Kumpi oli ensin, lapsi vai vanhempi?

Lapsi syntyi, kiittäkää. Mutta jäivätkö vanhemmat syntymättä?

Kun lapsi täyttää viisitoista vuotta, hänelle aukeaa bensankatkuinen taivas. On käynyt keisarilta käsky, että jokainen verolle pantu viisitoistavuotias voi alkaa opetella ajamaan mopolla. Pitää vain mennä ajokouluun ja hankkia perustiedot, miten liikenteessä käyttäydytään. On laadittu yhteiset säännöt opiksi ja ojennukseksi, että kulku sujuisi liikenteen mukana turvallisesti ilman vahinkoa itselle tai muille kulkijoille.

Kun tuo verollepano on jatkunut vielä muutaman vuoden, laitetaan mopo myyntiin ja aletaan etsiä toisenlaista kumppania, jonka kanssa jakaa yhteistä vuodetta. Eikä aikaakaan, kun syntyy lapsi. Mopokortin jälkeen on ajettu ajokortti ja syvennetty liikenteessä kulkemisen oppeja. On opittu moottoritien säännöt ja leveäkaistaisen kulkuväylän keinot siirtyä juohevasti ja turvallisesti paikasta toiseen.

Lapsi on syntynyt, mutta vanhemmilla ei olekaan minkäänlaista oppia tai kurssia saati arvosanaa lasten hoidosta ja kasvatuksesta. Kuka tahansa sukukypsä ihminen voi laittaa lapsen alulle, synnyttää sen ja sitten ihmetellä, mitä tuon pienen taimen kanssa pitäisi tehdä. Mopollekin tarvitaan ajokortti, mutta vanhemmuuteen riittää siittiö ja munasolu.

Mitä juuri syntynyt lapsi tarvitsee eniten? Miten kestää kaksivuotiaan kiukku ja kolmivuotiaan uhittelu perjantairuuhkaisen kauppakeskuksen kassalla? Päättääkö vanhempi, mitä murrosikäinen lapsi pukee tulipalopakkasella päälle? Onko kaksitoistavuotiaan oma asia, lähteäkö kouluun vai jäädä kotiin pelailemaan?  Näihin kysymyksiin ei tarvitse sukukypsien ihmisten vastata eikä edes monivalita ruksaamalla, ei käydä neuvolassa tenttaamassa äiti- tai isäkorttia, ei tietää lapsen kehityskulusta yhtään mitään. Riittää, kun seisoo ja kastuu.

Suurimmalla osalla ihmisistä on perustaito kasvattaa lapsensa iloisiksi ja onnellisiksi aikuisiksi. Ymmärretään, ettei lapsi ole perheen pää eikä hänen tehtävänsä ole tehdä suuria päätöksiä. On oivallettu, ettei ihmisen elämässä tärkeintä ole olla koko ajan onnellinen ja tyytyväinen ja että myös pettymys ja hirmuinen harmitus kuuluu aivan tavalliseen elämään. Ymmärretään, ettei aikuisen tarvitse koko ajan palkita lasta tavallisista arjen asioista, vaan elämä on iloa ja surua, onnea ja murhetta, myötä- ja vastoinkäymisiä. 

Elämä on hyvin tavallista. Ja perheen elämä on jokapäiväistä jakoa. Jaetaan vastuuta itsestä ja toisesta, jaetaan iloa ja ikäviä asioita, selvitään yhdessä, kuljetaan yhdessä tasaveikkaisina vanhempien viitoittamaa tietä, sillä järki kehittyy hitaammin kuin siittiö tai munasolu.

Herätyskello

Käveleskelin joulukaupan käytävillä ja katselin kirkkaanvärisiä tavaroita. Tontut pötköttelivät myyntikoreissa ja odottelivat ostajaansa. Ihmiset penkoivat koreja, siirtelivät tavaroita ja etsivät sopivaa joululahjaa kuka kenellekin.

Ohitseni käveli touhukas pikkupoika, ehkä neljän tai viiden vanha. Hänellä oli aivan selvästi jokin tietty tavara etsinnässä.

- Äiti. Minä haluaisin herätyskellon.

Pojan katse ei aivan ylttänyt myyntikorien tasolle ja hän varvasteli nähdäkseen, oliko kenties sopivia herätyskelloja kaupan. En malttanut olla virittämättä keskustelua pojan kanssa.

- Etkö sinä sitten herää ilman herätyskelloa?

Kysymys pysäytti pojan hetkiseksi aivan kuin hän olisi punninnut, oliko kysymys hänelle tarkoitettu. Poika jatkoi kurkotteluaan ja vastasi minulle kuin ojentaen.

- Herään minä, mutta ihan miten sattuu.

Aloin tutkia hyllyjä tarkemmin, josko olisin löytänyt sieltä herätyskellon. Olisin ostanut sen tuolle sanavalmiille pojalle joululahjaksi. Harmillista, ettei kelloa löytynyt, mutta uskon joulupukin tuon toiveen kuulleen.