keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Marjapäissään pitkin taivasta

Pihlajapuut värjäävät maisemaa ruskaiseksi ja punaiseksi. Oksat notkuvat runsaista marjatertuista ja puut näyttävät hedelmällisiltä kuin olisivat paratiisin omenista kylläiset. Suuret tilhiparvet lentävät levottomina puusta toiseen, pihlajasta koivuun, koivusta pihlajaan, käyvät kiertämässä muutaman korttelin ja palaavat takaisin yltäkylläisille oksille.

Sanotaan tilhien humaltuvan pakkasöiden palelluttamista pihlajanmarjoista. Lintuja katsellessani muistin ihan ensimmäisen humalani, kun kaverin kanssa joimme mehupulloon laskettua konjakkia Häkkisillan harvalautaisella kannella. Iloisina ja huolta vailla juoksimme sitten helmikuisilla kantohangilla illan pimeässä. Kevyt oli jalka ja pää ja kielen kannakkeet. Nauru raikui ja luiskahti laulukin helmipimeään iltaan, kun kirmasimme ojien yli kuin kevätjänikset. Eivät meitä ojat estäneet saati piikkilangat hidastaneet, vaan riemuisin sydämin ja humalasta hilpeiksi käynein aivoin temmelsimme, kunnes veri kierähti muutaman kierron ja humalatila alkoi pikkuhiljaa hälvetä ja olo tasaantua tahmeaksi laskuhumalaksi.

Eivät malttaneet tilhitkään pysähtyä kuin pieneksi toviksi ja jatkoivat kohta matkaansa. Lensivät suurena parvena, hidastivat vähän vauhtiaan ja laskeutuivat puuhun, liikehtivät tai söivät marjan, kaksi, jos marjaisessa puussa olivat, lehahtivat taas lentoon, kiersivät pienen lenkin, suunnistivat taas mielipuuhunsa ja kohta matka jatkui toiseen puuhun. Parvet erkanivat ja yhtyivät ja lento oli vilkasta ja kaartelevaa, mutta en nähnyt yhdenkään linnun törmäävän toiseen. Sulassa sovussa ne täyttivät välillä taivaan ja puun. Ruskapuiden lehdet putoilivat, ja kun päivä oli puolessa, naapurustossa näkyi jo lähes lehdettömiä ja marjattomia pihlajia.

Miksi ei lintunen käyttäydy kuin ihminen. Miksi se ei istahdaa kaikessa rauhassa puuhun syömään marjoista mahansa täyteen, asettaudu istumaan ja sulattelemaan, röyhtäilemään ja piereskelemään, kenties myös hieman ruuan päälle torkahtamaan ja sitten taas höntäistä hiukopalalle, kun maha on vähän laskeutunut. Ei sovi tuo ihmisten tapa linnulle, vaan kovin on hötkyiltävä, kun kerran kantavat siivet on alleen saanut. Ja ehkä varsinkin tilhin on käyttäydyttävä noin jo nimensäkin takia. Nimihän tulee vanhasta ruotsista till hit. Suomessa tuota lintua kutsuttiin ammoisina aikoina suorana käännöksenä hihiiniksi. Kun sen jo nimensäkin puolesta pitää koko ajan olla tulossa tänne tai menossa sinne, ei se voi luontoaan vasten asettua ja ruokaansa sulattamaan istua.

Lintukin ymmärtää, että istumalla se kuluttaisi päivässä noin kymmenen marjaa, kun taas lentämällä kulutus moninkertaistuu. Vaan minkäs teet, kun olet vasta kesällä kuoriutunut, lentämään oppinut ja linnun tavoille kasvanut. Ilmassa on oltava, kun humalluttavat marjat mahassa lämmittävät. Marjapäissään on roivailtava pitkin taivasta ja riemuittava linnun elämästä.

perjantai 23. syyskuuta 2016

Vislamisti

Vislamisti on sellainen ihminen, joka vihellellen kulkee elämänsä läpi ja hakee mukavia asioita vaikka kivenkolosta ja käärmeenpesästä. Ei häntä harmita ollenkaan toisten epäily saati epäluulo asiastaan, vaan omaan vislamistiseen tapaansa hän laittaa huulensa tötterölle ja saattelee ilmoille herkän hilpeän iskusävelmän heleästi soimaan olipa hän häissä tai hautajaisissa, kirkossa tai kirpputorilla.

Sääntökirjansa on vislamisti unohtanut kokonaan kirjoittaa eikä ole hän myöskään perustanut yhdistystä tai kasannut omaa seurakuntaa. Eikä ole hän rakentanut vihellyksensä ympärille kirkkoa saati kappelia, ei temppeliä eikä moskeijaa, ei nostanut ristiä rinnalleen tai kuuta kumottamaan olalleen, ei tähteä rintaan, ei kalaa taikka kyyhkystä, vaan paidan kaulus napitta hän rempseästi rilluttelee ja säveltänsä soittelee ilman mitään merkkejä mistään. Eikä kaipaa kunnon vislamisti mitään muuta maallista hyvää kuin että kaikilla olisi hyvä olla.

Mutta niin kuin ihmisillä ylipäätään, toive on hälläkin tuonpuoleisesta. Koska ilo on vislamistin päämäärä ja maali, riemu ja ratto kaikinpuolinen elämän eliksiiri, toivoo vislamisti iloisen elonsa jälkeen saavansa vieläkin eloisamman ikuisuuden. On hänelle tuhdin lounaan tuomassa raukeassa unessa näytetty näky, jota kohti on riemullista kulkea.

Kun päättyvät elon päivät viimeiseen vihellykseen, reippaasti irtoaa vislamistin sielu ja nousee kohti taivaallista jatsisalia. Siellä häntä odottaa neljätoista kaiken kokenutta ja kaiken taitavaa iloista kumppania, joilta eivät temput ja taidot lopu. Viikon jokaiselle päivälle on kaksi toistaan taitavampaa viihdyttäjää, joiden vuoksi vislamisti on elämässään ilomielin kilvoitellut. Ei ole hänen tarvinnut kieltäytyä mistään syömisistään, vaan on hän voinut nauttia maan antimista aina marjoista maksamakkaraan ja salmiakista sianlihaan ja kaikesta noiden välistä.

On virrannut viini, kohtuudella tosin, on poltettu tupakkaa, on maistettu marihuanaa, kipattu kuppi kiljua sakeasta sammiosta. On nautittu ruumiin iloista. Eikä ole tarvinnut tuon taivaallisen, suloisen palkkion takia katkaista yhtään kurkkua, ei viiltää vatsaa auki, ei katkaista kenenkään sormea, ei virttä veisata, ei saarnaa saarnata, ei tuntea pahaa mieltä pikkusynneistä eikä kadotuksen pelkoa suuremmistakaan. Onpa vislamisti vain iloa tuottanut viehättävällä vihellyksellään ja iloisella naurullaan kaikissa kadunkulmissa ja kapakoissa, kirkkomailla ja kalmistoissa, joissa elämän iloja pelänneitä ja riemuja karttaneita kanssaihmisiä on synkkään hautaan laskettu. Riemu tarttuu ja ilo nousee surevankin rintaan, kun vislamistin höllähuulinen huilu hilpeästi huilailee.



Lukijalle tiedoksi: vislamismi ei ole uskonto, vaan se on elämäntapa. Ja vislamisti ei ole uskovainen, vaan hyvin taitava viheltäjä. Ja vislamistin tuon taivaallinen palkkio ei ole ikuinen elämä, ei kokemattomat neitsyet, ei harpunheleät ja helisevät soittotuokiot, vaan on se aikamoisen elosteleva jatkoelämä kaiken kokeneitten ja kaiken taitavien kumppanien kanssa niin kauan kuin vihellystä piisaa. Ja sitähän piisaa.

Tapasin miehen, jota Jumala oli tarttunut kädestä

Tapasin miehen, jota Jumala oli tarttunut kädestä. Hiljaisessa kirkkosalissa ennalta mitään ilmoittamatta henki oli kulkenut miestä kohti tämän aavistamatta tai odottamatta ja ottanut kiinni ja alkanut kuljettaa.

Mies oli kertonut muutamia vuosia aiemmin puolisolleen, naivolleen tahtovansa opetella karjalan kielen. Naivo oli miestään innostanut ja kannustanut, sillä opetusta järjestettiin samalla paikkakunnalla ja miehen suku oli Karjalasta kotoisin. Äiti tosin oli oman kielensä pitkällä matkalla unohtanut eikä mies sitä ollut kotonaan koskaan kuullut. Jossakin veren kaukaisessa perimässä oli kuitenkin kuin häivähdyksenä halua oppia äidinkieli, äidin joskus lapsena puhuma, kauniisti soljuva karjalan kieli.

Puoliso sairastui vakavasti ja arkisen elämän raskaat huolet painoivat opiskeluhaaveet taka-alalle ja ajatus unohtui muutamaksi vuodeksi. Sairaus paheni ja mies jäi lopulta yksin, kun puoliso ja elämänkumppani hiipui hiljaa tuonilmaisiin. Surun tasaannuttua nousi mieleen uudestaan halu oppia puhumaan karjalaa.

Oli alkamassa uusi karjalan kielen kurssi ja mies halusi ilmoittautua mukaan. Kurssin aloitusajankohta ei ollut kuitenkaan täysin selvillä ja mies lähti paikkakunnan ortodoksiselle rukoushuoneelle, tsasounalle tarkistamaan asiaa, koska oletti kurssin alkavan siellä. Kun hän ajoi pihaan, kaksi miestä oli juuri kävelemässä rukoushuoneeseen. Mies kysyi, mahtoiko kielikurssi alkaa siellä, kun hänellä oli sellainen hatara tieto. Pappi puhutteli miestä ja sanoi, ettei kurssi alkanut vielä sinä iltana, mutta kirkossa olisi jumalanpalvelus ja pyysi miestä astumaan sisään. Hiljaisen rukoushuoneen tuohusten tuoksussa miehen mieli rauhoittui, monien vuosien koettelumusten väsymys kaikkosi ja hän tunsi jonkun tarttuneen käteensä.

Juttelin miehen kanssa tunnin verran kadunreunassa. Enimmäkseen kuitenkin kuuntelin monisäikeistä tarinaa ja ajattelin, ettei yhdenkään ihmisen tie ole kivetön ja kuopaton. Toiset saavat kantaakseen enemmän kuin jaksavat, toiset raahaavat murheensa kuin härkä raskaat vankkurinsa tai hevonen luistamattoman rekensä. Joku pitää ilonsa ja surunsa ominaan, toinen osaa kertoa huolensa ja samalla jakaa taakkaansa toistenkin kannettavaksi. Ja jos oikein hyvä onni on elämässä, joku tarttuu käteen ja kannattelee.

En varmasti koskaan näe tuota miestä saarnaamassa muille uskostaan, en kuule häntä pitämässä palopuhetta enkä vaatimassa muita hänen laillaan kohtaamaan saati etsimään Jumalaa. Usko on ihmisessä, ihmisen perimässä, yhdessä geenissä. Kun Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, tuo kuva oli henki, ihmisen sielu, perimä, pakko tai halu uskoa. Se ei välitä ruumiista eikä sen asettamista rajoista. Se voi kuitenkin tarttua kädestä ja sen jälkeen täyttää mielen. Kun ihmisen mieli on täyttynyt hyvällä, kaikki muu on toisarvoista, ja ihminen on saanut kohdata kaikkein tärkeimmän ja arvokkaimman ja ainoan tavoittelemisen arvoisen - rauhallisen sydämen.


torstai 22. syyskuuta 2016

Epäonninen kalastaja

Katkaisin siiman,
menetin uistimeni,
ajoin kiville
veneen, rikoin potkurin
- sumussa ajelehdin.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Urheat matkat

Istuin kahvilan pöydässä ja seurasin vanhan naisen urheaa rollaattorimatkaa jalkakäytävältä apteekin ovelle. Teekuppini oli kuuma ja täysi. Puhaltelin ja nostin mukin huulilleni ja siemaisin kuuman höyryävää teetä. Minulla ei ollut kiirettä, sillä olin tullut levähtämään ja rauhoittumaan. Vanhan naisen kiireestä en tiennyt mitään. Ehkä hän oli menossa apteekkiin uusimaan reseptiään tai hakemaan lääkärin määräämää elintärkeää lääkettä.

Matka taittui hyvin hitaasti. Viiden, kymmenen sentin mittaiset askeleet vähensivät verkkaisesti parinkymmenen metrin matkaa. Piha nousi jalkakäytävältä kohti apteekkirakennusta vain sen verran, että silmät juuri ja juuri erottivat tuon nousun. Mutta vanhan naisen rollaattori teki tuohon pieneen vastamäkeen tiukan tenän eikä hievahtanutkaan ennen kuin hän sai hitaitten askelten tasapainon juuri niin hyväksi, että rollaattorin kumipyörät nytkähtivät taas verkalleen liikkeelle.

Kuppini oli puolillaan. Join teeni hitaasti jäähdytellen. Naisen matka oli edennyt muutaman metrin eikä se ollut vielä puolivälissäkään. Nuori nainen pysähtyi rollaattorin viereen ja kysyi vanhukselta, tarvitsiko hän apua. Näin heidän juttelevan, mutta en tietenkään kuullut sanoja. Avuntarjoaja lähti jatkamaan matkaansa ja urhea matka kohti päämäärää jatkui.

Vein tyhjän teekupin pois ja istahdin takaisin pöytään. Lyhyin, hitain askelin vanhan naisen taival asfalttipihan läpi jatkui. Hitaasti pyörähtivät rollaattorin kumipyörät, verkkaisesti liikkuivat jalat ja katse oli suoraan eteen päin. Vanhuksen viereen käveli keski-ikäinen rouva ja matka pysähtyi. Näytti kuin he olisivat yhdessä suunnitelleet, miten parhaiten pääsisi jatkamaan. Rollaattorin edessä oli jalkakäytävän korkea reuna ja vähän kauempana asfalttinen luiska, jota pitkin voisi turvallisesti nousta käytävälle. Mutta sitä ennen rollaattori olisi pitänyt kääntää ja siihen vanhan naisen voimat eivät riittäneet.

Kävelin naisten luokse ja kerroin jo kauan seuranneeni vanhuksen urheaa matkaa pihan yli apteekin jalkakäytävälle. Nainen kertoi vanhuksen olevan äitinsä, joka oli sairastellut ja joka ei pitkään aikaan ollut jaksanut lähteä ulos. Oli kaunis syyskuun iltapäivä. Aurinko paistoi ja ilma oli raikas ja sees. Vanhus ei jaksanut sanoa minulle mitään, mutta näin hänen silmissään päättäväisen ilmeen. Niin kauan kuin vain jalka nousee, on päästävä matkaan. Kun hän oli itse päättänyt apteekkiin mennä, hän meni - hitaasti mutta aivan varmasti.

Toivotin naisille iloista päivänjatkoa. Kun on tahtoa kulkea melkein puoli tuntia parinkymmenen metrin matkaa, on ihminen varmasti kulkenut monien vastoinkäymisten läpi pystyssä päin ja iloisesti edennyt silloin, kun riemun aika on ollut. Muistin ystävääni, joka teki juuri vakavasta sairaudesta toivuttuaan pitkän moottoripyöräretken haastaviin Mongolian maisemiin. Ajattelin, ettei matkan mitalla ole mitään merkitystä: kaksikymmentä metriä tai kaksituhatta kilometriä. Mennään, kun tahtoa riittää ja elossa ollaan ja kitka on voimaa pienempi.

Maailma on niin paha

Maailma on niin
paha, ettei se ole
enää minua
varten. Menen muualle.

Oli niin nälkä

Leijona istui
savannilla ja näki
gasellin syövän
kuivunutta ruohoa.
Oli niin nälkä.

Kukkasen syksy

Kukkasen syksy
on nuputon ja kylmä.
Sen siemen silti
jään läpi taivaan tuntee,
verson roudasta nostaa.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Tehtaan läkisääteinen kuristus

Oli motissa
kymmenen hevosvoimaa
kuristettuna.
Työkalupakki
poisti ahdistusvaivan
ja nyt on viisitoista.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Oi isänmaata

Oi isänmaata,
kukaan muu ei saa tulla
kanihäkkiin, voi
livahtaa terve siemen
kusen joukkoon sotkemaan.

Rauhallinen sydän

Onnellinenko
sai linnan ratsukkoineen,
prinssin, prinsessan.
Vai löysikö kalleimman:
rauhallisen sydämen.

Pappilan ruustinnan kantakuppilan nurkkapöytä

Pappilan kauniin,
vilkkusilmäruustinnan
kantakuppilan
nurkkapöydässä istuu
maailman hiljaisin mies.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Hassuja ja vakavia

Kosken rannalla
istuin, hiljaa kuuntelin
kuinka hetkinen
vakavasti haasteli,
hassujakin jutteli.

tiistai 13. syyskuuta 2016

Suklaata ja ruiskukkia

Osasi lammas
elämän mukavaksi
tehdä. Sulatti
suklaata ruiskukalle
ja söi makeat mahaan.

Ne mökin auvaimet

Oli hyvin tavaton syyspäivä. Ei satanut, ei tuullut, ei vihmonut, vaan aurinko paistoi ja sai punertuneet pihlajanlehdet liekehtimään ja vaahterat värittämään puistoja ja pihateitä. Poutapilvi maleksi taivaankantta kuin arvellen, onko johonkin mentävä vai voiko jäädä paikoilleen pullevaksi palleroksi, kesäpilveksi syystaivaalle. Pilven alla lensi neljä kurkea kiivain siiveniskuin kuin pilvelle näyttääkseen, että syksy on kaikesta huolimatta tulossa, lumimyräkät vaanivat vuorten takana, hyinen viima käy kohta koillisesta ja pois on päästävä.

Mutta kuin salama olisi iskenyt kirkkaan taivaan sinessä tai syysmyrsky pyyhkäissyt yli järvenselän kaarsi johtokurki nopeasti luoteeseen ja kohta koilliseen ja kiihdytti nopeuttaan. Muut linnut seurasivat sitä ihmetellen kuin suuntansa menettänyt ihminen autonsa navigaattoria, joka käskee keskellä vilkkainta moottoritietä tekemään uu-käännöksen. Lempeän lounatuulen mukana kantautui alas kurkien keskustelu.

- Mihinkä se nyt?
- Tuoltahan myö tultii ja sammoo reittiä takasin lentää.
- Voe sontalunkku sentään, mihinkä se vehtoo.

Kolme kurkea marmatti kääntyneen kurjen perässä, joka taivutti päätään taakse päin ja aukaisi nokkansa.

- Hiooonk.

Ja muut tuumasivat kuin yhteen ääneen.

- Justiinsa.

- Ol aevan pakko keäntyy takasin, kun Ekyptin mökin auvaimet jäi pesän reunale.

Kurjet loittonivat kohti koillista ja katosivat metsän reunan taakse, jonne keväiset aurat aina katoavat. Poutapilvi oli siirtynyt lempeän luoteisen mukana hivenen verran ja seuraili kaikessa rauhassa kurkien matkaa. Mikäs siinä oli leijaillessa, kun syysmyrsky oli vielä kaukana Kuolan niemimaalla ja vihmovat sateet vasta nousemassa Atlantista.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Herkkä mieli

Herkkä mieli on
ihmisen vihollinen.
Kuin keijukainen
se satuttaa siipensä
lohikäärmeen liekkeihin.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Timanttirosvo

Timanttirosvo
käveli pankkiholvin
perälle asti,
kuuli salvan äänen ja
kuoli kivineen nälkään.

Pähkinöitä

Apinan käsi
hamuaa pähkinöitä,
puristuu nyrkkiin
ja jää loukkuun kookokseen
kuin ankerias sumppuun.

Kuninkuusraveissa

Ostin hevosen.
Ei se jaksanut vetää,
ei seistä, juosta
ei syödä, ei hirnua.
Huonon hevosen ostin.

Kirjaimia

abcde
fghijkl
mnopq
rstuvxy
åäööööö

Numeroita

1 2 3 4 5
1 2 3 4 5 6 7
1 2 3 4 5
1 2 3 4 5 6 7
1 2 3 4 5 6 7

torstai 8. syyskuuta 2016

Vittu, pillu, perkele

En voi sanoa
mitään, mikä jollekin
olisi tyhjää.
"Vittu, pillu, perkele."
Tai: "Minua väsyttää."

Mihin olen syyllinen

Pienet, veriset
kasvot kivikasassa,
sameat silmät
ovat niin hämmästyneet:
mihin olen syyllinen.

Metsän eläimet

Karhu ja kettu,
susi, ilves ja ahma,
hirvikin  vielä:
siinä metsän eläimet,
jänis näiden lisäksi.

perjantai 2. syyskuuta 2016

Perseennuolija

Perseennuolija:
kun tarjoat kätesi
tartuttavaksi,
etkä muista riisua
valkoista hansikasta.

Kansien välit

Kirjassani on
kansiin asti asiaa.
Jokainen sana
saa aakkoset sekaisin
ja jokaisen selitän.

Arvokasta

Onko minulla
mitään niin kallista kuin
sanaton sana,
puhumaton ajatus,
täydellinen hiljaisuus.