Metsäpolku oli vielä sulaneesta lumesta märkä, kun Jadelmiina, Juulia ja Henkka Maukka astelivat kohti majaa. Mukaan he olivat lämmittäneet monta litraa maukasta maitoa. Henkka Maukkaa hymyilytti.
- Minua oikein naurattaa, kun ajattelen Jukea ja Tukea.
Jadelmiina pysähtyi ja katsoi Henkka Maukkaa suoraan silmiin.
- Ketä ne on?
- Ei paljon ketään, Henkka Maukka vastasi, mutta ei voinut olla nauramatta ääneen.
- Ne ovat vielä niin pieniä, etteivät ne ole oikeastaan vielä ketään.
Jadelmiina oli aivan eri mieltä eikä suostunut ottamaan askeltakaan, jos Henkka Maukka ei paljastaisi salaisuuttaan.
- Te näette aivan pian. Jatketaan matkaa vain.
Eikä heidän tarvinnut ottaa kuin muutama askel enää, kun majan suunnalta alkoi kuulua hiljaista hyrinää ja tuhinaa kuin joku olisi nuhaisena nuuhkinut ja vähän pärskähdellyt. Aurinko paistoi korkealta ja lämmitti suojaista metsää. Tuuleskeli niin hennosti, että lehtipuiden oksat vähän värähtivät, mutta kuuset seisoivat rauhallisina kuin olisivat katselleet metsämajalle tulijoita hyvin korkealta ja hyvin arvokkaasti. Jadelmiina kurkisti majaan.
- Henkka Maukka ei narrannutkaan, huusi Jadelmiina iloisena ja tarttui Juuliaa kädestä ja veti hänet ovelle.
- Katso, Juulia. Juke ja Tuke. Miten suloisia ne ovatkaan, miten pehmeitä ja pörröisiä.
Pienet karhunpojat seisoivat metsämajan punaisella matolla ja katsoivat ruskeilla nappisilmillään vuoroin Juuliaa ja Jadelmiinaa. Niiden mustat ja kosteat kuononpäät liikkuivat puolelta toiselle ja haistelivat ja maistelivat ilmaa ja tutustuivat uusiin metsänasukkaisiin. Niitä ei pelottanut ollenkaan, sillä niiden tarkkavainuinen kuono kertoi heille, ettei vaaraa ollut lähimaillakaan.
- Mitenkäs täällä jaksellaan, kysyi Henkka Maukka ja kurkisti sisään.
Tuke astui karhuntassun verran eteen päin, nuuhkaisi pitkään ja nousi takatassuilleen.
- Kuiskaan sinulle, Tuke sanoi aivan hiljaa niin, etteivät Jadelmiina ja Juulia kuulleet muuta kuin puhahtavan tuhauksen. Hyvin hellästi se työnsi kuononsa Henkka Maukan korvaan kiinni ja kuiskasi.
- Minulla on äitiä ikävä.
Kun joulu oli mennyt ja uusi vuosi tullut, sattui Henkka Maukka Makkaranpaistajan kotikylässä hyvin surullinen tapaus, vaikka sen yön pitikin olla maailman iloisin. Maailma muuttui keskellä yötä paukkuvaksi ja rätiseväksi ja räiskähteleväksi ja sihiseväksi ja vinkuvaksi ja taivas kirkastui ja sammui ja kirkastui taas. Kipinät lensivät pitkin taivasta ja valtavat pamaukset tärisyttivät metsiä ja lumi varisi puitten oksilta. Karhuemo heräsi keveästä talviunestaan ja säikähti maailmanlopun tulleen ja ryntäsi pesäkolonsa suulle mokomaa melua ihmettelemään. Kun sen pimeään tottuneet silmät kohtasivat korkealla räjähtävän valopallon, se säikähti ja lähti juoksemaan pitkin metsää ja hiihtäjien jättämiä latupolkuja, kunnes se hyppäsi metsästä suurelle tielle. Samaan aikaan tietä pitkin ajoi kuorma-auto ja sen moottorin jyrinä säikäytti karhuemoa entisestään. Se nousi takatassuilleen, kun se pelkäsi niin kovasti. Kuorma-auto törmäsi karhuun ja karhu kaatui tielle. Sen hengitys höyrysi vielä ja se ajatteli kahta pientä poikastaan. Miten ne selviäisivät pitkästä talvesta ilman emon lämmintä turkkia, ilman emon maitoa. Ennen kuin se ehti ajatella ajatusta loppuun asti, sen hengitys lakkasi höyryämästä. Karhuemo oli kuollut.
Kaksi pientä karhunpoikaa jäi pesäkoloon aivan yksin. Sinne ne olisivat kuolleet kylmään ja nälkään, ellei pesä olisi ollut aivan Henkka Maukan metsämajan lähellä. Kun Henkka Maukka Makkaranpaistaja lähti uuden vuoden ensimmäisenä päivänä hiihtämään metsämajalleen, hän huomasi vanhan kuusen alla aivan kuin valtavan suuren muurahaispesän, jonka toisella reunalla istui kaksi värisevää karhunpentua. Niillä oli hyvin kylmä ja ne olivat niin nälissään, etteivät osanneet puhua edes karhujen kieltä. Henkka Maukka kantoi ne kainaloista roikottaen metsämajaansa, pyöritti ne punaiseen, pyöreään mattoon ja hiihti nopeasti kotiinsa. Hän lämmitti monta litraa maitoa kahteen suureen termoskannuun ja hiihti takaisin metsään ja juotti molemmat karhunpojat kylläisiksi ja iloisiksi.
- Minulla on äitiä ikävä, sanoi Tuke ja painautui Henkka Maukkaa vasten.
- Mutta onneksi kohta on kesä eikä enää palele, kuiskasi Juke.
- Onneksi kohta on kesä, vastasi Henkka Maukka ja halusi painia molempien pentujen kanssa.
Juulia ja Jadelmiina eivät kuulleet karhunpoikien ja Henkka Maukan puheita, eivätkä niitä olisi ymmärtäneet, vaikka olisivat kuulleetkin. Se oli metsän kieltä, jota Henkka Maukka oli oppinut käärmeeltä ja siililtä ja pihapuun peipposelta sekä pienen pieneltä pupuselta.
- Sinä et tosiaankaan narrannut, sanoi Jadelmiina ja silitti Tuken ja Juken pörröisen pehmeää turkkia.
Sillä aikaa, kun Juke ja Tuke ja Henkka Maukka painivat metsämajan pikkuisella pihamaalla karhunpainia, keräsivät Juulia ja Jadelmiina leskenlehtiä ja sinivuokkoja suureksi kimpuksi ja taittelivat niistä kauniit kukkaseppeleet. Kun oli aika sanoa metsämajan uusille asukkaille näkemiin siltä päivältä, asetteli Jadelmiina kukkaseppeleet karhunpoikien päähän. Siinä istuivat Juke ja Tuke majan ovella kuin kaksi karvapalloa silmät kirkkaina vilkutellen kukkaseppeleet karhunkorvilla.
- Huomenna taas nähdään, huusi Henkka Maukka.
- Muistakaa juoda maito ennen kuin se jäähtyy.
Karhunpojat katsoivat aivan rauhallisina lasten perään kiirehtimättä maitokupille.
- Sinä olet hyvä äiti, Henkka Maukka, huusi Juke.
- Sinä olet paras äiti, Henkka Maukka Makkaranpaistaja, huusi Tuke.
Eipä olisi kevätaurinko kauniimmin voinut paistaa pikkukarhujen kotimetsään. Siellä oli kaikki hyvin.
