Veden pinnalla kaarteli suurimoottorinen vene ja sen perässä uivat monenväriset vieheet. Kahdeksan kalannäköistä vaappua väristeli vettä ja kuhat seurasivat niitä, lähtipä joku uimaan perään, lipui rennoin pyrstöniskuin viereen, kiihdytti ohi, vaan ei iskenyt kala koukkuun, ei tarttunut syöttiin. Potkuri vatkasi vettä ja hopeankimalteiset kuplat loitontuivat veneestä, nousivat pintaan ja hajosivat. Kalojen oli helppo seurata veneen kulkua: hurinaa, tärinää, kireän siiman jurinaa, vaappujen joimotus vedessä houkutti niitä katsomaan.
Ahti istui tuolissaan ja katseli kesäkuun lopun taivaallista ihmettä. Aurinko pilkisteli pilvien lomasta ja lämmitti järven pintaa. Tuuli sekoitti vettä ja vähitellen laskeutui auringon lämpö järven pohjaan asti aina Ahdin valtakuntaan, sen vallihaudoille, korkeille muureille, kivisille, mutakortteisille kaduille. Oli ollut pitkään kylmää. Järven pinta oli noussut ja lämpö pysytellyt poissa. Vilutti vanhaa Ahtia. Tavallisesti paksu jää peitti järven selkää ja piti kylmän kaukana. Mutta talvi oli ollut leuto ja jääpeite ohut ja kylmät tuulet olivat sekoittaneet vettä läpi talven aina helmikuulle asti ja vasta sitten oli ohut riite rauhoittanut vellovan veden. Kuhan kutu oli kalaa hamuavien venemiesten mielestä myöhässä, koska Ahti oli laskenut vuosituhantisella kokemuksellaan sen parhaiksi päiviksi heinäkuun ensimmäisen viikon. Vaikka vene kaarteli kauniit kalakuviot perässään tunnista toiseen, ei kuhalla ollut aikaa syönnille. Piti hakea kutupaikkaa. Oli keskikesän tärkeimmät päivät evien ulottuvissa eikä niitä käytetty pikkukalojen metsästykseen. Piti lisääntyä ja Ahti oli laskenut tulevan viikon parhaaksi sille kesälle.
Tuolin selkämys nasahteli Ahdin kääntyillessä sijoillaan ja veden yllä kaartelevan veneen kaikuluotaimeen tuli siitä viesti. Suuri kuhaparvi ilmestyi luotaimen näyttöön ja ihminen mittasi sen syvyyden ja asetteli kuvajaiset metrilleen oikealle kohdalle. Vaan kalaparvi ei niistä piitannut, vaan antoi niiden rauhassa uiskennella yllä, alla, vieressä. Joskus ui kala kuvaa seuraten, mutta antoi sen mennä menojaan. Kutu tuntui vatsan alla ja Ahdin sana oli järven laki.
Aurinko laskeskeli ja Ahti oikoili kylmän kangistamia jalkojaan. Mietti niitä näitä vedenalaisia ja -yläisiä asioita. Aina silloin tällöin ilmestyi veden pintaan vene kiertämään ja häneltä saalista pyytämään. Muiskautti veden valtias Jaloviinan kostuttamia huuliaan ja hymyili viekkaasti ja ajatteli, mitä mahtoivat nyt ihmiset pariloillaan paistella, kun eivät kuhan kylkeä syömään päässeet.
- Vaan lorauttivat sentään kunnon ryypyn Jallua, tuumasi Ahti.
- Tämä muistetaan. Varro vain. Tämä muistetaan. Jallusta kuha komea, sen lupaan, veli hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti