tiistai 27. syyskuuta 2011

Sateenkaaren tuolla puolen

Se juoksi minua vastaan valtatien risteyksessä läpimärkänä ja kylmissään, pelokkaana jyrisevistä rekoista ja hurisevista autoista ja uteliaana uusista hajuista ja oudoista ihmisistä. Pieni, musta koiranpentu oli karannut kaukaa kotoaan emonsa perään ja taivaltanut muutaman senttimetrin mittaisilla jaloillaan maailman ääreen yli valtavien kivilohkareiden, syvien, vettävirtaavien kanavien, läpi mustien metsien ja kalvavien risukoiden, poikki sateenpiiskaaman valtatien.
Nostin läpimärän koiranpennun autoon ja vein sen kotiini kuivattavaksi ja ruokittavaksi. Sen emo lähti omille teilleen, ja pentu ihmetteli harhaavin juoksuaskelin syysmustaa iltapäivää ja ohikiitäviä autoja. Ei olisi Kolumbuskaan yksin saanut laivaansa ohjatuksi turvasatamaan, vaikka osasikin tähtiä lukea. Miehistöä tarvittiin purjehtimaan suuri alus oikeaan suuntaan. Miten siis olisi pieni koiranpentu löytänyt kotiinsa sateenkastelemassa maailmassa, jossa kaikki tähdet olivat piilossa mustan pilvimassan takana.
Ilta hämärtyi, turkki kuivui, pieni koiranvatsa täyttyi maidosta - ja koti löytyi, kun se miehissä etsittiin. Ja niin pääsi pieni Kolumbus onnellisesti kotisatamaan tutun miehistön  luokse. Mutta selvisikin, ettei tuo peloton seikkailija ollutkaan merimies. Kolumbus olikin rohkea tyttö,  joka halusi ottaa selvää, miltä maailma näyttäisi sateenkaaren tuolla puolen. Olisiko siellä ansa vai aarre? Joka sitä ei käy katsomassa, ei sitä koskaan saa tietää.

torstai 22. syyskuuta 2011

Kaameaa kiroilua hiekkalaatikolla

Pikkupojat istuivat hiekkalaatikolla. Toinen pyyhkäisi kumilapasella nenästä valuvan räkätipan ja vielä vetäisi voimakkaasti ilmaa nenän kautta sisään.
- Samperi.
Kaveri taputteli sinisellä muovilapiolla leluauton lavalle hiekkaa tiiviiksi kuormaksi, työnsi autoa vähän eteenpäin sitä varten rakennetulla hiekkatiellä.
- Hemmetti.
Molemmat olivat hetken hiljaa ja hyörivät omissa leikeissään.
- Tiijän minä rumempiaki sanoja.
- Etkä tiijä.
- Tiijän.
Toinen poika nousi seisomaan ja otti kurahaalarin viilekkeistä vahvan otteen.
- Kepu.
- Lol.
- Miten niin?
- Kovin on persu. Persu, persu, persu.
- Nii. Sateella pitää olla kurahaalari päällä, ettei persus kastu.
- Niin pittääki. Pissattaa.
- Meetkö sisälle?
- Ei tartte. Mulla on imukykyinen.
- Niin mullaki.
- Mikä kuva sun vaippapussissa on?
- Kekkonen.
- Niin mullaki. Mikä se Kekkonen on?
- Emmätiijä. Äiskä sano, ettei se loukkaa.
- Ketä?
- Ei ketään.
- Samperi
- Mää lähen kummiski potalle.
- Ja mää.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Laku-Pekka ja Babi Jar

Kun ihmiskunnan ongelmat jurraavat Babi Jarin ja Laku-Pekka -lakritsipatukkakääreen välimaastoissa, kysyn monta kertaa kuin ohimennen itseltäni: "Mitä ihmettä minä täällä maailmassa teen?" Kun miljoonia ihmisiä ammutaan, kaasutetaan, kidutetaan, myrkytetään, hakataan, tallotaan, telotaan, kuristetaan, potkitaan, pistetään, poltetaan ja pommitetaan hengiltä, miten tuon kaiken sekasorron ja julmuuden keskellä joku voi pahoittaa mielensä karamellipaperista.

Fazer joutuu vetämään Ruotsin markkinoilta Kina-karamellipussin, kun siihen on piirretty sarjakuvanomainen, hauskannäköinen kiinalainen. Suomessa muutettiin lakritsipatukan kääre, kun siinä oli karrikoitu musta, hyväntuulinen lapsi. Ja nyt on pahantuulisten ihmisten vihlovissa hampaissa Eskimo-jäätelö. Syytä en edes ilkeä kirjoittaa.

Milloinkahan pannaan julistetaan Asterix, kun siihen on piirretty aika naurettavan näköisiä roomalaishahmoja eikä kaikin paikoin gallialaisissakaan ole hurraamista. Milloin syttyvät Tenava-roviot, kun siinä lapset on kuvattu niin isopäisiksi ja suuripäisiä loukkaavannäköisiksi? Milloin Lucky Luke saa tuta ihmiskunnan raivon, kun sen sivuilla vilisee mustatukkaisia, suurihampaisia meksikolaisia? Voi helevettiläinen.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Vilahdus Jumalasta

Muuan ystäväni, Rokki-Vaari on nähnyt Jumalan käden. Käden toisessa päässä on ollut Diego Maradona -jalkapalloilija läntisiltä mailta. Me ihmiset haluamme jatkuvasti todisteita Jumalan olemassaolosta, näkyjä, kuvia milloin missäkin: pilvissä, ranskanpullassa, ladon seinässä, käärinliinoissa, laastarissa... Me etsimme konkreettisia todisteita haudoista, luolista, jäätiköiltä. Graalin maljaa on metsästetty niin todellisessa elämässä kuin elokuvissakin. Jeesuksen ristin palasia on myyty maailmassa jo enemmän kuin Etelä-Amerikassa on ehditty sademetsää kaataa. Tai ainakin enemmän kuin uutta on istutettu tilalle.

Minäkin olen nyt nähnyt raamatullisen ihmeen: liitonarkin. Tuosta juoksi hän torin poikki tukka hulmuten pysähtynein katsein, siniharmain naamoin, risaisin ihokkain, notkuvin polvin. Kiire oli hänellä hetkeksi hengähtämään torin reunaan Siwan ikkunalaudalle. Mutta kun hän oli opiaattinsa saanut nielaistuksi, laskeutui hän taas maanpinnalle ja rauhoittui katselemaan jumalaisin silmin maailman hillitöntä menoa.

maanantai 19. syyskuuta 2011

My name is...

Kävelin sisään lontoolaiseen asekauppaan. Teräs kiilsi silmiini lukittujen lasiovien takana, ja tiukkasilmäinen miesmyyjä katsoi minua hyvin tarkasti kuin haukka alhaalla ruohikossa hyppelehtivää hiirtä. Arastelin vähän minulle niin vieraassa ympäristössä, mutta halusin kuitenkin tutustua noihin niin paljon murhetta ja mukavuutta aiheuttaviin metalliesineisiin. Aseet kiehtovat minua koristeina, mutta eivät sykähdytä sydäntäni käyttöesineinä.

Katsoin pientä käsiasetta, joka lepäsi kiiltävänä ja kaiverreltuna mustalla sametilla. Kauppias seurasi katsettani.

- Kiinnostava?
- Hyvin kiinnostava. Ja varmasti myös hyvin arvokas.
- Kolmesataa.
- ?
- Kuusituhattakolmesataa.
- Vaikutatte hyvin tutulta. What´s your name?
- My name is Bond, James Bond.
- Arvasin! Hauska tutustua, mister Bond.

torstai 15. syyskuuta 2011

"Me juhlimme - sä pakkaat"

Muistan jostakin sarjakuvasta hautausurakoitsijan sloganin: Te juhlitte - mä pakkaan. Eilen näin uutispätkän eduskuntatalon portailla köyttä vetävistä kansanedustajista. Olivat juuri mokomat tulleet kesälomalta ja  viettivät jo muutaman päivän työrupeaman jälkeen leikkimielistä urheilupäivää. Tuli mieleen käänteisenä tuo iskulause: Me juhlimme - sä pakkaat.
Euroopan todelliset päättäjät lentelevät kuin pyryharakat ympäri maita ja yrittävät selvittää rahakriisiä ja estää koko maanosaa vajoamasta synkkään suohon. Kävi tuossa touhussa miten tahansa, kansa joka tapauksessa pakkaa eli kerää rahat omasta pussistaan ja maksaa koko juhlan.
Kun Suomen kansa itseni pois lukien valitsi maalle 200 kansanedustajaa eli parlamentin, joka siis kontrolloi rahoja jakavaa hallitusta, tuntuu tuollainen leikkiminen heti ylipitkän kesäloman jälkeen melkoisen naurettavalta ja vastuuttomalta touhulta. Varsinkin, kun meidän rahojamme ollaan jakamassa pitkin Eurooppaa. Jos talossani olisi vesivahinko ja putki vuotaisi vettä seinille ja lattioille, tuskin lähtisin pelaamaan jalkapalloa pihamaalle*).  Voi helevettiläinen!

*) Paitsi jos ajattelisin, että kyllä se vakuutusyhtiö hoitaa mokoman vahingon. Mä vaan pelailen ja pidän hauskaa;-)

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Tavallaan on onni elämässä

Tavallaan on onni elämässä,
että sydänkumppaneista vain toinen jää leskeksi.

Tavallaan on onni elämässä,
että toinen tutkii ennaltatuntemattoman tien,
jonne toisenkin on väistämättä seurattava.

Tavallaan on onni elämässä,
ettei kummankin tarvitse olla yksin ilman toista.

Tavallaan on onni toisen suuri surukin.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Hukassa ystävät hyvät

Maailmassa on seitsemän miljardia ihmistä. Siis 7 000 000 000  tyyppiä vaeltelee sinne tänne ystävää etsien. Eihän tuollaista ihmismäärää oikein voi ymmärtää, ellei sitä jotenkin jaa osiin. Tuosta määrästä voisi perustaa 700 000 kymmenentuhannen asukkaan kylää tai kaupunkia. Tai sitten 70 000 sadantuhannen asukkaan melko suurta kaupunkia. Tai 7000 miljoonakaupunkia. Mistähän voi johtua, että jollakin ihmisellä ei ole yhtään ystävää? Mistähän voi johtua, että joku vanhus kuolee ypöyksin hoitolaitoksen terässänkyyn? Mistähän johtuu, että ylipäätään ihmisillä on hyvin vähän hyviä ystäviä, melko vähän kavereita eikä kovin paljon tuttujakaan? Suottako on maailmassa seitsemän miljardia ihmistä? Kun ystävyys on noin harvinaista ja kaveruuskin onnenkauppaa, miksi jopa ystävät riitelevät ja tutut tappelevat? Kas siinä pulma.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Huvimajassa hupia piisaa

Kun ajaa maantietä pitkin riittävän kauan ja tarpeeksi pitkälle, näkee tien varren talojen pihoissa yhden jos toisenkin huvimajan. Ja jos vierustoveri nukkuu umpiunessa ja kuljettaja on keskustelukumppania vailla, on aikaa ajatella huvimajojen sisältöä yhdeltä jos toiseltakin kantilta.
Mikä kenellekin on huvia, on varsin yksilöllistä. Toiselle on huvia istua mutterimajan porontaljalla ja paistella makkaroita keskelle huonetta rakennetussa grillissä ja seurailla savun leijailemista kohti kattoaukkoa. Useimmiten huvi ajatellaan leppoisaksi oleiluksi, pelailuksi, musiikin kuunteluksi, syömiseksi, juomiseksi, lemmiskelyksi - ruumiin ja sielun hempeät nautinnot lienevät useimpien huvimajojen herkkää sisältöä. Mutta entäs sitten, kun tunnepuolen karskit laitahyökkääjät muuraavat huvimajansa kivijalan, kokoavat kuusikanttisensa suojaavat seinät ja pääsevät lopuksi majaansa huviksensa sisustamaan. Monilla ääriuskovaisilla on tapana aina aika ajoin ruoskia itsensä verille mitä rankimmilla rensseleillä. Tällaisen huvimajan varusteisiin kuuluvat niin nahkaiset kuin teräksisetkin ruoskat ja mitä ankarimmat astalot. Tuossa majassa ei nuijalla hakata nuutunutta Prisman nautaa, vaan omaa elävää lihaa. Mäiske käy huvimajassa, kun ihminen saattaa itseään pyhän autuaaseen tilaan ja vapauttaa raihnaista ruumistaan herkempien henkien keskustelukaveriksi.
Jollekin suurinta huvia on istua kuukausikaupalla minikaivinkoneen ohjaamossa kauppahallin aulassa. Tällaisen henkilön huvimajaan riittää pieni keinonahkainen tuoli ja muutama vipunen ajankuluksi. Kolmas tahtoo laulaa yötä myöten karaokea. Hänen huvimajaansa ainakin naapuri suosittelee tuplaeristystä ulkoseiniin ja pienitehoisia äänentoistolaitteita.
Huvinsa on kullakin. Ehkäpä piankin näemme televisiosta uuden uutukaisen tositeeveesarjan  Huvi ja hirveys: huvimaja mielenmaisemassa.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Pankki on ryöstetty - rosvo vaiko poliisi

Libyan pankki on ryöstetty ja ryöstäjien on nähty ajavan pitkänä autokolonnana kohti etelää ja Nigeriä. Sanotaan saattueessa olleen paljon aseita, yli 50 ajoneuvoa ja - käsittämätön määrä dollareita ja kultaa ja timantteja ja euroja... Johan tuollainen määrä väkeä ja romua näkyy kuuhun asti. Sitä minä tässä vaan ihmettelen, miksei Nato tai USA pysäyttänyt noita pankkirosvoja ennen Nigerin rajaa. Luulisi satelliitilla näkevän vaaleanruskealla erämaahiekalla väeltavan rosvolauman kohtuullisen hyvin. Ettei vaan olisi vähän kuin ennalta ja yhdessä rosvojen ja poliisien kanssa suunniteltu ryöstöretki.
Kun ollaan amerikkalaisten huipputekniikan avulla niin kovasti tuota Libyaa vapauttamassa ja Gaddafia ja sen joukkoja pidättämässä, miksi sitten tuollaisen raharosvoletkan annetaan kulkea päiväkausia muihin maihin ihan vaan silmien alla. Hmmmm. Olisiko se se rahan voima, joka sotkee satelliitit ja paikantimet? Hullu se säästöpossun räjäyttää, jos aikoo rahat sieltä tonkia.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Varkain vuosien taakse

Ajoin muutama päivä sitten moottoripyörällä syksyisellä maantiellä vähitellen martovan maan imelissä tuoksuissa. Vastapuitu vilja leutosi sieraimiin, viljan pöly leijui ilmassa ja tuoreesta oljesta irtosi ilmoille väkevä viri. Vastaani ajoi vanha traktori, ja kun haistoin tuon vanhan koneen polttaman dieselin, siirryin haipuvaksi tuokioksi vuosikymmenten taakse syyskesäisille pelloille. Hajumuistikuva oli niin vahva, ettei elettyä aikaa ollut tuossa välissä lainkaan. Kun joskus varhain keväällä heti lumen sulettua rapakko tuoksuu miedon mädäntyneelle ja samalla kevään kasvulle, saatan tuollaisen ajatuksen mittaisen matkan myös tehdä kuin varkain arjesta paeten.
Voisiko myös tunne olla samalla lailla fyysisen muiston kaltainen? Voisiko viisitoistavuotiaana rakastunut matkata tuttujen tunteiden mukana tuokioksi nuorukaisen kiihkoisen ehdottomaan ruumiiseen? Voisiko jossakin ihon alla olla aistimuisti, joka sytyttäisi haavekuvan kauan sitten häipyneestä ja hiipuneesta rakkaudesta tai kasaan puristavasta kaipauksesta tai eron raapivasta ikävästä? Voisiko raihnaisen vanhuksen tappava kipu hetkeksi hellittää, kun muistimatka terveeseen nuoruuteen alkaisi? Tai iskisikö kivun tulinen tikari läpi lihaksen, kun sitä koskettaisi vanhan vamman muistokohdilta.
Kun vanhuksena istun kesäistä päivääni terassini leppoisassa lepotuolissa, haalin hajuja ja tunnustelen tunteita yltympäriinsä pitkin kehoa ja matkaan takaisin Malisjoen rantojen limasta liukkaille kiville, rapakkoiselle pihalle rinttaa hyppimään, metsälammen pimeälle selälle, Samulinkallion vastaleikatulle nurmelle, lastensänkyjen viereen rauhallista hengitystä kuuntelemaan ja uudenuutukaista ihoa haistelemaan - varkain vuosien taakse.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Hirvikärpäsen siimalento

Tutkittiinpa yliopistossa hirvikärpästen lentokykyä. Liimattiin luontokappaleen takapuoleen pikaliimalla ohut silkkilanka ja lennätettiin kärpästä kuin koiraa olisi talutettu. Saatiin tulokseksi, että voipi tuollainen ikävännäköinen mönkijä lentää jopa 500 metriä eli huomattavasti pidemmän matkan kuin kuunaan kuviteltiin.
Joka on joskus tipauttanut teolliseen käyttöön tarkoitettua pikaliimaa sormillensa saati mihinkään arkaan paikkaa, tietää kyllä moisen aineen olevan aika tuntuvaa tavaraa. Kuluttaa se ihoa ja raastaa limakalvoa tuskallisesti kuin tuli polttaisi. Kun hirvikärpäsen takapuoleen aroille alueille on sutaistu tuollaista tulisen raudan tavoin polttavaa pikaliimaa, ei ole mikään ihme, että on lento maistunut eikä ole niin ensimmäisenä tullut mieleen hirven taikka ihmisen karvoihin kotiutua.
Tuolla samalla systeemillä tutkittiin jokunen vuosisata sitten ihmisen marssikykyä, kun pimeimmästä Afrikasta kerättiin narunjatkoksi ihmisiä Amerikkaan orjiksi. Saatiin tulokseksi, että hyvin jaksaa ihminen marssia satojakin kilometrejä kuolematta aivan kokonaan - jaksaa marssia narunjatkona jopa Amerikkaan asti. Narunjatkoksi.

Lainahanat jumissa

Menipä Pysäys-niminen mies pankkiin lainaa hakemaan. Hänellä oli matkassaan kaksi todistajaa, Epäilys ja Aikomus. Sillä kertaa jumittuivat lainahanat. Ei tiennyt Nivalaan jostakin muualta muuttanut pankinjohtaja, että kovin tavallisia olivat nuo sukunimet täällä.

torstai 1. syyskuuta 2011

Hauki ei hymyile

Kalat ovat aikamoisia veijareita ollakseen kuitenkin melkein järjettömiä ja aivottomia. Ne saattavat tulla tervehtimään erämiestä jopa samalle ruokakupille. Kuulinpa aamusella, että oli hauki iskenyt rannassa pakkiaan pesemässä olleen erämiehen teräslusikkaan. Ja kertoipa toinen mies hänellä olevan omistuksessaan sellainen viehe, johon ottaa kiinni vain kuha. Hauki ei tuosta välitä eikä sen perään ui ahven tai lohi. Mutta jos ui näkymävedessä mokoma killutin kuhan kautta, jopa on tuo pian vieheessä kiinni ja kohta kalastajan padassa.
Jotkut kalat kuulemma vaan seurailevat viehettä rantaan asti, mutteivät siihen koske. Arvannevatko nuo ihmisen olevan kiiltävän kulkijan toisessa päässä terässiimoineen, haavineen vaanimassa?
Tuumasin, jotta saattaapi kala ihmisen kiusalla vaappuja ja lippoja ja jigejä ja jerkkejä vaaniskella ja sitten rannassa nauraa partaansa ihmisen uskolle luontokappaletta huijata. Vaan tuohonpa sanoi kirkkoherra, että hauki ei hymyile, vaan tuimasti katsoo se suoraan eteensä, mitä syötävää missäkin kohti kaislikkoa milloinkin mahtaa liikkua. Kannattaa siis mennä housut jalassa uimaan - varsinkin miesten. Hauki ei hymyile, ei pienimmästäkään syystä.