Olipa kerran kauan sitten suojaisa metsä, jossa paistoi aurinko,
satoi joskus vettä, tuiskutti silloin tällöin lunta, tuuleskeli tai oli tyyntä
ja joskus jopa myrskysi niin, että puut kaatuivat. Metsässä kasvoivat komeat
kuuset taivasta kurotellen. Männyt levittivät tuuheat neulasoksansa ja puiden
punaruskea kaarna väritti metsää lämpöiseksi. Siellä täällä kohosivat
korkeuksiin lehtevät koivupuut, ja niiden rungot hohtivat valkoisina
auringonpaisteessa ja valaisivat metsää kuutamoisina öinä.
Syyskesällä mättäille ilmestyi sinisiä mustikoita ja
punaisia puolukoita. Sienet nostivat hattunsa kuin pienet metsän menninkäiset
ja tervehtivät toisiaan: ”Hauska nähdä pitkästä aikaa.”
Talven tullen puiden oksille satoi lunta, ja latvusten alle
syntyi tykkylinnake, jonka suojissa metsän väki sai elää kaikessa rauhassa.
Karhu käyskenteli pitkin lumisia, tuttuja polkuja, kaiveli maasta jäätyneitä
marjoja, söi, varastoi ja eleli vaatimattomasti. Syyssadon kyllästämässä
vatsassa kurnahteli talvinen nälkä, muttei äitynyt ikäväksi hädäksi. Ilves kiipesi
kuusen latvaan valvomaan, mitä korpimetsässä saattoi tapahtua. Hiljaista oli
sydäntalvena. Orava kaiveli kesällä keräämiään käpyvarastoja ja rasvaiset
siemenet pitivät turkin tuuheana ja lämpöisenä.
Jänis kyyhötti lumivalkeana huuruisen haavan alla, maisteli
sen versoja ja silmuja, kuunteli hiljaisen metsän kuulumattomia ääniä, käänteli
korviaan itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään. Rasahteli, risahteli,
napsahteli, vaikka oli aivan hiljaista. Mutta suurilla korvilla se saattoi
kuulla kuulemattomia. Suhisi tuuli hiljaa puussa.
Tuuhea häntä hipoi jälkeä vastasataneen lumen pintaan. Musta
kuono nuuhki talvipuhdasta ilmaa ja suu aukesi kimeään haukahdukseen ja
vihellykseen. Ahma kulki tykkylumisten puiden alla kuin musta, lentävä matto
suuren lumisalin lattialla. Se etsi syyskesällä saalistamansa peuranvasan
paistilihaa, jonka se oli piilottanut suuren kallion halkeamasta lohjenneiden
kivien alle muodostuneeseen koloon. Siellä viileässä liha säilyi syyslämpimiltä,
martovilta ilmoilta maukkaana pakkasiin asti.
Talviaurinko valaisi metsää matalalta. Varjot olivat pitkiä
ja selkeitä. Lumi hohti sinertävänä, kimaltelevan kumpuilevana, ja viisto valo
punersi puitten rungoissa ja tiheni pakkasilmassa jääkiteiseksi, helmeilevän
väreileväksi harsoksi. Jos taivas olisi tykkylumisilta puilta näkynyt, se olisi
ollut tähtinen ja kirkas, tummansininen kuin kesäöinen metsälähde.
Korkealla hongan latvassa istui koppelo. Se oli ainoa metsän
eläin, joka näki taivaan ja metsän puut ja sieltä täältä sinisen hohtavana
pilkottavan metsäpohjan. Se näki karhun keräämässä jäätyneitä marjoja, näki
ilveksen nousevan puuhun, huomasi jäniksen kyyhöttävän haavan juurella ja
keräävän puun huokoista kuorta ja jäisiä silmuja evääkseen. Ahman liikkeet
eivät siltä jääneet huomaamatta ja se tiesi jo ennestään, mitä matala metsän
elävä oli etsimässä. Ja vaikka orava olikin kaikista pienin, eivät sen
tekemiset jääneet koppelolta salaisiksi.
Koppelo hyppäsi siivilleen ja laskeutui lumitantereelle.
Metsässä oli pieni, puuton aukea ja sen keskellä kohosi pyöreä, tasainen
kallio, jota peitti harmaanvihreä, röhelöinen sammal. Se oli lumen peitossa,
mutta sieltä täältä saattoi nähdä harmaan sammaltupsun nousevan esiin. Koppelo
käveli kallion juurelle, hypähti muutaman siiveniskun ja laskeutui kalliolle,
katseli ympärilleen, tepasteli arvokkaasti edestakaisin ja hahmotteli.
Keskitalven pimein yö oli laskeutumassa metsään ja pian metsän eläimet
kokoontuisivat yhteiseen pöytään kuin monina keskitalvina aikaisemminkin.
Tuli pilvetön ja kirkas yö. Kuu valaisi valkoista hohtavana
pallona metsää, kasvatti varjot entistäkin pidemmiksi. Pakkanen kiristyi ja
puut paukahtelivat ja korpi kaikui pitkän aikaa jäisen hongan äänekästä
halkeamista. Jänis havahtui, keräsi ympäriltään kaiken syötäväksi kelpaavan ja
loikki metsän keskelle hopeisen kuun valaisemalle kalliolle ja kohtasi siellä
koppelon. Koppelo tervehti sitä heilauttamalla siipiään, mutta laski ne saman
tien sivuilleen ja oikoi höyheniään.
Metsän reunassa murahteli karhu, nousi takajaloilleen
katsomaan ja tarkastelemaan kalliota, laskeutui nelinkontin ja rahisteli
hilepeitteistä lunta kahlaten kohti kalliopöytää. Koppelo hyppäsi lentoon ja
teki pari kierrosta karhun ympäri ja toivotti sen tervetulleeksi. Karhu kantoi
marjat ja jäiset sienet keskelle kalliota ja levitteli ne kauniiksi kekosiksi.
-
Onko niissä selluloosaa?
Karhu vastasi koppelolle, ettei niissä hänen mielestään ollut selluloosaa ja että ne sopisivat oikein hyvin herkkävatsaisille kanalinnuille.
Monet vuodet karhun tuomiset olivat olleet samanmoisia, mutta aina siltä oli
kysytty tuo sama kysymys: oliko niissä selluloosaa. Kaikki metsän eläimet
tiesivät, ettei karhu syönyt mitään muuta kuin luomua, luonnonmukaista, luonnon
itsensä kasvattamaa ruokaa ja että se oli hyvin tarkka kaikesta, minkä
sinikieliseen suuhunsa laittoi.
Kuulaan talviyön halkaisi kimeä vihellys ja lumen pehmeä
suhina pehmeiden tassujen alla. Ahma lähestyi metsäaukiota, laski jäisen
paistin hetkeksi hangelle ja puhalsi kurkustaan tervehdyksen. Karhu ja jänis
nousivat takajaloilleen, kurkottivat selkänsä ja kaulansa suoriksi etukäpälät
rintaa vasten. Koppelo ponnisti kyykystä lentoon, kiersi ahman ja laskeutui
takaisin kalliolle.
-
Onko tuossa paistissa selluloosaa?
Pörröistä häntäänsä heilauttaen ahma pudotti paistin
karhunmarjojen ja jäniksen haavanversojen ja silmujen ja kuorenpalasten
viereen, hyppäsi alas, nuuhkaisi mustalla kuonollaan pakkasilmaa.
-
Minun hajuaistini on maailman tarkimpia. Kun
syyskesällä metsästin peuraa korpimetsän perukoilla, haistelin erityisen
tarkasti, ettei peuraa ollut pilattu rautakaupan nuolukivillä saati ihmisten
ruuantähteillä.
Karhua hymyilytti. Salaa se heilautti hännäntynkäänsä niin,
että vain jänis sen näki. Jänis puolestaan naputti takajalallaan maata ja
pöllytti hennosti pakkaslunta. ”Ahman paistissa selluloosaa…” Se nauroi asialle
suunsa aivan ristiin.
Kuu oli kulkenut edemmäs ja kääntänyt metsän puiden varjoa
kuin kellon viisareita. Kuusen oksalta kuului rapinaa ja rungon kaarna rahisi,
kun orava laskeutui alas ja hyppeli häntä pitkänä perässä viuhuen aukion yli
kalliolle. Sen syli oli täynnä käpyjä ja siemeniä. Se asetteli kävyt kauniisti
pystyyn ahman tuoman paistin ympärille ja ripotteli siemenen paistin päälle.
Koppelo seurasi oravan pöytäpuuhia ja sanoi nokkaansa naputtaen.
-
Onko noissa kävyissä ja siemenissä selluloosaa?
Punaisen ruskea orava tarttui häntäänsä, nosti sen eteensä
ja etukäpälillään suki tuuheaa karvaa. Se kertoi jo vuosien ajan seuranneensa metsän
kasvua ja tiesi tarkalleen, mitkä puut olivat olleet metsässä jo ennen sen
isovanhempia ja näiden isovanhempia ja näiden isoisovanhempia. Se tiesi, että
ihmiset kävivät silloin tällöin valtavine, meluavine koneineen hakemassa metsää
omiin tarkoituksiinsa ja toivat sitten pienen pieniä puun alkuja tilalle ja
laittoivat ne kasvamaan. Se ei sellaisista puista käpyjä kerännyt, vaan luotti
ainoastaan ikikuusten turpeisiin, tummanpunaisiin käpyihin ja niiden
luomusiemeniin. Se painotti vielä tietävänsä, että luomu tarkoitti luonnonmukaista.
Istuttiin pöydän ympärille. Oli harras tunnelma. Kuu oli
korkeimmillaan ja sen valkoisen valon ympärillä loisti hopeinen kehä. Taivaan
kansi hehkui ja ilma kimalsi, vaikka oli keskitalven pimein aika.
Maisteltiin marjoja ja sieniä, herkuteltiin kävyillä ja
siemenillä, veresteltiin kaukaa muistoista versojen verratonta aromia ja
silmujen suussa sulavaa suloista makeutta. Ahma puraisi palasen parasta paistia
ja jakoi jokaiselle oman palansa. Karhulle maistui marjojen lisäksi pitkän
syksyn kypsentämä liha. Oravakaan ei pannut pahakseen maistaa muutakin kuin
perinteistä linnunpoikaa. Miten ollakaan jänikselle ei liha maistunut. Se ei
kuitenkaan halunnut olla ennakkoluuloinen, vaan nuolaisi jäistä paistia,
naukkaisi suuhunsa puremattoman palan painikkeeksi makoisan verson ja pureskeli
sitä pitkän aikaa, niin kauan, että kaikki muut unohtivat sen koskaan lihaa
maistaneenkaan.
-
Tehän tiedätte, että minä en ole lihansyöjä.
Joskus syön jopa kiviä ja hiekanmuruja, mutta lihaan en koske. Kyllä teidän nyt
kelpaa vatsanne täyttää kokolihapihvillä, mutta entäs minä. Mitäs minä syön?
Karhun leuat pysähtyivät ja pureminen lakkasi.
-
Sinullahan on pöydässä aivan kaikkea, mitä sinä
voit syödä, karhu sanoi.
Siipiään pitkin kylkiä ojennellen koppelo vastasi
loukkaantuneena.
-
Mutta minulle ei ole mitään lihan tilalle.
Teillä on lihaa, mutta minä syön vain samoja marjoja ja sieniä ja versoja kuin
tekin.
Orava lopetti puremisen, tärisytti hetkisen häntäänsä,
nielaisi ja naksutti suutaan.
-
Minä voin hakea sinulle lisää käpyjä. Minulla on
vielä suuri varasto hyviä käpyjä kevääksi.
Lintu tunsi itsensä loukatuksi.
-
Ne ovat samoja käpyjä kuin teilläkin. Minulle ei
ole mitään lihan tilalle.
Karmea rääkäisy varisutti lunta puista. Jänis loikkasi
kalliopöydän taakse ja työnsi päänsä paksuun lumeen. Ahma ja karhu nousivat
takajaloilleen ja orava hyppäsi kalliolle, kalliolta alas ja lähimpään kuuseen
ja vilisti vinhaa vauhtia aina latvaan asti. Koppelo pyrähti lentoon niin, että
metsäaukean reunassa olevien puiden oksat ryskyivät. Ilves tassutteli paikalle
vähän myöhässä niin kuin se oli aina tassutellut ja niin kuin se oli aina
kaikki yllättänyt.
-
Sori. Mä oon vähän myöhässä. Joko täällä on
kaikki selluloosaherkut syöty?
Turkki pakkasilman huurruttamana karhu paiskasi tassua
ilvekselle ja tervehti sitä mahtavasti murahtamalla.
-
Ei ole vielä aivan kaikkea syöty. Vielä olisi
yksi itsensä mureaksi marissut koppelo syömättä.
Niiltä siiviltä laskeutui koppelo kalliolle ja oli kovasti
kyykäärmeissään karhun kommenteista. Säikähdyksestään selvinneet jänis ja orava
etsiytyivät takaisin juhlapöytään ja ahma jatkoi kaikessa rauhassa peurapaistin
pienentämistä. Ilvekselle kelpasi kaikki, mitä pöydässä vielä oli. Oli
kuitenkin katettu perinteinen keskitalven juhlapöytä eikä siitä sopinut kieltäytyä.
Taivas alkoi vaaleta ja vaaleni yö yön jälkeen kohta uudeksi kevääksi, vehreäksi kesäksi, kunnes alkoi ruskaantua syksyksi taas odottamaan ensilunta ja paukkuvia pakkasia ja keskitalven suurta juhlaa. Mutta ei ollut se syksy enää samanlainen kuin ennen. Oli tullut karhun mitta täyteen koppelosta. Niinpä se päätti jo hyvissä ajoin ennen lumentuloa syödä kaikki keskitalven juhlaa varten varaamansa varastot ja lihottaa itsensä juuri niillä herkuilla kuin sille itselleen maistui: mustikat mustikoina, puolukat puolukoina, sienet sieninä, luut ja lihat luina ja lihoina. Ja kun sen maha tuli oikein täyteen ja ilmat alkoivat viiletä, se etsi itsellensä korpimetsän suurimman kuusen juurelta metsän mukavimman makuupaikan, teki pehmeän pesän ja nukahti karhun suloisen raskaaseen uneen. Siitä syksystä alkaen ovat kaikki karhut nukkuneet yli ikävän talven ja heränneet, kun ovat heräämisen mukavaksi katsoneet.
