisteli. Tai vaan hyvää hyvyyttään kävi seurakuntalaisia tapaamassa. Puhetta ei kuulunut, mutta asiayhteydestä päätellen saattohoitoa oltiin antamassa, luonnollista poistumaa valmistelemassa. Loppukuvissa kaunisteli Nivalan komea puukirkko.
Häggmanin kahvipöydässä istui taas myöhemmin tuttu joukko mukavia miehiä ja näiden joukossa Australian auringosta juuri palanneena tummahipiäinen luonnollisen poistuman apostoli, se teeveestä tuttu.

Sikaenergiaa

Juttelimme aamusella atomienergiasta. Sellaista jauhava mylly saattaa tulla meitä lähelle jo lähivuosina, mikäli on uskominen erään Pyhäjoen kunnanvaltuutetun lobbaustaitoihin. Turvallista kuuluu olevan atomienergia näinä päivinä ja se on hyvä. Mutta minua edelleenkin kiehtoo lietelanta vaihtoehtoisena energiana. Olisi se jotenkin turvallisempaa tai ainakin kärsällisempää uraanin halkeamiseen perustuvaan voimaan nähden.
Sikala: jokainen sika asetetaan jo possuna saparo tiettyyn suuntaan ja kerätään kaikki peräpään energia talteen kasvatusvaiheesta alkaen pienellä siipirattaalla, joka pyöriessään tuottaa energiaa. Siat virtsaavat elämänsä aikana valtavasti päätellen niistä kärrymääristä, jota lietelantaa keväisin ja kesäisin ja syksyisin ja lauantaisin ja sunnuntaisin pelloille ajetaan. Viisisataa sikaa pyörittää jo melkoista generaattoria.
Säiliö: säiliön kaasut kerätään talteen ja pullotetaan. Miten tuo sitten tapahtuu? En minä tiedä. Minä olen mainosmies enkä kemisti, mutta kyllä kemistit varmaan tuon jutun ratkaisevat käden käänteessä.
Tuli muuten kuriositeettina mieleen, että lietelannassa ei ole lainkaan häkää ja sehän on pelkästään hyvä asia. Häkä on tuo salakalava hajuton, mauton ja väritön kaasu. Ja kuten tunnettua, lietelanta haisee ja varmaan maistuukin pahalle ja on riskin väristä. Siinä ei siis ole häkää, joten sen käsittely laitoksessa on turvallista ja terveydelle vaaratonta. Ympäristölle siitä on haittoja ja siksi sitä ei saisi jalostamattomana ympäristöön päästääkään. Siitä siis pitää tehdä sikaenergiaa atomivoiman kanssa kilpailemaan.

Olen ylpeä uskostani, mutta...

On vuosi nolla. Synnyn. Vuonna kolme osaan jo puhua ja vuonna 20 kykenen lupaamaan. Lupaan olla pappina lopun elämäni. Ja lupaan, etten kaapuani muuksi muuta enkä muihin töihin mene, vaikka tulikiveä taivas sataisi ja vuoret väistyisivät ja kukkulat horjuisivat.
Tulee vuosi 2009. Olen edelleen sama, jumalaton ihminen, pappi, joka nuo lupaukset pari tuhatta vuotta sitten ilmoille saneli. Hiukseni ovat käyneet harmaiksi, muistini heikoksi, hampaani huonoiksi, selkäni kumaraksi, käteni käppyröiksi eikä niissä enää sulkakynä pysy puhumattakaan hiirestä. Aivot vielä jotenkin toimivat ja niinpä päätän kaikessa hiljaisuudessa pyrkiä EU-parlamenttiin kansakunnan etua ajamaan.
Alkoivatpa piispat muistella menneitä ja löysivät nuo pari tuhatta vuotta sitten antamani lupaukset ja pyysivät minua riisumaan kaapuni ja luopumaan vanhasta virastani.
Olen aina ollut ylpeä uskostani. Jumalankin olen aina yrittänyt askareitteni ohella muistaa, hänen töissään kun tavallaan olen. Mutta vaihtelu virkistäisi.
Raskain sydämin siis aukaisen kaapuni nyörit, jotka kauan sitten kiinni solmin. Riisun vaatteeni ja ripustan sen naulaan. Tekisi mieli rukoilla ja sanoa: "Niin. Enhän minä tätä sinun pyynnöstäsi riisunut enkä sinua vastaan. Ihmisen pyynnöstä sen tein, kun ihmistä halusin sinun nimissäsi puolustaa. Itseäni vastaan sen teen, kun kerran kauan sitten lupasin vain tätä kaapua kantaa. Sinulle toki kelpaisin alastomanakin. Anna minulle siis vaatteeni anteeksi."

Norjalaiset ajavat öljyä peltoon

Keskinorjalainen maantie on leveä ja mutkainen, nousee ylös kaltevasti kuin lentokone nousukiidon jälkeen ja laskeutuu sulavasti laaksoon kaarrellen kuin taivaan lintu leposijalleen. Traktori vetää perässään mustaa säiliötä, hiljentää yhdystien risteykseen ja poikkeaa pellolle, avaa säiliön hanat ja musta öljy ruiskuaa viuhkana pellolle ja värjää sen kiiltävän mustaksi. Tumma tuoksu täyttää tienoon.
Eihän noin tapahdu, koska norjalaiset ovat järkeviä ja viisaita ja ymmärtävät pumpata öljyn merestä, jalostaa sen polttoaineeksi, dieseliksi, lentopetroliksi, bensiiniksi, lämmitysöljyksi... Ei heille tulisi mieleenkään ajaa öljyä pellolle, vaikka sillä maa ei tuhoutuisikaan, vaikka linnut eivät siihen itseään sotkisi. Norjalaiset ymmärtävät, että musta, arvoton, pahalta haiseva neste voidaan jalostaa arvokkaiksi tuotteiksi ja myydä kalliilla hinnalla.
Pohjalainen tie kulkee suorana ja tasaisena. Montakaan mäkeä ei matkaan mahdu. Suuri traktori vetää vihreää säiliötä perässään, hiljentää yhdystien risteykseen ja poikkeaa pellolle, avaa säiliön hanat ja laskee vihreänruskean, pahanhajuisen liemen pellon pintaan. Hirvittävä lemu täyttää tienoon.
Noin tapahtuu, vaikka jo kauan on tiedetty lietelannan soveltuvan jalostettuna vaikkapa arvokkaaksi polttoaineeksi, energiaksi, jonka voisi kalliilla myydä sitä tarvitseville. Nyt se levitellään jalostamattomana pelloille viikonloppuisin peltovarsien ihmisten riesaksi, ohi ajavien riesaksi, kirkonkylien ja kaupunkien asukkaiden riesaksi, kesäjuhlien julkean jumalattomaksi harmiksi.
Afrikkalainen kuivaa lehmänlannan ja polttaa sen sitten hellassaan ja tekee tulella ruokaa. "Luonteeltaan neekerit ovat iloisia ja huolettomia ja pitävät paljon soitosta ja meluavista leikeistä."*) Noin sanotaan viisikymmentäluvun suomalaisessa maantiedon oppikirjassa.

*)Iivari Leiviskä: Koulun maantieto, WSOY 1950

Lemmikki ja lätty

Ihminen opetteli puhumaan, koska hänelle kasvoivat sattuman oikusta isot ja tehokkaat aivot. Ihmisellä itsellään ei siihen liene ollut kovinkaan suurta osuutta. Niin vain on käynyt. Mutta puheeseen ja sanoihin onkin sitten eri ihmisillä ollut mitä suurimmassa määrin merkitystä, ja sanojen ja sanoista johdettujen nimien keksijät ovat olleet hyvin romanttisia ja varsin leikkisiäkin ihmisiä. Joka tapauksessa he ovat olleet ja ovat edelleen erikoisen älykkäitä ja nokkelia.
"Älä unohda minua." Pidä siis minut mielessäsi, vaikka elämäsi tiellä tulisi mitä vastaan. Sitähän tuo tarkoittaa. Saksalainen on keksinyt antaa tuon herkän pyynnön nimeksi kukkaselle, jota me suomenkielessä kutsumme lemmikiksi: das Vergissmeinnicht. Kuvittele vaikkapa mies makoilemaan nurmelle ja katsomaan pientä, hentoa kukkasta. Hän kirjoittaa pieneen, siniruutuiseen vihkoon kukalle uuden nimen:"Älä unohda minua." Rakastunut hän oli kai, kaipaus syvällä sydämessä.
Mutta Suomessa ja Ruotsissa ovat mielestäni kyllä maailman parhaat sanojen keksijät. Lätty todistakoon sen. Ruotsalaisen lätty on plätt. Se ei voisi olla mikään muu, koska tuon sanan voi kuulla ja nähdä yhtä aikaa. Plätt.
Mutta vaikka varsinkin suomalaiset osaavat nimetä asioita onomatopoeettisesti (molskis ja loiskis), minusta maailman kaunein sana on kuitenkin englantia: archipelago (sama sana on käytössä monessa muussakin kielessä, mutta se lausutaan eri kielissä eri tavalla). Tuntuisi, ettei sana, jossa on enemmän konsonantteja kuin vokaaleita, voi olla kaunis, mutta tuo sana soi minun korvissani pehmeänä ja lempeänä. Ja mikä kaikkein hassuinta, minä en edes ole meristöihminen, en purjehtija, en veneilijä. Mutta kai minä sitten saaristoa salaisesti rakastan. "Älä siis unohda minua."

Mistä sen fiksun ihmisen tuntee

Mistä tuntee fiksun ihmisen? Hänet tuntee esimerkiksi siitä, että kun hän tulee hiekkatiellä autolla ajaen jalankulkijoita vastaan, hän hiljentää vauhtia ajatellen jalankulkijoitten mukavuutta. Peiliin katsomatta hän ymmärtää, että auton takana pyörii valtava pölypilvi ja tuuli vie sen sitten johonkin suuntaan, aika usein jalankulkijoiden nieltäväksi.

Pyydetäänpäs tarjous

Muistelen edellistä taantumaa tai sanotaan sitä sitten aivan rehellisesti lamaksi. Silloin elettiin kovia aikoja. Miestä meni kuin Kollaalla, mutta kesti se Kollaa kuitenkin. Palattiin tavallaan juurille, ihmisen perusarvojen äärelle ja alettiin taas kuunnella toista ja ennen kaikkea nähtiin vierellä kulkevan muitakin samanmoisia. Oltiin yhtä suurta, köyhtyvää perhettä.
Nyt ei vielä puhuta lamasta, vaan sanotaan meidän elävän keskellä vahvaa taantumaa. Tuo vahva-sana on lohdutusta arjen tuskaan. Parempi vahva taantuma kuin heikko olo. Kaikilla aloilla taantuma ei vielä onneksi näy eikä lamasta vielä puhuta ainakaan isolla äänellä. Ollaan hiljaa, jos se vaikka menisi ohitse. Mutta joitakin uusia piirteitä tämä taantuma on tuonut liike-elämään. Tarjouksenpyytäjät kuvittelevat saavansa kaiken nyt ilmaiseksi.
On tullut tavaksi taas pyytää kymmeniä tarjouksia ja niiden mukana melko valmiita suunnitelmia. Kun saa kymmenen tarjouksen mukana kymmenen melko valmista suunnitelmaa, voi loppujen lopuksi tehdä noista suunnitelmista yhdistelemällä ihan oman kokonaisuuden eikä tarvitse maksaa kenellekään mitään. Aika kätevää meininkiä.
Joskus olen ihmetellyt, miten esimerkiksi arkkitehtitoimistot ylipäätään pysyvät pystyssä, kun niiden on osallistuttava kaikenmaailman kilpailuihin ja tarjoushulinoihin valmiiden luonnosten ja pienoismallien kanssa. Kuvitellaanpa, että Hepolan kaupunkiin rakennetaan oopperatalo. Pyydetään kymmeneltä arkkitehtitoimistolta tarjous ja suunnitelmat ja pienoismalli. Ja yksi saa sen sitten tehtäväksi, jos sekään. Ensimmäiselle maksetaan 3000 euroa "palkintoa", muille ei euron latia. Ja tätä peliä käydään melkein kaikenlaisten suunnittelutoimistojen kanssa.
Eikä tässä vielä kaikki. Monesti suunnittelija on jo valittu etukäteen, mutta halutaan kuitenkin lisää ideoita muilta suunnittelijoilta. Järjestetään taas "kilpailu" ja pisteet jaetaan melko mielivaltaisesti ja "voittaja" julistetaan ja kerrotaan tulokset sähköpostilla. Tarjouksen summalla ei ole niin väliä, kun pisteitä voidaan jakaa muillakin perusteilla vähän kuin perstuntumalla.
Eihän noihin kilpailuihin toki ole pakko osallistua ja monet ovatkin niiden suhteen varsin kriittisiä. Mutta joskus on pakko vastata huutoon, että pysyy nimi postituslistalla. Eihän sitä tiedä, vaikka joutuu itsekin tarjousta pyytämään. Hmmm. Taidanpa alkaa rakentaa...

Kuuluisuuksien jäämiä

Ihmiset keräilevät kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetonta. Yhdellä on tuhat erilaista Barbie-nukkea ja toisella läjäpäin mainoskyniä. Jotkut keräilevät pieniä ja halpoja esineitä, toiset taas kalliita ja arvokkaita kuten tauluja, kultaa, koruja, autoja.
Sattuipa kerran samaan ravintolapöytään kaksi automiestä. Toisella oli musta ja pöyhevä tukka, pitkät pulisongit, komeat kultavitjat kaulassa, valkoinen, koreilla, hiotuilla lasinpaloilla viimeistelty korkeakauluksinen takki, leveälahkeiset, valkoiset housut ja krokodiilinnahkaiset kengät. Mies puhui matalalla äänellä ja selvästi yritti saada ääneen samettista kaikua kuin esikuvallaan. Hän pyöritti Cadillacin avaimia renkaassa ja kuiskasi puoliääneen vieressään istuvalle:"On muuten Elviksen entinen caddy - mulla meinaan." Vierustoveri katseli avaimia ja miestä eikä edes asentoaan muuttanut. Nojaili huolettomasti taaksepäin, nosti kuitenkin kätensä niskan taakse ja jalkansa polven päälle ja heilutteli jalkaterää.

- Kävin toissa viikolla katsastuksessa. Sanoivat, että mulla on Ristuksen vanaha Taunus.

Mitä mieltä olet

Mitä mieltä olet? Noin kysytään ihmiseltä monta kertaa päivän aikana. Mitä mieltä olet, ettei ortodoksipappi saa pitää papinkaapua, jos hän pyrkii europarlamenttiin demareiden ruusunkukan alla? Mitä mieltä olet miehestä, joka oikeasti onkin nainen ja odottaa lasta? Mitä mieltä olet? Jos tuohon kysymykseen ei kenenkään tarvitsisi vastata, maailma olisi ehkä paljon rauhallisempi ja miellyttävämpi paikka semminkin, jos tuohon kysymykseen ei sekoitettaisi aina jotakin ylempää auktoriteettia. Kun ihmiseltä kysytään, mitä mieltä hän jostakin asiasta on, hän saattaa jatkaa omaa vastaustaan sanomalla: "Sanotaanhan raamatussakin, että..." Tai hän voi jatkaa vastaustaan toteamalla: "Jo lakikin sanoo..." Tai hän voi vedota ikiaikaisiin perinteisiin: "Jo kahden tuhannen vuoden ajan on ollut niin, että..."
Traditions. Ne perinteet.
Tänä aamuna minulta kysyttiin, mitä mieltä olen ortodoksina isä Mitron ja ortodoksisen kirkon kahnauksesta. Ja kun kerroin vastaukseni, pöydässä istunut tuttavani sanoi olevansa minuun pettynyt vaihdettuani joskus aiemmin sanomani mielipiteen kysymykseen, mitä mieltä olen.
Minulta puuttuvat kahden tuhannen vuoden perinteet. Siksi voin sanoa olevani pettynyt omaan kirkkooni, joka niitä perinteitä haluaa näinkin maallisesti vaalia, kirkkoon, joka haluaa riisua papinkaavun poliitikolta ja showmieheltä - ja papilta punaisen ruusun alla.
Musikaalissa Viulunsoittaja katolla juutalainen isä haluaa vaalia perinteitä ja valita miehen tyttärelleen. Tytär taas haluaa naimisiin rakastamansa miehen kanssa. Mitä mieltä olet: kumman valinta aviomieheksi on parempi? Traditions? Aika helppoa meille suomalaisille - vai.

Kukkakaupassa

Kävin kukkakaupassa ostamassa kukkia nääs. Keltaisia ruusuja ja yhden punaisen. Tuli aivan kaunis kimppu, kaksivärinen, kuulemma vähän erilaisempi. Sen punaisen ruusun verran erilaisempi. Kukkakaupassa on tietysti kukkia, se on selvää, mutta on siellä toki paljon muutakin mukavaa. Kauppias esitteli minulle vaaleanpunaiset, kumiset puutarhahanskat, jossa oli kaunis kukkanen varressa kiinni. Kokeilin hanskaa ja totesin sen olevan kelpo sadehanska moottoripyöräreissuille. Hyvin paljon tavallista ajohanskaa erilaisempi. En malttanut olla puhaltamatta sitä täyteen ilmaa ja siitä tuli oikein hieno, vaaleanpunainen utare ja kun varresta sopivasti puristi, ilma poistui hanskasta röplöttävän äänen saattelemana. Ja olipa kauppiaalla Lidlin oluttölkkiä muistuttava tölkkipino kaupan lattialla. Mutta ei tölkissä toki olutta ollut, vaan turvetta ja kukansiemeniä. Kun tölkin aukaisi ja sitä sitten kasteli, siitä piti kasvaa jossakin vaiheessa kukkanen. Joku kuitenkin ostaa sellaisia tölkkejä kotiin ja laittaa ne sitten jääkaappiin ja tietämätön janoinen pikaistuksissaan heittää turpeet turpaan ja joko tukehtuu tai sitten kasvattaa tietämättään sisällään kukkasen tähän hienon maailman kauniiseen kevääseen. Mietin siinä tölkkiä ihmetellessäni, mitä mahtaa äiti ajatella, kun saa olutkorillisen kesäkukkia tai mäyrän turvetölkkejä. Siinä pitää hieno ajatus olla taustalla, että kiitoksen saa - tai olalle taputuksen.

Mikä niitä kaikkia tuntee

Perämaan Oskari oli joutunut poliisille todistajaksi, kun oli nähnyt auton kaahailevan ja tekevän vähäisiä tuhoja. Poliisi oli kysynyt, oliko Oskari nähnyt auton mallia ja merkkiä.
- Niin tuota merkkiä tiijä tai niin tuota malliakaan. Minä kun en tunne ku kolomen linikan ja kunnan volovon.
Syyllistä ei silläkään kertaa tavoitettu silminnäkijästä huolimatta.

Tätä aitaa ei routa väännä - vai vääntääkö

Mietiskelin, miten syvälle pitää aitapaalu maahan lyödä, ettei routa sitä vääntele ja kääntele. Riittääkö metri? Ei riitä. Siitä minulla on lipputangollinen kokemusta. Mutta jos lainaisin Norjan valtiolta öljynporauskonetta ja poraisin maahan noin kilometrin verran reilun kymmenen sentin paksuista teräsputkea ja siitä maan päälle jäisi noin 1,20 metriä, jokohan pysyisi aita suorassa? Tuota pitäisi kyllä jonkun kokeilla. Jonkun semmoisen, jolla olisi rahaa rakentaa kunnon aita.

Puolustus ei kannata

Sattuipa niin, että uudesta autosta varastettiin hienot ja kalliit stereolaitteet. Siististi oli homma käynyt eikä suurta, mustaa aukkoa kummempaa viestiä varkaasta ollut jäänyt - vain muutama jalanjälki auton viereen. Mutta harmitti auton ja soittolaitteen omistajaa mokoma askare. Uusi soittopeli asennettiin kuitenkin pian autoon ja kuinka ollakaan, sekin varastettiin pian toisiin autoihin tunnelmaa luomaan. Silloinpa alkoi ankara puolustustaistelu stereovarasta vastaan ja auton omistaja päätti virittää ansan. Oli selvää, että alakautta oli stereoille menty ja sinnepä siis rakennettiin partakoneenteräansa nimeltään Gillette. Luuli virittäjä sillä satimella stereon säästyvän ahkeralta varkaalta.
Mutta odottipa auton omistajaa seuraavana aamuna ikävä yllätys: stereot olivat hävinneet, auto oli yltä päätä veressä ja auton katon läpi oli isketty rautakanki. Ei kannattanut siis ammattilaiselle vittuilla. Siitä jäi muistoksi muutakin kuin ekologinen jalanjälki. Ja rautakankikin oli vielä autonomistajan omasta tallista.

Perimässä saatu laki

En ota tällä kirjoituksella kantaa politiikkaan enkä ihmisrotuun tai heimoon tai ihonväriin tai kulttuuriin. Mutta en voi olla kirjoittamatta eilisestä uutisesta, jossa kerrottiin yli 40 ihmisen kuolleen häissä kaakkois-Turkissa sukujen välisen riidan aiheuttamassa kaunaisessa hyökkäyksessä. Suurin osa kuolleista oli naisia ja lapsia, mutta luulen suurimman osan ampujista olleen miehiä tai poikia. Kuinkahan paljon enemmän tuon ammutun perheen miesten ja naisten on pitänyt etuilla jonoissa kuin ampujasuvun. Vai varmistiko tuo juhliin hyökännyt suku vain oman jononsa juohevan kulun myös tulevaisuudessa. On joka tapauksessa aivan selvää, että omia etuja ajettiin voimakkaasti kummallakin puolen, toisella vielä voimallisemmin ja verisemmin. Tällaisia me ihmiset olemme. Harva meistä on kuin Gandhi, joka halusi hyvää vain muille.
Kun leijonauros löytää itselleen mieluisan naaraan tai kun uros karkottaa laumasta entisen naaraalle mieluisan uroksen, tämä uusi uros tappaa karkotetun uroksen pennut säälimättä. Se on vahvimman laki eläinkunnassa. Siellä ei oikeutta jaeta korkeissa saleissa eikä lakia lueta paperista, vaan syvältä geenistä. Kumpaa ihminen enemmän tottelee, lakikirjaa vai omaa geeniään? Ehkä kumpaakin, sillä laki on sellainen kuin sitä luetaan, mutta geeni taas sellainen kuin se on perimässä saatu. Se ei kai muutu koskaan.

Kaksi kirvesmiestä

Kaksi kirvesmiestä naulaili talon seinää ja toinen miehistä iski vasaralla peukaloon niin, että kynsi halkesi ja naulankanta painui syvälle peukalon nahkaan ja verta syöksyi tykyttäen pitkin kättä ja käsivartta. Mies imaisi peukalon kuivaksi ja tuumasi: "Raato sentään." Toinen kuunteli ja katseli kärsimättömästi miehen selvästi näkyvää kipua ja tuskaa. Pitkin päivää tuo toinen kirvesmies imaisi peukaloaan ja tuumasi: "Raato sentään." Kun ilta viimein tuli ja työpäivä alkoi olla päätöksessään ja mies oli koko pitkän päivän ajan vain silloin tällöin imaissut kipeää peukaloaan ja tuumannut raatonsa ja sentäänsä, toisen miehen hermot viimein pettivät täysin toisen rauhallisuuteen:
"No kiroa nyt jo perkele!"

Muutama tapettiin motoristien vapputapahtumassa Kalajoella

Ihmiset tönivät toisiaan, lyövät oksilla, puukoilla ja kirveillä edessä seisovaa selkään, vääntävät kädestä pullapalan, kaatavat kuumaa kahvia toistensa päälle ja lyövät kasvot verille ja ihon vereslihalle. Kalajoen vapputapahtuman kahvijonossa on täydellinen kaaos ja anarkia. Loukkaantuneita on siellä täällä hiekkatantereella ja muutama kuollut viruu puitten juurilla kivikoissa.
Ei onneksi olekaan totta tuo, kun on olemassa säännöt: jokainen ottaa vuorollaan. Näin pysyy kuri yhteiskunnassa. Muuan kansanedustaja käveli kuitenkin jonon ohi, otti kahvia ja pullaa ja selitti minun häntä toruessani mokomasta etuilusta, että jos ei osaa omista eduistaan kiinni pitää, miten voi ajaa koko kansan etuja. Hmm. Onneksi noita toisten etujen ajajia ei kovin paljon mahtunut tuonne hiekkarannalle kahvia juomaan. Olisi siitä saattanut tuollainen yllä kuvattu ikävämpi kohtaus syntyä. Ja monessa maailman kolkassa syntyykin uutisten mukaan harva se päivä, kun kaikki haluavat yhtä aikaa ennemmin kuin muut.

Viljapossu maistuu paremmalta

Ihmisillä on paljon hyviäkin tapoja. Yksi oikein hyvä tapa on etsiä ikäville asioille positiivisia ilmauksia - nykyään. Ei puhuta enää hullujenhuoneesta tai hourulasta, vaan käytetään sopivampaa ilmaisua: mielisairaala. Ei käytetä enää vähän halventavaa nimitystä kunnalliskoti, vaan mennään paljon mieluummin vanhainkotiin. Autoon taikka traktoriin ei laiteta varaosia, vaan verkkokaupasta tilataan huolto-osat.
Eilen illalla kerroin ystävälle, miten viljapossu maistuu paremmalle kuin sika, sianliha. Viljapossu on rapea ja rukiinen tai vehnäinen, ei ollenkaan sellainen rasvainen ja läskinen sika. Ja niin tuon jutustelun päätteeksi ystävä totesi, että niinpäs vaan onkin mukavampi sairastua viljapossuinfluenssaan kuin sikainfluenssaan. Varmaan siinä on hiukkasen rapeampi olo.