Kun lapsena istuin kotirannan kivikoilla naapurin kossien kanssa seuraamassa pikkukalojen, partamarrien uiskentelua, saatoin moniksi minuuteiksi jäädä paikalleni ihastelemaan mustaa kalannahkaa, ohuita poskikarvoja kuin minikokoisen mursun viiksiä. Tai kun kyläjuhlien aikaan talolliset valjastivat hevoset rillujen eteen ja ylväinä ja varmasti myös ylpeinä ajoivat kirkonkylän koivukujaa, ihastelin kärryjen puurattaiden kolinaa, hevosten kavioiden pehmeää lopsahtelua hiekkatietä vasten, mustiin pukeutuneita miehiä, komeita hattuja ja kiiltäviä nahkasaappaita ja koreissa kansallispuvuissa matkustavia maatalon emäntiä.
Saatoin aivan rauhassa keskittyä kaikkeen näkemääni. Tarkkailin ihmisten ilmeitä, käsien liikkeitä suitsilla, huivien lepatusta kesätuulessa. Kuuntelin pitkän hevosletkan moninaisia ääniä, hevosten korskahduksia, suitsien hiljaista läimettä hevosen kylkeen, aisakellojen kilinää. Ihmiset kommentoivat, nauroivat, juttelivat, vertailivat hevosia ja rattaita, muistivat juttuja kuka mistäkin isännästä tai emännästä tai hevosesta. Pieniä palasia siellä täällä silmille ja korville ja hajuaistille, kokonaisuus ehyenä, ohikiitävänä kuvana kehittyäkseen muistoiksi ja mielikuviksi.
Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden ja mestaruutta juhlittiin Helsingin Kaisaniemessä yli 40.000 ihmisen voimin. Ohjelmaa riitti moneksi tunniksi, tulisuihkut nousivat taivaalle, serpentiinit kietoutuivat ihmisten ympärille, musiikki soi, laului raikui, konfettisade peitti maan ja sankarit näyttivät sankareilta, mestareilta, jättiläisiltä ja yksi oli ylitse muiden: MÖRKÖ. Salamavalot välähtelivät, videovalo paloi. Suuri osa neljästäkymmenestätuhannesta ihmisestä katsoi valtavaa kansanjuhlaa kännykkäkameran kautta. Himerä näyttö välitti omistajalleen vain pienen osan tapahtumasta ja yhtä pieni ja vaatimaton näyttö toisti saman juhlan kotona suppeana kuvana ja epämääräisenä äänenä.
Kamerasta on tullut ihmisen silmä, ylimääräinen verkkokalvo. Ei enää malteta keskittyä itse tapahtumaan sellaisena kuin se elävänä ympärillä liikkuu ja kuuluu, vaan katsotaan kameran näytön kautta kuin peläten, että kaikki muuten katoaa. Aivan kuin muistot eivät enää yksin riittäisi, vaan pitää saada autenttinen dokumentti tilanteesta. Ehkä minunkin lapsena näkemäni hevoset olisivat paljon vaatimattomampia ja pienempiä, ehkä kärryt huonokuntoisempia ja emäntien vaatteet kuluneempia videokuvassa kuin ne nyt pelkissä muistoissani ovat.
En kuitenkaan haluaisi vaihtaa vuosikymmenten aikana värittyneitä muistikuvia kameran näytön läpi nähtyyn kuvaan, joka pysyy aina samana. Se ei koskaan näytä, mitä kuvan ulkopuolella tapahtui juuri sillä hetkellä. Kun suitset läiskähtävät hevosen lautasille, kun puinen, metallirenkaalla päällystetty ratas narskuu hiekkatien kiviin, kun huivi lepattaa, kun isännän saapas kiiltävänä ja koreana viestii vauraudesta, rajattu kuva jättää välttämättä jotakin tärkeää ulkopuolelle. Se jättää ulkopuolelle sen kaikista parhaan - mielikuvitellun, kullatun, ainutlaatuisen, omin silmin tallennetun, alati muotoaan muuttavan muiston.
