Onnekseni en ole isoäitini poika (miten suuri sattuma elämä onkaan)

Voisin olla isoäitini poika, jos ylipäätään koskaan olisin kyennyt syntymään jostakin toisesta ihmisestä kuin äidistäni. Ymmärrät varmaan tuon ajatuksen mahdottomuuden. Siittiö saa vain yhden mahdollisuuden eikä yhtään enempää. Ja munasolun pitää olla juuri sillä yhden ja ainoan mahdollisuuden kohdalla kypsä ottamaan vastaan sitä kohti sitkeästi uiva siittiö, antamaan periksi ja päästämään mikroskooppisen pieni, miljoonien muiden samankaltaisten seassa uiva nuijapää sisään. Ja jos kaikki yhdeksän kuukauden aikana koetut vastukset onnistut kehittymiskaaresi aikana voittamaan, sinä synnyt.

Isäni, Konsta (Konstantin) Hartikainen syntyi kauniissa Karjalassa vuonna 1898. Äitini syntyi kaksikymmentäkaksi vuotta myöhemmin melkein naapurissa, Jänisjärven rannalla eikä syntymänsä hetkellä ymmärtänyt mitään tulevan miehensä touhuista suutarinverstaassaan tai pienellä maatilkulla.

Isä meni naimisiin ja sai kolme poikaa. Mutta niin kuin tuohon aikaan tavallista oli, ihmiset sairastuessaan saattoivat kuolla varsin mitättömiin tauteihin. Niin kuoli myös isäni ensimmäinen vaimo ja köyhä suutari jäi yksin kolmen pojan kanssa. Se ei ollutkaan kovin mitätön juttu. Konsta Gaurilinpoika oli lujilla ja usein kiristi paitsi vyötä myös hermoja.

Isäni vanheni keski-ikäiseksi ja pojat kasvoivat. Äitini löysi itselleen ystävän, suurinpiirtein samanikäisen, vähän yli kaksikymmentävuotiaan miehen ja antautui hänen kanssaan nauttimaan elämän suurimmasta lahjasta, rakkaudesta ja tuli samasta rakkaudesta raskaaksi. Mutta ennen kuin ehdittiin kihloja ostaa tai avioliiton lupausta antaa, nuorukainen kaatui sodassa ja jätti jälkeensä surevan, lasta odottavan morsiamen. Häistä tulikin hautajaiset niin kuin monta kertaa elämässä käy. Perheen silmissä rakkaudelle ei ollut sijaa, kun sormus puuttui, kun puuttui papin aamen ja vihkivala. Ja niin äitini synnytti ajallaan aviottoman lapsen, joka ei kelvannut sisaruksille eikä vanhemmille.

Nuoren ja naimattoman naisen elämä yksinäisen lapsen kanssa ei ollut ruusuilla tanssia, vaan se oli avojaloin astelua ruusun piikeillä ja ohdakkeilla. Joka päivä äitini sai kuulla nimittelyä ja pieni lapsi oli kaikkien tiellä. Ei tahtonut löytyä heille sijaa maatalossa.

Elämä hakee aina uomaansa ja sattuma kirjoittaa mitä kummallisimpia tarinoita. Samaan aikaan äitini perheessä koettiin traumaattisia aikoja. Perheen isä ajautui mitä moninaisimpien vastusten kautta hirttosilmukkaan, jonka hän itse sitoi kaulaansa ja kiristi toisen pään oman metsänsä kuusen oksaan ja heittäytyi roikkumaan maan ja taivaan välille. Sieltä ei enää ollut paluuta elävien kirjoihin. Niin äidistäni tuli isätön ja isoäidistäni sureva leski ja yksinhuoltaja.

Kun aikaa kului isoisäni kuolemasta riittävän kauan ja surut oli surtu ja elämä taas tavallisissa uomissaan, lähti Konsta Hartikainen, tuleva isäni isoäitini taloon kosiomatkalle. Hän pyysi leskeksi jäänyttä isoäitiäni puolisokseen. Kahdestaan olisi helpompi jakaa köyhyyttä tai sitten jatkaa limppua kahden tilan pelloista.

- Mitä sie miust vanhast akast. Ota tuo tyttö.

Niin vastasi isoäitini isäni kosintaan eikä siis hänestä koskaan tullut äitiäni. Mutta äitini suostui mummoni ehdotukseen ja lähti Konsta Hartikaisen matkaan suutarin akaksi. Minulle äitini kertoi hyvin paljon myöhemmin, että olisi suostunut vaikka mustalaiselle muusaksi, kunhan vain olisi päässyt kotoaan pois kaiken pilkan ja kiusan alta.

Voisin siis olla isoäitini poika, jos mummoni ei olisi ollut niin kaukaa viisas ja naittanut tytärtään leskeksi jääneelle suutarille. Monen mutkan ja kahden evakkoretken jälkeen vanhempani päätyivät Nivalaan seitsenlapsiseksi perheeksi kasvaneena.

Ja ennen kuin elämä päätti isäni puolesta kuolemaksi kääntyä, hän ehti viimeisinä terveinä vuosinaan siittää minut isoäitini tyttären kohtuun. On mainittava vielä, että isoäitini kuoli viisi vuotta syntymäni jälkeen ja isäni seurasi häntä tuonilmaisiin vuotta myöhemmin. Elämä katsoi minua suoraan silmiin ja antoi minut leskiäitini syliin isäni hautajaisissa. Missään vaiheessa elämääni en ollut isoäitini poika - niin muistan.