Revi irti se
palava sydän, joka
sytyttää Rooman
joka päivä uudestaan,
polttaa miehen karrelle.
tiistai 24. helmikuuta 2015
perjantai 13. helmikuuta 2015
"Tulkaa kotiin, kun tulee minua ikävä."
Polulta kuului iloinen rallatus, kun Henkka Maukka asteli metsämajalle kaksi suurta termospullollista lämmintä maitoa repussaan. Oli juhlapäivä. Tuli melkein viisi kokonaista kuukautta täyteen siitä, kun Henkka Maukka Makkaranpaistajasta oli tullut äiti. Sitä ei moni uskonut, mutta niin se vain oli. Eikä Henkka Maukka ollutkaan mikään tavallinen äiti, vaan hän oli maailman paras äiti. Ja muutaman päivän päästä vietettäisiin äitienpäivää.
- Onko täällä ketään, huusi Henkka Maukka.
- Juke ja Tuke. Missä te olette?
Mutta mitään ei kuulunut eikä ketään näkynyt. Punainen, pyöreä matto oli aivan yksinään majan lattialla eikä sillä pötkötellyt kukaan. Henkka Maukka muisti heti kalamiehen kertomuksen kahdesta karhunpojasta, jotka olivat seisoneet keskellä koskea ja yrittäneet saada kalaa ruuakseen.
- Juke ja Tuke ovat lähteneet pois kotoa, ajatteli Henkka Maukka ääneen ja istahti sammaleiselle kannolle. Poika otti repun selästään ja aukaisi toisen termospullon ja haistoi lämmintä maitoa. Se tuoksui karhunpojilta. Se tuoksu Jukelta ja Tukelta. Se tuoksui alkutalven pakkaselta ja lempeältä suvi-ilmalta. Se tuoksui kevään rapakolta ja kuusen naavalta. Se tuoksui koivun tuoreilta lehdiltä ja nurmelta ja kukkasilta se tuoksui myös.
- Juke ja Tuke ovat lähteneet pois kotoa, sanoi Henkka Maukka ääneen ja alkoi itkeä. Hän lorutteli maitoa hiljakseen maahan ja katsoi, miten se imeytyi sammaliin ja piiloutui neulasten alle. Kukaan ei enää joisi lämmintä maitoa. Kukaan ei enää odottaisi häntä metsämajalla. Kukaan ei painisi hänen kanssaan karhunpainia eikä kukaan koskaan katsoisi hänen jälkeensä, kun hän lähtisi metsämajalta takaisin kotiin.
- Jukee! Tukee! Minulla on teitä ikävä, Henkka Maukka huusi ja potkaisi kävyn korkealle ilmaan. Hän katseli ympärilleen, mutta metsä oli aivan tyhjä. Linnut lauloivat ja täyttivät metsän äänillä, mutta edes tuuli ei heiluttanut puiden oksia. Oli aivan kuin koko metsä olisi muuttanut pois, vaikka kaikki puut olivatkin paikoillaan. Henkka Maukka muisti, miten karhunpojat olivat pakkasella höyrynneet ja näyttäneet pelottavilta avaruusmiehiltä lämmintä maitoa litkiessään. Hän muisti, miten kaksi mustaa ja kosteaa kuonoa oli työntynyt majan ovesta ulos maailmaa haistelemaan, kun Henkka Maukka aamuisin tuli eväsreppuineen. Ja hän muisti, miten keväästä virkistyneet karhuset olivat aina iloinneet ja riemuinneet, kun hän rallatellen asteli metsäpolkua majalle päin. Mutta nyt ne olivat lähteen pois kotoa, muuttaneet maailmalle, häipyneet ikuisiksi ajoiksi.
Kädet liikkumattomina roikkuen ja pää painuksissa Henkka Maukka asteli reppu vinossa kotia kohti. Keltasirkku hyppeli oksalta oksalle, pensaalta pensaalle, mutta poika ei sitä huomannut.
- Katso tänne, sirkutti lintunen, muttei Henkka Maukka sitä kuullut.
- Pää ylös päin nyt ja mieli korkealle, jatkoi keltasirkku sitkeästi ja pyrähteli aivan pojan nenän alitse.
- Ei saa murehtia sitä, että lapset kasvavat. Sinustakin tulee jonakin päivänä iso poika ja muutat pois kotoa. Melkein kaikki muuttavat. Minäkin jätin pesäni jo viime kesänä ja nyt minulla on oma kotipesä. Aivan oma se on. Itse sen rakensin, sirkutti lintunen.
- Mitä sinä siriset, tiuskaisi Henkka Maukka ärsyyntyneenä.
- Anna minun olla rauhassa ja mene omaan pesääsi laulamaan.
Mutta keltasirkku ei antanut periksi.
- Jos muuttaa kotoa, voi palata sinne takaisin. Juke ja Tuke kulkevat nyt omia polkujaan ja elättävät itse itsensä, minä tiedän. Mutta ne voivat tulla takaisin sinun luoksesi jonakin päivänä. Ja kun kohtaat heidät taas, ymmärrät paremmin, miksi pitää lähteä. Kun et ole nähnyt karhunpoikiasi muutamaan päivään, sinä aivan tukehdut ikävästä. Mutta kun tapaat ne taas, repeät riemusta.
Henkka Maukka nosti katseensa ylös ja näki ensimmäisenä vähän vinon kotitalon ja sen veikeän pihamaan, jolla oli vaikka minkälaisia ympäripyöreitä esineitä. Kun oli ollut vähän aikaa metsässä, oli taas mukava mennä kotiin. Hän ajatteli, etteivät Juke ja Tuke sittenkään olleet muuttaneet metsään ikuisiksi ajoiksi. Ehkä ne tulisivat jonakin päivänä häntä katsomaan. Ajatuksestaan riemastuneena Henkka Maukka hyppäsi korkealle ilmaan niin, että reppu heilahti.
- Tervetuloa kotiin, Juke ja Tuke. Tulkaa sitten kotiin, kun teille tulee minua ikävä.
- Onko täällä ketään, huusi Henkka Maukka.
- Juke ja Tuke. Missä te olette?
Mutta mitään ei kuulunut eikä ketään näkynyt. Punainen, pyöreä matto oli aivan yksinään majan lattialla eikä sillä pötkötellyt kukaan. Henkka Maukka muisti heti kalamiehen kertomuksen kahdesta karhunpojasta, jotka olivat seisoneet keskellä koskea ja yrittäneet saada kalaa ruuakseen.
- Juke ja Tuke ovat lähteneet pois kotoa, ajatteli Henkka Maukka ääneen ja istahti sammaleiselle kannolle. Poika otti repun selästään ja aukaisi toisen termospullon ja haistoi lämmintä maitoa. Se tuoksui karhunpojilta. Se tuoksu Jukelta ja Tukelta. Se tuoksui alkutalven pakkaselta ja lempeältä suvi-ilmalta. Se tuoksui kevään rapakolta ja kuusen naavalta. Se tuoksui koivun tuoreilta lehdiltä ja nurmelta ja kukkasilta se tuoksui myös.
- Juke ja Tuke ovat lähteneet pois kotoa, sanoi Henkka Maukka ääneen ja alkoi itkeä. Hän lorutteli maitoa hiljakseen maahan ja katsoi, miten se imeytyi sammaliin ja piiloutui neulasten alle. Kukaan ei enää joisi lämmintä maitoa. Kukaan ei enää odottaisi häntä metsämajalla. Kukaan ei painisi hänen kanssaan karhunpainia eikä kukaan koskaan katsoisi hänen jälkeensä, kun hän lähtisi metsämajalta takaisin kotiin.
- Jukee! Tukee! Minulla on teitä ikävä, Henkka Maukka huusi ja potkaisi kävyn korkealle ilmaan. Hän katseli ympärilleen, mutta metsä oli aivan tyhjä. Linnut lauloivat ja täyttivät metsän äänillä, mutta edes tuuli ei heiluttanut puiden oksia. Oli aivan kuin koko metsä olisi muuttanut pois, vaikka kaikki puut olivatkin paikoillaan. Henkka Maukka muisti, miten karhunpojat olivat pakkasella höyrynneet ja näyttäneet pelottavilta avaruusmiehiltä lämmintä maitoa litkiessään. Hän muisti, miten kaksi mustaa ja kosteaa kuonoa oli työntynyt majan ovesta ulos maailmaa haistelemaan, kun Henkka Maukka aamuisin tuli eväsreppuineen. Ja hän muisti, miten keväästä virkistyneet karhuset olivat aina iloinneet ja riemuinneet, kun hän rallatellen asteli metsäpolkua majalle päin. Mutta nyt ne olivat lähteen pois kotoa, muuttaneet maailmalle, häipyneet ikuisiksi ajoiksi.
Kädet liikkumattomina roikkuen ja pää painuksissa Henkka Maukka asteli reppu vinossa kotia kohti. Keltasirkku hyppeli oksalta oksalle, pensaalta pensaalle, mutta poika ei sitä huomannut.
- Katso tänne, sirkutti lintunen, muttei Henkka Maukka sitä kuullut.
- Pää ylös päin nyt ja mieli korkealle, jatkoi keltasirkku sitkeästi ja pyrähteli aivan pojan nenän alitse.
- Ei saa murehtia sitä, että lapset kasvavat. Sinustakin tulee jonakin päivänä iso poika ja muutat pois kotoa. Melkein kaikki muuttavat. Minäkin jätin pesäni jo viime kesänä ja nyt minulla on oma kotipesä. Aivan oma se on. Itse sen rakensin, sirkutti lintunen.
- Mitä sinä siriset, tiuskaisi Henkka Maukka ärsyyntyneenä.
- Anna minun olla rauhassa ja mene omaan pesääsi laulamaan.
Mutta keltasirkku ei antanut periksi.
- Jos muuttaa kotoa, voi palata sinne takaisin. Juke ja Tuke kulkevat nyt omia polkujaan ja elättävät itse itsensä, minä tiedän. Mutta ne voivat tulla takaisin sinun luoksesi jonakin päivänä. Ja kun kohtaat heidät taas, ymmärrät paremmin, miksi pitää lähteä. Kun et ole nähnyt karhunpoikiasi muutamaan päivään, sinä aivan tukehdut ikävästä. Mutta kun tapaat ne taas, repeät riemusta.
Henkka Maukka nosti katseensa ylös ja näki ensimmäisenä vähän vinon kotitalon ja sen veikeän pihamaan, jolla oli vaikka minkälaisia ympäripyöreitä esineitä. Kun oli ollut vähän aikaa metsässä, oli taas mukava mennä kotiin. Hän ajatteli, etteivät Juke ja Tuke sittenkään olleet muuttaneet metsään ikuisiksi ajoiksi. Ehkä ne tulisivat jonakin päivänä häntä katsomaan. Ajatuksestaan riemastuneena Henkka Maukka hyppäsi korkealle ilmaan niin, että reppu heilahti.
- Tervetuloa kotiin, Juke ja Tuke. Tulkaa sitten kotiin, kun teille tulee minua ikävä.
torstai 12. helmikuuta 2015
Tuholainen
Niin maa muokataan,
että vilja kasvaisi
runsaaksi aivan.
Vaan voi pellon tyhjentää
halla, tuhohyönteinen.
että vilja kasvaisi
runsaaksi aivan.
Vaan voi pellon tyhjentää
halla, tuhohyönteinen.
keskiviikko 11. helmikuuta 2015
Karhunpojat haistavat ihmisen
Toukokuinen aurinko lämmitti metsämajan edustaa. Keväisen kylmän yön jälkeen maassa oli vielä huurua ja se höyrysi auringon lämmössä valkean harmaana savuna hiljalleen kohti suuren kuusen oksia, mutkitteli, pysähteli ja haihtui aivan näkymättömäksi. Juke ja Tuke köllöttelivät selällään majan edessä tassut levällään ja pienet karhunsilmät sirrillään. Häikäisi. Niiden karhunrinnat kohoilivat ja tassut heilahtelivat aivan kuin ne olisivat hissuksiin tassutelleet unien kaukaisissa maissa. Mutta eivät ne nukkuneet. Ne nautiskelivat mahat täynnä vastajuodusta, lämpimästä maidosta, jonka Henkka Maukka oli niille taas aikaisin aamulla tuonut.
- Juke, Tuke kuiskasi.
- Mitä, vastasi Juke.
- Pitäisikö meidän lähteä kaukometsään kuljeksimaan? Minulla on sellainen tunne, että ihmisen hajua pitäisi välttää, sanoi Tuke hiljaisella äänellä.
- Vaikka Henkka Maukka onkin meille kuin äiti, hän on kuitenkin ihminen, jatkoi Tuke.
Juke aukaisi silmänsä, pyörähti toiselle kyljelleen ja kömpi istumaan. Sen vasemmalla korvalla roikkui Juulian ja Jadelmiinan tekemä kukkaseppele. Kukat olivat kuihtuneet ruttuisiksi ja kukanvarsien vihreä väri oli muuttunut ruskeaksi. Hämillisen ja surullisen näköisenä se katsoi karhuveljeään.
- Olet aivan oikeassa. Meidän täytyy lähteä kaukometsään kuljeksimaan. Me olemme sentään karhuja emmekä mitään koiria, jotka ovat ihmisten parhaita ystäviä. Mutta yksi asia minua kovasti askarruttaa, mietti Juke.
- Mitä me siellä kaukometsässä oikein syömme, kun meillä ei olekaan enää lämmintä maitoa?
Tuke makoili vielä selällään jalat levällään, mutta kääntyi nopeasti jaloilleen ja jäi jäykkänä paikoilleen seisomaan.
- Meillä ei olekaan lämmintä maitoa, se sanoi ja alkoi kovasti ajatella.
Pensaassa rusahti, risahti ja kohahti. Pienen pienet kevätlehdet heilahtivat, kun pensaasta hyppäsi metsämajan edustalle ruskean ja valkoisen kirjava jänis. Sen turkki ei enää ollut valkoinen, mutta ei vielä oikein ruskeakaan ja se näytti vähän rähjäiseltä.
- Anteeksi tämä talviturkin heitto. Jäniksen karva kun on talvella valkoinen ja kesällä ruskea, jossakin vaiheessa väri on vaihdettava eikä se käykään ykskaks. Nyt olen sitten tällainen karvapeikko jänikseksi, mutta sen metsä kestää.
Jänis kertoi karhunpojille kaukometsästä ja maukkaista puunkuorista ja makeista voikukista ja apiloista. Ne olivat hyvin herkullisia. Juke ja Tuke yrittivät kuvitella itsensä syömässä voikukkia tai pajunkuorta. Ne katsoivat toisiaan murheellisin silmin. Voisiko millään keinolla ihmisen hajun peittää lämpöisen maidon suloisella tuoksulla. Jänis jatkoi jutusteluaan ja sanoi huomanneensa metsässä hypellessään, etteivät karhut juurikaan pitäneet samasta ruuasta kuin jänikset. Nepäs söivätkin marjoja ja sieniä ja niitä olivat syksyiset metsät täynnä. Kovin paljon eivät karhunpennut vuodenajoista ymmärtäneet. Sen ne kuitenkin tiesivät, että kevään ja syksyn välissä oli kesä. Mitäs silloin syötäisiin? Marjat kypsyivät vasta syksyllä.
Kaukometsän poikki virtasi vuolas joki. Jänis oli nähnyt sen rannoilla joskus ihmisiä onkimassa. Kun koukun heitti veteen, saattoi kohta kala tarttua siihen ja niin se oli helppo nykäistä rannalle ja paistinpannuun paistumaan. Mutta eipä ollut karhunpojilla onkea ja siimaa saati paistinpannua, jossa saaliin voisi paistaa.
- Kyllä luonto neuvoo karhut kalalle, sanoi jänis.
- Paras, kun juoksette pikimmiten kaukometsän joenrantaan oppia ottamaan. Luonto on hyvä opettaja, jatkoi jänis ja pomppi tiehensä.
Oli jo keskipäivä. Aurinko lämmitti ja pienet karhunmahat kurisivat. Juke ja Tuke katsoivat ympärilleen. Kaukana näkyi Henkka Maukka Makkaranpaistajan vino koti ja sen pihamaa, joka oli täynnä ympäripyöreitä esineitä. Sieltä kantautui tuulen mukana ihmisen hajua. Yhtäkkiä pikkukarhut säpsähtivät ja säntäsivät nelitassujuoksuun ja eipä aikaakaan, kun ne olivat kadonneet kaukometsän siimekseen. Saman päivän iltana käveleskeli muuan kalamies Henkka Maukan kodin ohi ja pysähtyi juttelemaan.
- Näinpäs tänään varsin kummallisen näyn kaukometsän virranvarrella. Siellä istui keskellä koskea kaksi karhunpoikaa kukkaseppeleet päässään ja yrittivät napata kalaa ruuakseen. Minä jätin oman saaliini rannalle. Syökööt nallen naperot mahansa täyteen, jos eivät onnistuneet itse saamaan sinttiäkään.
- Juke, Tuke kuiskasi.
- Mitä, vastasi Juke.
- Pitäisikö meidän lähteä kaukometsään kuljeksimaan? Minulla on sellainen tunne, että ihmisen hajua pitäisi välttää, sanoi Tuke hiljaisella äänellä.
- Vaikka Henkka Maukka onkin meille kuin äiti, hän on kuitenkin ihminen, jatkoi Tuke.
Juke aukaisi silmänsä, pyörähti toiselle kyljelleen ja kömpi istumaan. Sen vasemmalla korvalla roikkui Juulian ja Jadelmiinan tekemä kukkaseppele. Kukat olivat kuihtuneet ruttuisiksi ja kukanvarsien vihreä väri oli muuttunut ruskeaksi. Hämillisen ja surullisen näköisenä se katsoi karhuveljeään.
- Olet aivan oikeassa. Meidän täytyy lähteä kaukometsään kuljeksimaan. Me olemme sentään karhuja emmekä mitään koiria, jotka ovat ihmisten parhaita ystäviä. Mutta yksi asia minua kovasti askarruttaa, mietti Juke.
- Mitä me siellä kaukometsässä oikein syömme, kun meillä ei olekaan enää lämmintä maitoa?
Tuke makoili vielä selällään jalat levällään, mutta kääntyi nopeasti jaloilleen ja jäi jäykkänä paikoilleen seisomaan.
- Meillä ei olekaan lämmintä maitoa, se sanoi ja alkoi kovasti ajatella.
Pensaassa rusahti, risahti ja kohahti. Pienen pienet kevätlehdet heilahtivat, kun pensaasta hyppäsi metsämajan edustalle ruskean ja valkoisen kirjava jänis. Sen turkki ei enää ollut valkoinen, mutta ei vielä oikein ruskeakaan ja se näytti vähän rähjäiseltä.
- Anteeksi tämä talviturkin heitto. Jäniksen karva kun on talvella valkoinen ja kesällä ruskea, jossakin vaiheessa väri on vaihdettava eikä se käykään ykskaks. Nyt olen sitten tällainen karvapeikko jänikseksi, mutta sen metsä kestää.
Jänis kertoi karhunpojille kaukometsästä ja maukkaista puunkuorista ja makeista voikukista ja apiloista. Ne olivat hyvin herkullisia. Juke ja Tuke yrittivät kuvitella itsensä syömässä voikukkia tai pajunkuorta. Ne katsoivat toisiaan murheellisin silmin. Voisiko millään keinolla ihmisen hajun peittää lämpöisen maidon suloisella tuoksulla. Jänis jatkoi jutusteluaan ja sanoi huomanneensa metsässä hypellessään, etteivät karhut juurikaan pitäneet samasta ruuasta kuin jänikset. Nepäs söivätkin marjoja ja sieniä ja niitä olivat syksyiset metsät täynnä. Kovin paljon eivät karhunpennut vuodenajoista ymmärtäneet. Sen ne kuitenkin tiesivät, että kevään ja syksyn välissä oli kesä. Mitäs silloin syötäisiin? Marjat kypsyivät vasta syksyllä.
Kaukometsän poikki virtasi vuolas joki. Jänis oli nähnyt sen rannoilla joskus ihmisiä onkimassa. Kun koukun heitti veteen, saattoi kohta kala tarttua siihen ja niin se oli helppo nykäistä rannalle ja paistinpannuun paistumaan. Mutta eipä ollut karhunpojilla onkea ja siimaa saati paistinpannua, jossa saaliin voisi paistaa.
- Kyllä luonto neuvoo karhut kalalle, sanoi jänis.
- Paras, kun juoksette pikimmiten kaukometsän joenrantaan oppia ottamaan. Luonto on hyvä opettaja, jatkoi jänis ja pomppi tiehensä.
Oli jo keskipäivä. Aurinko lämmitti ja pienet karhunmahat kurisivat. Juke ja Tuke katsoivat ympärilleen. Kaukana näkyi Henkka Maukka Makkaranpaistajan vino koti ja sen pihamaa, joka oli täynnä ympäripyöreitä esineitä. Sieltä kantautui tuulen mukana ihmisen hajua. Yhtäkkiä pikkukarhut säpsähtivät ja säntäsivät nelitassujuoksuun ja eipä aikaakaan, kun ne olivat kadonneet kaukometsän siimekseen. Saman päivän iltana käveleskeli muuan kalamies Henkka Maukan kodin ohi ja pysähtyi juttelemaan.
- Näinpäs tänään varsin kummallisen näyn kaukometsän virranvarrella. Siellä istui keskellä koskea kaksi karhunpoikaa kukkaseppeleet päässään ja yrittivät napata kalaa ruuakseen. Minä jätin oman saaliini rannalle. Syökööt nallen naperot mahansa täyteen, jos eivät onnistuneet itse saamaan sinttiäkään.
torstai 5. helmikuuta 2015
Juke ja Tuke ja kauniit kukkaseppeleet
Metsäpolku oli vielä sulaneesta lumesta märkä, kun Jadelmiina, Juulia ja Henkka Maukka astelivat kohti majaa. Mukaan he olivat lämmittäneet monta litraa maukasta maitoa. Henkka Maukkaa hymyilytti.
- Minua oikein naurattaa, kun ajattelen Jukea ja Tukea.
Jadelmiina pysähtyi ja katsoi Henkka Maukkaa suoraan silmiin.
- Ketä ne on?
- Ei paljon ketään, Henkka Maukka vastasi, mutta ei voinut olla nauramatta ääneen.
- Ne ovat vielä niin pieniä, etteivät ne ole oikeastaan vielä ketään.
Jadelmiina oli aivan eri mieltä eikä suostunut ottamaan askeltakaan, jos Henkka Maukka ei paljastaisi salaisuuttaan.
- Te näette aivan pian. Jatketaan matkaa vain.
Eikä heidän tarvinnut ottaa kuin muutama askel enää, kun majan suunnalta alkoi kuulua hiljaista hyrinää ja tuhinaa kuin joku olisi nuhaisena nuuhkinut ja vähän pärskähdellyt. Aurinko paistoi korkealta ja lämmitti suojaista metsää. Tuuleskeli niin hennosti, että lehtipuiden oksat vähän värähtivät, mutta kuuset seisoivat rauhallisina kuin olisivat katselleet metsämajalle tulijoita hyvin korkealta ja hyvin arvokkaasti. Jadelmiina kurkisti majaan.
- Henkka Maukka ei narrannutkaan, huusi Jadelmiina iloisena ja tarttui Juuliaa kädestä ja veti hänet ovelle.
- Katso, Juulia. Juke ja Tuke. Miten suloisia ne ovatkaan, miten pehmeitä ja pörröisiä.
Pienet karhunpojat seisoivat metsämajan punaisella matolla ja katsoivat ruskeilla nappisilmillään vuoroin Juuliaa ja Jadelmiinaa. Niiden mustat ja kosteat kuononpäät liikkuivat puolelta toiselle ja haistelivat ja maistelivat ilmaa ja tutustuivat uusiin metsänasukkaisiin. Niitä ei pelottanut ollenkaan, sillä niiden tarkkavainuinen kuono kertoi heille, ettei vaaraa ollut lähimaillakaan.
- Mitenkäs täällä jaksellaan, kysyi Henkka Maukka ja kurkisti sisään.
Tuke astui karhuntassun verran eteen päin, nuuhkaisi pitkään ja nousi takatassuilleen.
- Kuiskaan sinulle, Tuke sanoi aivan hiljaa niin, etteivät Jadelmiina ja Juulia kuulleet muuta kuin puhahtavan tuhauksen. Hyvin hellästi se työnsi kuononsa Henkka Maukan korvaan kiinni ja kuiskasi.
- Minulla on äitiä ikävä.
Kun joulu oli mennyt ja uusi vuosi tullut, sattui Henkka Maukka Makkaranpaistajan kotikylässä hyvin surullinen tapaus, vaikka sen yön pitikin olla maailman iloisin. Maailma muuttui keskellä yötä paukkuvaksi ja rätiseväksi ja räiskähteleväksi ja sihiseväksi ja vinkuvaksi ja taivas kirkastui ja sammui ja kirkastui taas. Kipinät lensivät pitkin taivasta ja valtavat pamaukset tärisyttivät metsiä ja lumi varisi puitten oksilta. Karhuemo heräsi keveästä talviunestaan ja säikähti maailmanlopun tulleen ja ryntäsi pesäkolonsa suulle mokomaa melua ihmettelemään. Kun sen pimeään tottuneet silmät kohtasivat korkealla räjähtävän valopallon, se säikähti ja lähti juoksemaan pitkin metsää ja hiihtäjien jättämiä latupolkuja, kunnes se hyppäsi metsästä suurelle tielle. Samaan aikaan tietä pitkin ajoi kuorma-auto ja sen moottorin jyrinä säikäytti karhuemoa entisestään. Se nousi takatassuilleen, kun se pelkäsi niin kovasti. Kuorma-auto törmäsi karhuun ja karhu kaatui tielle. Sen hengitys höyrysi vielä ja se ajatteli kahta pientä poikastaan. Miten ne selviäisivät pitkästä talvesta ilman emon lämmintä turkkia, ilman emon maitoa. Ennen kuin se ehti ajatella ajatusta loppuun asti, sen hengitys lakkasi höyryämästä. Karhuemo oli kuollut.
Kaksi pientä karhunpoikaa jäi pesäkoloon aivan yksin. Sinne ne olisivat kuolleet kylmään ja nälkään, ellei pesä olisi ollut aivan Henkka Maukan metsämajan lähellä. Kun Henkka Maukka Makkaranpaistaja lähti uuden vuoden ensimmäisenä päivänä hiihtämään metsämajalleen, hän huomasi vanhan kuusen alla aivan kuin valtavan suuren muurahaispesän, jonka toisella reunalla istui kaksi värisevää karhunpentua. Niillä oli hyvin kylmä ja ne olivat niin nälissään, etteivät osanneet puhua edes karhujen kieltä. Henkka Maukka kantoi ne kainaloista roikottaen metsämajaansa, pyöritti ne punaiseen, pyöreään mattoon ja hiihti nopeasti kotiinsa. Hän lämmitti monta litraa maitoa kahteen suureen termoskannuun ja hiihti takaisin metsään ja juotti molemmat karhunpojat kylläisiksi ja iloisiksi.
- Minulla on äitiä ikävä, sanoi Tuke ja painautui Henkka Maukkaa vasten.
- Mutta onneksi kohta on kesä eikä enää palele, kuiskasi Juke.
- Onneksi kohta on kesä, vastasi Henkka Maukka ja halusi painia molempien pentujen kanssa.
Juulia ja Jadelmiina eivät kuulleet karhunpoikien ja Henkka Maukan puheita, eivätkä niitä olisi ymmärtäneet, vaikka olisivat kuulleetkin. Se oli metsän kieltä, jota Henkka Maukka oli oppinut käärmeeltä ja siililtä ja pihapuun peipposelta sekä pienen pieneltä pupuselta.
- Sinä et tosiaankaan narrannut, sanoi Jadelmiina ja silitti Tuken ja Juken pörröisen pehmeää turkkia.
Sillä aikaa, kun Juke ja Tuke ja Henkka Maukka painivat metsämajan pikkuisella pihamaalla karhunpainia, keräsivät Juulia ja Jadelmiina leskenlehtiä ja sinivuokkoja suureksi kimpuksi ja taittelivat niistä kauniit kukkaseppeleet. Kun oli aika sanoa metsämajan uusille asukkaille näkemiin siltä päivältä, asetteli Jadelmiina kukkaseppeleet karhunpoikien päähän. Siinä istuivat Juke ja Tuke majan ovella kuin kaksi karvapalloa silmät kirkkaina vilkutellen kukkaseppeleet karhunkorvilla.
- Huomenna taas nähdään, huusi Henkka Maukka.
- Muistakaa juoda maito ennen kuin se jäähtyy.
Karhunpojat katsoivat aivan rauhallisina lasten perään kiirehtimättä maitokupille.
- Sinä olet hyvä äiti, Henkka Maukka, huusi Juke.
- Sinä olet paras äiti, Henkka Maukka Makkaranpaistaja, huusi Tuke.
Eipä olisi kevätaurinko kauniimmin voinut paistaa pikkukarhujen kotimetsään. Siellä oli kaikki hyvin.
- Minua oikein naurattaa, kun ajattelen Jukea ja Tukea.
Jadelmiina pysähtyi ja katsoi Henkka Maukkaa suoraan silmiin.
- Ketä ne on?
- Ei paljon ketään, Henkka Maukka vastasi, mutta ei voinut olla nauramatta ääneen.
- Ne ovat vielä niin pieniä, etteivät ne ole oikeastaan vielä ketään.
Jadelmiina oli aivan eri mieltä eikä suostunut ottamaan askeltakaan, jos Henkka Maukka ei paljastaisi salaisuuttaan.
- Te näette aivan pian. Jatketaan matkaa vain.
Eikä heidän tarvinnut ottaa kuin muutama askel enää, kun majan suunnalta alkoi kuulua hiljaista hyrinää ja tuhinaa kuin joku olisi nuhaisena nuuhkinut ja vähän pärskähdellyt. Aurinko paistoi korkealta ja lämmitti suojaista metsää. Tuuleskeli niin hennosti, että lehtipuiden oksat vähän värähtivät, mutta kuuset seisoivat rauhallisina kuin olisivat katselleet metsämajalle tulijoita hyvin korkealta ja hyvin arvokkaasti. Jadelmiina kurkisti majaan.
- Henkka Maukka ei narrannutkaan, huusi Jadelmiina iloisena ja tarttui Juuliaa kädestä ja veti hänet ovelle.
- Katso, Juulia. Juke ja Tuke. Miten suloisia ne ovatkaan, miten pehmeitä ja pörröisiä.
Pienet karhunpojat seisoivat metsämajan punaisella matolla ja katsoivat ruskeilla nappisilmillään vuoroin Juuliaa ja Jadelmiinaa. Niiden mustat ja kosteat kuononpäät liikkuivat puolelta toiselle ja haistelivat ja maistelivat ilmaa ja tutustuivat uusiin metsänasukkaisiin. Niitä ei pelottanut ollenkaan, sillä niiden tarkkavainuinen kuono kertoi heille, ettei vaaraa ollut lähimaillakaan.
- Mitenkäs täällä jaksellaan, kysyi Henkka Maukka ja kurkisti sisään.
Tuke astui karhuntassun verran eteen päin, nuuhkaisi pitkään ja nousi takatassuilleen.
- Kuiskaan sinulle, Tuke sanoi aivan hiljaa niin, etteivät Jadelmiina ja Juulia kuulleet muuta kuin puhahtavan tuhauksen. Hyvin hellästi se työnsi kuononsa Henkka Maukan korvaan kiinni ja kuiskasi.
- Minulla on äitiä ikävä.
Kun joulu oli mennyt ja uusi vuosi tullut, sattui Henkka Maukka Makkaranpaistajan kotikylässä hyvin surullinen tapaus, vaikka sen yön pitikin olla maailman iloisin. Maailma muuttui keskellä yötä paukkuvaksi ja rätiseväksi ja räiskähteleväksi ja sihiseväksi ja vinkuvaksi ja taivas kirkastui ja sammui ja kirkastui taas. Kipinät lensivät pitkin taivasta ja valtavat pamaukset tärisyttivät metsiä ja lumi varisi puitten oksilta. Karhuemo heräsi keveästä talviunestaan ja säikähti maailmanlopun tulleen ja ryntäsi pesäkolonsa suulle mokomaa melua ihmettelemään. Kun sen pimeään tottuneet silmät kohtasivat korkealla räjähtävän valopallon, se säikähti ja lähti juoksemaan pitkin metsää ja hiihtäjien jättämiä latupolkuja, kunnes se hyppäsi metsästä suurelle tielle. Samaan aikaan tietä pitkin ajoi kuorma-auto ja sen moottorin jyrinä säikäytti karhuemoa entisestään. Se nousi takatassuilleen, kun se pelkäsi niin kovasti. Kuorma-auto törmäsi karhuun ja karhu kaatui tielle. Sen hengitys höyrysi vielä ja se ajatteli kahta pientä poikastaan. Miten ne selviäisivät pitkästä talvesta ilman emon lämmintä turkkia, ilman emon maitoa. Ennen kuin se ehti ajatella ajatusta loppuun asti, sen hengitys lakkasi höyryämästä. Karhuemo oli kuollut.
Kaksi pientä karhunpoikaa jäi pesäkoloon aivan yksin. Sinne ne olisivat kuolleet kylmään ja nälkään, ellei pesä olisi ollut aivan Henkka Maukan metsämajan lähellä. Kun Henkka Maukka Makkaranpaistaja lähti uuden vuoden ensimmäisenä päivänä hiihtämään metsämajalleen, hän huomasi vanhan kuusen alla aivan kuin valtavan suuren muurahaispesän, jonka toisella reunalla istui kaksi värisevää karhunpentua. Niillä oli hyvin kylmä ja ne olivat niin nälissään, etteivät osanneet puhua edes karhujen kieltä. Henkka Maukka kantoi ne kainaloista roikottaen metsämajaansa, pyöritti ne punaiseen, pyöreään mattoon ja hiihti nopeasti kotiinsa. Hän lämmitti monta litraa maitoa kahteen suureen termoskannuun ja hiihti takaisin metsään ja juotti molemmat karhunpojat kylläisiksi ja iloisiksi.
- Minulla on äitiä ikävä, sanoi Tuke ja painautui Henkka Maukkaa vasten.
- Mutta onneksi kohta on kesä eikä enää palele, kuiskasi Juke.
- Onneksi kohta on kesä, vastasi Henkka Maukka ja halusi painia molempien pentujen kanssa.
Juulia ja Jadelmiina eivät kuulleet karhunpoikien ja Henkka Maukan puheita, eivätkä niitä olisi ymmärtäneet, vaikka olisivat kuulleetkin. Se oli metsän kieltä, jota Henkka Maukka oli oppinut käärmeeltä ja siililtä ja pihapuun peipposelta sekä pienen pieneltä pupuselta.
- Sinä et tosiaankaan narrannut, sanoi Jadelmiina ja silitti Tuken ja Juken pörröisen pehmeää turkkia.
Sillä aikaa, kun Juke ja Tuke ja Henkka Maukka painivat metsämajan pikkuisella pihamaalla karhunpainia, keräsivät Juulia ja Jadelmiina leskenlehtiä ja sinivuokkoja suureksi kimpuksi ja taittelivat niistä kauniit kukkaseppeleet. Kun oli aika sanoa metsämajan uusille asukkaille näkemiin siltä päivältä, asetteli Jadelmiina kukkaseppeleet karhunpoikien päähän. Siinä istuivat Juke ja Tuke majan ovella kuin kaksi karvapalloa silmät kirkkaina vilkutellen kukkaseppeleet karhunkorvilla.
- Huomenna taas nähdään, huusi Henkka Maukka.
- Muistakaa juoda maito ennen kuin se jäähtyy.
Karhunpojat katsoivat aivan rauhallisina lasten perään kiirehtimättä maitokupille.
- Sinä olet hyvä äiti, Henkka Maukka, huusi Juke.
- Sinä olet paras äiti, Henkka Maukka Makkaranpaistaja, huusi Tuke.
Eipä olisi kevätaurinko kauniimmin voinut paistaa pikkukarhujen kotimetsään. Siellä oli kaikki hyvin.
keskiviikko 4. helmikuuta 2015
Metsämajan uudet asukkaat
Kevät lauloi lintusina puissa ja pensaissa, visersi, sirkutti, vihelsi, vaakkui, raakkui ja huhuili. Kevät kuulosti Henkka Maukan mielestä linnunlaululta ja joskus myös kumisaappaan litsauksilta ja lotsauksilta, joskus molskauksilta. Mutta uudessa keväässä oli jotakin aivan erityistä. Kevät kuulosti myös moottoripyörän moottorin jyrinältä ja sivuvaunun kolinalta.
Lunta ei enää ollut maassa pälveäkään. Henkka Maukka muisteli vinon talon takana kävellessään, kuinka hän oli lähtenyt jouluaattona lentoretkelle joulupukin lahjareessä. Ei näkynyt enää jälkeäkään joulusta. Metsän reunaan katsellessaan hän näki siellä pienen kuusen kököttävän ja muisti, miten jänis oli loikkinut sen takaa pellon yli iloiset tonttuset selässään kuin pienen pienet lännenmiehet.
- Onko siellä ketään, Henkka Maukka huusi, mutta kukaan ei vastannut.
Juuri kun talitiainen lopetti laulunsa ti ti tyy, kuuli Henkka Maukka moottorin paukkeen ja sivuvaunun kitisevän kolinan. Siniharmaa savu nousi pajunkissapensaiden takaa ja kaksi kirjavaa kypärää keikkui latvusten yllä. Merirosvon näköinen mies istui moottoripyörän päällä kädet visusti kiinni ohjaustangossa ja katse lujasti tiessä. Mutta heti, kun hän huomasi Henkka Maukan vinon talon veikeällä pihamaalla, hän nosti kypäränsä visiirin ylös, heilautti kättään korkealle ja huusi isolla äänellä.
- Soromnoo, vinon talon potra poika. Kevät se on tullut tännekin oikomaan nurkkia ja vienyt mennessään talven lumet niin kuin muualtakin.
- Soromnoo, vastasi Henkka Maukka ja oli hyvin iloinen nähdessään takapenkillä pomppivan Juulian. Siitä hän tiesi, että sivuvaunussa istuisi Jadelmiina.
Äiti ja isä tulivat pihalle vieraita vastaan. Moottoripyörän takarenkaasta jäi ruudukas kuvio kosteaan hiekkaan ja pienet painanteet täyttyivät vedellä. Niistä tuli kuin uima-altaita monille ötököille, jotka kipittivät tai ryömivät tai hyppelehtivät tai lensivät tai pörräsivät. Merirosvon näköisellä miehellä oli uima-altaantekokone, ajatteli Henkka Maukka Makkaranpaistaja, mutta unohti asian aivan heti, kun sivuvaunusta nousi ylös Jadelmiina.
- Minulla on uusi kypärä, sanoi Jadelmiina.
- Joulupukki toi sen.
Henkka Maukka katsoi kypärää veikeän näköisenä kuin olisi nähnyt sen ennenkin.
- Sekös se olikin. Tuon muotoisen paketin näin jouluaattona joulupukin lahjareessä, kun sillä lensin pitkin taivaankantta.
- Höpsöttelet, sanoi Jadelmiina.
- Isä oli sen ostanut ja laittanut pakettiin, jonka pukki sitten nosti eteisestä sisälle. Ei se missään porokyydissä tullut. Etkä sinä osaa poron kanssa lentää.
- Osaanpas, jatkoi Henkka Maukka ja hoputti Juuliaa ja Jadelmiinaa lähtemään metsämajalle. Sinne oli muuttanut aivan uusia asukkaita.
- Ketä muka, kysyi Jadelmiina, mutta Henkka Maukka ei paljastanut salaisuutta.
- Sittenpähän näet.
(Jatkuu huomenna)
Lunta ei enää ollut maassa pälveäkään. Henkka Maukka muisteli vinon talon takana kävellessään, kuinka hän oli lähtenyt jouluaattona lentoretkelle joulupukin lahjareessä. Ei näkynyt enää jälkeäkään joulusta. Metsän reunaan katsellessaan hän näki siellä pienen kuusen kököttävän ja muisti, miten jänis oli loikkinut sen takaa pellon yli iloiset tonttuset selässään kuin pienen pienet lännenmiehet.
- Onko siellä ketään, Henkka Maukka huusi, mutta kukaan ei vastannut.
Juuri kun talitiainen lopetti laulunsa ti ti tyy, kuuli Henkka Maukka moottorin paukkeen ja sivuvaunun kitisevän kolinan. Siniharmaa savu nousi pajunkissapensaiden takaa ja kaksi kirjavaa kypärää keikkui latvusten yllä. Merirosvon näköinen mies istui moottoripyörän päällä kädet visusti kiinni ohjaustangossa ja katse lujasti tiessä. Mutta heti, kun hän huomasi Henkka Maukan vinon talon veikeällä pihamaalla, hän nosti kypäränsä visiirin ylös, heilautti kättään korkealle ja huusi isolla äänellä.
- Soromnoo, vinon talon potra poika. Kevät se on tullut tännekin oikomaan nurkkia ja vienyt mennessään talven lumet niin kuin muualtakin.
- Soromnoo, vastasi Henkka Maukka ja oli hyvin iloinen nähdessään takapenkillä pomppivan Juulian. Siitä hän tiesi, että sivuvaunussa istuisi Jadelmiina.
Äiti ja isä tulivat pihalle vieraita vastaan. Moottoripyörän takarenkaasta jäi ruudukas kuvio kosteaan hiekkaan ja pienet painanteet täyttyivät vedellä. Niistä tuli kuin uima-altaita monille ötököille, jotka kipittivät tai ryömivät tai hyppelehtivät tai lensivät tai pörräsivät. Merirosvon näköisellä miehellä oli uima-altaantekokone, ajatteli Henkka Maukka Makkaranpaistaja, mutta unohti asian aivan heti, kun sivuvaunusta nousi ylös Jadelmiina.
- Minulla on uusi kypärä, sanoi Jadelmiina.
- Joulupukki toi sen.
Henkka Maukka katsoi kypärää veikeän näköisenä kuin olisi nähnyt sen ennenkin.
- Sekös se olikin. Tuon muotoisen paketin näin jouluaattona joulupukin lahjareessä, kun sillä lensin pitkin taivaankantta.
- Höpsöttelet, sanoi Jadelmiina.
- Isä oli sen ostanut ja laittanut pakettiin, jonka pukki sitten nosti eteisestä sisälle. Ei se missään porokyydissä tullut. Etkä sinä osaa poron kanssa lentää.
- Osaanpas, jatkoi Henkka Maukka ja hoputti Juuliaa ja Jadelmiinaa lähtemään metsämajalle. Sinne oli muuttanut aivan uusia asukkaita.
- Ketä muka, kysyi Jadelmiina, mutta Henkka Maukka ei paljastanut salaisuutta.
- Sittenpähän näet.
(Jatkuu huomenna)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)