Kahlaajalinnuiksi sanotaan sellaisia lintuja, jotka elävät vesien äärellä ja kahlailevat rantavesissä. Varmasti jokainen on nähnyt tai ainakin kuullut taivaanvuohen mäkätystä alkukesän illan rauhassa tai ihmetellyt sammakon kurnutusta yläilmoista. Lehtokurppa merkitsee reviirinsä lentämällä säännöllisesti omaa reittiään kellontarkasti samoihin aikoihin illasta iltaan ja kurnuttaa matalalla äänellä ja kuin vastapainoksi viheltää kirkkaasti joka säkeen loppuun: zip.
Ihmisen jalat ovat lähes metrin mittaiset, joten ihminen voi aivan hyvin kahlata melko syvässäkin vedessä eikä saa vettä sieraimiinsa. Kahlaajalinnuilla jalkoja on ehkä kymmenen senttiä tai vähän vähemmän ja joillakin hitusen enemmän. Jos ihminen ja kahlaajalintu vierekkäin kahlaisivat veteen, linnun matka loppuisi alkumetreille ja joskus jopa aivan alkusenttimetreille. Silti ihmistä ei kuitenkaan pidetä kahlaajana, vaikka sillä on kahlaajalintuja paljon paremmat edellytykset edetä rantavedestä kohti ulappaa jalat pohjassa ja pää veden pinnalla. Merikotkalla taas on paljon pidemmät jalat kuin lehtokurpalla eikä se silti koskaan laskeudu kahlailemaan rantavesiin helpon saaliin toivossa, vaan liitelee vetten päällä ja tarkoilla silmillään etsii hopeaisen kalan selkäruodon ja tähtää kyntensä kalan herkullisiin, rapeisiin lihoihin.
Pihalinnut räpiköivät joskus lätäköissä ja viskovat siivillään kuin vallattomat lapset vilvoittavassa vedessä. Rastaan jalat yltäisivät monestikin vesilammikon pohjaan saakka, muttei se koskaan kävele lätäkköjen yli kuin ihmislapsi hyppelehtien. Se pohjaa itsensä lätäkköön ottamatta askeltakaan ja kuin roomalaisen se makoilee mahallaan pienessä kylpylässään ja nauttii elämästä. Ei ole rastaasta kahlaajaksi, vaikka sen jalat siihen mahdollisuuksia tarjoaisivatkin.
Kahlaajien kävelyvauhti on hyvin verkkainen. Vedessä astellaan kuin näyttelijät punaisella matolla arvokkaasti jalkoja reilusti nostellen. Voisi ajatella kahlaajalinnun joskus heittyvän leikkimieliseksikin ja juoksentelevan rantavedessä kuin riemua täynnä oleva lapsi lätäkön poikki. Mutta sellaiseen ei arvokas kahlaaja koskaan alennu. Katse tiukasti veteen suunnattuna se astelee kuin raivaaja miinakentän yli. Se ei ole leikin asia.
Niin on luonto järjestänyt lintujen elämän oikealle mallilleen. Toiset köllöttelevät vedessä ja keinuvat aalloilla mitään tekemättöminä kuin lastut laineilla. Töppöjalkaiset lentelevät puusta puuhun ja ovat kehittäneet tarttumakyntensä sellaiseen iskuun, että kovastakin vauhdista saavat pitävän otteen hennoista oksista. Kun taas perimän ja syntymän ihme onkin kasvattanut jalat puussa pysymättömäksi ja sähkölangoille kelvottomiksi, on ruoka löytynyt matalista rantavesistä. Ja jottei sierain olisi jokaista suupalaa hakiessa veden alla, on myös kahlaajan nokka kasvanut käteviin mittoihin aivan valehtelematta. Totta se on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti