keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Kätsät kysymykset veronmaksajalle

"Tämä on mielipidetiedustelu. Vastaa muutamaan kysymykseen rengastamalla sinulle mieluisin vaihtoehto

1. Mihin seuraavista haluat mieluimmin veronkorotuksen
a. makeisiin
b. henkilöautoihin
c. moottoripyöriin

2. Mihin seuraavista haluat mieluimmin veronkorotuksen
a. virvoitusjuomiin
b. traktoreihin
c. junalippuihin

3. Mihin seuraavista haluat mieluimmin veronkorotuksen
a. alkoholiin
b. bensiiniin
c. dieselöljyyn

Ja niin edelleen. Näin verottaja (=eduskunta, hallitus, lainlaatija ja mitä niitä onkaan) kysyi kansalta ja kansa vastasi. Eilen sitten verottaja ilmoitti meille, että kansa HALUAA VERONKOROTUKSEN makeisiin, virvoitusjuomiin ja alkoholiin. Näin me saimme itse päättää, että haluamme maksaa lisää veroja. Aika kätevää. Aika nasakkaa.

Seuraava mielipidetiedustelu onkin sitten tukikysymys:
Mihin mieluimmin haluat reilun korotuksen
a. opintotukeen
b. asumistukeen
c. puoluetukeen

Ehhehhhehhehhhehhehhehhehhhehhehhehhhehhehhehe! Ceeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeee! Muita vastauksia ei hyväksytä;-)

Sama ominaisuus

Minulla on mönkkärikuume. Soitin kauppaan ja tiedustelin siellä myynnissä olevaa konetta. Myyjä kertoili koneen ominaisuuksista ja mainitsi sen olevan muuten laatupeli, muttei lähtenyt enää yli viiden asteen pakkasesta ulkona käyntiin. Se ei hänen mukaansa ollut vika, vaan ominaisuus. Näinhän siis eilen tapahtui. Puhelu loppui, mutta myyjä teki minuun vaikutuksen rehellisellä puheellaan. Niinpä siis soitin hänelle uudestaan.
Mies kertoi olevansa juuri sillä hetkellä toisessa liikkeessä eikä tiennyt kyselemäni laitteen sen hetkisestä kohtalosta. Myyjä lupasi soittaa minulle, kun pääsisi laitteen kanssa silmätyksin.
Muutaman tunnin kuluttua puhelin soi.
- Terve. Se mönkkäri, josta aamulla juteltiin. Kaveri oli sen eilen myyny.

Puff.

- No hyvä, että pääsitte kiinalaisesta eroon.
- Joo. Otin sen just pois netistä. (Otit sen juuri pois minulta, senkin kehveli!)

Olin noiden muutamien tuntien aikana jo ehtinyt syvästi kiintyä uuteen, kiinalaiseen ystävääni, ja suunnittelin yhteisiä reissuja ensin omassa pihassa pikkuhommissa ja myöhemmin jopa yleisillä teillä ja liikekeskuksissa. Suurimman vaikutuksen orastavaan ystävyyteen minuun teki kauppiaan toteamus:"Kun on yli viisi astetta pakkasta, nuo kiinalaiset eivät enää lähde ulkona käyntiin. Se ei ole vika, vaan ominaisuus." Minulla on aivan sama ominaisuus;-)

tiistai 28. joulukuuta 2010

Rehellinen mies

Miehenä on oikein mukava olla. Onnelliseksi voi tulla äärestä laitaan, rakkaudesta bensankatkuun. Kun rakkaus polttaa rintaa, olo on pitelemätön ja vallaton kuin kevätvasikka, rauhaton kuin myllynkoski tai tyyni kuin iltahiljainen järvenselkä. Mutta kun bensan suloisen kutkuttava, kaasuisen imelä haju leijailee sieraimiin, nousee hirviö iltatyynestä vedestä ja saa sen kiehumaan kuin perunakattilan ylikuumalla levyllä, kuin hillittömän hernekeiton räiskien yli reunojen. Mönkkärikuume!
Soitin juuri liikkeeseen ja kysyin myynnissä olevaa laitetta, laadukasta kiinalaista.
- Joo on se meillä. Ihan laatupeli. Tuotiin se eilen sisään, kun ei se tuolta pakkasesta lähde käyntiin. Se ei ole mikään vika vaan ominaisuus. Jos on yli viisi astetta pakkasta, eivät nuo kiinalaiset lähde enää ulkona käyntiin. Halusin vaan tuon sanoa heti kättelyssä.

Puff! Puff! Puff! Puff!

Haavepalloni poksahtelivat yksi kerrallaan. Rehellisen miehen neulanterävät sanat tunkeutuivat innostuksen ilmapallojen ohuen kuoren läpi ja rikkoivat herkän pintajännityksen. Puff!

- Kiitos sinulle rehellisestä vastauksestasi. Eiköhän tämä sitten ollut tässä.

Niin sanoin kauppiaalle ja kuvittelin kaupankäynnin loppuneen. Muutaman minuutin kuluttua muistin hänen sanoneen: "Ihan laatupeli..." Jos mies kerran rehellisesti kertoo huonon ominaisuuden, hän kertonee rehellisesti myös hyvät puolet. "Ihan laatupeli..." Niinpä soitin hänelle uudestaan.

Jatkuu huomenna.

maanantai 27. joulukuuta 2010

Sivistyssanoista sekaisin

Joutuipa erämaakylän mies lääkärintutkimuksiin vatsavaivojensa takia. Kipristi ja nipisti, väänsi ja vähän käänsikin, vihoitteli ja pulperoitteli vatsaa. Eipä ollut ukko ennen lääkäriä tarvinnut ja niinpä hän pyysi aikamiespoikansa, paljon maailmaa nähneen ja matkoillaan oppineen miehen mukaansa ikäänkuin rohkaisuksi. Mutta osoittautuipa poikansa seura miehelle todella tärkeäksi, sillä kovin olivat outoja lääkärin sanat vanhalle miehelle.
Ei osannut lääkäri suoralta kädeltä sanoa, mikä miestä vaivasi. Tutkimuksia piti tehdä. Niinpä hän ojensi miehelle metallisen, munuaisen muotoisen astian, pumpulitupon ja huolimattomasti heitetyn ohjeen.
- Menkää ensin veeseehen ja pyyhkikää pumpulilla siittimen pää ja virtsatkaa loraus maljaan.
Mies pyöritteli metalliastiaa käsissään neuvottoman näköisenä, nykäisi kohta poikaansa hihasta ja rykäisi.
- Mitähän se sano tuo leäkär?
- Meet nyt huussiin ja pyyhkäset mulukunnokan vanutupolla ja kuset lorrauksen tuohon peltiastiaan.
- Minkkäi tähen?
- Tutkitaan siitä, mikä sinnuo vaevaa.
- Poppaukkoko se on, jotta kusesta näkköö vilut ja vaevat?
- Leäkär se on ja tutkii.
- No onneks ei oo selekä kippeä. Minen ilikkeis noin pieneen ropposseen paskoo veäntää.

tiistai 21. joulukuuta 2010

Kuninkaan käsky

Niinä päivinä ja öinä oli paimenia kedoilla ja metsissä, mutta mikään ei auttanut suuren ja armottoman vihollisen edessä. Marian oli lähdettävä, pakattava vain aivan tarpeellinen, kapaloitava lapsensa ja otettava se seimestä makaamasta ja kompuroitava pimeään pakkaseen. Kävi kuninkaalta käsky: evakkoon.
Maailman läpi on kuninkailta käynyt käsky jos toinenkin milloin verollepantavaksi, milloin evakkoon vieraille maille vihollisen alta, milloin nälkää pakoon merten taakse, milloin veljeä vastaan taistelukentille, milloin vihollista vastaan rintamille.
Milloin käy kuninkaalta käsky: rauhoitutaanpas ja voidaanpas hyvin. Milloin käy kuninkaalta sellainen käsky? Ei milloinkaan.
On pakko heittäytyä anarkistiksi ja päättää omasta onnestaan aivan itse. Niinpä annan itselleni käskyn rauhoittua, hiljentyä, lopettaa sodat, joita käyn, palauttaa maat, jotka olen naapuriltani anastanut, purkaa pystyttämäni piikkilanka-aidat maitteni rajoilta, ruokkia nälkäiset ja vaatettaa alastomat, antaa rauhan ystävilleni ja vihollisilleni...

Hyvää joulua siis ja rauhallista uutta vuotta. Tästä se lähtee;-)

maanantai 20. joulukuuta 2010

Tonttukin sen ymmärtää

Otetaanpas tähän alkuun lyhyt lomasanasto ja sanojen merkitys.

Kesä = se vuodenaika, kun on lämmintä ja aurinko paistaa
Kesäloma = vapaiden päivien jono kesäaikaan
Syksy = epämääräisten kelien vuodenaika
Syysloma = lomapäivien jono epämääräisissä ilmoissa ihmetellen joko sadetta pitäen tai kuulakkaassa säässä metsässä samoten tai mitä nyt kukakin keksii syksyllä tehdä
Hiihto = suksien kanssa elämöimistä lumessa
Hiihtoloma = vapaiden päivien jono lumiseen vuodenaikaan, jolloin on siis tarkoitus hiihtää tai muuten vaan elämöidä suksien kanssa lumessa
Pääsiäinen = Jeesuksen ristiinnaulitsemisen ja ylösnousemisen juhla
Pääsiäisloma = suklaa- ja kananmunien kanssa askartelua ja lihomista pitkinä pyhinä, kokonpolttoa ja kirkollisia kuvaelmia, ei varsinaisia lomapäiviä, vaan kirkkopyhiä,jolloin ei tehdä töitä
Joulu = Jeesuksen syntymäjuhla
Joululoma = valmistautumista vuoden tärkeimpään kristikunnan juhlaan, Jeesuksen syntymiseen neitsyestä, joululahjapuuhailua ja pukin hillitöntä odottelua, edesmenneitten muistamista kynttilöin, joulukirkkoilua

Niin. Joululoma on siis joululoma joulun aikaan, ja joululomaa koululaisetkin viettävät. Joululomaa viettävät evankeliset, ortodoksit, juutalaiset, muslimit, lestadiolaiset, jehovantodistajat, körttiset, helluntailaiset - aivan kaikki, tunnustivat sitten Jeesuksen tai eivät. Kun puhutaan nyt niin kovin kiivaasti, mitä kaikkea koulujen joulujuhlissa voi tehdä ketään loukkaamatta, voitaisiin hetkeksi pysähtyä tuon perusajatuksen äärelle. Joulujuhlassa juhlitaan Jeesuksen syntymää. Sehän on siis selvä. Joulujuhlassa voidaan esittää seimi ja Joosef ja Maria ja tietäjät ja lampaat ja aasit ja tähti ja enkelit, kun se on kerran joulujuhla. Eihän ketään loukkaa sekään, että Runebergin päivänä nostetaan lippu salkoon Runebergille eikä vaikkapa Aleksis Kivelle. Tai voihan joku nostaa sen lippunsa vaikka itselleen, jos niin haluaa, muttei sitä välttämättä tarvitse muille sanoa tai jos sanookin, keneltä se on pois.
Niin. Joulujuhlassa pitää esittää joulua, kaikkea sitä, mitä jouluun liittyy. Tonttukin sen ymmärtää.

perjantai 17. joulukuuta 2010

Mittaritta kännissä eli peilin paikka

Peruspalveluministeri Paula Risikko on huolissaan, kun kansalaiset tulevat vahingossa känniin juodessaan pahvipakkauksista hanan kautta viiniä eivätkä näe juomansa viinin määrää. Pakettiin pitäisi kuulemma saada ikkuna, josta voi tarkkailla juomistansa.
Hmmm. Mitenkähän sitä voi vahingossa tulla humalaan, jos ei näe juotavaansa? Tästähän voisi löysillä ajatuksilla päätellä, että kaikki moottoripyörärallien lievästi humalaiset kanssamotoristit ovat vahingossa humaltuneet, kun eivät ole nähneet alumiinitölkkiensä metallikerroksen läpi juomansa oluen määrää. Tai vähän heikkonäköiset ovat katalasti kännääntyneet, kun viininvärinen pullo on kätkenyt juomarajan suojaväriinsä. Tai ravintolassa valkokenäläistä tissutellut hienostorouva on oksentanut menyynsä ryntäille pelkästään sen takia, ettei erottanut maidon seasta alkoholia.
Ehdotankin peruspalveluministeri Paula Risikolle, että ennekuin hän alkaa laittaa kulutusikkunoita viinipakkauksiin, hän asentaa omaan tupaansa kunnon peilin. Siitäkin näkee melko hyvin, onko kännissä, nukuksissa vai muuten vain arjen aiheuttamassa pöhnässä - tietysti vain, jos ei enää päässä muuten suhise;-)

Ruiskukka

Jos olisin turkulainen, kokoomuslainen kaupunginpuutarhuri, voisin aina kesäaamuisin avata puistojen vesihanat ja toivottaa iloisesti: "Ruiskukka siin ny sit ja kastelkka kaik kukkase valla hyvii. Ruiskukka siin ny, vaikkei mulkukka täst mittä maksaskan." Semmotti mää sanosi, jos olisi turkkulaine, kokoomuslaine puutarhur. Ilmatteks mää voisi semmotti hommi tehrä.

"Puhutko minun perheestäni?"

Tuttavani kertoi tarinan opettajastaystävästään, joka oli koulussa patistanut lapsia syömään ruokansa. Hän oli kertonut maailmassa olevan paljon lapsia, jotka eivät saa lainkaan iltaruokaa. Muuan lapsi oli noussut seisomaan ja kirkkain silmin kysynyt opettajalta: "Puhutko sinä minun perheestäni?"

torstai 16. joulukuuta 2010

Mutta hänhän tuli uskoon

Veri lentää ja vaatteet repeilevät saumoista ja näpinlävistä, silmät turpoavat mustiksi palleroiksi ja rystyset halkeilevat, kun miestä lyödään Häkkisillan kupeessa. Vanhat veijarit siellä taas kännipäissään koettelevat voimiaan, sillankaiteiden kestävyyttä ja kanssaihmisten kärsivällisyyttä. Poliisi ajaa paikalle ja vie pukarit muitta mutkitta ja enemmälti ihmettelemättä putkaan. Sama ralli jatkuu taas, kun kalteriovet suljetaan selän takana ja uusi erimielisyys etsii tuttua uomaa purskahtaa esiin ja toista turpaan lyömään. Voi, voi. Mitähän niistäkin oikein tulee? Otosta ja Onnista?
Mutta niin vain kävi salama kirkkaalta taivaalta ja jysähti Otolle taivaallinen nakki: tuli mies uskoon. Onnilla kävi huonompi onni: kuolema korjasi kurjan.
Rauhoittui Häkkisillan seutu aivan tyystin. Onni haudattiin hiljaisuudessa ja kaikessa hiljaisuudessa Otto viihtyi - niin, hiljaisuudessa ja Herran sanan ääressä. Ei pitänyt enää itsestään meteliä, ei kuulunut melske tai paukina. Vain hiljainen pörinä joskus hiipi Oton huoneessa kuin kiitoksena uudesta elämästä. Ilmavaivoja.

Kovin on rauhallista Ahmedin tuvassa. Elo on seesteistä uudessa kotimaassa, Ruotsissa. Uusi työpaikka IKEAlla, iltapäivällä tuliterällä Volvolla kotiin vaimon ja kolmen pienen pojan luokse, illalla kuntosalille ja vähän myöhemmin voi käydä vielä ystävien kanssa imaisemassa vesipiipulliset. Hyvin ovat asiat. Perhe voi hyvin, lapset kasvavat, vaimo kaunistuu. Ei pidä itsestään meteliä Ahmed. Vain hiljainen hyrinä joskus hiipii Ahmedin huoneessa kuin kiitos Allahille uudesta elämästä.
Mutta niin vain kävi salama kirkkaalta taivaalta ja jysähti Ahmedille taivaallinen nakki: tuli mies uskoon. Ja jo alkoi käydä pauke ja poksuna siltojen kupeissa ja toreilla ja turuilla. Räjähtelivät putkipommit ja paukkuivat kasapanokset ja veri lensi ja repeilivät vaatteet saumoista ja saumojen vierestä.

Istuivat vierekkäin Jumala ja Allah, katsoivat ihmeissään toisiaan.
- Mitäs sanot, veljeni?
- Mitäpä tässä. Pojat tulivat uskoon ja aina se jossakin päässä silloin paukahtaa.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Soittotunti lahjaksi

Kerrotaan tarinaa, että jossakin itäsuomalaisessa pikkukaupungissa pidettiin pientä kauppaliikettä, jonka ikkunassa paloi punainen valo ja samettiverhot oli vedetty tiukasti kiinni. Näyteikkunoita ei siis ollut somistettu millään muulla tavoin kuin pienen pienellä kyltillä: "Hanuritunteja uusin soittimin."
Kävelipä sisään isoäiti ja halusi ostaa tyttärenpojalleen muutaman hanuritunnin joululahjaksi. Myyjä ymmärsi isoäidin toiveen ja silmää iskien totesi, jotta toki pojan piti oppia soittamaan ja hanuria näppäilemään.
Joulu tuli, pukki kävi ja poika sai lahjakorttinsa. Jo ensimmäisenä arkipäivänä nuorimies käveli innoissaan kohti uutta harrastusta. Olihan toki parempi aloittaa soittaminen seitsemäntoistavuotiaana kuin ei koskaan. Parempi siis myöhään kuin ei milloinkaan, tuumi poika mumminsa tavoin ja astui sisään liikkeeseen.
Arvata saattaa, että parin tunnin kuluttua ulos astui iloinen ja reipas nuorukainen, joka oli vetäissyt hanurista elämänsä ensimmäiset, oikeat soinnut.
Kotiin päästyään poika pirautti heti isoäidilleen ja kiitti tätä hienosta lahjasta. Mummi halusi tietää, miten pitkälle ensimmäisellä soittotunnilla oli päästy, ja iloisena kuin peipponen poika kertoi hienosta kokemuksestaan.
- Tutustuimme vasta soittimiin. Minä sain kokeilla Vili Vesterisen mallia ja opin jo soittamaan e-duurin ja a-mollin.

PS.Ota tästä opiksesi sinäkin. Soittoharrastus on elämänmittainen ilo. Osta siis lahjaksi musiikkia sinäkin äläkä aina vain ajattele pelkkää syömistä ;-) ;-) ;-)

maanantai 13. joulukuuta 2010

Syyttäjää alkoi säälittää

Herra Äksä varasti Suomen virallisesta rahanlyömäämöstä, rahapajasta 160.000 euroa. Lantteina. Sanoi kantaneensa kolikot ulos kostoksi esimieheltä saamastaan huonosta kohtelusta. Suurin kerralla ulos kuljetettu kolikkomäärä oli niin painava, ettei sitä jaksanut edes kantaa, vaan se kulki kätevästi pyörällisessä matkalaukussa.
Puolustus väitti, ettei mies ollut rahaa varastanut, kun se ei varsinaisesti ollut vielä kulkenut Suomen Pankin kautta, vaan mitä lie olleet metallipaloja, joissa oli rahan kuvia. Syyttäjä ei tuota niellyt, vaan sanoi lanttien olevan rahaa samalla hetkellä, kun ne rahapajasta oli ulos kärrätty. Lakimiehet aikansa viilasivat pilkkua, kunnes syytetty, herrä Äksä puhkesi puhumaan.
- Oikeastaan en niitä kolikoita varastanut, vaan vain vähän lainasin. Joka ilta kävelin suoraan Nesteen baariin kolikkolaukun kanssa ja pelasin lainaamillani kolikoilla pajatsoa. Monena iltana olin vähällä voittaa ja joskus sattui pajatsonhuoltajan säädöt minulle mieluisiksi ja meni jopa muutaman kerran keskelle. Jos jotakin voitin, voittorahat käytin sitten ovensuun yksikätiseen ja siinä olen kavereittenkin mielestä tosi onneton.
Viimeisen ulos kärräämäni kassillisen löin sitten aabeeceen pajatsoon ja nyt, nyt olen rehellinen: kertaakaan ei edes ollut lähellä mennä keskelle.
Oikeussalissa kaikki olivat hiljaa. "Ei kertaakaan keskelle." Nuo sanat kaikuivat marmoripaasista kuin syytökset raha-automaattiyhdistystä päin. Puolustus puuttui välittömästi tuohon tunteeseen: "Kaikki, joka ikinen lantti palautui siis valtiolle." Oli hetken hiiren hiljaista. Jokainen kuuli syyttäjän suunnasta hennon nyyhkäyksen: "Ei kertaakaan keskelle." Syyttäjääkin alkoi säälittää.

Tyhjä tuoli

Tyhjä tuoli vuoden 2010 Nobelin rauhanpalkinnon jakotilaisuudessa kertoi pitkästä, dramaattisesta ja traumaattisesta taistelusta ihmisen oikeudesta sanoa sanottavansa. Ihminen, joka omalla ajattelullaan puolustaa muita ihmisiä tai yrittää tehdä heidän elämänsä siedettäväksi, vaatii ja ansaitsee aina tyhjän tuolin, jolle hän voi istuttaa jonkun muun sitä enemmän tarvitsevan.
Tyhjä tuoli bussissa ilmaisee myös ihmisen tapaa ajatella. Ihminen, joka nousee omalta paikaltaan ja näyttää tyhjää tuolia sitä enemmän tarvitsevalle, osoittaa myös tuolla epäitsekkäällä eleellä arvostavansa muita ihmisiä vähintään yhtä paljon kuin itseään. Aika paljon se puhuu, joutava tyhjä tuoli.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Lapset ilman lahjoja, lapset ilman isää

Kun televisiossa alkoi Kakola-niminen sarja nuorista pikkurikollisista oikeassa vankilassa ikäänkuin ennakkoon tutustumassa tulevaisuuteensa, ammattikasvattajat älähtivät. Sanoivat, ettei niin saa tehdä missään nimessä. Ei saa viedä lapsia vankilaan edes leikisti, ei saa näyttää niin realistista kuvaa mahdollisesta tulevaisuudesta, sillä se saattaa aiheuttaa ylitsepääsemättömiä traumoja ja ahdistusta. Mutta ohjelma kuitenkin esitettiin. Parin päivän yksinäisen sellipäivän jälkeen pojat saivat sellikaverin, entisen linnankundin, oikean rikollisen, kovan jätkän. Tosin miehet olivat jossakin vaiheessa elämää huomanneet, että on toinenkin vaihtoehto niille peräkkäin oleville päiville, jota elämäksi kutsutaan. Nyt he olivat pojille sellitovereina kertomassa, ettei niin kovin hienoa ollut ollakaan oikea vankilakundi.
Muutaman päivän jälkeen miehet sitten lähtivät Kakolasta. Mutta noiden muutamien päivien aikana he olivat kukin tahoillaan ystävystyneet ja tulleet tuttaviksi näiden nuorten poikien kanssa. Useimmille he olivat ensimmäiset oikeat miehet elämässä. Monet pojista huomasivat, että aikuinen mies voi olla hyvä ystävä, kaveri, jolle voi puhua ja joka kuuntelee. Itku tuli pojilta, itku tuli miehiltä ja minulta.
Isä puuttui monelta pojalta, mutta se oli ollut siinä tuokion verran selliä jakamassa ja kuuntelemassa. Isä puuttui, mies puuttui, tuki puuttui, henki puuttui, sielu puuttui, neuvo puuttui, ohje puuttui, opas puuttui, ystävä puuttui, arvo puuttui.
Ja sitten sanottiin uutisissa: monet suomalaiset lapset eivät koskaan ole saaneet yhtään joululahjaa. Koti on köyhä, elämä tavalla tai toisella monen asian ulkopuolella. Nyt ei saa hurskastella: eiväthän ne lahjat joulussa ole tärkeitä. Kyllä ne lapselle ovat tärkeitä aivan varmasti. Lahjat ovat lapselle yhtä tärkeitä kuin ovat kaikki muutkin tärkeät asiat. Ja ilman noita tärkeitä asioita ei maailmassa ole kenenkään mukavaa kulkea mihinkään - ei ilman isää tai äitiä, jotka muillakin ovat, ei ilman lahjoja, joita muutkin saavat.

torstai 9. joulukuuta 2010

Ammattimies kellisti kuoleman

Olisin aamulla tarjonnut pullakahvit todelliselle sankarille, mutta hän ei huolinut. Luuli minun pelleilevän, mokoma. Mutta olin enemmän tosissani kuin kukaan uskoikaan. Harvoin pääsen kuulemaan sellaista tarinaa, jonka hän minulle kertoi. Harvoin noita tarinoita kukaan jää kertomaan.
Mies ajoi henkilöautolla nelostietä ja nuosi ylös mäkeä laaksoisen maiseman kohdalla, ja mäen takaa vastaan ajoi täysperävaunurekka ja rekan vieressä matalana ja näkymättömänä henkilöauto miehen kanssa samalla kaistalla. Välimatkaa oli kymmenisen metriä ja aikaa tehdä päätös noin puoli sekuntia. Neljän ihmisen elämä oli päättymässä muutamassa sekunnin kymmenyksessä. Mies näki vastaantulevan auton kuljettajan kauhuntäyttämät silmät ja hän käänsi autonsa ulos tieltä ehtimättä tai haluamatta jarruttaa. Jos hän olisi jarruttanut, nuo viimeiset sadasosasekunnit olisivat kuluneet ja autot törmänneet keulat vastakkain.
Kukaan ei loukkaantunut tuossa vaarallisessa tilanteessa: ei ollut sähköpaalua tien varressa, ei katuvaloja, ei siltarumpua, ei jalankulkijoita, ei pyöräilijöitä. Vastaan tulleen auton kuljettaja lyyhistyi tielle itkemään säikähdystään ja pyysi hysteerisenä anteeksi, ettei ollut miehen autoa nähnyt lähtiessään ohittamaan rekkaa. Autossa oli kolme nuorta naista. Ja nyt tienvarressa itki kolme elävää, nuorta naista ja heitä lohdutti elävä mies. Ihminen, joka on onnistunut kuoleman väistämään, olisi tuon kahvin ja pullan ansainnut. Maksoi sen kuitenkin itse, kun luuli minun pelleilevän, mokoma. Mutta en minäkään sentään kuoleman kellistäjän kanssa viitsi pelleillä.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Pohjois-Korea muutti Pohjanmaalle

Kerrotaan, että Pohjois-Korea on päässyt viimeinkin sopimukseen lähimmän liittolaisensa, Amerikan Yhdysvaltojen kanssa ja sanoo jättävänsä Etelä-Korean ja muut lähinaapurinsa rauhaan ja muuttavansa Pohjois-Pohjanmaalle Suomeen. Tuo tieto on sikäli väärä, että maa onkin kaikessa hiljaisuudessa öitten pimeinä tunteina jo muuttanut tänne. Lukekaa vaikka lehdistä.
Peruspalvelukuntayhtymä Kalliolla menee hyvin, vaikka lääkärit irtisanoutuvat joukolla. Johtaja aikoo palkata uudet erikoislääkärit tilalle ja haku on jo käynnissä. Samaan aikaan uutisoidaan muussa valtakunnassa, miten vaikea erikoislääkäritilanne on eikä näitä tahdo saada mihinkään millään.
Niva-Kaijan yläaste on läpeensä homeessa ja asia on tutkittu perinpohjin. Tutkimustuloksia ei kuitenkaan kerrota kenellekään, vaan päätetään kaikessa hiljaisuudessa olla ihan hiljaa. Mutta kuitenkin menee hyvin.
Tähän avoimmuuteen ja erinomaisuuteen on tultu pitkän demokratian tien kautta: kaikki saavat päättää, että valitaan yksi, joka päättää. Ja jos tukala paikka tulee, päätetään mennä jonnekin muualle siksi aikaa, että pöly ehtii laskeutua, hankalat ihmiset irtisanoutua, heikoimmat kuolla.
Kerrotaan muuten Kallion johtajan lyöneen yhdeksäntoista reikää yhdellä golflyönnillä. Olisi kuulemma tullut kaksikinkymmentä, mutta viimeistä reikää ei ollut pystytty kaivertamaan, kun oli tullut kallio vastaan.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Pyhäkoulussa lammasjahdissa

Suomen ensimmäinen naispiispa, Irja Askola toi eilen kirkkonsa terveiset presidentinlinnaan ja sieltä käsin lähes jokaiseen televisiokotiin. Hyvät olivat terveiset: maailmaa muuttuu, Eskoseni, ei voi mitään. Kun kuuntelin piispan viestiä, muistin oman lapsuuteni ensimmäisen ja viimeisen pyhäkoulureissun.
Naapurin lapsilla oli kammarin seinälle pärekattonaulalla lyöty pahvinen kuva paimensauva kädessä pellon keskellä seisovasta Jeesuksesta. Pellolle oli liimailtu sinne tänne lampaita, neliskanttisia paperipaloja. Katsoin noita pahvitauluja kateellisena. Mistä ne olivat peräisin? Lapset kertoivat käyvänsä pyhäkoulussa, ja sieltä sai joka kerta yhden tai joskus useammankin lampaan mukaansa taulun Jeesukselle paimennettavaksi. Päätin uskaltautua mukaan pyhäkouluun.
Istuin ensimmäisessä penkkirivissä. Pyhäkoulunopettaja tervehti meitä ja muistutti edellisestä sunnuntaista, jolloin oltiin laulettu jokin virsi. Päätettiin aloittaa tuolla tutulla virrellä, siis kaikille muille tutulla virrellä. Häpesin, kun en osannut tuosta laulusta sanaakaan. Opettaja vilkaisi joskus minuun kuin toruen, miksi ei laulu sujunut. Meillä ei ortodoksisessa kodissa juurikaan virsiä veisattu, kun se ei kuulunut muutenkaan asiaan. Eikä varmaankaan olisi veisattu, vaikka olisi kuulunutkin.
Pyhäkoulu päättyi ja lapset saivat lampaansa. Olin tilanteesta ujona ja hiljaisena enkä osannut tai uskaltanut mennä omaa lammastani perimään. Eihän minulla ollut Jeesustakaan sille paimeneksi. Niin lähdin yksin kotiin hämilläni ja pahoilla mielin. En ollut osannut veisata virttä, en tiennyt vastauksia edelliskerralla opetettuihin raamatunkohtiin perustuviin kysymyksiin. Naapurin lapset sen sijaan suunnittelivat kukin parasta paikkaa omille lampailleen Jeesuksen jalkojen juureen. Minä en tuolloin ymmärtänyt, miksi minulle ei annettu omaa Jeesusta puhumattakaan lampaasta.
Vuosia myöhemmin ystäväni pyysi minua omalle rippileirilleen isoseksi. Olin innolla lähdössä mukaan, mutta minua ei sinne kuitenkaan huolittu. Olin ortodoksi eikä ollut hyväksi minun mennä evankelisluterilaisen kirkon rippikouluun muille ikäisilleni ystäväksi. Tosin minulta jäi nuoruuden huumassa oma kristinoppikoulu käymättä, mutta Jumalasta tiesin kuitenkin melko paljon. Ja olin halukas aina uskovaisten asioista keskustelemaan. Ymmärsin vasta paljon myöhemmin, että olin pari kertaa ollut tunkemassa itseäni sellaiseen paikkaan, johon en missään nimessä kuulunut.
Piispa Irja Askolan terveiset tulivat kotiin. Maailma muuttuu monikulttuurisemmaksi. Tuon olen jo onneksi itse saanut kokea käydessäni montakin kertaa Nivalan kirkossa ehtoollisella. Eivät ole pyytäneet alttarilta poistumaan, vaan olen veren ja ruumiin saanut rauhassa maistaa.
Olen lampaani saanut Jeesukseni paimennettavaksi. Liimasin sen vähän kauemmaksi, ettei kukaan vahingossa astu sen pienille, hennoille sorkille, ja että se saa syödäkseen jaloin porkkaamattoman, rehevän ruohon.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Vaihdevuosi-iho ja Eri-Keeper

Naistenlehtien sivujen välissä on voidemainosten yhteydessä usein näytepussi, jonka sisältö riittää yhteen tai jopa pariinkin kokeilukertaan. On päivävoiteita ja yövoiteita, liftereitä ;-) ja suojaavia voiteita. Meille kotiin tulee puolenkymmentä naistenlehteä, tilattuja ja ilmaisnäytteitä, ja usein pöydällä lojuu yksi jos toinenkin näytepussi. Minulla on tapana toimia testikanina ja levittelen noita voiteita milloin kasvoihin ja kaulaan, milloin vain käsiin, jos siltä tuntuu. Ei ole tullut mieleenkään lukea, mitä noissa pienissä, kauniin näköisissä muovipusseissa on. Mutta eilenpäs lukaisin.
Levittelin telkkaria sivusilmällä katsoissani näytepussin sisällön naamaani ja lueskelin toisella sivusilmällä samalla lehteä, jonka sivuilta tuo pussukka oli pudonnut. Ilmoitus lupasi minulle vain pelkkää hyvää: "Apteekkisi auttaa sinua huolehtimaan ihosi hyvinvoinnista vaihdevuosien aikana." Hmmm. Kuvaan oli mainosmieskollegani virittänyt naisen leuan alle soman verkon, joka kuvasti rasvan vaikutusta: nostaa ja kiristää ihoa ja tekee siitä nuorekkaan kimmoisan.
Onneksi meille ei tule miestenlehtiä. Paitsi Harrika ja Kopteri, mutta niissä ei näytepusseja mukana ole. Saattaisi nimittäin käydä vanhasta tottumuksesta minulle huonosti, jos välissä olisi vaikka laakeriöljynäyte tai pikaliimaa kodin pieniin remontteihin. Saati sitten Hesburgerin mainoksen yhteydessä salaattikastikenäyte: maukkaampi kuin koskaan ennen.
Uskon miesten ja naisten erilaisuuteen. Siksi voin luotettavin mielin ilman ikänäkölaseja edelleenkin olla voidenäytepussien koekäyttäjä. Mutta sinä päivänä, kun Anna kehottaa kaikkia naisia osallistumaan puutyökurssille ja laittaa Eri-Keeperiä näytepussiin, minä vaikenen hetkeksi. Ainakin siksi aikaa, että saan yön yli kuivuneen puuliiman liukenemaan.

Leikitään rahalla

Leikitäänpäs rahalla. Aurinko paistaa vielä noin 8,7 miljardia vuotta. Hemmetin pitkä aika, tosi pitkä, käsittämätön eikä taida meitä kiinnostaa, kun ei sitä tarvitse kuluttaa kokonaan kahdessakymmenessä vuodessa. Niin no eihän sitä toki pysty kuluttamaankaan niin nopeasti. Mutta samaa asiaa rahana. Irlannin rahavaje meiltä tavan kansalaisilta on 90 miljardia euroa eli kymmenen kertaa euroina sama kuin auringon oletettu elinikä vuosina. Hemmetin paljon rahaa, tosi paljon, käsittämättömän paljon. Kyllä tuon pitäisi meitä kiinnostaa, kun se pitää kuitenkin melko nopeasti haalia kasaan ja saada takaisin irlantilaisilta parissakymmenessä vuodessa. Hiki tulee, vaikkei aurinko paista.
No. Katsotaanpas sitten toisella esimerkillä mokomaa rahaläjää. Jos miljoona euroa on metrin korkuinen läjä seteleitä, tuo 90 miljardia euroa on 90.000 miljoonaa eli 90 kilometriä korkea kasa rahaa. Kaadetaan koko läjä, niin päästään Nivalasta Kalajoelle ja vielä takaisin Alavieskaan asti. Hmmm. Kukahan ne rahat oikein niputti ja mihin pisti. En tiijä.

Äiti. Tiesitkö, että...

Äiti. Tiesitkö, että kun olin 14-vuotias, kaverini varasti kotoaan konjakkia ja juotiin se ystävän kanssa Häkkisillalla ja tultiin känniin. Juostiin kestohangilla ja kehuttiin koiriamme. Hyviä koiria ne olivatkin. Kun tulin kotiin, et huomannut minun olleen huonoilla teillä.
Äiti. Tiesitkö, että kun olin 15-vuotias, varastimme kaverini kanssa hänen isänsä kaupasta kiljuntekovälineitä ja panimme vanhaan kymmenen litran maitopänikkään keitoksen kypsymään ja muutaman päivän kuluttua sitten juopottelimme isolla porukalla minun omassa huoneessani kaikessa rauhassa. Ja tiesitkö, että aika monta kertaa tehtiin tuo sama juttu. Kaverin isäkään ei huomannut mitään, vaikka sen kauppa oli aika pieni ja inventaario laskettiin ainakin kerran vuodessa.
Äiti. Tiesitkö, että kun olin 16-vuotias...

Äiti. Niin se taitaa olla, että sinulta jäi hyvää hyvyyttääsi monta poikasi pientä pahantekoa näkemättä. Annas olla. Sehän se on äitien taito tietää, muttei niinkään nähdä ja uskoa. Sanon sinulle tämän, kun sama meno jatkuu kaikkien äitien kanssa tänäkin päivänä. Lapset kulkevat kylillä ja tekevät sitä ja tätä. Kertovat tarinoita, joita äidit uskovat. Haluavat vain uskoa.

Äiti. Hyvin minä pärjään ja ihan kelpo mies minusta tuli, koska minulla oli aina itseäni viisaampaa seuraa. Mutta ihan kaikilla ei liene aihetta näin äidilleen kirjoittaa. Ei aihetta tai ei mahdollisuutta. Tai ei halua tai voimia. Tai ei ehkä äitiä ollut koskaan, jota huijata. Kun ei tarvinnut. Sitä se välittäminen ja rakkaus on, että yrittää, muttei koko ajan pysty. Ymmärrätkö? Huijatakin voi monella lailla. Ja tulla huijatuksi samoin.

tiistai 30. marraskuuta 2010

Kateus rukkaa kelloa

Seison työpaikkani hissin ovella. Painoin juuri nappulaa ja vihreä valo palaa: hissi on tulossa. Ovi avautuu ja ovella seisoo hissipoika ja pyytää minua odottamaan hetkisen. Odotan. Saan merkin astua sisään hissiin, mutta samalla valo muuttuu punaiseksi ja hissin ovet sulkeutuvat. Työpäiväni on ohi. Toista mahdollisuutta minulle ei anneta, sillä talon hissivalvojat ovat päättäneet, että yksi ihminen saa käyttää hissiä päivän aikana vain kerran.
Myöhästymisestä seuraa ehdoton kielto yrittää uudelleen tai käyttää edes portaita. Sellainen on sääntö. Minulle ei anneta mahdollisuutta protestoida, sillä hissihallitus on vahva ja voimakas eikä myönnä tekevänsä virheitä. Minullehan paloi vihreä valo, mutta luotin hisspoikaan. Hallitus taas ilmoittaa, että hissipojalla oli sama tieto kuin valojen käyttäjällä. Työpäiväni on ehdottomasti ohi ja kannan laukkuni takaisin autoon ja ajan kotiin. Päivän ansiot jäävät saamatta.
Janne Ahoselle kävi viikonlopun Rukan mäkikisassa juuri noin. Työmies meni työpaikalleen mäkihyppytorniin, vihreä valo paloi ja mies odotti vuoroaan. Valmentaja näytti merkkiä ja mies ponkaisi ränniin. Syttyi punainen valo: parinkymmenen sekunnin määräaika oli kulunut synkronointivirheen takia umpeen ja suoritus hylättiin ja hyppääjä suljettiin kisasta. Työpäivä oli ohi ja tienestit menivät sivu suun. Kateus - sehän se vie kalatkin vedestä. Mutta näyttää se rukkaavan myös kelloja.

maanantai 29. marraskuuta 2010

Hipit, marsut ja vapaa rakkaus

"Let the sun shine, let the sunshine in..." Ensimmäisen kerran muistan kokeneeni ilonhetkiä Hair-musikaalista varhaisteininä radion rinnaiselta, ja sainpa isosiskolta lahjaksi orastavien rintakarvojen peitteeksi t-paidankin, jossa oli tuon musikaalin tunnuskuva, vihreäpunakeltainen pörröpää HAIR-tekstin alapuolella. "Let The Sunshine In". Olin uuden sukupolven nuori, aivan erilaisen sukupolven, osaaottavan, osallistuvan, ajattelevan, huolehtivan, hippisukupolven, rauhaa rakastavan, vapaan rakkauden kyllästämän ajan lapsi. Hiukset kasvoivat, mars läheni uranusta, se tiesi siirtymistä rakkauteen.
Toisen kerran riemuitsin Hairista 80-luvulla, kun näin musikaaliin perustuvan elokuvan ja tutustuin ensimmäisen kerran koko tarinaan. Oma hippiaika oli fyysisinä merkkeinä jo takana, hiukset lyhyemmät, vaatteet harmaammat, lahkeet kapeammat, seksuaalinen vapaus vaihtunut vakinaiseen avioelämään, ja Vietnamin sota oli jo kirjoissa ja kansissa ja dokumenttifilmeinä arkistojen aarteistossa.
Kolmannen kerran Hair sai minut nauramaan eilen. Kuulin televisiosta Aquarius-kappaleen suomenkielisen version ja siinä laulettiin näin: "Kulkee kuu seitsemänteen huoneeseen, marsu raanusta lähenee. Se tietää siirtymistä rakkauteen..." Voi tuota lapsellisen riemun määrää omasta kuulemisesta ja rytmikorvasta. Näin ruskean jyrsijän tulevan villalanganpätkäisestä seinävaatteesta kohti. Aivan alkuperäisesti laulussa lauletaan suomeksi kuitenkin: "...Mars Uranusta lähenee..." Onhan noissa vissi ero, miten siirrytään rakkauteen: hyökkäävän jyrsijän vai tähtikuvion voimalla.

perjantai 26. marraskuuta 2010

Naivoni miettii, onko nyt mieltä missään

Kun englantilainen rouva puhuu miehestään, hän käyttää sanaa husband ja mies puolestaan vaimostaan sanaa wife. Suomessakin mies puhuu vaimostaan, mutta vaimopa...hmmm...miehestään.
- Mieheni on tehnyt sitä ja tätä.
Tuo mies voi tuolla kutsumanimellä olla naiselle naitu tai naimaton, kirkollisen kaavan mukaan merkitty aviomies tai markkinoilta hämärissä kotiin omittu pelkkä mies, uros. Omistusliite saattaa joitakin hämätä ja niinpä voidaan ajatella sen tarkoittavan juuri tuota avioliittoista miestä: mieheni. Mutta toisaalta autoni, koirani, kukkaroni, kenkäni: kuka kuvittelee ihmisen olevan noitten kanssa naimisissa;-)
Mutta kieltä toki voidaan kehittää ja niinpä tästä päivästä lähtien olkoon suomenkielessä

aviomies = mievo
avionainen = naivo

Loppuu tuollainen turhanaikainen vapaitten miesten omistelu.

torstai 25. marraskuuta 2010

Valkea yö ja hiekan pöly

Ihmisellä on taipumus lätkäistä hintalappu sinne ja tänne. Mitä olisit valmis maksamaan terveydestä? Paljonko tarjoaisit, jos taas voisit nähdä kuin nuorena? "Se on niin kova jätkä, että myy vaikka isoäitinsä." Minä olin tänään valmis myymään nämä luitten läpi purevat viimatuulet kossupullosta ja paukkupakkaset lasillisesta Carilloa. Helppoahan tuollainen tarjous on heittää, kun ei ostajaa kuitenkaan ole lähimaillakaan, ei ainakaan tällä planeetalla.
Mikä on viiman ja pakkasen tarkoitus? Ei niillä ole mitään tarkoitusta. Eivät ne erikoisesti suojele jotain eläinlajia tai ihmisrotua, eivät kasveja tai muitakaan elämää ylläpitäviä organismeja. On vain käynyt niin, että maapallo on jostakin syystä asettunut tähän kohtaan avaruutta sopivasti niin päin kallelleen aurinkoon nähden, että jossakin kohtaa maapalloa on sietämättömän kuuma ja toisessa kohtaa aivan jäätävän kylmä. Eipä osannut avaruuden vetovoima nasauttaa tätä murakoppia aivan täsmälleen sellaiseen asentoon, että olisi lämpö jakautunut kaikille tasapuolisesti. Mutta entäs jääkarhut sitten? Mitäs niille ja monille muille eläimille sitten olisi tapahtunut, jos ei jäätä ja pakkasta olisi tänne siunaantunut. No ei mitään, kun ei niitä olisi koskaan syntynytkään. Olisi vain auringon ihanaisessa paisteessa lötkötteleviä, ohutturkkisia lämpökarhuja, jotka puolivauhtia metsästäisivät niille sopivaa saalista tai sitten söisivät hedelmiä puista ja marjoja pensaista.
Kyllä minä saattaisin halvemmallakin nuo kylmät ja tuiskut kaupitella. Mutta yhdelle asialle en laskisi hintaa. Yötön yö, koko kesäinen valkeus, sitä en myisi mistään hinnasta. En vaihtaisi sitä arabien öljyyn, en mustaan, lämmöllä hellivään etelän yöhön. Hiekan pölyä ovat nuo muun maailman makeat suloisen kesäyön kupeella.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Auringonvaloa ja elinkautisia

Auringon valoa riittää vielä noin 8,75 miljardiksi vuodeksi. Niin. Sitä minä tässä nyt vaan mietin ja ihmettelen, miksi sitä tähän aikaan vuodesta riittää meille vain muutamaksi tunniksi päivässä ja senkin vähän se suodattuu joko lumisateen tai vähintään pilviverhon läpi.
Kuulostaa jotenkin amerikkalaisten idealta koko auringon ikä: liikaa yhdelle pallolle, mutta hankala jakaa oikein muillekaan. Amerikassa saattaa saada yksi ihminen ankarimmista rikoksista vaikkapa 300 vuotta vankeutta. Tai kaksi kuolemantuomiota. Maailman vanhimmat ihmiset lienevät eläneet ehkä 110-vuotiaiksi, joku on ehkä kituutellut lähelle 120 vuotta. Mutta yli 150-vuotiaita ei ole tainnut ihmisen historiassa olla vielä. Silti noita ylipitkiä tuomioita jaellaan kuin varmuuden vuoksi: jospa se pirulainen päättääkin elään 200-vuotiaaksi. Menee vielä viiltelemään jonkun neitsyen vanhoilla päivillään aivan riekaleiksi, pirulainen. "Annetaan sille 300 vuotta linnaa, puolenkymmentä elinkautista, niin ei ainakaan meidän tarvitse olla todistamassa sen tulevia rötöksiä. Päästään ottamaan aurinkoa. Sitähän täällä pallolla piisaa, vai menikö se taas pilveen, mokoma."

Kahden esimerkin kaveri

Sattuipa vähän aikaa sitten ikävä tapaus. Tuttavani oli kävelemässä aamupimeällä tiellä ja joutui mopon yliajamaksi. Ja niinkuin nykyisin on tapana, ei mopopoika jäänyt sen enempää jälkiään selvittämään, vaan kaasutteli karkuun kuin... Niin. En oikein keksi mitään niin raukkaa asiaa tai oliota maan päällä, johon tuota vastuunpakoa ja toisen ihmisen terveydestä ja hengestä piittaamattomuutta voisi verrata.
Mutta sattuipa sitten niinkin, että muuan nuori mies (no tuskin mikään mies kuitenkaan, mikä lie räkänokka) kirjoitti facebook-sivuilleen leuhkan tarinan, miten oli ajanut aamusella jonkun mummon päälle pimeässä. Loppu on varsin helppo arvata. Tieto kulki osoitteesta toiseen ja muutaman minuutin kuluttua niin tekonen kuin tekijäkin olivat sekä alle jääneen "mummon" että myös poliisin tiedossa.
Mitä liikkuu tuollaisten ihmisten päässä? Hiiriä? Torakoita? Kusta? Koneöljyä? Tuollaisten ihmisten päässä ei vain yksinkertaisesti liiku mitään. Ei sielä voi olla mitään. Kahden esimerkin kaverilla pää on tyhjä: karkuun ja feispuukkiin. Ehhehhehhehhehhehhehhehehhhehhehhehhehhhehhehhhehhehhhehhheheehhhehhhehhehhhehhhehhhehhehhehhehhhehhehhehhehehhehehhehe...

tiistai 23. marraskuuta 2010

Männöö näkö

Voe helevettiläene. Kuulin eilen hyvän savolaesvitsin ja se on tietysti pakko kertoa tässä. Lähtipä kaksi savolaesta Kuopiosta käsin junalla Helsinkiä kohti. Päättivät miehet ottaa jotakin vähän eksoottisempaa murkinata matkaan ja niinpä pullottivat banaanit mukavasti housun taskussa. Ei hyvänen aeka, ei tässä ole mistään mulukkuvitsistä kysymys. Aisteilla männään.
Rupesi ensimmäistä miestä jo matka hiukoomaan ja päätti, jotta se on pannaanin paekka. Kuori hedelmän ja uteliaana ja vähän varovasti haukkasi, ja samassa juna syöksyi tunneliin.
- Joko sinnoot haakanna.
- Evvielä.
- Eläkä helevettiläene haakkaakkaa. Männöö näkö.
Näkö palautui ja lähti muutamaan kertaan matkan aikana: noita tunnelloita Kuopion ja Helsingin välliin mahtuu muutama. Mutta istuivatpa jo iltasella miehet Kaappatorilla ihmettelemässä, mahtaako se Afrikka olla miten kaakana.
- No eihässe kovin kaakana voe olla. Tuossakkii ajjaa neekerj polokupyörällä.

maanantai 22. marraskuuta 2010

"Ei ole kissaa Ameriikassa..."

"Ei ole kissaa Ameriikassa, niin hiiret rauhan saa." Mutta on keltainen muoviämpäri, hiirenmyrkkyä ja lumilapio Ruotsissa eikä juustoon peity maa...
Ostin mökille elektronisen hiirenkarkottimen. Sen tehtävänä on synnyttää sähköverkkoon hiirille epämiellyttävä syke sekä lisäksi korkea ääni, jota pieni karvapallukka ei kuulemma mielellään kuuntele. Mutta... Ja tuo mutta päätti muuttaa minun elämänkatsomustani (ja nimenomaa elämänkatsomustani, ei sokeuttaa minua kuolemalle). Mutta ennenkuin tuo laite toimisi, pitää tiloista hävittää jo sinne pesiytynyt hiirikanta, joka kuulemma haluaa asua kotonaan ärsykkeistä huolimatta. Lie tuo sama taipumus puolustaa kotia periytynyt evoluution kautta ihmiseenkin, sillä päätin aloittaa puhdistuksen.
Keltainen muoviämpäri sai toimittaa vihreän mailin virkaa eli viimeisenä kotina ennen kuolemaa, kuolemansellinä. Ämpärin pohja peitettiin rotanmyrkyllä ja vielä varmuudeksi pohjalle viritettiin hiirenloukku, kanneksi asennettiin ohutta muovia, johon leikeltiin viiltoja ja tuon muovimaton tarkoituksena oli näyttää turvalliselta, mutta pettää kulkijansa alta. Ja kuin sillaksi tuolle kuolemankujalle laitettiin karheapintainen kovalevyliuska. Tarkoituksella kirjoitan tuon kohdan tekemiset passiivimuotoon, kun en halua osoittaa ketään syylliseksi noin katalaan tekoon luomakunnan viattomia jäseniä kohtaan.
Illan hiljaisena hetkenä kuului ropsahdus, kopsahdus ja rahinaa. Kävelin kohti ämpäriä ja äänet hiljenivät. Katsoin ämpäriin ja siellä kyyhötti laukeamattoman loukun sisällä ruskea metsähiiri peloissaan kuin vihreän mailin jättiläinen sähköhattu päässään. Laukaisin loukun ja hiiri jäi sen sisään. Kannoin ämpärin sisältöineen ulos. Avasin loukun ja kuin pelastautumisen toivon kirkas kipinä olisi sytyttänyt sähkövirran hiiren aivoihin, hiiri ryntäsi karkuun katalasta ansasta. Lumilapion ankara kuuppa heilahti ja karkumatka päättyi puhtaan valkoiselle hangelle. Niinkuin sanoin, minulla on elämänkatsomus. Sen mukaan kaikki elämä on arvokasta. Mutta minulla on myös tuo evoluution kautta peritty vaisto: kotini on linnani.
Seuraavana aamuna ämpäriin oli kipitellyt vielä kaksi vanhan sukupolven (old generation) jälkeläistä. Näöstä en niitä tosin sukulaisiksi erottanut, mutta hiirenkarkottimen käyttöohjeessa niin mainittiin. Kannoin saaliin ulos, kaadoin ämpärin nurin ja sen enempää ajattelematta iskin lapiolla toisen hiiren hengiltä. Toinen oli mennyt omin ehdoin satimeen ja välttyi tuolta brutaalilta Fiskarsin välineeltä.
Metsähiiri on kaunis eläin. Sillä on ruskanruskea, pehmeänoloinen ja tiheä karva, turkiksikin sitä voisi sanoa, jos hiiri olisi vaikkapa jäniksen kokoinen, suuret silmät ja korvat. Se näyttää juuri siltä, kuin..."Ei ole kissaa Ameriikassa, missä juustoon peittyy maa..."

torstai 18. marraskuuta 2010

Kännissä töissä

Lääkäri puhaltaa stetoskooppiin ja saa sen soimaan kuin trumpetin. "Tättärää vaan potilas ja mikäs sitä sirpulaa oikein vaivaa. Plöts ja pöts ja pannaanpas tämä tötterö sitten tissin päälle ja kuunnellaan, onko siellä karhu kotona, nääs jep."
Äänimerkki soi linja-autopysäkillä. Mummot kuuntelevat meteliä kuin maailmanlopun edellä ja vääntävät kuulolaitetta pienemmälle kuka ehtii tai kiskovat korvalta koko mokoman härvelin. "Ja sitten onko niitä Kuopijoon mänijöitä pussi lähtöö justiinsa eikä melekeen ja ruvetkeepa muorit hyppelehtimmään kyytiin, jottei se jätä."
Kassajono seisoo ja asiakkaat vilkuilevat ympärilleen. Kurkku lentää korkealle, tamponipaketti seuraa sitä ja sisältö leviää pitkin lattioita kuin joulukuusen kynttilät. "Terrrrveystarkastajalta terrrrrveisiä perrrrkele, että kahta ei sovi yhtäaikaa yrittää kato kurkkua ja tommosta tamppoonia lappoonia. Ommuutten hyvä piisi se lappoonia, mutta peräkärry on perseestä..."

Ravintola on täynnä maksaneita asiakkaita, ja levyltä hankaa fillimusaa. Mies nousee lavalle, puhaltaa pari kertaa mikrofoniin ja napauttaa sen grilliä sormenpäällään: "Hyvä yleisö. Illan orkesterina on tänään Dolorees Tampereelta. Shown pitäisi alkaa ihan näillä minuuteilla, mutta päätähti on vielä hieman lepäämässä edellisen keikan rasituksista. Mutta varmasti jaksatte hyvää odott...
- Let´s rock, peipeeeeee! Onko teillä hyvä meininkiiiiiii?
Hämmästyneet ilmeet harhailevat esiintymislavalle, kun rokkikukko Ramses nojaa mikrofoniin ja huojuu kuin merenrannan yksinäinen vinkuheinä.

On se hyvä kuitenkin, etteivät ihmiset oikeasti tule kännissä töihin. Niin on paljon mukavampaa, vai mitä, hyvä ihmiset.


"

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Mies ei kummittele ruuan kanssa

Sain tutustua eilen, yksipuolisesti tosin television kautta hyvin mielenkiintoiseen mieheen, Pienen rakkaustarinan eläneeseen Surnu-Pekkaan, vaatimattomaan pohjoisen eläjään, jonka elämä oli kaikinpuolin kunnossa ja oivallettu. "Kyllä sitä pärjää, kun on kasunnu näihin maisemiin eikä ole ollu valmiit puurot nokan alla." Mihin tarvitsee ihminen suurta taloa, kun pienessä mökissäkin pärjää? Liha kävelee metsissä ja pelloilla, kala ui järvessä ja lintu lentää taivaalla. Joskus käy kiertolainen kulkija ohikulkeissaan tapaamassa, harvoin palaa samoille seuduille.
Nainen on miehen mielessä, muttei kovin hanakasti luovu vapaudestaan, ei perään lähde. "Joka menee, se menee." Asui miehen kanssa vuosikymmenet kiertolaispiika, Inka, jakoi asunnon ja ruuan kunnes vanhuuteen kuoli. Jäi yksin erämaataan asumaan Surnu-Pekka eikä kovin muualle kaipaillut. Kerran kävi evakkoreisulla Norjan näkemässä ja siinä oli hänelle ulkomaata kylliksi eikä hän enempää niistä halunnutkaan tietää. Kaikki oli omassa pihassa. Jos joku ihminen siinä oli, hän sai mennä, jos oli jonnekin menossa, mutta sai ollakin, jos olla tahtoi.
Yksinkertaisesti eleli tilallaan mies. Jos piti järvelle päästä, piti vene tehdä itse. Ja jos mieli, että vene kesti tulevat suvet, terva poltettiin taukotöinä, ja saatiinpa samalla mainio lääke uuninpankolle tautia odottelemaan. Ja kun tuli nälkä, työnnettiin vene vesille. Jos oli onni myötä, tarttui hauki verkkoon, jänkän koira, perkele. Siitä riitti ruokaa ja mahantäytettä, maalikylien ryvettämättömästä, puhtaasta lihasta. "Emminä ala kummittelemaan sen ruoan kanssa. Lihaa ja kalaa..."

maanantai 15. marraskuuta 2010

Kuopion terroristisolu

Al Qaida perusti Kuopioon terroristisolun, mutta sehän kaatui tietysti heti ensimmäiseen toimeksiantoon. Tuli määräys savolaisille kaapata Finnairin lento Kuopiosta Helsinkiin, mutta turvallisesti sujui ilmojen jättiläisen matka kuulaan kirkkaassa syyssäässä. Muutama ilmakuoppa värisytti koneen runkoa ja siinä kaikki. Tulipa verkoston johtajalta, Ich Bin Nicht Osama bin Ladenilta tulikivenkatkuinen puhelu Puijon juurelle: "Miksi sitä konetta ei sitten kaapattu?" Ja vastaus kuului: "Kyllähän myö sitä kaapattiin, vuan ei sitä kukkaan ostanna."

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Jumala on arkkitehti

Jos Jumalalla olisi ollut generaattori ja pätkä sähköjohtoa, hän olisi vetänyt huoneisiinsa sähköt ja laittanut hehkulampun palamaan, jotta jokainen, joka häneen uskoisi, näkisi lukea Jumalan sanaa vaikka keskellä yötä kuin päivänvalossa. Niin hän olisi tehnyt. Mutta hän tiesi, että jonakin päivänä ihminen oppii valjastamaan hänen luomansa veden ja säätämään tuon valtavan voiman pistorasiasoveltuvaksi, näppäräksi kotitaloussähköksi pesukoneita pyörittämään ja silitysrautoja lämmittämään. Olihan Jumala mitä suurin arkkitehti, joka suunnitteli maapallon ja kuut ja auringot ja vedet ja ilmat. Ja omaksi kuvakseen hän ihmisen sitten loi. Tuskin hän ajatteli kaiken tuon tehtyään, että onpas vain valmista ja tähän voidaan pysähtyä. Ei. Jumala lupasi kaukaa viisaana ihmiselle: "Tässä on tämä maailma ja kehitä sitä ja tee siitä vieläkin parempi. Käytä järkeäsi. Minä annan sinulle muutaman ohjeen näin ensialkuun, jotta sinulla olisi jonkinmoinen käsikirjoitus. Mutta aika aikaa kutakin. Monet asiat muuttuvat ja on aika ottaa uusia käytäntöjä aikansa eläneiden tilalle. Älä takerru pikkuseikkoihin, sillä sellainen ei edistä mitään hyvää. Lillukanvarsissa elävät vain maan matoset ja hyönteiset, joilla ei juuri järkeä ole. Muista historiasi, mutta älä anna sen tehdä itsestäsi orjaa. Pyri sinä pilviin ja kiipeä aina vain korkeammalle, sillä sinun unelmasi ovat minun unelmiani - omaksi kuvaksenihan minä sinut loin. Käytä mielikuvitustasi, sillä kaiken, mitä näet ympärilläsi, minä loin mielikuvitustani käyttäen. Katso vaikka perhosta. Ei se noin vain tupsahtanut tälle maapallolle. Monta hetkeä piti sitäkin mokomaa pohdiskella. Ota tuosta oppia. Älä kuvittele, että asiat ovat valmiita. Ei lapseni. Maailma ei ole valmis koskaan. Lue hyvin käskyjäni. Älä tapa ja kunnioita vanhempiasi, sillä heissä on suuri viisaus. Rakasta itseäsi ja kaikkia muita ihmisiä. Siitä ei koskaan ole kenellekään mitään vahinkoa."
Kaiken tuon Jumala sanoi ja paljon muuta ja läksi lepäämään.
Tuhannet vuodet kuluivat. Ihminen unohti olevansa Jumalan kuva. Hän muisteli Jumalan sittenkin sanoneen: "Tässäpä sinulle muutama muistiinpano. Pistä ne kansiin ja ala tuomariksi." Katsoi ihminen peiliin ja huomasi Jumalan kovin tutunoloiseksi. "Kaunis kuin mikä. Minuapas onkin helppo rakastaa kuin itseäni. Ja tuo ruma naapuri joutaa tuosta helvettiin."

torstai 11. marraskuuta 2010

Nörtti värjäsi papan siniseksi

Oletetaan, että tietokoneviruksen voi tartuttaa ihmiseen. Joku on jo tuota asiaa testannutkin ja asentanut itseensä tietokoneviruksen ja kokeillut, miten se vaikuttaa bittiympäristöön. Tietokoneviruksen saastuttama ihminen on onnistunut levittämään vahinkoa mm. kassajärjestelmiin ja tietokoneohjattuihin kulkulupiin. Ihmisen on siis varauduttava lähitulevaisuudessa paitsi erilaisiin influenssarokotuksiin, myös päivittämään oma ruumiillinen virustorjuntaohjelmansa.
Olavi Rantala nautti suunnattomasti eläkepäivistään ja hänen mielestään parasta oli loikoilla kauniina kesäpäivänä rantakalliolla lukemassa mukavaa kirjaa tai vain mietiskelemässä huvittavia asioita. Hänelle asennettiin muutama vuosi sitten uusi sydämentahdistinprosessori, ja veri kulki ja kohisi suonissa ja elimissä. Eipä ollut hätäpäivää. Kunnes sitten kerran samalle rannalle sattui pahankurinen poikaviikari, mikä lie nörtti, jonka prosessorinpaljastin ilmoitti lähellä makaavan miehen sydämentahdistimen. Ajatteli nörtti vähän huvitella ja tartutti Rantalan Olavin tahdistimeen vikkelän viruksen, joka milloin kiihdytti, milloin hidasti sydämen sykettä. Ja nörtille nauru maittoi, kun rannalla makasi pappa kuin kameleontti milloin tummanpuhuvana, milloin sinisenmustana tai tulipunaisena, joskus vitivalkoisena. Leikkipä poika hetkisen jumalaa ja pysäytti papan sydämen pariksi minuutiksi kokonaan ihan vain veikkaa lyödäkseen, vieläkö tuo tuosta tokenisi. Tokeni toki viruksesta vaari, kun oli virustorjunta kunnossa ja ohjelma paikkasi häiriön tuota pikaa. Sielläpä rannalla sitten ihmeteltiin lopun päivää nuorta nörttiä, joka kaivoi syvältä suolestaan prosessorinohjainta ja viruksenlevitintä vain todetakseen, ettei jatkosodan veteraanin kanssa kannattanut bitillä pelleillä.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Pirun hyvä pappi

Nainen sai kuolemantuomion miehensä taposta: löi miestään lapiolla päähän, kun tämä oli kuristamassa hengiltä naisen ystävää. Ylimpänä tuomarina oikeudessa toimi pappi, joka lempeällä äänellä luki naiselle tämän tuomion, sanoi ymmärtävänsä naista ja sanoi tietävänsä, ettei nainen ollut paha, ei alkuunkaan. Sanoi myös tietävänsä, että mies oli kovin paha, perinjuurin häijy ja ehkä kohtalonsa ansainnut. Mutta ei pappi muutakaan voinut: sellainen oli laki. Pirun hyvä pappi.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Lihapullia kuolleitten talosta

Valkoiseen rasiaan muovikelmun alle kaasuun pakattu jauheliha ei ole minun mielestäni elintarvike, vaan jätettä ja viattoman luontokappaleen (niin ruokaa tekevän ihmisen kuin jauhelihaksi jauhetun eläimenkin) väärinkäyttöä. Kun tuollaisen kaasuun pakatun lihakasan kaataa kuumalle pannulle ja levittelee sen paistumaan, siitä löyhkää lihalle kuulumaton, pilaantuneen eltaantunut, vastenmielinen haju. Kuka on päättänyt, että ruoka saa haista pahalle, kunhan se täyttää jonkin elintarvikeviranomaisen määräykset?
Viljelijä on kasvattanut karjan ruuaksi sääntöjen ja määräysten mukaan. Liha on varmasti tuoretta, kun elävä eläin ajetaan teurastamoon ja siellä jalostetaan valmiiksi pihveiksi ja leikkeleiksi ruokapöytään. Sitten joku jauhaa paistilihan (niin ainakin jauhelihapaketin kyljessä lukee) jauhelihaksi ja pakkaa sen valkoiseen stryroxrasiaan, sumuttaa sisään elintarvikekaasun (ruuahhahhahhaha) ja pyöräyttää muovikelmun ympärille. Ja kun kuluttaja sitten aukaisee tuon paketin, helvetinmoinen löyhkä kuin kuolleitten talosta leviää ilmaan. Haista vaikka. Laita siitä sitten herkkuruokaa, jos pystyt. Tänään tarjolla lihapullia kuolleitten talosta - bon apetit sitten vaan.

torstai 4. marraskuuta 2010

Onpas neidillä nätti pylly

On luonnollisia ja luonnottomia asioita. Luonnollinen asia on puu ja pensas, luonnoton taas kerniliina keittiönpöydällä. Luonnollinen asia on ihmisen syntymä, luonnoton taas sen raaka teurastaminen. Luonnollinen asia on ihmisen vartalo, luonnotonta sen silpominen. Mutta jossakin kohtaa ihmisen aivoissa ovat nuo luonnolliset ja luonnottomat asiat menneet vallan vinksalleen ja kääntyneet päälaelleen.
Tapaan kadulla viehättävän naisen ja minun tekee mieleni puhutella häntä. Pyydän hänet siis istumaan kanssani mukavaan kahvilaan ja istuudumme kahvikupposten ääreen.
- Kummalta puolen pelaat jääkiekkoa, oikealta vai vasemmalta?
- Mä oon lefti.
- Minä taas raitti.
- Käytätkö rakastellessasi apuvälineitä?
PLAF! ja "Anteeksi, mutta mun pitää nyt kyllä mennä?
Korville tuli siis. Mutta jos olisin kysynyt häneltä, käyttääkö hän mieluummin Stigan olkasuojuksia vai valitseeko Kohon vastaavan paketin, hän tuskin olisi lyönyt minua korville, vaan vastannut käyttävänsä joko Stigaa tai Kohoa tai sitten jotakin aivan muuta.
Minä nyt vaan halusin kysyä, kumpi on luonnottomampaa, rakasteleminen ja sen variaatiot vai jääkiekko.
- Onpas neidillä nätti pylly.
- TÄÄÄÄÄÄÄÄ!
- Sanoin vain, että onpas neidillä nätti hylly.
- Eikös vaan olekin. 9,95 Haaparannan Ikeasta.
Mikähän tätä maailmaa oikein vaivaa?

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Suikale ammattitaitoa

Saipa mies tehtäväkseen herasäiliön vanhan ja vuotavan, jo pieneksi käyneen säiliön tilalle. Ajoi mies hevosellaan sahalle ja osti useamman kuormallisen lankkua ja lautaa ja alkoi pikkuhiljaa rakentaa puista säiliötä.
Eipä työ päässyt pitkällekään, kun jo työmaan ympärille kerääntyi väkeä työtä arvostelemaan ja epäilemään, josko sellainen lankkusäiliö heraa sisällään pitäisi.
"Katsotaan, katsotaan" , sanoi mies ja jatkoi hätäilemättä ja kaikessa rauhassa tekemistään. Meni päiviä, meni viikkoja ja sarkapukuisten miesten arvosteleva joukko kasvoi. "Ehhehhei tuommoisesta koskaan tule tiivistä. Vuotaa kuin seula, sano minun sanoneen." "Ja minun." Ja minun." "Myös minun sano sanoneen."
Säiliö valmistui ajallaan ja tuli hetki, kun siihen laskettiin kellanvalkoinen hera. Kuohuten se purkautui putken päästä puiseen altaaseen, ja miehet seisoivat vieressä katsomassa ja odottamassa, miten nesteet tihkuisivat lankkujen välistä ulos. Mutta eipä vaan suostunut säiliö vuotamaan, vaan piti sitkeästi sisällään kaiken sinne pumpatun nesteen.
"No jopas jotakin. Mitäs sinä oikein tuonne lankkujen väliin pistit, kun siitä noin tiiviin sait?" Mies katsoi kysyjää ja hymyili kuin ohimennen:"Suikaleen ammattitaitoa." Niin sanoi mies ja käveli hiljaisen miesjoukon ohi omille teilleen.

tiistai 2. marraskuuta 2010

Joko lupee pyöllyttään?

Minulla oli suuri ilo ja etuoikeus päästä mukaan ystävieni kanssa aavikkoretkelle modernisti ja vaaroja vältellen. Ajoimme hienolla maastoautolla hiekka-aavikon reunaan. Edessämme oli silmänkantamattomiin hiekkadyynejä kuin suuria, paikoilleen jähmettyneitä aaltoja. Paripäiväinen kamelinvasikka nojaili emoonsa ja katseli meitä kuin väsyneenä jatkuvaan, ihmisten tuottamaan meteliin ja moottorien jyrinään.
Kuljettaja laski autonsa renkaista ilmaa pois niin paljon, että renkaiden kumipyöristä tuli kuin kamelinsorkka: levenevä ja kantava. Kiinnitimme turvavyöt ja kuljettaja pyysi meitä vielä laittamaan kaikki irtoesineet tukevasti paikoilleen, jotta ne eivät lentelisi kovassa vauhdissa. Neliveto kytkettiin päälle, kaasu poljettiin pohjaan ja auto syöksyi kohti dyyniä kuin raivoava elefantti. Matala murina kuin leijonan kidasta riistäytyi moottoritilasta, ja hiekkapilvi nousi auton molemmille puolille. Dyynin huippu näytti terävältä eikä siinä ollut leveälle autolle tilaa. Kuljettaja käänsikin auton dyynin reunalle sellaiseen asentoon, ettei se päässyt kaatumaan, mutta luistui kuitenkin alaspäin osin kylki edellä, ja sakea hiekkaverho nousi auton ikkunoihin asti ja yli. Kun auto oli kahden dyynin välisessä laaksossa, sen piti saada reippaasti vauhtia noustakseen seuraavan dyynin huipulle. Ylöspäin kiivetessä ei voinut tietää, mitä tulevan huipun takana oli. Dyynien väliset laaksot saattoivat olla hyvinkin syviä ja jos auto olisi pudonnut alas, ylös sitä ei olisi enää ilman ulkopuolista voimaa saanut. Niinpä oli kuljettajan syytä tietää ennakkoon auton tuleva suunta. Mutta matkustajilla ei siitä ollut aavistustakaan, vaan tuntui koko ajan kuin auto olisi mennyt maailman reunalla valmiina putoamaan syvyyksiin.
Takimmaisella penkillä istunut nelivuotias tyttö hihkui onnellisena, kun auto syöksyi milloin korkeuksiin, milloin alas syvyyksiin kun taas hänen vierellään istunut tätinsä tunsi oksentavansa hetkellä millä hyvänsä. Hän rukoili kuljettajaa pysähtymään tai tämä saisi itse siivota mainion kulkupelinsä. Pysähdyttiin ja täti-Sari kertoi pyörtyvänsä siihen paikkaan.
Kun pääsimme perille leiriin, kyytiläisten olo rauhoittui vähitellen. Parin tunnin päästä lähdimme paluumatkalle ja ensimmäisten töyssyjen jälkeen takapenkiltä kuului nelivuotiaan reipas kysymys: "Joko Sallua lupee kohta pyöllyttään?"

maanantai 1. marraskuuta 2010

Sinä ja minä liikennevaloissa

Taksin etupenkiltä näkee hyvin: kaistaviivoja, kadunvarren tapahtumia, autoja ja niiden kuljettajia, matkustajia, elämän kohtaloita... Istuinpa siis taksin etupenkillä Abu Dhabi -nimisessä kaupungissa varsin vilkkaassa iltapäiväliikenteessä. Arabimaassa taksia ei aja arabi, vaan ihan joku toinen. Arabimaassa suuria ja kalliita maastoautoja ajavat arabit eikä joku toinen. Ja niinkuin yleensä elämässä se, jolla on voimaa ja valtaa, voi ajaa toisen yli mennen tullen - kirjaimellisestikin.
Sattuipa niin, että taksin eteen taksin jo valitsemalle kaistalle ajoi suuri, valkoinen maastoauto. Taksinkuljettaja provosoitui ja painoi äänimerkkiä. Minäkin olisin tehnyt niin, sillä suuri, valkoinen maastoauto ei antanut mitään merkkiä aikeistaan. Ajoi vain eteen. Kun äänimerkki soi, samassa valkoisen maastoauton etuikkuna avautui ja ulos tuli valkoisen hihan peittämä käsi viittoillen taksinkuljettajalle varsin tutuin elkein. Ja kun pysähdyimme vieretysten seuraaviin liikennevaloihin, sai taksinkuljettaja kuulla kunniansa ja hänelle kerrottiin, mistä hän oli tullut. Minä näin, ettei eteen tunkeutunut kuljettaja näyttänyt mitään merkkiä vilkuilla tai muullakaan tavoin. Mutta suuren, valkoisen auton kuljettaja väitti toisin. Miksi? Siksi, että hän oli rikkaampi ja vaikutusvaltaisempi ja sitä kautta aina oikeassa. Ei siitä tämän enempää.
"Jos sinulla ei ole koulutusta, kielitaitoa tai rahaa, et ole koirankaan arvoinen." Tuon totesi taksinkuljettaja ja katui, että ylipäätään oli äänimerkkiä painanut. Hän oli saanut kuulla noiden muutamien sekuntien aikana herrakansan edustajalta, ettei hänen tarvinnut perätä oikeuksiaan vieraassa maassa. Kyllä hänelle piti riittää se, mitä hänellä oli: sänky ja jokapäiväinen leipä. Pienen lapsen kuva taksin mittariston päällä oli muistuttamassa, että jossakin kaukana hänellä on perhe, mutta jota hän ei koskaan saa mukaansa nykyiseen maahansa, koska perheen äiti ei pysty tekemään työtä vieraassa maassa omilta lapsiltaan. Ehkä jonakin päivänä tuo mies voi matkustaa kotiinsa. Ehkä hänellä jonakin päivänä on tarpeeksi rahaa matkustaa takaisin oman perheensä luokse. Kymmenen vuotta menee nopeasti. Niin hän sanoi.
- Menen sitten kotikylääni ja olen siellä suuri mies. Sellainen haave minulla on.
Siinä me seisoimme liikennevaloissa: minä ja hän.

maanantai 18. lokakuuta 2010

Sus siunakkoo

Ostin uuden veneen. Soitanpas kirkkoherranvirastoon.
- Terve. Ostin uuden veneen ja haluaisin, että joku pappi sieltä teiltä kävis sen siunaamassa käyttöön.
- Hyvin mukava ajatus. Sopiiko, että siunaamme veneen ensi lauantaina, kun on luvannut niin kaunista veneilysäätäkin.
Rakensin talon. Olisi varsin mukava siunata koti perinteisin menoin. Soitanpas kirkkoherranvirastoon.
- Terve. Me kun rakennettiin uusi koti, tuli mieleen, että voitaisiin siunata se. Kaveritkin ovat tuosta ideasta aivan innoissaan.
- Onpas hauskaa, että soitit. Seurakunta on juuri näitä arjen juhlia varten. Mitä sunnuntaita olet ajatellut?
Tein osamaksusopimuksen moottoripyörästä. Kallis oli kehveli ja monet sanovat sitä turvattomaksi vehkeeksi. Se kannattaisi varmaan siunata nielemään asfalttia turvallisin kilometrein. Soitanpas kirkkoherranvirastoon.
- Moi. Totanoinnii mulla ois tommonen harrikka tossa pihassa ja tuntuis mahtavalta, jos se siunattais kulkemaan oikein virallisesti noin niinku afalttia nielemään. Että ois niinku jotenki turvallisempaa sellanen tiätsä.
- Meidän papit käyvät siunaamassa kyllä monenlaisia asioita: moottoripyöriä, traktoreita, koteja...Eikös me teilläkin käyty koti ja vene siunaamassa? Voi voi on siunattu kesämökkejä ja kerran...hehhehhe...yksi kaivinkonekin, mutta se kyllä sitten varastettiin ja vietiin kai jonnekin Latviaan. Mutta eikös ne sielläkin kuitenkin ole luterilaisia, että sikäli.
Olen karski mies ja hyvissä tienesteissä. Ostelen kaikenlaista siunattavaa. Mutta nyt olen löytänyt elämääni uuden suunnan ja taidan vähän hillitä kulutusta ja säästää vähän luontoa siinä samassa. Katsos se hiilijalanjälki. Tapasin mukavan kaverin ja olen ajatellut virallistaa suhteemme oikein kirkossa. Hehehhe. Semmoista homojen hommaahan se on noin niinkuin miesten kesken. Soitanpas siis kirkkoherranvirastoon.
- Morjens taas, minä täällä terve. Kuule ku nyt ois niin, että minä oon löytäny oikein mukavan elämänkumppanin ja tekis mieli mennä tuon Hepun kans naimisiin. Voisko sielä seurakunnasta joku tulla siunaamaan meidän liiton. Ois niinku mukavampaa.
- Tä? Ei täällä kuulkaa homoja siunata. Tämä on kirkko.
Ai jaa. Sus siunakkoo. Lähdenpäs tästä sitten veneilemään. Näin poikamiehenä on helppo seilailla oman mielen mukaan.

On se niin luonnotonta

Istuin aamulla hyvin kaukana Teksasissa punaniskojen hampurilaiskahvilassa syömässä aamiaiseksi pekonia ja häränpihviä. Näin valkoisiin kaapuihin pukeutuneita miehiä, ja heidän silmänsä kiiluivat yölinnun silmien tavoin valkoiseen huppuun leikattujen aukkojen läpi ja polttivat puuvillapaitaani reikiä kuin hitsipillin kuumat säkeneet. Kuulin vuosisatojen takaa puhetta, jonka uskoin jo ikuisiksi ajoiksi vaienneen. Näin sankkojen neekerijoukkojen marssivan jalkoihin lyödyt kettingit kilisten halkin pölyisen maan kohti massansa taloa ja puuvillapeltojen tuskantäyteistä työmaata. Näin palavan ristin pellonreunassa mustaa yötaivasta vasten, kuulin kirkonkellojen kammottavan kuminan sekoittuvan palavan ristin rätinään ja raskaiden ketjujen kalinaan. Näin sotilaiden polkevan lokaan kumppaninsa, äitinsä pojan, samaa maata, samaa heimoa. Näin veljen nostavan miekkansa veljeään vastaan, näin terän uppoavan ihmisen lihaan ja luuhun, luodin iskevän läpi. Näin piiskan iskevän ihmiseen. Näin käden katkaistavan, silmän puhkaistavan. Näin paksun köyden vahvassa oksassa ja siinä roikkuvan nuoren miehen, vieressä viruvan naisen. Näin oikeamielisen ihmisen huutavan käsi pystyssä:
"On se niin luonnotonta."

perjantai 15. lokakuuta 2010

Suuren suuri nahkiainen

"Minä olen oikeassa!" Mitähän tuo tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että kun minä olen oikeassa, jonkun muun täytyy olla väärässä. Ja mitähän se sitten tarkoittaa. Se tarkoittaa, että ainakin kaksi ihmistä ovat samasta asiasta eri mieltä. Ja mitähän se sitten tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että kun ollaan eri mieltä, ollaan toisia vastaan. Mitähän se voi tarkoittaa? Kun ollaan toisia vastaan, ei olla samalla puolella. Niin? Ja sitten? Samalla puolella tarkoittaa, että ollaan samanvertaisia. Kun seison rannalla ja vierelläni seisoo joku, olemme samalla rannalla. Mutta jos seison rannalla yksin ja vastarannalla seisoo joku toinen aivan yhtä yksin, olemme eri puolilla. Jos siis tahdomme tavata kasvotusten, meidän on päätettävä, kummalla puolen rantaa kohdataan. Eipä siitä suurta hyötyä ole kummallekaan, jos vain edestakaisin soutelemme rannalta rannalle. Siinä menevät kämmenet rakoille, hankaimet kuluvat ja saattaa venekin täyttyä vedellä.
"Minä olen oikeass....pluplupluplup"
"Sinähän se soutelet aina eri rannall...pluppluplup...

Olipa kerran suuren suuri nahkiainen, joka kasvoi ja kasvoi boakäärmeen kokoiseksi pelkästään syömällä itsensä hukuksiin soutaneita ihmisiä, jotka kaikki olivat olleet oikeassa, mutta vain väärällä rannalla. Kunnes kuolema heidät erotti.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Mustuuko taivaan salin katto nokeavista kynttilöistä

Olen tässä mietiskellyt. Chilessä ihmiset tekevät kaikkensa, jotta voisivat pelastaa kolmekymmentäkolme ihmishenkeä maan alta. Afganistanissa talibanit tekevät kaikkensa, jotta voisivat tappaa jokaisen näkemänsä amerikkalaisen. Puolassa pakettiauto ajaa kolarin ja lähes kaksikymmentä ihmistä kuolee - köyhiä maatyöläisiä sullottuina ahtaaseen autoon, jossa ei ole penkkejä, ei turvavöitä. Kuka on viemässä ketä ja mihin?
Ufoja odotellaan maan pinnalle hetkellä millä hyvänsä. Vihollisia? Ystäviä? Jos televisiosarjoihin tai elokuviin on uskominen, yhtä ainutta ystävällistä humanoidia ei maahan tule. Kaikki ovat sotaisia ja väkivaltaisia. Ihminen varustautuu keihäin ja sapelein kohtaamaan kaukaisen vieraansa. Mutta entäpäs, jos he ovatkin ystäviä, rakkauden ja rauhan lähettiläitä. Hävettääkö meitä sitten seistä heitä vastassa tapparat tanassa?
Ihmettelemme keskiaikaa, miten julmasti ihminen saattoi toisen tuomita noituudesta roviolle tai hukutettavaksi. Hämmästelemme kaukaisen esi-isämme julmuutta ja toisaalta naurettavuuttakin. Jos noitana hukutettavaksi tuomittu ei hukkunut, hän olikin oikea noita ja tuomio aivan paikallaan mokomalle. Mutta jos hukkui, tuli annetuksi väärä tuomio, mutta sellaistahan sattui. Hukkunut mikä hukkunut - paha mennä tuomiota perumaan. Ihmettelemme tätä päivää: joku pääsee suoraan taivaan iloihin ja karkeloihin sitomalla itseensä kilokaupalla räjähteitä ja räjäyttämällä itsensä väkijoukossa. Mitä enemmän kuolleita ja haavoittuneita, sitä paremmat pidot on luvassa taivaan kirkkaissa saleissa.
Tuntuu siltä, ettei ihminen tiedä paikkaansa. Ei tiedä sitä alkuunkaan. Ei tiedä, onko ihminen hyvä vai paha. Pariskunta keskusteli vuoden takaisista juhlista ja mies muisteli tarjotun lohikeittoa, kun vaimo taas muisti aivan varmasti tarjolla olleen hirvivelliä. Keskustelu jatkui perheriidaksi asti pelkästä väärästä muistosta ja muistikuvasta, sillä tosiasiassa juhlissa oli tavallisia lihaperunoita K-Supermarketin tarjouslihasta valmistettuna. Niin kauan kuin ihminen on minä itse suuressa tai aivan pienessä, ufot pysyttelevät kilometrien korkeudessa uskaltamatta laskeutua maankamaralle. Mutta niin tai näin, jokainen Chilen maan alla loukussa oleva kaivosmies pelastukoon ihmisen hyvyydestä ja hyvästä tahdosta, vaikka taivaan salin katto mustuisikin nokeavista kynttilöistä.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Omatekoinen antibiootti

Muistan olleeni silloin reipas parikymppinen nuorukainen ja halukas kokeilemaan kaikkea aivan omin päin. Niinpä kun kerran löysin jääkaapista mehupullon, jonka pinnalla oli sinisenvihreää hometta, päätin tehdä välittömästi lääketieteellisen kokeen. Olinhan hyvin tietoinen, että penisilliini oli tavallaan hometta ja tuo lääke tiedettiin varsin tehokkaaksi mitä erilaisimpien tulehdusten parantajaksi. Niinpä sitten vain voimakkaasti ravistelin mehupulloa, ja home liukeni helpohkosti mehun sekaan.
Lievää homeentuoksua ja makua lukuunottamatta mehu maistui marjamehulle, ja siltä seisomalta join kossupullollisen parantavaa marjamehua ja jäin odottelemaan tuloksia. Minä olin täysin lääketieteen käytettävissä, koeihminen vailla vertaa, peloton ja rohkea.
Seuraavana aamuna heräsin voimakkaaseen kutinaan ja koko kaulanseutu leuan alta aina rintaan saakka oli täynnä punaisia läikkiä, joissa saatoin havaita lievähköä kosteutta sikäli kuin kutinalta ja kivulta saatoin erikseen huomata. Ajattelin antibioottimehun vain puhdistavan ensin ruumiin ja sitten kehittävän minulle pitkäaikaisen suojan erilaisia tulehduksia vastaan. Ehkä niin kävikin, kukapas sen tietää. Mutta tuo alkutaival vastustuskyvyn luomiseksi muodostui seuraavina päivinä varsin tuskalliseksi.
Parin päivän kuluttua alkoi leuanalus turvota voimakkaasti ja muistutin lapsuusajan naapurinlapsia, jotka sikotautia sairastaessaan muuttuivat lähes tuntemattoman näköisiksi pallopäiksi. Olin hyvin kipeä ja kummallisen näköinen. Mutta uskoin edelleen antibioottisiin vaikutuksiin. Tutkijan tien tiesin pitkäksi ja kiviseksi. Mutta kun nivuseni muuttuivat kipeiksi ja ihottuma levisi vähitellen koko vartaloon, vaivuin hetkiseksi epätoivoon: olinkohan sittenkin ottanut liian suuren annoksen kerralla. Ehkä vain pieni lusikallinen tuota parantavaa mehua olisi ensi alkuun riittänyt.
Parin viikon ajan kärsin hyvin moninaisista vaivoista, kunnnes sitten vähitellen oireet ja kivut katosivat. Mitä elimistössäni oli tapahtunut, jää varmaan ikuiseksi arvoitukseksi tai sitten joku patologi jonakin päivänä löytää jotakin varsin erikoista ja ainutlaatuista. Kuka tietää. Mutta nyt olen jo viisastunut tuon kokeen tekemisen ajoista, jotta antibiootin valmistaminen on melkoisen monimutkainen prosessi. Se ei synny marjamehun pinnalla parantavaksi lääkkeeksi alilämpöisessa jääkaapissa. Lääketehtaat näyttävät olevan varsin komeita rakennuksia eikä syyttä.

torstai 7. lokakuuta 2010

EU:n alueen hunajaa

Hunajapullon kyljessä lukee: "Valmistettu EU:n alueen hunajasta." Kun nyt asiaa mietin, en ihan tarkasti muista EU:n uusia rajoja. Monta maatahan siihen kuuluu, mutta silmämääräisesti en osaa rajoja hahmottaa. Kovin on maakansan ihmiselle vaikea oppia laajoja kokonaisuuksia. Mistähän kummasta ne mehiläiset sitten tietävät imeskellä mettä juuri ja vain EU:n alueelta? Ettei kuitenkin joku kapinallinen karvapallo lentelisi väärän rajan yli apilasta mettä ahnaalla kärsällä imemään. Täytyypäs alkaa tarkasti maistella.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Ah, ma tahdon ahman kaataa

Ah, ma tahdon ahman kaataa.
Sen raadon kaa taa saunan muuta miettimään
mä mennä. Tai saunan kaataa kiukahalle
vettä mielin ahman kaa, sen elävän.

Siitä hiukea saa huuma.
Huu, ma huudan koko maailmalle.
Maa ilmalle on avoin, kun luonnon
koskematta annan olla.
Ah, ma en kaataa ahmaa enää kaipaa.
Kai paan mä aseheni tuppeen.

Koske matta, pidä kiinni himmeästä, kirkkahaseen älä koske.
Kosken korvaan, vedän hellästi mä nipukasta.
Koskenkorvaan? Siihen älä suuta, nipu kasta.

Humalasta syntyi aate vallan hullu tuo
saada luonnon luoma otus kontalleen.
Voi juma, lasta metsän, Jumalasta luotu,
kumauksen aseen piipun säikkyy vallan.
Vallan päätän antaa muille ihmisille:
siks´ iäks metsän taakseheni jätän,
ku ma uksen luonnon itseltäni lukkoon laitan.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Nuorena jätetty

Rauli Badding Somerjoki laulaa nuoren rakkauden viiltävää tuskaa niin syvin sanoin, että eilen palasin television ääressä vuosikymmeniksi elämääni taaksepäin kääntääkseni jo ruostunutta veistä ruvettuneissa haavoissani:"Kun Reinon kanssa sinut näin, niin talvi iski takaapäin ja linnut muutti suuntaa yhtenään..." Tuolta se suurinpiirtein tuntui vähintään kerran kesässä ja useimpina talvina myös varsin konkreettisesti, kun rakkaudesta kuuma sydän sai niskaansa pohjoisen ulvovan lumimyrskyn ja sata sutta liekeissä loimuavaa sydäntä raastamaan. Miten mukava olikaan muistaa jääkylmien talvien hyiset iskut lapaluiden väliin, hartioihin, munuaisiin, ohueen niskaan, kun aikuisen pariskunnan yhteinen sunnuntailounas oli juuri syöty ja olo oli lämmin ja kylläinen. Kyllä aika haavat parantaa ja talvet lämmittää. Näin se vain, perskutarallaa taitaa olla.

Jos ajatellaan

Kieleen kuin kieleen putkahtaa aika ajoin mitä merkillisimpiä muoti-ilmauksia. Jos ajatellaan vaikkapa suomea, muotia on sanoa esimerkiksi lähes jokaisessa television haastatteluohjelmassa "jos ajatellaan". Haastattelija kysyy keskustapuolueen poliitikolta:"Jos ajatellaan SDP:n kantaa uuteen ydinvoimalaan, mikä on keskustan vastine noihin lähinnä propakandistisiin väitteisiin ydinvoiman puolesta?" Mitä tekemistä tuolla "jos ajatellaan" -alulla on koko lauseessa? Ei mitään. Voi paljon lyhyemmin kysyä: "Mikä on keskustan vastine SDP:n propakandistisiin, ydinvoimaa puolustaviin väitteisiin?" Jos ajatellaan aurinkoa, paistaako se tänään? Kyllä aurinko paistaa, vaikkei sitä kukaan ajattelisi. Ajattelepa ite.

torstai 30. syyskuuta 2010

"Miksi taas?"

Vanha mies sai ties monennenko sydänkohtauksen ja vietiin nopeasti keskussairaalaan teho-osastolle. Nykyaikainen lääketiede tiesi keinon herättää ihminen kuoleman rajamailta. Lapsille ilmoitettiin, että isä oli taas kerran ollut lähdössä ja sisarukset ajoivat kuka mistäkin matkojen päästä isäänsä katsomaan.
Kului muutama tunti ja hoito alkoi tehota. Lapset istuivat tai seisoivat vanhuksen sängyn vierellä ja huomasivat isän aukaisevan silmänsä ja raukeasti katselevan ympärilleen. Vanhus kostutti kuivuneella kielellään huuliaan, rykäisi ja hiljaa kysyi:"Miksi taas?"
Miksi hänet taas herätettiin, kun hän olisi jo halunnut lähteä? Tuohon ei kai kukaan osaa vastata oikein. Eikä väärin.

tiistai 28. syyskuuta 2010

Paratiisissa eivät aina ruusut kuki

Jos et sattunut istumaan television ykköskanavan Aitiopaikalla eilen ja näkemään satuttavaa Paratiisia, katso se vaikkapa Ylen areenassa vai mikä se oli. Joskus vaan näytelmän (elokuvan) vuoropuhelu osuu kohdalleen ja satuttaa ja kertoo muutamalla sanalla enemmän kuin pitkät tarinat konsanaan. Joku kirjoittaja tuon osaa, useimmat eivät alkuunkaan.
Tilanne kulki jokseenkin näin. Perhe hajosi ja syntyi uusioperhe: kotiin asettui äidin ja 14-vuotiaan tyttären kanssa uusi mies ja 13-vuotias tyttö. Tytöt tietysti inhosivat ensin toisiaan, mutta ystävystyivät lopulta ankaran ja raadollisen elämän edessä. Nuorempi tytöistä tunsi isänsä ja tiesi, että tuo senhetkinen suhde kestäisi vain jonkin aikaa ja taas pitäisi alkaa alusta uuden äitipuolen ja uusien sisaruksien kanssa. Vanhemman tytön isä oli alkoholisoitunut ja aikaansa jähmettynyt rokkari, joka ei osannut yksin elää, muttei kestänyt perhettäkään. Talous oli kuralla ja elatusmaksut rästiintyivät. Entinen vaimo uhkasi ulosotolla. Tytär ei halunnut isäänsä vaikeuksiin ja alkoi kerätä omia elatusmaksujaan varastamalla yhdessä uuden sisarpuolensa kanssa. Lopuksi elämä ajautui umpikujaan monen ikävän sattumuksen seurauksena ja tyttö kiipesi ostoskeskuksen katolle ja aikoi hypätä alas. Paikalla oli 13-vuotias, jo ystäväksi muuttunut sisarpuoli, rokkari-isä, äiti ja isäpuoli. Vanhemmat huutelivat tytölle. Seuraavat repliikit ovat muistinvaraisia.
- Tuu alas. Älä hyppää. Me rakastetaan sua.
- Vittu mä oon väsyny teijän rakkauteen.
Sisarpuoli kiipeää katolle.
- Jos tuut lähemmäs, mä hyppään.
- Haista sinä kuule vittu.
Rehellisyys voi olla karkeaa ja karua, mutta ihminen vaistoaa aidon tunteen. Rakkautta ei ole välttämättä ole: "Minä rakastan sinua." Rakkautta voi olla: "Haista sinä kuule vittu." Sydämestä.

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Top Gun ja lukulasit

Matka myyristä ja jäniksistä nykyaikaisen hävittäjälentäjän ohjaamoon on lukulasien mittainen. Ei sen enempää. Nimittäin juttu on niin, että myyrä on kavala eläin siinä kuin jäniskin omenapuille ja varsinkin pienille ja suojattomille omenapuille, ja puita täytyy suojella noiden jyrsijöiden ahnailta hampailta keinolla millä hyvänsä. Ja ainakin rautalankaverkolla. Pitääpä siis puiden runkojen ympärille kiertää vihreä, muovipinnoitettu verkko ja verkon päät täytyy solmia taas vihreällä, muovipäällysteisellä rautalangalla. Jos ihminen on ikänäköinen, tuosta touhusta tulee uskomattoman epämiellyttävää puuhaa, kun verkko alkaa vilistä eikä enää kohta tiedä, mistä välistä on jo rautalankaa tunkenut ja mihin väliin sitä pirulaista vielä pitää pujotella.
On haettava sisältä lukulasit. Ja pian huomaat, että työskentelyetäisyys on epäkiitollinen lukulasietäisyydelle ja melko mahdoton kaukonäköetäisyydelle. Sitten lentää rautalanka ja kohta pyörii jyrsijäverkko pitkin nurmikkoa ja niin jää omenapuu suojatonna kuin pakkaseen häädetty evakko talvisodan synkkinä päivinä.
Kuvittele siis Top Gun -elokuvan päähenkilöksi ikänäköinen henkilö, joka juuri on saanut vihollisen tähtäimeen. Pitää tarkistaa hävittäjän asema viholliseen nähden. Lentäjä kaivaa povitaskustaan lukulasit ja katsoo mittarista ja huomaa, että haa, tuollahan se vihollinen vielä onkin tutkalasilla. Sitten pitää pudottaa lukulasit nenälle, jotta näkee taas taivaalla kiitävän viholliskoneen ja sitten pitää katsoa lukulasien läpi laukaisunapin paikka ohjaussauvalla ja painaa sitä ja taas tarkentaa lukulasien yli katse salamannopeasti viholliseen.
Perusteltua on siis vaatia lentäjältä moitteetonta näköä ja teräviä silmiä. Kyllä omenapuu sentään pärjää hyvällä tuurilla ilman verkkoa, mutta huippumodernit hävittäjälentokoneet ovat aika kalliita ikänäköisten hyppysiin.

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Oottako kuullu Ijäksen Matista?

Nuoripari astui ravintolaan. Mies katseli ravintolasalin yli itsevarmana ja hyvin tietäen, miten komea ja tyylikäs hän oli. Nainen seisoi hänen vierellään hiljaisena ja kovin kauniina. Hovimestari johdatti pariskunnan pöytään ja pian tuli tarjoilijatar ruokalistoineen, poistui ja tuli muutaman minuutin kuluttua takaisin.
- Mitäs saes olla murkinata?
Mies katsahti nopeasti tarjoilijatarta, mutta keskittyi taas tilaukseen. Juomaksi mies tilasi ("Jottae punaviinnii se olj mie muista, purkuntii tai kapernettii, mäne häntä kaikkii muistammaa. Pane sitä talon ommoo, kyllä se kelepoo).
- Alkupaloiksi tilaisimme aurajuustolla täytettyjä etanoita ja pääruuaksi maistuisi tuo kurpitsakermapedillä loikoileva teeri.
- Tuota täätettyy niljaketta taetaa olla juur nyt melekosen nihkeesti, mutta teyren mie olen tuola nähny lojuvan. Mie katon.
Kului puolisen tuntia ja tarjoilijatar asteli taas odottavan nuorenparin pöytään.
- Nyt on käynnä nii, jotta tuota teertäkkää ei täätettynä löytynnä, mutta isäntä ol ostanna toissa viikolla täätetyn ketun.
Mies katsoi hämmentyneenä tarjoilijatarta, sillä täytetty kettu kuulosti kovin erikoiselta ja eksoottiselta ruualta kaupunkilaisen makuun.
- Tilasin täytettyjä etanoita.
- Nihkeesti sitä näätti olevan. Parrii kehtoo pöytään kantoo kahestaan nököttämmää.
- Mitähän siinä ketussa sitten mahtaa olla täytteenä?
- Tuota minnen tarkalleen ottain tiijä, mutta jottai rassellii ja raatalankoo niissä tappoo olla täätetyissä elukoissa. Ja hieno se on joka tappaaksessa. Sen on täättännä tämän muakunnan kuulusin reparaattor, se Ijäksen Matti - oottako kuullunna hänestä?

Joo justiinsa no ehkä ei

Perinteet ovat pääsääntöisesti hyviä, mutta ovat ne joskus varsin kummiakin. Niin Suomen kuin Amerikan Yhdysvaltojenkin parlamenttien äänestystulokset ilmoitetaan tauluilla, joissa lukee nykyihmisellä kummallista kieltä. Eduskunnan valotaululla äänestykset kerrotaan sanoilla JAA EI TYHJIÄ POISSA. Mikä hemmetin jaa? Aivan sama, jos taululla lukisi JOO JUSTIINSA. Eikö olisi jo aika tulla tähän päivään ja kirjoittaa reilusti KYLLÄ. Sama juttu on Amerikassa. YEAH.
Ja sitten mennään oikeutta istumaan. Aikuiset miehet ja naiset istuvat mustat kaavut päällä ja typerät, valkokiharaiset peruukit päässä ja vakavissaan jakelevat ihmisille jopa kuolemantuomioita. Siinä ovat keisarit rivissä ilman vaatteita. "Nehän nauraa meille." Noin tuumasivat Jari Tervon pohjoisen pankkirosvot, kun kokeilivat värikkäitä naamiontiperuukkejaan ennen pankkiryöstöä. No justiinsa nauravatkin.

tiistai 21. syyskuuta 2010

Näkötippa

Kirurgi valmistautuu leikkaukseen: pitää avata ihminen ja tutkia, mitä tuon onnettoman elimistössä oikein onkaan vialla. Työ on tarkkaa puuhaa ja vaatii vakaata kättä ja terävää katsetta. Niinpä kirurgi aivan viimeisenä toimenaan ennen leikkausta tipauttaa molempiin silmiinsä terävänäkötippoja. Näin tarkentuvat ohuiden verisuonten seinämät kuin myös hermojen päät ja lihasten säikeet. Helppo on löytää ongelmien syyt ja lopuksi harsia potilas kasaan, kun näkö on kuin haukalla ja tuike tarkka kuin kotkalla ikään.
Jo vuosisatoja on ihminen hionut lasia mitä kummallisimpiin taittoihin, jotta mitä kummallisemmin taittavat silmät edes jotenkin näkisivät ihmisen kehoa elämän läpi ohjata. Mutta odotuksissa on aika mokomien ongelmien poistua, kun joku äkkäsee keksiä näkötipat.
Näkötippojen avulla ikäihmisenkin on vaivaton paneutua mukavan romaanin ääreen, kun valuttelee silmiinsä ensin vaikkapa +3 -tippaa toiseen ja +2,5 -tippaa toiseen silmään. Jo tarkentuu kymmenen pisteen pikkuteksti teräväksi kuin partaterän viilto. Plustipat voi ostaa Tiimarista tai vaikka Ärrältä, mutta miinus- ja taittotipat pitää edelleen sovitella optikkoliikkeessä tai silmälääkärin vastaanotolla. Ja kun oikein kaukokaipuu iskee ja tekee mieli tarkastella vaikkapa tähtitaivasta, voi silmiinsä laittaa kaukonäkötipat ja jo kirkastuu kuun kraateri kuin hiivaleivän pintaa katselisi ja erottuvat Saturnuksen renkaat kuin sormukset sormessa.
Kemistin apulainen huitoo parkkipaikalla ja yrittää saada autoaan parkkiruudusta. Hankalaa on puuhansa, kun laittoi vahingossa kotiin lähteissä mikroskooppitipat silmiinsä, vaikka vähän vaan miinusta olisi tarvinnut turauttaa silmäteriin. Siinä nyt taistelevat ratin päällä valtavat nahkanuijat sormina tuhansien pikkueliöiden pillin mukaan. Kukahan räkäkoura nekin bakteerit oli siihen ohjauspyörän kehälle laittanut tanssimaan ja lisääntymään;-)

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Tyynessä turbiini tarpoo

Perämeren rantamailla seisovat valkoiset tuulimyllyt kuin kalkkikivipaadet ja jauhavat sähköä silloin kun tuulee. Generaattori jurnuttaa watteja, kun aallon nokka käy valkoisena. Kolmilapainen potkuri vatkaa ilmaa ja humisee maailmanlopun edellä ja karkottaa niin ihmiset kuin eläimetkin läheltään ja katkaiseepa joskus armottomasti ohilentävän linnun kaulan kuin kuoleman giljotiini ikään. Raha kilahtaa omistajan kassaan - tosin valtion subventoivan kirstun kautta, kun ei tuo tuulella käyvä vekotin jaksa itse monimutkaisena laitteena niskojaan kantaa. Mutta kun tuuli tyyntyy, miljoonien arvoinen laite seisoo rantakalliolla täysin arvottomana ja tyhjänpanttina kuin insinöörilleen ilkkuen: tällaisen keksit sinä onneton näpertäjä.
Jos on kuitenkin aika vekkuli ja velikulta tuollainen ihminen, joka osaa tuulesta sähköä tehdä vaikka vähän kalliimmallakin, vielä tätäkin viisaampi on keksijä, joka tyynestä sen saattaa seuloa. Kyllä jokainen tuulta vasten osaa tuulimyllyn kääntää ja siitä virtaa veivata, mutta viisas on se, joka tyynimyllyn saa tuottamaan. Jos on tuuli tuikeaa merten rannoilla, vielä useammin seisoo ilma sisämaassa, jossa tuollaisella tyynimyllyllä olisi mitä mainioimmat markkinat. Miten tuollainen tyynimylly sitten toimisi? No sitäpä en tiedä, kun ei sitä tunnu tietävän viisaammatkaan. Jos tietäisivät, sellaisia varmasti tapaisi monessa tyynessä maankolkassa rahaa sampoamassa ja lamppuun loistetta antamassa.
Sanotaan, että tyynessä vedessä ne kalatkin kutevat ja että pennissä tai centissä on miljoonan alku. Ehkäpä voidaan kohta tuumata, että tyynessä se turbiinikin tarpoo ja tuohta tekee.

perjantai 17. syyskuuta 2010

Kalaa tulee, vaikkei niin hoksaa

Matti oli jäätelökioskin kesäapulaisena. Tuli kuuma kesä ja asiakkaita riitti jonoksi asti. Pekalla oli myös kioski hoidettavana, vähän pienempi eikä niin suosittu, ja niinpä Pekka kysyi Matilta, josko tämä antaisi vähän omasta liikevaihdostaan Pekan pikkukioskille. Pekka oli nimittäin kuullut, että Matti tarvitsi rahaa uusiin onkivehkeisiin. Niinpä Pekka lupasi Matille, että jos saisi vähän Matin kioskista rahaa, hän voisi sitten ottaa siitä pikku siivun päältä Matin kalastustarvikkeisiin.
Tuli ilta ja aurinko laski. Laski myös Matti kioskinsa kassan ja hyvä päivä oli taas ollut. Niinpä Matti pisti muutaman paperirahan ja kourallisen kolikoita tyhjään tupakkalaatikkoon ja kiikutti laatikon Pekalle. Pekka tuli hyvin iloiseksi ja nappasi tupakkalaatikosta pari päällimmäistä seteliä ja antoi Matille.
Kioskin omistajat eivät huomanneet, että rahaa toisesta kassasta puuttui ja toisessa oli liikaakin rahaa. Mutta kun tuo touhu oli jatkunut koko kesän, alkoivat molempien kioskien omistajat ihmetellä, kun tilit eivät täsmänneetkään. Toisella oli enemmän kuin piti ja toisella vähemmän.
Asia selvisi ja Matti ja Pekka joutuivat koplauksistaan tilille. Kun pojilta kysyttiin, miksi he niin olivat tehneet, Matti antoi vastauksen: "Ei me hoksattu, että se oli jotenkin väärin."
Keskustelu ja motkotus jatkui vielä iltaan asti, mutta Matti oli jo poistunut paikalta, jättänyt Pekan ja kioskinomistajat keskenään kummastelemaan ja lähtenyt ongelle. Hyvät olivat uudet vehkeet: kalaa tuli niin perkeleesti.

torstai 16. syyskuuta 2010

Rakkaus on lumivalkoinen

Joku laulaa, että rakkaus on lumivalkoinen. No eikä ole. Rakkaus on räiskyviä värejä, sateenkaaria, turkoosin ja sinisen ja mustan ja kirkkaan veden välkettä, kukkien kimaraa, papukaijan kirjavien sulkien viuhketta, keltaisen voileipämargariinin kuultoa, marjamehun makeaa punaa, viinirypäleen vehreää viherrystä. Vain suomalainen, pakkasenpanema, hiihtohulluuden hurmaama yksinäisten tunturien viimassa vaeltava erakko voi sanoa rakkauden olevan lumivalkoinen. Lumisokea ei värejä huomaa.

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Näin lottovoitto muutti elämääni

Oli nälkä. Päivä lähenteli puolta, ja harmaa utuverho kuin silkkihuntu hämärsi maisemaa nälkäisen miehen ja keitaan notkuvan tarjottimen välissä. Kävelin kylän raittia ja muistin, miten olin jo monta kertaa unohtanut tarkistaa taskussani rypistyvän lottolapun. Kaivoin taskustani kupongin, suoristin sen ja käärin vielä vaistomaisesti rullalle sormeni ympärille, etten sitä vain viime metreillä kadottaisi.
Astuin sisään R-kioskiin ja asetuin jonon päähän. Näin pari tuttua ihmistä jonossa. Toisen olen nähnyt feispuukissa ja toinen oli entinen opettajani. Hänen seurassaan seisoi hieman harmaantunut herrasmies, ja minun oli pakko siirtyä näkemään hänen kasvonsa. Ihan heti en miestä tuntenut, mutta avoimena ihmisenä en tuota jäänyt pohdiskelemaan vaan kysyin, kuka hän mahtoi olla. Niinpä siis yllättäen tapasin vanhan tuttavani, entisen kalastajan Itämereltä, nykyisen Suomenlahden luotsin, Teemun. Unohdin hetkiseksi nälkäni ja innostuneina tapaamisesta ruokimme kenties vaistomaisesti toisiamme ja täytimme vatsamme menneiden vuosien muistoilla ja vaihtelevan elämän ehtoisilla eineksillä. Lupasimme vielä tavata.
Ojensin lottokupongin kassalle ja muistin televisiosta näkemäni ohjelman, kuinka suomalainen toimii R-kioskilla lottokupongin kanssa. Mitään ei puhuta, ei vastata jos ei kysytäkään. Odotus oli jännittävä. Aivan hiljainen.
Tapasin vanhan ystäväni ja sain vielä onnennumerolla kaksi ja puoli euroa. Onnellisena voitosta kävelin suoraan Siwaan ja ostin juustoisen vihanneskeiton, 1,99, jonka kassaneiti pyöristi tasan kahteen euroon. Minulle jäi siis vielä 50 centtiä rahaa.
Lämmitin toimiston mikrossa makoisan keiton ja söin sen nälkäiseen vatsaani. Näin siis lottovoitto muutti kerralla elämääni. Olen kylläinen hiipuvan hetkisen.

tiistai 14. syyskuuta 2010

Raukea mirri

Tulee aika, ettei voi puhua juurikaan tulematta väärin- tai kaksinymmärretyksi. Televisio, radio, tietokone, netti, juutuupi, feispuukki, vitteri: nämä synnyttävät aivan arkisista sanoista ja asioista aivan uusia käsitteitä ja merkityksiä nopeammin kuin voisi kuvitella. Muutamassa päivässä, jopa muutamassa tunnissa jokin sana tai ajatus voi saada aivan uuden merkityksen.
Ostin eilen soman, pienen kissimirrin, lahjaesineen, joka makailee tyynyllä. Provosoivasti esitin kassalla ostavani sen raukean mirrin ystävälleni. Kassaneidin kasvoille levisi soma puna ja veikeä hymy. Tuumasi, että kaikki miehet unelmoivat sellaisesta raukeasta mirristä. Yhdyin häneen.
Voisi kirjoittaa kokonaisen kertomuksen, joka kyettäisiin ymmärtämään ainakin kaksin mertityksin. Minäpäs aloitan, jatka sinä.
"Panin Saaran merkille jo keskustelun alussa ja yhdyin häneen. Otin suorastaan suuhuni hänen sanansa. Hämmästyin, kun Jorma nousi seisomaan, vaikka puheessa ei ollut mitään takaa päin vastenmielistä ajatusta. Saara kysyi, osaisinko rakentaa hänen mirrilleen kiipeilytelineen. Sanoin olevani puuseppä ja lupasin saavani jonkinlaisen tangon pystyyn varsin näppärin sormin. Saara jatkoi, että hänen misunsa oli varsin raukea, kun ikääkin oli jo tullut ja pahin villi oli jo ohi. Karvakin siitä oli jo alkanut lähteä, eikä se enää kovin suuriin puihin jaksaisi kiivetä. Jorma tarttui lahkeeseeni ja nykäisi ja halusi vetää käteensä uudet hansikkaansa, vaikka studiossa oli kovin lämmin. Saara otti vesiryypyn ja kaatoi samalla vettä päälleen ja hänen housunsa kastuivat läpimäriksi. Hän laski alleen kuivan pyyhkeen eikä ollut pienestä onnettomuudesta millänsäkään, vaan sanoi lähtevänsä illalla hakemaan kaupungilta uutta posliinia. Hän oli nimittäin aikonut muotoilla puutarhaansa pienen mättään posliinisammakolle..."

Mitä tässä enää voi sanoa, ettei tule väärinymmärretyksi.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Grillillä

Pate, Kirsti ja Hande istuivat grillin terassilla ja odottivat metsähiiripurilaista valmistuvaksi. Vasemmalta puolen lähestyi Valtran sininen maatalouskone, joten kaverukset käänsivät verkkaisesti päänsä oikeaan. Hitaasti ei hyvää tule, se oli monesti jo nähty. Tarvittiin kilometrejä viisariin ja kierroksia koneeseen. Mäen takaa kuului ulvaisu, kun laatikkoon työnnettiin kolmosta ja kohta nelonen tasasi kierroksia. Metsän puolelta tietä lähti ylittämään metsähiiri vilkkaasti askeltaen ja vaistonvaraisesti mutkitellen, kun ei muuta voinut. Pate huomasi sen ensin ja teki tilauksen. Kirsti ja Hande hypähtivät metrin verran kaistalle ateriaa vastaan, mutta lähestyvän auton kierrokset kävivät jo kovina ja ääniaaltojen taajuus nousi sille tasolle, että pian tulisi juhlat päättyvä törmäys ja oli pompittava takaisin alta pois.
- Kviik pläst.
- Wrooom.
Kun Valtran maatalouskone oli ohittanut paikan, Kirsti ehti ensimmäiseksi aterian luokse. Sen kevään metsähiiren poikasia näytti olevan, joten tuoretta ruokaa oli taas tarjolla. Sinappia ja ketsuppia ei ollut eikä kurkkusalaattiakaan kummemmin kaivattu, sillä ruoka oli tuoretta ja lämmintä ja kahden pyörän nuijimaa mureaa metsähiiripaistia.
- Hyvä krrrrrrrilli.
Hande sen sanoi ensin. Pate nielaisi viimeisen koiven ja lopun häntää ja oli samaa mieltä.
- Errrrrrrriinomainen.
Kirsti kiteytti aterioinnin päättyneeksi.
Luonnossa ei ole maantienvarren grillillä viimeistä myyntipäivää. Riittää, että näkee ruoan liikkuvan ennenkuin alkaa sitä syömään. Kun västäräkki pomppii ja nytkyttelee pihanurmella, tekee hyönteisen perään nopean pyrähdyksen, se tietää ruuan olevan varmasti tuoretta. Ei nuuhki tai puristele tai tunnustele, miltä aamukasteisen nurmen yläpuolella huojuva hyönteinen tuntuu, vaan nappaa tuon nokkaansa aivan varmana, että lentävä on elävä ja siten tuore. Lintujen grillillä ei vanhoja mureneita tarjoilla.

perjantai 10. syyskuuta 2010

ÄIT-1

Byrokraatti on kelmi ihminen. Kun maailmassa ei vielä ollut tietokoneita ja -kantoja, tuon kelmiyden saattoi ymmärtää. Mutta nyt tiedonvälitys ja varsinkin tiedontallennus on niin helppoa, ettei pitäisi olla mitään syytä olla byrokraatti ainakaan työn lisääntymiseen vedoten.
Lipsasen Ilkalla eli IsoDeellä on Ford Mustang, jonka rekisterinumero on DAN-1. Siis Dani. Rekisterikilvellä hän haluaa osoittaa auton kuuluvan juuri ja vain hänelle. Mutta kilvessä lukee siis DAN-1 eikä DANNY. Se johtuu siitä, että suomalaisessa byrokratiassa on päätetty rekisterikilpeen kuuluvan kolme isoa aakkosta, väliviiva ja enintään kolme numeroa. Ja tuosta käytännöstä ei poiketa, vaikka sitten ihminen joutuisi keksimään lempinimestään vielä uuden lempinimen. Eikö vain olisikin helpompi muistaa Dannyn rekkari, jos siinä lukisi reilusti DANNY.
Olisiko siis jotenkin hankalampaa tunnistaa rekisterikilpeä, jossa lukee ÄITI sellaisesta rekisterikilvestä, jossa lukee AIT-1? Jos Mary-niminen nainen haluaisi nimeään kuvastavan rekisterikilven, Suomessa se olisi siis MAR-1. Höh. Jos taas joku mukava käly tahtoo erottua massasta ja lunastaa persoonallisen kilveen mersuunsa, kilpeen pitää kirjoittaa KAL-1 tai sitten tyytyä katsastusmiehen antamaan kirjain-/numerosarjaan.
Nainen rakastaa miestään ja tahtoo antaa tälle muistoisen häälahjan ja kietoo silkkipaperiin tulipunaisen Ferrarin uuden rekisterikilven. Mies avaa paketin, katsoo kilpeä ja punastuu: MIN-1.
- Men min käraste, vad är det med dig? Du är min första och enda.

torstai 9. syyskuuta 2010

Tikka masala ja havunneulanen

Ruuanlaitto on varsin hauskaa tointa nälkäisenä ja raskaan työpäivän jälkeen. Niinpä halusin päästä helpolla ja ostin eineksen: tikka masala ja kanaa. Tuo lienee jotakin intialaista ruokaa, jonka nimi voisi kuulua vaikka suomalaiselle mäkimiehelle tai virolaiselle pankkirosvolle. Joka tapauksessä nälkäistä olisi pian helppo ruokkia.
Luin pakkauksesta käyttöohjeen: lämmitä uuni 190:aan asteeseen, poista pahvipakkaus, tee muovikelmuun reikiä ja laita uuniin 45:ksi minuutiksi. Viritin uunin ja laitoin ajastimeen viisi ylimääräistä minuuttia, repäisin muovikelmun eineksen päältä (sulaisi kuitenkin kuumassa uunissa) ja tyrkkäsin aterian paistumaan.
Ajattelin ruuan olevan harvinaisen hajutonta ja katsoin uuniin noin puolen tunnin kuluttua. Uuni oli kylmä, kun en ollut huomannut laittaa toisesta nappulasta lämmitystä. Olin vain säätänyt lämpötilan. Niinpä valitsin kultaisen keskitien eli ylä-ja alalämmön. Oli nälkäisen aika köllähtää sohvalle.
Uunin hälytys soi 45 minuutin kuluttua ja iloisena riensin uunille. Kylmä! Olin refleksinä vääntänyt uunin päälle, mutta lämmöt nollaan, kahden käden hommaa näetsen. Aloin nälästä nähdä kangastuksia, mutta halusin pitkittää näkyjä äärimmilleen, ja uusi 45 minuutin odotus käynnistyi ajastimen rapisevalla asennuksella.
Kolme varttia kului ja kello ilmoitti tikka masalan valmistuneen. Muheva tuoksu värisytteli hajuhermoja ja kaadoin höyryävän mäkihyppääjän ja pankkirosvon lautaselle.
Kovan terävät havunneulaset repivät ikeniä ja kengännahanvahva kananpalanen takertui hampaisiin. Ymmärsin noiden raatelevien sekunnin osien aikana, ettei einespakkauksen muovikelmua saa poistaa kokonaan, jos valmistaja pyytää tekemään siihen vain pieniä reikiä. Vajaassa tunnissa intialainen riisi kuivuu lähes 200 -asteisessa uunissa yli-ikäisen joulukuusen kovaksi, herkän suuihon lävistäväski neulaseksi.
Nälkäisen miehen odotus siis palkittiin: opin paljon uutta uunin vaikutuksesta riisinjyvään.

Tunnustuksia aamuyön tunteina

Aurinko laveerasi koillista taivasta aamunpunaisin sävyin, kun kaksi karvaista hahmoa tassutteli peräkkäin verkkaisin askelin kohti maitolaituria. Laituri oli tyhjä. Talon isäntä nukkui vielä sikeää unta ja emäntä vasta taitteli sukkiaan soreisiin jalkoihinsa.
Kissa hyppäsi maitolaiturille, nuuhkaisi eilispäivän maidontuoksuja, ojensi vasenta takajalkaansa, nuolaisi huolimattomasti oikeaa olkakylkeään ja katsahti taakseen ja näki, miten valkomusta toveri nousi verkkaisesti portaat ylös ja istahti, työnsi kieltään vähän suustaan ja pysähtyi kuin miettimään.
- Mau
- Miau
- Mau
- Miau
- Mau
Asia oli sillä selvitetty. Kissat nostivat takapuoltaan vuoronperään ja ruiskaisivat maitolaiturin seinään merkkinsä ja poistuivat paikalta yhtä vähin äänin kuin olivat tulleetkin. Kesäinen aamuyö oli kuullut tunnustuksen ja kätkenyt sen kauniisti kirkastuvaan syliinsä ja huuhtonut nousevan auringon valoon varjot tieltään pyyhkien. Asiasta ei enää koskaan sen jälkeen nau'uttu, lehtikään ei asian vuoksi sen koommin värähtänyt. Luonnossa oli asiat sovittu parhain päin ja kaikessa rauhassa.

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Parfyymi

Patrick Süskind kertoo kirjassaan Parfyymi lapsesta, joka syntyy täysin hajuttomana, mutta jolla itsellään on niin tarkka hajuaisti, että kykenee haistamaan neitsyen monien korttelien päästä ja joka myöhemmin menestyy hajuvesitehtailija ja kokee mystisen kuoleman. Eletään 1700-luvun Pariisissa.
Tuo lapsi ei muistini mukaan saanut virallisesti yhtään lasta, mutta taisi kuitenkin olla kirjan ulkopuolella varsinainen heijariveijari, jonka jälkeläiset kulkevat nyt Pariisin katuja ja ulottavat kalpeat kätensä jopa Suomeen asti.
Ostin työmaalle ranskalaisen laitteen, joka periaatteessa on varsin kätevä ja hyödyllinen ja sillä periaatteessa voi tehdä myös bisnestä, mutta koska laite on kotoisin Pariisista, siitä ei saa minkäänlaista otetta kuin ei saanut tuosta laitteen rakentajan esi-isästäkään aikoinaan. Mutta paljon olen viettänyt rattoisaa aikaa keskustellessani noiden laitteen rakentaneiden nörttiveijareiden kanssa. He tekevät pitkää päivää ihan keskenään ilmeisesti varsin rattoisasti ja vieläkin 1700 -luvun metodein vaikkakin bittimaailmassa. Kovin on tuotantokeskeinen heidän maailmansa.
Sain laitteen kesäkuussa. Mukana ei luonnollisesti ollut minkäänlaista käyttöohjetta. Sen sain, kun erikseen pyysin. Mutta laite ei kuitenkaan toiminut, vaikka niin kovasti luvattiin. Myöhemmin selvisi, että ohjelma olikin vielä keskeneräinen ja minulle luvattiin toimittaa uusi. Mutta siinä välissä sain pari johtoa, jos vaikka vika olisikin niissä. Nyt tuli uusi ohjelma, ja siinä oli kaikki muuten ihan hyvässä kunnossa, mutta itse työpöytä oli ranskankielinen. Ja kun en ranskaa osaa sanaakaan, hankala on tehdä laitteella tuottavaa bisnestä.
Pyysin siis ohjeen, miten saisin kielen vaihdetuksi englanniksi. Ohjetta ei vielä ollut kirjoitettu. Hmm. No ei tosin ollut tuota englantiakaan vielä asennettu juuri tuohon kohtaan ohjelmaa. Mutta Pariisista on nyt tulossa insinööri Tukholmaan asti katsomaan, mikä ohjelmassa mättää. Siellä kun on toinen samanlainen laite.
Onneksi en tunne vielä mitään hajua. Ei se siis ainakaan pala - mokoma.

maanantai 6. syyskuuta 2010

Leuka alas ja suojaat oikealla

Valmentaja pyyhkii kehäkulmauksessa hikeä nyrkkeilijän otsalta, ottaa tätä olkapäistä kiinni ja kertaa:"Leuka alhaalla ja pysy otteluetäisyydellä. Älä päästä sitä lähiotteluun. Vasen suora ja oikea heti perään ja sitten pois..." Jos sillanrakentaja tai kampaaja tai hammaslääkäri saisi jokaisen työtehtävänsä yhteydessä yhtä seikkaperäiset ohjeet opettajaltaan kuin ammattinyrkkeilijä, sillat eivät romahtelisi, väärin ei hiuksia värjättäisi eikä korjattavia hampaita revittäisi irti. Ja ohjeensa lopuksi valmentaja vielä varmistaa: "Ymmärsitkö?"
Ammattinyrkkeilijä on harrastanut lajiaan vuosikausia, aivan takuuvarmasti kolme, neljä kertaa saman ajan kuin tavallisiin ammatteihin valmistumiseen kuluu. Silti nuo perusasiat kerrataan joka ikinen kerta ennen työtehtävän aloittamista. Ja lopuksi vielä varmistetaan kertaus kysymyksellä:"Ymmärsitkö?"
Opettaja lähtee opettajanhuoneesta omaan luokkaansa. Ovella valmentaja tarkistaa, että kravatti on suorassa, sepalus kiinni, silmälasit puhtaat. "Pää pystyssä ja katsot suoraan silmiin jokaista. Et päästä niitä pompottamaan. Jokainen niistä on aivan eri tyyppi kuin ne, joita opetit viisi vuotta sitten. Eivät ne tiedä, mitä olet sanonut vuosia sitten. Muista: pää pystyssä ja heti asiaan. Kyllä se hyvin menee. Pysyt vaan opetusetäisyydellä... Ymmärsitkö?"

perjantai 3. syyskuuta 2010

Puoli euroa on koripallo

Monivärinen ihminen on kovasti muodikas. Käärmeet kiertävät käsivartta ja tribaalit koristavat alaselän kaarevia kohtia. Kukat ja perhoset, kuoriaiset ja lintuset somistavat olkapäitä ja lapaluita, kankkuja ja kauloja. Päätinpä siis minäkin ottaa itselleni tatuoinnin.
Työviikko oli ollut pitkä ja raskas, mutta jaksoin ajaa kuitenkin suureen kaupunkiin hyvän ja asiantuntevan tatuoijan tuoliin. Minulla oli hyvin selkeä ajatus kuvasta: pieni ja pyöreä,soma ja oranssi pallo, jonka toisessa reunassa on piste.
Keskustelimme hetkisen tatuointiliikkeen johtajan kanssa ja sen jälkeen kävin pöydälle makaamaan mahalleni. Mies kysyi, minkä kokoisen tatuoinnin haluaisin. Kerroin, että sellainen 50 sentin kokoinen olisi aivan riittävä eikä liian huomiota herättävä. Oli hetkinen hiljaista ja sitten mies kysyi, olinko varma. Olin aivan varma.
Olin hyvin väsynyt ja alkukivusta huolimatta nukahdin ja näin kauniita unia. Parin tunnin kuluttua heräsin syvästä unesta, kun mies nyki minua käsivarresta ja kertoi kuvan olevan valmis. Tunsin kovaa kipua selässäni.
Katsoin peiliin ja näin selkääni hakatun reilun koripallon kokoisen oranssin pyörylän, jonka vasemmassa reunassa näkyi musta piste kuin pallon venttiili. Isohan se oli, myönsi tatuoija, mutta sellaista olin halunnut. Kerroin hänelle, että tarkoitin 50 centin kolikkoa. Olimme hetken vaiti ja katsoimme toisiamme. Olisiko aika herätä ja lähteä töihin. Pling, pling, pling...
- Huomenta. Näin unta, että mulle tatuoitiin koripallo selkään. Jopas se kolottaa taas;-)

torstai 2. syyskuuta 2010

Sotilaan äidin huoli on ohi

Presidentti Barack Obama ilmoitti Irakin sodan päättyneeksi ja operaation kutakuinkin onnistuneeksi tai ainakin välttämättömäksi. Diktaattori oli syösty vallasta, ja maa saatettu...maa saatettu...siis maa saatettu... Tulevaisuus varmasti näyttää, mihin tuolla operaatiolla maa on saatettu. Presidentti esitti vielä valittelunsa taisteluissa ja muissa konflikteissa kaatuneiden sotilainen omaisille. Uhraus ei ollut ollut turha.

Isä painoi päänsä, nosti hetkisen kuluttua katseensa ja katsoi hyllyn päällä olevaa kuvaa, jossa nuori perhe oli asettunut ryhdikkäästi ja iloisesti hymyillen kuvaajan kameran eteen. Kuvassa oleva nuoren perheen isä, ryhdikäs sotilas oli kaatunut tuhansien muiden tavoin taistelussa kaukaisen maan vapauden puolesta. Kaatuneen sotilaan isä käänsi katseensa televisiokameraan, nielaisi ja kertoi: "Kun kuulimme pojan kaatuneen sodassa, äiti itki, ettei ollut enää pojasta huolta. Siitä eteenpäin huolen kantoi suurempi voima."

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Feislifteriä ja aspiriinia

Naistenlehtien sivuille on liimapisteellä kiinnitettynä milloin mitäkin rasvanäytettä: pehmikettä, nostinrasvaa, kiristysvoidetta, kuorintageeliä, antiagea... Olen lukenut lehdet, olen irrottanut näytepussit, auki repinyt ja kaiken kokeillut. Hyviä tuotteita ja hintansa väärtti - kaupanpäälliset.
Miestenlehdet voisivat ottaa naistenlehdiltä oppia. Sivuilla voisi olla näytteitä...vaikka mistä elämän alalta.
Tuo asia ei nyt jaksa enempää innostaa. Mutta nuo nimitykset, kategoriat kyllä innostavat. Naistenlehdet ovat siis naistenlehtiä ja tavallaan yleisaikakauslehtiä, koska niissä on asiaa ihan kaikilta elämänaloilta. Miestenlehdet taas ovat pelkästään miestenlehtiä, koska niissä on asiaa vaan naisista. Tai ei ehkä asiaakaan, mutta aivan kelpo kuvia. Oikeat miestenlehdet eivät ole miestenlehtiä, vaan erikoisaikakauslehtiä. Niissä taas puhutaan yleisaikakauslehdistä poiketen vain koneista ja laitteista, mutta ei ollenkaan naisista. Yleisaikakauslehdet kuten Apu ja Seura ja Seiska ovat taas juorulehtiä, ja juorulehdet iltapäivälehtiä. Ne taas eivät ole aikakauslehtiä, koska ne ilmestyvät joka päivä. Erikoisaikakauslehtien joukossa on kuitenkin sitten sekä miesten- että naistenlehtiä, vaikkapa TM, VM, Käsityölehti.
Mutta jos siis haluan kasvonkohotuksen, minun pitää ostaa pelkästään naistenlehtiä. On se kyllä hemmetin epäreilua. Ja jos haluan aspiriinia, minun pitää lukea naistenlehtiä, koska apteekin lehtihyllyssä ei ole lainkaan miestenlehtiä. On se kyllä hemmetin epäreilua sekin.