Juhannuksena minulla oli suuri ilo seurata kirjosieppopariskunnan touhuilua pesäpöntön liepeillä. Molemmat hyörivät vilkkaasti ja keräsivät ruokaa joko itseään varten tai sitten pöntössä oleville poikasille. Pesästä ei kuitenkaan kuulunut mitään, joten oletan siellä olleen vasta hautomattomat munat. Pesään en tietenkään kurkistanut, vaikka utelias asian kanssa olinkin.
Kirjosieppo on ärhäkkä lintu. Kun se keväällä saa päähänsä alkaa pesiä, se etsii itselleen parhaan pesäpaikan ja ottaa sen välittämättä siitä, onko siellä jo asukkaita. Talitiaiset saavat väistyä, kun kirjosieppo on kotikolonsa valinnut. Naaraansa kanssa se lemmiskelee ja kun munat on munittu, saa naaras jäädä niitä hautomaan. Uros taas lähteen etsimään uutta naarasta ja tekee tämän kanssa toiset munat. Toisesta naaraasta tulee kuitenkin yksinhuoltaja, sillä kirjosieppo pitää ensimmäisiä muniaan hautovaa naarasta varsinaisena emolintuna, jonka poikasista se pitää huolen. Aika velikulta on siis tuo frakkiin pukeutunut lehtometsien keikari.
Nielaisin viimeisen antibioottitabletin ja toivoin korvakivun hellittävän. Olen ikuisesti pieni lapsi sairastaessani edelleen tätä lastentautia, johon opettelin jo ennen kuin osasin puhua. Aika ajoin viiltävä kipu vihloo korvakäytävässä ja tulehdus puhkaisee tärykalvon, joka alkaa kimeästi viheltää niistäessä tai paineenvaihtelussa. Harrastin laskuvarjohyppäämistä ja lentokoneesta poistuessani rikkinäinen tärykalvo vihelsi aina kahdeksansadan metrin korkeuteen asti eli varjon aukaisemiseen saakka. Niinpä noita kirjosieppoja seuratessani ajattelin, kärsivätkö linnutkin korvatulehduksista. Kipeytyykö kirjosiepon herkkä korva joskus kipuiseksi asti ja repeääkö tärykalvo tulehduksen voimasta? Tai puhkaiseeko kova ääni tärykalvon, jos sattuu korppi raakaisemaan latvakuusessa juuri, kun lintu on nappaamassa korkealle ilmavirran mukana nousevaa hyönteistä? Vaimeaksi katoaa silloin puolison huuto pesäpöntöstä, ja ilmoille häviävät poikasten piipitykset, kun tulehdus erittää vahvaa vaikkua korvakäytävän tukkeeksi.
Entäs sitten, kun tulee aika lähteä talvimaisemiin. Satojen kilometrien taival hyytävässä Suomen syysilmassa, pimeä taivas, alla musta metsä tai vaahtopäinä kohiseva meri ja vihloo vasenta korvaa. Ei ole kukaan laittanut pumpulitukkoa korvan suojaksi, ei liuottanut antibioottilientä linnun juotavaksi, vaan niine kipuineen on lintu noussut siivilleen kohti kullaista kotia kaukaisessa Afrikassa. Kovin korkealle ei voi nousta, kun oheneva ilma paukkuu tärykalvoissa. Ja kun tulee levähtämisen aika, varovasti on laskeuduttava alas, ettei mene pään sisällä oleva kompassi aivan jumiin tulehtuneen korvan takia. Viimein kun takana on tuhansia lennettyjä kilometrejä, alkaa auringon lämpö helliä lintuparkaa ja leuto ilma hyväillä kipeää korvaa kuin minulle isäni Saimaa-savukkeen lämpöinen savu puuholkin läpi korvakäytävään puhallettuna. Kun on viimein kaukaisen Afrikan syvin sopukka löytynyt ja sieltä suloinen pesäpaikka pitkäksi talveksi valittu, poksahtaa pienen lintusen tärykalvo puhki ja lämmin erite valuu sen sulkapeitteelle. Kun kipu yllättäen lakkaa, saattaa suloinen uni vallata matkalaisen ja niin se nukahtaa onnellisena ja näkee unta kaukaisesta Kalixista, missä sillä on koti saunan seinässä rautakoukun nokassa tuulessa keinumassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti