Jumalaton näyttö

Muuan ryhmä halusi tutkia Suomessa pölypunkin esiintymistä missä lie, mutta kuinka ollakaan ei löytänyt ainuttakaan punkkia mikroskoopin lasin alle tutkittavaksi. Moniko mies/nainen on talvipakkasilla kantanut kaikki vuodevaatteet ja sohvatyynyt ja matot ja muut tekstiilit ulos punkkinuottasille nitistääkseen nuo kutkuttavat pikku perkeleet. Aivan turhaa on tuo työ siis ollut, kun ovat kerran sukupuuttoon tai pelkkään puhtauteen kuolleet ja kadonneet. Mutta jos tuollainen punkki olisi vielä olemassa, kyllä se hämmästelisi yhtä jos toista asiaa.
Minullakin on sellainen seinäntäyteinen televisio, mitä lie reilusti yli 40 tuumaa. On se aika muhevan kokoinen peli kuvaa näyttämässä.
Katselin eilen olympiaurheilua ja kärpänen oli heräillyt tuijailemaan pöhnäpäissään ja hurahti suoraan television ruutuun roikkumaan. Luuli kai siellä auringon paistavan, mutta pahasti pettyi kuitenkin. Ei valo juuri sen kohmeista olemusta lämmittänyt. Enemmän lienee sitä kuumentanut Kalajokilaakso-lehdestä pyöräyttämäni astalo, jonka alle sen kuumeisesti kesää odottava kärpäsenliha litistyi. Ja tuli mieleeni pölypunkki. Jos siis sellainen pölypunkki olisi olemassa ja istuisi television edessä olevalla matolla ja katsoisi vähän ylöspäin, sen edessä olisi taivaanrannan täyttävä elävä kuva. Jos olisi aivoa pölypunkilla sen verran, että kykenisi jotakin järkevää ajatusta muodostamaan, luulisin sen tuumaavaan siinä matolla istuissaan: "No jo on jumalaton näyttö. Kerrassaan."

Miinuksella

Jos joku ennustelukykyinen samaani olisi ehdottanut minulle joulukuun alussa, että seuraavan kerran ulkona tarkenee kunnolla vasta maaliskuulla tai että ylipäätään lämpötila nitkuttaa plussan puolelle vasta kolmen kuukauden kuluttua, olisin liittynyt veljieni mustalaisleiriin (yepas tuké, yepas maiké hop, hop, hop) ja muuttanut Portugaliin. Nyt alkaa olla pää aivan täynnä jääpuikkoja ja teräsjäätä, joka tukkii jokaisen sopukan, mikä sisältäpäin lämmitettävien talojen ulkopuolella on.
Mikä on se perkeleellinen mekanismi, joka naksahtaa päälle joka ikinen marraskuu ja saa ihmisen kuvittelemaan, että juuri tämä alkava talvi on se kaikista lämpöisin ja valoisin ja kuluu kaikkein nopeimmin? Olipa se mikä tahansa, tässä vaiheessa helmikuuta elimistö on jo niin kovasti miinuksella ja petetyn oloinen, ettei mikään sitä enää sulata tai saa uskomaan kesään. Ei mikään. Ei koskaan. Ei mikään koskaan. Paitsi AURINKO ihan muutaman viikon kuluttua! Plussalle. On se vaan kumma.

Puliukkojen jääkiekkopeliä

Kovin ovat nykyisin nuo huippu-urheilua harrastavat alkoholipitoisten korvikeaineiden väärinkäyttäjät hyväkuntoisia. Ilta illan jälkeen olen saanut seurata monenmaalaisten pultsareiden varsin tyylikästä pelaamista, taklaamista, hyökkäämistä, puolustamista, koukkaamista ja muuta kiekollista metkua. Selostaja muistaa aina kuitenkin monessa välissä mainita, että kysymyksessä ei ole mikä tahansa kiekko-ottelu, vaan nimenomaan alan miesten ja naisten tulinen kamppailu.
- Ja sitten tuli ruotsalaisspurgu.
- Amerikkalaiset painostivat päädyssä, mutta suomalaisspurgu pelasti tilanteen.
- Kanadalaisspurgu vastustajan päätyyn ja ...
- Maalin takana venäläiset pitävät kiekkoa, mutta sitten saksalaisspurgu antaa hetken hengähdystauon ja päästään vaihtoon.
Taidan soittaa huomenna kaupungin torivastaavalle, että jäädyttävät yhdessä palokunnan kanssa torille jääkiekkokentän. Pääsevät meidänkin omat spurgut lyömään toistensa asemesta kiekkoa ylämummoon.

Olen sittenkin kesäruotsalainen

No jopas on olympialaiset. Aikaisin aamulla Ruotsi ja Suomi pelasivat jääkiekkoa, ja lopputuloksena oli Suomelle siedettävä tappio Ruotsista lähes merkityksettömässä ottelussa: 3-0. Ja kohta kirjoittivat ruotsalaiset iltapäivälehdet Suomen hävinneen tahallaan, jotta saisivat helpomman välierävastustajan. Minä olisin nyt hyvin mielelläni ruotsalainen ja sanoisin aivan samaa, mutta uskon edelleen satuihin ja huumeettomaan urheiluun.
Sanotaan, että ihminen oppiessaan ajamaan polkupyörällä varmistaa lopuksi elämää itselleen tuon taidon. Pyörällä ajamista ei voi unohtaa. Minusta näytti kuitenkin aamulla siltä, että kokonainen jääkiekkojoukkue oli parin yön aikana unohtanut, miten pelataan jääkiekkoa. Sekään ei liene mahdollista. Liekö enää osanneet pelaajat ajaa pyörälläkään. Hmmm. Olisinko siis norjalainen vai ruotsalainen? Tarkemmin kun asiaa mietin, taidan olla kesäruotsalainen. Silloin ei ainakaan hiihdetä eikä luistella kummassakaan maassa.

Jos olisin norjalainen

Luottamukseni huippu-urheilun puhtauteen on yhtä suuri kuin Kanarian saarten pakistanilaisiin elektroniikkakauppiaisiin. Ja yhtä paljon uskon siihen kuin satuihin yleensä. On niissä monesti onnellinen loppu, mutta itse tarinaa sopii epäillä.
Jos olisin norjalainen, sanoisin suomalaisten talviurheilijoiden tankkauksen lievästi epäonnistuneen Vancouverin kisoihin. Sanoisin, että urheilijat joko nauttivat omat lääkkeensä liian aikaisin eikä kuntohuippu siten osunut kohdalleen tai liian myöhään eli paras kunto tulee esiin vasta keväämmällä. Mutta jos olisin oikea norjalainen, sanoisin ajoituksen myöhästyneen muutamalla päivällä, juuri muutaman olympiaviikon ajan.
Suomalaiset hiihtäjät ovat pärjänneet erikoisen huonosti meneillään olevissa olympialaisissa. Entäs jos onkin käynyt niin, että käryn mahdollisuus on vielä liian suuri, jos sijoitukset olisivat ihan mitaleilla asti ja jouduttaisiin tosi testiin. Osaavathan joukkueen lääkärit potilaansa tai siis tässä tapauksessa urheilijansa tutkia ja testata perin pohjin. Eilen miesten hiihtokilpailun keskeytti kolme suomalaista ilman kovin selvää ja oikeaa syytä. Sanottiin vain, että jotakin kummallista limanirtoamista oli. Ainahan urheilijat räkivät ja sylkevät. Oliko oikea keskeyttämisen syy jokin muu. Jos olisin norjalainen, niin vahvasti väittäisin.
Mutta koska olen suomalainen, myönnän ostaneeni pakistanilaiselta kauppiaalta puhelimen aivan aitona Panasoanicina. Ja paidan aidolla Abihas -tekstillä. Ehhhehh. Ruaahhahhahhhah.

Jos rakastaisit minua...

Maailman turhin ajatus lienee: "Jos rakastaisit minua,..." Jos rakastaisin sinua, ei olisi jos. Jos rakastaisit minua,... Tuota ajatusta ei voi jatkaa, koska sitä ei ole olemassa, ei ole olemassa rakkauden ehtoa.
Jos kalan nostaa vedestä, se alkaa haukkoa henkeä. Se ei osaa hengittää ilmaa, koska sillä ei ole keuhkoja. Jos kalan nostaa vedestä ja sanoo sille, että sen pitäisi alkaa hengittää pysyäkseen elossa, on aivan sama asia kuin sanoisi jollekin ihmiselle. "Jos rakastaisit minua, niin..."
Jos kalan tahtoo hengittävän, pitää sen vaan antaa olla vedessä. Rakkaus on yksinkertainen asia - loppujen lopuksi: onkimista ilman koukkua, pyytämistä ilman verkkoa, kalastamista ilman katiskaa.

Millä sitä onnea oikein mitataan?

Maailmassa on montakin paikkaa, jossa säilytetään virallisia mittoja. Metrin mitasta huolehditaan Pariisissa mittojen ja painojen museossa. Tuossa museossa lienevät myös lukuisten naisten ja miksei miestenkin mitat, ja siellä voi käydä aika ajoin tarkistamassa nurkkasilmällä niota menneitten päivien oikeita, virallisia ja kyselyihin ja lomakkeisiin merkittäviä mittoja ja painoja.
Metrin mitta taitaa muistini mukaan olla yksi kolmassadasmiljoonasosa valonnopeudesta tyhjiössä, jos se nyt siellä haluaisi johonkin mennä. Vähän tarkemmin sanottuna se on siis aivan tasan metri.
Onhan noita mittoja ja niiden säilytyspaikkoja ja määritelmiä. Mutta milläs sitä onnea sitten oikein mitataan? Voi sitä mitata itse asiassa ihan millä haluaa. Jollekin onni on viisimetrinen vene, toiselle se on 49 kiloa. Tupakkimiehelle onni on kutakuinkin viisi euroa, jos on muutaman tunnin odotellut tupakatta kotona. Nälkäinen tulee onnelliseksi kolmen euron hampurilaisella ja junaan ehtinyt on onnensa kukkuloilla, kun juna on kolme minuuttia myöhässä ja sattuu vielä kihisemään asemalaiturilla, vaikka sen jo pitäisi olla matkalla kohti Hämeenlinnaa. Jäihin pudonnut tulee onnelliseksi 42 numeron saappaista, kun olisi vajonnut liian isoilla, ehkäpä 49 numeron Kontioilla järven pohjaan. Ja aika monet ovat onnellisia vain yhdestä, joka tulee iltapäivällä väsyneenä kotiin ja on iloinen valmiista ruuasta ja kahvin tuoksusta.
Joku sanoo, ettei onnea mitata rahalla. Mistä hän voi semmoisen niin varmaksi mennä sanomaan? Onnelle kelpaavat kaikki maailman mittarit, niin rahat kuin tavarat, metrit ja kilot, eurot ja dollarit, niin laajentuneet sydämet kuin keuhkotkin, katkenneet kädet ja jalat, pitkät matkat ja etäisyydet. Onni on varsin elastinen ja paljoon sopeutuva. Se mahtuu joka paikkaan, vaikka on suuri kaikkialle. Ja se täyttää maailman, vaikka on aivan liian pieni yksin taivaan alle.

Miten lähellä olikaan onnistua

Kirkkoherran kädet viuhuivat sängyssä ja pyörittivät hanakasti ilmaa. Verhot heiluivat ja lamppu värähteli katossa ja lampun pienet kristallikiteet kilisivät. Ruustinna heräsi kesken makeimpien unien tönimään miestä ja kysyi, mitä ihmeen unta voi nähdä tuollaisen meuhkaamisen kera. Kirkkoherra nousi istumaan ja haroi hiuksiaan ja näytti varsin äreältä.
- Olin juuri saamassa elämäni ensimmäisen kerran Zetorin käyntiin veivistä ja sinä minut kesken herätit.
Miten lähellä se olikaan onnistua.

Sataman kapakan villikissa

Minulla on nyt pieni pala satamaa meren rannassa, mutta minulla ei ole käsitystäkään siitä, miten tuota palaa uskaltaisi alkaa käyttää. Satamasta purjehditaan merelle yleensä laivalla tai veneellä tai vähintään kanootilla. Ja kun merellä ollaan, pitää osata merenkävijän (merenkäynnin;-) säännöt. Pitää tietää, miltä puolen ohitetaan reimari, miten väistetään vastaantulevaa, riittääkö bensa tai voimat. Pitää osata paitsi satamasta ulos, myös takaisin kotirantaan.
Kauan sitten opettelin lentämään. Piti ymmärtää, ettei ilma ole tyhjä, vaan hyvin täysi ja "kantava" ja ilmassa piti osata olla, lentää, laskeutua maankamaralle turvallisesti ja ehyenä. Kerran ystäväni houkutteli minua laskettelemaan, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Sanoin, että minusta on hyvin vaarallista laskeutua jäistä ja lumista rinnettä pitkin pelkät sukset jalassa. En saanut tuolle selitykselle ymmärrystä, koska samaan aikaan harrastin laskuvarjoilua. Mutta on eri asia olla vapaassa pudotuksessa kuin jäisessä rinteessä. Nyt sitten pitäisi opetella olemaan taas uudessa elementissä, vedessä. Tai onneksi kuitenkin vedellä.
Päätin alkaa lievästi opiskella vesillä liikkumista. Jos minulle tuota olisi ennustettu vielä puoli vuotta sitten, olisin pitänyt moista oraakkelia aika ammattitaidottomana veijarina. Mutta onneksi on noita rantoja, joita pitkin voi rauhassa alkaa vähitellen, pikku hiljaa irrottautua yhä kauemmas rannasta, ehkä jopa sadan metrin päähän, joskus jopa kauemmas. Saa nähdä. Mutta yksi asia minua ehkä kiehtoo jopa niin paljon, että uskaltaudun irti satamasta: se sataman kapakan villikissa. Olen kuitenkin niin paljon luontoihminen. Ehhehhheh.

Taivuttelua

Muuan urheilutoimittaja yritti lanseerata parisenkymmentä vuotta sitten yhtä suomenkielen suurinta innovaatiota sitten sen kirjoitusasun: järjestyslukujen sijapäätteiden järkeistämisen ja yksinkertaistamisen.
Vaasa-hiihtoon osallistuu kaksikymmentäkolmetuhattaseitsemänsataakuusikymmentäviisi hiihtäjää. Ja tuo viimeisenä maaliin tullut on siis hiihtänyt kilpailun päätökseen kahdentenakymmenentenäkolmantenatuhantenaseitsemäntenasadantenakuudentenakymmenentenäviidentenä. Mennäänpäs välillä kielikurssille.
Luokassa istuu kolmetoista maahanmuuttajaa kuudesta eri maasta. He yrittävät saada selvää urheilutuloksista ja kuuntelevat juuri radiosta uutista tuosta Vaasa-hiihdosta. Ehhehhehhhehhe. Ja niin he päättävät saman tien pakata telttansa ja nousta ensimmäiseen kotimaata kohti puksuttavaan junaan. Kielikylpy karkotti kuuseen kurkottajan.
Urheilutoimittaja yritti siis saada sijapäätehelvettiin jonkinmoisen järjen ja luki seuraavasti: "Vaasa-hiihdon viimeinen hiihtäjä tuli maaliin kaksikymmentäkolmetuhattaseitsemänsataakuusikymmentäviidentenä." Älykästä. Miksi pitää taivuttaa kaikki numerot, kun viimeinen on kuitenkin se tärkein? Jos tuo sama luku taivutetaan inessiivissä, on se aikamoista sössötystä. Lue vaikka: kahdessakymmenessäkolmessatuhannessaseitsemässäsadassaviidessäkymmenessäviidessä.
Vuosi on ohi kolmessasadassakuudessakymmenessäviidessä päivässä. Minusta se voisi kulua paljon sujuvammin kolmesataakuusikymmentäviidessä päivässä. Noin yritti siis suomalainen puhealan ammattilainen kieltä kehittää. Mutta mitä tekivät suomalaiset? No tietenkin nauroivat päin naamaa ja miehen rusketuksineen syvälle suohon. Kuka tuo oli Väinämöiselle sanomaan? Ja lallattelu ja sössöttely vain jatkuu ja jatkuu ties vaikka tuhannenviidensadankuudenkymmenenekahdeksan vuoden ajan.

Tilit vastakkain eli tositarinoita Häggmannin kahvilasta

Työmaalla kuultua.
Työnjohtaja: "Se on kuulkaa niin, että meidän tiet nyt eroavat."
Työmies: "Vai silviisii. Mihinkäi se kymppi on lähöss?
Työnjohtaja: "Minä en lähde mihinkään. Te lähdette. Se on lopputili."
Työntekijä: "Sie elä ala minnuu lopputililöil uhkailemmaa. Mie olen saant niitä enemmä ku sie tavallissii."

Kotona tapahtunutta.
Isä on pelaamassa jo toista päivää kylillä korttia, kun on ollut juuri tilipäivä. Äiti lähettää pienen lapsensa viemään isälle ruokaa, jotta tämä jaksaisi iltaan asti korttia lyödä.

En kai enempää tarvitsekaan

Jumalanpalveluksen avustaja artikuloi vähän huolimattomasti, kun aloitti rukouksensa:"Tavallinen isä, me kiitämme...)
Siinä se on. Taivaallinen isä on aivan tavallinen isä, ei muuta. Ei sen tarvitse. En enempää tarvitse.

Kärsimyksen hinta

Alpo Rusia syytettiin vakoilusta. Turhaan. Hänelle korvattiin henkisiä kärsimyksiä 50.000 eurolla.
Nivalalainen nuorimies tuomittiin petoksesta kolmen kuukauden ehdolliseen vankeuteen ja korvaamaan 4000 euroa saamastaan hyödystä, kun oli sairauslomallaan nostanut sekä vakuutuskorvausta että käynyt omalla työmaallaan.
Aikuinen poliisimies raiskasi 16-vuotiaan, häneen, poliisiin luottaneen, haavoittuvan, elämän riepotteleman tyttölapsen kaksi kertaa juotetuaan tämän ensin humalaan. Mies houkutteli tytön asuntoonsa näyttämällä poliisinmerkkinsä eli todisti katalasti tytölle olevansa luotettava aikuinen, joka tarjoaa suojaa ja yösijan kodittomalle lapselle. Mies sai kaksi vuotta ehdollista vankeutta eli ei mitään. Tytölle maksettiin henkisistä kärsimyksistä 15.000 euroa. Hän joutuu elämään raiskattuna lapsena lopun ikäänsä kasvamatta koskaan toiseen ihmiseen luottavaksi aikuiseksi.

"Ystävä sa lapsien, katso minuun pienehen. Minne käynkin maailmassa, sinä olet hoitamassa. Onni täällä vaihtelee - taivaan Isä suojelee." Mutta miksi onni vaihtelee noin epäoikeudenmukaisesti ja miksei lasta suojele kukaan muu? Istu minun kanssani miettimään vastausta.

Aku Ankka ja kirkkovene

Käytiinpä taas eduskunnassa äänestys puhemiehen valitsemiseksi. Ehhehhehhe. Kannattaa äänestää, sillä vain äänestämällä voi vaikuttaa. Näinhän meille aina neljän vuoden välein vakuutetaan ja vedotaan "turvat kiinni, jos et äänestä" -fraasiin. Monet käyvät sitten kopissa vetämässä puumerkkinsä ihan vain sen tähden, että naapurit näkevät äänestämässä käydyn. Ääniä saavat Aku Ankat ja kirkkoveneet ja James Bondkin jokusen. Ehhehheh taas.
Sanotaan, että kovin ovat lapsellisia ne, jotka noin tuhraavat oman äänioikeutensa joutavaan raapusteluun. Mutta mitäs tehtiin eduskunnassa eilen? Siellä hylättiin tietojeni mukaan 15 äänestyslappua. Kansanedustajat ovat fiksua väkeä ja osaavat varmasti kirjoittaa ehdokkaan nimen täydellisenä. Niin minä luulin. Viisitoista hylättyä ja 29 tyhjää äänestyslippua tarkoittaa ainakin sitä, että 15 edustajaa 200:sta on täysiä typeryksiä ja nuo kolmekymmentä melkoisen kyvyttömiä päättämään mistään. Jos kansanedustajalla ei ole muuta mielipidettä jostakin asiasta kuin joko tyhjä tai tuhrittu tai väärin täytetty äänestyslappu, ei hänen paikkansa ole ainakaan eduskunnassa. Mieluummin vaikka Aku Ankka tai James Bond. Tai kirkkovene.
Eduskunnan puhemies Niinistö on selkärankainen mies, joka haluaa, ettei meidän rahoillamme ihan mitä tahansa voi tehdä edes kansanedustaja. Ja miten kiittävät kansanedustajat tästä kansan edun ajamisesta. Päättele asia ihan itse ja äänestä. Äänestä vaikkapa Mikki Hiirtä.