Talvisodan henki ja aikamiehet

Juuri tällä hetkellä 70 vuotta sitten talvisotaa on käyty kolme tuntia 50 minuuttia. Suomen ja Neuvostoliiton rajalla on kuollut satoja, ellei tuhansia nuoria miehiä. Jonkun unelmaa oltiin käynnistämässä, toisten unelmat olivat sortuneet kasvoilleen itäsuomalaiseen lumihankeen. Noissa aamuhämärän huuruissa alkoi syntyä vuosikymmenten jälkeen uusi, isänmaallinen henki, yhteishenki, talvisodan ihme. Unohdettiin menneet, parin vuosikymmenen takaiset vihat ja kaunat veljeä ja naapuria vastaan, unohdettiin valkoiset ja punaiset nauhat, unohdettiin hallaisat puheet ja teot.
Kahvikupit kilisivät, sanomalehdet ratisivat, miehet puhuivat, ottivat kantaa. Seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin, lukuisia sodasta kirjoitettuja kirjoja ja lehtiartikkeleita myöhemmin meillä oli itse kullakin omanlainen kuva tapahtumista, noista 105 päivästä Suomen talvessa 70 vuotta sitten. Mitä tehtäisiin tänä päivänä? Olisiko meistä kaupunkilaistuneista ihmisistä enää tätä maata puolustamaan? Tai meidän pojistamme?
Kyllä olisi! Vähissä ovat tässäkin maassa ne nuoret miehet, jotka osaavat metsissä kulkea kuin esi-isänsä vuosikymmeniä sitten. Mutta mieli on isiltä peritty. Kyllä se nopeasti oppisi metsäpolut, joentörmät, kurut, kylätiet... Nykymiehen tahtoa puolustaa maataan ei saa epäillä. Se on isien haudoilla ilkkumista.

Tule juhlimaan, isoveli ja voita miljoona

Tekisi mieli järjestää juhlat, sellaiset yleiset, johon kaikki voisivat tulla. Tekisi mieli kutsua sinne hyvät ystävät ja tutut ja puolitutut ja vähän oudommatkin. Ihan vaan juhlimaan ja hauskaa pitämään.
"Soita numeroon 010101 heti. Sinulla on vielä minuutti aikaa. Jos tiedät, mikä on Suomen pääkaupunki, voit voittaa 10.000 euroa. Ja viikon päästä summa on kasvanut miljoonaan. Mutta silloin ei enää Helsinki (uuuupsssssssshit)riitä, vaan sinun pitää tietää, mikä oli Suomen pääkaupunki ennen Hellsinkiä. Wauuuuuuuuu. Jeeeeeeeeee. Soita heti. Sinulla on vielä kolkytsekkaa aikaa. Nyt heti luuri käteen ja rahaa tulee. Ajattele, miltä tuntuu voittaa miljoona. Musta se on sairaan iso kasa rahaa. Siis mikä on Suomen helsinki eiku mikä on Suomen pääkaupunki ja nyt nopeesti vaan sieltä sohvalta ja jääkaapilta soittelemaan tänne ja ssiiikaaaasuuuuri setelinippu oottaa just sua plääääääääääh ja hengästys..."
Tekisi mieli järjestää juhlat. Ja järjestänkin. Mutta en jaksa höpöttää asiasta puolta tuntia ja laittaa tuhatta tekstiviestiä ja vakuuttaa, että juhlissa on kivaa ja nastaa ja jos tuut, voit voittaa vaikka mitä. Miksi juhliin ei enää tulla, jos kutsu toimitetaan juhlijoille vain kerran niin kuin ennen tehtiin? Miksi pitää sama asia toistaa joka päivä parin viikon ajan, että ihmiset uskoisivat. Minähän olen mainosmies. Kyllä minun se pitäisi tietää. Se on telkkarin vika. Se on telkkarin nujerruskampanjaohjelmien vika, että ihmiset passivoituvat valmiiksi purrun puuron nielentään.
Tekisi mieli järjestää juhlat. Ja järjestänkin. Mutta olen siellä ihan yksin yhden tekstiviestin kampanjalla.

Sähköisiä sähköisiä

Eloisasti liikkuva, rytmikkäästi kulkeva, räiskähtelevän letkeä mies saattaa hyvinkin olla sähköinen isä, elohiiri, energiapommi, myslisuklaatiivistejuoma. Kun vietetään isäinpäivää marraskuun pimeässä ja kun teitten varsilla vilkkuu ja poksahtelee, ei pidä säikähtää. Siellä kulkee vain lauma sähköisiä sähköisiä yhteiselle lounaalle.

Ympärillä on vain voittajia

Jos maailmassa ei olisi opittu kilpajuoksua, täällä eläisi vain yksi eläinlaji eikä se olisi ihminen. Se olisi suurin koskaan elänyt lihansyöjä. Sen esi-isistä ei ole jäänyt maapallolle minkäänlaista todistetta, ei fossiilia, ei luunmuruja, ei jälkeä laavaan, ei kiveen. Se ei olisi minkään joskus eläneen otuksen näköinen, ja siksi sitä onkin mahdoton kuvata.
Sillä hetkellä, kun ensimmäinen elävä olento keksi juosta toista elävää olentoa karkuun, alkoi maailma kehittyä sellaiseksi kuin se nyt on. Nopeimmat juoksivat hitaampia karkuun ja älykkäimmät osasivat jopa karata ja piiloutua, jos olivat saalistajiaan hitaampia. Tarve kehitti mitä erilaisimpia systeemejä pelastautua tai voittaa kilpajuoksu. Kun katsoo ympärilleen, näkee siis vain voittajia.
Maailman nykytila perustuu pelkästään kilpailuun, kilpajuoksuun kaikkea vastaan eikä se pääty koskaan. Kun härkä veti ensimmäistä nelikulmarattaista vaunua, joku halusi kiivaasti ohi ja hioi kulmat rattaista pois;-) Kun lintu lensi ihmisen ohi, tämä halusi vielä paremmaksi ja kehitti itselleen siivet, hyppäsi vuorenrinteeltä ja kuoli. Näin huimimmat ja tyhmimmät karsiutuivat järkiään pois ja vain ne, jotka todella oppivat lentämään, selviytyivät. Tästä voisi äkkipäätään päätellä, että lentäjät ovat evoluution huipulla. Itsekin olen siis melko korkealla, koska olen liitovarjoilija ja laskuvarjohyppääjä. Ehhehhehheh.

Poro ymmärtää lantalaisen kiireen

Ajelin sunnuntaina puolilta päivin Sodankylästä Rovaniemelle päin sallittua satasta. Luonto helmeili puhtaan valkoisena parin asteen pakkasessa, ja aurinko värjäsi taivaalle kultaisen kehrän. Tie oli suora ja leveä ja... poronhoitoalueella. Lantalaisena ei aina muista, että tienvarsien aitauksissa olevat porot ovat vain ikään kuin symboleja yhteydestään ihmiseen. Poro on kuitenkin vapaa vaeltamaan sinne, minne sitä huvittaa - vaikkapa vilkkaasti liikennöidylle maantielle.
Luonto on keksinyt värittää poron melko mukavasti luontoon sopivaksi. Se on lumitaustaa vasten lumivalkoinen, vähän naavainen tai jäkäläinen kuin kulkemansa maasto.
Näin muutaman kymmenen metrin päässä komean hirvaan ja sen vierellä keikkasi vaadin mitä lie mielessä. Painoin jarrua. Normaalisti jarrut alkavat rutista, mutta nyt vain renkaat lukkiutuivat. Vauhti ei paljoa hidastunut, kun auto luisti jäänliukkaalla tiellä. Sanoin vain mielessäni: "Pysykääpäs poroset siinä, missä nyt olette. Minä yritän ajaa tuosta teidän keskeltänne, kun en muutakaan voi." Ja siitä auto sujahti kahden rauhallisen Lapin elävän välistä kuin mitä luonnollisin reitti olisi. Ei paljon muuttanut kumpikaan asemaansa. "Lantalainen siinä taas kaahaa! Minä hänelle hyppimään, pyh." Onneksi ymmärsi poro lantalaisen kiireen eikä itse samaan sortunut. Ei tarvinnut kummankaan suotta toisiinsa törmäillä.

Konkurssipesän lakimies

Soitin tänään yritykseen, joka oli haettu konkurssiin. Puhelimeen vastasi konkurssipesän lakimies.
Lentokoneessa kuuluu joskus pelottavia ääniä, ääniä, joita ei halua kuulla tai joita ei koskaan kaipaa. Kun laskutelineet kolahtavat sisään, kuuntelen poikkeuksetta mahdollisia jälkikaikuja. Tai kun matkustan laivalla talvisaikaan ja jäät ryskyvät laivan kylkiin, äänet ovat kesävesiveneilijälle täysin vieraita ja niiden ontto kumina raastaa mielikuvitusta ja nostaa adrenaliinin korkkiin asti.
Pimeänä talvi-iltana pakkasen kovettamalla hangella kuuluva matalan kumea suhiseva humina saa minut pyörähtämään ja tarkistamaan kaikki ilmansuunnat jalkojenjuurista horisonttiin asti. Kun lumi irtoaa kovettuneesta kuoresta ja putoaa maahan, tuo ääni on aavemaisen pelottava.
Kun soitin tänään yritykseen ja minulle vastasi konkurssipesän lakimies, kuulin laskutelineiden kolahduksen, jäiden kumahtelevan ryskeen laivan rautakylkiin, humahtavan hangen kummitusmaisen huokauksen.

Voi kun se taas riesan lykkäis

Näin vuoden pimeimpänä aikana tulee mieleen tositarina Lapista. Siellähän on aina osattu elää luonnon ehdoilla. Kun on kesä ja valoisaa, tehdään työtä ja harrastellaan. On pitkää päivää aikaa tehdä ja puuhastella yhtä ja toista hyödyllistä ja hyödytöntä. Ja kun kaamos pudottaa harmaanmustan villapeitteensä nukkujan niskaan, elämä pysähtyy uutta voimaa keräämään, tasaantumaan ja rauhoittumaan. Mutta tulee miehelle aika, ettei enää niin jaksa touhuta ja vääntää ja kuluttaa voimia joutavaan. Olisi mukava vain pötkötellä ja imaista piipullinen, jolle sellainen maistuu, hörpätä kuksallinen nokipannusta, naida napsauttaa harvakseltaan, milloin sattuu sellainen mieliteko hämärissä mieleen muistumaan.
Niinpä katsoi jo iltapäivästä ehtooseen ikääntyvä Aslak kaamoksen jälkeisenä ensimmäisenä päivänä sängynpohjalla maatessaan, kuinka aurinko vaivaisesti nosti päätään ja kaljunsa kumotti taivaanrannassa:
"Jo vain se tuosta saatanasta taas riesan lykkää."

Viisaita miehiä

Muistan lukeneeni jonkun isän pojan sanoneen kutakuinkin näin:"Jos olisin nuorena tiennyt, miten viisas isäni on, olisin seurustellut ja keskustellut hänen kanssaan paljon enemmän." Minä muistan omasta varhaisnuoruudestani myös kaksi viisasta miestä, joiden viisauden ymmärsin vasta paljon myöhemmin. Kirjoitan nyt molemmista imperfektissä, koska toisesta en nykyisin mitään tiedä ja toisen tiedän kuolleen auto-onnettomuudessa.
Toinen näistä miehistä oli Juhana Malkamäki, uskonnonopettajani. Hänellä oli tapana puhuessaan kostuttaa huuliaan nopeasti kieltä näyttämällä kuin lisko ikään. Vertaus on huono henkilölle, mutta hyvä kuvastamaan tilannetta. Luokallani oli muutama poika, jotka halusivat ja osasivat keskustella. Koska minulla tietyistä syistä on paljon luokkakavereita, seuraavat henkilöt olivat kuka milläkin luokalla luokkakaverina, mutta kuitenkin aina mukana osallistumassa keskusteluun, kun sellainen aikaan saatiin: Esko Mitronen (nyk. Mitrunen), Visa Vilkuna, Ari Mannila, Paavo Ojala... Olihan meitä ja mielipiteitä. Usein sovimme jo tunnin alussa, että höynäytettäisiin Malaka juttelemaan, jotta tunti kuluisi rattoisammin kuin vaikka islamin kulkua seuraamalla. Ja aina saatiin Juhana Malkamäki lankaan ja keskustelu käyntiin. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, että kävikin aivan päinvastoin. Malkamäki osasi viedä keskustelun aina asialliseen ja opettavaan, kehittävään suuntaan. Jos on kuunteleminen hyvä tapa oppia uusia asioita, keskusteleminen hyvässä seurassa kehittää myös omaa ajattelua.
Nivalan yhteiskoulun rehtori Eero Laukkanen oli auktoriteetti, jonka sanaa uskottiin ja jonka puhuttelua sekä pelättiin että arvostettiin. Muistan, etteivät nuo puhuttelut olleet pelkkää nuhtelua, vaan niissä oli paljon kasvatusta, opetusta, kannustustakin. Aika usein hänen edessään seisoin milloin mistäkin syystä, mutta koskaan hän ei minua hyljännyt. Kun sitten tietyistä syistä erosin lukiosta, tapasin hänet muutamaa viikkoa myöhemmin postin edustalla. Hän otti minua olkapäistä kiinni ja pyysi tulemaan takaisin. Hän tiesi eroni syyn hyvin. "Kyllä me se asia saadaan järjestykseen." Niin hän sanoi. Muistan vastanneeni, ettei sitä asiaa saada järjestykseen enkä mennyt takaisin.
Vuosia myöhemmin taas huomasin, kuinka viisas mies hän oli ja kuinka paljon minua paremmin hän tiesi, että asioita voisi järjestellä. Mutta nuoruuden ehdottomuudella en häntä juuri uskonut. Monta kertaa silloinen päätös on kaduttanut jälkeenpäin. Kannattaisi aina kuunnella viisaita miehiä.

Englantilaiset ovat herrasmiehiä

Australian pääministeri pyysi julkisesti anteeksi lapsilta (nyt jo vanhuksilta), jotka oli tuotu Englannista Australiaan mukamas saamaan hyvää hoitoa ja rakkautta ja turvaa. Mutta kuinkas olikaan käynyt. Oli käynyt niin kuin aina ihmiselle käy ahneuden markkinoilla. Nuo vähäosaiset lapset olivat joutuneet kuka minnekin hyväksikäytettäviksi ja orjiksi, kiusattaviksi, rääkättäviksi, satutettaviksi, loukattaviksi...
Maailmalle kerrottiin, kuinka Englannin vauras kuningaskunta pitäisi omistaan huolta ja alkoi siirtää vähävaraisten ihmisten lapsia ja orpoja Australiaan hyviin perheisiin sijoitettaviksi. Mutta noista lapsista tulikin orjia ja kiusattuja kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin. Hyvin harva jos kukaan pääsi luvattuun turvaan ja yltäkylläisyyteen. Nyt myöhemmin on tullut julki, ettei alunperinkään ollut tarkoitus tarjota noille lapsiparoille hyvinvointia, vaan heidät tarkoitettiinkin kasvatusmulleiksi, karjaksi, josta kasvaisi vuosien saatossa Australian siirtomaahallitsijoille halpaa työvoimaa. Enempää minun ei nyt kannattane asiasta sanoa. Englantilaiset ovat herrasmiehiä.

Maatalousneuvotteluja

Kävimme aamusella tiukan maatalouspoliittisen neuvottelun Häggmannin kahvilassa. Monet arvostelivat suomalaisten osapuolten olleen lepsuja eurooppalaisessa neuvottelupöydässä, kun olivat antaneet periksi sitä ja tätä. Mutta aivan hulluksi ei suomalainenkaan maatalous ole toki mennyt: pellot kasvavat viljaa, lehmät lypsävät, mullit pulskistuvat, kanat munivat ja lampaat villaantuvat lihaisiksi viuluiksi, siat turpoavat potkimatta joulupöytään. Ja metsä se vasta kasvaakin.
Ison ja pienen välinen neuvottelu (Euroopan unionissakin) on aina vähän vaikea. Kovin helppo se ei voi olla jo lähtökohdistaankaan. Sen halusin todistaa aivan pienellä esimerkillä.
Pöydässä istui maatalon isäntä, nyt jo eläkkeellä oleva, mutta aktiivisesti vielä mukana taustapoliitikkona ja mielipidevaikuttajana. Kysyin, paljonko hänellä on maata. Hän kertoi joskus olleen viljeltynä 20 hehtaaria. Minulla taas on maata ainoastaan talon alla reilu 3000 neliömetriä. Suhteet neuvottelulle ovat siis lähes yhtä edulliset kuin vaikkapa Suomen ja Saksan tai jonkin muun suuren eurooppalaisen maataloustuottajamaan välillä EU-pöydässä. Istuin miehen viereen ja aloitin neuvottelut.
- Anna satanen.
- No minäpä annan. Mutta eihän minulla olekaan täällä lompsassa yhtään käteistä.
- No anna tuo pankkikortti ja tunnusluvut.
- No enhän minä nyt hyvänen aika niitä anna.
Neuvottelut jumittuivat heti alkuunsa. Tiesin, etten saisi siis tuota pankkikorttia tunnuslukuineen saati sitten sitä satasta, kun ei sitä ollut tai ei haluttu antaa. Nousin siis neuvottelupöydästä. Pois lähtiessäni pyysin isäntää laittamaan myöhemmin tililleni pyytämäni satasen, kun sellaisen saisi.
- Katsotaan.
Joten ehkäpä hän jonakin päivänä tarjoaa kahvit. Ja edellispäiväistä pullaa.

Valtio onkin ovela veijari

Lankomies, Koutosen Hanski, metsästäjä ja eränkävijä Jumalan suuresta armosta, kertoi mielenkiintoisen asian metsäneläinten omistussuhteista - siis kuka ne eläimet sitten loppujen lopuksi omistaakaan. Ja viisaasti on valtion lakimies kynäänsä pyöritellyt ja pitkään ja hartaasti asian ympärillä ja päällä ja sivulla ja vieressä istunut. Ja tähän malliin on sitten asian pohdiskellut.
Elävä metsäneläin, riista ja peto, kotka, hirvi, susi, karhu, ahma, ilves, peura ja mikään muukaan ei ole kenenkään omaisuutta. Ja kun eläin ei kuulu kenellekään, ei siitä kukaan joudu vastuutakaan periaatteessa kantamaan. Jos hirvi syö viljat ja männyntaimet, ei kenenkään tarvitse maksaa kenellekään. Mutta kun eläin tapetaan, siitä tulee valtion omaisuutta.
Kun ajan autolla ja törmään hirveen, tuo hirvi ei ole kenenkään juuri sillä törmäyshetkellä eli valtio ei siitä ainakaan ole vastuussa. Mutta heti, kun tuosta hirvipolosta henki irtoaa, siitä tulee valtion omaisuutta ja lihojen arvo pitää tilittää valtion kassaan. Törmäyksen aiheuttamat vahingot korvaa sitten vakuutusyhtiö. Omistussuhde muuttuu juuri sillä kuoleman karmealla hetkellä, mutta vastuusuhdetta ei ole kummassakaan tapauksessa. Hmmmm. Mutta entäpäs jos hirvi juoksentelisi korkealla kalliolla ja jyrkänteellä törmäisi täydessä vauhdissa puuhun ja kuolisi ja tipahtaisi kuolleena ajoradalla liikkuvan auton katolle. Ehhehhehhe. Mitenkäs sitten suu pantaisiin valtion konttorilla? Ehhehhehheh.
Mennäänpäs taas sinne ravintolavaunuun. Katsellaan ruokatiskiä. Kaikki on kuollutta ja kelmussa. Ei käy syöminen valtion pöydässä korvauksetta. Juuri tuon valtion lakimiehen oveluuden takia ravintolavaunuissa ei ole elävien kalojen ja kilpikonnien saati kanojen ja lampaiden altaita ja aitauksia. Joku kuitenkin yrittäisi elävältä syödä, kun ilmaiseksi saisi.

Suullinen esitys tai sen tapainen

Haapajärven Kauppaoppilaitoksen edesmennyt rehtori Harald Lindblom sanoi oppilailleen: "Te olette kuin hiomattomat timantit." Tuolla hän mahtoi tarkoittaa lievästi huolimattoman ulkokuoren alla asustavaa kehityskelpoista ihmistä. Niin luulen.
Kävin eilen pitämässä markkinointiviestinnän oppitunnin tai luennon parturi-kampaajiksi valmistuville. Menin luokkaan suurin odotuksin ja moniin kiperiin kysymyksiin valmistautuneena. Luokassa oli parisenkymmentä nuorta naista, suurin osa alle 20-vuotiaita. Sanoin päivää, mutta tytöt vain istuivat tuoleillaan ja näpyttelivät tekstiviestejä tai juttelivat keskenään. Osa makoili pulpetissaan väsyneenä.
Olin todellakin hämilläni. Nämä ihmiset valmistuisivat parin kuukauden sisällä palveluammattiin, mutta heiltä oli noiden opiskeluvuosien aikana jäänyt oppimatta kaikista tärkein. Asiakaspalvelu.
Pyysin laittamaan puhelimet vähäksi aikaa syrjään. Tekstiviestin voisi lähettää sitten tunnin loputtua. Aloimme jutella asiakaspalvelusta markkinointiviestinnän sijaan. Onhan myös puhe ja käytös viestintää jos mikä. Kysyin opettajalta, onko opetussuunnitelmassa erikseen asiakaspalveluun kouluttavaa tai sitä sivuavaa oppiainetta. Eipäs ollut. Tytöt kertoivat, että heillä oli ollut jokin suullinen esitys tai sen tapainen joskus... Kukaan ei muistanut, milloin. Ja heidän pitäisi parin kuukauden päästä ottaa vastaan se aivan ensimmäinen, oma asiakas. Huh.
Ehdotin, että he voisivat demonstroida asiakastilanteita ja näin opetella palvelemaan tulevia asiakkaitaan. Minua katsottiin hämmästyneinä: Voi eikä!
Halusin puhua heidän tulevasta työstään ja sen tärkeydestä. Onhan parturi tai kampaaja hyvin monelle ihmiselle ehkä ainoa käsinkoskettava kontakti. Joku voi herätä aamulla aivan tyhjässä kodissa. Siellä häntä ei kukaan kosketa, ei puhu. Kun tuo ihminen menee kauppaan, hänelle ei kukaan puhu eikä kukaan häneen koske. Mutta hän käy kuitenkin kuukauden, parin välein leikkauttamassa hiuksensa ja silloin jonkun ihmisen kädet pesevät hänen hiuksiaan, koskevat päänahkaan. Koskevatko häneen vain pelkät kädet vai onko hän jonkun ihmisen palveltavana? Minusta tuo asia ei ole yhdentekevä. Tuota kahdenkeskistä kontaktia ei voi sivuuttaa yhdellä suullisella esityksellä tai sen tapaisella joskus...

Kuka maksaa metsänomistajalle hirven hiukapalan

Valtio omistaa metsän riistan, ainakin sen arvokkaan, luvallisen. Kun metsämies lähtee hirveä pyytämään, pitää maksaa valtiolle luvasta pyytää hirvi. (Mitähän pyytämistä se hirven ampuminen on, kysyn vaan. Jos minä menen pyytämään naapuria iltakahville losauttamalla häntä hirvikiväärillä kylkeen, se on ampumista, murha. "Tulisitko kahville?" Tuo on pyytämistä.)
Mutta kenenkäs mailla se valtio sitten noita omistamiaan eläimiä ruokkii? Osin omissa metsissään se antaa hirvien ja karhujen ja susien ja ilvesten syödä ihan vapaasti, mutta aivan yhtä vapaasti nuo nälkäiset otukset syövät myös kaikkien muiden omistamissa metsissä. Mustikat ne popsivat nälkäisiin suihinsa. Menevät siinä puolukat ja hillat, sulavat suurissa mahoissa sienet ja pieneläimet, monesti vähän suuremmatkin. Mutta eipä vain valtio maksa ruokarahaa noista ahmateista yksityisille metsänomistajille. Jos syö hirvi männyntaimen, saattaa pieni korvaus kilahtaa metsänomistajan kassaan, mutta kukaan ei korvaansa lotkauta niille tuhansien eurojen arvoisille marjamättäille, herkkusienille ja Lapin soiden hilloille. Jonkinmoinen bonussysteemi olisi kehitettävä kaikkien eduksi.
Kun metsästäjä ostaa hirvenkaatoluvan, hänen pitäisi saada hirven painon mukaan kaatamastaan hirvestä palautusta, metsänomistajan bonusta. Mitä lihavampi ja painavampi hirvi, sen suurempi olisi bonus. Onhan jokainen hirvikilo tavallaan metsänomistajan mailta syötyä massaa. Eikö muka toimi? No. Sitten kai meillä kaikilla on oikeus mennä vaikka valtion omistamassa junassa ravintolavaunuun syömään noin niin kuin läpikulkumatkalla. Vähän voisimme korvausta maksaa esimerkiksi oluesta (olkoon se vaikka niitä männyntaimia). Kaikki muu (kahvit, pullat, limonadit, suklaat, karamellit, lohileivät, lihapullat muusilla...) olisivat pelkkää aluskasvillisuutta, jota voi huolettomasti massutella ja niillä mahaa kasvatella.

Myyjä myy

Olen jostakin lukenut, että myyjä on sellainen henkilö, joka myy jotakin tuotetta tai palvelua sitä haluavalle, etsivälle ja tarvitsevalle. Ja olen omakohtaisesti joskus kauan sitten kokenut, että rahastaja on sellainen henkilö, joka rahastaa ennalta sovitun summan esimerkiksi matkasta jollakin jonnekin - vaikkapa veneellä tai linja-autolla. Nyt noita rahastajia ei enää ole ainakaan linja-autoissa. Veneillähän Suomessa ei ole kuljettu miesmuistiin ja se on tässä tapauksessa pidempi aika kuin tiliväli. Ja junissa heitä taas kutsutaan konduktööreiksi.
Rahastajia ei siis ole. Väärin. Kaikki rahastajat ovat siirtyneet autokauppoihin. Olen nyt kaksi vuotta yrittänyt ostaa auton. Tai vaihtaa ja ostaa ja olen tuosta jo aiemminkin kirjoittanut. Menen siis autokauppaan ja esitän asiani. Rahastaja tulee tervehtimään minua ja esittelee minua kiinnostavan auton. Koeajan tai monesti en edes koeaja autoa. Useimmista uudehkoista autoista näkee jo päällepäin, että ne ovat hyviä. Rahastaja kertoo hinnan ja minä teen yleensä vastatarjouksen niin kuin kauppatilanteissa on tapana. Ja siihen se sitten jää. Rahastaja vaikenee lopuksi elämäksi eikä mitään tapahdu. Jos autokaupassa olisi automyyjä, hän myisi minulle melko lyhyen, asiallisen keskustelun jälkeen auton ja me molemmat olisimme luultavasti hyvin tyytyväisiä. Mutta autokaupan rahastaja ei myy autoa. Hän olettaa, että asiakas ilman muuta ostaa ja maksaa juuri sen, mitä myyjä pyytää. Ja jos ei maksa, puhe jää siihen. Ei synny myyntitapahtumaa. Rahastaja puhuttelee minua kuin en ymmärtäisi kaupanteosta yhtään mitään. Kyllä minä jotakin ymmärrän. Olen vuosikymmenet elättänyt itseni yrittämisellä, myymällä omaa palveluani.
Jos kauppaan tulee ostoHALUINEN asiakas, ei häntä saisi päästää ulos ilman, että hänen kanssaan on keskusteltu perusteellisesti. Jos kauppaa ei ole syntynyt, on otettava selvää, miksi sitä ei ole syntynyt. Mutta tuo MIKSI KAUPPA EI SYNNY -kysymys ei ole tähän mennessä kiinnostanut yhtä ainoaa autokaupan rahastajaa moneen vuoteen. Siunaan sen päivän, kun tapaan ensimmäisen automyyjän. Ja lupaan kirjoittaa hänestä ylistävän virren tähän blogiin nimineen päivineen.

Keskeneräinen maailma

Kun kovakuoriainen syntyy eli siis valmistuu kovakuoriaiseksi, se vain kävelee lukuisilla jaloillaan johonkin koloseen ja kas: kotona ollaan. Tai kun perhonen muljahtaa toukankuorestaan ja kuivattelee siipensä, lehahtaa lentoon ja istahtaa kukkaselle, sekin on kotonaan siinä, missä nyt sattuu kulloinkin olemaan. Mutta entäs meillä? Höh.
Synnyt ja siinä olet avuttomana ja muiden hoivattavana liki parikymmentä vuotta. Seuraat hämmästyneenä ja toimettomana, miten äitisi ja isäsi keräävät ja kasaavat omaisuutta, jotta voisivat jonkinlaisen kömmänän kodiksi laittaa. Ollaan vuokralla ja asutaan kerrostalossa ja rivitalossa ja osakkeessa ja omakotitalossa. Miksi ei vain heti synnyttyämme nousta seisomaan ja kävellä omaan koloseen ja kotiuduta? Ei käy se laatuun, kun on
a. kylmä
b. kuuma
c. märkä
d. pimeä
e. liikaa valoa

Kovin on keskeneräinen tämä maailma ihmiselle tai sitten ihminen on jäänyt kovin keskeneräiseksi tähän muille niin valmiiseen maailmaan. Koti? Se on paikka, jossa on turvallista ja lämmintä. Miksikähän sitten juuri ihminen on luontaisesti ilman sitä, vaikka se luomakunnan avuttomimpana olentona sitä juuri kaikista eniten tarvitsisi? Miksi sienet ovat niin pieniä, ettei ihminen mahdu niihin asumaan. Miksi kivenkolot ovat niin ahtaita ja epämukavia, ettei ihminen niihin voi kömpiä asumaan? Miksi puut ovat niin ohuita, ettei niihin voi koloutua kotia pitämään?
Kyllä on evoluutiolla vielä tekemistä, sanon minä.

Syntiä on mukava muistella

Ortodoksipapin luokse tuli vanha, hampaaton mummo synnintunto selkää entistäkin enemmän kyyryyn painaen. Mummo halusi tunnustaa nuoruutensa hairahduksen, kun tunsi taivaan porttien jo helisevän auki lukostaan. Hän kertoi papille yksityiskohtaisen tarkasti, mitä oli tullut tehneeksi virkeinä nuoruuden päivinä. Pappi lupasi vanhukselle synninpäästön. Muutaman päivän kuluttua muori tuli takaisin ja halusi taas tunnustaa erheensä ja poikkeamisensa kaidalta polulta ja tarinoi entistä yksityiskohtaisemmin samat synnit. Pappi lupasi, että synnit on poispyyhitty ja iäksi unohdettu ja vanhus voisi mennä hyvillä mielin kotiinsa.
Kun muori oli viidennen kerran käynyt kertomassa aina vain värikkäämmin sanakääntein syntinsä papille, tämä kysyi, eikö vanhus muistanut jo nuo synnit moneen kertaan tunnustaneensa.
- A vot mie tuon tiijän. Mut teijä kans on tuota niin ylen äijält tsomaine muistella.

Kyllä Hannu uskaltaa

Keskustelu puolesta ja vastaan virisi vilkkaana viinereiden maistelun lomassa aamutuimaan kahvipöytäpalaverissa. Useimmat eivät uskoneet, mutta minä uskon vieläkin - nojapyörään.
Nivalan yrittäjäpalkinto oli tänä vuonna päätetty antaa Savenmaan perustajalle, Pihlajamaan Hannulle. Hannu tietää aivan varmasti, mitä yrittäminen tarkoittaa. Ja tuskinpa kovin moni mies on tuonut katukuvaan yhtä monta uutuuden villitystä kuin Hannu. Jo vuosikymmeniä sitten ala-asteikäiset hankkivat potkulautoja Hannun maatalouskaupasta siihen tahtiin, ettei niitä juuri enempää olisi kylän raitille sopinut. Ja nyt on sama vauhti ollut vuosikausia mopojen kanssa.
Nyt sitten on ihmetelty jo useiden kuukausien ajan matalalla matavaa valoefektiä pyöräteillä. Mikä kumma oudokas se siellä maata myöden matelee? Mr. Möreä-ääni, Pihlajamaan Hannu siellä seljällään maaten poljeskelee pitkin teitä rennossa asennossa melkein nukkumasillaan.
Nuo Hannun kauppaamat nojapyörät eivät vielä ole kovin laajaa suosiota saaneet, mutta ajoasento näyttää varsin mukavalta. Siitäpä keskustelimme aamusella. Suurin osa pöytäkunnasta oli sitä mieltä, ettei tuosta härvelistä suurta menestystä tule koskaan. Hintaa pidettiin liian korkeana. Minä taas olin toista mieltä. Ja samaa mieltä. Hinta on korkea, mutta pyörä varsin mukava ja erittäin hauska ajettava. Olen kokeillut. Joku kysyi, miksei sitten moottoripyöriä rakenneta samanmoisiksi maattaviksi menopeleiksi, jos asento on kerran hyvä. Perustelin sitä motoristien huvittelunhalulla. Onhan selvää, että kun motoristi on pitkän viikonlopun juhlimassa jossakin rallissa mitä erilaisimpien virvokkeiden kanssa, on varsin vaarallista peliä lähteä sitten kotimatkalle makuuasennossa. Nukkumatti tulee melko varmasti.
Vaatii tosin rohkeutta ajella vain muutaman sentin korkeudella maasta. Senhän todistaa jo sekin, ettei maailmassa ole kuin reilu 20 formulakuljettajaa;-) Eivät siihen kaikki kykene, eivät siihen kaikki rohkene. Mutta kyllä Hannu uskaltaa. Ja toinenkin.

Händikäppiä

Ajankohtaisohjelmassa ja myös uutisissa kerrottiin, että tulot tasoittuvat ensi vuonna. Eletään hektistä veropaljastusten aikaa ja nyt akanat erottuvat jyvistä, hyvät huonoista, köyhät rikkaista. Ihan köyhimpien tuloja ei paljasteta, mutta voidaan kuvitella niitten olevan ehkä muutamia tuhansia euroja vuodessa. Suurituloisimmat tienaavat palkkana karvan alle kahdeksan miljoonaa euroa, mutta osa tuosta palkasta on kuulemma bonusta ja hyvänmiehenlisää. (Suurin osa miljoonatuloja saavista on miehiä, ja joukkoon mahtuukin vain kaksi naista.)
Nyt tänä vuonna maailma on vähän mullin mallin ja rahavirrat hippusen verran tyrehdyksissä, joten ensi vuonna suuret tulot putoavat kaikkein eniten. Voidaan siis kuvitella, että nyt kahdeksisen miljoonaa ansainnut saakin ensi vuonna vain kuusi miljoonaa euroa. Hjepl! Sehän on aika paljon tasoitusta. Eihän köyhä tuollaiseen tasoitukseen pystyisi koskaan. Nyt on siis aika laittaa suut suppuun ja alkaa pohtia noita vähäosaisia, jotka joutuvat eniten antamaan tasoitusta, händi käppiä.

Osta hyvä auto

Olen nyt pari vuotta yrittänyt ostaa itselleni autoa, mutta en ole onnistunut yhdenkään autokauppiaan kanssa saattamaan kauppaa päätökseen. Vika on minussa, sen tiedän. Ja se vika on, etten ole suostunut maksamaan sitä ensimmäistä pyydettyä hintaa. Niinpä sitten lakkaan kokonaan ostamasta autoa ja myyn nyt hyvin edullisesti pois tuonkin, jonka omistan.
Osta siis todella hyvä auto. Se on merkiltään Nissan ja malliltaan Maxima QX kolmen litran koneella ja automaattilaatikolla. Maxima on upea, vuoden 2000 -mallinen mallistonsa lippulaiva vaaleine nahkasisustuksineen kaikkineen ja yksi niistä harvoista malleista, jossa on takaspoileri. Autolla on ajettu vain vajaa 150.000 kilometriä ja se on huollettu merkkiliikkeessä vähintään kerran vuodessa ja sen voin todistaa aukottomalla huoltokirjalla. Tällaisesta autosta pyydetään autoliikkeessä vielä noin 9.000-12.000 euroa, mutta jos olet nopea ja isket tämän viikon aikana rahat pöytään, se on sinun 8.000 eurolla. Ajat vain pois ja nautit äänettömästä menosta. Ja tietenkin ymmärrän, jos haluat tinkiä. Niin minäkin teen aina.
Sanomattakin on selvää, että tuossa autossa kaikki toimii sähköllä: ikkunat, etupenkit, peilit...
Että miksikö myyn? No edellä jo sanoin yhden syyn. Mutta todellinen syy on tässä: sinä saat minulta auton edullisemmin kuin autoliikkeestä. Ja minä taas saan autoliikkeestä uuden edullisemmin ilman vaihtoautoa. Näin me kaikki kolme pärjäämme ja olemme tyytyväisiä.