tiistai 31. toukokuuta 2011

Tappaa saa, muttei parantaa

Viinaa ja tupakkia saa myydä vapaasti kenelle tahansa täysi-ikäiselle, vaikka jo synkimmässä Afrikassa on tiedossa molempien myrkkyjen tappava vaikutus ihmiselle ja varmaan muillekin nisäkkäille - jos vain jokin muu nisäkäs tuollaisia hermomyrkkyjä ylipäätään haluaisi. Vaan eipä halua. Paitsi jokunen simpanssi on kuulemma alkanut tupakoida, mutta apinat ovatkin vähän outoja.
Toista on terveyden kanssa. Jos on henki ahtaalla ja haluaisi siihen nopeasti apua apteekista, eipä saa ihminen lääkettä eikä rauhassa parantua. Ensin pitää yrittää tilata aika terveyskeskukseen ja jos ajan saa, pitää istua tuntikausia henki pihisten penkissä ja sitten selittää lääkärille, ettei ilma kulje. Ja vaikkei ilma kulje, pitää reuhtoa minuuttikaupalla letkuhässäkkä suussa ja polkea kuntopyörää ja puhaltaa mittariin jos toiseenkin. Kun on maailma jo aivan mustana ja kipinöivät renkaat vaan silmissä näkyvät, kävelet reseptin kanssa apteekkiin hakemaan Ventolinea. Mutta eipä sitä sinulle heti anneta, vaan odotat penkissä puoli tuntia happivajeessa, kunnes on nautintaohje kirjoitettu ja liimattu pullon kylkeen. Viimein pääset tupsauttamaan lääkettä kituviin keuhkoihin ja väri palaa kasvoille: kaksi kertaa päivässä hengenahdistukseen.
Mutta jos haluat hulluna heilua humalassa ja kuseksia pitkin nurkkia, menet vaan Alkoon ja otat hyllystä kossua ja juot vaikka yhdellä huikalla ja siltä horjumalta voit kävellä ärrälle ja ostaa tupakkia vaikka rekka-autollisen ja tervata keuhkot ja puoli valtakuntaa eikä kukaan vastaan sano. Tappaa saa, muttei parantaa. Kyllä sellainen on virkavaltainen meno Suomen maassa.

maanantai 30. toukokuuta 2011

Kaksi sotatarinaa

Kaksi toisiaan sivuavaa tarinaa kohtasi, kun näytin entiselle historianopettajalleni, Aino Veteläsuolle valokuvan Kalixissa olevan kesämökin varastosta löytyneen arkun kanteen kirjoitetusta tekstistä. Pienen puuarkun sisäkanteen on kirjoitettu lyijykynällä: "Onsdagen den 30 mars 1944 notade vi i Norra-udden och vi fick 130 kg löja. Herbert Strålberg Påläng" ("Keskiviikkona 30 maaliskuuta 1944 nuottasimme Norra-uddenissa, niemenkärjessä ja saimme 130 kiloa muikkua. Herbert Strålberg, Påläng) Olen kuullut tarinan, että sodan melskeestä Tornion ja Kemin alueelta kalat olisivat uineet rauhallisemmille vesille Ruotsin puolelle. Koska tuon saaliin koko on merkattu erikseen ylös, sen on täytynyt olla jotakin erikoista ja ainutlaatuista.
Opettajani Aino katsoi kuvaa ja kertoi tuolta samaiselta maaliskuulta oman tarinansa. Hänen vanhin veljensä oli kaatunut sodassa. Kun ilmoitus veljen kaatumisesta oli tuotu kotiin, hänen äitinsä oli vaipunut surua huutaen tuvan lattialle. Hautajaiset olivat olleet kolmisen viikkoa tuon suru-uutisen saapumisen jälkeen. Opettajani kertoi, ettei hänellä ole minkäänlaista muistikuvaa tuosta kolmen viikon ajasta. Äidin suunnaton suru, kymmenvuotiaan tyttösen järkytys vanhimman veljen kuolemasta oli pyyhkinyt kokonaan pois monta kevättalvista viikkoa.
Kaksi merkityksellistä tarinaa on talteen kirjoitettu, toinen, miten niin paljon saatiin ja toinen, miten niin paljon hetkessä menetettiin.

perjantai 27. toukokuuta 2011

Valurautapannu - no en varmasti oo

Suomenkielessä on paljon sanoja, jotka muistuttavat toisiaan, näyttävät toisiltaan ja kuulostavat toisiltaan. Vain aidosti suomenkielinen voi erottaa esimerkiksi voin voista ja voivoista: "Voi, voi, meijerivoi, kyllä sitä, voi, voi, voi syödä." Niinpä ei ole ihme, että joskus syntyy hyvinkin dramaattisia ja miksei myös koomisia tilanteita perheessä jos toisessakin. Käytiinpä seuraavanlainen keskustelu tuttavaperheessä. Mies oli ollut suurehkossa kaupungissa koulutusmatkalla ja kotiin tultuaan vaimo oli laittamassa ruokaa hellan ääressä. Tuskin oli mies ehtinyt takkinsa naulaan laittaa, kun vaimo käskevällä äänellään pyysi miestä mukaan kotitöihin.
- Tuo mulle se valurautapannu.
- No en varmasti oo.
- Mitä et oo.
- Huoraa pannu.
Niinkuin ei ollutkaan. Mutta hyvä oli kieltää väärinkuulemiset varmuuden vuoksi heti pahemman välttämiseksi. Valurautapannu oli tutulla paikallaan, ja hyvässä sovussa valmistui maittava ruskea kastike perunoiden peitteeksi.

torstai 26. toukokuuta 2011

Seksivalistusta eli kyllä kortsu leikin kestää

Jo 70-luvulla lapsille puhuttiin suorin sanoin tyttöjen ja poikien erilaisuudesta, seksistä ja yhtymisestä, ehkäisyvälineistä, itsetyydytyksestä. Katsoin äsken television lastenohjelmassa 1970-luvulla esitetyn seksivalistusohjelman ja minulla on sellainen aavistus, ettei tuota oppituntia tämän päivän telkkarissa taidettaisi näyttää sen suorapuheisuuden vuoksi. Tuskin se lasta vahingoittaisi millään tavalla, mutta "ylivilkkaat" aikuiset saattaisivat saada vettä myllyynsä (ja ehkä keuhkoihinsakin). Useimmiten taantumasta puhuttaessa tarkoitetaan taloutta ja rahan voiman vähentymistä, mutta tässä vapaan seksin ja rakkauden maailmassa taantumalla voidaan tarkoittaa pirun maalaamista kaikille seinille. Mikä saattoi viattomana kirjepostin aikana olla täysin normaalia, on nyt vapaan tiedonkulun aikana perverssiä ja pelottavaa. Kun aikuinen puhui 70-luvulla lapselle seksistä, se oli opetusta, mutta tänään lapselle seksistä puhuminen on arkaluonteinen, varottava, vakava ja herkästi lähestyttävä asia. Eikä missään nimessä voi puhua kahden kesken lapsen kanssa, vaan aina pitää olla todistajia ympärillä kuulemassa, ettei vain synny väärinkäsitystä. Hiki otsassa ajattelen sitä iltaa kotosalla, kun omien poikien kanssa tutustuttiin yhdessä kondomiin. Jottei hyvä kumi olisi mennyt opetustuokion jälkeen aivan hukkaan, puhallettiin se oppitunnin päätteeksi täyteen ilmaa ja pelattiin Sultan-lentopalloa. Ei onneksi tullut vieraita käymään;-) Yksi - nolla! Kumi kesti kovan pelin, mikä taas osoitti niin isälle kuin pojillekin, että kyllä kortsu leikin kestää. Ja sekös äitiä nauratti.

("Tiijäkkö kuule mitä. Siellä se pelas pikkupoikien kans kortsulla lentistä, minä näin. Pitäiskö tuosta jonnekin soittaa...?)

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Musta lammas pelastaa

Kun omat pojat olivat pieniä, luin heille tarinaa Niitin moposta: "Kuului kauhea pamaus. Se tuli Niitin moposta." Eilen kotona kuului kauhea pamaus. Se taas tuli ikonista. Se oli väsynyt olemaan vahva ja antoi hetkiseksi periksi ja pamahtaen putosi lattialle. Olimme aivan varmoja, että Pyhän Kolminaisuuden ikonin lasi ainakin oli tuossa pamauksessa mennyt rikki ja kehykset hajonneet ja ikoni kokonaisuudessaan kärsinyt suuria vahinkoja. Varovasti lähestyin nurkkaa. Pyhä kuva oli pudonnut suuren ruukkukukan taakse eikä vahinkoja nähnyt kovin kaukaa.
Sain tuon Venäjältä joskus tuodun ikonin ystävältäni Myllylän Aulikselta. Hän antoi sen minulle saatesanoin: "Tarvitset sitä enemmän kuin minä." Ikoni ei ole aito, mutta sen historia minulle on niin aito kuin ystävän sanat ovat. Se on kauniisti tehty ja moninkerroin kehystetty ja lasilla peitetty. Eilen sen kiinnityshakanen petti ja se tipahti, mutta miten se tipahti. Se tipahti nurkittain niin, että lattialistat molemmin puolin vaimensivat sen putousta. Listojen reunat murskaantuivat, mutta kehyksiin ei tullut jälkeäkään. Mutta sitä ennen ikonin kehys oli kohdannut lattialla seisseen mustan, keraamisen lampaan terävät selkävillat, ja tuon savilampaan pintakuvio jäi kehykseen muistuttamaan tapahtumasta. Ikonin lampukassa roikkuneiden kankaisten apostolien metalliornamentit särkyivät putouksessa, ja palaset levisivät pitkin lattiaa. Apostolit siis kärsivät niinkuin ne aina kärsivät. Mutta mikä tärkeintä, musta lammas pelasti Isän, Pojan ja Pyhän Hengen.

tiistai 24. toukokuuta 2011

Voittaako lotossa, jos jotakin saa?

Toiveikkuus on suloista. Vaikka ihmisellä on suurempi mahdollisuus kuolla terroristi-iskussa, pudota lentokoneella mereen, jäädä auton alle suojatiellä, kuolla syöpään, sairastua vakavasti aivan mihin tahansa tautiin, jäädä hevosen tallomaksi, pudota katolta lumilapion kanssa, tartuttaa itseensä AIDS, vajota kevätsohjoisiin jäihin ja hukkua, synnyttää kaksoset tai kolmoset, saada musta vävypoika Afrikasta, päästä uusiin naimisiin 70-vuotiaana, nostattaa erektio 90-vuotiaana, kasvattaa hiukset kaljuun päähän, palauttaa näkö kaihin runtelemiin silmiin, vaihtaa sydän tai keuhkot munuaisesta puhumattakaan, pelastautua kaivosta, selvitä laskuvarjo-onnettomuudesta, herätä koomasta kuin voittaa lotossa, silti me joka viikko kävelemme Ärrälle tai Prismaan tai Sokkarille tai Nesteelle ja täytämme vakiorivimme ja otamme lisävoitot ja tuplajokerit ja uskomme voittavamme seitsemän oikein lotossa. Täysi lappu maksaa noin kaksikymmentä euroa. Jos saa pari numeroa oikein jokerissa, voi kotiuttaa alkuviikosta muutaman euron. Voittaako silloin aina, kun jotakin saa? Kyllä voittaa, jos muuten on terve eikä ole pudonnut lentokoneella mereen eikä...;-)

Maanteiden logiikkaa

Onhan tässä maailmassa paljonkin asioita, joiden logiikka ei taivu minun aivoilleni. Yksi on tietysti se (ja nyt tulee ajatusketju eli looginen päätelmien sarja),
1. kun raamattu kieltää tappamisen
2. kun Amerikka niin kovasti uskoo raamattuun ja puhuu sen nimeen
3. kun amerikkalaiset tappoivat Osaman (ja kymmeniä muita Osamia ennen ja jälkeen pää-Osaman) ja sille hurrattiin
Niin. Kun ihmistä ei siis saa raamatun mukaan varsinkaan Amerikassa tappaa edes sikiönä, silti se joissakin olosuhteissa on varsin suotavaa, varsinkin, jos oma etu niin vaatii. Saahan siellä rosvonkin ampua hengiltä, jos se on viemässä ampujalle kuuluvaa omaisuutta. Se ei siis liene tappamista, vaan varjelua. Plääääh. Tuota nyt ei kestä kukaan.
Mutta mennäänpäs sitten maantielle. Kun tietä pitkin ajetaan oikein leveän kuorman kanssa, laki vaatii kuljetukselle keula-auton näyttämään ylileveää kuljetusta. Joskus noita edellä kulkevia autoja on useampiakin, jotta liikenne voidaan tarvittaessa vaikka pysäyttää.  Minua vastaan tuli viime sunnuntaina varsin kapealla tiellä niin leveä maatalouskone ilman minkäänlaisia varoitusvaloja puhumattakaan mistään etuautoista, että en autolla olisi millään mahtunut tuota valtavaa konetta sivuuttamaan. Onneksi liikuin moottoripyörällä. Maatalouskone voinee siis liikkua yleisillä teillä sopi se sinne tai ei. Onneksi kaivinkoneyrittäjät kuitenkin nostavat koneensa lavetille eivätkä siirtele valtavia koneitaan noin vain ajelemalla pitkin teitä. Enpä tahtoisi ajaa minkäänlaisella härvelillä kauhan alta, varsinkaan moottoripyörällä.

perjantai 20. toukokuuta 2011

Vitun apina ja muita erikoisuuksia

Suomalainen kielenkäyttäjä keksii hyvin erikoisia sanoja, sutkautuksia, eläimiä, termejä, ja varsin lyhyessä ajassa nuo asiat tulevat jokapäiväiseen kieleen kuin olisivat siinä olleet ammoisista ajoista. Moni ei ala pohdiskella niiden syvempää merkitystä. Niitä vaan lauotaan kuin kivääriä kännissä sinne tänne sattumalta ja pitkin metsiä. Vitun apina. Mikähän se sellainen ihmisen sukuinen olio oikein voisi olla? Tuo lienee lainattu suoraan amerikkalaisista sarjoista tai elokuvista: fucking monkey. Mutta nussiva apina on aivan toista kuin vitun apina. Missä vitussa sellainen fucking monkey mahtaakaan mellastaa. Saatanan tonttu lienee vitun apinan suojelusenkeli, mene ja tiedä.
Suomeen ollaan nyt kasaamassa basaarihallitusta, jossa joka nurkalla on kuulemma kioski auki ja kaikki on kaupan. Toisten mielestä hallitusta voidaan verrata paellaan, jossa suurelle pannulle kasataan mikä vaan mahdollinen ja sekoitellaan ja vedellään naamariin. Sateenkaaren pää on nähty ja punamullalla kansa joskus maalattu.
Juurikin niin. Tuotahan nyt hoetaan kuin se olisi jotenkin erikoisen fiksua. Juuri niin on melkoisen tarkka ilmaus, oikeastaan hyvin tarkka kommentti, joka tarkoittaa toteajan olevan aivan samaa mieltä. Mutta kun ollaan aivan käsittämättömän paljon samaa mieltä jonkun kanssa, juurikin niin asia on. Vitunkin apina? Hmmm.

torstai 19. toukokuuta 2011

Mitä sanon, kun jätän sanomatta

Sanon päivää ja kun joku jättää vastaamatta, mitä hän sanoo. Sanon, että pidän sinusta ja jätät vastaamatta, mitä sanot. Sanon, että minulla on paha olla eikä kukaan puhu mitään, mitä he sanovat. Sanot, että minun kanssani on hauska tehdä yhteistä matkaa enkä vastaa, mitä sanon. Onko hiljaa oleminen aina vastaus johonkin kysymykseen? Ovatko vaikenemisen vaihtoehdot aina kyllä tai ei? Kun tavallinen ihminen vaikenee, hän on tuppisuu. Kun taas filosofi istuu hiljaa, yksin ja kaikessa rauhassa vastaamatta kenellekään mitään, hän miettii syvällisiä vastauksia jättääkseen viisaasti vastaamatta vaikeisiin kysymyksiin. Mitä siis sanon, kun jätän sanomatta. Hiljaisuudessa on puhujalle kaikki korvat ja kysyjälle kaikki vastaukset. Aika helppoa olla hiljaa mieliksi ja aika helppoa olla eri mieltä.

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Isä ja polkuauto

Pienenä poikana ajattelin hyvin usein, että sitten kun olen isä, niin...
Halusin aina polkuautoa. Haaveilin siitä ja näin siitä unia, mutta tiesin hyvin, etten sellaista koskaan saisi. Ne olivat kalliita ja harvinaisia laitteita eikä niitä nähty joka kesä saati päästy sellaista kokeilemaan. Lankkuun naulattiin raa'at ranka-akselit ja renkaiksi sahattiin pöllistä pyöreähköt kiekot ja jos oli sattunut polkupyörän sisukumia tarpeellisemmasta yli jäämään, tuo kumi hakattiin sadoin pikkunauloin kiinni puukiekkoon. Mitä pidemmälle rakennelma eteni, sen painavammaksi se myös tuli. Tarvittiin aikuinen työntämään sellainen kitkaa viimeiseen höyläämättömään lankkupintaan asti vastustava mekanismi liikkeelle, mutta kun ei ollut aikuista työntämään.
Haaveilin siis polkuautosta ja lupasin, että jos minä olisin joskus isä, ostaisin varmasti pojalleni sellaisen komistuksen, kevyen ja liukkaasti liikkuvan, helposti poljettavan oikean auton. Niinpä sitten aikanaan omat poikani leikkivät tulipunaisella polkuautolla. Ja junaradalla. Ja jääkiekkopelillä. Ja... Mutta eivätpä he siitä minua muista saati muista kalliista leluista, vaan siitä, että yhdessä uitiin, leikittiin nopeussammakkoa ja nappausta ja monta muuta mukavaa leikkiä. Enkä minä omaa isääni siitä muista, ettei minulla ollut oikeaa polkuautoa. Mutta kun ei kukaan työntänyt sitä puistakaan.
(Isäni puolustukseksi sanon, että hän kuoli, kun olin kuusivuotias. Mutta toisaalta minun puisella työntöautollani ei ollut tuohon kuolemaan osaa eikä arpaa;-)

tiistai 17. toukokuuta 2011

Voi elämän pieni turhuus

Kun Suomi juhli jääkiekon maailmanmestaruutta Helsingin Kauppatorilla ja Vesa-Matti Loiri lauloi elämän väliaikaisuudesta, nousi kansan hurratessa ja lippuja heilutellessa mieleeni muisto yrityksestä ja kannustuksesta ja elämän herkästä hiipuvuudesta: elo ihmisen...
Minulla oli suuri henkinen vaikeus oppia saksankieltä, mutta yksi opettaja ei luovuttanut. Leena-Kaija jaksoi uskoa ja kannustaa ja kehua, miten kauniisti lausuin kieltä ja miten helppoa saksa olisi, kunhan vain oivaltaisin sen perusajatuksen. Mutta olin jo aikaa sitten päättänyt ja oli minulle kerrottukin, etten sitä voisi ikinä oppia. Kaksi vuotta istuin Leena-Kaijan tunneilla ja kaksi vuotta opettaja uskoi ja yritti. Ja kaksi vuotta minä vastustin ja tein kaikkeni ollakseni oppimatta.
Nyt olen aikuinen mies. Nuo pari yhteistä vuotta opettajani kanssa samassa luokkahuoneessa olivat kuin hiekka tiimalasissa, kuin tuuleen häviävä tuhka, kuin väräjävä ilma puiden lehdissä, kuin kesäisen taivaan hajoava pilvi, kuin valkoinen vaahtohattara kosken vieskassa. Ne ovat olleet, mutta muille niistä ei ole jäänyt jälkeäkään, ei sellaista hyötyä, mitä elämän ponnistuksista pitäisi jäädä. Minulla ovat toki muistot, mutta Leena-Kaijalla ei sitäkään vähää. Dementoituneena hän ei muista minua koskaan opettaneensa ja minä taas en oppinut koskaan hänen oppiaan muistamaan. Voi elämän pieni turhuus.

maanantai 16. toukokuuta 2011

Ystävyyden illuusio

Ihminen voi olla aivan yksin, ilman ystävää, ilman kavereita. Mutta näinä aikoina yksinäisen ihmisen tunnistaminen on äärimmäisen vaikeaa, jos yksinäinen ei halua tunnustaa olevansa yksin. Seurailin suuren suomalaisen kaupungin keskustan suuressa ostoskeskuksessa nuoria, jotka kulkivat joko suurissa tai vähän pienemmissä ryhmissä, kaksin tai aivan yksin. Mutta kukaan ei näyttänyt päällisin puolin olevan lainkaan yksinäinen. Huolimatta ryhmän koosta kaikki puhuivat kännykkään tai laittoivat tekstiviestiä tai vuorostaan lukivat jonkun laittamaa viestiä. Kaikki tuntuivat olevan kauttaaltaan hyvien ystävien ympäröiminä niin tasa-ajassa ostarin lattialla kuin virtuaalimaailmoissakin.
Sim, sim, sim, uppaappa dupa dupa, sim, sim, sim...Joku oli kuitenkin aivan yksin. Ehkä jonkun puhelimessa ei ollut lainkaan verkkokorttia, ehkä jonkun puhelin oli kokonaan suljettu, kun saldoraja oli mennyt yli maksetun. Mutta silti haluttiin antaa oman pään ulkopuolelle viesti, että kaikki asiat ovat kunnossa, ystävät soittavat, kaverit lähettävät mukavia viestejä, joku kaipaa, joku tervehtii, joku muistaa, joku rakastaa. Kaveri kulkee siinä vierellä, mutta halutaan kuitenkin uskotella kännykkää tuijottamalla, ettei hän ole ainoa. Joku muukin kilpailee hänen kanssaan toisen suosiosta. Kännykällä on helppo luoda ystävyyden illuusio. Pippip, pippip:" Elisa: Matkapuheluhinnat EU-maahan 0,4797 e/min..."

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Tyyli perinnöksi, rahat hauskanpitoon

Kävin aamulla vaihtamassa moottoripyörähuollossa pyörän toiseen. Vein omani ystävälleni Eikalle huoltoon ja sain takaisin poikani Jussin pyörän huollettuna ja viimeisen päälle laitettuna. Minulla on lievästi kustomoitu Harrikka, pian kaksikymmentä vuotta täyttävä nuorukainen, elämänsä vedossa. Se on juuri sen ikäinen, ettei aivan kaikkea elämälle tärkeää voiteluainetta halua sisällään pitää. Jussilla on taas samankokoinen, lievästi kustomoitu Intruder, Harrikan itämaan serkku. Tyylilleen pyörät ovat hyvin samankaltaisia, letkeitä, vahvoja äijäpyöriä. Ja tyyliltään myös omistajat, niin isä kuin poikakin ovat letkeitä, vahvoja äijiä, joille elämä on kuin veekakkonen: kaksin käsin kiinni jokaisessa päivässä tässä ainutkertaisessa olotilassa, jossa tyyli säästetään perinnöksi, mutta rahat ajetaan kesätaivaan alla pikitielle. Jiiiiiiiiiihaaaaaaaaaaaauuuskaa.

tiistai 10. toukokuuta 2011

Pieni, sympaattinen amerikkalaispyörä

Minulla on hyvin hyvä ystävä, joka ajaa maailman suurimmalla sarjatuotantomoottoripyörällä. Kovasti hän yrittää saada minutkin ymmärtämään englantilaista huumoria, mutta en vielä ole syttynyt noihin Lucaksen perillisiin. Itsetuntoa tietenkin nostaisi varovasti kuin herrasmies knalliaan ajaa lähes neljäsataakiloisella, ylitehoisella rautaratsulla, mutta persoonakohtaisesti olen vielä henkisesti liikaa sidoksissa Harley-Davidsoniin, pieneen, sympaattiseen amerikkalaispyörään niinkuin ystäväni tapaa sanoa.
Niin. Onneksi minulla on sympaattinen, pieni amerikkalaisvalmisteinen moottoripyörä. Ja onneksi minulla on sympaattinen ystävä, joka ajaa liian suurella, humoristien rakentamalla moottoripyörällä. Balanssia. Rajapinnassa. Näillä mennään pahassakin paikassa;-)

perjantai 6. toukokuuta 2011

Näillä me kommunistit mennään

Minä mistään politiikasta tai ideologioista mitään ymmärrä, mutta tietämätönkin saattaa jo arvata tuon Euroopan unionin olevan aika lailla kommunistinen systeemi. Siinähän kaikki on yhteistä, niin tuska kuin pienen pieni ilokin. Jos iloa ja voittoa jostakin onnistutaan irti repimään, muutamat etuoikeutetut jakavat sen keskenään ja nuolevat viiksiään. Mutta kun tulee vastusta ja vastoinkäymistä, se tasataan aivan kaikkien kansojen ja kansalaisten kanssa. Tai ei siis aivan kaikkien, mutta niiden, jotka eivät tästä systeemistä oikein mitään ymmärrä. Ai mun vai? Ai sun vai? Tarvinneeko tätä tämän enempää näin kesän korvalla edes vatkata. Mitenkäs se nykyisin onkaan tapana sanoa: näillä mennään.

torstai 5. toukokuuta 2011

Kivikauden miehen mustan muikea kiiretippa

Tuli on hiipunut ja kaareva kylkiluu lojuu kauttaaltaan kaluttuna miehen vieressä. Kumiseva kuorsaus tärisyttää luussa repsottavaa kalvoriekaletta, ja iltalintu ojentelee etäällä siipiään uskaltamatta lehahtaa lentoon ja viimeistelemään luuta vitivalkoiseksi, putipuhtaaksi. Mies säpsähtää omiin ääniinsä ja nousee istumaan ja kuuntelemaan, oliko se hän vai joku muu. Ei näy muita. Muutama punahehkuinen, ohuesti väräjävä kekäle savuaa vielä nuotiossa, tirisee hipihiljaa kuin hiiri ottaisi karheassa nurmessa pienen pienen askeleen. Haukottelee, venyttelee, tyhjentää äänekkäästi ilmaa suolesta ja nuuhkaisee. Liha on väkevää murkinaa ja saa miehen uniseksi ja toimettomaksi. Nuuhkaisee vielä uudestaan. Outo haju. Nostaa mies maasta ohuen kepin ja haistaa sen päätä. Nenänpäähän tarttuu mustan muikea tippa. Levittelee mies nesteen naamalleen ja toivoo siitä suojaa illanhämärissä hyökkääviä hyttysiä vastaan
Eipä ole mitään tekemistä maailman alun metsämiehellä. Jousen jänne on jo punottu ja kaarelle kiristetty, kivipäiset kärjet ohuella juuririhmalla nuoleen kiinnitetty. Eilen. Kesä kuumottaa eikä vaatettakaan tarvinnut. On hiljaista ja joutilasta. On rauhallista ja tyyntä. On. On vain. Tänään. Huomennakin.
Tuli uusi kesä. Pihat ja pellot kaipasivat huolenpitoa: ruohonleikkuri, päältäajettava, traktori, auto, peräkärry, kaivinkone, kuorma-auto, mönkijä, mottoripyörä, mopo, nosturi, katepillari, puimuri, silppuri...
Eipä tiennyt kivikauden mies, minkä kiireen haistoi pierunsa perästä. Ei tiennyt, että tuo mustan muikea tippa vielä jonakin päivänä juoksuttaa miestä maapallon äärestä toiseen eikä hetken rauhaa näy.

tiistai 3. toukokuuta 2011

Jeesuskuukausi

Saunan paikka näkyy talon takapihalla. Nurkkien kohtaan on lyöty puutapit, ja pian iskee kaivinkone rautaisen kouransa orastavaan maahan ja tekee tilaa perustushiekalle ja harkoille ja niiden päälle nousevalle pihasaunalle. Myös suuri koivu saa antaa tilaa uudisrakennukselle. Mahla virtaa vahvana norona kannosta ja puun rungosta, ja katkottu runko lasahtaa terävästi, kun klapikoneen mäntä työntää puuta halkaisuterää päin. Koivu on täynnä kevättä.

Roskaisesta maasta työntää ruoho vihreää versoaan, koivujen hiirenkorvat yrittävät herätä elämään, kärpänen imee huumautuneena kaadetun koivun kannon makeaa mettä ja perhonen lepattaa keväthyisessä illassa. Laskevan auringon kupari ja pronssi, keisarin viitan purppuran puna, kehrän kuultava keltainen maalaavat taivaan ylösnousemusta varten. Kuovi liitää pellon yllä ja kertoo, ettei jäätä enää ole ja että lumet ovat sulaneet ja kevät on tullut. On aika nousta kuolleista. On aika herätä eloon. On aika laittaa pihasauna lämpiämään. Tsssshhhhhh. Eipä ole mitään tähän verrattuna Portttttttugalin huhtikuu, kun meillä on toukokuu - ihmeellinen jeesuskuukausi, kun maa ja mieli nousevat riemusta kiljahdellen ylös kuolleista.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Rukoili ryyppyä ja vapina lähti

Olen käynyt Jaakobin jos toisenkin kanssa painia viimeisten vuosien aikana uskonasioista ja tullut päivä päivältä skeptisemmäksi kirkkoja ja niiden toimia ja ajatuksia kohtaan. En nyt ihan viimeiseksi pisaraksi sano, mutta pisaraksi ylitsevuotavaan maljaan kuitenkin, kun katolinen kirkko ja Vatikaani julisti edesmenneen Johannes Paavali II:n ikuisesti autuaaksi. Kuulemma tuo autuaaksi julistaminen vaatiin jonkinmoisia ihmetekoja, mutta kirkko on osannut niitä järjestellä kautta historian ihan ilman kummoisempia ihmeitä. Melkein ihme on, jos jotakin ihmettä ei keksitä tarpeen niin vaatiessa.
Olipahan tämä Johannes Paavali II kuulemma parantanut jonkun nunnan taudistansa. Jostakin kohtaa raamattua muistelen kuitenkin, ettei ihmisen pitäisi asettua Jumalaksi Jumalan paikalle, mutta voipi hyvinkin olla, että olen ihan itse tuollaisen kohdan raamatusta keksinyt. "Joka itsensä ylentää, se alennetaan..." Noin siellä kuitenkin sanotaan. Mutta eihän tuo paavi toki itse itseään ylentänyt, vaan suuri seurakunta julistamalla julisti hänet autuaaksi ihmetekojensa ansiosta.
Ihmeitä osaavat tehdä vähempiosaisetkin. Toimistoni ikkunoiden alapuolella on tori ja torille parkkeeraa joka kevät- ja kesäaamu puolenkymmentä ihmeidentekijää, jotka kykenevät loihtimaan viinaa ja virvokkeita melkeinpä tyhjästä. Ja kuulinpa jonkun Kassun tehneen varsinaisen ihmeteon, kun oli lainannut Penalta viisikymppiä ja luvannut maksaa sen seuraavasta eläkkeestään. Ja oli maksanut. Mutta eipä vaan julisteta tuota ihmemiestä ikuisesti autuaaksi ainakaan vielä muutamaan kuukauteen, jos vaan maksa kestää.
Edesmennyt paavi on kovassa kurssissa muutenkin, sillä tutkinnan alla on satoja ihmetekoja ja -kertomuksia, ja seuraava ihme voidaan vahvistaa aivan lähiaikoina. Odottelen innolla, milloin torin laitaan avataan taas kesäksi Valion jäätelökioski ja pääsen minäkin kuulemaan uusista, oman alueen ihmeistä. Saattaahan nimittäin olla, että Pena on löytänyt Kassulle semmoisen energiajuoman, jolla joka-aamuinen darra ja käsien hervoton vapina on hävinnyt ihan vaan Kassulta ryyppyä rukoilemalla. Mutta ei ainakaan Vatikaani sitä hevillä usko.