maanantai 29. joulukuuta 2008

Hyvää Uutta Vuotta

Mennään jo kovaa kyytiä kohti kevättä. Kun oikein tarkasti asiaa ajattelee, me suomalaiset asumme maailman parhaalla paikalla - ehdottomasti.

1. Täällä ei maa juurikaan järise.
2. Täällä eivät viihdy myrkky- tai kuristajakäärmeet.
3. Suuret lihansyöjät eivät mielellään temmellä lumessa.
4. Rajuilmat kiertävät Suomen melko kaukaa.
5. Talvi on itse asiassa melko lyhyt.
6. Kesä on itse asiassa melko pitkä.
7. Kevät tulee aina talven jälkeen. Tuskin mikään nostaa mieltä enemmän kuin pitenevä päivä. Tuskin missään + 5 astetta tuntuu lämpimältä.
8. Tuskin mistään on talvella niin mukava lähteä pois.
9. Tuskin mihinkään on niin mukava kesällä palata.
ja kymmenes kohta:
vuorokauden mittainen kesäpäivä odottaa meitä joka vuosi. Sitä kohti siis!

perjantai 19. joulukuuta 2008

Kristus syntyy, kiittäkää!

Pian päästään taas synttäreille. Ne ovatkin aika massiiviset juhlat, kun koko kristillinen maailma valaistaan ja koristellaan ja kuuset pystytellään toreille ja pihoille ja huoneisiin ja kynttilät sytytellään, ruuat valmistellaan ja lahjat jaellaan. Ollaan yhtenä päivänä antamisesta ja saamisesta iloisia. Maailma itkee ja iloitsee yhtä aikaa.

UUTINEN NRO 1: maailma vajoaa taantumaan ja lamaan.
UUTINEN NRO 2: ihmiset rientävät joulukauppaan
UUTINEN NRO 3: talousennusteet povaavat kolmen prosentin taantumaa
UUTINEN NRO 4: joulukaupan kasvuksi ennustetaan noin kaksi prosenttia

KAUPPALEHTI KIRJOITTAA: lamasta tulee pahempi kuin 90-luvulla
TALOUSSANOMAT KIRJOITTAA: pörssikurssien kehitys ennustaa jo uutta nousukautta

Minä haluan tarttua tuohon viimeisimpään kirjoitukseen, koska siinä on toivoa. Haluan kertoa kaikille tuon viimeisimmän uutisen, koska se sisältää elämän kipinän. Ihmiskunta on aina elänyt uskosta ja toivosta. Juuri siksi joulu on kristikunnan suurimpia juhlia pääsiäisen ohella: Kristus syntyy jouluna ja tuo toivon mukanaan. Pääsiäisenä Kristus kuolee, mutta herää eloon ja antaa taas toivoa.

Juhlitaan synttäreitä ja annetaan toivon tulla. Haluan toivottaa aivan kaikille hyvää joulua ja uskoa uuteen vuoteen.

Kristus syntyy, kiittäkää!

torstai 18. joulukuuta 2008

Jouluruokaa tarjoo kunnon väki

Oli jouluaatto. Maa lepäili lumivaipassaan (sanopas noin vaippaikäiselle, jo puhumaan oppineelle lapselle: näet hämmästyneen ja ajattelevaisen ilmeen - lupaan). Kuusi seisoi uljaana joulu-uniformussaan ja kynttilät valaisivat huonetta. Televisiossa lumiukko lensi halki talvisen taivaan ja lasten mieli oli odottavainen ja iloinen. Uusi ohjelma alkoi. "Kinkun tie joulupöytään."
Sika seisoi keskellä lattiaa. Mies kohotti pistoolin ja tähtäsi sikaa otsaan. Pam! Vähän aikaa sika keinuskeli sorkillaan ja heilutti kärsäistä päätään kunnes kaatui kuolleena lattialle. Lapset ruutujen ääressä mykistyivät täysin, katsoivat toisiaan ja pillahtivat suuriääniseen itkuun. Joulupossu tapettiin kesken jouluaaton odotuksen meidän olohuoneen nurkkaan. Tuo oli muistini mukaan ensimmäinen tositeeveeohjelma, mutta vaikka olenkin sitä mieltä, ettei ihmistä saa vierottaa tosielämästä, joulupossun teurastus jouluaattona lastenohjelmien välissä oli vähän epäonnistunut idea. Se oli shokkihoitoa vaippaikäisille.
Tänä aamuna minulle sitten kerrottiin tarina, miten joku oli heittänyt kuolleen porsaan emakon karsinaan ja emakko oli sen possun pistellyt suihinsa kuin minkä tahansa muun ruuan. Ja heti perään joku toinen kertoi tarinan villisikafarmarista, joka syötti kuolleen lehmän omille sioilleen. Mikäs siinä. Tosielämää tuo on ja arkea monellekin. Mutta siinä aamupalavoileipää syödessäni tarkistin vielä, ettei leivällä ollut sikaa eikä muutakaan lihaa.
Näin joulun alla on tietysti hyvä puhua jouluruuasta. Mutta jos joulupöydässä on sikaa, nahkiaista ja vaikkapa rapua (sitä ei monesti joulupöydässä näe), vaihdan pöytää. Ihminen on sitä, mitä se syö. Jos Juice vielä eläisi, hän varmaan kirjoittaisi Raadonsyöjän joululaulun:

Joulupöytään possun kinkkua paista,
rapua ja rapeaa nahkiaista.
Ja äärellä seimen me veisataan:
kyllä raato saa miehen jaksamaan...

keskiviikko 17. joulukuuta 2008

Suhteellisesti meitä ei ole ehkä edes olemassa

Eilen kerroin olevani kahdeksan miljardin valovuoden päässä jostakin. Ei se minusta pientä tee, että minä ajattelen niin. Mutta se tekee minusta todella pienen, että joku siellä kahdeksan miljardin valovuoden päässä ajattelee niin. Tai vaikka ei ajattelisikaan. Aivan sama, mitä siellä todella kaukana on - pölyä, kiveä, soluja, ihmisen kaltaisia olentoja, ajatusta, haaveita, värejä, tuulta, sadetta, jäävuoria, jumalia, Jumala - sieltä katsoen minua ei käytännössä ole edes olemassa. Siitä huolimatta olen kuitenkin hyvin monimutkainen olento. Tässä kyllä piisaa päiväksi pohtimista.

tiistai 16. joulukuuta 2008

Kahdeksan miljardin valovuoden päässä

Tuskin koskaan olen ollut kauempana autoajelulla kuin tänä aamuna. Kävin Lestijärvellä. Nivalasta sinne on Tiehallinnon välimatkataulukon mukaan 76 kilometriä ja ajoaika 80 kilometrin keskituntinopeudella 57 minuuttia. Tuona aikana ehti maahan tulla upouutta auringonvaloa seitsemän kertaa. Mutta ei tuo vielä mitään. Minä olinkin kahdeksan miljardin valovuoden päässä. Jos siellä asti joku jäisi odottamaan auringon nousua, voisi käydä aika pitkäksi.
Tiellä ei ollut ketään muita kuin minä. Ajattelin kaikenlaisia konnia, jotka nyrkittävät ja kiusaavat toisia konnia ja jotkut jopa aivan viattomia ihmisiä niinkin kaukana jostain kuin kahdeksan miljardin valovuoden päässä. Eikö tällainen pieni ja suhteellisen monimutkainen rakennelma kuin ihminen ole liian hieno koneisto väärin kohdeltavaksi ja kiusattavaksi.
Mietin muutama ilta sitten näkemääni elokuvaa, jossa vanha nainen opetti lapsenlapselleen syntymän ihmettä. Hän antoi lapsen käteen parsinneulan ja toiseen käteen riisikupin ja pyysi lasta kaatamaan riisin niin, että riisinjyvä tarttuisi neulankärkeen. Aikansa riisiä neulankärkeen kaadeltuaan tyttönen totesi, ettei se siihen koskaan tarttuisi. Neula oli liian tylsä ja riisinjyvä liian kova. Yhtä harvinaista ja vaikeaa on syntyä uuteen elämään kuin saada riisinjyvä tarttumaan neulankärkeen.
Ajelin hyvin kaukana ja olin hyvin harvinainen ilmestys. Ypöyksin kahdeksan miljardin valovuoden päässä jostakin. Olin siis hetkisen aikaa tosi pieni enkä taida tuosta koskaan suuremmaksi kasvaakaan. En halua.

maanantai 15. joulukuuta 2008

Taivaankaaren kautta kotiin

Istuin kotini portailla kädet poskilla kyynärpäät polviin nojaillen ja suunnittelin. Katsoin vuoroin itään ja vuoroin länteen, sitten katsoin taas itään ja taivaankaaren kautta länteen ja kuvittelin tuon matkan mielessäni moneen kertaan. Kuvittelin käveleväni taivaankantta pitkin. Ensin kävelisin vähän matkaa itään tietä myöten, nousisin taivaankannelle ja laskeutuisin lännessä alas samalle tielle ja kävelisin rallatellen suunnatonta kokemusta rikkaampana taas kotiin. En minä silloin noita ilmansuuntien nimiä osannut, mutta suunnat ymmärsin. Olin neljän tai viiden ikäinen. Ehkä nuorempikin. En muista, mutta ei sillä olekaan mitään väliä. Tieto ei ollut vielä pilannut minun unelmaani.
Taivaankansi oli lasia, läpinäkyvää. Sitä pitkin saattoi kävellä, mutta siitä huolimatta en ihmetellyt, miksei siellä koskaan ketään näkynyt kävelemässä. Minulle kai riittivät linnut ja tieto siitä, että myös ilmassa voi liikkua. Muistan vielä sen ihanaisen tunteen, kun suunnittelin tuota matkaa, mutta aivan yhtä hyvin muistan myös sen, kun ymmärsin matkani mahdottomuuden. Vaikka kuinka yritän muistella, en saa mieleeni, syntyikö unelma ja tuhosiko ymmärrys sen saman istumatuokion aikana. Mutta muistan tuhon tunteen ja kysymyksen mielessäni: "Miksi ei, vaikka se näyttää niin käveltävältä?"
Paljon myöhemmin saatoin kuitenkin tuon unelmieni retken toteuttaa. Hyppäsin laskuvarjolla lapsuudenkotini pellolle. Alas liidellessäni katselin kaikessa rauhassa maisemaa, jokea, peltoja, taloja, tietä idästä länteen ja ajattelin, ettei käveleminen taivaankannella näyttänyt vieläkään mahdottomalta: kansi näytti entistäkin kaarevammalta. Kun joku katsoi minua alhaalta, näytti varmaan siltä kuin olisin taivaankaarella matkalla kotiin.

perjantai 12. joulukuuta 2008

Musta tuntuu

Tiede ja Tunne tappeli ja Tunne voitti. Istutpa missä tahansa pöydässä vartin tai vähän kauemmin, kuulet jonkun väittävän jotakin ja toisen väittävän vastaan. Nämä kaksi ihmistä ovat Tiede ja Tunne. Joskus väittelyn voittaa Tiede, koska kaksi plus kaksi on aivan varmasti neljä, mutta usein pääsee korkeimmalle bodiumille Tunne, sillä kaksi plus kaksi on neljä vain, jos se siltä tuntuu. Monesti ei tunnu.
Kirkasvalo helpottaa ihmisen elämää. Onhan toki paljon mukavampi päiväsaikaan elellä ja askarrella, kun näkee jotakin. Se rauhoittaa. Tiede sanoo sen olevan kenties humpuukia, mutta Tunne on toista mieltä.
Afrikassa ihmiset ovat letkeitä ja virkeitä ja kovia juoksemaan, kun siellä kirkasvaloa riittää. Suomesta taas pitää talvella lähteä etelän aurinkoon leirille, jos aikoo pärjätä kilpailussa saatikka pysyä hengissä. Afrikkalaiset hiihtävät melko vähän ja pärjäilevät suksikamppailulajeissa hyvin paljon suomalaisia huonommin, mutta silti täältä hiihtäjät lähtevät etelään leirille. Luntahan siellä ei ole, mutta valoa ja auringon lämpöä kyllä. Eskimot ja muut Pohjoisen napaseudun asukkaat eivät pärjää hiihtokilpailuissa ollenkaan pelkästään siksi, ettei heillä juurikaan ole varoja lähteä etelän aurinkoon valohoitoon. Siellä he säkkipimeässä menettävät kaiken kesäyön valosta hankkimansa kilpailukunnon talven aikana. Turha on lähteä sitten joulu-maaliskuussa hangille kuntoa mittelemään. Eli valoa tarvitsee kestävyysurheilija pärjätäkseen.
Meidän urheiluhullujen suomalaisten onneksi Afrikassa ei ole paljon lunta. Me emme varmasti kestäisi, että Kipsoke Keino ja Atopepe Mutula ottaisivat kaksoisvoiton Rukan kisoissa, vaikka omat kilpailijamme olisivat olleet valohoidossa Kanarialla koko hiihtokelvottoman kesän ja alkusyksyn.
Tiede väittää vielä kahvikupillisen ajan, ettei kirkasvalohoito mitään auta. Mutta Tunne sanoo, että tuosta asiasta voi jokainen lukea urheilupalstoilta selvää faktaa. Tai katsoa urheiluruudusta: kirkasvalo ja Afrikka = juoksu kulkee, kirkasvalo ja lumi = hiihto kulkee. Minulla on sellainen tunne, että valo auttaa.

torstai 11. joulukuuta 2008

Kun suomalaiset oppivat sivistyneesti jakamaan kahdella

Elettiinpä joskus Suomessa aikaa, jolloin olut maksoi joka kuppilassa saman verran. Keskiolutpullollisen voi kuitata markan kolikolla ja sai kaksi penniä takaisin. Ei ollut baarien ikkunoissa tekstejä: Nyt kaksi keskiolutta markalla! Tai: Tänään Happy Hour! Tai: Meillä olut tänään vain 70 penniä. Höpsistä sentään. Kun valtiovalta päätti pullosen hinnan 98:ään penniin, se oli ja piti. Silloin ei sentään eduskunnassa pidetty hattua päässä eikä kauluspaitaa ilman kravattia. Silloin oli järki päässä ja yksimielisyys kautta valtakunnan. Oli nimittäin tosi helppo aamulla laskea, montako olutta illan aikana oli tullut kurkkuun kaadetuksi. Laskettiin vain pennit kahteen läjään. Samalla, kun suomalaiset oppivat juopottelemaan ja tulemaan sivistyneesti hissun kissun humalaan, he oppivat myös laskemaan ja jakamaan kahdella. Ja pesemään kädet parikymmentä kertaa illassa. Tai siis...

Ostetaan ohimennen traktori

Joskus pienestä vastoinkäymisestä on paljon iloa. Pesuhuoneen lattialämmityksen termostaatti oli mennyt rikki ja korjausmies tuli aamulla vaihtamaan sen sovittuun aikaan tasan kello seitsemän. Ruuveja ruuvaillessaan ja johtoja liittäissään tämä mukava mies kertoi hauskan tarinan.
Osuuskaupalla oli ollut traktoriesittely. Zetorit olivat vaihtaneet päivän aikana monta kertaa kuljettajaa ja jotkut varmasti myös omistajaa jo ennen tämän kaupan syntyä. Muuan pitäjällä hyvin tunnettu mies oli noussut traktorin penkille ja riittävät ohjeet saatuaa lähtenyt omille teilleen osuuskauppaa kiertämään. Muutaman kierroksen jälkeen oli kuljettajalle tullut selväksi, että pysäyttämiseen tarvittavat manooverit olivat jääneet kauppiaalta kysymättä, mutta mies ei tuosta juuri hermostunut. Ajeli jokusen kierroksen osuuskaupan ympäri ja kun tuli kauppiaan kohdalle, huikkasi tälle kuin ohimennen:
"Pistä, Piippo ylös. Minä otan tämän." Ja ajeli niiltä istuimilta kauas kotitilalleen. Miten kone sitten oli pysähtynyt, tarina ei valitettavasti kerro.

keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Alle kympillä reilu viikko töitä

Tuskin koskaan minussa on ollut näin paljon elämää ja vilskettä. Aamusella otin vatsalääkkeen, jossa kerrotaan olevan viisi miljardia vatsalle ystävällistä bakteeria, ja äsken minuun pistettiin terveyskeskuksessa influenssarokote, joka alkoi heti muodostaa elimistööni vasta-aineita.
Viime talvena sairastin elämäni ensimmmäisen influenssan. Tiedän sen olleen aivan varmasti ensimmäisen, koska en koskaan aikaisemmin ole ollut niin sairas ja poissa pelistä. Kuume nousi hetkessä lähelle 40:ää ja elämä sammuskeli monta kertaa viikon aikana. Seurustelin parikymmensenttisten jääkarhujen kanssa, jotka suostuivat juoksemaan takaisin omille mailleen vasta muutaman päivän tiputuksen jälkeen. Lääkäri kirjoitti minulle oikein sairauslomaa (ennen puhuttiin sairaslomasta): kahdeksan päivää. Olin todellakin sairas paljon kauemmin kuin nuo kahdeksan päivää, mutta tyytyväinen olin noihinkin, kunnes sitten menin myöhemmin Kelalta korvausta hakemaan.
Minulle sanottiin, että omavastuuaika on seitsemän päivää ja ensimmäinen omavastuun yli menevä päivä on niin sanottu korvaukseton päivä. Yksityisyrittäjälle varsin lohdullista oli tuo selvitys vastuista.
Hain siis viime talvesta viisastuneena apteekista influenssarokotteen, joka maksoi alle kympin, noin kahdeksan euroa. Sen luvataan antavan täydellisen vastustuskyvyn tulevan talven influenssaa vastaan. On se vaan aika pieni hinta kahdeksasta sairauslomapäivästä, joista seitsemää ei korvata ja kahdeksas on ensimmäinen korvaukseton varsinainen korvattava päivä.

tiistai 9. joulukuuta 2008

Monenlaisia lahjakkaita

Sinäkin varmaan tunnet jonkun, joka osaa jotakin aivan erikoista ja ihmeellistä, talenttia, niinkuin nykyisin sanotaan. Minä tunnen muutaman uskomattoman taitavan ja erikoisen henkilön, joista kerron nyt.
Tunnen naisen, joka ei ole pieraissut kertaakaan elämässään. Hän on jo yli kahdeksankymmentä vuotias, ja tuon pierusalaisuuden hän kertoi minulle kauan sitten. Jo tuolloin kertoessaan nainen oli sen ikäinen, että tiesi tarinansa arvon enkä usko hänen vieläkään kertaakaan pieraisseen, mikäli ikä ei sitten ole tehnyt hänelle tepposia. Tuskinpa vain. Hän on yksi sitkeimpiä ja periksiantamattomimpia tuntemistani ihmisistä. Jos televisiossa järjestettäisiin vaikkapa PIERU PYLLYYN -kilpailu, veikkaisin kaikilla käteisvaroillani hänet voittajaksi.
Toinen tuntemani nainen osaa kerjätä tai muuten vaan ottaa kolikoita vastaan väärällä puolella kättä. Uskomatonta se on, mutta totta. Talenttia. Hänen kätensä selkäpuoli näyttää kämmeneltä, ja joskus kaupassa käydessään tuo nainen on tahallaan järkyttänyt kassaneidin tai -pojan koukistamalla sormensa "väärään suuntaan". Kassojen ilmeitä ei ole dokumentoitu, mutta voihan ne jokainen itse kuvitella.
Kolmas tuntemani lahjakkuus on mies, jonka pääkallo soi kuin afrikkalainen puusoitin. Kouluaikoina hän mielellään soitteli helpohkoja melodioita koputtelemalla päälakeensa joko rystysillä tai pienellä puuvasaralla ja ääni kuulosti kuin kookospähkinäksylofoni sademetsän reunalla. Sävelkorkeutta hän sääteli huulillaan ja kielellään kuin viheltäjä ikään.
He kaikki ovat arjen sankareita ja takapihan talentteja. Kenet sinä tunnet?

maanantai 8. joulukuuta 2008

Saldoraja pudotti suosikin

Pudotuspeli kävi kiivaimmillaan. Kolme laulavaista nuorta kamppaili taas joulukuisena sunnuntai-iltana kansan häilyväisestä suosiosta, ja ohjelman juontajat ja tuomarit veikkailivat viekkaasti putoajaa ja myös tällä tavalla manipuloivat tulosta. Markkinointi on ovelien miesten ja naisten taitolaji. Jokainen tietää, että suomalainen on aina heikomman puolesta itsevarmuutta ja voitontahtoa vastaan.
Idols-kisan voittajasuosikki putosi äänestyksen jälkeen finaalista. Minäpäs teen tässä vähän johtopäätöksiä ihan vain huvin vuoksi ja ajatuksen virkistämiseksi.
1. Pete oli nostettu suosikiksi. Tuossa oli pahinta se, että myös itse tähti oli nostanut itsensä suosikiksi ja nuorena ja kokemattomana meni tuohon ansaan. Suomalaiset eivät aivan tuntemattomuudesta noussutta itsevarmaa nuorta miestä kovin helposti kannusta eteenpäin.
2. Koop osasi eilen pelata toiseksi parhaiten. Hän lauloi hyvin, mutta ei erehtynyt Elviksen kappaleesta huolimatta "elvistelemään", vaan jatkoi ujoa voittolinjaa. Suomalaiset pitävät hämillisistä ja ujoista voittajista. Tuomarit yksi toisensa jälkeen povasivat putoajaksi Koopia ja sitä ei kansa hyväksy. Ja tuomarit tiesivät tämän. Siksi he kaikki nostivat Peten finalistiksi, koska halusivat hänen putoavan. Ja tämä on pelkkää bisnestä. Peten kanssa he voivat tehdä rahaa ilman voittoakin, koska pikkutyttöjen suosio on jo ostettu ja voitettu.
3. Annan piti galluptulosten (Iltalehti-kyselyä kai voi pitää jonakin gallupina) mukaan pudota. Anna on markkinoinnin maisteri, joten hänellä on koulutuksen tuomaa etua ja tietoa ostajakunnan käyttäytymisestä. Pieni ja hento ote oli hyvin laskelmoitu ja hienosti esitetty kappale. Kosteat silmät, kaunis ja hapuileva katse eturivissä istuvaan aviomieheen sulatti suomalaiset, minutkin jopa kahteen ääneen. Joku tuomareista pudotti Annaa finaalista. Tuollainen ärsyke herkästi laulavasta tähtösestä suututtaa suomalaiset ja ääniä ropisi.
4. Tuomarien ärsykkeet nostivat Annan ja Koopin finaaliin (käytän niitä nimiä, jotka minulle ovat jääneet mieleen). "Oikeudentajuinen" aikuinen äänestäjäkunta pelasti kaltoin kohdellut kilpailijat tappion suosta. Peten tie päättyi saldorajaan. Pikkutytöt olivat äänestäneet saldonsa täyteen jo semifinaaleissa.

perjantai 5. joulukuuta 2008

Päättäjiä pierettää

Viisisataa sotaveteraania kokoontuu keskustelemaan ja viettämään pari päivää yhdessä muistelujen ja lyhyiden tulevaisuudensuunnitelmien pariin Nivalaan Kyösti Kallion koululle. Suurin osa heistä tulee bussilla. Pihalla on siistissä rivissä yhdeksän bussia ja parikymmentä pikkuautoa. Joku uskaltaa vielä itse ajaa, jollakin on mukana kuljettaja ja veteraanitovereita. Koulun keittiöllä on tehty herkkuruokaa muutamalla sähkölevyllä ja isolla kattilalla ja tunnelma on lupsakka. Kyläläiset näkevät Suomenlipun liehuvan salossa: juhlaahan siellä taitaa joku porukka viettää. Rahaa ei juuri kulu, kun ei sitä ole kuluttaa. Pari kymppiä veteraania kohti on laskettu. Hirvivelli on hyvää ruokaa.
Sata ministeriä kokoontuu keskustelemaan ja viettämään pari päivää yhdessä muistelujen ja tulevaisuudensuunnitelmien sekä luonnollisesti nykyisin aina myös ilmastokysymysten äärelle Helsinkiin. Kaupunki on täynnä mustia autoja ja liikenne sekaisin. Jokaisella ministerillä on kuusi metriä autoa ja viisikymmentä metriä saattoautoja. Kaupungin yllä leijuu musta pakokaasupilvi, ja luksuskeittiöiden tuhannet liedet hehkuvat punaisina, kun kurmeeta keitellään ja paistellaan jokaiselle erikseen monella pannulla ja kiiltävillä kattiloilla. Bensaa palaa, sähköä kuluu. Jokaiselle ministerille on valmistettu yhtä ja toista ja lahjoitettu sitä ja tätä. Tavaraa on läjäpäin kuin Korvatunturin pukin pajalla päivää ennen jouluaattoa. Toimittajat ympäri maailmaa ovat lennelleet kuka milläkin ja ajelleet maajalassa kuka milläkin. Ministerit puhuvat maasta ja ilmasta, järkiperäistämisestä ja taloudellisuudesta, ovat huolissaan tulevaisuudesta ja maapallon ilmasta ja vedestä. Syövät sitten kolmen tunnin lounaan ja jatkavat keskustelua. Parin päivän kustannukset ovat muutamia kymmeniä miljoonia euroja.
Kähtävän alakoulun oppilaat avaavat digitelkkarin ja istuvat kameran eteen. Heillä on asiaa Palermon Corleonen kylän alakoulun kummiluokalle. Kaikki vilkuttavat kameraan päin ja huutavat: "Bon giorno, Palermo!" Vastaukseksi he saavat iloisen naurun ja riehakkaat terveiset: "Hyvaa huomenta, Kahtava. Mita kuuluu?" Puolen tunnin kuluttua lähdetään nätissä rivissä syömään hernekeittoa ja näkkileipää. Tulevaisuuden päättäjiä pierettää ihan kohta.

torstai 4. joulukuuta 2008

Brändiä ja propagandaa

Aamu-uutisissa tuli kuvaa kaukaa Amerikan maalta, missä presidentin joulukodin kuusenkoristeet esiteltiin näyttävästi. Valkoiseen taloon oli rakennettu myös Valkoinen talo piparkakkutaikinasta. Kuusessa kerrottiin olevan yli neljäsataa koristetta ja piparkakkutalon hinta huikea. Sitä ei tosin kerrottu, mutta tavallinen tähtipiparipussi maksaa Halppiksessa pari euroa, joten voi hyvin kuvitella tuollaisen käsin tehdyn pienoismallin melkoisen kalliiksi. Tai sitten sen teki kummisetä-Bushille joku Enzo. Silloinhan se on huomattavan edullista tilaajalle.
Iltauutisissa tulee kenties kuvaa Pohjois-Koreasta. Siellä on myös rakennettu suuri ja komea joulukuusi sikäli kuin Kim Jong Il joulua juhlii. Luultavasti hänen joulukotiaan koristaa vähintään yhtä kaunis pienoismalli, joka on rakennettu suuren johtajan omalla kynällä piirtämän rakennuksen esikuvan mukaan.
Noita kahta joulutarinaa minä sitten ihastelen ja ihmettelen. Keitän teetä ja nautin sen mukavasta mausta. Tunnelmoin. Mietiskelen kahta joulutarinaa. Yhteistä niille molemmille on, että ne ovat totta. Suurille johtajille kansa on tehnyt joulua. Suuresti kunnioitetuille Kim Jong Bushille ja George W. Illille kansa on halunnut osoittaa kunnioitustaan ja omaa vyötään kiristäen pannut niin sanotusti paikat koreiksi. Toisessa maassa tarinaa kutsutaan brändiksi (brand), toisessa maassa propagandaksi. Täytyypäs joulun luppoaikoina selvittää, kummassa kumpaa. Ei se niin yksinkertaista ole.

keskiviikko 3. joulukuuta 2008

Raamattuja - voi kirjaparkoja

Raamatussa on runsaat kolmesataa sivua, ainakin tuossa minun hyllyssäni olevassa painoksessa. Se on aika vähän. Tuntemattomassa sotilaassa on paljon enemmän, Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa myös. Kaikki nuo kirjat ovat tavallaan lyhyen historian kirjoja: Tuntematon sotilas kertoo muutamasta sotavuodesta, Täällä Pohjantähden alla parista sukupolvesta, ja Raamattu a mundo condito eli maailman luomisesta lähtien Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen. Kaikissa niissä on yhteistä se, että ne on ihmisen aivojen ja käsien kautta paperille (kiveen, hiekkaan, papyrukselle, kaarnalle, nahalle, puulle...) piirretty olipa lähde ollut mikä tahansa.
Noita kirjoja on tutkittu ja käännetty ja väännettykin ja onpa niitä vielä aika monessa sopassa keiteltykin. On pohdittu, mikä sana on totta ja mikä saattaisi olla vilunkia tai väärin tai ajatusvirheellinen. On tutkittu käännökset siitä kielestä toiseen ja toisesta siihen ja pohdittu, onko kenties käännetty väärin tai erinomaisen oikein. Jokainen lukija ja jokainen kääntäjä on tehnyt oman tulkintansa ja pohtinut asiaa sisällään parhain päin. Joku on kuunnellut toisia tutkijoita ja lukijoita ja jatkanut henkilökohtaista pohdintaansa ja tullut johonkin tulokseen. Ja sitten on syttynyt sota. On syttynyt sanasota, aatesota, veljessota, rajasota, maailmansota. Kaikki, jotka ovat olleet oikeassa, ovat lyöneet ja viiltäneet niitä, jotka ovat myös olleet oikeassa. Mikä tuossa sotimisessa on ollut kummallisinta, ne jotka ovat olleet oikeassa, ovat loppujen lopuksi hävinneet aina. Tuohon johtopäätökseen ajautuu sen pohdinnan kautta, että sodat sanasta eivät ole koskaan loppuneet.
Jumalan sana on ihmisen sanaa vastaan ja ihmisen sana on sekä ihmistä että Jumalan sanaa vastaan. Sanotaan, että sana on kuin miekka. Se viiltää aina jotakin ja tekee haavan. Sana on kuitenkin aina miekkaa paljon vahvempi. Se viiltää kurkun auki aina sydämeen saakka. Sanat ovat ajatuksen pätkiä, kuin ketun jälkiä metsässä. Taitava metsästäjä kykenee jäljittämään niitä aikansa, kunnes alkaa joko seurata vanhoja jälkiä tai kadottaa seuraamansa.
Kirjoitettu sana elää, vaikka ajatus olisi jo kauan sitten kuollut. Sanaa tulkitaan, vaikka kukaan ei tiedä alkuperäistä ajatusta. Kerran joku kysyi joltakin taiteilijalta, miksi maalauksen naisella oli niin iso käsi. Taiteilija vastasi: "Se ei ole käsi. Se on maalaus." Jumalalla on jumalan sanat, ihmisellä ihmisen. Eilen eiliset, tänään tämänpäiväiset. Kun ihminen alkaa niistä kiistellä, käy aina huonosti. Ei koskaan hyvin.

tiistai 2. joulukuuta 2008

Leijonan ruokaa ja kirahvin ruokaa

Luonto osaa järjestää joskus asioita hyvin, kuten esimerkiksi villin Afrikan eläinten ruokailun. Leijona kulkee maajalassa ja metsästää ruuan melkoisen matalalta varsinkin, jos se ei viitsi kovin korkealle hypätä. Ja usein se ei hyppää, vaan juoksee saaliinsa kiinni ja puree sen tukehduksiin.
Kirahvi taas ei paljon noista leijonan saaliista piittaa, vaan kurkottaa pitkän kaulansa kohti taivasta ja syö korkean puun muilta tavoittamattomissa olevia lehtiä. Leijona taas ei voi syödä kirahvia, koska se ei viitsi hypätä ja kirahvin kaula on sille liian korkealla. Leijona tietää jo luonnostaan, ettei kirahvi paljonkaan pää tyynyssä pitkin savannia makoile. Niinpä se on opetellut juoksemaan kiinni selvästi kirahvia lyhempikaulaisia eläimiä.
Ihminen on joskus ollut osa luontoa. Sitä on saalistettu ja se on ollut saalistaja. Ihminen syö hedelmiä ja vihanneksia, juureksia ja marjoja, ihminen syö lihaa: lehmää, lammasta, sikaa, kissaa, koiraa, tiikeriä, krokodiilia, leijonaa, kirahvia ja - niin, ihmistäkin joskus melko mielellään. Ihminen on luonnon keskellä, mutta se ei enää ole osa luontoa, koska se ei osaa noudattaa mitään lakia. Joskus se metsästää karhua ja sutta ja toisena päivänä se päättää, että niitä ei saakaan metsästää ja nuo villit eläimet menettävät kokonaan uskonsa ihmiseen. Ne tulevat pihoille kuin ystävät ja syövät koiran tai kissan tai lampaan kuin ystävän tarjoaman aterian ja kohta jo leimahtaa kiväärin tulikivenkatkuinen liekki ja luoti päättää luottavaisen elämän. Sellainen on ihminen, kaikkiruokainen ja kaikkivaltias.

Näin ne nimet syntyvät

Rutattuja papereita, mustetahroja, sulkakynänpätkiä ja katkottuja ruotoja: lattia näytti kaatopaikalta. Runoilijan mustanharmaa hiustukko huojahteli ilmavirrassa tuolin selkämyksellä. Oli taas revitty aamusella hiuksia ja ripoteltu tuhkaa päälle. Nivusissa majaili tunne, että jotakin olisi pitänyt päästä tekemään. Vaimo oli herätessä ollut kiukkuinen ja sännännyt sängystä kuin kettu kolosta, vaikka herra runoilijalla runosuoni oli pullistellut pyjamassa. Jo illalla oli runoilija hellästi pyydellyt, vaatimalla vaadiskellut, loppusoinnuillakin yritellyt, mutta ei ollut tullut tulosta. Ennen unta vielä oli piirrellyt mies paperiin kauniin sydämen ja mielitietylleen sen näyttänyt, Annelille, anellut Annelia, anelemalla anellut, anelmoinut.
Iltapäivällä sitten juuri, kun uusi runo oli ollut putkahtamaisillaan ja kirjaseen päätymäisillään, Anneli-mielitiettyinen oli silmät sirrillään miestään katsellut, suutaan suippeasti muikistellut ja herra runoilijan huumeiseen tilaan eleillään elämöinyt, unelmille siipiä kasvatellut, siivet hymyjen höyhenpeitteellä päällystellyt, korkeille vuorille kannatellut, pilviä tavoittamaan taputellut, kuutakin kurkottamaan kannustellut.
Niinpä sitten istuskeli herra runoilija puhtaan paperin ääressä ennen illan hämärää ja oli silminnähden onnellinen. Kalenteriin ilmestyi joulukuun toisen päivän kohdalle kaksi uutta naisen nimeä päivän kokemusten sinnikkäästi saattelemina:
aamun Anelma ja iltapäivän Unelma. Onnea molemmille.