maanantai 14. joulukuuta 2015

Kuusivarkaissa

Ensimmäinen tarina

Mies nousi metsästä maantielle ja veti hankeen kuusivanaa. Muutamia neulasia jäi tien varteen, kun mies kopisteli lumet kuusesta ja nosti sen peräkärryyn.

- Mistäs mies on noin kauniin kuusen löytänyt?

Mies vähän säpsähti kysymystä, sillä hän luuli olevansa metsän reunassa aivan yksin.

Kuljetusliinojen rattaista kuului metallinen ratina, kun mies kiristi kuusta peräkärryyn.

- Tuosta omasta metsästä hain.

Kysyjä katsoi ensin kuusta, sitten miestä ja kääntyi katsomaan metsää.

- Milloinkas minä tuon metsän olen sinulle myynyt.

Mies säikähti ja lakkasi kiristämästä liinoja, käänteli hermostuneena kuusta parempaan asentoon ja puhui hengästyneellä äänellä.

- Tuota niin. Taitaa tuo sittenkin olla jonkun muun metsää. Paljonko olen kuusesta velkaa?

Kysyjä puisteli käsillään takkiaan kuin siinä olisi ollut lunta, otti karvahatun päästään ja löi sitä jalkaansa vasten ja laittoi takaisin päähän.

- Sovitaanko niin, ettei kuusi sinulle maksa mitään. Mutta lapsille sinun pitää sanoa, että tänä jouluna leikitäänkin varastetun kuusen ympärillä.

Mies kätteli kuusen ja metsän oikeaa omistajaa.

- Kiitos. Se on oikein sopiva hinta varastetusta kuusesta.



Toinen tarina

Mies nousi metsästä maantielle ja veti hankeen kuusivanaa. Muutamia neulasia jäi tien varteen, kun mies kopisteli lumet kuusesta ja nosti sen peräkärryyn.

- Mistäs mies on noin kauniin kuusen löytänyt?

Mies vähän säpsähti kysymystä, sillä hän luuli olevansa metsän reunassa aivan yksin.

Kuljetusliinojen rattaista kuului metallinen ratina, kun mies kiristi kuusta peräkärryyn.

- Tuosta omasta metsästä hain.

Kysyjä katsoi ensin kuusta, sitten miestä ja kääntyi katsomaan metsää.

- Milloinkas minä tuon metsän olen sinulle myynyt.

Mies säikähti ja lakkasi kiristämästä liinoja, käänteli hermostuneena kuusta parempaan asentoon ja puhui hengästyneellä äänellä.

- Tuota niin. Taitaa tuo sittenkin olla jonkun muun metsää. Paljonko olen kuusesta velkaa?

Kysyjä katsoi kuusta tarkasti, mutristeli suutaan ja kertoi hinnaksi kaksikymmentä euroa.

Mies kaivoi rahakukkarostaan setelin ja ojensi sen kuusen oikealle omistajalle, joka irrotti kiinnitysliinat ja nosti kuusen takaisin kärryn viereen, pyysi kuusivarkaalta kuusen kaadossa mukana olleen vesurin lainaksi, katkoi kaikki oksat ja nappasi poikki latvankin.

- Tästä metsästä ei ole myyty yhtäkään puuta oksineen.


perjantai 11. joulukuuta 2015

MINÄ puhun sinulle.

Hei, nokinaama.
MINÄ puhun sinulle.
Silmiin en katso
sinua, sillä pelkään
että olet kuvani.

torstai 10. joulukuuta 2015

Hyvä lähtee pahaa tappamaan

Hyvä ihminen
kaivaa nikkelin maasta,
istuu alas ja
tukkii ruutipanoksen:
lähtee pahaa tappamaan.

tiistai 8. joulukuuta 2015

Kirottu joulu

Täti istahti pienen pojan viereen, tarttui tätä kädestä ja katsoi tuikeasti silmiin.

- Sinä et saa kiroilla. Taivaan Isä heittää sinua tulikivillä eikä joulupukki tuo sinulle yhtään lahjaa.

Pojan valoisa ja kirjava maailma tummeni, suorastaan mustui ja hän muisti, kuinka toinen täti oli vienyt hänet edellisviikolla osuuskaupan jäätelöaltaalle ja luvannut ostaa jäätelön, jos poika lähtisi hänen kanssaan tulevana sunnuntaina kirkkoon kuulemaan Jumalan sanaa. Miten Jumala saattoi olla sellainen, että ensin antoi jäätelöä ja sitten heitti tulisilla kivillä.

Tykkylumi peitti metsänreunan pienen kuusen ja taivutti oksat maata kohden. Tuo kuusi oli jo kesällä yhdessä isän kanssa varattu seuraavaksi joulukuuseksi. Poika potkaisi alinta oksaa, joka heilahti jäykästi, muttei varistanut jäätynyttä lunta maahan. Kiukku kaiversi kavalana mieltä ja poika potkaisi kuusen oksaa uudestaan. Lumi pysyi oksassa. Muutaman päivän päästä haettaisiin joulukuusi sisään, koristeltaisiin se hopeanauhoin ja kynttilöin ja latvaan kiinnitettäisiin kimalteleva tähti, Beetlehemin tähti. Miten turhaa se kaikki olisi. Miten turhaa olisi kahlata metsään syvässä lumessa, sahata kuusi juuresta poikki, kantaa se kotiin sulamaan ja kiinnittää kuusenjalkaan. Miten joutavalta tuntui koristella kuusi ja sytyttää viimein kynttilät palamaan, kun joulupukilla oli vain pahat mielessä ja Taivaan Isällä lahjapussin nyörit tiukasti kiinni.

Taivas tummui ja tähdet alkoivat tuikkia toinen siellä ja toinen tuolla. Poika heittäytyi hankeen selälleen makaamaan ja laski tähtiä. Kun hän oli päässyt kymmeneen, hän nousi ylös, puisteli kiivaasti lumiset vaatteensa, potkaisi oksaa kolmannen kerran ja huusi kiukkuisesti päin tykkylumista kuusta.

- Saatanan perkele. Pukki heittelee kuumia kiviä ja Taivaan Isä ei tuo lahjan lahjaa. Minen ala.

Joulu oli pilalla. Kirottu joulu.

tiistai 24. marraskuuta 2015

Taulu seinällä

Taulu seinällä
on vuosien aikana
muuttunut paljon
eikä sitä samaksi
tunne kuin se maalattiin.

maanantai 23. marraskuuta 2015

Kiitos kuin kalanruoto

Kiitos kurkussa
pistää kuin kalanruoto,
polttaa kuin chili,
kuin ammoniakki se
salpaa hengityksenkin.





perjantai 20. marraskuuta 2015

Älyn valjastusta

Sattuipa kauan sitten kansantalouden kannalta niin mukavasti, että pieni yrittäjä sai suuren tilauksen maailman suurimmalta huonekalujen ja muiden kodin esineiden kauppiaalta. Piti uskaltaa luvata valmistaa 30.000 seinähyllyä vuodessa. Vuoden jokaisena päivänä piti sahata ja höylätä  ja porata ja hioa ja pakata kahdeksankymmentäkaksi hyllyä. Kun hylly kiinnitettiin seinään kuudella ruuvilla, laskettiin jokaiseen hyllypakkaukseen pieneen muovipussiin kuusi puuruuvia. Vuoden läpi jokaisena päivänä, pyhää arkea pussitettiin yhteensä 180.000 puuruuvia, ja päivittäin kahdeksaankymmeneenkahteen pussiin laskettiin  neljäsataayhdeksänkymmentäkaksi ruuvia.

Sattuipa kauan sitten kuitenkin niin, ettei ruuvien pussittaja osannut laskea kuin neljään. Yksi, kaksi, kolme ja neljä. Mutta kun ruuveja oli kuitenkin kuusi, piti nuo kaksi puuttuvaa ruuvia saada oikein lasketuiksi ja pussi suljetuksi. Jos olikin pussittajalla laskemisen kanssa ongelmia, ei hänen näössään saati kekseliäisyydessään ollut mitään vikaa. Niinpä pussittaja pyysi hyllyntekijää poraamaan puuhun kuusi reikää. Pussittaja täytti jokaisen reiän ruuvilla ja kaatoi ruuvit muovipussiin. Näin kaikissa 30.000 muovipussissa oli kuusi ruuvia valmiina pakattavaksi hyllyn mukaan. Kukaan ei tullut valittamaan, että seinähylly olisi pitänyt kiinnittää neljällä, saati viidellä ruuvilla. Eikä kukaan myöskään rikastunut ylimääräisellä ruuvilla. Neljä tuttua plus kaksi tuntematonta on kuusi. Ja kuusi reikää on kuusi ruuvia. Jos ei laskutaito riittänyt, piti äly valjastaa.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Onnellista

Surullisena
olen onnellisempi
kuin miljoonat muut.
Murheessa on enemmän
kiitosta kuin ilossa.

torstai 5. marraskuuta 2015

Ääni pimeässä

Kun pimeässä
ääni on näkymätön,
ei kukaan tiedä,
onko sieltä kuolema
vai pelastus matkalla.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Tankaa ovikyltissä

Ovessa lukee
kuin kesätuulen henkäys
lämmin, lempeä
valkein muovikirjaimin:
Suvituuli Kumpula.

torstai 29. lokakuuta 2015

Italialainen ulsteri

Minulla on suuri ilo ilmoittaa, että toinen kirjani, Italialainen ulsteri ilmestyy nyt lokakuussa. Ennen kuin se tulee kirjakauppoihin, sen voi tilata ennakkoon

http://www.bookcover.fi/verkkokirjakauppa/kirjakategoriat/historia/view/productdetails/virtuemart_product_id/7/virtuemart_category_id/2.html

Lue se. Et menetä siinä mitään, mutta saat elää monta vuotta poikien, kossien elämää. Se ei ole mitään viatonta veikistelyä, vaan täynnä tapahtumia ja tunteita, sydämen lyöntejä, seikkailua, vääryyttä lapsuutta kohtaan, lapsenmielistä oikeuden hakemista, seksuaalisuuden etsimistä ja löytämistä.

Lue Italialainen ulsteri. Vihellä Jerikon muureja, kulje tuokio kertojan parhaan ystävän, Raisan rinnalla, kääriydy sarkapeittoon kylminä öinä. Unelmoi. Unelma voi olla oma sirkus tai vaikka lämmin takki, Italialainen ulsteri.

Lapsi on aina vain lapsi. Mitä aikuiset heille ikinä tekevätkään, miten he lapsia kohtelevatkaan, he tekevät sen ikuisiksi ajoiksi. Lapsuus loppuu, mutta kokemukset kulkevat mukana koko ihmisen iän niin hyvässä kuin pahassakin. Lapsi on vain kerran lapsi.

Kirja ei saarnaa eikä hymistele. Pieni poika kertoo elämästään niin kuin poika vain pystyy mitään salaamatta, mitään kaunistelematta, mitään peittelemättä. Joka sana kannattaa uskoa, sillä pienet pojat eivät valehtele. Lue!




Emopuu

Tuulessa lehti
keltaisena riepoilee
rankakasalle.
Oman emopuun viereen
se hiljalleen häviää.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Mamut maailman vapailla vesillä

Kun bisnes ei kannata ja kansan mielipide on vastaan, kun delfiinit vanhenevat ja uusia ei voida kasvattaa, pitää panna piste. Piste pitää panna Särkänniemen huvipuiston delfinaariolle. Ihmiset eivät halua enää nähdä ikääntyvien eläinten uljaita temppuja, vaan menevät mieluummin hurjiin härveleihin ja vuoristoradalle kiljumaan pelkonsa pullistuvin palkein. Kansan mielestä laumassa uivia eläimiä on jo tarpeeksi kidutettu ahtaissa altaissa, joten nyt on aika huutaa yhteen ääneen: "Free dolphins!"

Särkänniemen delfiinit ovat eläneet jo vuosikymmeniä delfinaariossa ja oppineet oman kielen ja kasvattaneet kulttuurin, jota kukaan muu maailman delfiineistä ei ymmärrä. Ne ovat katsoneet satoja tuhansia ihmisiä silmiin ja nähneet niissä ilon ja naurun. Ne ovat kuulleet riemuhuutoja ja oppineet tietämään, että se merkitsee silakkaa tai muuta herkkupalaa. Ne ovat ystävystyneet kouluttajiensa kanssa ja pitävät heitä varmaankin samanvertaisina, joskin huonoina uimareina. Ja nyt nuo kauniit ja uljaat delfiinit halutaan kansan suulla vapauttaa altaiden ikeestä vapaisiin vesiin.

Veera on lauman johtaja ja sillä on Eevertti-niminen poikanen. Delfi taas on kaikkien delfinaariossa syntyneiden poikasten isä. Neljäs pullonokkadelfiini Leevi on nyt  jo kuolleen Näsin ja Delfin poikanen. Ne ovat siis perhe ja jos ne lasketaan jossakin päin maailmaa vapaisiin vesiin, niistä tulee pakolaisperhe. Niin siinä käy.

Kun nuo neljä altaassa syntynyttä ja kasvanutta ja elämänsä viettänyttä delfiiniä lasketaan vapaiden delfiinien joukkoon, ovat ne kuin Tornion rajan yli tuleva yksinäinen pakolaisperhe täysin vieraassa maassa, vieraassa kulttuurissa aivan ummikkoina ja ypöyksin. Ne uivat kohti vierasta laumaa, joka kääntyy katsomaan niitä, mutta eivät ymmärrä sanaakaan. Delfiini ei ole kala eikä se siis ui parvessa kuin kalat. Delfiini on nisäkäs ja sillä on oma laumansa ja lauman jäsenet kuuluvat tiiviisti yhteen. Ne vierastavat uusia yksilöitä aivan samalla tavalla kuin me vierastamme tänne muista maista tulleita muuttomatkalaisia.

- Nak nak, nik nik nok, näk (Tulemme Suomesta, Tampereeltä nääs.)
- Nik nok nak nak (Mitä se sano?)
- Nak nak niks (Särkänniemestä, Suomesta.)
- Nik nik nik (Menkää vittuun.)
- Nak nok nik nik. (Mitä se sano?)
- Nik nik nok nak. (Mamut vittuun.)

No. Delfiinit eivät puhuisi noin, vaikka eivät ymmärtäisikään toisiaan. Vain ihmiset puhuvat noin. Ehkä on olemassa parempi vaihtoehto vapaille vesille ja vieraille laumoille.

Kuului ehdotus, että Särkänniemen delfiineille pitäisi järjestää vanhainkoti jonnekin Keski-Euroopan delfinaarioon, mutta kovin toiveikkaana en tuon saattohoidon kanssa ole. Vanhat delfiinit unohtuvat nopeasti ja todennäköisesti kuolevat kätevästi "vanhuuteen" tai "virustautiin" ja jauhetaan minkinruuaksi jossakin rehutehtaassa tai ne haudataan kaikessa hiljaisuudessa syrjäiseen, saksalaiseen  tammilehtoon. Niin meillä ihmisillä on tapana hoitaa hankalat asiat. Ja delfiineistä on tullut hankala asia: ne vain syövät ja kuluttavat, mutta eivät enää tuota. Ihmiset eivät halua nähdä niitä, eivät kaipaa enää temppuilevia vesielämiä, kun kaikki on jo nähty. Delfiinit joutavat uida vapauteen - tavalla tai toisella.

"Free Willy!" "Free dolphins!"

"Särkänniemeen, Särkäniemeen." (iloisesti laulaen)


torstai 15. lokakuuta 2015

Jätetty

Lauloi lyöty mies
kaihoa kainalossa.
Rahisi ääni
kuin gramofonin neula
savikiekon uurteissa.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Hupi Luwalla

Ihminen maistaa suklaan maun vaikkapa ruskeaksi maalatusta herneestä, jos hän olettaa nauttivansa suklaata. Siksi me olemme ainutlaatuisia herkkine hermoinemme ja makuaisteinemme koko universumissa. Toinen taas tietää olevansa allerginen koirille ja alkaa kutista nähtyään koiran televisiossa. Olemme hyvin ainutlaatuisia tässä maailmankaikkeudessa, sitä ei käy millään kiistäminen. Mutta enemmän kuin omat aistimme vievät meitä kohti kaikkea hyvää, hinta tekee monesta asiasta vieläkin paremman - ja maukkaamman. Lienet kuullut sivettikissakahvista, Kopi Luwakista. Kerron siitä.

Maailman kallein kahvi syntyy sivettikissan suolistossa Sumatralla. Kissan läpi kulkiessaan kahvipavut saavat hyvin omalaatuisen aromin, jonka kerrotaan muistuttavan suklaata tai karamellia. Nykyisin sivettikissoja tarhataan ja ne ulostavat syömänsä hienoimmat ja kypsimmät kahvimarjat suoraan tarhaajansa tiskille. Tällä tavalla kahvia saadaan alle tuhat kiloa vuodessa. Villien sivettikissojen tuottama aromikas, suolistossa maustettu kahvipapu on vieläkin harvinaisempaa ja siksi erittäin kallista ja kahvin ystävien suuresti himoitsemaa.

Suomessa ei kahvipapu kasva, mutta meillä ovat metsät täynnä puolukoita. Thaimaalaiset poimijat keräävät niistä suuren osan, mutta kaukaisimpien korpimetsien kumisevat kolkat saavat jäädä aivan rauhaan. Ja kun lokakuun ensimmäiset pakkasyöt tulevat, paleltuvat nuo tummanpunaiset marjaset ja saavat pintaansa timanttisen riitteen. Tuosta yöstä alkaa maailman kalleimman kylmäpuristetun mehun matka luksusta himoitsevan kuluttajan ruokapöytään.

Kun Karjalasta lähdettiin ensimmäiseen evakkoon kylmään pakkasaamuun, olivat mahat jännityksestä sekaisin. Adrenaliini virtasi suonissa ja vellovat vatsahapot tekivät työtä kaksin käsin (vertauskuvallisesti tosin). Ja niin kuin hyvin tiedetään ja Joensuun yliopiston monien tutkimusten mukaan on itsestään selvää, periytyi tuo sodan jaloista karkuun lähteneiden suoliston aktiivinen toiminta myös tuleville sukupolville. Juuri tietty määrä adrenaliinia ja vatsahappojen entsyymejä antoi edellisiltana syödyille, pakkasen panemille puolukoille mitä erikoisimman ja aromikkaimman maun. Tosin aluksi siitä osasivat nauttia vain häthätää mukaan otetut siat ja lampaat, mutta muutama mukana ollut vähämielinen keräili ihmisen läpi kulkeneita puolukoita ja huilutteli niitä kylmissä jokivesissä ja nautti hyvin pestyinä kaikessa hiljaisuudessa ja evakkojunan pimeän karjavaunun suojissa. Hukkaan olisi mennyt tuo arvokas tieto, jollei Joensuun kansanmuseon arkistoista olisi löytynyt lähes läpihankautunutta muistikirjan lehtistä, jossa ihmisen suoliston läpi kulkeneen, jäätyneen puolukan mainiota makua ylistettiin vuolaasti ja henkeä salpaavasti.

Monen vuoden tutkimusten jälkeen on nyt valettu uuden, uljaan kylmämehupuristamon kivijalka ja seinätkin ovat jo pystyssä ja laitteita parhaillaan asennetaan. Siirtokarjalaisen suoliston läpi kulkeutuneen supisuomalaisen puolukan ja siitä kylmäpuristetun mehun matka kulinaristien ruokapöytiin on alkamassa. Mutta koska kantasuomalaisiin sekoittumattomia siirtokarjalaisia on enää kovin vähän ja määrä vähenee entisestään, Hupi Luwallan hinta on tulevaisuudessa pilvissä jos ei niiden ylikin. Siksi onkin syytä etsiä kaikki Suomessa asuvat, villit tai vähän kesymmät siirtokarjalaiset ja heidän puhtaat jälkeläisensä. Kantaväestöön sekoittuneiden siirtokarjalaisten suolisto ei ole riittävän hapokasta Hupi Luwallan tuottamiseen, mutta tyhjää parempaa luksustuotetta heidänkin läpi voidaan lasketella ja myydä kaiken kansan markettien herkkuosastolla ruokakaupan tasoa nostattamaan.

Hupi Luwalla maistuis varmaan sullekin, jos sinulla vain olisi tarpeeksi rahaa. Alahan säästämään. Säästötalkoot alkavat nyt.

torstai 24. syyskuuta 2015

Kosto on suloinen

Ajoiko äiti
sinut ulos pakkaseen?
Vai miksi olet
niin kovin tyly sille,
joka kävelee sisään?

tiistai 22. syyskuuta 2015

Miltä hätä näyttää?

Älköön kukaan luulko, että haluan pakolaisia Suomeen. Ei heitä kukaan halua mihinkään. Siksi olisikin paljon parempi, jos maailmassa ei sodittaisi tai eripurailtaisi niin suuressa määrin, että ihmiset joutuvat kaiken sen vihan alta lähtemään karkuun vieraille maille toisten ihmisten autettaviksi ja ylenkatsottaviksi. Mutta kun on kaksi tai useampi eripurainen rintama, syntyy siitä usein ensin käsikähmä ja sitten aseellinen konflikti, johon kaikki eivät halua osallistua koskaan eikä missään.

Amerikkalaisissa elokuvissa taistellaan aina isänmaan puolesta, vaikka oltaisiin toisella puolella maapalloa. Isänmaan etu kutsuu vaikka tietämättömänä kaatumaan sellaisten vankkojen ja oikeiden asioiden takia, joista ei itse tiedä mitään. Suomessa oli talvisota, jota kukaan ei kyseenalaista. Kun vieras vainooja tunkeutui vapaaseen ja rauhalliseen maahan, sitä piti puolustaa ase kädessä, jos muu ei auttanut. Mutta silloinkaan ei aivan kaikilla ollut isänmaata. Parikymmentä vuotta aiemmin se oli verisesti otettu pois omia oikeuksiaan perääviltä surmaamalla koko suku, sisaret ja veljet, isät ja äidit. Oli vain musta tyhjyys ja ainutkertainen, avuton yksinäisyys. Osa taisteli siitäkin huolimatta, osa lähti syystä käpykaartiin. Oli oikeus ilmaista mieltä, mutta jos karkumatkasta kiinni jäi, seurasi taas kenttäoikeus ja armoton, arvoton kuolema.

Nyt pakenevat Syyrian ja Irakin sisaret ja veljet, isät ja äidit, pojat ja tyttäret tuntematonta vihollista. Koska vain voi oman kotioven taakse tulla asemies ja vaatia astumaan hänen etuaan puolustamaan tai sen puolesta hyökkäämään ja tappamaan, tuhoamaan ja raiskaamaan. Koti, uskonto ja isänmaa: näistä ei voi valita. Koti voi olla tänään oma, huomenna jonkun muun asemapaikka. Uskonto on aina jommalla kummalla rintamalla väärä ja sen takia ammutaan vastakkaisilta puolilta hiekkasäkkien takaa tai kavalasti katolta käsin. Isänmaa on diktaattorin käsissä eikä ole mitään halua sen oikeuksia puolustaa. Ei ole kahden rintaman sotaa, oikean ja väärän, hyvän ja pahan rintamaa, vaan kuka tahansa voi olla vihollinen. Joka eilen oli naapuri ja ystävä, voi tänään olla vihamiehistä tulisin.

Millainen ihminen tahtoo karata ristitulesta? Millaiselta suomalainen haluaa pakolaisen näyttävän? Pitääkö hänen olla likainen ja huonoissa vaatteissa, tukka takkuisena ja likaiset kasvot kyynelten juovittamina? Pitääkö hänen pelokkaana pälyillä ja anoa armoa, kun astuu bussista ventovieraalle maalle? Pitääkö hänen kumartaa jokaiselle vastaantulijalle ja anoa armoa astua sisälle sateesta. Voiko hän pukea aamulla herättyään puhtaat ja siistit vaatteet ylleen, leikkauttaa hiuksensa siistiksi ja ajella partansa päivittäin? Pitääkö hänen piilottaa kaikki mukaansa ottamat kultakorut, vai voiko hän ylpeänä kantaa niitä sormissaan? Pitääkö hänen haista pahalle, ulosteelle ja märälle syysilmalle, vai voiko hänen ihonsa tuoksua puhtaalle ja hyville hajuvesille? Pitääkö hänen hampaidensa olla mustat ja risaiset vai voiko hän hymyillä leveästi ja iloisesti valkoisin hampain, kun hän tapaa ystävällisen ihmisen?

Millaiselta pakolaisen pitää näyttää, että hänellä varmasti on hätä? Pitääkö hänen näyttää kerjäläiseltä, vaikka hän ennen pakomatkaansa oli vielä hyvin toimeentuleva lääkäri tai osaava opettaja tai ahkera maatyöläinen, joka sai peltonsa kasvamaan ja tuottamaan? Pitääkö pakolaisen laittaa päällensä kuluneet, risaiset vaatteet, vaikka hänellä on taloudellisesti mahdollisuus itse hankkia vaatteensa ja pitää itsensä puhtaana viikkokausien, kuukausien tai vuosien pakomatkan aikana? Katsooko kuolemanpelko pankkitiliä? Tekeekö se siististä ihmisestä likaisen ja vieroksuttavan?

Kuolemaa pelkää varmasti jokainen, joka haluaa elää ja iloita ainutlaatuisesta elämästä. Joka ikinen ihminen haluaa itselleen ja läheisilleen hyvän, rauhallisen ja turvallisen elämän. Hätä ei lue lakia. Hätä ei ymmärrä likaisia hiuksia, ei myskin tuoksua. Hätä ei kunnioita saati pelkää risaisia vaatteita sen enempää kuin juhlapukuakaan. Hätä on ihmisen sisällä, pelko on syvällä sydämessä. Kuolemanpelkoa haluaa paeta niin rikas kuin köyhäkin, jokainen, joka kiihkeästi kaipaa itselleen uskoa, toivoa ja rakkautta, kotia, uskontoa ja isänmaata.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Mitä vittua.

Mitä vittua.
Se on suden ulvahdus
mustassa yössä,
hukka villaturkissa
katrasta johtamassa.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Villieläimen mieli

Vesilintua
ei haittaa, vaikka sänky
on litimärkä.
Villieläimen mieli
ei murru murinasta.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Sota ja sananvapaus

Aseen piippuun ei
uskalla mies katsoa.
Perhe hajoaa
täälläkin, kun myrskysää
keikuttaa avutonta.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Aamun odotusta

Kohisten kääntyy
maapallo pimeää päin
eivätkä näe
terävimmätkään silmät
meren mustaa aaltoa.

Kevytpappina Kuhmoisten seurakunnassa

Sain aamusella Häggmanin kahvilassa ensikäden tietoa, että pappien palkkaamisesta maaseutuseurakuntiin ja miksei kaupunkeihinkin on tullut suuri ongelma. Jos ei ole pappeja, tyhjästä on paha nyhjäistä. Ja jos on pappeja, saattaapi seurakunnalla olla rahavarat niin vähäiset, ettei ole varaa palkata pappia seurakuntalaisista huolta pitämään.

Hammaslääkäreiden vaikeaa työtä helpottamaan keksittiin jokunen vuosikymmen sitten nopeasti koulutettava ja pienempipalkkainen hammashoitaja, nykyisin suuhygienisti, joka hoitaa hampaita pinnalta käsin. Häntä ei ole koulutettu varsinaisesti hoitamaan hammasta, vaan ennaltaehkäisemään suuritöinen hammashuolto, paikkaukset, korjaukset, poistamiset, juurihoidot... Ja lääkäreiden rutiinitöihin, vaikkapa nuhaiselle reseptilääkkeen kirjoittamiseen lisäkoulutetaan sairaanhoitajia, joiden ammattitaito riittää varmasti tunnistamaan tavalliset arkisairaudet. Miksi ei siis papillekin hankittaisi avuksi kevyempää pappisversiota, kevytpappia, joka hoitaisi hautaukset tai kasteet tai vihkisi pariskunnan onnelliseen avioliittoon. Raskaampi versio kappalaisesta kirkkoherraan hoitasi kaikki hallinnolliset ja yliopistotasoisen koulutuksen vaativat tehtävät ja huolehtisivat varsinaisen sananjulistuksen syvemmin tiedoin ja koulutuksen tuomin taidoin. Saisivat näin köyhemmätkin seurakunnat paimenensa kasaan ja lapset kasteelle ennen kuin kävelemään oppivat sekä vainajat säällisessä ajassa haudan lepoon. Eikä tarvitsisi ihmisten susipareina verottajalle tai huonommassa tapauksessa lakimiehelle selitellä niitä ja näitä, kun olisi kevytpapin signeeraama vihkitodistus näyttää todisteeksi yhteisestä elämäntiestä.

PAIKKOJA AVOINNA:

Kevytpapin virka Kuhmoisten seurakunnassa

Virkaan edellytetään ammattikorkeakoulutasoista kevytpapin tutkintoa.
Aiempi kokemus ei ole välttämätön, sillä Kuhmoinen kyllä kevytpapin kasvattaa.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Kuivaa ainetta

Tiedemiehet ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että avaruudessa on jossakin olemassa niin tiheitä kappaleita, että ne imevät kaiken valon eivätkä heijasta mitään ulospäin. Ja ovatpa he myös olettaneet, että jopa 95 prosenttia kaikesta maailmankaikkeuden aineesta on yhä teillä tietymättömillä. Tuota kadoksissa olevaa ainetta sanotaan pimeäksi aineeksi.Suuri osa kateissa olevasta aineesta on energiaa ja viidesosa pimeää ainetta. Tuo ylenkaikkinen mustuus on niin hämmentävä, että se jopa lisää kappaleiden massoja ja tekee galakseista melkein tiiviitä. Hyvä on ihmisen oppia tuokin asia vaikka kantapään kautta, että osaa sitten tehdä oikeita toimia, kun tuollainen pimeä aine sattuu kohdalle tai maapallo on ajautumassa mustan aukon tuntumaan. Tiedetään painaa jarrua, ettei aivan menisi hukkaan kaikki maapallolle rakennetut ydin- ja vesi- ja hiilivoimalat, jotka jauhavat energiansäästölampun kaasuun kipinää. On kuin karvahattu olisi liian syvällä päässä: mitään ei näe ja olo tuntuu puristavalta.

Vaikka minä en ole tiedemies enkä omista edes huonolinssistä kaukoputkea, olen alkanut pohtia muuatta toista asiaa. Jos on avaruuden ainemäärästä 95 prosenttia kadoksissa eikä siitä tiedetä mitään ja reipas parikymmentä prosenttia kadoksissa olevasta aineesta on pimeää, täytyy osan runsaasta 70 prosentista olla kuiva-ainetta. Ja tuo kuiva-aine ympäröi pitkin galakseja siellä täällä kyhjöttäviä kuiva-aukkoja, jotka ovat hyvin paljon kuivempia kuin se kuuluisa beduiinin tossu. Jos tuollaisesta kuiva-aukosta ottaisi pienen palasen, sanotaan nyt vaikka nuppineulan pään kokoisen kappaleen ja pudottaisi sen kymmenen renkaan kaivoon, kuuluisi vain tsup. Ja kaivo olisi rutikuiva. Uskomattomia määriä se imisi itseensä vettä. Monimiljoonakertaisesti kokoonsa verrattuna. Niinpä minusta olisi paljon järkevämpää käyttää nyt valtion supistuvia yliopistojen tutkimusmäärärahoja kuiva-aineen etsintään ja unohtaa pimeäaineet ja mustat aukot vähäksi aikaa. Miten helppoa olisi rengaskaivon tyhjennys ja huolto, kun kaivon voisi silmänräpäyksessä kuivattaa huoltotointa varten. Laittaisi vain riskin kaivinkoneen kauhaan nokareen kuiva-ainetta ja käyttäisi sitä kaivossa ja kantaisi sitten metsään turpoamaan.

Viime aikoina varsinkin facebookissa monet ovat olleet kovin kärkkäitä kuka maahanmuuttajista, kuka hallituksen leikkauksista, kuka mistäkin. Tappotuomioita jaetaan ja ihmissuhteita katkotaan kovin käsin ja julmin sanoin. Eikö vain olisikin kuiva-aine tuohonkin taisteluun mitä mainioin väline ja säästyisi monen ihmisen henki. Heittäisi vain hankalaksi käyneen facebookkaverin mökkirantaan sokeripalallisen kuiva-ainetta ja katsoisi, miten rääväsuinen naapuri  kesken saunasukelluksen haroisi rutikuivaa pohjamutaa kuin aurinkoisen Australian kuivalla maalla kiipeilevä ahven. Semmoisenkin ovat tutkijat löytäneet. Mutta missä on kuiva-aine ja sen keskellä aukko. Sitä etsimään.

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Turtles ja kaksitoista opetuslasta

Päiväkotiin saapui pappi. Lapset katsoivat uteliaina pitkää miestä, jonka musta vaatekerta vähän pelotti ja valkoinen pahvikaulus herätti kysymyksiä. Lapset istuivat lattialla ja pappi asettui huoneen reunakorokkeelle liitutaulun viereen. Supateltiin.

- No niin, lapset. Tänään puhumme Jeesuksen opetuslapsista. Heitähän oli kaksitoista. Muistaako kukaan opetuslasten nimiä?

Aleksi nousi innoissaan seisomaan ja käveli papin luokse.

- Tiijäkkö sinä mikkä on Turtlesien nimet?

perjantai 21. elokuuta 2015

Paleltunut

Sulin illaksi.
Oli hyvät sulakkeet.
Pakkanen kulki
pitkin tietä vaatteeseen,
pyrki vaatteen allekin.

Jos onnea on

Jos onnea on,
voi nähdä taivaankannen.
Jos onnea on,
voi sen kautta kulkea -
nähdä koko elämän.

torstai 20. elokuuta 2015

Tatskat

For: niin kirjoitti,
nuolen tatuoi olkaan.
Ever: nuolenpään
ei pitänyt osua
suoraan sydämeen: osui.

Pitkän tien päässä

Huomenna ajan
pitkän tien, jonka päässä
istun hetkeksi
odottamaan tuttua
miestä, joka ei saavu.

Nahkealla nuoralla

Unessa tanssin
liukkaalla parketilla.
Herään, putoan
nahkealta nuoralta
ja taitan niskani taas.

Sata metriä

Lyhytkin matka
kiivaasti juosten tuntuu
kovin pitkältä.
Jo ennen maaliviivaa
sydän lyö haljetakseen.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Olipa kerran

Lienen lukenut
liikaa satuja, koska
vieläkin uskon
onnellisiin loppuihin.
Olipa kerran, niin kai.

tiistai 18. elokuuta 2015

Hiljaiset huulikukkaiset

Huulikukkaiset
nuo hiljaiset tuulessa
heiluvat, mitään
eivät puhu, keinuvat
vaiti, vain taipuilevat.

maanantai 17. elokuuta 2015

Häpeän evoluutio

Evoluutio lienee tosiasia, vaikka joskus sitä kovasti epäilen. Varsinkin silloin epäilen, kun joku sanoo kaiken alkaneen merestä. "Hietanen oli ennen ahvena." Noin Tuntemattomassa sotilaassa ilkutaan Lahtiselle, joka yrittää kertoa sotilastovereilleen ihmiselläkin olleen kidukset ja nousseen maalle paremman toivossa. Mistä evoluutio on voinut tietää sellaisenkin asian, että ihmiselle kehittyy häpeän tunne? Voiko evoluutio ennakoida myös ajatuksen kulun ja kulttuurien erot?

Kun koira tassuttelee häntä pystyssä, sen peräreikä loistaa niin kauas kuin kullakin eläinlajilla näkökykyä piisaa. Ihminen näkee sen noin kadun toiselle puolelle asti, mutta pöllö saattaa tarkastella tuota kummallista näkyä satojenkin metrien päästä korkealta kuusenlatvasta. Ei ole koiralla häveliäisyyttä peittää reikäänsä ja saattaapi se kyykähtää tarveasentoon vaikka marketin pihalle, kun ruuansulatus on työnsä tehnyt ja on aika päästä kuonasta eroon. Eikä ole ulosteen tiellä esteitä, mikäli ei isäntä tai emäntä ole työntämässä samoin tein alle kertakäyttöistä keräilypussia.

Vaan mistä tiesi evoluutio ihmisen omaa luonnollista tarvettaan ja ulosteen poistumistietä jonakin päivänä kovasti häpeävän, kun keksi sen niin kauniisti peittää. Varsinkin monilla naisilla verhoavat varsin viehkeät pakarat tuon eritoten koirilla ja melkein kaikilla muillakin maan elävillä kuulakkaana ja monilla nisäkkäillä värikkäänäkin loistavan aukon. Häpeän evoluutio on kaikista kehityksistä kummallisin, sanon minä. Myös ihmisen karvoitus kielii tuosta häpeän evoluutiosta. Kauniisti kerrotaan, miten häpykarvoitus suojelee arkoja paikkoja pakkaselta. Tuskin sellainen määrä karvaa estää millään tavalla paleltumavammoilta varsinkaan miehillä, joilla karvapeite on kaiken lisäksi hämäävästi suojelukohteen yläpuolella. Puhutaan häpykarvoista eli häpeän karvoista. Jotkut ihmiset kasvattavat myös parran tai pitkät kulmakarvat, kun häpeävät näyttää naamaansa.

Häpeän evoluutiosta kertoo myös, miten ihminen on keksinyt rakentaa ulostamista varten erillisen rakennuksen, jotta tarpeensa voi tehdä muilta salassa eikä tarvitse kyykähtää ärrän portaille hädän hetkellä. Kissa tosin peittää ulosteensa hiekkaan tai raaviskelee lehtiä kasansa katteeksi, mutta lehmä rykäisee ujostelematta lättynsä lattialle samoin kuin hevonen pallukkansa pientareelle. Mutta ihmiselle on luonto luonut (lue: evoluution kautta kehittynyt) omat tapansa salata tuo jokapäiväinen tarve päästä syödystä eroon. Paitsi Rovaniemellä Arctic Light Hotellissa, jossa vessassa on lasinen, läpinäkyvä ovi kaikkien katsella jo sisääntullessa, kuka on ulos päästämässä.

perjantai 14. elokuuta 2015

Lapselle lohduksi

Päivänkakkara
rakastaa, ei rakasta.
Sulje ikkunat,
ettei tuuli tulisi
verhoja heiluttamaan.

torstai 13. elokuuta 2015

Perseidien meteorit

Tähdet lentävät
aamuyön pimeässä.
Päivänvalossa
ne ovat kuin ajatus
piilossa sydämessä.

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Seitsemän markan kirvesmittari

Pieni poika oli säästänyt rahaa pahvilaatikkoonsa jo pitkän aikaa, kuukausia. Laatikon pohjalle oli vähitellen kertynyt pennejä, viisipennisiä, markkojakin. Oli joulu tulossa ja omalla rahalla hankittu joululahja kangasteli lapsen mielessä. Äidille hän oli ajatellut sen ostaa, ei kenellekään muulle.

Osuuskaupan hyllyssä komeili sotakirveen muotoinen lämpömittari ja se oli pojan mielestä komeinta, mitä hän koskaan oli nähnyt. Pronssinvärinen varsi näytti vahvalta ja kaareva, leveä terä taipui komeasti. Varteen oli kiinnitetty valkoinen lämpömittari mustin numeroin, ja kirkkaassa lasiputkessa punainen neste kohosi nopeasti, kun mittarin alaosan pallukkaa puhalsi ja laski taas, kun mittaria vähän aikaa katseli kauempaa.

Tuli joulu ja lahjojen aika. Poikaa jännitti kovin, mitä äiti sanoisi lahjasta. Kun kaikki muut lahjat oli jaettu, haki poika piilostaan lahjoista parhaimman, kirvesmittarin äidilleen. Äiti avasi paketin ja ihasteli lahjaa kovin.

- Se maksoi seitsemän markkaa ja ostin sen omilla rahoilla. Saanko minä rahat sinulta takaisin?

Äiti tiesi lapsen hyvin säästäväiseksi ja ilo takaisinmaksusta oli molemminpuolinen. Nyt kuusikymmentä vuotta myöhemmin tuo lahjamittari roikkuu äidin seinällä vieläkin. Olen sitä itsekin aina ihaillut ja nyt tarinan kuultuani ihailen sitä vieläkin enemmän. Äidit rakastavat kirveitä, omalla rahalla ostettuja ja takaisin maksettuja. Se on aivan varma.



JK. Tuohon aikaan elettiin vielä vanhan markan aikaa eli ennen eurouudistusta oli Suomessa pennejä ja markkoja, sitä ennen taas markkoja. Yksi markka vastasi yhtä penniä. Kirvesmittarin hintalapussa lienee siis lukenut 700 mk.

tiistai 11. elokuuta 2015

Viimeinen kilometri

Vaik´on tankki täys
ja uutta asfalttia
loputtomiin, se
viimeinen kilometri
on joskus ajettava.

(Jorkille)


tiistai 4. elokuuta 2015

Miekka kivessä

Aikuinen ei voi millään ymmärtää lapsen ajatusta kuin vasta sitten, kun tämä aikuisena sen itse vanhemmilleen kertoo. Minulla on kolme poikaa, nyt kolmekymmenvuotiaat kaksospojat ja pian kaksikymmentäseitsemän vuotta täyttävä kuopus. Reilu kaksikymmentä vuotta sitten vierailimme Hartolassa Nukketeatteritalo Mustassa ja Valkeassa Ratsussa (Musta ja Valkea Ratsu). Sieltähän ovat kotoisin mm. Ransu Karvakuono ja monet muut Pikkukakkosen tutut nukkehahmot.

Mustan ja Valkean Ratsun mainiossa nukketeatterissa saimme osallistua koko perheen kanssa karvakuonojen seikkailuihin. Mutta tuon vierailun kohokohdaksi ainakin nuorimmalle pojalle jäi pihalle rakennetun seikkailupolun kiveen isketty miekka. Vanhan tarinan mukaan siitä, joka saa miekan irti kivestä, tulee Englannin kuningas.

Istuimme autossa kotimatkalla toisen kaksospojan häistä ja muistelimme yhteisiä reissuja ja tapahtumia. Kuopus istui takapenkillä ja kertoi oman muistonsa tuolta nukketeatterimatkalta. Kun karvakuonot oli katseltu ja niitä ihmetelty, lähdettiin metsäpolulle katsomaan kuuluisaa miekkaa kivessä. Kun viimein polku aukesi suurelle kivelle, jonka sisällä on melkein kahvaa myöten pitkä miekka, mielikuvitus teki kuopuksesta välittömästi Kuningas Artun, pojan, joka vetäisi miekan kivestä ja josta tuli Englannin kuningas. Kaksoset yrittivät vuoron perään irrottaa miekkaa, mutta jämäkästi se vain pysyi kalliossa kiinni. Sitten tuli kuopuksen vuoro. Hän tarttui miekan kahvaan ja näki mielessään itsensä kuninkaana, kuningas Arttuna. Mutta mitä tapahtuisi, kun miekka irtoaisi? Muuttuisiko hän oikeaksi kuninkaaksi kruunuineen kärpännahkaviittoineen? Käsi piti lujasti kiinni miekan kahvasta ja voimakkaan varovasti pieni poika yritti nostaa miekkaa, mutta siinä se vain pysyi eikä inahtanutkaan. Helpotus oli uteliaisuutta ja rohkeuttakin suurempi, kun hän sai jäädä tavalliseksi pojaksi, joka voi lähteä kotiin isoveljiensä ja äidin ja isän kanssa eikä tarvinnut muuttua kuninkaaksi kaukaiseen maahan.

Muistan tuon hetken hyvin, mutta vasta yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin sain omin korvin kuulla nuo tuntemukset ja lapsen ajatukset, voimakkaan mielikuvituksen aiheuttaman jännityksen, ehkä pelonkin ja suurtakin suuremman helpotuksen miekan pysyessä paikallaan. Voimaks elämys ei siis tarvinnut komeita kulisseja. Se tarvitsi vain hienon tarinan, suuren kiven ja miekan ja paljon kihelmöiviä kuvitelmia. Ja tunteista suurimmaksi nousi helpotus saada olla tavallinen pikkupoika lomareissulla kauniin kesäisessä maalaismaisemassa tuttujen ja turvallisten veljien ja vanhempien kuopuksena. Pysyköön vain miekka kivessään.

maanantai 3. elokuuta 2015

Riikalle ja Tuomakselle

Pienet sydämet
kaipaavat vain kotia,
jossa herätä
ja uskoa itseensä
ja luottaen nukahtaa.

torstai 30. heinäkuuta 2015

Ei kaipaa muuta ihminen

Ei kaipaa muuta
ihminen kuin sydämen
rauhaisan, saaren
jostain, pienen poukaman,
sataman ja ankkurin.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Toisen onni on toisen uistin

Vaan kuulehan tätä, miten luonto järjestää mukaviakin yllätyksiä. Joskus se tosin tarvitsee alkuvalmisteluikseen epäonnisen ihmisen, mutta mitenkään pahansuovasti sen ei tarvitse epäonnekastakaan kohdella. Aivan muutaman euron esine voi riittää harmittavasti pilaamaan toisen päivän ja tekemään toisesta hyvin onnellisen ja kenties kylläisenkin.

Heittipä muuan mies hämäränkosteana kesäiltana uistinta keskellä järveä saaliin toivossa niin kuin kalastajat usein heittävät. Kului tunti, toinenkin eikä saalista kuulunut, kunnes viimein kelajarru soi ja vapa kaartui komeasti ja siima kiristyi, kunnes katkesi. Ei tullut saalista, vaan menipä järven pohjaan tai petokalan kitaan komea uistin.

Muutamia kesiä myöhemmin työnsi toinen mies veneensä vesille ja kaartoi keskelle järveä, viritteli vavat pyytämään ja sovitteli siimat sopivan syvälle. Eikä aikaakaan, kun jo kuha tarttui vieheeseen ja niin nosti mies kalan veneeseen nälkäisen seurueen syötäväksi. Vaan eipä yhdellä kalalla kauan iltajuhlia juhlittaisi eikä mahaa täytettäisi. Mutta kovin tuntui olevan järvi tyhjä ja Ahti antamaton. Kunnes taas tunnin, parin jälkeen nykäisi voima vapavarren mutkalle ja tärisytti siimaa vimmatusti. Vaan ei noussut järvestä potkiva saaliskala, vaan iloisesti vilkkuva ja villisti viipottava uistin. Olipa se tarttunut kalamiehen vieheeseen ja halusi nousta vedestä happea haukkaamaan monen monituisen vuoden jälkeen.

Kalamies puhdisti saalisuistimensa ja sitoi sen siimannokkaan ja laski pyytämään. Eikä mennyt kuin tuokio, kun jo iski siihen kattilan täyttävä, komea kuha. Kaukaa oli luonto viisas. Kun se uistimen edelliseltä kalastajalta riisti ja asetti sen toista toiveikasta odottamaan, tarkasti se paikan mittasi ja saaliskalan siihen iskemään ajoi.

Toisen tyhjä soppakattila on toisen onni. Lie tuo samainen kala viehettä jo edelliskesinä seuraillut, katsellut sitä sitten järvenpohjassa kuin maatuvaa raatoa, todennut sen toisena hetkenä varsin maukkaan näköiseksi saaliiksi ja iskenyt siihen suuret hampaansa ja pyristellyt viimein haavin kautta kalapataan. Toisen onni on toisen uistin. Mitäpä sitä luontoa vastaan väittämään.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Säkkipillinsoittaja

Kun nahkapussi
puhkuu tunnetta täynnä
ja pilli vinkuu,
ruutuhelma heilahtaa
silloin riemua suurta.

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Kannattaako sähköpostiin vastata

Ehkä huomenna,
ehkä ylihuomenna
on onni nähdä
silmiin katsovat silmät,
kun sanon: Hyvää päivää.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Jalluryyppy Ahdille

Veden pinnalla kaarteli suurimoottorinen vene ja sen perässä uivat monenväriset vieheet. Kahdeksan kalannäköistä vaappua väristeli vettä ja kuhat seurasivat niitä, lähtipä joku uimaan perään, lipui rennoin pyrstöniskuin viereen, kiihdytti ohi, vaan ei iskenyt kala koukkuun, ei tarttunut syöttiin. Potkuri vatkasi vettä ja hopeankimalteiset kuplat loitontuivat veneestä, nousivat pintaan ja hajosivat. Kalojen oli helppo seurata veneen kulkua: hurinaa, tärinää, kireän siiman jurinaa, vaappujen joimotus vedessä houkutti niitä katsomaan.

Ahti istui tuolissaan ja katseli kesäkuun lopun taivaallista ihmettä. Aurinko pilkisteli pilvien lomasta ja lämmitti järven pintaa. Tuuli sekoitti vettä ja vähitellen laskeutui auringon lämpö järven pohjaan asti aina Ahdin valtakuntaan, sen vallihaudoille, korkeille muureille, kivisille, mutakortteisille kaduille. Oli ollut pitkään kylmää. Järven pinta oli noussut ja lämpö pysytellyt poissa. Vilutti vanhaa Ahtia. Tavallisesti paksu jää peitti järven selkää ja piti kylmän kaukana. Mutta talvi oli ollut leuto ja jääpeite ohut ja kylmät tuulet olivat sekoittaneet vettä läpi talven aina helmikuulle asti ja vasta sitten oli ohut riite rauhoittanut vellovan veden. Kuhan kutu oli kalaa hamuavien venemiesten mielestä myöhässä, koska Ahti oli laskenut vuosituhantisella kokemuksellaan sen parhaiksi päiviksi heinäkuun ensimmäisen viikon. Vaikka vene kaarteli kauniit kalakuviot perässään tunnista toiseen, ei kuhalla ollut aikaa syönnille. Piti hakea kutupaikkaa. Oli keskikesän tärkeimmät päivät evien ulottuvissa eikä niitä käytetty pikkukalojen metsästykseen. Piti lisääntyä ja Ahti oli laskenut tulevan viikon parhaaksi sille kesälle.

Tuolin selkämys nasahteli Ahdin kääntyillessä sijoillaan ja veden yllä kaartelevan veneen kaikuluotaimeen tuli siitä viesti. Suuri kuhaparvi ilmestyi luotaimen näyttöön ja ihminen mittasi sen syvyyden ja asetteli kuvajaiset metrilleen oikealle kohdalle. Vaan kalaparvi ei niistä piitannut, vaan antoi niiden rauhassa uiskennella yllä, alla, vieressä. Joskus ui kala kuvaa seuraten, mutta antoi sen mennä menojaan. Kutu tuntui vatsan alla ja Ahdin sana oli järven laki.

Aurinko laskeskeli ja Ahti oikoili kylmän kangistamia jalkojaan. Mietti niitä näitä vedenalaisia ja -yläisiä asioita. Aina silloin tällöin ilmestyi veden pintaan vene kiertämään ja häneltä saalista pyytämään. Muiskautti veden valtias Jaloviinan kostuttamia huuliaan ja hymyili viekkaasti ja ajatteli, mitä mahtoivat nyt ihmiset pariloillaan paistella, kun eivät kuhan kylkeä syömään päässeet.

- Vaan lorauttivat sentään kunnon ryypyn Jallua, tuumasi Ahti.
- Tämä muistetaan. Varro vain. Tämä muistetaan. Jallusta kuha komea, sen lupaan, veli hyvä.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Hauiksella hauen haussa

Laiska alkukesän hauki ei jaksanut hangoitella, vaan kuin ihmisen tahtoon tyytyen veltosti pyrstöään vastavetoon vääntäen tuli siiman nokassa kohti rantaa ja ui kiltisti haaviin. Siihen se vajosi nelikiloinen peto kuin kummajainen menneiltä vuosituhansilta, antoi periksi. Kalikka kalahti sen silmien yläpuolelle ja matka kuoleman kalmoiselle vesille alkoi vaatimattomasti ja hyvin arkipäiväisesti. Hauen matka kohti kalasoppaa päätti kalamiehen haun. Se oli hauin hauin kirkkain päivä, miehen hauiksen voimainkoitos.

Suomi eli suomen kieli (suomenkieli) on aivan mahdoton kieli. Luin KP24:stä eilen otsikon: 

Googlen Suomi-hauista selvisi yllättävä fakta: Tämä herkkuruoka on nyt kovassa nosteessa.

Ihmettelin, mikä on Suomi-hauki ja miksi se on herkkuruokana kovassa nosteessa, mokoma puulta maistuva roskakala (vain minun mielestäni). Hauista voi olla hauki-sanan monikon elatiivi. Se voi myös olla haku-sanan monikon elatiivi, hauista. Lisäksi se voi viita hauikseen eli hauislihakseen. Hauista on yksikön partitiivi. Pullistelevathan monet miehet ja naisetkin hauista.

Kasvata siis hauista hauista ja niiden hauista. Koetahan selittää tuo suomen kieltä opiskelevalle englantilaiselle. Siinä kuluu kesäilta mukavasti loimuhaukea kuullostellen kuullotellen.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Yhdeksän henkeä

Kissallakin on
yhdeksän henkee
vain siksi, että
sais sylissä kehrätä
ja vaaroja vältellä.

Pallo rullaa nopeasti

Sentraali-Santra,
kirjapainon latoja,
kyntöhevonen.
Niin nopeasti nähtiin
pallon rullaavan ohi.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Kirjosiepon korvakipu

Juhannuksena minulla oli suuri ilo seurata kirjosieppopariskunnan touhuilua pesäpöntön liepeillä. Molemmat hyörivät vilkkaasti ja keräsivät ruokaa joko itseään varten tai sitten pöntössä oleville poikasille. Pesästä ei kuitenkaan kuulunut mitään, joten oletan siellä olleen vasta hautomattomat munat. Pesään en tietenkään kurkistanut, vaikka utelias asian kanssa olinkin.

Kirjosieppo on ärhäkkä lintu. Kun se keväällä saa päähänsä alkaa pesiä, se etsii itselleen parhaan pesäpaikan ja ottaa sen välittämättä siitä, onko siellä jo asukkaita. Talitiaiset saavat väistyä, kun kirjosieppo on kotikolonsa valinnut. Naaraansa kanssa se lemmiskelee ja kun munat on munittu, saa naaras jäädä niitä hautomaan. Uros taas lähteen etsimään uutta naarasta ja tekee tämän kanssa toiset munat. Toisesta naaraasta tulee kuitenkin yksinhuoltaja, sillä kirjosieppo pitää ensimmäisiä muniaan hautovaa naarasta varsinaisena emolintuna, jonka poikasista se pitää huolen. Aika velikulta on siis tuo frakkiin pukeutunut lehtometsien keikari.

Nielaisin viimeisen antibioottitabletin ja toivoin korvakivun hellittävän. Olen ikuisesti pieni lapsi sairastaessani edelleen tätä lastentautia, johon opettelin jo ennen kuin osasin puhua. Aika ajoin viiltävä kipu vihloo korvakäytävässä ja tulehdus puhkaisee tärykalvon, joka alkaa kimeästi viheltää niistäessä tai paineenvaihtelussa. Harrastin laskuvarjohyppäämistä ja lentokoneesta poistuessani rikkinäinen tärykalvo vihelsi aina kahdeksansadan metrin korkeuteen asti eli varjon aukaisemiseen saakka. Niinpä noita kirjosieppoja seuratessani ajattelin, kärsivätkö linnutkin korvatulehduksista. Kipeytyykö kirjosiepon herkkä korva joskus kipuiseksi asti ja repeääkö tärykalvo tulehduksen voimasta? Tai puhkaiseeko kova ääni tärykalvon, jos sattuu korppi raakaisemaan latvakuusessa juuri, kun lintu on nappaamassa korkealle ilmavirran mukana nousevaa hyönteistä? Vaimeaksi katoaa silloin puolison huuto pesäpöntöstä, ja ilmoille häviävät poikasten piipitykset, kun tulehdus erittää vahvaa vaikkua korvakäytävän tukkeeksi.

Entäs sitten, kun tulee aika lähteä talvimaisemiin. Satojen kilometrien taival hyytävässä Suomen syysilmassa, pimeä taivas, alla musta metsä tai vaahtopäinä kohiseva meri ja vihloo vasenta korvaa. Ei ole kukaan laittanut pumpulitukkoa korvan suojaksi, ei liuottanut antibioottilientä linnun juotavaksi, vaan niine kipuineen on lintu noussut siivilleen kohti kullaista kotia kaukaisessa Afrikassa. Kovin korkealle ei voi nousta, kun oheneva ilma paukkuu tärykalvoissa. Ja kun tulee levähtämisen aika, varovasti on laskeuduttava alas, ettei mene pään sisällä oleva kompassi aivan jumiin tulehtuneen korvan takia. Viimein kun takana on tuhansia lennettyjä kilometrejä, alkaa auringon lämpö helliä lintuparkaa ja leuto ilma hyväillä kipeää korvaa kuin minulle isäni Saimaa-savukkeen lämpöinen savu puuholkin läpi korvakäytävään puhallettuna. Kun on viimein kaukaisen Afrikan syvin sopukka löytynyt ja sieltä suloinen pesäpaikka pitkäksi talveksi valittu, poksahtaa pienen lintusen tärykalvo puhki ja lämmin erite valuu sen sulkapeitteelle. Kun kipu yllättäen lakkaa, saattaa suloinen uni vallata matkalaisen ja niin se nukahtaa onnellisena ja näkee unta kaukaisesta Kalixista, missä sillä on koti saunan seinässä rautakoukun nokassa tuulessa keinumassa.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Tottako vai tarua

Monet ovat kysyneet, onko Taksikuskin hamppuköysi tositarina. Kyllä se pääpiirteittäin on. Käytin kirjoittajan vapautta vain laitapuolen kulkijan lähtötavan ja ajankohdan kuvauksessa, mutta muuten elämä hänen osaltaan kulki kutakuinkin noin kahden taksimatkan välillä. Sellaista elämä on - herkkää. Jotkut ottavat ohjeista vaarin, jotkut yrittävät selvitä elämästä hengissä.

Keskustelin aamusella kuuluisassa Häggmannin kahvilassa, onko alkoholismi sairaus ja onko alkoholistilla oikeutta saada samanlainen kohtelu kuin kaikilla muillakin. Muutama päivä sitten tässä työpaikkani talossa muuan alan mies sai vakavan sairauskohtauksen. Aiheuttiko kohtauksen alkoholi vai huumeet vai aivan vain yleinen terveydentila, sitä kukaan ulkopuolinen ei tiedä. Mutta kuolema kulki niin liki, että julkinen terveydenhuolto tilasi paikalle lääkärihelikopterin. Mies elvytettiin ja kuljetettiin ilmojen halki pikimmiten tehohoitoon ja elämä voitti hennoin säikein. Vaan ei voittanut elämä kaikintavoin, vaan edelleen mies riskeeraa elämänsä antamalla elimistölleen shokkihoitoa aamusta iltaan ja kaiken aikaa. Kysyttiin, onko oikein käyttää kallista hoitokoneistoa auttamaan ihmistä, joka ei lopputuloksesta kovin piittaa. Jos ihminen viedään henkitoreissaan tehohoitoon ja hän palaa sieltä jatkamaan rajua ja raikulia elämää, meneekö raha aivan hukkaan. Monet olivat sitä mieltä, että menee. Ei armoa - no mercy.

Kerroin, että tunnen hyvin läheltä kaksi ihmistä, jotka ovat kolunneet kutakuinkin samoja polkuja, olleet kalliita hoitokoneistolle. Mutta he ovat onnistuneet luomaan leveän tien loppupäähän kapean polun, jota pitkin ovat onnistuneet kulkemaan parempaan elämään. Kuka osasi arvata juuri sen kohdan, jossa käänne tapahtui? Ei sitä kukaan voinut tietää. Se voi tapahtua tai jäädä tapahtumatta. Ihmisarvo ei voi olla jossakin noiden tapahtumien tai elämänmuotojen välissä, vaan sen pitää kulkea ihmisen mukana koko elämän ajan.

Kuulin tapauksen, jossa mies joutui sairaalahoitoon keuhkokuumeen takia. Kun hänen tyttärensä meni katsomaan isäänsä, hän ihmetteli, miksei isää hoidettu, miksei nestettä poistettu niin kuin siinä tilanteessa olisi pitänyt tehdä. Hän pyysi epikriisin eli kertomuksen taudin kulusta ja hoidosta. Sitä ei haluttu hänelle kuitenkaan antaa, mutta kun tytär ilmoitti olevansa lääkäri, se hänelle välittömästi toimitettiin. Se on potilaan ja hänen omaisensa oikeus nähdä. Epikriisiin oli kirjoitettu: "Mies on alkoholisti - ei tehohoitoa." Lääkäri oli hoitoa aloittaessaan päättänyt, ettei potilaalla ole mahdollisuuksia koskaan parantua ja lopettaa alkoholin käyttöä, ei mahdollisuutta muuttaa elämäänsä. Hänen piti kuolla parantumattomana.

Tarinalla oli onnellinen loppu. Mies kiidätettiin keskussairaalaan tehohoitoon ja hän sai elää vielä pitkän elämän. Laadusta en tiedä, mutta elämä on aina elämisen arvoinen. Sen pituinen se.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Törmäyksiä

Villi viilettää
taivaankaarta pitkin taas.
Luulee mokoma
kannen suora olevan,
vaikka kaartuu alaspäin.


maanantai 15. kesäkuuta 2015

Taksikuskin hamppuköysi

Mies kapusi taksin takapenkille ja rojahti väsyneenä istumaan ja raplasi turvavyönsä kiinni, huokaisi syvään, sulki silmänsä ja näytti hyvin väsyneeltä.
- Aja katkasuun.
Matkalla mies kertoili tarinaansa, vaikka oli kovin väsynyt mitään sanomaan.
- Kaheksan kertaa oon jo katkasussa käyny. Tämä on yheksäs. Kun siellä pari viikkoa lepäilee ja saa kunnon ruokaa ja voi nukkua puhtaassa sängyssä, jaksaa taas. Perkele se on raskasta työtä tämä juopottelu.

Taksi kulki kesäillassa, linnut lentelivät poikki tien, aurinko kultasi koivunlatvat ja punersi kuusien kyljet. Taksari kuunteli asiakkaansa tarinaa. Jo kymmenen vuotta oli mennyt niissä hommissa. Aamulla aikaisin känniä päälle ja illalla myöhään taju kankaalle kunnon tujauksella. Ei huvittanut työ eikä perhe ja parhaat kaverit olivat alvariinsa nuppi turvoksissa. Joskus oli saatava levätä, vaikkei juominen kaiketi pelkkää riemun melskettäkään ollut. Mutta kun sai välillä hyvässä hoivassa levätä ja elää mukavasti ja syödä pari kertaa päivässä hotelliruokaa veronmaksajan piikkiin, mikäpäs siinä.

Kaarrettiin katkaisuhoitolan pihaan ja mies könysi autosta ja käveli horjuvin askelin sisälle. Taksikuski tuki miestä käsivarresta, jottei tämä olisi langennut heikkouttaan pihakivetykselle tai laitoksen laattalattialle.

- Kukas se sieltä tuleekaan. Vanha veikko on taas kuntouksen tarpeessa.

Laitoksen hoitaja otti miehen vastaan ja kyseli kuulumiset, miten elämä oli viime aikoina sujunut.

- Katkasuun pitäs päästä. Alkaa voimat olla vähissä.

Hoitaja istutti miehen tuoliin ja silitti tämän rasvaisia hiuksia.

- Laitetaanpas mies taas kuntoon.

Taksimies oli ollut tien päällä ammatissaan pian kolmekymmentä vuotta. Selkä vaivasi ja hartiat olivat puutuneet. Keväällä hän oli hakenut Kelan kautta apua vaivoihinsa, mutta oli saanut kieltävän vastauksen: EI AIHETTA KUNTOUTUKSEEN.

Ovi paukahti ja taksimies hävisi pihamaalle, käveli autonsa takakontille ja nosti sieltä köysinipun. Mies heitti köyden asiakkaansa jalkojen juureen ja isoon ääneen antoi toimintaohjeen.

- Tässä on viisi metriä hamppuköyttä. Kun sen heität lähimmän puun oksaan ja hilaat itses hirteen, ollaan sujut eikä maksa kyyti mitään.


Kun mies parin viikon kuluttua pääsi katkaisuhoidosta, hän korkkasi hyväkuntoisena Leijonaviina-pullonsa välittömästi Alkon portailla ja soitti taksin. Taksi tuli ja niin kohtasivat taas asiakas ja asiakaspalvelija. Mies heitti Siwan sinisen muovikassin auton takapenkille ja istui itse eteen.

- Ajetaan kotiin. Mulla on tähellistä toimitettavaa.

Taksi kulki kesäillassa, linnut lentelivät poikki tien, aurinko kultasi koivunlatvat ja punersi kuusien kyljet. Mitään ei puhuttu.

Seuraavana päivänä kulki kylällä huhu. Muuan laitapuolen kanssakulkija oli löytynyt kaltevan kotinsa ullakolta hamppuköyden kireästä silmukasta. Ja vieressään lattialla oli Siwan sininen muovikassi. Oltiin sujut. Ei maksanut kyyti mitään.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Suomen suvi ja aurinkomatkaaja

Kuumaa, hellettä.
Asfaltti sulaa, palaa.
Kesä on kohta.
Vihmoo, halla hirnahtaa:
Nouse siiville, lintu.

torstai 4. kesäkuuta 2015

Kosketusnäyttö ja Koskenkorvaa

Vielä tänään voit vain luulla tietäväsi kaiken, mutta jo muutaman vuoden tai vuosikymmenen kuluttua voi olla varma, että tiedät kaiken. Juomalla.

Juuri tulleen tiedon mukaan kosketusnäyttö on pian yhtä vanhanaikainen kuin kirjoituskone tämän päivän nuorille tiedontuottajille. Näyttö ei tarvitse kohta kosketusta, vaan sille riittää sormien liike ilmassa. Koneet ja laitteet tekevät työtä käskettyä, kunhan vain sormet sipovat ilmaa kädenkäyttäjän toivomin elkein. Ja työ on kuulemma tarkempaa kuin koskaan ennen. Kuvittele siis metsäkoneen kuljettajaa työssään. Hän on kuin kapellimestari koneessaan ja ryskyen kaatuu metsä, kun toinen kapellimestari lastaa puut rekkaansa ja ajaa ne sahalle, jossa kolmas kapellimestari lajittelee ja sahaa puut. Viehkeää on tulevaisuuden työnteko.

Istuimme lounaalla ja keskustelimme paikallisen metsäkonevalmistajan kanssa tiedonkulun kehityksestä. Mihin tarvitaan kohta sanomalehteä, kun sen painettu informaatio on jo postilaatikossa vanhentunutta? Kuinka pitkä on painetun uutisen taival tulevaisuuteen? Vuosia vai vuosikymmeniä? Ehdotin, että tulevaisuudessa saamme kaiken tiedon juomalla. Vedenkaltaiseen nesteeseen on liuotettu kaikki se haluttu tieto, mitä kullakin hetkellä tarvitaan. Koska ihmisen aivojen muistikapasiteetti on toistaiseksi rajallinen, meidän pitänee nauttia pullo kerrallaan vaikkapa espanjankieltä tai ranskaa, laivanrakennusta tai peruskoulun fysiikkaa. Mutta pian kuulin olevani tuon utopiani kanssa kovasti myöhässä. Sellainen keksintö on jo aikoja sitten ollut olemassa.
"Pullo kossua ja tiedät kaiken."

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Sinistä ja punaista

Martti on sininen ja Marjatta punainen. Martti ei ole oikeistolainen eikä Marjatta kommunisti. Martti on mies ja Marjatta nainen. Martti oli poika ja Marjatta oli tyttö. Martin täytyy siis olla sininen ja Marjatan on pakko olla punainen. Niinkö se vain menee?

Kun minulle suuren onnen kautta syntyi lähes kolmekymmentä vuotta sitten kaksoset, meillä vanhemmilla ei ollut tietoa, olisivatko kaksoset poikia vai tyttöjä vai kenties yksi kumpaistakin sukupuolta. Niinpä ostinkin heille ensileluiksi ja yksipäiväissyntymäpäivälahjaksi varmuuden vuoksi sekä sinihuivisen että punahuivisen kumileijonan. Kumpi saisi sinisen, kumpi punaisen, ratkaisisi sattuma. Ja sattuma ratkaisi niin kummallisesti ja viehkeästi, että toinen sai punaisen ja toinen sinisen, vaikka molemmat kaksoslapset olivat poikia ja saivat siitä vielä todisteeksi miessukupuolesta kertovan sosiaaliturvatunnuksen. Kumpi oli siis kumman väri? Mitä enemmän värejä, sitä enemmän mahdollisuuksia. Niin taitavat nyt ajatella.

Me olemme oppineet kytkemään tietyt värit tiettyyn sukupuoleen: sinisen mieheen ja punaisen naiseen. Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten ei olisi tullut kuuloonkaan, että mies olisi pukeutunut punaiseen vaatteeseen. Muistiini palautuu nyt jo tuonilmaisiin siirtynyt veljeni, joka punaisessa puvussa lomalle tullessaan pyöräytti koko pienen, körttisen kotikylän niskat nurin. Pikkupoikien kuorma-autot voivat toki olla punaisia, mutta eivät vaaleanpunaisia. Pikkupoikien alushousuissa voi olla punaisia ja sinisiä laivoja tai junia tai nalleja, mutta ei vaaleanpunaisia. Ei vieläkään, vaikka vaihdoimme jo viisitoista vuotta sitten vuosituhatta.

Me olemme oppineet hyväksymään vaaleansiniseen pukeutuneen tytön, mutta vaaleanpunaisiin asusteisiin puettu tai jopa itse pukeutunut pikkupoika saa päät kääntymään. Pään kääntyminen ei minusta ole vielä kovinkaan huolestuttavaa, mutta kun vaaleanpunainen väri kääntää aikuisen ihmisen ajatuksen asenteelliseksi, olen surullinen ja pahoillani aikuisten puolesta. Eikö olisi jo aika kasvaa pois sukupuolten väristereotypioista ja hyväksyä kaiken väriset lapset poikina ja tyttöinä ihan sen perusteella, miksi he itse haluavat itseään kutsuttavan. Tähän jatkeeksi en uskalla ihan vielä esittää nimien sekoittamista. Jos äidin ja isän mielestä vastasyntynyt näyttää enemmän Martilta kuin Marjatalta, miksei hänestä voisi tullakin Martti, vaikka sukupuoli olisikin vaaleanpunainen...Eiku....

https://www.facebook.com/mari.niinikoski/posts/10153043861558772?fref=nf&pnref=story

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Viestisairautta

Sinällään minulle on yhdentekevää, kuka laittaa tekstiviestejä kenellekin. Se on jokaisen yksityisasia. Miten vastaanottaja suhtautuu saamiinsa tekstiviesteihin, on myös yksityisasia eli hän voi pitää ne omana tietonaan, hävittää ne tai jakaa ympäri maailman tiedotusvälineille. Mutta jos julkisessa virassa tai toimessa oleva henkilö joutuu laittamiensa viestien takia vaikeuksiin, ei se minusta oikeuta ihmistä automaattisesti hakeutumaan sairauslomalle työnantajan ja yhteiskunnan kustannuksella.

Kansanedustaja Toimi Kankaanniemi villiintyi yksinäisenä hotelli-iltana siinä määrin, että viestitteli facebookin viestipalvelun kautta nimiltä tuntemilleen puoluetovereille ns. härskejä viestejä. Minusta noissa viesteissä ei sinällään ollut mitään ihmeellistä, mutta kristilliseksi tunnustautuneen miehen kirjoittamiksi ne olivat vähän arveluttavia. Ja hölmöiksi ne muuntuvat hetikohta, kun vastaanottajat ovat lähettäjälle lähes tuntemattomia, käytännössä outoja ihmisiä. Oudoille ihmisille puhutaan normaalisti melko neutraalisti. "Nussittuna nukut sikeästi." Ehkä minäkin hämmästyisin, jos saisin lähes tuntemattomaksi luokittelemaltani ihmiseltä tuon tapaisen viestin. Ei se minua sinällään harmittaisi, Olenhan tuon seksuaalisen toiminnon näille vuosille jo huomannut varsin hyvin nukuttavan.

Mutta sitä en suostu ymmärtämään, että kansanedustaja Toimi Kankaanniemi voi jäädä työnantajan ja yhteiskunnan kustantamalle sairauslomalle määräämättömäksi ajaksi vain paetakseen vastuuta kirjoittamisistaan. Hän on kansanedustaja, jonka pitää terveenä hoitaa työnsä hyvin. Jos vituttaa, se ei ole sairastamista. Vitutus on voima, joka ajaa ihmistä eteen päin.

Positiivisesti ajatellen aika harvat lausahdukset jäävät elämään. Siitäkin Toimi saattaisi olla ylpeä, jos uskaltaisi ajatella kuin mies: tuli sanotuksi jotakin kuolematonta eikä sitä takaisin saa. Anteeksi ja unohdellaan. Luin juuri viestin, jossa kerrottiin uudesta t-paidan painatukseksesta: Nussittuna nukut paremmin. Noita paitoja saa kuulemma S-XXXL. Sairauslomalainen voi kääriytyä lämpimästi t-paitaan. Kuuma kesä on tulossa ja äänestäjä maksaa.

maanantai 4. toukokuuta 2015

Odotuksia

Ensimmäinen odotus

Odotus on kuin
oras, päätä nostava,
intoa täynnä
kasvamaan, kunnes joku
sen saappaallansa polkee.



Toinen odotus

Odotus on kuin
oras, päätä nostava,
intoa täynnä
kasvamaan, kunnes joku
sen rakkaudesta korjaa.


tiistai 14. huhtikuuta 2015

Ammattilaisen asialla

Pitkän talven aikana kaipaan tekemistä ja siksi minulla on moottoripyörä, kaksikin. Toinen on niin uusi, että sille riittää pelkkä pesu. Mutta toinen on rakennettu chopper-malliseksi eli kopteriksi ja siinä riittää puuhaa pitkiksi ja pimeiksi illoiksi. Riittää totisesti.

Oikein taitavat rakentelijat aloittavat pyörän tekemisen heti, kun ajokausi syksyllä loppuu. He suunnittelevat, pähkäilevät, hankkivat aihion eli peruspyörän, purkavat sen osiin, rakentavat rungon, miettivät mallin, istuvat, ahkeroivat, katsovat tarkkaan ja kuvittelevat, millaiselta se valmiina näyttää ja tekevät siitä sellaisen kuin haluavat. Ja keväällä tai viimeistään alkukesästä uusi ja kaunis, käsintehty, yksilöllinen moottoripyörä on valmis maanteille ja näyttelyihinkin. Reilun puolen vuoden ahkera työ palkitaan monesti sillä, kun ihmiset ihailevat ja kehuvat ja valokuvaavat pyörää ja sen tekijääkin. Osaavissa käsissä syntyy taidokasta jälkeä.

Minä istuin tallin lattialla ja katsoin kallellaan seisovaa kopteria, jonka alunperin on rakentanut miehistä taitavin, Ahosen Make Helsingin kaupungista, monet kilpailut käynyt ja niistä pokaalit kotiin kantanut mies. Reilun kymmenen vuoden jälkeen pyörä kaipasi vähän korjaamista. Runkoputkeen kierretty vasemmanpuoleinen vilkku oli irti. Siitä oli mennyt jenka. Mietin, miten tuon vilkun voisi saada jälleen osaksi runkoa ilman, että tarvitsisi hitsata. Minä en osaa, kun en ole koskaan opetellut hitsaamaan. Yritin siis liimalla, mutta liimalle jäi liian vähän tarttumapintaa ja vilkku repsotti taas pienestäkin kosketuksesta saati sitten koneen ja maantien tärinästä. Niinpä päätin poistaa vilkut kokonaan ja suurentaa takaistujan jalkatappien päissä olevia vilkkuja suuremmiksi. Löysin ne paikallisesta, moottoripyörätarvikkeita myyvästä liikkeestä viidelläkympillä parin. Ne olivat sellaiset sarvien nokkaan kiinnitettävät, mukavanmalliset mollukat. Vanhat pikkuvilkut piti ensin irrottaa ja johdot tallettaa niin, etteivät niiden päät karkaisi sähkömieheltä näkymättömiin. Kun sitten ruuvasin noita uusia vilkkuja kiinni, niiden kiinnitysmekanismit jostakin syystä särkyivät ja niitä korjailin pari iltaa. Ahkeroin siis harrastuksen parissa ja viimein molemmat vilkut toimivat aivan kuin niiden pitikin: vuoroin paloivat ja vuoroin sammuivat.

Runkoputkissa olevat reiät alkoivat harmittaa. Ne piti siis saada piiloon. Keksin, että voisin teipata ne umpeen, mutta teippi näytti runkoputkessa lapselliselta. Niinpä kävin ostamassa hitaan kulkuneuvon merkkaamiseen tarkoitetun kolmion ja niiden heijastereunoista askartelin runkoputkien reikien peitoksi sopivan malliset palaset. Ajoin taas tallille ja kiinnitin tarrat. Seuraavana päivänä tarrat olivat jo irronneet. Liima ei ollut tarpeeksi vahvaa, jotta se olisi pitänyt jäykän tarramuovin kuperalla putkella. Niinpä siis revin ne irti ja ajattelin asian uudestaan. Löysin Halpa-Hallista kauniit heijastimet, joissa oli soma kiinnitysmekanismi. Mutta heti ensikokeilun jälkeen huomasin, että minulla oli kaksi hyvin tarpeetonta heijastinta.

Kyselin Harley Parts -facebooksivuilta, olisiko kenelläkään ylimääräisiä luotimallisia vilkkuja. Löysin sopivat ja lunastin ne itselleni. Niissä oli millikierre, kun runkoputkissa taas oli tuumakierre. Yritin jenkatapilla tehdä tuumaisista millisiä ja melkein onnistuinkin. Vilkku kutakuinkin ruuvautui kiinni runkoputkeen, kunnes jenka taas petti ja olin alkutilanteessa. Istuin lattialle ja mietin.

Löysin runkoputkiin sopivat metallikiinnikkeet netistä ja mieli valoisana laitoin tilauksen. Jo muutaman päivän päästä posti toi kaksin kappalein jämäköitä kiinnikkeitä. Pari iltaa taas askartelin kiinnikkeitä pyörään ja niihin vilkkuja ja johtoja ja johtojen kiristimiä ja liittimiä. Sain kaupanpäälle runkoon muutaman naarmun, ohuita metallihiukkasia sormien ihon alle. Ne eivät tuntuneet kovin miellyttäviltä. Kun sitten vilkut olivat paikoillaan, ne näyttivät kovasti jälkeen päin asennetuilta enkä ollut tulokseen ollenkaan tyytyväinen. Jyväskylässä Keski-Suomen Moottoripyöränäyttelyssä silmiini kiillostui pari hyvin pientä, sormenpään kokoista minivilkkua ja sekunnin mietittyäni tein myyjän kanssa peruuttamattoman kaupan. Viimeinkin sain mieleiseni.

Metallikiinnikkeet olivat nyt liian suuret näihin uusiin vilkkuihin. Niinpä soitin kaverille, voisiko hän kätevästi sahata osan pois. Onnistui. Kun sitten kiinnitin nämä uudelleenmuotoillut kiinnikkeet runkoputkiin ja niihin sirot pikkuvilkut, toinen niistä vilkkui iloisesti, mutta toinen oli vaiti kuin Juice Leskisen aivan hiljaa. Minun projektini vastusti viime metreillä.

Kun myyjä vilkkuja myydessään kysyi, tarvitsinko kuittia, vastasin hyvin varmasti kieltävästi. Mutta kun toinen vilkuista kuitenkin oli rikki, minun piti pyytää tilalle uusi ja ehyt. Mutta kukas se myyjä olikaan. Pakkauksenkin olin laittanut roskiin, mutta se löytyi piharoskiksesta kaikkien märkien suodatinpussien ja ruuanjätteiden seasta. Sain selville nimen ja tyypin ja aloin hakea jälleenmyyjää. Sitä ei kuitenkaan löytynyt. Kyselin harrastajasivuilla ja sieltä sain vinkin mahdollisesta myyjästä. Tuotetta en hänen sivuiltaa löytänyt ja jatkoin hakemista. Soitin sitten näyttelyn järjestäjälle ja hän muisti sekä osaston että myös sen myyjän ja sain puhelinnumeron. Myyjä lupasi toimittaa rikki menneen tilalle uuden ja ehyen. Huomenna on paketti minulla ja projektin loppu häämöttää.

Kun ammattimies rakentaa talven aikana moottoripyörän runkoineen, muotoiluineen, lokasuojineen, tankkeineen, renkaineen, valoineen ja vilkkuineen, koneineen, seisontatukineen, ohjaustankoineen, peileineen, kahvoineen, polkimineen, sissyineen, satuloineen, sähköineen, kauniine maalauksineen, menee ammattilaisen asialla minulta vilkun vaihtoon suunnilleen sama aika. Eikä siitäkään oikein kaunista muistoa jälkeen jää. Mutta sainpahan puuhastella. Jos poliisi tai jokin muu minua sillä hetkellä miellyttämätön taho kesällä sanoo, että vilkut ovat laittomat tai liian pienet tai huonosti laitettu, voin vakuuttaa hänelle, etten talven aikana parempaan kyennyt. Mutta näkeepähän jokainen ainakin risteyksessä, että parhaani olen yrittänyt. Siis siinä tapauksessa, että vilkkujen lamput saavat maata ja suostuvat syttymään, sammumaan, syttymään, sammumaan, syttymään...

tiistai 24. helmikuuta 2015

Revi irti

Revi irti se
palava sydän, joka
sytyttää Rooman
joka päivä uudestaan,
polttaa miehen karrelle.


perjantai 13. helmikuuta 2015

"Tulkaa kotiin, kun tulee minua ikävä."

Polulta kuului iloinen rallatus, kun Henkka Maukka asteli metsämajalle kaksi suurta termospullollista lämmintä maitoa repussaan. Oli juhlapäivä. Tuli melkein viisi kokonaista kuukautta täyteen siitä, kun Henkka Maukka Makkaranpaistajasta oli tullut äiti. Sitä ei moni uskonut, mutta niin se vain oli. Eikä Henkka Maukka ollutkaan mikään tavallinen äiti, vaan hän oli maailman paras äiti. Ja muutaman päivän päästä vietettäisiin äitienpäivää.

- Onko täällä ketään, huusi Henkka Maukka.
- Juke ja Tuke. Missä te olette?

Mutta mitään ei kuulunut eikä ketään näkynyt. Punainen, pyöreä matto oli aivan yksinään majan lattialla eikä sillä pötkötellyt kukaan. Henkka Maukka muisti heti kalamiehen kertomuksen kahdesta karhunpojasta, jotka olivat seisoneet keskellä koskea ja yrittäneet saada kalaa ruuakseen.

- Juke ja Tuke ovat lähteneet pois kotoa, ajatteli Henkka Maukka ääneen ja istahti sammaleiselle kannolle. Poika otti repun selästään ja aukaisi toisen termospullon ja haistoi lämmintä maitoa. Se tuoksui karhunpojilta. Se tuoksu Jukelta ja Tukelta. Se tuoksui alkutalven pakkaselta ja lempeältä suvi-ilmalta. Se tuoksui kevään rapakolta ja kuusen naavalta. Se tuoksui koivun tuoreilta lehdiltä ja nurmelta ja kukkasilta se tuoksui myös.

- Juke ja Tuke ovat lähteneet pois kotoa, sanoi Henkka Maukka ääneen ja alkoi itkeä. Hän lorutteli maitoa hiljakseen maahan ja katsoi, miten se imeytyi sammaliin ja piiloutui neulasten alle. Kukaan ei enää joisi lämmintä maitoa. Kukaan ei enää odottaisi häntä metsämajalla. Kukaan ei painisi hänen kanssaan karhunpainia eikä kukaan koskaan katsoisi hänen jälkeensä, kun hän lähtisi metsämajalta takaisin kotiin.

- Jukee! Tukee! Minulla on teitä ikävä, Henkka Maukka huusi ja potkaisi kävyn korkealle ilmaan. Hän katseli ympärilleen, mutta metsä oli aivan tyhjä. Linnut lauloivat ja täyttivät metsän äänillä, mutta edes tuuli ei heiluttanut puiden oksia. Oli aivan kuin koko metsä olisi muuttanut pois, vaikka kaikki puut olivatkin paikoillaan. Henkka Maukka muisti, miten karhunpojat olivat pakkasella höyrynneet ja näyttäneet pelottavilta avaruusmiehiltä lämmintä maitoa litkiessään. Hän muisti, miten kaksi mustaa ja kosteaa kuonoa oli työntynyt majan ovesta ulos maailmaa haistelemaan, kun Henkka Maukka aamuisin tuli eväsreppuineen. Ja hän muisti, miten keväästä virkistyneet karhuset olivat aina iloinneet ja riemuinneet, kun hän rallatellen asteli metsäpolkua majalle päin. Mutta nyt ne olivat lähteen pois kotoa, muuttaneet maailmalle, häipyneet ikuisiksi ajoiksi.

Kädet liikkumattomina roikkuen ja pää painuksissa Henkka Maukka asteli reppu vinossa kotia kohti. Keltasirkku hyppeli oksalta oksalle, pensaalta pensaalle, mutta poika ei sitä huomannut.

- Katso tänne, sirkutti lintunen, muttei Henkka Maukka sitä kuullut.
- Pää ylös päin nyt ja mieli korkealle, jatkoi keltasirkku sitkeästi ja pyrähteli aivan pojan nenän alitse.
- Ei saa murehtia sitä, että lapset kasvavat. Sinustakin tulee jonakin päivänä iso poika ja muutat pois kotoa. Melkein kaikki muuttavat. Minäkin jätin pesäni jo viime kesänä ja nyt minulla on oma kotipesä. Aivan oma se on. Itse sen rakensin, sirkutti lintunen.

- Mitä sinä siriset, tiuskaisi Henkka Maukka ärsyyntyneenä.
- Anna minun olla rauhassa ja mene omaan pesääsi laulamaan.

Mutta keltasirkku ei antanut periksi.

- Jos muuttaa kotoa, voi palata sinne takaisin. Juke ja Tuke kulkevat nyt omia polkujaan ja elättävät itse itsensä, minä tiedän.  Mutta ne voivat tulla takaisin sinun luoksesi jonakin päivänä. Ja kun kohtaat heidät taas, ymmärrät paremmin, miksi pitää lähteä. Kun et ole nähnyt karhunpoikiasi muutamaan päivään, sinä aivan tukehdut ikävästä. Mutta kun tapaat ne taas, repeät riemusta.

Henkka Maukka nosti katseensa ylös ja näki ensimmäisenä vähän vinon kotitalon ja sen veikeän pihamaan, jolla oli vaikka minkälaisia ympäripyöreitä esineitä. Kun oli ollut vähän aikaa metsässä, oli taas mukava mennä kotiin. Hän ajatteli, etteivät Juke ja Tuke sittenkään olleet muuttaneet metsään ikuisiksi ajoiksi. Ehkä ne tulisivat jonakin päivänä häntä katsomaan. Ajatuksestaan riemastuneena Henkka Maukka hyppäsi korkealle ilmaan niin, että reppu heilahti.

- Tervetuloa kotiin, Juke ja Tuke. Tulkaa sitten kotiin, kun teille tulee minua ikävä.


torstai 12. helmikuuta 2015

Tuholainen

Niin maa muokataan,
että vilja kasvaisi
runsaaksi aivan.
Vaan voi pellon tyhjentää
halla, tuhohyönteinen.


keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Karhunpojat haistavat ihmisen

Toukokuinen aurinko lämmitti metsämajan edustaa. Keväisen kylmän yön jälkeen maassa oli vielä huurua ja se höyrysi auringon lämmössä valkean harmaana savuna hiljalleen kohti suuren kuusen oksia, mutkitteli, pysähteli ja haihtui aivan näkymättömäksi. Juke ja Tuke köllöttelivät selällään majan edessä tassut levällään ja pienet karhunsilmät sirrillään. Häikäisi. Niiden karhunrinnat kohoilivat ja tassut heilahtelivat aivan kuin ne olisivat hissuksiin tassutelleet unien kaukaisissa maissa. Mutta eivät ne nukkuneet. Ne nautiskelivat mahat täynnä vastajuodusta, lämpimästä maidosta, jonka Henkka Maukka oli niille taas aikaisin aamulla tuonut.

- Juke, Tuke kuiskasi.
- Mitä, vastasi Juke.
- Pitäisikö meidän lähteä kaukometsään kuljeksimaan? Minulla on sellainen tunne, että ihmisen hajua pitäisi välttää, sanoi Tuke hiljaisella äänellä.
- Vaikka Henkka Maukka onkin meille kuin äiti, hän on kuitenkin ihminen, jatkoi Tuke.

Juke aukaisi silmänsä, pyörähti toiselle kyljelleen ja kömpi istumaan. Sen vasemmalla korvalla roikkui Juulian ja Jadelmiinan tekemä kukkaseppele. Kukat olivat kuihtuneet ruttuisiksi ja kukanvarsien vihreä väri oli muuttunut ruskeaksi. Hämillisen ja surullisen näköisenä se katsoi karhuveljeään.

- Olet aivan oikeassa. Meidän täytyy lähteä kaukometsään kuljeksimaan. Me olemme sentään karhuja emmekä mitään koiria, jotka ovat ihmisten parhaita ystäviä. Mutta yksi asia minua kovasti askarruttaa, mietti Juke.
- Mitä me siellä kaukometsässä oikein syömme, kun meillä ei olekaan enää lämmintä maitoa?

Tuke makoili vielä selällään jalat levällään, mutta kääntyi nopeasti jaloilleen ja jäi jäykkänä paikoilleen seisomaan.

- Meillä ei olekaan lämmintä maitoa, se sanoi ja alkoi kovasti ajatella.

Pensaassa rusahti, risahti ja kohahti. Pienen pienet kevätlehdet heilahtivat, kun pensaasta hyppäsi metsämajan edustalle ruskean ja valkoisen kirjava jänis. Sen turkki ei enää ollut valkoinen, mutta ei vielä oikein ruskeakaan ja se näytti vähän rähjäiseltä.

- Anteeksi tämä talviturkin heitto. Jäniksen karva kun on talvella valkoinen ja kesällä ruskea, jossakin vaiheessa väri on vaihdettava eikä se käykään ykskaks. Nyt olen sitten tällainen karvapeikko jänikseksi, mutta sen metsä kestää.

Jänis kertoi karhunpojille kaukometsästä ja maukkaista puunkuorista ja makeista voikukista ja apiloista. Ne olivat hyvin herkullisia. Juke ja Tuke yrittivät kuvitella itsensä syömässä voikukkia tai pajunkuorta. Ne katsoivat toisiaan murheellisin silmin. Voisiko millään keinolla ihmisen hajun peittää lämpöisen maidon suloisella tuoksulla. Jänis jatkoi jutusteluaan ja sanoi huomanneensa metsässä hypellessään, etteivät karhut juurikaan pitäneet samasta ruuasta kuin jänikset. Nepäs söivätkin marjoja ja sieniä ja niitä olivat syksyiset metsät täynnä. Kovin paljon eivät karhunpennut vuodenajoista ymmärtäneet. Sen ne kuitenkin tiesivät, että kevään ja syksyn välissä oli kesä. Mitäs silloin syötäisiin? Marjat kypsyivät vasta syksyllä.

Kaukometsän poikki virtasi vuolas joki. Jänis oli nähnyt sen rannoilla joskus ihmisiä onkimassa. Kun koukun heitti veteen, saattoi kohta kala tarttua siihen ja niin se oli helppo nykäistä rannalle ja paistinpannuun paistumaan. Mutta eipä ollut karhunpojilla onkea ja siimaa saati paistinpannua, jossa saaliin voisi paistaa.

- Kyllä luonto neuvoo karhut kalalle, sanoi jänis.
- Paras, kun juoksette pikimmiten kaukometsän joenrantaan oppia ottamaan. Luonto on hyvä opettaja, jatkoi jänis ja pomppi tiehensä.

Oli jo keskipäivä. Aurinko lämmitti ja pienet karhunmahat kurisivat. Juke ja Tuke katsoivat ympärilleen. Kaukana näkyi Henkka Maukka Makkaranpaistajan vino koti ja sen pihamaa, joka oli täynnä ympäripyöreitä esineitä. Sieltä kantautui tuulen mukana ihmisen hajua. Yhtäkkiä pikkukarhut säpsähtivät ja säntäsivät nelitassujuoksuun ja eipä aikaakaan, kun ne olivat kadonneet kaukometsän siimekseen. Saman päivän iltana käveleskeli muuan kalamies Henkka Maukan kodin ohi ja pysähtyi juttelemaan.

- Näinpäs tänään varsin kummallisen näyn kaukometsän virranvarrella. Siellä istui keskellä koskea kaksi karhunpoikaa kukkaseppeleet päässään ja yrittivät napata kalaa ruuakseen. Minä jätin oman saaliini rannalle. Syökööt nallen naperot mahansa täyteen, jos eivät onnistuneet itse saamaan sinttiäkään.

torstai 5. helmikuuta 2015

Juke ja Tuke ja kauniit kukkaseppeleet

Metsäpolku oli vielä sulaneesta lumesta märkä, kun Jadelmiina, Juulia ja Henkka Maukka astelivat kohti majaa. Mukaan he olivat lämmittäneet monta litraa maukasta maitoa. Henkka Maukkaa hymyilytti.
- Minua oikein naurattaa, kun ajattelen Jukea ja Tukea.
Jadelmiina pysähtyi ja katsoi Henkka Maukkaa suoraan silmiin.
- Ketä ne on?
- Ei paljon ketään, Henkka Maukka vastasi, mutta ei voinut olla nauramatta ääneen.
- Ne ovat vielä niin pieniä, etteivät ne ole oikeastaan vielä ketään.
Jadelmiina oli aivan eri mieltä eikä suostunut ottamaan askeltakaan, jos Henkka Maukka ei paljastaisi salaisuuttaan.
- Te näette aivan pian. Jatketaan matkaa vain.

Eikä heidän tarvinnut ottaa kuin muutama askel enää, kun majan suunnalta alkoi kuulua hiljaista hyrinää ja tuhinaa kuin joku olisi nuhaisena nuuhkinut ja vähän pärskähdellyt. Aurinko paistoi korkealta ja lämmitti suojaista metsää. Tuuleskeli niin hennosti, että lehtipuiden oksat vähän värähtivät, mutta kuuset seisoivat rauhallisina kuin olisivat katselleet metsämajalle tulijoita hyvin korkealta ja hyvin arvokkaasti. Jadelmiina kurkisti majaan.

- Henkka Maukka ei narrannutkaan, huusi Jadelmiina iloisena ja tarttui Juuliaa kädestä ja veti hänet ovelle.

- Katso, Juulia. Juke ja Tuke. Miten suloisia ne ovatkaan, miten pehmeitä ja pörröisiä.

Pienet karhunpojat seisoivat metsämajan punaisella matolla ja katsoivat ruskeilla nappisilmillään vuoroin Juuliaa ja Jadelmiinaa. Niiden mustat ja kosteat kuononpäät liikkuivat puolelta toiselle ja haistelivat ja maistelivat ilmaa ja tutustuivat uusiin metsänasukkaisiin. Niitä ei pelottanut ollenkaan, sillä niiden tarkkavainuinen kuono kertoi heille, ettei vaaraa ollut lähimaillakaan.

- Mitenkäs täällä jaksellaan, kysyi Henkka Maukka ja kurkisti sisään.
Tuke astui karhuntassun verran eteen päin, nuuhkaisi pitkään ja nousi takatassuilleen.

- Kuiskaan sinulle, Tuke sanoi aivan hiljaa niin, etteivät Jadelmiina ja Juulia kuulleet muuta kuin puhahtavan tuhauksen. Hyvin hellästi se työnsi kuononsa Henkka Maukan korvaan kiinni ja kuiskasi.
- Minulla on äitiä ikävä.

Kun joulu oli mennyt ja uusi vuosi tullut, sattui Henkka Maukka Makkaranpaistajan kotikylässä hyvin surullinen tapaus, vaikka sen yön pitikin olla maailman iloisin. Maailma muuttui keskellä yötä paukkuvaksi ja rätiseväksi ja räiskähteleväksi ja sihiseväksi ja vinkuvaksi ja taivas kirkastui ja sammui ja kirkastui taas. Kipinät lensivät pitkin taivasta ja valtavat pamaukset tärisyttivät metsiä ja lumi varisi puitten oksilta. Karhuemo heräsi keveästä talviunestaan ja säikähti maailmanlopun tulleen ja ryntäsi pesäkolonsa suulle mokomaa melua ihmettelemään. Kun sen pimeään tottuneet silmät kohtasivat korkealla räjähtävän valopallon, se säikähti ja lähti juoksemaan pitkin metsää ja hiihtäjien jättämiä latupolkuja, kunnes se hyppäsi metsästä suurelle tielle. Samaan aikaan tietä pitkin ajoi kuorma-auto ja sen moottorin jyrinä säikäytti karhuemoa entisestään. Se nousi takatassuilleen, kun se pelkäsi niin kovasti. Kuorma-auto törmäsi karhuun ja karhu kaatui tielle. Sen hengitys höyrysi vielä ja se ajatteli kahta pientä poikastaan. Miten ne selviäisivät pitkästä talvesta ilman emon lämmintä turkkia, ilman emon maitoa. Ennen kuin se ehti ajatella ajatusta loppuun asti, sen hengitys lakkasi höyryämästä. Karhuemo oli kuollut.

Kaksi pientä karhunpoikaa jäi pesäkoloon aivan yksin. Sinne ne olisivat kuolleet kylmään ja nälkään, ellei pesä olisi ollut aivan Henkka Maukan metsämajan lähellä. Kun Henkka Maukka Makkaranpaistaja lähti uuden vuoden ensimmäisenä päivänä hiihtämään metsämajalleen, hän huomasi vanhan kuusen alla aivan kuin valtavan suuren muurahaispesän, jonka toisella reunalla istui kaksi värisevää karhunpentua. Niillä oli hyvin kylmä ja ne olivat niin nälissään, etteivät osanneet puhua edes karhujen kieltä. Henkka Maukka kantoi ne kainaloista roikottaen metsämajaansa, pyöritti ne punaiseen, pyöreään mattoon ja hiihti nopeasti kotiinsa. Hän lämmitti monta litraa maitoa kahteen suureen termoskannuun ja hiihti takaisin metsään ja juotti molemmat karhunpojat kylläisiksi ja iloisiksi.



- Minulla on äitiä ikävä, sanoi Tuke ja painautui Henkka Maukkaa vasten.
- Mutta onneksi kohta on kesä eikä enää palele, kuiskasi Juke.
- Onneksi kohta on kesä, vastasi Henkka Maukka ja halusi painia molempien pentujen kanssa.

Juulia ja Jadelmiina eivät kuulleet karhunpoikien ja Henkka Maukan puheita, eivätkä niitä olisi ymmärtäneet, vaikka olisivat kuulleetkin. Se oli metsän kieltä, jota Henkka Maukka oli oppinut käärmeeltä ja siililtä ja pihapuun peipposelta sekä pienen pieneltä pupuselta.

- Sinä et tosiaankaan narrannut, sanoi Jadelmiina ja silitti Tuken ja Juken pörröisen pehmeää turkkia.

Sillä aikaa, kun Juke ja Tuke ja Henkka Maukka painivat metsämajan pikkuisella pihamaalla karhunpainia, keräsivät Juulia ja Jadelmiina leskenlehtiä ja sinivuokkoja suureksi kimpuksi ja taittelivat niistä kauniit kukkaseppeleet. Kun oli aika sanoa metsämajan uusille asukkaille näkemiin siltä päivältä, asetteli Jadelmiina kukkaseppeleet karhunpoikien päähän. Siinä istuivat Juke ja Tuke majan ovella kuin kaksi karvapalloa silmät kirkkaina vilkutellen kukkaseppeleet karhunkorvilla.

- Huomenna taas nähdään, huusi Henkka Maukka.
- Muistakaa juoda maito ennen kuin se jäähtyy.

Karhunpojat katsoivat aivan rauhallisina lasten perään kiirehtimättä maitokupille.

- Sinä olet hyvä äiti, Henkka Maukka, huusi Juke.
- Sinä olet paras äiti, Henkka Maukka Makkaranpaistaja, huusi Tuke.

Eipä olisi kevätaurinko kauniimmin voinut paistaa pikkukarhujen kotimetsään. Siellä oli kaikki hyvin.

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Metsämajan uudet asukkaat

Kevät lauloi lintusina puissa ja pensaissa, visersi, sirkutti, vihelsi, vaakkui, raakkui ja huhuili. Kevät kuulosti Henkka Maukan mielestä linnunlaululta ja joskus myös kumisaappaan litsauksilta ja lotsauksilta, joskus molskauksilta. Mutta uudessa keväässä oli jotakin aivan erityistä. Kevät kuulosti myös moottoripyörän moottorin jyrinältä ja sivuvaunun kolinalta.

Lunta ei enää ollut maassa pälveäkään. Henkka Maukka muisteli vinon talon takana kävellessään, kuinka hän oli lähtenyt jouluaattona lentoretkelle joulupukin lahjareessä. Ei näkynyt enää jälkeäkään joulusta. Metsän reunaan katsellessaan hän näki siellä pienen kuusen kököttävän ja muisti, miten jänis oli loikkinut sen takaa pellon yli iloiset tonttuset selässään kuin pienen pienet lännenmiehet.

- Onko siellä ketään, Henkka Maukka huusi, mutta kukaan ei vastannut.

Juuri kun talitiainen lopetti laulunsa ti ti tyy, kuuli Henkka Maukka moottorin paukkeen ja sivuvaunun kitisevän kolinan. Siniharmaa savu nousi pajunkissapensaiden takaa ja kaksi kirjavaa kypärää keikkui latvusten yllä. Merirosvon näköinen mies istui moottoripyörän päällä kädet visusti kiinni ohjaustangossa ja katse lujasti tiessä. Mutta heti, kun hän huomasi Henkka Maukan vinon talon veikeällä pihamaalla, hän nosti kypäränsä visiirin ylös, heilautti kättään korkealle ja huusi isolla äänellä.

- Soromnoo, vinon talon potra poika. Kevät se on tullut tännekin oikomaan nurkkia ja vienyt mennessään talven lumet niin kuin muualtakin.

- Soromnoo, vastasi Henkka Maukka ja oli hyvin iloinen nähdessään takapenkillä pomppivan Juulian. Siitä hän tiesi, että sivuvaunussa istuisi Jadelmiina.

Äiti ja isä tulivat pihalle vieraita vastaan. Moottoripyörän takarenkaasta jäi ruudukas kuvio kosteaan hiekkaan ja pienet painanteet täyttyivät vedellä. Niistä tuli kuin uima-altaita monille ötököille, jotka kipittivät tai ryömivät tai hyppelehtivät tai lensivät tai pörräsivät. Merirosvon näköisellä miehellä oli uima-altaantekokone, ajatteli Henkka Maukka Makkaranpaistaja, mutta unohti asian aivan heti, kun sivuvaunusta nousi ylös Jadelmiina.

- Minulla on uusi kypärä, sanoi Jadelmiina.
- Joulupukki toi sen.

Henkka Maukka katsoi kypärää veikeän näköisenä kuin olisi nähnyt sen ennenkin.

- Sekös se olikin. Tuon muotoisen paketin näin jouluaattona joulupukin lahjareessä, kun sillä lensin pitkin taivaankantta.

- Höpsöttelet, sanoi Jadelmiina.
- Isä oli sen ostanut ja laittanut pakettiin, jonka pukki sitten nosti eteisestä sisälle. Ei se missään porokyydissä tullut. Etkä sinä osaa poron kanssa lentää.

- Osaanpas, jatkoi Henkka Maukka ja hoputti Juuliaa ja Jadelmiinaa lähtemään metsämajalle. Sinne oli muuttanut aivan uusia asukkaita.

- Ketä muka, kysyi Jadelmiina, mutta Henkka Maukka ei paljastanut salaisuutta.
- Sittenpähän näet.

(Jatkuu huomenna)




tiistai 20. tammikuuta 2015

Kestääkö sydämesi?

Sinun ihosi
hikoilee murheitani.
Sinun silmäsi
nauravat ilojani.
Kestääkö sydämesi?

maanantai 19. tammikuuta 2015

Kattila karstassa - kannattaako säästää

Aurinko sammuu,
räjähtää taivaan tuuliin.
Käy maapallo pian
matkaan kovin vikkelään
kohti uutta tähteään.

Sehän on näetsen sillä tavalla, että jonakin päivänä aurinkokattila on niin täynnä karstaa, että se tupsahtaa kuin öljykamina. Tups! Ja kun aurinko räjähtää ja sen vetovoima lakkaa, kimpoaa maapallo niin ärhäkästi matkaan kohti uutta vetovoimaista tähteä, jotta irtoaa kahvikuppi Hegun kahvilassa vahvimmankin ukon kädestä. Kun oli kuppilaparlamentti hetki sitten vielä Pohjanmaan laitamilla, on se posauksen jälkeen kukaties Jaavan merellä tahi Kalimantanilla.

Ja mitenkä sen käy ilmakehän? Jääpikö se paikoilleen ja jatkaa kivipallo ilmatta ukkoineen, akkoineen avaruuden laitamille, vai jäävätkö maailman elävät avaruuden ilmakehään roikkumaan ilman vielä äsken alla ollutta maapalloa? Siellä ovat maailman viisaimmat miehet ja härevimmät akat ilmapallossa yksinään pimeässä, sillä eihän se kuukaan enää loista, kun valonsa sai auringosta ja tähdet ovat liian kaukana valaisemaan. Jo vain nousee tulitikku arvoon arvaamattomaan siellä ja on kynttilä kysyttyä tavaraa. Kannattaa niitä siis aina mukana kantaa vaikka vain varulta.

Eipä siis ole kovin häävi ihmisen tulevaisuus liki aurinkoa. Olisi kannattanut sittenkin valita paikka vähän tarkemmin eikä tunkea niin lähelle tulikuumaa palloa, joka kohta kuitenkin räjähtää. Ronskimmatkaan laitteet eivät kestä huollotta miljoonia vuosia saati niin kovin herkkä aurinko.

Kannattaako siis säästää varsinkaan pankkiin? No tyynyn alle ei ainakaan kannata laittaa lantin lanttia. Mutta osakkeet säilyvät, kun nehän ovat nykyään vain merkintöjä pankkiohjelmassa. Ei muuta kuin töpseli taas seinään uuden auringon kyljessä ja kursseja katsomaan, jos vain jostakin saa hengenpitimiksi hitusen happea. Ja tunnusluku kannattaa jo nyt laittaa talteen, ettei lennä taivaan tuuliin siinä auringonvaihtohässäkässä. Se kun monesti häviää jo ihan tavallisessa arjessa taikka jää toisten housujen taskuun.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Jadelmiinan joululahja

Tuskin ehti vinon talon kaappikello soittaa kello kuuden sävelmää, kun Henkka Maukka oli täysin hereillä. Jouluaamuna ei saanut nukkua pitkään, kun oli niin paljon leikkimistä ja keksimistä, oivaltamista ja ihmettelemistä. Joulupukki oli tuonut niin monta mieluista lahjaa, ettei Henkka Maukka yksinkertaisesti osannut päättää, mikä niistä oli mieluisin.  Isä oli luvannut illalla, että joulupäivänä tehtäisiin metsänreunaan nuotio ja keitettäisiin nokipannukahvit ja paistettaisiin kultakylkiset makkarat räiskyvän nuotiotulen loimussa. Aivan kuin joulupukki olisi arvannut isän aatokset, oli Henkka Maukka saanut aivan oman, pienen punapäisen puukon. Aivan oikeassa nahkatupessa oli renksu, josta puukon saattoi laittaa vyöhön roikkumaan. Kun Henkka Maukka oikein tarkasti ajatteli, puukko oli paras joululahja. Ehdottomasti.

Isä oli jo kasannut kuivat nuotiopuut pulkkaan ja äiti täyttänyt korin monenmoisilla jouluherkuilla ja lisäksi grillimakkaralla ja juustokabanossilla, kun pihalta kuului moottorin paukahdus. Pakkasessa höyrysi vanha, keltainen moottoripyörä ja sen päällä istui tuuheassa turkissa ja karvainen kypärä päässään merirosvon näköinen mies. Sivuvaunusta pilkisti kaksi kypärää ja toisen kypärän sisältä Henkka Maukka tunnisti heti Jadelmiinan kauniit kasvot.

- Soromnoo. Se on suorastaan joulu tullut vinoonkin taloon, huusi merirosvon näköinen mies ja heilautti suurta kintastaan.

Äiti ja isä ilahtuivat kovasti jouluvieraista ja pyysivät heidät mukaan nuotioretkelle. Kohta marssi iloinen joukko kohti metsänreunaa. Henkka Maukka käveli koko joukon etummaisena ja heti hänen takanaan samoissa jäljissä astelivat Juulia ja Jadelmiina. Pulkka narisi mukavasti pakkaslumessa ja askelien alla lauloi joulun taika.

Iloisesti räiskähteli nuotio ja savu nousi suoraan kohti taivasta. Puunlatvojen tasalla se kuitenkin pysähtyi ja alkoi hajaantua leveäksi lautaksi. Isä sanoi, että savu kiipesi taivaan katolle ja alkoi maalata sitä. Hitaasti maalautui savukatto iloisten makkaranpaistajien ylle. Henkka Maukka katkaisi kaksi risua makkaratikuiksi ja teroitti niiden päät ja ojensi toisen Juulialle ja toisen, vähän pidemmän Jadelmiinalle. Kun äiti oli aukaissut makkarapaketit, otti Henkka Maukka yhden makkaran, teki siihen kolme kaunista viiltoa uudella puukollaan ja ojensi Jadelmiinalle.

- Hienot viillot. Omalla puukolla tehty, sanoi Henkka Maukka.

Kuului vinkuva ääni, kun makkara alkoi paistua. Ja kohta kuului poksahdus, kun kuori halkesi. Kaukana metsässä syvällä kivenkolossa nukkui kyykäärme ja sen kieli lipoi hitaasti ja se haisteli ihanaista makkarantuoksua. Mutta käärme oli niin väsynyt jouluaaton pororetkestä, ettei se jaksanut edes kylkeään kääntää. Muutaman kerran kieli vielä haisteli hyviä tuoksuja, mutta vetäytyi sitten takaisin käärmeensuuhun ja pysyi siellä kevääseen asti.

Hyvin pienet jalanjäljet erottuivat puhtaassa lumessa. Henkka Maukka kuiskasi Jadelmiinalle, että lumessa olivat tontun jäljet.

- Näin eilen oikeita tonttuja. Ne ratsastivat jäniksellä ja toivottivat minulle oikein hyvää joulua.

Jadelmiinaa nauratti. Vielä enemmän hän nauroi, kun Henkka Maukka kertoi hänelle kuorsaavasta joulupukista ja poroista, jotka juoksivat niin lujaa vauhtia, että väritkin katosivat. Sellaisia juttuja saattoi kertoa vain vinossa talossa kasvanut poika, jolla oli villapaita nurinpäin. Mutta kun viimeinen makkara oli syöty ja isä oli juuri sammuttamassa nuotiota, näkyi metsänreunassa jotakin kummallista. Vitivalkoinen jänis loikki hyvin hitaasti kohti korkeaa kuusikkoa ja kun oikein tarkasti katsoi, saattoi jäniksen selässä nähdä kaksi punaista täplää, kaksi pientä tonttua, jotka vilkuttivat. Jadelmiina tarttui salaa Henkka Maukan käteen ja heristi korviaan. Lumi sihisi nuotiopuissa, narskahteli askelien alla ja hyvin kaukaa, hyvin hiljaisesti kuului aivan hiljainen ääni.

- Hyvää joulua, Jadelmiina ja Henkka Maukka Makkaranpaistaja.

Tuntui kuin kymmenen hiirtä olisi juossut Henkka Maukan villapaidan alla, kun Jadelmiina piti häntä kädestä kiinni.

- Minulla on sinulle lahja, sanoi Jadelmiina ja kaivoi taskustaan punaisen villapalmikon, jonka päässä oli kullanvärinen tiuku.

- Lentokello metsämajaasi. Olen sen ihan itse tehnyt. Kun tätä kilisyttää, saa varmasti pyöreän maton lentämään.



Monta monituista vuotta oli pitkä aika, kun sitä katsoi Henkka Maukan silmin. Monta ihmeellistä asiaa oli ehtinyt tapahtua. Hän oli tavannut kyyn ja leikkinyt kärrynpyörää. Hän oli puhellut niitä näitä Sallu Siilin kanssa, opettanut jäniksen loikkimaan ja lentänyt pitkin taivaankantta lahjareessä. Mutta kun Jadelmiina tarttui häntä kädestä, se oli kaikkein ihmeellisintä. Hän oli maailman onnellisin poika, maailman onnellisin Henkka Maukka Makkaranpaistaja.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Suden rakkautta

Karhea kieli
nuolee ruokkivaa kättä.
Terävä hammas
puree potkivaa jalkaa.
Rakastaa se susikin.

Karhea kieli
nuolee haavaista kättä.
Terävä hammas
katkoo sitovat köydet.
Tule. Olen sutesi.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Rohkean elämä

Mitään ei lisää
ei mitään poistettavaa.
Se on elämä,
josta voi nähdä unta
tai rohkeana elää.