Seitsemän neitsyttä

Suurin osa aikuisikään ehtineistä miehistä on nuoruusvuosinaan ollut tekemisissä nuoren tytön (poikasena tietenkin) tai nuoren naisen kanssa ja joillakin on varmasti kokemuksia myös neitseellisestä yhtymisestä, jota tietyissä uskonnollisissa piireissä pidetään kaiken tavoittelemisen arvoisen ylimpänä nautintona. Ovatpa uskovaiset keksineet käyttää neitsyyttä hyväksi myös sodassa ja lähettäneet nuoria poikasia tallomaan miinakenttiä lupauksin, että nuo viriilit nuorukaiset taivaan tuuliin räjähdettyään saisivat elämänsä uhraamisesta palkinnoksi jopa seitsemän neitsyttä. En huolisi ainuttakaan.

Junnu Vainio laulaa, että kun mies tulee tiettyyn ikään, niin ei sillä pelaa enää mikään. Mutta ennen kuin tuo ikä koittaa, takana on paljon elettyjä vuosia ja villejä kokemuksia. Uskon monen olevan kanssani samaa mieltä, että nuo villeimmät kokemukset tuskin ovat niitä ensimmäisiä, neitseellisiä

Kun kaksi nuorta, toinen testosteronien tainnuttamana ja toinen villin tiedottomassa estrogeenihumalassa hapuilevat hädissään sukuelimiään paikoilleen ja jopa yhteen, ei tuossa tuokiossa ole mitään niin tavoiteltavaa kuin noille miinanpolkijoille uskotellaan. Kaksi hyvin epävarmaa ihmistainta yrittää avata avaruuden rajoja yhtään tietämättä, mitä horisontin takana on. Onko siellä kylmä kuu vai supernova?

Nuoruus on suloista, mutta kokemattomuus rakkauden leikeissä on kuin kaunoluistin kömpelön jalassa, kuin kultasormus letkuliittimenä, kuin kiinalainen mönkijä suomalaisessa pakkasessa. Kaikki näyttävät kauniilta ja haluttavilta, mutta tosipaikan tullen mikään noista komboista ei toimi. Kömpelö kompastuu luistimen kärkipiikkeihin ennen ensimmäistäkään liukua, kultasormus ei pysty puristamaan letkua paikalleen eikä kaunis, kiinalainen mönkijä inahdakaan helmikuisella hangella.

Millaisen miehen mielen sopukoissa neitsyys on kasvanut rakkauden autuuden auringonnousuksi? Uskon tuon pyhiin kirjoihin kirjoitetun kuvitelman syntyneen kiihkoisan, keskenkasvuisen nuorukaisen huonosti nukutun yön jälkeisen aamuseisokin aivokiristyksessä, kun pergamentti on väkisin kipristynyt rullalle, sulkakynä katkennut ja vaivoin uutettu muste kaatunut kaislamatolle. Kenties tuo nuorimies on kuullut apokalypsina sienimuhennosta syötyään Juice Leskisen Vaiti, aivan hiljaa -kappaleen ja haikaillut rintojen kipinää tai kitinää. Ja myöhemmät miehet kirjoittivat Jeesuksenkin syntymään neitsyestä, vaikka jokainen tietää sen olevan yhtä mahdoton ajatus kuin lähes satavuotiaan Aabrahamin Saaran raskaus. Kymmenet sukupolvet ovat tihrustelleet häälakanoiden veripilkkuja kuin immenkalvon rikkominen olisi ollut kuittaus jumalille: puhdasta neitsyttä on - tai siis oli.

Voi kunpa nuo kirjat ja kirjoitukset, sekä originaalit että viheliäiset väärennökset olisivat maailman myllerryksissä tuhoutuneet ja ikuisiksi ajoiksi hävinneet. Voi kunpa rauhalliset ja rakkauden täyttämät miehet ja naiset olisivat kaikki nuo tarinat kiltimmiksi kertoneet. Miten paljon on muutaman neitsyen takia maailmassa verta vuodatettu ja tuskaa ja kipua kärsitty. Jospa maailman ensimmäinen neitsyt, Aatamin Eeva olisikin omenaa syötyään päästetty nauttimaan rakkauden ja sukupuolisuuden tunteesta ja iloista ja riemuista sen sijaan, että hänet Aatameineen ajettiin pois paratiisista. Miten paljon mukavampi paikka maailma olisikaan ilman ainuttakaan sotaista, riitaista, rakkaudetonta ja kostoon kiihottavaa tarinaa, ilman seitsemää neitsyttä.

________________


No niin, aikuiset miehet. Kuvitellaanpas raaka sotatilanne. Ylivoimainen vihollinen on kerännyt ase- ja sotilasarsenaalinsa kukkulan taakse ja käynyt aamuyöstä miinoittamassa välissä olevan pellon. Hyökätä pitäisi, mutta hengenlähtö olisi kutakuinkin varma. Jos ei miina tappaisi, kuolema kolahtaisi kalloon kukkulalta ammuttuna luotina tai suojasta suunnattuna rakettina. Jotakin pitää sodanjohdon keksiä.

- Lähtekääpäs, miehet hyökkäämään. Jos ette pääse vihollisen asemiin, pääsette ainakin taivaaseen ja saatte heti porteilla seitsemän murrosikäistä neitsyttä. Heidän kanssaan voitte jutella tubettajist ja katsoo Viidakon tähtösii, Tsiikkii ja Tuiskuu ja twerkkaa ja flossaa...

- Herra kapteeni. Ei pysty!

- No jos mie luppaan, että taivaas sinnuu vuottaaki puol tusinaa aikuisii naisii.

- Eteenpäin, miehet! Nyt painetaanki saatana taval.

Onnekseni en ole isoäitini poika (miten suuri sattuma elämä onkaan)

Voisin olla isoäitini poika, jos ylipäätään koskaan olisin kyennyt syntymään jostakin toisesta ihmisestä kuin äidistäni. Ymmärrät varmaan tuon ajatuksen mahdottomuuden. Siittiö saa vain yhden mahdollisuuden eikä yhtään enempää. Ja munasolun pitää olla juuri sillä yhden ja ainoan mahdollisuuden kohdalla kypsä ottamaan vastaan sitä kohti sitkeästi uiva siittiö, antamaan periksi ja päästämään mikroskooppisen pieni, miljoonien muiden samankaltaisten seassa uiva nuijapää sisään. Ja jos kaikki yhdeksän kuukauden aikana koetut vastukset onnistut kehittymiskaaresi aikana voittamaan, sinä synnyt.

Isäni, Konsta (Konstantin) Hartikainen syntyi kauniissa Karjalassa vuonna 1898. Äitini syntyi kaksikymmentäkaksi vuotta myöhemmin melkein naapurissa, Jänisjärven rannalla eikä syntymänsä hetkellä ymmärtänyt mitään tulevan miehensä touhuista suutarinverstaassaan tai pienellä maatilkulla.

Isä meni naimisiin ja sai kolme poikaa. Mutta niin kuin tuohon aikaan tavallista oli, ihmiset sairastuessaan saattoivat kuolla varsin mitättömiin tauteihin. Niin kuoli myös isäni ensimmäinen vaimo ja köyhä suutari jäi yksin kolmen pojan kanssa. Se ei ollutkaan kovin mitätön juttu. Konsta Gaurilinpoika oli lujilla ja usein kiristi paitsi vyötä myös hermoja.

Isäni vanheni keski-ikäiseksi ja pojat kasvoivat. Äitini löysi itselleen ystävän, suurinpiirtein samanikäisen, vähän yli kaksikymmentävuotiaan miehen ja antautui hänen kanssaan nauttimaan elämän suurimmasta lahjasta, rakkaudesta ja tuli samasta rakkaudesta raskaaksi. Mutta ennen kuin ehdittiin kihloja ostaa tai avioliiton lupausta antaa, nuorukainen kaatui sodassa ja jätti jälkeensä surevan, lasta odottavan morsiamen. Häistä tulikin hautajaiset niin kuin monta kertaa elämässä käy. Perheen silmissä rakkaudelle ei ollut sijaa, kun sormus puuttui, kun puuttui papin aamen ja vihkivala. Ja niin äitini synnytti ajallaan aviottoman lapsen, joka ei kelvannut sisaruksille eikä vanhemmille.

Nuoren ja naimattoman naisen elämä yksinäisen lapsen kanssa ei ollut ruusuilla tanssia, vaan se oli avojaloin astelua ruusun piikeillä ja ohdakkeilla. Joka päivä äitini sai kuulla nimittelyä ja pieni lapsi oli kaikkien tiellä. Ei tahtonut löytyä heille sijaa maatalossa.

Elämä hakee aina uomaansa ja sattuma kirjoittaa mitä kummallisimpia tarinoita. Samaan aikaan äitini perheessä koettiin traumaattisia aikoja. Perheen isä ajautui mitä moninaisimpien vastusten kautta hirttosilmukkaan, jonka hän itse sitoi kaulaansa ja kiristi toisen pään oman metsänsä kuusen oksaan ja heittäytyi roikkumaan maan ja taivaan välille. Sieltä ei enää ollut paluuta elävien kirjoihin. Niin äidistäni tuli isätön ja isoäidistäni sureva leski ja yksinhuoltaja.

Kun aikaa kului isoisäni kuolemasta riittävän kauan ja surut oli surtu ja elämä taas tavallisissa uomissaan, lähti Konsta Hartikainen, tuleva isäni isoäitini taloon kosiomatkalle. Hän pyysi leskeksi jäänyttä isoäitiäni puolisokseen. Kahdestaan olisi helpompi jakaa köyhyyttä tai sitten jatkaa limppua kahden tilan pelloista.

- Mitä sie miust vanhast akast. Ota tuo tyttö.

Niin vastasi isoäitini isäni kosintaan eikä siis hänestä koskaan tullut äitiäni. Mutta äitini suostui mummoni ehdotukseen ja lähti Konsta Hartikaisen matkaan suutarin akaksi. Minulle äitini kertoi hyvin paljon myöhemmin, että olisi suostunut vaikka mustalaiselle muusaksi, kunhan vain olisi päässyt kotoaan pois kaiken pilkan ja kiusan alta.

Voisin siis olla isoäitini poika, jos mummoni ei olisi ollut niin kaukaa viisas ja naittanut tytärtään leskeksi jääneelle suutarille. Monen mutkan ja kahden evakkoretken jälkeen vanhempani päätyivät Nivalaan seitsenlapsiseksi perheeksi kasvaneena.

Ja ennen kuin elämä päätti isäni puolesta kuolemaksi kääntyä, hän ehti viimeisinä terveinä vuosinaan siittää minut isoäitini tyttären kohtuun. On mainittava vielä, että isoäitini kuoli viisi vuotta syntymäni jälkeen ja isäni seurasi häntä tuonilmaisiin vuotta myöhemmin. Elämä katsoi minua suoraan silmiin ja antoi minut leskiäitini syliin isäni hautajaisissa. Missään vaiheessa elämääni en ollut isoäitini poika - niin muistan.

Veroviraston ikkunat

Järjestäjä soitti kelloa ja lapset järjestyivät paririviin ulko-oven eteen ja luvan saatuaan juoksivat ripeästi omiin luokkiinsa. Raino oli täyttänyt juuri yhdeksän vuotta. Syntymäpäiviä juhlittiin edellisenä päivänä ja makean kakun mansikat ja mustat viinimarjat maistuivat vieläkin kitalaessa. Lahjaksi saatu linkkuveitsi painoi taskussa ja tuntui vahvalta ja voimakkaalta, kaikkivoivalta. Siinä oli lovettu terä vuolemista varten, viila siloittamiseen, ruuvimeisselipää talttaruuveja varten ja korkkiruuvi pullon avaamiseen. Se oli täydellinen työkalu. Marmoroitu kuttaperkkakuori välkehti punaista ja sinistä ja vihreää. Värit olivat kuin... RUNO!

Raino oli unohtanut sen kokonaan - runon. Hän oli edellisenä päivänä saanut opettajalta kotitehtäväksi etsiä runo, pitkä tai lyhyt, loppusoinnullinen tai vapaamuotoinen, mutta kuitenkin oikea runo. Hänen piti kirjoittaa se ylös paperiin tai opetella ulkoa. Tunnin alussa hänen oli määrä kirjoittaa runon nimi ja sen kirjoittajan nimi tauluun. Hän ei muistanut yhtä ainutta runoa eikä runoilijaa.

Opettaja astui luokkaan ja kaikki nousivat ylös.

- Hyvää päivää, lapset, opettaja sanoi.
- Hyvää päivää, opettaja, lapset vastasivat
- Tänään onkin sitten Rainon vuoro esittää meille runo. Muut voivat istua. Ole hyvä, Raino, jatkoi opettaja.

Raino jäi seisomaan paikalleen ja vilkaisi ulos. Hän näki vastapäisen kadun varressa veroviraston. Hitaasti hän lähti kävelemään taulua kohti, otti verkkaisesti valkoisen liidun ja kirjoitti tauluun kaunokirjoituksella runon nimen.

Veroviraston ikkunat

Opettaja kysyi, kuka runon oli kirjoittanut, mutta Raino ei keksinyt kysymykseen minkäänlaista nimeä eikä löytänyt muististaan yhtään runoilijaa.

- En enää muista.

Opettaja oli hetkisen hiljaa, mutta pyysi sitten Rainoa aloittamaan. Poika kumarsi luokalle ja vilkaisi taas ulos.

"Veroviraston ikkunat
ovat samanlaiset
kuin muutkin ikkunat."

Luokassa oli hyvin hiljaista. Joku veti nuhasta limaiset sieraimet tyhjiksi. Raino vilkaisi opettajaan, kumarsi taas ja käveli omalle paikalleen. Opettaja sirtyi ikkunan luokse ja katsoi tuttua maisemaa.

- Hyvin sinä selvisit. Muista sitten seuraavalla kerralla kirjoittaa myös runoilijan nimi muistiin.

Opettaja hymyili, mutta sitä ei kukaan huomannut.

Haista vittu vitun huora

”Rakas äiti. Haista vittu vitun huora.”

Yllä on suora lainaus kahden nuoren kahdesta lauseesta ja provosoivasti olen ne sijoittanut samaan virkkeeseen. Ensimmäisen lauseen ensimmäisen sanan olen kadulla tai koulujen pihoissa tai ostoskeskusten  käytävillä kuullut hyvin harvoin, kahta ensimmäistä yhdessä tuskin koskaan. Mutta toisen lauseen neljä sanaa olen kuullut kaikkialla lukemattomia kertoja: torilla, kaupan kassalla, kadulla, elokuvateatterissa, luokkahuoneessa, kioskilla…

”Rakas äiti. Minulla oli tänään mukava koulupäivä. Heräsin aamulla ja ehdin hyvin bussiin, vaikka lunta oli satanut koko yön ja pihakin oli aivan tukossa. Olen niin iloinen, että pääsin tänne urheilulukioon, vaikka matka onkin pitkä ja joudun viikot asumaan täällä. Mutta minulla on mukava huonekaveri ja yhdessä treenaamme melkein joka päivä. Koti-ikävä on tietenkin aina, mutta onneksi on sähköposti ja mese.”

”Voi vitun huora. Sä saatanan paska ajoit mut tänne hevon vitun kuuseen tänäänkin täällä sato lunta niin vitusti enkä ehtiny ees siihen vitun bussiin. Joku paskahousu tungettiin mun kaa samaan huoneeseen haisemaan. Vittu mä lähen vittuun täältä heti kumä täytän kuustoista täällä pysty ees nukkuun saatana…”

Kaksi nuorta puhuttelee omaa äitiään. Nuo kaksi voivat puhutella myös sinua tai opettajaansa, kaveriaan. Kenen ovesta he astuvat aamulla ulos ja mistä tuo puhetapa on kotoisin? Onko se kenties netistä tai elokuvista, ehkä sosiaalisesta mediasta? Kenen suusta nuo sanat lapsi on ensimmäisenä kuullut? Onko hän kuullut ne täysin tuntemattomien ihmisten suusta kasvottomasta kuvaruudusta? Vai onko hän oppinut jommankumman tavan ilmaista itseään kotoa käsin?  Vai onko puhetapa kenties täysin oma, omien kokemusten kautta syntynyt: toinen suodattanut sanansa hyvistä kokemuksista, huolenpidosta ja rakkaudesta, toinen välinpitämättömyydestä, yksinäisyydestä, toivottomuudesta?

Otsikko näyttää hyvin rumalta ja vastenmieliseltä. Ajattelin lehden toimituksen sensuroivan sen tai muuttavan sen arvattavaan muotoon poistamalla välistä kirjaimia. Sillä tavalla voidaan lukijoita suojata rumalta kirjoitukselta. Mutta kun nuori huorittelee ja haistattaa vittua isoon ääneen, yhtään kirjainta ei katoa tai muutu eikä väliin jää tyhjiä viivoja. Jokainen puhuttua kieltä ymmärtävä tajuaa jokaisen kirjaimen ja sanan merkityksen. Vittu ei ole välimerkki, vaikka se siksi näyttääkin muotoutuneen.

Sinun lapsesi ei kiroile eikä haistattele saati huorittele. Niin ajattelen ja sinäkin ajattelet. Kenen lapsia he ovat? Jonkun muunko? Jonkun toisen? Jostakin muualta? Kuuntele omaa lastasi. Sillä se selviää.