Jouluseimestä Golgatan ristille

Miten kevyt on
lapsi saattaa maailmaan,
seimeen makaamaan.
Miten painaakaan risti,
kun hauta umpeen luodaan.

Joulupukki somessa

Oli jouluaatto ja joulupukin pajassa kävi melkomoinen hyörinä. Tontut lastasivat paketteja rekeen ainakin neljältä eri valmistuslinjalta: leluja, käyttöesineitä, vaatteita ja mitä nyt sattuu tulemaan. Sellainenkin linja oli ollut pakko pajaan rakentaa, kun aina on joku, joka ei tiedä, mitä haluaa tai joku, joka ei tiedä, mitä voisi lahjaksi antaa.

Reki alkoi jo olla melko täysi ja porot nykivät reen jalaksia irti jäisestä maasta. Tehän tiedätte, että kun reki on kauan paikallaan lumessa, kitka ikään kuin liimaa jalaksen kiinni. Porot pitivät hyvän huolen, etteivät jalakset tarttuneet liian lujasti lumeen. Silloin olisi tullu ongelmia ja niitä ei jouluaattona tarvittaisi.

”Aattoilta pitkä on, taival valoton…” Koko joulupukin paja rallatti tuota laulua sitä kovemmalla äänellä, mitä alemmas aurinko laski ja mitä hämärämmäksi päivä kävi. Tonttujen päät kääntyilivät sinne tänne ja jokainen vilkuili ympärilleen kuin jotakin etsien. Kompasteltiin pakettien kanssa ja jokainen tiesi, ettei sellaisesta hyvää seuraisi. Mutta jotakin oli nyt vähän pielessä.

”Aattoilta pitkä on, taival valoton…”, huusivat tontut eikä laulussa ollut enää edes säveltä. Se oli suoraa huutoa. Aina aikaisempina vuosina joulupukki oli tuon laulun kuulleessaan ikään kuin virkistynyt ja tullut tonttujen seuraan pajalle paketteja kantamaan, mutta nyt valkopartaa ei näkynyt missään. Ei näkynyt eikä kuulunut.

Vaikka tontut olivat jo vanhoja, olivat he silti vähän kuin lapsia. He eivät oikeastaan tulleet toimeen ilman joulupukkia, joka aina sanoi, mitä mihinkin lahjapakkaukseen pakataan tai kuka mitäkin tänä jouluna lahjaksi saisi. Ja aina pukki taputteli tonttuja päälaelle ja kehui, kun nämä olivat olleet oikein ahkeria. Yhtäkkiä tontut huomasivat, että tänä jouluna pukkia ei oikeastaan ollut kovinkaan paljon kiinnostanut heidän tekemisensä eikä kukaan muistanut pukin taputelleen ketään päälaelle saati ääneen kehuneen ketään erityisesti niin kuin hänellä oli aina tapana ollut.

-          Oletpas sinä ollut taas ahkera tai…
-          Miten kauniin paketin olet taas tehnyt tai…
-          Menepäs siitä levähtämään, kun näytät vähän väsyneeltä.

Porot hermostuivat, kun reki oli jo aivan täynnä, mutta joulupukkia ei vain kuulunut komentamaan joukkoa matkaan. Jäkälät oli syöty ja raikasta lunta haukattu janoon ja voimia olisi ollut vaikka kuuhun asti lentää. Mutta kuski puuttui, puuttui punanuttuinen kuljettaja, joka olisi poroille kertonut suunnat ja maat ja mannut ja meret ja jokaisen talon maailman kolkilla ja valoisat ikkunat, joitten takana lapset ja isät ja äidit ja mummot ja vaarit ja sedät ja tädit ja serkut ja siskot ja veljet ja koirat ja kissat ja kaiken maailman muut kotieläimet odottivat joulupukkia saapuvaksi. 

Mutta kulkipa joulupukin tie joskus sellaisissakin paikoissa, joissa ei joulusta muuten jaksettu riemuita. Silloin oli pitkin taivaita kiitävä joulureki poroineen paras näky. Porotkin tiesivät, ettei se joulun maku ja lahjat ja tuhannet ja taas tuhannet valot aina aivan tärkeintä  joulussa olleet. Iloinen mieli ja rauhaisa sydän olivat kaikista parasta. Mutta niin kuin maailma on avara, myös ihmisiä on paljon ja sydän sykkii jokaisen rinnassa omalla tavallaan. Aivan jokaisessa sydämessä ei asu rauha.

-          Valitettavasti, oli pukki silloin tuumannut.

Mutta missä on joulupukki? ”Aattoilta pitkä on – MUTTEI LOPUTON, lauloivat jo tontut ja lopettivat siltä erää työnsä. Tontuista vanhin astui keskusradion ääreen ja kuulutti kautta Korvatunturin.

-          Korvatunturi. Meillä on probleema. Earmountain. We have a problem. Joulupukki on hukassa. Where is Santa Claus?

Sadat tontut lähtivät kukin eri suuntiin joulupukkia etsimään. Kaikilla oli hiukset hyvin kammattuina, kun ei niitä koko jouluna kukaan ollut pörröttänyt. Etsittiin lentoterminaalista, josko pukki olisikin vaihtanut vähäpäästöiset poronsa kunnolla polttoainetta tuhlaavaan lentokoneeseen. Jokainen tajusi kuitenkin, ettei sellainen tullut kysymykseenkään. Jos poro lentäessään vähän rupsutteli, sillä ei ilma pilaantunut saati jäätikkö sulanut. 

Kun koko tunturi oli tutkittu talo talolta ja paja pajalta, kävivät tontut hyvin epätoivoisiksi. Tänä jouluna jäisivät lahjat jakamatta ja maapallo kiertämättä.

Vaan niin kuin saduissa aina, jostakin näkyi taas kajastavaa valoa. Olipa vaan jäänyt tunturin kupeessa muuan mökkeröinen kaikilta huomaamatta ja olisipa saattanut tulla uusi vuosikin ja kenties myös loppiainen, jollei vienosti välkehtivä valo olisi paljastanut siellä jonkun majailevan.  Koko jouluinen joukko tonttuja juoksi nopeasti mökille ja avoimesta ovesta sisään.

-          Täällähän sinä olet, senkin kadoksissa oleva joulupukki.

Pukki tuijotti kylmän takan edessä uutta älypuhelintaan, jossa oli ainakin kuuden tuuman näyttö ja kolmoiskamera ja erikoisen hyvät pimeäkuvausominaisuudet, peukalonjälkitunnistus ja olipa siinä vielä täysin naarmuuntumaton lasikin sekä supersurraundäänentoisto.

-          Missä ihmeessä sinä olet ollut jo monta päivää? Reki on lastattu, porot kylläisiä ja   aattoilta jo pitkällä.
-          Veispuukissa kävin. Ja instassa ja snäpsätissä ja lukaisin Iltalehdet ja Hesarin ja vähän   Kalevaa ja Kalajaskaa, New York Timesia ja Kodin Kuvalehteä.
-          Rakas joulupukki. Sosiaalinen MAAILMA odottaa sinua. Se on valmiina joulunviettoon. Kaikki sosiaaliset IHMISET, LAPSET, AIKUISET JA VANHEMMAT odottavat sinua. Ei media sinua kaipaa, vaan JOULU.

Joulupukki irrotti vähän jo punoittavat silmänsä ruudusta, oikaisi vinoon vääntynyttä niskaansa ja katsoi tonttuja.

-          Keitäs te olette?
-          Me olemme tonttuja ja sinä joulupukki, sanoivat tontut vähän äreissään.

Pukki nousi seisomaan ja katsoi kaikkia vähän pöllämystyneenä.

-          Niin. Niinpä niin. Olenpas minä ollutkin tonttu, vaikka olenkin joulupukki. Vai että   jouluaatto. Sitähän pitää sitten lähteä kohti maailmaa. Niinpä niin.

Tontut hurrasivat iloisina, kun joulupukki oli vihdoinkin löytynyt – vaikkakin somesta. Nyt saattoi joulu vihdoin tulla.

Niin kuin kaikissa saduissa, myös tässä on opetus. Ympärilläsi elävät ihmiset, olivatpa kuinka tonttuja tahansa, ovat tärkein osa SOSIAALISTA maailmaasi. Voit käydä somessa, mutta älä jää sinne asumaan. Saattaa moni mukava lahja jäädä jakamatta ja ennen kaikkea saamatta.

Aamusta iltaan

Oi, aurinkoista.
Lintu sävelin soivin
päivää tervehtii.
Se oivin liverryksin
illan kuutamoon ehtii.
.

Kiinnikkäin

"Ollaan kiinnikkäin",
sanoi lapsi vaarille,
kun tahtoi tulla
lähemmäs kuin lähekkäin,
ihan kiinni - kiinnikkäin.

Tyyni sydän

Tyyni sydän on
harvoin sykkivä sydän.
Voi menestystä
itselleen hapuileva
kiireisiinsä kuolla.

Eniten luettu tanka hästäk ikinä

Vittu, pillu ja
viinapullo, kortonki,
käkikello, kas
näillä sanoilla hästäk
alaston lukee tankaa.

Vuoret ovat kiveä

Pilviharsojen
läpi keijuna lennän,
haistelen ilmaa,
katson maahan, unohdan.
Vuoret ovat kiveä.

Seitsemän neitsyttä

Suurin osa aikuisikään ehtineistä miehistä on nuoruusvuosinaan ollut tekemisissä nuoren tytön (poikasena tietenkin) tai nuoren naisen kanssa ja joillakin on varmasti kokemuksia myös neitseellisestä yhtymisestä, jota tietyissä uskonnollisissa piireissä pidetään kaiken tavoittelemisen arvoisen ylimpänä nautintona. Ovatpa uskovaiset keksineet käyttää neitsyyttä hyväksi myös sodassa ja lähettäneet nuoria poikasia tallomaan miinakenttiä lupauksin, että nuo viriilit nuorukaiset taivaan tuuliin räjähdettyään saisivat elämänsä uhraamisesta palkinnoksi jopa seitsemän neitsyttä. En huolisi ainuttakaan.

Junnu Vainio laulaa, että kun mies tulee tiettyyn ikään, niin ei sillä pelaa enää mikään. Mutta ennen kuin tuo ikä koittaa, takana on paljon elettyjä vuosia ja villejä kokemuksia. Uskon monen olevan kanssani samaa mieltä, että nuo villeimmät kokemukset tuskin ovat niitä ensimmäisiä, neitseellisiä

Kun kaksi nuorta, toinen testosteronien tainnuttamana ja toinen villin tiedottomassa estrogeenihumalassa hapuilevat hädissään sukuelimiään paikoilleen ja jopa yhteen, ei tuossa tuokiossa ole mitään niin tavoiteltavaa kuin noille miinanpolkijoille uskotellaan. Kaksi hyvin epävarmaa ihmistainta yrittää avata avaruuden rajoja yhtään tietämättä, mitä horisontin takana on. Onko siellä kylmä kuu vai supernova?

Nuoruus on suloista, mutta kokemattomuus rakkauden leikeissä on kuin kaunoluistin kömpelön jalassa, kuin kultasormus letkuliittimenä, kuin kiinalainen mönkijä suomalaisessa pakkasessa. Kaikki näyttävät kauniilta ja haluttavilta, mutta tosipaikan tullen mikään noista komboista ei toimi. Kömpelö kompastuu luistimen kärkipiikkeihin ennen ensimmäistäkään liukua, kultasormus ei pysty puristamaan letkua paikalleen eikä kaunis, kiinalainen mönkijä inahdakaan helmikuisella hangella.

Millaisen miehen mielen sopukoissa neitsyys on kasvanut rakkauden autuuden auringonnousuksi? Uskon tuon pyhiin kirjoihin kirjoitetun kuvitelman syntyneen kiihkoisan, keskenkasvuisen nuorukaisen huonosti nukutun yön jälkeisen aamuseisokin aivokiristyksessä, kun pergamentti on väkisin kipristynyt rullalle, sulkakynä katkennut ja vaivoin uutettu muste kaatunut kaislamatolle. Kenties tuo nuorimies on kuullut apokalypsina sienimuhennosta syötyään Juice Leskisen Vaiti, aivan hiljaa -kappaleen ja haikaillut rintojen kipinää tai kitinää. Ja myöhemmät miehet kirjoittivat Jeesuksenkin syntymään neitsyestä, vaikka jokainen tietää sen olevan yhtä mahdoton ajatus kuin lähes satavuotiaan Aabrahamin Saaran raskaus. Kymmenet sukupolvet ovat tihrustelleet häälakanoiden veripilkkuja kuin immenkalvon rikkominen olisi ollut kuittaus jumalille: puhdasta neitsyttä on - tai siis oli.

Voi kunpa nuo kirjat ja kirjoitukset, sekä originaalit että viheliäiset väärennökset olisivat maailman myllerryksissä tuhoutuneet ja ikuisiksi ajoiksi hävinneet. Voi kunpa rauhalliset ja rakkauden täyttämät miehet ja naiset olisivat kaikki nuo tarinat kiltimmiksi kertoneet. Miten paljon on muutaman neitsyen takia maailmassa verta vuodatettu ja tuskaa ja kipua kärsitty. Jospa maailman ensimmäinen neitsyt, Aatamin Eeva olisikin omenaa syötyään päästetty nauttimaan rakkauden ja sukupuolisuuden tunteesta ja iloista ja riemuista sen sijaan, että hänet Aatameineen ajettiin pois paratiisista. Miten paljon mukavampi paikka maailma olisikaan ilman ainuttakaan sotaista, riitaista, rakkaudetonta ja kostoon kiihottavaa tarinaa, ilman seitsemää neitsyttä.

________________


No niin, aikuiset miehet. Kuvitellaanpas raaka sotatilanne. Ylivoimainen vihollinen on kerännyt ase- ja sotilasarsenaalinsa kukkulan taakse ja käynyt aamuyöstä miinoittamassa välissä olevan pellon. Hyökätä pitäisi, mutta hengenlähtö olisi kutakuinkin varma. Jos ei miina tappaisi, kuolema kolahtaisi kalloon kukkulalta ammuttuna luotina tai suojasta suunnattuna rakettina. Jotakin pitää sodanjohdon keksiä.

- Lähtekääpäs, miehet hyökkäämään. Jos ette pääse vihollisen asemiin, pääsette ainakin taivaaseen ja saatte heti porteilla seitsemän murrosikäistä neitsyttä. Heidän kanssaan voitte jutella tubettajist ja katsoo Viidakon tähtösii, Tsiikkii ja Tuiskuu ja twerkkaa ja flossaa...

- Herra kapteeni. Ei pysty!

- No jos mie luppaan, että taivaas sinnuu vuottaaki puol tusinaa aikuisii naisii.

- Eteenpäin, miehet! Nyt painetaanki saatana taval.

Onnekseni en ole isoäitini poika (miten suuri sattuma elämä onkaan)

Voisin olla isoäitini poika, jos ylipäätään koskaan olisin kyennyt syntymään jostakin toisesta ihmisestä kuin äidistäni. Ymmärrät varmaan tuon ajatuksen mahdottomuuden. Siittiö saa vain yhden mahdollisuuden eikä yhtään enempää. Ja munasolun pitää olla juuri sillä yhden ja ainoan mahdollisuuden kohdalla kypsä ottamaan vastaan sitä kohti sitkeästi uiva siittiö, antamaan periksi ja päästämään mikroskooppisen pieni, miljoonien muiden samankaltaisten seassa uiva nuijapää sisään. Ja jos kaikki yhdeksän kuukauden aikana koetut vastukset onnistut kehittymiskaaresi aikana voittamaan, sinä synnyt.

Isäni, Konsta (Konstantin) Hartikainen syntyi kauniissa Karjalassa vuonna 1898. Äitini syntyi kaksikymmentäkaksi vuotta myöhemmin melkein naapurissa, Jänisjärven rannalla eikä syntymänsä hetkellä ymmärtänyt mitään tulevan miehensä touhuista suutarinverstaassaan tai pienellä maatilkulla.

Isä meni naimisiin ja sai kolme poikaa. Mutta niin kuin tuohon aikaan tavallista oli, ihmiset sairastuessaan saattoivat kuolla varsin mitättömiin tauteihin. Niin kuoli myös isäni ensimmäinen vaimo ja köyhä suutari jäi yksin kolmen pojan kanssa. Se ei ollutkaan kovin mitätön juttu. Konsta Gaurilinpoika oli lujilla ja usein kiristi paitsi vyötä myös hermoja.

Isäni vanheni keski-ikäiseksi ja pojat kasvoivat. Äitini löysi itselleen ystävän, suurinpiirtein samanikäisen, vähän yli kaksikymmentävuotiaan miehen ja antautui hänen kanssaan nauttimaan elämän suurimmasta lahjasta, rakkaudesta ja tuli samasta rakkaudesta raskaaksi. Mutta ennen kuin ehdittiin kihloja ostaa tai avioliiton lupausta antaa, nuorukainen kaatui sodassa ja jätti jälkeensä surevan, lasta odottavan morsiamen. Häistä tulikin hautajaiset niin kuin monta kertaa elämässä käy. Perheen silmissä rakkaudelle ei ollut sijaa, kun sormus puuttui, kun puuttui papin aamen ja vihkivala. Ja niin äitini synnytti ajallaan aviottoman lapsen, joka ei kelvannut sisaruksille eikä vanhemmille.

Nuoren ja naimattoman naisen elämä yksinäisen lapsen kanssa ei ollut ruusuilla tanssia, vaan se oli avojaloin astelua ruusun piikeillä ja ohdakkeilla. Joka päivä äitini sai kuulla nimittelyä ja pieni lapsi oli kaikkien tiellä. Ei tahtonut löytyä heille sijaa maatalossa.

Elämä hakee aina uomaansa ja sattuma kirjoittaa mitä kummallisimpia tarinoita. Samaan aikaan äitini perheessä koettiin traumaattisia aikoja. Perheen isä ajautui mitä moninaisimpien vastusten kautta hirttosilmukkaan, jonka hän itse sitoi kaulaansa ja kiristi toisen pään oman metsänsä kuusen oksaan ja heittäytyi roikkumaan maan ja taivaan välille. Sieltä ei enää ollut paluuta elävien kirjoihin. Niin äidistäni tuli isätön ja isoäidistäni sureva leski ja yksinhuoltaja.

Kun aikaa kului isoisäni kuolemasta riittävän kauan ja surut oli surtu ja elämä taas tavallisissa uomissaan, lähti Konsta Hartikainen, tuleva isäni isoäitini taloon kosiomatkalle. Hän pyysi leskeksi jäänyttä isoäitiäni puolisokseen. Kahdestaan olisi helpompi jakaa köyhyyttä tai sitten jatkaa limppua kahden tilan pelloista.

- Mitä sie miust vanhast akast. Ota tuo tyttö.

Niin vastasi isoäitini isäni kosintaan eikä siis hänestä koskaan tullut äitiäni. Mutta äitini suostui mummoni ehdotukseen ja lähti Konsta Hartikaisen matkaan suutarin akaksi. Minulle äitini kertoi hyvin paljon myöhemmin, että olisi suostunut vaikka mustalaiselle muusaksi, kunhan vain olisi päässyt kotoaan pois kaiken pilkan ja kiusan alta.

Voisin siis olla isoäitini poika, jos mummoni ei olisi ollut niin kaukaa viisas ja naittanut tytärtään leskeksi jääneelle suutarille. Monen mutkan ja kahden evakkoretken jälkeen vanhempani päätyivät Nivalaan seitsenlapsiseksi perheeksi kasvaneena.

Ja ennen kuin elämä päätti isäni puolesta kuolemaksi kääntyä, hän ehti viimeisinä terveinä vuosinaan siittää minut isoäitini tyttären kohtuun. On mainittava vielä, että isoäitini kuoli viisi vuotta syntymäni jälkeen ja isäni seurasi häntä tuonilmaisiin vuotta myöhemmin. Elämä katsoi minua suoraan silmiin ja antoi minut leskiäitini syliin isäni hautajaisissa. Missään vaiheessa elämääni en ollut isoäitini poika - niin muistan.

Veroviraston ikkunat

Järjestäjä soitti kelloa ja lapset järjestyivät paririviin ulko-oven eteen ja luvan saatuaan juoksivat ripeästi omiin luokkiinsa. Raino oli täyttänyt juuri yhdeksän vuotta. Syntymäpäiviä juhlittiin edellisenä päivänä ja makean kakun mansikat ja mustat viinimarjat maistuivat vieläkin kitalaessa. Lahjaksi saatu linkkuveitsi painoi taskussa ja tuntui vahvalta ja voimakkaalta, kaikkivoivalta. Siinä oli lovettu terä vuolemista varten, viila siloittamiseen, ruuvimeisselipää talttaruuveja varten ja korkkiruuvi pullon avaamiseen. Se oli täydellinen työkalu. Marmoroitu kuttaperkkakuori välkehti punaista ja sinistä ja vihreää. Värit olivat kuin... RUNO!

Raino oli unohtanut sen kokonaan - runon. Hän oli edellisenä päivänä saanut opettajalta kotitehtäväksi etsiä runo, pitkä tai lyhyt, loppusoinnullinen tai vapaamuotoinen, mutta kuitenkin oikea runo. Hänen piti kirjoittaa se ylös paperiin tai opetella ulkoa. Tunnin alussa hänen oli määrä kirjoittaa runon nimi ja sen kirjoittajan nimi tauluun. Hän ei muistanut yhtä ainutta runoa eikä runoilijaa.

Opettaja astui luokkaan ja kaikki nousivat ylös.

- Hyvää päivää, lapset, opettaja sanoi.
- Hyvää päivää, opettaja, lapset vastasivat
- Tänään onkin sitten Rainon vuoro esittää meille runo. Muut voivat istua. Ole hyvä, Raino, jatkoi opettaja.

Raino jäi seisomaan paikalleen ja vilkaisi ulos. Hän näki vastapäisen kadun varressa veroviraston. Hitaasti hän lähti kävelemään taulua kohti, otti verkkaisesti valkoisen liidun ja kirjoitti tauluun kaunokirjoituksella runon nimen.

Veroviraston ikkunat

Opettaja kysyi, kuka runon oli kirjoittanut, mutta Raino ei keksinyt kysymykseen minkäänlaista nimeä eikä löytänyt muististaan yhtään runoilijaa.

- En enää muista.

Opettaja oli hetkisen hiljaa, mutta pyysi sitten Rainoa aloittamaan. Poika kumarsi luokalle ja vilkaisi taas ulos.

"Veroviraston ikkunat
ovat samanlaiset
kuin muutkin ikkunat."

Luokassa oli hyvin hiljaista. Joku veti nuhasta limaiset sieraimet tyhjiksi. Raino vilkaisi opettajaan, kumarsi taas ja käveli omalle paikalleen. Opettaja sirtyi ikkunan luokse ja katsoi tuttua maisemaa.

- Hyvin sinä selvisit. Muista sitten seuraavalla kerralla kirjoittaa myös runoilijan nimi muistiin.

Opettaja hymyili, mutta sitä ei kukaan huomannut.

Haista vittu vitun huora

”Rakas äiti. Haista vittu vitun huora.”

Yllä on suora lainaus kahden nuoren kahdesta lauseesta ja provosoivasti olen ne sijoittanut samaan virkkeeseen. Ensimmäisen lauseen ensimmäisen sanan olen kadulla tai koulujen pihoissa tai ostoskeskusten  käytävillä kuullut hyvin harvoin, kahta ensimmäistä yhdessä tuskin koskaan. Mutta toisen lauseen neljä sanaa olen kuullut kaikkialla lukemattomia kertoja: torilla, kaupan kassalla, kadulla, elokuvateatterissa, luokkahuoneessa, kioskilla…

”Rakas äiti. Minulla oli tänään mukava koulupäivä. Heräsin aamulla ja ehdin hyvin bussiin, vaikka lunta oli satanut koko yön ja pihakin oli aivan tukossa. Olen niin iloinen, että pääsin tänne urheilulukioon, vaikka matka onkin pitkä ja joudun viikot asumaan täällä. Mutta minulla on mukava huonekaveri ja yhdessä treenaamme melkein joka päivä. Koti-ikävä on tietenkin aina, mutta onneksi on sähköposti ja mese.”

”Voi vitun huora. Sä saatanan paska ajoit mut tänne hevon vitun kuuseen tänäänkin täällä sato lunta niin vitusti enkä ehtiny ees siihen vitun bussiin. Joku paskahousu tungettiin mun kaa samaan huoneeseen haisemaan. Vittu mä lähen vittuun täältä heti kumä täytän kuustoista täällä pysty ees nukkuun saatana…”

Kaksi nuorta puhuttelee omaa äitiään. Nuo kaksi voivat puhutella myös sinua tai opettajaansa, kaveriaan. Kenen ovesta he astuvat aamulla ulos ja mistä tuo puhetapa on kotoisin? Onko se kenties netistä tai elokuvista, ehkä sosiaalisesta mediasta? Kenen suusta nuo sanat lapsi on ensimmäisenä kuullut? Onko hän kuullut ne täysin tuntemattomien ihmisten suusta kasvottomasta kuvaruudusta? Vai onko hän oppinut jommankumman tavan ilmaista itseään kotoa käsin?  Vai onko puhetapa kenties täysin oma, omien kokemusten kautta syntynyt: toinen suodattanut sanansa hyvistä kokemuksista, huolenpidosta ja rakkaudesta, toinen välinpitämättömyydestä, yksinäisyydestä, toivottomuudesta?

Otsikko näyttää hyvin rumalta ja vastenmieliseltä. Ajattelin lehden toimituksen sensuroivan sen tai muuttavan sen arvattavaan muotoon poistamalla välistä kirjaimia. Sillä tavalla voidaan lukijoita suojata rumalta kirjoitukselta. Mutta kun nuori huorittelee ja haistattaa vittua isoon ääneen, yhtään kirjainta ei katoa tai muutu eikä väliin jää tyhjiä viivoja. Jokainen puhuttua kieltä ymmärtävä tajuaa jokaisen kirjaimen ja sanan merkityksen. Vittu ei ole välimerkki, vaikka se siksi näyttääkin muotoutuneen.

Sinun lapsesi ei kiroile eikä haistattele saati huorittele. Niin ajattelen ja sinäkin ajattelet. Kenen lapsia he ovat? Jonkun muunko? Jonkun toisen? Jostakin muualta? Kuuntele omaa lastasi. Sillä se selviää.

Viimeisin askelma

Tikapuillakin
on viimeisin askelma.
Korkeammalle
voi päästä vain ilmojen
halki viilettämällä.

Talvi on...

Kun puut alkavat vaihtaa väriään vihreästä kirjavaksi ja maa kiiltelee kylmänviileistä kastepisaroista, tulevat ensimmäiset vanteet pään ympärille puristamaan ja kiristyvät äärimmilleen sinä aamuna, kun harmaa jäähile peittää auton ikkunat ja pakkanen muuraa ovet kiinni. Vaikeudet luonnon kanssa alkavat tuosta nollarajan alituksesta ja jatkuvat kevääseen asti. Talitiaisen helkytys antaa taas luvan hengittää ja kuovin kuulas koilotus irrottaa vanteen pään ympäriltä ja aivot saavat taas kevään mahlaa kuiville kuorikerroksille.

Katsoin ulos. Nurmen pinnalla oli harmautta ja auton ikkunat olivat kauttaaltaan jäätyneen kasteen peitossa. Kytkin kaukosäätimellä webaston eli auton lämmittimen päälle. Kytkin toimi heikosti ja siitä ymmärsin pariston olevan lopussa. Laite käynnistyi kuitenkin usean yrityksen jälkeen. Puolen tunnin kuluttua olin valmis kokemaan ensimmäisen syksyaamun pikkupakkasessa.

Starttasin. Valot vain himmenivät ja starttimoottori ratisi. En hermostunut. Tiesin, että olin taas toiminut väärin ja kuluttanut akun loppuun lukemattomilla auton sisätilaan asentamillani apuvälineillä, navigaattorilla ja tuulilasikameralla. En ollut muistanut irrottaa pistoketta - taaskaan. Ja apulämmitin söi lopun virran yöstä nälkäiseen vatsaansa. Hain sisältä apukäynnistimen, joka oli ollut jo monta päivää latausasemassa pistoke seinässä. Mutta virtaa ei ollut siinäkään tarpeeksi käynnistämään dieselmoottoria. En hermostunut. Minullahan on kaveri saman tien varressa ja saan varmasti häneltä kyydin töihin. Soitin. Hänellä oli puhelu kesken. Hän soitti takaisin ja kertoi olevansa matkalla päinvastaiseen suuntaan. En hermostunut.

Omistan kaksi polkupyörää. Niinpä päätin käyttää pienen vastoinkäymisen edukseni ja kytkin ihka uuden Polarin sykemittarin pyöräilymoodiin, laitoin kypärän päähäni ja hansikkaat käteen. Pyörällä ajaisin mukavasti muutaman kilometrin työmatkan ja saisin samalla virkeyttä ja elinvoimaa. Pyörän kumit olivat melkein tyhjät. En hermostunut. Minulla on myös kompressori ja siinä pyörän renkaiden täyttölaite. Letkut tietenkin olivat hyvin jäykät ja yhteistyöhön taipumattomat, mutta sain renkaisiin riittävästi ilmaa. Hyppäsin pyörän satulaan, joka oli jäätynyt ja suli nopeasti ja kasteli takamuksen. Ajoin kotitien risteykseen ja painoin jarrua. Vaijerit olivat jäätyneet eikä pyörän kulku hidastunut. Painoin jarrukahvaa voimakkaammin ja jarrut lukittuivat sekä edestä että takaa. En hermostunut.

Nitkuttelin vaijereita ja sain jarrut pois päältä ja matka voi jatkua. Vaihde oli melko pieni ja aioin vaihtaa suuremmalle. Vaihteet olivat jäässä eivätkä vivut liikkuneet. En hermostunut. Pysähdyin ja liikuttelin vaijereita ja jatkoin matkaa. Tai en jatkanut, kun jarrut olivat taas lukittuneet.

Matka jatkui jarruttomalla ja vaihteettomalla vaihdepyörällä kutakuinkin ripeästi, mutta korvat alkoivat jäätyä. Ilma on aina kylmä Kuoppa-aavalla, sen tietävät kaikki tuolla aavalla syys- tai talviaikaan ajelleet. En hermostunut. Olisihan aikuisen ihmisen pitänyt ymmärtää, ettei muovinen pyöräilykypärä lämmitä edes kierroksilla käyviä aivoja.

Minulla on tapana oikaista pyörämatkalla terveyskeskuksen pihan poikki ja niin tein myös tänä aamuna. Mukava koivukuja varjostaa ja antaa suojaisan tunnelman. Terveyskeskuksen piha oli kuitenkin revitty kokonaan auki ja oikopolkuni edessä oli vankka puomitus. Jarrutin voimakkaasti ja yritin kääntyä takaisin. Jarrut menivät taas jumiin, kylmä kun oli. En hermostunut.

Vajaan tunnin kuluttua olin työpaikallani virkeänä ja reippaana. Pyörän vein sisätiloihin sulamaan ja odottamaan kevättä. Katsoin Polarin sykemittarin tapahtumia ja laite kehui minua. Olin ollut reipas ja pyörämatkani oli ollut kohtalainen. Vähän hermostuin. Omasta mielestäni pyörämatkani oli varsin erinomainen ja kaikenlaisia tunteita täynnä. Tervetuloa, kylmä syys ja pimeä pakkastalvi. Haista paska.

Aamulla ennen kuutta

Elo oli korjattu ja vilja puitu. Tallin hämärissä tuli keikkui kattilan alla ja hitaasti tipotellen valui pontikka astiaan. Vilja oli kasvanut runsaaksi sadoksi niin eläimille kuin ihmistenkin syödä ja leiväksi leipoa. Mutta piti viljasta saada myös ruumiin riemua ja illan istumisen iloa. Pieni osa taivaan lahjasta käytettiin hiivan kanssa kiljuksi, joka sitten miehissä istuttiin, tarinoilla höystettiin ja keitettiin pontikaksi.

Satoi ja syksyisen tuulen kanssa vesi vihmoi väkevästi ikkunoihin ja pärekattoon, lätisi lätäköissä ja muutti pihan rapakkoiseksi ja liukkaaksi. Mutta sisällä talossa oli lämmintä ja ratkiriemukasta. Valmistauduttiin ankaraan talveen ja heitettiin kesän raskas työ hetkeksi mielestä ja juotiin ja laulettiin. Naapuruston miehet olivat kokoontuneet talon ison pöydän ääreen juttuja kertomaan ja laulamaan. Eikä yhtäkään sellaista tarinaa kerrottu, jota ei ankarasti väritetty ja maustettu muualta kuulluilla kertomuksilla. Sanottiin Mattilan Martin valehtevan Kanatasta, Saarisen Veikon Saksasta ja talon isännän, Heikin valehtevan "ihan vaan kotoosia".

Veisattiin siionin virsiä. Miesten mielestä virsien sanat tulivat niin kohti, että kyynel vieri silmästä ja lankesi poskea pitkin pontikkalasiin, karhealle parransängelle tai hikisen paidan kaulukselle. Jo ennen puolta yötä joku lankesi räsymatolle uutta päivää odottamaan, ja yötä myöten virsien moniäänisyys väheni ja muuttui lopulta yksiääniseksi hörinäksi. Viimeisenä veisaajana oli enää talon isäntä valveilla. Nukkumaan jouti hänkin, mutta ensin oli käytävä aitan nurkalla vettä heittämässä.

Syysyö oli märkä ja pimeä ja pihapolut kaltevia ja viettäviä. Kohti tulleet siionin virren sanat olivat herkistäneet Heikin mielen ja itkuiset silmät hämärsivät sysimustan yön vieläkin mustemmaksi. Säkkipimeässä suunnan hakeminen oli vaikeaa ja oven kahva tarttui käteen aivan muualta kuin tarkoitus oli.

Aamu yritti sarastaa, ja kaukana itäisellä taivaalla näkyi himmeän punainen kajo. Aurinko oli vielä piilossa eikä nousisi ennen aikojaan, se oli varma ja luonnon laki. Talon renki oli jaksanut herätä ajallaan vain siksi, ettei ollut isäntien kanssa ollut kesämuistoja kertomassa ja huolia pontikalla alas huuhtomassa saati siionin virsiä veisaamassa. Mies astui navettaan, jossa oli kahdeksan lehmää, kymmenen nuorta sikaa, komea karju ja ehta emakko, hevonen tallin puolella - ja Heikki emakon kainalossa.

Renki potkaisi isännän saapasjalkaa.

- Herääpäs, isäntä emännän viereen.

Heikki aukaisi toista silmäänsä, tönäisiä kyynärpäällään emakkoa ja kysyi, paljonko kello oli.

- Röh.

Isäntä tönäisi sikaa toisen kerran kyynärpäällään vähän rivakammin ja kysyi kelloa.

- Viiii, vinkaisi sika.

Isäntä haukotteli ja ojenteli käsiään, kääntyili pahnoilla ja tuumasi.

- Vastako se on viis. Minä että se on jo kuus.

Voikukka on kuollut

Kuin harmaapäisen
haivenpallon, talven kuun
tuuli puhalsi
syksyiseen hiekkarantaan.
Voi, voikukka on kuollut.


JK. Vanhetessaan ihmiset alkavat nuoruuden päiviä enemmän sairastella ja on alituinen pelko hauraan terveyden puolesta ja kiivaus kaikkia katalia tauteja vastaan. Kun voikukka kasvattaa pylväsjuurensa ja tunkee maasta maitoisen vartensa ja rakentaa varren huipuksi kauniin keltaisen kukkasen, on kesä kaunein. Syyskesän tuuliin kukka muuttuu valkoisen harmaaksi haivenpalloksi ja hajoaa hellimmässäkin tuulenvireessä sadoksi höyhenpäiksi, jotka lentävät tavoittamattomiin ja kasvavat taas sattumanvaraisesti satunnaisessa paikassa uudeksi kukkaseksi. Niin se vain on. Mystistä.

Syyspihlaja

Pihlajan latva
oli verenpunainen
kylmän yön jälkeen.
Pakkanen kaunisti sen,
kohta lehdistään riisui.

Maaseutu nousuun

Kastiketta ja
kanaa, pullo kossua:
toinen aamulla,
toinen varhain illalla -
maaseutu eläväksi.

Pekka ja Pätkä ja Lupsu-Urpon perilliset

Nivalan Urheilijoiden omistama, jo pahoin ränsistynyt ja melkein suojeltu Tuiskulan elokuvateatteri puretaan. En tuosta suostu suuresti murhetta kantamaan, sillä unohdettu rakennus joutaa purkaa, vaikka se olisi pitäjän kulttuurihistoriallisesti miten merkittävä tahansa. Tuo homeinen talorähjä on täynnä monen sukupolven muistoja. Muistot jäävät vielä yhden sukupolven ajaksi elämään, mutta haihtuvat sitten muutamissa vuosissa tai vuosikymmenissä utukuviksi ja unohtuvat vähitellen kokonaan.

Kun Kymmenen käskyä piirtyi mustareunaiselle valkokankaalle, katsoin sitä tummassa, numeroidussa vanerituolissa jähmettyneenä kuin Raamatun sanaa ainakin. Tuiskulan elokuvateatterin parven yli välkehtivä värikuva maalasi Raamatun kertomukset todeksi, muutti veden viiniksi, komensi kepin käärmeeksi ja syrjäytti meren vedet luvatun kansan kulkea turvaan tuhoisilta sotajoukoilta. Olin maksanut tuosta elämäni mittaisesta elämyksestä kenties kuusikymmentä penniä. Rahalla sain melko kookkaan, perforoidun elokuvalipun, jonka toisen pään Lupsu-Urpo, Kairamon Urpo terhakasti teatterin ovella repäisi itselleen.

Elokuvan jälkeen kokoonnuimme poikaporukalla pohtimaan, miten itselle jäänyttä lipun kantaa voisi tulevaisuudessa hyödyntää. Olimmehan oivaltaneet, että ne pienet, pitkäviiltoiset rei'ät lipussa auttoivat paperia katkeamaan varsin tasaisesti ja kätevästi. Köyhyys opetti vikkelästi pojan neulan kanssa askartelemaan ja kokeilemaan omaa perforointia. En muista koskaan uskaltaneeni itse rei'ittämääni lippua uusiokäyttää, mutta joku saattoi ainakin yrittää. Lupsu-Urpon herkät sormet paljastivat mitä todennäköisimmin kotikonstein käyttämättömäksi pistellyn pääsylipun.

Pekka ja Pätkä-elokuvat jännittävyydessään tulivat joskus jopa uniin, parhaimmillaan ahdistaviksi painajaisiksi. Jossakin Pekka ja Pätkä -elokuvassa Pätkä työnsi kätensä kivenkoloon ja huusi Pekalle: "Pekka. Löysin oravanpesän." Ja kohta kyykäärme luikerteli kolostaan. Tuo käärme kiemurteli kiukkuisena uniini seuraavana yönä ja piirsi alitajuntaani kohtalaisen käärmekammon.

Elokuvateatteriin saattoi myös kiivetä ulkoa päin parvekkeen kautta. Isojen poikien urheilua oli yrittää ujuttaa itsensä  Lupsu-Urpon huomaamatta parvelle, mutta viimeistään lippujen tarkastuskierroksella Urpon tarkka silmä huomasi liputtomat veijarit. Saluunanovet lepattaen kossit kokivat kovia ja kenties myös Lupsu-Urpon saappaan pohjan.  Mutta tuohon aikaan yritystä ilmaisnäytöksiin ei pidetty kovin suurena syntinä, sillä raha oli mökkien lapsilla lujassa. Ymmärrettiin, että työstä kävi yrittäminen, ja se toi myös mukavaa vaihtelua tylsään lipunrepimiseen ja ovella seisomiseen. Ei Urpo pahalla muistellut eikä kaltoin kohdellut. Selkäsauna kävi opista ja ojennuksesta.

Myöhempinä vuosina Tuiskulan elokuvateatterin ovella oli kuka milloinkin, mutta Lupsu-Urpon auktoriteettia sinne ei enää koskaan ilmestynyt. Kun Tuntemattoman sotilaan mustavalkoinen kuva liikkui kankaalla ja hevoset naivat niin, että tanner tömisi ja aitaa kaatui, poikasten naamat vääntyivät hymynvirneeseen ja sanoja toisteltiin elokuvan jälkeen: "Siinä tanner tömisee ja aitaa kaatuu..." Sivusilmällä vilkuiltiin, kuuliko Urpo elokuvasta lainatut kirosanat.

Viimeisin muistoni nyt purettavasta talosta on, kun elokuviin mennessäni aikomukseni oli ostaa eteisen kanttiinista karamellipussi. Viehkeä neitonen ilmoitti pahoillaan, ettei mitään myytävää ollut, kun hiiret olivat syöneet kaiken. Olin tuosta lukevinani Tuiskulan elokuvateatterin lopun.



Istun mustalla vanerituolilla ja katselen sisälle astelevia ihmisiä. Monta paikkaa on vielä tyhjänä. Kello on minuuttia vailla seitsemän. Kuuluu oven kolahdus ja ulko-oven paukahdus. Viimeinen tulija kävelee paikalleen, kääntää istuinosan rempseästi kolistellen ja istuutuu. On hetken hiljaista. Sitten valot alkavat himmetä ja huone pimenee hitaasti. Pimeää. Rahisee ja kirkkaat tähdet alkavat leikkiä helmenhohtoisella valkokankaalla. "Minä olen elokuvissa." Tuota hetkeä en suostu unohtamaan. Näen elämäni ensimmäisen kerran mustiin samettiverhoihin hitaasti himmenenvät valot ja elävää kuvaa.

Shampanjabileet

Shampanjabileet
korkin kattoon lennättää,
lasit täyteen taas.
Ja juuri, kun ilo on
ylimmillään, läikähtää.

Kuri

Kuri on tuskin
ruoskaa koskaan tuntenut.
Vain ymmärrystä,
huolenpitoa - taito
kuulla, elää yhdessä.

Kukkanen

Tuskin tiesikään
olevansa kukkanen.
Tuoksui kesältä,
sinitaivas lehdissä,
tuulessa hiljaa liikkui.

Uskotko Jeesukseen?

Imuri ulisi ja imi ahnaasti pölyä, radiossa soi Jätkän humppa ja televisiouutiset kertoivat maanjäristyksen tuhoista Meksikossa. Kolmevuotiaat kaksoset kinusivat ja harasivat vastaan, kun äiti yritti pukea heidän päälleen vaatteita kauppareissua varten.

Liesituuletin humisi ja kiehuvan puurokattilan höyry kiemurteli tuulettimen sisään ja ohi ja pisarteli lasiseen etulevyyn. Kattila tärisi hellalla, kun pohjan kosteus kiehui alta pois.

Oli lauantain aamupäivä ja syyskuu. Aurinko oli noussut, sade ropisi ikkunaan tasaten radion ja television ja lasten ääniä. Kuopus hakkasi syntymäpäivälahjaksi saamaansa palikkapeliä. Pyöreä tanko tunkeutui jokaisella iskulla yhä syvemmälle ja syvemmälle ja kun kaikki tangot oli hakattu pohjaan, peli käännettiin ja hakkaamisen ilo yltyi. Oli käynnissä prosessi: perhe valmistautui viikonloppuun.

Ovikello soi. Äiti istui keskellä lattiaa kaksospojat sylissään ja yritti saada kiemurtelevat pojat pukeisiin. Pienin hakkasi palikoita. Isä imuroi kirjahyllyä ja radio soi Jätkän humppaa, televisiossa maa järisi ja Meksiko heilui.

Oviaukossa seisoi kaksi nuorta naista pukeutuneina mustiin viittoihin

- Uskotko Jeesukseen?

Isä sammutti imurin. Äiti pyyhki hikeä kasvoiltaan, pojat tuijottivat naisia ja kuopus jatkoi palikoiden hakkaamista: PAMPAMPAM.

- Uskotko Jeesukseen?

Pojat lipesivät äitinsä otteesta ja nousivat nopeasti ylös ja seisoivat kohta naisten edessä. Äiti istui lattialla kahareisin.

- En tiedä, mihin tässä tämmöisenä aamuna oikein uskoo.

Pojat tuijottivat herkeämättä nuoria, mustaviittaisia naisia.

- Ookko te bätmännejä?

Kultahampaat

Pieni poika istui levottomana junan penkillä ja nitkutteli heiluvaa hammastaan mietteliään ja pelokkaan näköisenä. Melkein irti liikuteltu hammas oli jo useita päiviä herättänyt pojan mielessä lukuisia pelottavia kysymyksiä, mutta mieli ei ollut vielä valmis kuulemaan vastauksia.

- Äiti. Miten kauan tulee verta, kun hammas irtoaa?

Äiti lueskeli lehteä ja vastaili huolimattomasti kertoen verta tulevan vain vähän tai jonkin aikaa.

- Tuleeko sitten rautahampaat, poika kysyi.
- Tulee, tulee, äiti vastasi.

Poika jatkoi hampaansa kääntelyä ja vääntelyä. Hammas taipuili pienen pienessä kiinnikkeessään ikenessä ja oli jo irtoamaisillaan.

- Miten rikas pitää olla, että saa kultahampaat, poika kysyi ja jatkoi heti perään.
- Kuunnelkaa.

Kimeä pieru helähti vaunussa ja poika nauroi, mutta äiti ei.

Se niistä rauta- ja kultahampaista. Niitähän kosseille kasvaa irti nitkuteltujen tilalle.



Kirjoittajan huomautus:

Tämän ohikiitävän episodin onnistuin näkemään ja kokemaan matkalla Tikkurilasta Ylivieskaan. Ja lienee maitohammaskin jo irronnut ja rautahammas kasvamassa kultahammasta odottamaan.

Kaksi sutta (vanhaa inkkariviisautta mukaillen)

Kaksi on sutta
ihmisessä: ikävä,
toinen mukava.
Se voittaa, jota ruokit.
Se voittaa, johon uskot.

Juttelutanka

- Kukka rakkaalle?

- Niin. Illalla hän sen saa.

- Sairaalassako?

- Kuoli vuosia sitten.

  Kohta tapaan hänet taas.

Sysmän Särkilahden kanit ennen ja nyt

Kun ihminen pyrkii lisääntymään, se hakeutuu sukukypsän lajikumppaninsa seuraan ja alkaa pitkän ja haastavan soidinmenon ja kosintarituaalin. Jos lähettyvillä on kilpailevia yksilöitä, ääni pitää korottaa muitten yli, jos vartalon mitta ei nosta päätä muita korkeammalle. Ääntä voidaan myös madaltaa ja kehua kirjavin sanakääntein vastapuolen ominaisuuksia, ulkonäköä, ajatuksen juoksua tai vaikkapa vaatetusta, jos ei olla nudistirannalla tai yleisessä saunassa. Kun sitten hetki koittaa, asetutaan kutakuinkin rauhallisesti suvunjatkamisasentoon ja monin eri keinoin varmistetaan hedelmöittyminen ennen kuin aamu sarastaa, jos kosiomenot ovat iltasella tai yön varhaisina tunteina alkaneet.

Toisenlaiset ovat aikeet kanilla, tuolla veikeällä jäniksen sukulaisella. Kun uros näkee tai ehkä paremminkin haistaa mahdollisen sukupuolikumppanin, se vikkelästi käy toimeen ja nopein elkein saattaa tiettäväksi, että sukua on jatkettu. Onhan toimitus ohi nopeammin kuin vastaanottava puoli ehtii asiaa tajuamaankaan. Ja koska me kaikki asian varsin hyvin tiedämme, kanin suvunjatkamiskyky on ilmiömäinen ja ilman tarttuvia tauteja se olisikin jo peittänyt koko maapallon pehmeään ja varsin elävään kaninkarvaan.

Istuin ystävien kanssa rantaterassilla ja yhdessä ääneen ihmettelimme, kun lähimaillakaan ei näkynyt yhtä ainutta kania. Aloimme pohtia syytä tuohon kanittomaan alueeseen. Niin kuin ihmisissä, myös kaneissa on varsin huolimattomia yksilöitä. Ihminen saattaa unohtaa avaimensa tai rahansa toisten housujen taskuun, kahvinkeittimen kiusallisesti päälle koko kesälomaksi tai jopa lapsen tai kotieläimen kuumaan autoon suljetuin ikkunoin. Miten siis lähes järjetön kani ei voisi olla omalla tavallaan huolimaton ja huoletonkin.

Pitkällisen ja järjellisen pohdinnan kautta tulimme siihen tulokseen, että oli syntynyt geeniperimän kautta huolimattomien kanien yhteisö, joka kutistumistaan kutistui, vaikka se yrittikin yrittämästä päästyään lisääntyä ja täyttää Särkilahden rannat. Niinpä monet nuoret kaniurokset naaraan nähtyään kävivät kiivaasti sukupuoliseen asiaan, mutta eivät kiireessä ehtineet tarkistaa osumatarkkuuttaan. Elämäniloissaan ja kesäillan kiihkeissä tunnelmissa osasivat nuo vikkelät eläimet sekaantua ainoastaan naaraan peräpään turkikseen eikä siemen koskaan löytänyt kohtuun asti kaniksi kehittymään. Ja kun nuo nuoret sitten muutaman vuoden sisällä olivat varttuneet aikuisiksi ja kanien katsannon mukaan peräti vanhuksiksi, ei kärsivällisyyttä ja vuosien saatossa herännyttä huolellisuutta enää palkittukaan, vaan ketterästi loikkivat kanimummot apilan perään vatsojaan täyttämään harmaaviiksisistä uroskaneista mitään piittaamatta.

Näin kutistui vähitellen Särkilahden ennen niin vilkas kanikanta olemattomiin ja kuoli vähitellen kokonaan pois. Asui kuitenkin kylässä varsin taitavaksi tunnettu kirvesmies, joka onnistui kasvattamaan häkissä komean kanipesueen. Huolellisena miehenä hän rakensi häkistä niin hyvän ja varman, ettei yksikään kani siitä karkuun päässyt eivätkä rantojen vielä elossa olevat vanhapoikajussit niin ollen päässeet itsekään häkkiin taitojaan koettelemaan. Ja kun kylästä muuttivat ihmiset pois, piti kirvesmiehenkin lastata omaisuutensa muuttoautoon ja lähteä kauas pois kasvattamiensa kanien kanssa. Niin loppui Särkilahden kanikanta lopullisesti eikä sen koommin ole yhtäkään pitkäkorvaa rannoilla nähty. Kanit olivat siis ennen, mutta toisin on nyt.

Sotamuseossa

Kun puhetta ei
ihminen saata kuulla,
tarttuu mielellään
miekkaan kaksin käsin ja
kuurona mykkää iskee.

Demokratia ja diktatuuri

Demokratia
hyväksyy arvostelun,
siitä kehittyy.
Diktatuuri vasaroi
mielipiteen rautoihin.

Totta se on kahlaajan nokka

Kahlaajalinnuiksi sanotaan sellaisia lintuja, jotka elävät vesien äärellä ja kahlailevat rantavesissä. Varmasti jokainen on nähnyt tai ainakin kuullut taivaanvuohen mäkätystä alkukesän illan rauhassa tai ihmetellyt sammakon kurnutusta yläilmoista. Lehtokurppa merkitsee reviirinsä lentämällä säännöllisesti omaa reittiään kellontarkasti samoihin aikoihin illasta iltaan ja kurnuttaa matalalla äänellä ja kuin vastapainoksi viheltää kirkkaasti joka säkeen loppuun: zip.

Ihmisen jalat ovat lähes metrin mittaiset, joten ihminen voi aivan hyvin kahlata melko syvässäkin vedessä eikä saa vettä sieraimiinsa. Kahlaajalinnuilla jalkoja on ehkä kymmenen senttiä tai vähän vähemmän ja joillakin hitusen enemmän. Jos ihminen ja kahlaajalintu vierekkäin kahlaisivat veteen, linnun matka loppuisi alkumetreille ja joskus jopa aivan alkusenttimetreille. Silti ihmistä ei kuitenkaan pidetä kahlaajana, vaikka sillä on kahlaajalintuja paljon paremmat edellytykset edetä rantavedestä kohti ulappaa jalat pohjassa ja pää veden pinnalla. Merikotkalla taas on paljon pidemmät jalat kuin lehtokurpalla eikä se silti koskaan laskeudu kahlailemaan rantavesiin helpon saaliin toivossa, vaan liitelee vetten päällä ja tarkoilla silmillään etsii hopeaisen kalan selkäruodon ja tähtää kyntensä kalan herkullisiin, rapeisiin lihoihin.

Pihalinnut räpiköivät joskus lätäköissä ja viskovat siivillään kuin vallattomat lapset vilvoittavassa vedessä. Rastaan jalat yltäisivät monestikin vesilammikon pohjaan saakka, muttei se koskaan kävele lätäkköjen yli kuin ihmislapsi hyppelehtien. Se pohjaa itsensä lätäkköön ottamatta askeltakaan ja kuin roomalaisen se makoilee mahallaan pienessä kylpylässään ja nauttii elämästä. Ei ole rastaasta kahlaajaksi, vaikka sen jalat siihen mahdollisuuksia tarjoaisivatkin.

Kahlaajien kävelyvauhti on hyvin verkkainen. Vedessä astellaan kuin näyttelijät punaisella matolla arvokkaasti jalkoja reilusti nostellen. Voisi ajatella kahlaajalinnun joskus heittyvän leikkimieliseksikin ja juoksentelevan rantavedessä kuin riemua täynnä oleva lapsi lätäkön poikki. Mutta sellaiseen ei arvokas kahlaaja koskaan alennu. Katse tiukasti veteen suunnattuna se astelee kuin raivaaja miinakentän yli. Se ei ole leikin asia.

Niin on luonto järjestänyt lintujen elämän oikealle mallilleen. Toiset köllöttelevät vedessä ja keinuvat aalloilla mitään tekemättöminä kuin lastut laineilla. Töppöjalkaiset lentelevät puusta puuhun ja ovat kehittäneet tarttumakyntensä sellaiseen iskuun, että kovastakin vauhdista saavat pitävän otteen hennoista oksista. Kun taas perimän ja syntymän ihme onkin kasvattanut jalat puussa pysymättömäksi ja sähkölangoille kelvottomiksi, on ruoka löytynyt matalista rantavesistä. Ja jottei sierain olisi jokaista suupalaa hakiessa veden alla, on myös kahlaajan nokka kasvanut käteviin mittoihin aivan valehtelematta. Totta se on.

Sielun elämää

Monet ovat sanoneet nähneensä ihmisen sielun irtaantuneen kuolleen kehosta, elottomasta ruumiista ja nousseen siitä kohti korkeuksia ensin vähän aikaa nahkakuortaan hämmästellen. Kuin savu se on hajonnut ja hävinnyt kohoten ylöspäin taivaisiin minne lie kaasukehiin kadoten.

On väitelty ja kiistelty, saavatko kaikki elolliset olennot itselleen sielun jo syntyessään vai kehittyykö se samalla tavalla kuin ajatus oppimisen ja kokemisen kautta. Kovin epäoikeudenmukaiselta tuntuisi, että vain oppivaisella ihmisellä olisi sielu. Silloin kaikki hyvin syvästi kehitysvammaiset, mutta kuitenkin elävät ihmiset jäisivät ilman sielua ja sitä kautta kenties myös ilman pelastusta tai paikkaa tuonilmaisissa kaukana kaikista huolista ja murheista. Tuon ajatuksen mukaan siis myös koomaan vajonneet menettäisivät sielunsa tai kadottaisivat sen samalla hetkellä kuin taju turtuisi tunnottomaksi.

On siis oletettava, että jos sielu ylipäätään on olemassa, on se oltava jokaisella elollisella olennolla, jolla on pintakerros ja sen alla lihaa muodossa tai toisessa. Ja kuka sitten voi sanoa, ettei hedelmälihallisilla olisi sielua siinä missä sitkeälihaisilla kanssakumppaneillaan ihmisillä, madoilla, käärmeillä, kanoilla, kaloilla, äyriäisillä tai vaikka punkeilla ja täillä, jotka samaa maapalloa jakavat. Kukaan vaan ei koskaan ole nähnyt sielun nousevan ilmaan mistään muusta olennosta kuin kuolleesta ihmisestä. Ja tähän on hyvä selitys, joka on jossakin muodoin luettavissa myös kaikkien kirjoitusten kirjoituksesta, Raamatusta, jos sen sieltä vain oikein osaa etsiä. Minä en tietenkään osaa, muttei se mitään haittaa. Joku osaa varmasti ja on sen lukenutkin.

Asia on sillä tavalla, että vain ihmisellä on silmin havaittava, ylösnouseva sielu, harmaan valkoinen, utuinen, onneksi läpinäkyvä, jottei se aiheuttaisi vahinkoa. Jos kaikilla elävillä organismeilla olisi sielu, maailma oli läpitunkemattoman harmaa, eikä se avaruudesta katsottuna näyttäisi lainkaan siniseltä, vaan vähäväriseltä karvapallolta, jota sielujen utu peittäisi kuin kaasukehä Venusta. Kun japanilainen kalastusalus vetäisi troolia ja nostaisi sen sitten ylös, kymmenet tuhannet kilot muikkua menehtyisi pika pikaa ja laiva häiviäisi muikkujen solakoiden sielujen utuun. Samaan aikaan miljoonat puimurit keräisivät viljaa ja tähkistä turpoaisi vehnäinen tai rukiinen sielujen aromintäyteinen armeija täyttämään taivaita enemmän kuin jyvät korjaajan kärryä. Sankat sielusumut peittäisivät syksyisin Suomenkin teidenvarsia ja salomaiden viljaisten peltojen pientareita ja  ylös noustessaan vaikeuttaisivat lentoliikennettä niin paikallis- kuin kaukomatkoillakin.

Parempi on ajatella, että vain ihmisellä on sielu. Ihminen kuolee harvakseltaan ja varsinkin Suomessa olemme tuolta sumulta selkeimmin suojassa koko maailmassa. Onhan täällä mitä hienoin terveydenhuolto-ohjelma niin, että ihmiset elävät pitkään omilla jaloillaan ja sitten vielä vuosikymmeniä tuetusti hoidettuina laitoksissa. Ja kun sielu viimein tahtoisi ihmisen jättää, isketään anturit rintakehään ja adrenaliinipiikki suoneen ja taas jatkuu vaivainen elämä viikkoja tai kuukausia, joskus jopa vuosia eikä pääse sielu sotkemaan elävien ilmaa.

Tankaa ja tankotanssia

Poika oli viisitoistavuotias ja tahtoi sisareltaan joululahjaksi Kahlil Gibranin Profeetan, mystisiä kirjoituksia sisältävän runollisen teoksen. Kun sisko meni lahjakirjaa ostamaan, hänelle kerrottiin nuorten tyttöjen niin kovasti tuosta kirjasta pitävän ja sitä innolla lukevan. Kun sisko kertoi ostavansa kirjan pikkuveljelleen, myyjä oli hämmästyneenä ihmetellyt, lukevatko pojat muutakin kuin seikkailukirjoja.

Aina, kun näen jonkun nuoren kulkevan omaa polkuaan muista välittämättä, tulen hyvälle mielelle. Koen hänessä rohkean ja ennakkoluulottoman, älykkään ihmisen, joka on oman visionsa ja päämääränsä lumoissa eikä tahdo välittää muiden ihmettelystä tai jopa pilkanteosta. Jonakin päivänä hän nousee omalle korokkeelleen ja hänestä sanotaan:"Minä tunnen tuon."

Mitä erilaisemmiksi valinnat käyvät, sen kapeammiksi käyvät myös polut. Lavealla ja tasaisella tiellä on helppo ja mukava astella. Jotkut puhuvat jopa mukavuusalueesta, kun puhuvat valmiiksi auratuista ja selkein viitoin merkityistä teistä. Mutta kun nuori valitsee kapean ja kivisen polun, karavaani pysähtyy ja koirat alkavat haukkua. 

Katsoin elokuvan Miss Farkku-Suomi, joka pohjautuu Kauko Röyhkän samannimiseen romaaniin. Siinä erilainen nuori kulkee oman punkkipolkunsa vessanpöntössä pestyin, mustiksi värjätyin hiuksin aina menestyksen posliinilavuaarille asti. Hiekkaa hampaisiin ja keppejä rattaisiin heitellään pitkin matkaa, mutta kun menestys on juuri tuloillaan, ilmestyvät hyvät kaverit taputtamaan selkää: ”Minä tunnen tuon.”

Kun Kuotesahon Markus pukeutui ensimmäisen kerran naisen vaatteisiin, oma isä käänsi päänsä syrjään. Mutta kun Markus meni toisen kerran isälleen esittäytymään, tämä antoi jo alkeellisia meikkausohjeita: "Miksi sitä punaväriä pitää ohtaankin levittää?" Tuohon Markus vastasi vain, että isä voisi maalata oman otsansa vaikka vihreäksi. Nyt Markuksen tie on hivenen leventynyt kapeasta romuliikkeen kaitaleesta korkokengin kuljettavaksi kinttupoluksi. Mies ei omasta mielestään ole mitenkään erilainen, vaan kaikki muut ovat hänen mielestään erilaisia. Perjantai-videot ovat monille tuttuja ja perkelettä hokevaa miestä on kaitakatseisimmankin helppo pitää hyvänä jätkänä, joka uskaltaa olla reilusti ja koruttomasti Markus.

Ihminen ei tahallista pahuuttaan tee asioita toisin kuin muut, vaan omasta halustaan, vietistään ja mielenlaadustaan nainen voi vetää ylleen painitrikoot tai mies pukeutua kukkamekkoon tai minihameeseen, meikata kasvonsa vaikka partaiseen naamaan, kirjoittaa runoja tai tanssia vaikkapa tankotanssia. Ja Kuotesahon Markuksen sanoja lainaten voi todeta: ”Vittuako se kenellekään kuuluu, mitä toinen tekee.”

Sadetta kaipaa

Sadetta kaipaa
nuokkuva, hento oras,
tuo rakkaudella
siunattu, kuivaan maahan
suurin toivein kylvetty.

Eikö äiti opettanut sanomaan päivää

Mä sanon päivää,
sun silmäs harhailevat.
Minä kirjoitan
sinulle kirjeen, mutta
se onkin pulloposti.

Omat koirat saati kissat

Onko onneni,
ettei minulla ole
koiraa tai kissaa?
Hampaat tai kissan kynnet
perseessä sattuisivat.

Tankaa ja tankotanssia

Tankotanssija
kirjoitti runon, johon
väki ei usko.
Runoa ei voi syödä,
eikä tanssi elätä.

Karannut ajatus

Jos asiasi
tarvitsee kokonaisen
kirjan, ajatus
on karannut eikä se
saavuta enää ketään.

Varjo jää jalkoihin

Minullapa on
silmät, joihin katsoa.
Kuitenkin sinä
kävelet ylitseni
kuin olisin vain varjo.

Vegaanirakkaus

Vegaanirakkaus
ei mirriä seivästä,
ei maista lihaa,
ei kurkkuun sitä niele.
Puutarhassa vain leikkii.

Samaa mieltä Luojan kanssa

Ihminen on tehnyt ainakin kaksi virhettä. Toisen se teki, kun nousi kahdelle jalalle. Nelijalkaisena sillä ei ollut selkäkipua eikä varsinkaan alaselkävaivoja. Mutta heti pystyyn noustuaan ihminen alkoi puristua kasaan eikä sen vaakatasoon suunniteltu selkäranka kestänytkään tuota ankaraa painetta. Toisen virheen ihminen teki, kun luopui lepopäivästä.

Selkäsairauksille emme enää paljon mitään voi, kun olisi varsin hankala palata takaisin neljällä raajalla kulkevaksi nisäkkääksi. Jo paljon ennen eläkeikää olisi ihmisillä kämmenet vieläkin huonommassa kunnossa kuin selkä ja polvet ruvella alituiseen. Mutta lepopäivän voisimme vielä ottaa takaisin ja pyhittää sen yksistään lepäämiseen ja elämästä nauttimiseen, sulkea kaupat ja tehtaat ja vähän tinkiä tavaran paljoudesta tai ainakin sen jokapäiväisestä haalimisesta.

Istuin kesämökin terassilla ja kuuntelin hellepäivän aamun lintujen laulua. Istuin aivan rauhassa, join kahvia ja maistelin pehmeää vehnästä. Tuuli heilutteli vasta puhjenneita koivunlehtiä ja tuore ruoho värähteli aamuisessa virissä. Käpytikka lennähti lähikuuseen ja vihelsi lyhyet vihellyksensä ja kallisteli päätään, josko jossakin puunrungon kätköissä olisi sille mehevä toukka narskuttamassa. Mustarastas helkytteli soljuvia säkeitään ja kirjosieppo etsiskeli itselleen sopivaa oksaa rauhoittua. Jostakin kaukaa kuului hanhien kumea kaakatus kuin ilveksen huuto talvi-illassa ja pian lensivät hanhet pienenä parvena mökin yli rauhalliselle merenlahdelle kesäpesää tekemään.

Ohuet pilvet hajoilivat pitkin taivasta, liikkuivat hyvin korkealla ja saivat auringon väreilemään. Tuuli liikahti. Kimalainen nousi nurmen pikkukukista kuistin ylle ja kävi verkkaisesti lennellen tutkimassa jokaisen kirjavan esineen kuin mettä sisältävän kukkasen, lensi pääni ympäri ja surisi metsän reunaan. Kuin harmaanruskea aave hyppeli kevätjänis ruskettuvassa talviturkissaan pihan yli, pysähtyi kuulostelemaan luontoon kuuluvia ja varsinkin kuulumattomia ääniä hievahtamatta, loikki metsänreunassa olevalle hiekkakasalle ja kieri hiekassa kuin koira, nousi välillä istumaan ja kuuntelemaan, kellahti taas kyljelleen ja pyörähti ympäri. Leikistä ilahtuneena se jatkoi rauhallisin loikin matkaansa eikä muuta jälkeä jättänyt kuin pienen tupsun valkoista talviturkkia hiekkakasan reunaan.

Naapurin ovi kolahti ja mies astui kuistille, tervehti ja astui sisälle takaisin. Ovi kolahti uudelleen. Ilma väreili auringonpaisteessa ja täyttyi pikkulintujen laulusta. Pienen joen kevään täyttämässä uomassa vesi kohisi tasaisesti ja vahvasti. Kivien vaste kuului ilman läpi, kun virtaava vesi kuohusi esteiden yli. Sillä oli kiire, mutta ihmisellä ei ollut hoppua mihinkään. Oli sunnuntaiaamu, lepopäivän aamu. Mieli kuunteli loppukevään ja alkukesän kiihkeitä ääniä, suloista lirkutusta, viehkeitä vihellyksiä, virtaavan veden loppumatonta kohinaa.

Ihminen teki kaksi virhettä, mutta Luoja ei yhtäkään. Seitsemäntenä päivänä hän vain lepäsi ja mietti, että niin oli hyvä. Olen hänen kanssaan tuosta asiasta aivan samaa mieltä. Seitsemäs päivä on se tärkein: lepopäivä.

Olen iloinen

Olen iloinen
kuin pienoinen lintunen.
Minullahan on
moottoripyörä, jolla
pääsee pois Pohjanmaalta.

Jatkoaikaa

Tippa tappa tip,
liuosta valuu suoneen.
Kiiltävän pussin
sinisissä teksteissä
luvataan jatkoaikaa.

En heikkouttani myönnä

Olen väsynyt,
on kaikki voima poissa.
Mutta ääneen en
heikkouttani myönnä, vaan
kirjoitan ja jaksan taas.

Puolustusta

"Kun tarpeeksi saa
turpaansa, siihen tottuu",
sanoi Cassius Clay.
"Paras tapa puolustaa
on lyödä lujaa vastaan."

Kahvinkeittoa

Keittelin kahvit,
polttavat porovellit.
Sakeat jauhot
ruskeana lauttana
nousivat mauksi pintaan .

Kesätanssi

Talvi asteli
kesäkauppaan ja osti
vihreän takin,
kirjavat alusvaatteet
ja tanssi syksyyn asti.

Lyhyesti sanominen on vaikeaa. Siihen tarvitaan kaksi tankaa.

Ensimmäinen tanka

Mitä kauemmin
ajatukseni kasvaa,
sitä vähemmän
tarvitsen sanoja sen
juonen selittämiseen.



Toinen tanka

Mitä hitaammin
ajatukseni syntyy,
sitä paremmin
löydän oikeat sanat
sisällön kertomiseen.

Kun on hiljaista

Kun on hiljaista,
kuulee kukan kasvavan,
tai ahdistuksen
ryskävän sydämeen kuin
myrsky orvokkiruukkuun.

Silmät sulkeutuvat

Pitää itkeä,
kun piikkiä työnnetään
lihaksen läpi.
Kudos ratkeaa poikki
ja silmät sulkeutuvat.

Kuumassa siittiö sakenee (eli hillitöntä väestönkasvua)

Intiassa kuu
on kuumempi kuin täällä
talviaurinko.
Vaan kuumassa siittiö
sikiöksi sakenee.

Voi ihanaa

Voi ihanaa, alastonta naista. Voi ihanaa, puolialastonta naista. Voi ihanaa, keimailevaa, sirosti astelevaa, numerolappua kantavaa naista, joka saa bensantuoksuisen formula-areenan näyttämään viehättävältä ja houkuttelevalta. Voi ihanaa, vinyyliasuista, kaunisvartaloista naista, joka istuu moottoripyörän päällä ja hymyilee ja tuo moottoripyöränäyttelyyn viehkeän viestin taivaasta: ei ole mitään niin kaunista kuin ihminen. Vaikka maailman parhaat tehtaat tekevät kauniita moottoripyöriä ja väkevimmistä väkevimpiä ja nopeimpia autoja, mikään niistä ei vedä vertoja sinun kauneudellesi ja viehätysvoimallesi. Voi sinua ihanaa, kadotettua naista. Mihin sinä oikein hävisit? Kuka sinut julmasti piilotti?

Syytän tätä kavalaa maailmaa ahdistelusta ja iloni pilaamisesta ja aurinkoni sammuttamisesta. Syytän tätä julmaa maailmaa, että se puki naiseni burkhaan ja piilotti hänen kauniit kasvonsa säkkikankaalla. Syytän! Maailma! Sinä olet julmuri!

Ystäväni oli lähdössä ulkomaille ja lupasi lähettää minulle tyttökortin. Muistattehan sellaisen kortin, jossa kaunis ihminen oli uimarannalla hyvin vähissä vaatteissa lähes niin kauniina kuin Luoja hänet oli luonut. Mutta hetken asiaa pohdittuamme huomasimme, ettei sellaisia kortteja enää ole. Ei ole enää tyttökortteja, koska on epäsovinnaista esineellistää naista. Aivan samasta syystä mm. moottoripyöränäyttelyistä ovat hävinneet nuoret, viehkeästi pukeutuneet naiset, kun ajatellaan asusteiden ja ympäristön esineellistävän heitä. Kun Bernie Ecclestone myi Formula 1:sen amerikkalaiselle liikemiehelle, hävisivät myös formulakisojen kisatytöt luultavasti samasta syystä. Ihmistä ei pidä esineellistää.

Kun näyttelijä astuu lavalle alastomana, sitä pidetään taiteena olipa näyttelijä sitten mies tai nainen. Alastomuuden sanotaan kuvaavan tunnetta, iloa, surua, rakkautta, sanotaan sen olevan kannanotto, välittävän tärkeää viestiä jostakin. Kun pankkivirkailija riisuu vaatteensa ja istuu alastomana tiskinsä takana, sanotaan hänen joko kärsivän mielenterveysongelmista tai sitten protestoivan jotakin. Häntä ei kukaan esineellistä. Mutta kun nuori ja kaunis nainen pukeutuu niukasti tai vartalonmyötäisesti ja haluaa sillä tavalla ansaita elantonsa aivan vapaaehtoisesti, sanotaan joko hänen itsensä tai työnantajansa esineellistävän häntä.

Mikä vaatteen määrä tai kankaan laatu esineellistää ihmisen? Miten löysä tai tiukka vaatteen pitää olla esineellistääkseen ihmisen? Miksi me emme vain antaisi ihmisten ansaita elantonsa aivan niillä avuilla, joita itse kukin elämässä saa? Jos kaunis ihminen ulkonäöllään tai pukeutumisellaan ansaitsee itse elantonsa, mitä se kenellekään kuuluu. Ei tasa-arvoa ole, että kaikkien pitää olla kuin karhut kaikissa karvoissaan. Tasa-arvoa on se, että kukin voi ansaita elantonsa vaikka ihmistä ilahduttamalla käy se sitten kirjoittamalla, laulamalla, soittamalla – tai olemalla vain oma, kaunis itsensä. Onko se jotenkin sinulta tai minulta pois? Ei se varmasti ole.

Ei eroa taivaan ja maan välillä

Taivaassa asuu
kahdenlaista väkeä
niinkuin täälläkin.
Toinen tahtoo vain hyvää
ja toinen kaivaa kuoppaa.

Mitäs sitten tapahtuu

Kun mies ja nainen
ja usein sekä että
saattavat halut
yhteen, tiivistyy tunne
ja tapahtuu nussima.

Ystävä taivaan

Ystävä taivaan
soitti ja sanoi ajan
kuluvan hyvin.
Ja sitä siellä riittää -
ikuisessa elossa.

Ruokatauko Ähtärissä

Istui aloillaan,
rottinkia rouskutti
pyöreäkorva,
kahareisin taitteli
panda bambukeppiään.

Päivän valo ja hämy

Kiurusta peippoon
saati västäräkistä
haarapääskyseen
ei muuta muutosta kuin
päivän valo ja hämy.

Kevään kiuru

Lipposeen vaihtui
jo kumiteräsaappaan
talvinen paino,
ja taivaalle nousivat
jalat kuin kevään kiuru.

Tuli rinnassa

Riemuko on se,
mikä rinnassa polttaa?
Ei! Raskas ruoka
korventaa ylävatsaa
kuin pyromaanin stidi?

Sotilasta pelottaa

Vartija istuu
juoksuhaudan pohjalla.
Korva herkistyy.
Soisi muuta kuulevan
kuin pelkkää hiljaisuutta.

Saatanan hella

Saatanan hella,
saatanhan ajatella,
jos hella päälle
jää - velli palaa pohjaan.
Mutta kenen syy se on?

Valittamisen oikeus on myös välittämisen oikeutta

Tasa-arvoisessa ja tasapuolisessa yhteiskunnassa on yhtenä hyvänä puolena valittamisen oikeus. Ajatellaanpa tilannetta, että maa päättää rakentaa ydinvoimalan miljoonakaupungin keskelle. Monien mielestä se on mitä mainioin idea: työpaikka on lähellä, valmis laitos tuottaa kaiken kaupungin tarvitseman sähkön, laitosta varten rakennettava infrastruktuuri palvelee kaikkia kaupunkilaisia, ja laitoksen synnyttämä energiavirta tarttuu ympäröiviin yrityksiin ja ihmisiin.

Toiset ovat kuitenkin sitä mieltä, että kaupungin keskustaan kaavailtu ydinvoimala on pelkästään riski terveydelle ja elämälle ja vaarantaa niin kaupungin kuin koko sen ympäristön turvallisuuden kymmenien, jopa satojen kilometrien etäisyydellä. Tämä toinen ryhmä haluaa valittaa asiasta.

Syntyy kahvilakeskustelua. Ollaan sitä mieltä, että valittajat jarruttavat kehitystä ja heittelevät kapuloita rattaisiin ja hiekkaa luisteluradalle. Laskeskellaan, miten paljon aikaa menetetään, kun pitää odottaa valitusajat tekemättä mitään tai saattamatta kunnollista asiaa alulle. Kovin moni ei näe valittamisessa mitään hyvää eikä valittajissa minkään asian edistäjää.

Asiat ovat usein fifty-sixty vaikka niiden pitäisi olla fifty-fifty. Kun kaksi vastakkaista mieltä ja mielipidettä kohtaa, kumpikaan ei ole täysin oikeassa eikä kumpikaan täysin väärässä. Useimmiten jonkinmoinen totuus on noiden kahden mielipiteen välissä, kovin harvoin kuitenkaan keskellä. Mutta siltikin tilanteen pitäisi olla fifty-fifty.

Valitus ei ole asioiden jarruttamista, vaan äänen kuuluviin saattamista ja siitä demokratia tunnetaan. Usein valitus koetaan asioiden hidastamiseksi ja tahalliseksi kiusanteoksi. Mutta kiusaajakin on joka tapauksessa demokraattisen yhteisön osanen, jonka ääntä on kuultava ja sille myös korvaa lotkautettava. Valittamisen oikeus on itse asiassa välittämisen oikeutta, sillä toisen etu on aina jonkin toisen etua vastaan. Ei voi olla niin, että vain toinen edunsaaja voi pitää asiaansa oikeutettuna ja kaikkien muiden pitää siihen alistua.

Tämä asia tuli akuutiksi ajatuksiin, kun Nivalaan suunnitellun biolaitoksen paikasta ovat kymmenet ihmiset valittaneet. Valittajille lyödään aina leima otsaan: KEHITYKSEN JARRU. Nuo ihmiset eivät halua biolaitosta aivan kaupungin keskustan tuntumaan varsin hyvin perustein. Heidän tarkoituksensa tuskin on jarruttaa kehitystä saati torpata hanketta. He vain ovat kenties skeptisiä kaikille niille lupauksille, joita laitoksen suunnittelijat ovat luvanneet. Skeptisyyteen on aivan yhtä hyvät perustelut kuin valittamiseenkin: toisen etu ei välttämättä ole eduksi toiselle. Kumpi eduista on arvokkaampi - minä vain kysyn.

Heinäsirkka-ateria

Mie kysyin, mikä
on tuo keltainen mönjä
sirkan sisällä.
"Se on sitä rotteinii.
Lihaksiin. Suatat niellä."

Joskus jää porvarikin ilman

Kovin on mennyt mauttomaksi ja hajuttomaksi tämän päivän politiikka. Keskusteluissa ei juurikaan voi päätellä ihmisen poliittista kantaa, jos ei kysy puoluetta tai näe rintamerkkiä tai jäsenkirjaa. Demokraattisesti ja tasapuolisesti ajatellaan ja kaikkien pitää saada tasan kaikkea puolueesta riippumatta. Ei ole enää tulipalokommunisteja saati sinimustia porvareita muualla kuin vanhainkodeissa ja historiankirjoissa.

Vielä 1970-luvulla kouluissakin harrastettiin mieliäkuohuttavaa politikointia, ja teinikunnat ärsyttivät joko tahtomattaan tai tahallaan vanhempia ja opettajia ja joskus jopa oppilastovereita. Tulipa politiikka joskus väkevästi myös oppitunneille. Liikuntatunnilla Nivalan Yhteiskoulussa opettaja jakoi oppilaat kahdeksi joukkueeksi ja antoi näille tunnuksiksi joko sinisen tai punaisen hihanauhan. Patamustan porvariperheen vesa nosti kätensä torjuvasti eteen, kun hänelle tarjottiin punaista hihanauhaa. Opettaja tunsi suvun ja perheen taustan ja pyysi oppilaalta anteeksi tarjoustaan: "Mie ymmärrän, mie ymmärrän. Ota sie vaan sininen."

Matkustipa muuan nuorukainen kotikylästään Nivalasta työn perässä Kemin kaupunkiin. Kemi oli 70-luvulla vielä varsin punainen kaupunki ja porvari pihapiirissa oli kauhistusten kauhistus, ryöväri ja rosvo. Mutta kuten elämässä yleensä, sattuu tarkallekin aatteen ihmiselle vahinkoja. Niinpä pääsi Nivalan nuorukainen, pientilallisen poika kauniitten puheitten ja viekkaitten sanojen siivittämänä kemiläisen työläistytön kammariin ja illan vierähtäessä yöksi jopa samaan sänkyyn pehmoisen peiton alle. Tunsi jo mies sormissaan kahden appelsiinilohkon kostean tunteen, kun nuori nainen nykäisi peiton päältä ja kysyi mieheltä.

- Mitäs muuten teet työkses?

Korkean rakkaudentunteen kiihkossa mies häkeltyi ja kertoi olevansa maanviljelijä. Kertoipa omistavansa tilan ja lehmiä, mutta jätti tarkemmin kertomatta kahdesta lypsävästä ja neljän hehtaarin peltotilkusta.

Jo kohta ponkaisi alaston nainen peitostaan, näytti nuorukaiselle vinttikamarin matalaa ovea ja silmät leiskuen ärjähti.

- Minun persettä ei porvari puristele.

Niin keräsi talollinen tavaransa työläistytön kammarin lattialta ja kuve täyttymättömästä rakkaudentyöstä kipeästi kivistellen katosi Kemin mustaan yöhön.

Muistui tarina miehen mieleen vuosikymmeniä myöhemmin kunnanvaltuustossa istuissa ja oli vain nöyrästi todettava: joskus jää porvarikin ilman.

Hiljaista on

Yksinäinen mies
sydänmaan uumenissa
kaipasi seuraa.
Vaan ei käynyt selkosen
torpassa edes kilju.

Arka ihminen

Arka ihminen
on kuin lentävä varis,
joka katselee
ilman halki vaappuissaan
koko ajan varpaitaan.

Kauan eläköön kuningas - ja paperiliitin

Kuppilan pyöreässä pöydässä miesporukka keskusteli kiivaasti älystä. Oli luettu lehdestä koko sivistynyttä maailmaa koskeva uutinen: Stephen Hawking oli kuollut. Sivuttiin mustaa aukkoa sekä teoreettisella että henkilökohtaisella tasolla. Puhe rönsysi maailmankaikkeudesta automaattilaatikollisiin autoihin. Joku tiesi, että oli kehitteillä superäly. Siihen tarttui toinen ja tuumasi, että hänen persettään ei ainakaan robotti tulisi pyyhkimään. Mies vannoi säilyttävänsä yhden hirvikiväärin panoksen, jolla saisi intiimihygieniaansa kajoavan robotin hengiltä. Todettiin, että ennen kuin miehen takapuolta kuka tahansa muu kuin mies itse tulisi pyyhkimään, häneltä olisi jo otettu hirvikirvääri ja muutkin tuliaseet parempaan pivoon.

Siirryttiin taas saniteettitasolta superälyyn. Muistettiin, että kolme suomalaista tiedemiestä oli kirjoittanut artikkelin valtakunnan päälehteen, miten vaarallinen tuollainen superäly voisi ihmiskunnalle olla semmitenkin, jos älystä ei saataisi rakennettua kilttiä ja auttavaista. Superälyllä olisi nimittäin  ihmisaivoja huomattavasti suurempi kapasiteetti käsitellä asioita ja kehittää itseään ja rinnakkaisia superälyjä, jotka taas pystyisivät ottamaan jopa ihmisen kaikkineen haltuunsa ja tekemään tälle, mitä se omalla logiikallaan parhaaksi näkisi. Kerrottiin asiaa yksinkertaistava esimerkki.

Jos superäly saisi tehtäväkseen valmistaa metallisia paperiliittimiä, se käyttäisi ensin kaiken maailmassa tuotettavan metallin, sitten jo valmiiksi jalostetun metallin esimerkiksi autoista ja rakennuksista. Siinä muuttuisi paperiliittimiksi niin Rautaruukin teräs kuin toimitusjohtajan mersukin puhumattakaan rautateistä ja sähköjohdoista ja pesukoneista ja vasaroista. Ja kun kaikki maapallolla oleva metalli olisi muokattu paperiliittimiksi, kävisi tekoäly ihmisen ja kaiken muunkin elollisen kimppuun ja erottelisi näistä jokaikisen metallihiukkasen. Aneemisena, raudan puutteesta kärsivänä ihminen vain katsoisi, miten superäly suodattaisi kaikesta elollisesta kaiken mahdollisen metallin. Huimausta tuntien ihminen lopulta kuolisi pois ja maailmaan jäisi jäljelle vain supertekoäly.

Puheensorina humisi herkeämättä huoneessa, mutta kohta puhe keskeytyi ihmiskunnan kehityksen polttavimpaan kysymykseen.

- Mihin tarvitaan niin paljon paperiliittimiä?

Harley-Davidson

Harley-Davidson
sykkii kuin rautasydän.
Persuksen alla
se salamoi ja ryskää,
kumajaa kuin ukkonen.

Nälkäinen jänis ja viisi rengasta

Kolme porkkanaa
ruokkii sata jänistä?
Vain kolmella on
maha täys ja nälkä pois,
vaan muut kuolevat nälkään.

Kesäkeittoa

Kesä piirtelee
renkaanjälkiä tiehen.
Kesä kiehauttaa
tuoksuvia keittoja
kylmille talviöille.

Kilpajuoksua

Sinä hävisit,
mutta enpä voittanut
minäkään, sillä
maaliviiva häämöttää
ja joku pyrkii ohi.

(Niin se on, Rock)

Kilpajuoksua

Vihmoi sanoja,
myrskysi mielen läpi
isku pään sisään
kuin kranaatti panssariin.
Voitti - sinä hävisit.

(Se on niin, Rock.)

Arkunkantajat

Mies mittaili silmillään lautaa, käänteli ja nosti sen vaakatasoon ylös ja katsoi pitkin laudanreunaa ja totesi sen hyväksi ja sopivaksi, puhalsi vielä olematonta höylän pölyä pinnalta ja istahti jakkaralle katsomaan työnsä tulosta. Mies kallisteli päätään, kyyristeli, nosti takapuoltaan vähän ja istahti taas. Pitäisi kiinnittää vielä viimeinen lauta kannen päälle ja arkku olisi valmis.

Ei nikkari toki vielä ollut kypsä kuolemaan eikä hautaan laskettavaksi, mutta olipahan aikansa kuluksi ja varmuuden vuoksi saanut päähänsä rakentaa itselleen ruumisarkun. Sai varmasti sopivan ja kaikilta osin mukavan leposijan, kun sen itse omien mittojen mukaan teki. Arkku oli hyvin arkinen kuin mies itsekin. Ei siinä ollut pumpulipehmusteita eikä silkkivuorausta. Pelkkää puuta, tosin höylättyä oli arkku kauttaaltaan. Ei työntyisi tikkuja vainajan selkään, vaikka kirstu vähän hautaan laskettaessa sattuisi surevien saattajien käsissä keinahtamaan. Eikä varmasti pää kolahtaisi päätyyn, sillä mitta oli juuri sopiva kiireestä kantapäähän.

Monta tuntia mies istui arkkunsa kanssa ja ajatteli mennyttä elämää ja toivoi vielä itselleen monia mukavia, armorikkaita vuosia. Kiire ei ollut valmiista elämästä mihinkään tuntemattomaan itseään tunkea saati hoputtaa, mutta mielessä liikkuivat kuitenkin utuiset kuvat milloin taivaasta, milloin jostakin muusta. Niistä ajatuksista mies kiirehti nopeasti askeleen ylemmäs ja tunsi voimakkaana auringon lämmittämän pikitien tuoksun. Oli hän joskus ajanut moottoripyörällä pitkiäkin matkoja ja muisti  taivaan ja helvetin välisissä aatoksissaan kuuman asfaltin ja polttavan auringon ja myös rankan vesisateen ja synkeästi salamoivan kesätaivaan. Pitäisikö arkun kanteen tai pääpuoleen kiinnittää jonkinmoinen tunnus, että elämässä oli muutakin tehty kuin vain istuttu ja odotettu. Tankkimerkki osoittaisi ainakin vieraammille saattajille, millainen oli edesmenneen miehen kulkuneuvon laatu ja laji. Toisaalta pitäisi arkku päällystää niin monenmoisilla tunnuksilla, että se näyttäisi enemmänkin urheilijan matkalaukulta kuin ruumisarkulta. Niin luopui mies ajatuksissaan kaikista maallisista tunnuksista, eikä hän halunnut arkun kannen kiinnikkeiksi ristejäkään. Tähtipäinen ruuvi oli kaikista kätevin, kun sen sai nopeasti akkuporakoneella kiinni ja auki ja kiinni.

Ilta alkoi laskeutua nikkarin vajalle ja hämärtyi. Mies soitti vaimolleen ja pyysi tätä tulemaan verstaalle. Kun vaimo astui sisään, hän hetkisen katseli aivan hiljaa miestään ja valmista ruumisarkkua. Ei puhunut vaimo mitään, vaan istahti miehensä vierelle. Siinä istuivat pitkän elämän yhdessä kulkeneet ihmiset käsi kädessä ja katsoivat tulevaisuuteen. Siinä oli toisen tulevaisuus konkreettisena puukirstuna lastuisella lattialla. Jonakin päivänä mies siihen nostettaisiin, kansi suljettaisiin ja ajettaisiin hevosella hautausmaalle, laskettaisiin kirstu kuormineen hautaan ja hauta umpeen luotaisiin. Sama tulevaisuus olisi molemmilla, se ymmärrettiin, mutta vain toisella oli matkaa varten valmis laatikko.

- Hieno se on, myönsi vaimo.
- On se, myötäili mies.
- Omin käsin tehty, mutta joku muu sen kiinni ruuvaa.

Oli jo pimeää. Mies asettui arkun pääpuoleen ja vaimo nosti arkun peräpään ilmaan ja niin he kaikessa hiljaisuudessa, pimeässä illassa yhdessä kantoivat arkun pihan poikki aitan eteen, nostivat ylisille ja sulkivat luukun.

- Neljäkymmentä vuotta olen milloin vierelläsi, milloin perässäsi kävellyt, muttei vielä ole tylsää hetkeä tullut enkä seuraavaa tekemistäsi arvannut.

Niin tuumasi arkuntekijän vaimo eikä sen enempää halunnut sinä iltana tulevaisuutta ajatella.

Tangoa ja rautatankoa

Kuuntelin eilen radio Pookia Uikon kuntosalilla. Radiossa soi kappale, jossa laulettiin suomalaisen rakkauden olevan vahvemman kuin muiden. "Kun suomalainen rakastaa, huojuu koivupuut." Tuosta laulusta syntyi mukava keskustelu ja lupasin kirjoittaa oman värssyn samaan tyyliin. Nuorukaisena tein ystäväni Jukka Soinin  kanssa tangoparodian, Unhoituksen tangon sillä periaatteella, että toinen kirjoitti yhden säkeen ja toinen toisen.

"Mä rinnassain tunnen raastavan tuskan,
ja vierellä koivikon ihanan puskan
näen silmies loisteessa pohjoisen ruskan.
Muistan sinut, Heikkilän Anjuskan.

:,:Povellas pää,
tänne mä jään.
Tahdon iäti lempesi sun.:,:

On kaikki niin harmaata, arkea vaan.
En koskaan sua, armaani mielestäin saa.
Kai iäksi mennyt oot merten taa.
Etkö voi mua, kuolema armahtaa."

Tangon loppu antaa lohtua tunteen jatkumisesta ja sen suloisesta seurauksesta.

"Jos kerran sun silmies loisteen mä nään,
niin luulen, ett' jätä sua en kenellekään.
Sinun kanssas mä kuljen taas elämään
ja uskon runouteen, puhtaaseen, siveään."

Aika monta kertaa tuo Jorma Seppisen säveltämä tango myös keikoilla esitettiin ja taisipa Maaltapako-niminen nuoriso-orkesteri tehdä siitä keikkaillan päätteeksi Teosto-ilmoituksiakin. Raha virtasi ainakin toisen lauluntekijän tilille. (Sorry, Jere, ettet saanut penniäkään tekijänoikeuspalkkiota, mutta tarjoan ensi kesänä kylmän oluen Sysmän rantaterassilla. Se kompensoi varmasti kaikki Teosto-korvaukset ja menee vähän ylikin.)

Niin se rakkauslaulu, jonka lupasin kirjoittaa. Kas tässä;-)

Marsin punaisen loisteen alla sun luoksesi marssin,
ja kuulen Marzin soittavan sooloa kuin tuskissaan.
Pelkään tunteeni saavan aikaiseks viiltävän farssin,
vaikka tahtoni ois sinun syömmesi valloittaa vaan.

Tunk, tunk, tunk, talvisaapas se tahtia antaa
eikä pelkää astua maahan niin routaiseen.
Tunk, tunk, tunk, kenkä miestä mennessään kantaa
ja miehen tunnetta varsissaan.

Loistaa kuu, huojuu puu, lumi jalkojen alla tuo naukuu.
Tunnen rintani jyskeen, rautaharkkoa takoo kai taas.
Talvipakkasen paukkeessa hengitys koirana haukkuu
kuin se tahtoisi olla sun sulhanen tai  kuninkaas.


No. Aivan samaan tyyliin en osannut suomalaista rakkautta kuvailla, jotenka lainaan tähän Heikki Turusen Simpauttajan ajatusta. Siinähän nuori mies yrittää etsiä herkkiä sanoja järven rannalla tyttöystävälleen, mutta myöntää sen olevan vaikeaa. Niinpä hän tunnustaa, ettei osaa puhua mitään herkkiä niin kuin nyt rakastaa... ja perkele. Ja heittää sitten kivellä leipiä järvenpintaan. "Kaikki sulle, saatana."

Lyhyet puikot

Kiukkuinen kevät
katseli tammikuussa
nietosten takaa,
miten lyhyet ovat
auringon hitsipuikot.

Kalamiehiä ja -naisia

Miehen totuus on
viisitoista sadasta
lasketaanpa se
metristä tai eurosta,
kiehuvasta kahvista.

Naisen totuus on
täydet sata sadasta
lasketaanpa se
eurosta tai metristä,
kiehuvasta vedestä.

Viisasten risteyksessä

Minulta kysyttiin, miksi niin monet nuoret ihmiset haluavat itse päättää elämänsä mitan. Miksi huominen ei herätä enää uteliaisuutta, vaan epätoivo ja ahdistus täyttävät ajatukset elämänhalua painavammiksi. Niin kovin paljon minun teki mieleni vastata, mutta vastausta ei ollut. Olettamus astui kuitenkin esiin ja otin puhelimen taskustani.

Puhutaan Z-sukupolvesta eli ihmisistä, jotka ovat syntyneet vuoden 1995 jälkeen. He ovat nyt vanhimmillaan vähän yli parikymmenvuotiaita ja edustavat ensimmäistä täydellistä kännykkäsukupolvea. Käytännössä he ovat siis ensimmäisen polven ryhmäihmisiä, joiden ei koskaan ole tarvinnut olla täysin yksin. Koko elämänsä ajan he ovat jakaneet itseään kavereilleen, ystävilleen, tuttavilleen ja jopa aivan ventovieraille ihmisille. Niin pian kuin he ovat oppineet lukemaan ja kirjoittamaan, he ovat laittaneet kännykkänsä kautta kuvia ja viestejä, lukeneet toisten ylilyhyitä tarinoita, katsoneet mielipidevärjättyjä kuvia, saaneet niin oikeaa kuin väärääkin tietoa suoraan taskuun, käteen ja silmiin.

Ihmisen pitää olla aktiivinen, laiha, urheilullinen, suosittu, rakastettu, tavoitettu ja tavoitettava, tavoiteltava superihminen vuorokauden ympäri. Kun puhelimesta kuuluu merkkiääni, sitä ei voi ohittaa, vaan puhelin on aukaistava, katsottava viesti ja vähintään siihen vastattava. Puhelin on koko ajan saatavilla ja puhelimen omistaja on joka hetki toisten tavoitettavissa. Ei ole enää aikaa olla yksin. Ei ole enää mahdollisuutta olla yksin omien ajatusten kanssa, kun ajatuksia muokkaavat niin ystävät, kaverit, tuttavat, täysin vieraatkin ihmiset. Joillakin ihmisillä ei enää edes ole omia ajatuksia, vaan ne ovat tulleet suoraan kännykkään valmiiksi muokattuina, siivottuina, raakoina, kehittymättöminä, kelvottomina, pohdittuina.

Jossakin vielä ajatellaan aivan itse ja juuri nämä ajattelevat ihmiset ovat vahvoja muokkaamaan massojen mielipiteitä. Heillä on tieto ja ymmärrys omasta mahdistaan ja voimastaan ja he käyttävät häikäilemättömästi hyväkseen tuota voimaa muokatakseen massasta mieleisensä. Tietty määrä ihmisiä on älykkäitä, osa keskitasoa vähän terävämpiä, suurin osa on keskinkertaisia eli reilu puolet ryhmästä on täysin vietävissä.

Zetojen sukupolvessa älykkyys on kenties jo uudella tasolla verrattuna muutaman vuosikymmenen takaiseen sukupolveen. Mutta sekään ei muuta tosiasiaa, että keskinkertaiset ovat aina enemmistönä ja he ovat kuin työmuurahaiset ja pitävät kekoa pystyssä. Keskinkertaisten ihmisten äänillä valitaan eduskunta, jonka tehtävänä on laatia lakeja ja sitä kautta pyörittää valtioita ja koko maailmaa. Seuraavien kymmenen, kahdenkymmenen vuoden kuluttua on olemassa kännykän kautta kasvanut keski-ikäinen sukupolvi, joka on käytännössä aivopesty disinformaatiolla pienen eliitin käsikassaroiksi, juoksupojiksi, mopoläheteiksi.

Joku kysyy, mikä tässä sitten on muuttunut aikaisempiin sukupolviin nähden. Aina ihmisiä on johdateltu ja ohjattu käyttäytymään juuri niin kuin voimakkaat ja vahvat ovat halunneet. Toisissa osissa maailmaa ohjaus on toiminut kohti diktatuuria, toisissa kohti demokratiaa ja edistystä aina sen mukaan, miten valveutunutta keskinkertaisten joukko on ollut. Sanotaan kertauksen olevan opintojen äiti. Nyt, kun kaikki maailman tieto voidaan tuottaa suoraan kansalaisen kännykkään, kertaaminen on valtava voima. Mielipiteen muokkaaminen omaan taskuun alkaa jo viisivuotiaana tai heti lukemaan opittua. Suuret muutokset ovat  nyt siten mahdollisia vain muutaman vuoden sykleillä, lyhimmillään vain uuden puhellinsovelluksen kehityksen mittaisina.

Evoluutio ei millään pysy näin nopean muutoksen mukana eikä ihminen sopeudu täydelliseen ryhmäelämään. On olemassa kokonainen Z-sukupolvi, jolla ei ole ollut omaa rauhaa, ei hetkeäkään mahdollisuutta keskittyä vain omaan olemiseen, istua kaikessa rauhassa ilman ulkopuolista hälinää. Ei kukaan jaksa loputtomasti olla avoin kaikelle, vihata kaikkea, rakastaa yltiöpäisesti, taistella paikastaan yhteisössä, olla paras, vahvin ja voimakkain. Tulee hetki, kun ajatuksista haluaa joko omia tai kokonaan irti. Ja irtipäästäminen tarkoittaa vain yhtä asiaa: oma tie pitää kulkea suuntaan tai sitten siihen toiseen, jolta paluuta ei enää ole.

"Viekää kenttäoikeuteen. Pohja se on miunnii säkissäin."

PS. Tätä ei pidä lukea tietona, vaan aivan hatusta tempaistuna tajunnanvirtana, jossa siltikin saattaa olla hitunen iän mukanaan tuomaa totuutta (tai sitten harmaiden hiusten harhaa ja nuoruuden kateutta;-)

Marginaalin orjatöissä

Kun Tuomas Kyrö kirjoitti kirjansa mielensäpahoittajasta, hänkään tuskin aavisti, millaiseen mielensäpahoittajien pyöritykseen Suomi vielä joutuisikaan. Onnekseni olen saanut elää myös suvaitsevalla 70-luvulla, jolloin miehet olivat miehiä tai poikia ja naiset naisia tai tyttöjä, ja jolloin isät saivat vielä suukotella ja halata julkisella paikalla lapsiaan joutumatta pedofiliasyytösten kohteiksi, käydä yhdessä pienten lastensa kanssa kylvyssä tuntematta itseään perversseiksi.

Kun 70-luvulla saatoin jo sukukypsänä nuorukaisena katsella miestenlehtiä R-kioskin hyllyssä ja vertailla kuvien laatua ja niiden luomia tunnevirtauksia, myöhempinä vuosikymmeninä lehdet suljettiin muovipussiin ja vielä myöhemmin ne hävisivät hyllyistä kokonaan. Ei sopinut näyttää alastonta vartaloa villisti viikkolehtien välissä kaupan hyllyssä. Ensin vedottiin kuvien vaikuttavan lasten tunteisiin ja vahingoittavan herkkää lapsen mieltä ja myöhemmin naisten tasa-arvoon ja sukupuoliseen alistamiseen. Nyt haluan erottaa kaksi asiaa: vapaaehtoisen esiintymisen kuvissa ja teoissa ja alhaisen ihmiskaupan. Kaikenlainen väkivalta ja pakko on minulle vastenmielistä, tulkoon se tässä selväksi. Alastomuudella ja pornografialla taas ei ole välttämättä mitään tekemistä keskenään. Ainoa näitä yhdistävä tekijä on ihmisen mielikuvitus. Toisen mielestä jo pelkkä alaston ihmisvartalo on pornoa ja toinen näkee vain kauniita muotoja ja värejä ja pehmeää ihoa, valoa ja varjoa.

Missä kulkeen taiteen ja esineellistämisen raja? Miksi joku näkee aina alastomassa vartalossa vain esineen eikä ihmistä, ei tunnetta, ei hyvää oloa, ei nautintoa, ei himoa saati intohimoa? Miksi joku näkee alastoman ihmisen kuvassa vain rumaa raiskausta, hyväksikäyttöä, väkivaltaa ja pakottamista, ihmiskauppaa, orjuutta ja alistamista? Miksi ihmisen vartalo pitää aina verhota, että se olisi kaunis ja luvallinen, sallittu ja siveä?

Suomessa on oikeastaan vain yksi kaupunki, joka määrää sallitun ja sallimattoman, siis kielletyn. Helsingissä asuvat kaikki mielensäpahoittajavaikuttajat. Jos Kainuun syrjäkylillä joku kirjoittaa facebookiin, miten hän on mielensä pahoittanut jostakin hänen mielestään naista alistavasta ja lasten psyykeä horjuttavasta alastonkuvasta, sillä ei ole mitään merkitystä. Mutta jos helsinkiläinen hienostoihminen ilmaisee mielipiteensä bussin kyljessä olevasta alastomasta takapuolesta, pylly poistetaan välittömästi ja kuvan julkaissut yritys pahoittelee julkisesti aiheuttamaansa mielipahaa. Tai jos kansainvälinen vaateketju julkaisee väärän värisen lapsen kuvan ja jonkun mielestä siihen yhteyteen sopimattoman tekstin, jopa ylikansallinen yritys lankeaa ansaan ja poistaa kuvat levityksestä ja pyytelee anteeksi herkän mielen hämmentämistä. Ja tuohon mielensäpahoittajan soololauluun yhtyy kohta iltapäivälehtien kuoro ja maailmanlaajuinen soppa on valmis. Näin hyvin pieni pahan mielen manaajien marginaali pitää orjatöissä kokonaisia kansakuntia, muokkaa mielipiteitä ja levittää vahingollisia ajatuksia ja mielikuvia, joihin suurin osa ihmisistä ei koskaan syyllistyisi.

Eri asia

Kivi putosi
veteen, teki renkaita.
Miten voisikaan
toinen kivi molskahtaa
jättämättä jälkeä.

Aurinkoon

Maan yli lensin,
sain kuutakin koskettaa.
Auringon tuli
poltti käsivarttani,
kun valoa päin kuljin.

Eri asia

Keskustelin tuttavani kanssa radikalisoitumisesta. On julkisesti tiedossa, että Suomessa vaikuttava, varsin tunnettu kauppias radikalisoitui pitkällä ulkomaanmatkallaan. Tuosta asiasta ovat monet valtakunnalliset lehdet kirjoittaneet. Kauppiaalla on lehtitietojen mukaan ollut varsin tiiviit yhteydet pohjoismaisiin ääri-isänmaallisiin vastarintaliikkeisiin, selkeästi sanottuna uusnatseihin. Kerroin tuttavalleni, etten halua rahoittaa pienestikään kyseistä ideologiaa sen varsin synkän menneisyyden takia enkä myös sen nykyisen ajattelutavan takia. Suomalaisten uusnatsien mielestä Suomi kuuluu vain suomalaisille eikä tänne ole muilla mitään asiaa.

Maailmassa ei kuitenkaan ole koskaan voitu sulkea rajoja, vaan ihmiset ovat aina voineet muuttaa muihin maihin niin taloudellisista kuin muistakin syistä. En hyväksy ihmisen tuomitsemista hänen syntyperänsä takia, vaan ainoastaan hänen tekojensa vuoksi. Tuttavani oli kuitenkin sitä mieltä, että on eri asia olla nykypäivänä natsimielinen kuin 1930- ja 1940-luvuilla. En ollut samaa mieltä.

Natsien ainoa tehtävä oli synnyttää ja kasvattaa yksi suurvalta, jossa vain arjalaiset saattoivat hallita tuota maailmaa. Kaikki muut voitiin tuhota, ja tuhoaminen aloitettiin juutalaisista. Se oli siis vasta alku. On tullut ilmi, että myös Suomi oli natsien agendalla hyvin vahvasti. Maasta aiottiin tehdä metsästysalue ja sen ihmiset alirotuisina piti tuhota. Emme siis olleetkaan parempaa rotua, jolla olisi ollut jokin merkittävä tehtävä kolmannessa valtakunnassa.

Tuskin kovinkaan moni ajatteli viime vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä, että pieni, mustatukkainen mies saattaisi saada sellaisen murhaamisen mullistuksen aikaan kuin hän sitten lopulta sai. Arviolta kaksikymmentä miljoonaa ihmistä menetti henkensä vain sen tähden, että muuan mies ajatteli olevansa muita parempi ja järjestävänsä maailman uudelleen. Tuossa luvussa eivät ole mukana kaikki toisessa maailmansodassa kuolleet, vaan ainoastaan holokaustin uhrit.

Verrattiinko noina vuosina ja vuosikymmeninä Adolf Hitleriä johonkin toiseen ja sanottiin sen olevan eri asia? Onko kansallissosialismi jonakin muuna aikana eri asia kuin jonakin toisena aikana? Voiko ihminen ajatella samasta asiasta jonakin toisena aikana pehmeämmin tai inhimillisemmin vai onko perusajatus tuossa aatemaailmassa aina sama ja yhdenvertainen: minä olen parempi ja sinä joudat kuolla! Minusta ei ole eri asia olla natsi tänään kuin ennen toista maailmansotaa. Siinä liikkeessä on aina sama kaiku: väkivalta ja sorto niitä kohtaan, jotka eivät ole oikeaa rotua tai tunnusta oikeaa uskoa, eivät ole ruumiiltaan tai mieleltään terveitä. Heidän tehtävänsä oli "jalostuksen" kautta kuolla ja kadota jäljettömiin puhdasrotuisen kansan tieltä.

Maailma taistelee ääri-islamilaista ISISiä vastaan. ISIS haluaa luoda yhden uskon ja yhden jumalan ja ankaran sharialain maailman. Ankaruudessaan tuo usko ei kuitenkaan ole millään lailla kilpailukykyinen natsien luoman kolmannen valtakunnan uskonnon kanssa. Mutta vahvistuessaan ja voimistuessaan se voisi olla. Siitä on paljon esimerkkejä lähi-idästä ja lännestäkin. On oikeus kiusata ja tappaa niitä, jotka eivät ole samaa mieltä, samaa uskontoa, samaa rotua, samaa väriä, samaa heimoa, samaa sukupuolta.

Natsit olivat voimissaan 1930- ja 1940-luvuilla ja ISIS vielä viime vuonna. Nyt ISIS on lyöty monessa paikassa ja se hamuaa valtaa Talebanin, toisen ääri-islamilaisen liikkeen alueilta. Kaksi samaa jumalaa kumartavaa liikettä ovat toistensa kimpussa, koska toisen jumala on parempi kuin toisen, vaikka se sama onkin. Jo tuo esimerkki kertoo, miten vaarallisia vahvojen ihmisten johtamat ääriliikkeet ovat. Ei ole eri asia, milloin tuota voimaa kerätään, eilen vai tänään. Ei ole eri asia olla ääri-ihminen sata vuotta sitten tai nyt. Mutta eri asia on hyväksyä tai olla hyväksymättä ääriliikkeiden ideologia pienessä tai suuressa. Minä en hyväksy sitä pienessäkään.