Juttelutanka

- Kukka rakkaalle?

- Niin. Illalla hän sen saa.

- Sairaalassako?

- Kuoli vuosia sitten.

  Kohta tapaan hänet taas.

Sysmän Särkilahden kanit ennen ja nyt

Kun ihminen pyrkii lisääntymään, se hakeutuu sukukypsän lajikumppaninsa seuraan ja alkaa pitkän ja haastavan soidinmenon ja kosintarituaalin. Jos lähettyvillä on kilpailevia yksilöitä, ääni pitää korottaa muitten yli, jos vartalon mitta ei nosta päätä muita korkeammalle. Ääntä voidaan myös madaltaa ja kehua kirjavin sanakääntein vastapuolen ominaisuuksia, ulkonäköä, ajatuksen juoksua tai vaikkapa vaatetusta, jos ei olla nudistirannalla tai yleisessä saunassa. Kun sitten hetki koittaa, asetutaan kutakuinkin rauhallisesti suvunjatkamisasentoon ja monin eri keinoin varmistetaan hedelmöittyminen ennen kuin aamu sarastaa, jos kosiomenot ovat iltasella tai yön varhaisina tunteina alkaneet.

Toisenlaiset ovat aikeet kanilla, tuolla veikeällä jäniksen sukulaisella. Kun uros näkee tai ehkä paremminkin haistaa mahdollisen sukupuolikumppanin, se vikkelästi käy toimeen ja nopein elkein saattaa tiettäväksi, että sukua on jatkettu. Onhan toimitus ohi nopeammin kuin vastaanottava puoli ehtii asiaa tajuamaankaan. Ja koska me kaikki asian varsin hyvin tiedämme, kanin suvunjatkamiskyky on ilmiömäinen ja ilman tarttuvia tauteja se olisikin jo peittänyt koko maapallon pehmeään ja varsin elävään kaninkarvaan.

Istuin ystävien kanssa rantaterassilla ja yhdessä ääneen ihmettelimme, kun lähimaillakaan ei näkynyt yhtä ainutta kania. Aloimme pohtia syytä tuohon kanittomaan alueeseen. Niin kuin ihmisissä, myös kaneissa on varsin huolimattomia yksilöitä. Ihminen saattaa unohtaa avaimensa tai rahansa toisten housujen taskuun, kahvinkeittimen kiusallisesti päälle koko kesälomaksi tai jopa lapsen tai kotieläimen kuumaan autoon suljetuin ikkunoin. Miten siis lähes järjetön kani ei voisi olla omalla tavallaan huolimaton ja huoletonkin.

Pitkällisen ja järjellisen pohdinnan kautta tulimme siihen tulokseen, että oli syntynyt geeniperimän kautta huolimattomien kanien yhteisö, joka kutistumistaan kutistui, vaikka se yrittikin yrittämästä päästyään lisääntyä ja täyttää Särkilahden rannat. Niinpä monet nuoret kaniurokset naaraan nähtyään kävivät kiivaasti sukupuoliseen asiaan, mutta eivät kiireessä ehtineet tarkistaa osumatarkkuuttaan. Elämäniloissaan ja kesäillan kiihkeissä tunnelmissa osasivat nuo vikkelät eläimet sekaantua ainoastaan naaraan peräpään turkikseen eikä siemen koskaan löytänyt kohtuun asti kaniksi kehittymään. Ja kun nuo nuoret sitten muutaman vuoden sisällä olivat varttuneet aikuisiksi ja kanien katsannon mukaan peräti vanhuksiksi, ei kärsivällisyyttä ja vuosien saatossa herännyttä huolellisuutta enää palkittukaan, vaan ketterästi loikkivat kanimummot apilan perään vatsojaan täyttämään harmaaviiksisistä uroskaneista mitään piittaamatta.

Näin kutistui vähitellen Särkilahden ennen niin vilkas kanikanta olemattomiin ja kuoli vähitellen kokonaan pois. Asui kuitenkin kylässä varsin taitavaksi tunnettu kirvesmies, joka onnistui kasvattamaan häkissä komean kanipesueen. Huolellisena miehenä hän rakensi häkistä niin hyvän ja varman, ettei yksikään kani siitä karkuun päässyt eivätkä rantojen vielä elossa olevat vanhapoikajussit niin ollen päässeet itsekään häkkiin taitojaan koettelemaan. Ja kun kylästä muuttivat ihmiset pois, piti kirvesmiehenkin lastata omaisuutensa muuttoautoon ja lähteä kauas pois kasvattamiensa kanien kanssa. Niin loppui Särkilahden kanikanta lopullisesti eikä sen koommin ole yhtäkään pitkäkorvaa rannoilla nähty. Kanit olivat siis ennen, mutta toisin on nyt.

Sotamuseossa

Kun puhetta ei
ihminen saata kuulla,
tarttuu mielellään
miekkaan kaksin käsin ja
kuurona mykkää iskee.

Demokratia ja diktatuuri

Demokratia
hyväksyy arvostelun,
siitä kehittyy.
Diktatuuri vasaroi
mielipiteen rautoihin.

Totta se on kahlaajan nokka

Kahlaajalinnuiksi sanotaan sellaisia lintuja, jotka elävät vesien äärellä ja kahlailevat rantavesissä. Varmasti jokainen on nähnyt tai ainakin kuullut taivaanvuohen mäkätystä alkukesän illan rauhassa tai ihmetellyt sammakon kurnutusta yläilmoista. Lehtokurppa merkitsee reviirinsä lentämällä säännöllisesti omaa reittiään kellontarkasti samoihin aikoihin illasta iltaan ja kurnuttaa matalalla äänellä ja kuin vastapainoksi viheltää kirkkaasti joka säkeen loppuun: zip.

Ihmisen jalat ovat lähes metrin mittaiset, joten ihminen voi aivan hyvin kahlata melko syvässäkin vedessä eikä saa vettä sieraimiinsa. Kahlaajalinnuilla jalkoja on ehkä kymmenen senttiä tai vähän vähemmän ja joillakin hitusen enemmän. Jos ihminen ja kahlaajalintu vierekkäin kahlaisivat veteen, linnun matka loppuisi alkumetreille ja joskus jopa aivan alkusenttimetreille. Silti ihmistä ei kuitenkaan pidetä kahlaajana, vaikka sillä on kahlaajalintuja paljon paremmat edellytykset edetä rantavedestä kohti ulappaa jalat pohjassa ja pää veden pinnalla. Merikotkalla taas on paljon pidemmät jalat kuin lehtokurpalla eikä se silti koskaan laskeudu kahlailemaan rantavesiin helpon saaliin toivossa, vaan liitelee vetten päällä ja tarkoilla silmillään etsii hopeaisen kalan selkäruodon ja tähtää kyntensä kalan herkullisiin, rapeisiin lihoihin.

Pihalinnut räpiköivät joskus lätäköissä ja viskovat siivillään kuin vallattomat lapset vilvoittavassa vedessä. Rastaan jalat yltäisivät monestikin vesilammikon pohjaan saakka, muttei se koskaan kävele lätäkköjen yli kuin ihmislapsi hyppelehtien. Se pohjaa itsensä lätäkköön ottamatta askeltakaan ja kuin roomalaisen se makoilee mahallaan pienessä kylpylässään ja nauttii elämästä. Ei ole rastaasta kahlaajaksi, vaikka sen jalat siihen mahdollisuuksia tarjoaisivatkin.

Kahlaajien kävelyvauhti on hyvin verkkainen. Vedessä astellaan kuin näyttelijät punaisella matolla arvokkaasti jalkoja reilusti nostellen. Voisi ajatella kahlaajalinnun joskus heittyvän leikkimieliseksikin ja juoksentelevan rantavedessä kuin riemua täynnä oleva lapsi lätäkön poikki. Mutta sellaiseen ei arvokas kahlaaja koskaan alennu. Katse tiukasti veteen suunnattuna se astelee kuin raivaaja miinakentän yli. Se ei ole leikin asia.

Niin on luonto järjestänyt lintujen elämän oikealle mallilleen. Toiset köllöttelevät vedessä ja keinuvat aalloilla mitään tekemättöminä kuin lastut laineilla. Töppöjalkaiset lentelevät puusta puuhun ja ovat kehittäneet tarttumakyntensä sellaiseen iskuun, että kovastakin vauhdista saavat pitävän otteen hennoista oksista. Kun taas perimän ja syntymän ihme onkin kasvattanut jalat puussa pysymättömäksi ja sähkölangoille kelvottomiksi, on ruoka löytynyt matalista rantavesistä. Ja jottei sierain olisi jokaista suupalaa hakiessa veden alla, on myös kahlaajan nokka kasvanut käteviin mittoihin aivan valehtelematta. Totta se on.