Joulutanka

Saattoihan se niin
ollakin, että kävi
keisarin käsky
panna kansa verolle.
Miten on sen muun laita?

Karrrrr - hu ja Henkka Maukan aattoretki

Isä suoristeli ja kipristeli vielä saunapolulla kylmettyneitä varpaitaan, kun pihalta kuului suuri suhahdus ja kellon kilahdus ja reen jalaksen kirahdus. Äiti, isä ja Henkka Maukka juoksivat nopeasti ikkunaan, jotta olisivat nähneet maailman ihmeellisimmän asian: joulupukki lensi porollaan vinon talon veikeälle pihamaalle. Mutta kun he ehtivät ikkunaan, eivät he nähneet enää mitään muuta kuin kynttilöiden valaiseman jouluaattoisen pihamaan ja vähän hattaraista höyryä, joka leijaili hempeästi kuin paksuhöytyväinen lumihiutale tyynessä pakkassäässä. Pian kuului ulko-ovelta kolahdus, kuului toinen ja kolmaskin. Plimplom. Ovikello soi.

Eipä ollut montakaan kertaa Henkka Maukan elämässä ollut vinon talon viettävällä lattialla niin monta jalkaa yhtä aikaa ilmassa kuin noina jouluaaton jännittävinä hetkinä, kun joulupukki oli tulossa kylään. Äiti juoksi keittiöön tarkistamaan, ettei joulupuuro palaisi pohjaan ja isä hyppi yhdellä jalalla ja veti toiseen villasukkaa ja Henkka Maukka juoksi aivan muuten vaan jalat jännityksestä vilkkaina. Semmoista oli jouluaattona eikä sitä hevin muuksi voinut muuttaa. Joulupukki oli jännittävä asia, jännittävämpi kuin kuumailmapallo tai metsämaja tai...ei nyt sentään. Jadelmiinaa ei sopinut verrata joulupukkiin.

Kovin hitaasti eteni joulupukin matka ulko-ovelta tuvan lattialle, mutta niin vain viimein hän laski lahjasäkkinsä lattialle ja katsahti ympärilleen.

- Ihan minun päätäni huimaa, kun näin vinon talon lattialla seisoskelen, sanoi joulupukki.
- Pukin pitää käydä istumaan, vastasi Henkka Maukka.
- Vanhat istuvat meillä aina, kun niillä alkaa päässä viirata.

Joulupukkia nauratti Henkka Maukan huomaavaisuus. Hyvin mielellään hän istuutuikin isän keskelle lattiaa nostamaan nojatuoliin, pukin kunniapaikalle. Samassa tuolissa hän oli istunut niin monena jouluna kuin Henkka Maukka vain saattoi muistaa. Mutta heti, kun joulupukki oli istahtanut nojatuoliin, alkoi kuulua kumea ääni.

- Karrrrr   -   hu, karrrrr   -   hu, karrrrr   -   hu...

Kuorsaus kumisutti vinon talon seiniä ja lattiaa niin kovasti, että monet ympäripyöreät esineet alkoivat täristä ja vyöryä ulko-ovea kohti, lasit helisivät kaapissa, verhot värisivät, kattolamppu heilui. Joulupukki oli nukahtanut sikeään uneen eikä häntä herättänyt lasien kilinä eikä seinien tärinä.

- Karrrrr   -   hu, karrrrr   -   hu...

Varovasti käveli Henkka Maukka aivan joulupukin viereen ja nykäisi tätä hihasta. Vain hetkeksi hiljeni karrrrrr    -    hu, mutta pian joulupukki alkoi puhua unissaan. Hänen kasvoilleen nousi hassunnäköinen virnistys ja parta täristeli hieman.

- Tuletko sinä kutomaan vällyt, jos minä hankin villat? Tuletkos leipomaan kakkuset ja leipäset, jos minä kylvän pellot ja korjaan viljat?

Kovasti alkoi äitiä naurattaa, sillä hän ymmärsi heti, mistä joulupukki uneksi.

- Joulupukki näkee unta nuoruudestaan. Hän on kosimassa joulupukin muoria, minä tiedän sen.

Äiti muisti puurokattilan ja juoksi sitä hämmentämään. Isä taas oli laittanut toiseen jalkaansa väärän sukan ja huomannut toisessakin jalassa olevan aivan eriparisen töppösen. Sillä aikaa, kun joulupukki kuorsasi nojatuolissa ja äiti hämmensi puurokattilaa ja isä etsi parillisia sukkia, vilahti Henkka Maukka nopeasti ulos ja kiirehti saunapolkua pitkin talon toiselle puolelle. Eikä hän olisi koskaan uskonut näkemäänsä saati kuulemaansa pitänyt totena, jos ei sitä olisi omin, kirkkain silmin nähnyt ja joulusaunassa hyvin puhtaiksi pestyin korvin kuullut.

Rauhallisena seisoi poro valtavan suuren reen edessä. Se oli laskenut päänsä hyvin alas ja kuunteli tarkkaavaisesti. Joulupukki oli nostanut reestä aikamoisen kasan jäkälää porolle matkaevääksi ja jäkäläkasan päällä huojui kyy kuin musta oksa tuulessa.

- Ka, ka, ka, kaukana ko, ko, ko kotoa ollaan, sanoi kankea kyy.

Kyy oli herännyt sikeästä unestaan poron pyyhällettyä sen pesäkolon yli salamaakin nopeammin. Vaikka käärmeen olo olikin kesäisin varsin vetreä, talvella pitkulainen vartalo muuttui jäykäksi kuin kuivunut oksa. Silloin oli paras pysytellä kolosessaan ja nukkua kylmimmät talvikuukaudet kaikessa rauhassa kesää odottamassa. Mutta joskus uni kaikkosi sikiunisimmaltakin ja yllättävä ääni saattoi herättää kankeimmankin käärmeen talviuniltaan.

Suurisarvinen poro myönsi, että kauempanakin kotoa oli sinä iltana oltu. Maailman äärissä oli viiletetty reki täpösen täynnä lahjoja.

- Si, si, sinä pyyh, pyyh, pyyhkäisit taivaan yli ku, ku, kuin ra, ra, raketti vain.

Reen edessä seisova poro myönsi, ettei sopinut vitkastella, kun maailma oli sentään aika laaja yhdessä illassa kierrettäväksi.

                                                                            _


- Missä ollaan, kysyi horroksestaan heräilevä Sallu Siili, kun pilvet vilistivät sen silmien ohi. Myös siilit viihtyivät talvella paremmin omissa pesäkoloissaan kuin taivasalla, koska nekin olivat hyvin viluisia ja unisia otuksia. Jouluaaton valot ja hilpeä vilske olivat kuitenkin saaneet sen unenpöpperöisen pään uteliaaksi ja jäykin jaloin se oli lyllertänyt vinon talon pihamaalle moista menoa ja suihketta ihmettelemään.

- Hiiiohoiiii, taivaalla ollaan, huusi jänis ja sen pitkät korvat heiluivat tuulessa kuin sukat pyykkinarulla.
- Ja maailmaa kierretään, jatkoi jänis ja sen takakäpälät taputtivat lahjareen pohjaa ja taivaan täytti kumea rummutus kuin ukkonen olisi jyrissyt keskellä talvea.

Kirkas välähdys valaisi vinon talon takapihan, kun poro pinkaisi vinhasti kiitäen taivaanlaelle. Lahjapakettien joukossa huojui pakkasesta kankea kyy, unestaan heräilevä Sallu Siili, iloinen talvijänis takakäpälillään rummuttaen ja maailman paras makkaranpaistaja, Henkka Maukka.

Kaupunkien valot muodostivat valoläiskiä mustaan maisemaan, ja maanteillä kulkevien autojen lampuista kasvoi mutkittelevia lohikäärmeitä, jotka luikertelivat mikä minnekin päin. Joulupukin poron vauhti oli niin huima, ettei Henkka Maukka uskaltanut kunnolla katsoa reen laidan yli. Mutta hän katsoi kumminkin. Kaukana horisontissa näkyi maapallon toisen puolen aamunkajastus. Siellä joulupukki oli jo aikaa sitten käynyt, ja siellä ihmiset heräilivät jo joulupäivään. Vastakkaisella puolella yö teki tuloaan ja maailma oli kuin kynttilämeri. Ihmiset ottivat joulun vastaan kirkkain valoin ja kynttilöin, ja kautta maailman näkyi kirkkaita saarekkeita kuin olisi katsonut hyvin kirkkaalla ilmalla tähtitaivaalle. Linnunrata alla ja tähtitaivas yllä, tähtitaivas alla ja linnunrata yllä - uskomaton oli aattoyö.

Matka katkesi äkisti. Poro nousi takajaloilleen ja jarrutti ja kipinät lensivät reenjalaksista pitkin taivasta ja kaareva tulivana kiemurteli kuin revontulet olisivat loimunneet oranssisina.

- Joulupukki, muisti poro ja kääntyi nopeasti takaisin kohti vinon talon veikeää pihamaata, jossa ympäripyöreät esineet lojuivat piilossa lumen alla ja olivat kuin niitä ei olisi olemassakaan.

- Nyt on mentävä tuplavauhtia, se sanoi ja silloin muuttui taivas aivan värittömäksi. Vauhti oli niin kova, ettei värejä enää erottanut, ei mustaa eikä valkoista, ei punaista eikä sinistä, ei keltaista eikä vihreää, ei oranssia eikä violettia. Henkka Maukka oli aivan ihmeissään, kun kyy ei ollut minkään värinen ja Sallu Siili muuttui... niin. Ei minkään väriseksi. Jäniksen lumivalkoinen turkki ei ollut valkoinen eikä ruskea, ei musta eikä harmaa. Se ei ollut minkään värinen.

- Minäkin olen aivan väritön, huusi Henkka Maukka.



- Karrrrrr   -   hu, karrrrr   -   hu, kuului sisältä, kun Henkka Maukka avasi tuvan oven. Äiti hämmensi puurokattilaa ja isä etsi sopivaa sukkaparia.

- Jopas minä näinkin mukavaa unta, sanoi joulupukki.
- Aivanhan tässä nuorruin nojatuolissa istuissani. Kuin olisin vasta kaksisataavuotias.

Kepeästi hän nousi ylös nojatuolista, hyppeli pari kertaa tuolin ympäri ja kysyi sitten kuin olisi jotakin muistanut.

- Onkos täällä kilttejä lapsia?

- Olenhan täällä minä, sanoi Henkka Maukka ja kiipesi joulupukin syliin.

- Oletpas sinä aivan kylmissäsi ja vähän kalpea poskiltasi. Ettet vain olisi vilustunut, jatkoi joulupukki.

- Jännitti äsken vähäsen, vastasi Henkka Maukka.

- Ei joulupukkia tarvitse jännittää, sanoi joulupukki.
- Minä olen maailman kiltein joulupukki.

Villapusero oli vähän väärinpäin ja hihat pitkällä kämmenien päällä, kun Henkka Maukka katsoi joulupukkia silmiin.

- En minä sinua jännitänyt, sanoi Henkka Maukka.

- Mitäs sitten, kysyi joulupukki.

Henkka Maukka oli hetken hiljaa, veti villapaidan hihat kokonaan käsien päällä ja sanoi aivan hiljaa niin, etteivät äiti ja isä kuulleet.

- Väritön jouluaatto. Se minua jännitti.

Vahvoilla käsillään joulupukki nosti Henkka Maukan korkealle ilmaan ja alkoi nauraa niin, että vinon talon lattia melkein suoristui.

- Sinä oletkin aika poika, Henkka Maukka Makkaranpaistaja. Saat vaikka poron lentämään.

Viimein oli joulupuuro valmis ja isä oli löytänyt villasukat, jotka sattuivat olemaan samaa paria. Joulupukki toivotti koko vinon talon perheelle hyvää joulua ja lähti virkeänä taas matkaan.

- Oletpas sinä vähän vilpoinen ja kalpea. Ethän vain ole vilustunut, sanoi äiti Henkka Maukalle.

Ulkoa kuului suuri suhahdus ja kellon kilahdus ja reen jalaksen kirahdus. Henkka Maukka vilkaisi ikkunasta pihalle ja näki kirkkaan välähdyksen.

- Minä olen aivan terve, sanoi Henkka Maukka.
- Saan vaikka poron lentämään.

30111939 Hyvää itsenäisyyspäivää

Ovi suljettiin,
arat askeleet veivät
vieraisiin kyliin -
eivät kaikuneet koskaan
kotipoluilla enää.

Joulusaunassa

Kiukaan kivet napsahtelivat, tuli kohisi pesässä ja loimotus valaisi saunan lattiaa. Lauteilla oli hämärää. Kynttilälyhty himersi keltaista valoa lepatellen. Kun isä heitti löylyä, kynttilän liekki kutistui melkein olemattomaksi, mutta kasvoi taas ja valaisi himmeästi kylpijöitä. Kaikki istuivat aivan hiljaa. Joulusaunassa ei saanut kovin isoon ääneen puhua, jotteivat joulutontut olisi säikähtäneet. Äiti ja isä istuivat lauteiden reunoilla ja Henkka Maukka heidän välissään.

Saunapolulla paloivat ulkotulet ja näytti kuin koko pihamaa olisi heilunut lepattavan liekin valossa. Jänis oli jättänyt jälkensä puhtaaseen lumeen. Se oli loikkinut omenapuulta päärynäpuulle, päärynäpuulta omenapuulle, mutta oli jättänyt puut rauhaan. Joskus, mutta vain joskus sen teki mieli haukata palanen hedelmäpuun makoisaa kuorta. Sillä kertaa sen maha oli ollut kupukelleri eli aivan täysi. Ehkä syynä siihen oli Henkka Maukan joulukuusen hakumatkalla metsän reunaan viemä porkkanakori.

- Isä. Miksi puput ovat talvella valkoisia, kysyi Henkka Maukka.

Isä selitti, että jänikset vaihtoivat turkkinsa värin talvella valkoiseksi siksi, koska lumikin oli valkoista. Ne olisivat paremmin suojassa, kun ne elivät koko ajan ulkona. Henkka Maukka oli hetken aivan hiljaa ja mietti.

- Pitääkö sitten vanhojen ihmisten pysyä suojassa, jatkoi Henkka Maukka.

Isä ihmetteli pojan kysymystä, mutta muisti sitten isoisän valkoiset hiukset ja naurahti.

- Se on vähän eri asia. Ihmisten hiukset muuttuvat valkoisiksi, kun ihmisestä tulee vanha. Joulupukillakin on valkoinen parta juuri sen tähden, että hän on ainakin kolmesataavuotias.

- Onpas se satavanha, ihmetteli Henkka Maukka.
- Mutta ei sitä ikä paina, kun kaikkien kotien kautta porolla porhaltaa.

Hiljaisesta joulusaunasta tuli äkkiä iloinen joulusauna, kun äiti ja isä nauroivat katketakseen pojan toteamukselle. Henkka Maukasta oli paljon mukavampi istuskella lauteilla iloisin mielin ja nauravin suin. Olihan joulu iloinen juhla, ja naurusta varmasti tontutkin tykkäsivät.

- Niin tykätään, kuuli Henkka Maukka iloisen äänen. Hän kipaisi nopeasti alas lauteilta ja juoksi saunan kuistille. Omenapuun takaa kurkistivat pienet, pakkasesta punaiset ympäripyöreät kasvot, iloiset silmät ja naurava suu.

- Joulu on tullut, tonttu kuiskasi.

Ja mitä ihmettä Henkka Maukka sitten näkikään. Metsänreunasta lähestyi hurjaa vauhtia suuri jänis ja sen selässä ratsasti toinen tonttu, jonka letit hulmusivat ja tonttulakki lepatti huimassa kyydissä.

- Hiiohoi, huusi tonttu.
- Hiiohoi, huusi jänis.
- Joulu on tullut, huusivat ne molemmat ja pysähtyivät omenapuun juurelle.
- Pidä kiirettä, Henkka Maukka. Joulupukki on pian täällä.

Vinon talon valkoiselle pihamaalle joulu tuli jäniksen nopeudella ja tonttuvauhtia. Henkka Maukka näki omenapuun takana kurkistelleen tontun hyppäävän tonttutytön taakse jäniksen selkään ja kaikki kolme katosivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin.

- Äiti ja isä, huusi Henkka Maukka.
- Joulu tuli omenapuun takaa ja jäniksen selässä ja nyt on kiire. Joulupukki tulee tuota pikaa.

Taivaalla tuikkivat tuhannet tähdet saati keltainen täysikuu eivät koskaan olleet nähneet sen iloisempaa poikaa kuin Henkka Maukka.

- Jopas saikin joulu töppöset alleen, tuumasi äiti.
- Töppösetpä hyvinkin, sanoi isä.
- Minun töppöset sai joulu alleen, isä jatkoi ja käveli hissuksiin saunapolkua paljaat varpaat pakkaslunta narskutellen.

Joulun odotusta

Satoi hyvin hitaasti lunta. Suuret hiutaleet laskeutuivat varoskellen ja vuorotellen ikkunalaudalle, ja Henkka Maukka  näki pihavalon loisteessa melkein jokaisen hiutaleen. Joulu tuli vähän kerrallaan.

Äiti oli tehnyt piparkakkutaikinan ja kaulinnut sen ohueksi lättyseksi. Henkka Maukka asetteli peltisen possumuotin taikinan päälle ja painoi. Possu tuli ja kohta ilmestyivät myös tähdet ja tyttö- ja poikapiparit uunipellille. Eipä aikaakaan, kun kauniin pulleat piparit höyrysivät pöydällä ja tuoksuivat joululta.

Viimeinen joulukalenterin luukku oli aukaistu, mutta siellä ei ollutkaan mitään. Henkka Maukka ihmetteli sitä kovasti, mutta äitiä se ei juurikaan hämmästyttänyt. Joskus vain kävi niin, että pienen pojan vikkelät sormet aukaisivat kalenterin luukun toisensa perään ja suklaasalaisuus suli suussa, missäpäs muussa. Niin oli käynyt myös jouluaaton vihonviimeiselle suklaalle. Se oli salaa syöty aikoja sitten etukäteen. Mutta joulu ei siitä huolimatta kiirehtinyt laisinkaan, vaan hitaasti se vitkasteli, kihnutteli, laahusti ja raahusti. Vaan tuli se kuitenkin.

Jo kesällä Henkka Maukka oli pannut merkille hyvin kauniin joulukuusen metsämajansa lähellä. Sieltä hän kävi sen jouluaattoaamuna isänsä kanssa hakemassa. Aamulla aikaisin he kävelivät joulumetsään kuusta kaatamaan. Metsä oli hyvin hiljainen. Vaikka Henkka Maukka kuunteli hyvin tarkasti, hän ei kuullut mitään. Kyy oli kaivautunut koloonsa ja jähmettynyt niille sijoilleen ja lötkötti syvässä unessa tietämättä joulusta ja joulukuusesta ja lahjoista ja pipareista ja tortuista ja suklaakalentereista yhtään mitään. Pupu oli kasvanut jo suureksi jänikseksi ja loikki omilla teillään. Kävi se joskus myös vinon talon lumisella pihamaalla ihmettelemässä, mihin kaikki ympäripyöreät esineet olivat hävinneet. Eivät ne olleet mihinkään kadonneet, vaan lumi oli ne peittänyt. Mutta näki jänis pihamaalla sentään jotakin pyöreää. Lumiukko seisoi pullevat kädet levällään ja hymyili suuri vatsa pyöreänä ja katseli pitkin porkkanaista nenänvartta.

Kun kuusi oli koristeltu ja isä kiinnittänyt latvatähden, sai Henkka Maukka sytyttää kuuseen valot. Vihdoinkin tuli joulu.

Tuskin ehti aamu valjeta päiväksi, kun alkoi jo hämärtää. Tähdet yksi toisensa jälkeen syttyivät ja kuu kumotti tummansinisellä taivaalla. Taivaanrannassa heijasteli kirkkaansininen kajo. Pakkanen alkoi kiristyä ja valkoiset pellot muuttuivat sinerviksi ja kuun säteet kimaltelivat hangella kuin pienet tuikkuset, tähtöset, kuusen hopealangan hileet. Oli joulun hiljaista, hiipivän hiljaista, odotuksen hiljaista, hyvin hiljaista. Henkka Maukan aika pysähtyi. Joulupukki oli lähtenyt matkaan, niin sanottiin. Mutta se oli vielä kovin kaukana, ja Henkka Maukka asui metsän reunassa, vinossa talossa, jonne oli joulupukin pajalta hyvin pitkä matka. Niin hän luuli.

Kosketushäiriö

Tuuli, tuuleskeli ja puiden lehdet kahisivat. Sadepisara rapsahti ikkunaan, kun Henkka Maukka avasi sen ja nuuhkaisi. Miten hyvälle maailma tuoksuikaan. Hän veti keuhkot aivan täyteen kesäilmaa ja huusi niin, että puutkin lakkasivat värisyttämästä lehtiään.

- Tämä on minun paras päiväni, huusi Henkka Maukka.

Äiti oli keittänyt aamupuuroa ja valuttanut puuron päälle maukasta hunajaa.

- Mikäs tästä päivästä niin hyvän tekee, kysyi äiti uteliaana.

Puuro oli tulikuumaa, mutta silti Henkka Maukalla oli hyvin kiire syödä se. Hänen piti jokaisen lusikallisen jälkeen juoda kunnon kulaus kylmää maitoa. Äiti kyllä tiesi, miksi tämä päivä oli aivan erityinen. Edellisenä päivänä oli vinon talon melko suoraan postilaatikkoon tullut kortti, jossa oli kaunis kuva taivaalla lentävistä kuumailmapalloista. Toisella puolella korttia oli suuri postimerkki ja paljon tekstiä.

Postikorttiin oli kirjoitettu, että merirosvon näköinen mies sekä tyttärensä Juulia ja Jadelmiina olivat tulossa kylään, kun niin oli taivaankannella lennellessä sovittu. Sillä kertaa he eivät tulisikaan kuumailmapallolla, vaan vanhalla moottoripyörällä. Henkka Maukasta moottoripyörä oli vieläkin jännittävämpi kuin suuri, kankainen pallo.



Matto oli keskellä lattiaa ja taulu aivan suorassa. "Ilot ovat elämän sokerimuruja." Niin luki taulussa.

- Tämä on minun paras päiväni, sanoi Henkka Maukka ääneen.
- Juulia tulee kylään. Ja Jadelmiina.

Metsämajalla kaikki oli kunnossa. Paitsi ei aivan kaikki. Pupu oli loikkunut tiehensä eikä siitä ollut enää tupsuhännän karvaakaan jäljellä. Jänönen oli oppinut hyppimään ihan itse. Sen ei tarvinnut enää kurkistaa Henkka Maukan taskusta, vaan tuulispäänä se saattoi viilettää pitkin metsäpolkuja. Jos Henkka Maukka olisi kuunnellut oikein tarkkaan, olisi hän kuullut iloisen huudon hyvin kaukaa.

- Tämä on ihanaa. Hiiohoiii!

Vaikka Henkka Maukka kaipasikin pientä ystäväänsä, oli hän kuitenkin hyvin iloinen. Hän tiesi, ettei pupusella enää ollut mitään hätää. Jos halusi oppia loikkimaan, piti loikkia hyvin kauas. Niin se vain oli.



Tuuli oli kuljettanut sadepilven pois auringon edestä ja ympäripyöreänä se paistoi keskellä taivasta. Moottoripyörän putputtava ääni kuului kaukaa. Henkka Maukka juoksi pihatien päähän odottamaan ja viimein hän näki keltaisen moottoripyörän, jota ajoi merirosvon näköinen mies ja hänen takanaan istui Juulia. Mutta Jadelmiinaa ei näkynyt missään ja Henkka Maukalle tuli hyvin lyhyeksi hetkeksi surullinen olo. Pian moottoripyörä kuitenkin kääntyi pihatielle ja sen toisella sivulla pomppi sivuvaunu ja sieltä kurkisti maailman iloisin Jadelmiina.

- Soromnoo, sanoi merirosvon näköinen mies.
- Onkos täällä kaikki varmasti vinossa, hän jatkoi ja nauroi suurella äänellä.

Äidin mielestä mikään ei ollut suoristunut sitten viime näkemän ja taisipa talo olla entistäkin vinompi. Ja hyvä niin. Mitenpä vieras olisi osannut edes pihaan tullakaan, jos kaikki olisi ollut aivan väärällä lailla suorassa. Henkka Maukan mielestä moottoripyörä oli hieno, vaikka siinä olikin vähän ruostetta ja sen moottori näytti öljyiseltä. Hän kiipesi heti sivuvaunuun ja katsoi tuulilasin läpi. Pihalla olevat ympäripyöreät esineet näyttivät soikeilta ja viiruisilta ja metsän puut melkein mutkaisilta.

- Se on taikalasi, nauroi merirosvon näköinen mies.



Metsämajan punainen, pyöreä matto pysyi aivan paikallaan. Se ei noussut ilmaan, vaikka Henkka Maukka, Juulia ja Jadelmiina istuivat matolla silmät kiinni ja odottivat. Poika avasi vähän silmiään ja katsoi salaa Jadelmiinaa. Henkka Maukan mielestä Jadelmiina oli maailman sievin tyttö. Sitä hän ei kuitenkaan uskaltanut sanoa ääneen. Teki mieli koskea Jadelmiinaa kädestä, mutta lentäjän piti pitää ohjaimista tiukasti kiinni. Niin oli turvallisinta.

Henkka Maukka oli kertonut Julialle ja Jadelmiinalle, että hänellä oli metsässä aivan oma maja ja siellä punainen ja pyöreä taikamatto, jolla saattoi lentää yli niittyjen ja lampien ja vaikka vuorten yli. Hän oli lentänytkin. Tytöt eivät aluksi uskoneet pojan puheita, mutta halusivat ehdottomasti nähdä majan ja maton.

- Tämä on aivan ihana, sanoi Jadelmiina, kun he saapuivat majalle.
- Ja majakin on melko hyvä, hän jatkoi ja istui punaiselle, pyöreälle matolle.

Niin vain kävi, ettei matto suostunut sillä kerralla lentämään eikä Henkka Maukka uskaltanut koskea Jadelmiinaa. Kotimatkalla hän monta kertaa yritti tarttua Jadelmiinan käteen, mutta aina samalla hetkellä poika näki oksan tai kävyn tai pyöreän kiven, johon piti tarttua ja heittää menemään.



Jadelmiina kiipesi moottoripyörän sivuvaunuun ja Juulia takaistuimelle. Merirosvon näköinen mies polki moottoripyörää käyntiin, mutta se ei yrittänytkään käynnistyä. Moottori hörähteli, mutta pysyi vaiti.

- Siinä on varmaankin kosketushäiriö, sanoi merirosvon näköinen mies.

Henkka Maukka katsoi sivuvaunussa istuvaa Jadelmiinaa hyvin varovasti, ettei tämä vain huomaisi. Miten sievä Jadelmiina olikaan. Niin sievä, ettei häntä uskaltanut edes koskettaa. Ja aivan yhtäkkiä hänen päähänsä lensi ajatus kuin kuumailmapallo olisi pudonnut vinon talon pihamaalle.

- Minulla on kosketushäiriö!

Lohdutuslaulu

Pupuni pieni,
hento vielä loikkimaan,
pupuni pieni
vahva kerran voittamaan
veljet, siskot voimakkaat.

Pupu oppi loikkimaan

Metsämajasta tuli oikein hieno. Seinät seisoivat suorassa kuin metsän kaunein mänty, ja ikkunan vieressä vasemmalla puolella roikkui soma kangastaulu, johon oli kirjailtu Henkka Maukan mielestä mukavat sanat: ”Ilot ovat elämän sokerimuruja.” Teksti oli kirjailtu valkoiseen kankaaseen violetilla langalla ja sitä ympäröivät punaiset ja siniset kukat. Äiti oli sen löytänyt vinon talon ullakolta ja antanut Henkka Maukan majan koristeeksi hyvin mielellään. Äiti tiesi, että maja oli jokaisen pojan suuri ilo, kun se oli aivan itse tehty oman metsän ikimännyn katveeseen.

Punainen, pyöreä matto peitti lattiaa. Henkka Maukka kuvitteli maton nousevan ilmaan ja lentävän kuin avaruusalus halki metsien ja yli vuorten terävien harjanteiden, koukkaavan kauniin laakson kautta vihreitten niittyjen yli, yli metsässä kimaltavan lammen, jossa pienet kalat hyppelivät iloisina kuin Henkka Maukka Makkaranpaistaja, maailman paras punaisen, pyöreän maton kuljettaja.

-  Hiiohoiiii, huusi Henkka Maukka, mutta aukaisi äkkiä silmänsä. Lensikö hän liian kovaa vauhtia, kun jostakin kuului voihkaisu ja hyvin hiljaista nyyhkytystä.

Ikimännyn lonkeromaisen juuren vierellä istui pieni jänis ja itki. Se oli painanut päänsä etutassujen väliin ja sen korvat lerputtivat ja värisivät. Henkka Maukka kyykistyi sen viereen ja laskeutui mahalleen pupupoloisen eteen makaamaan.

-  Miksi sinä itket?

Pupu säikähti Henkka Maukkaa, mutta jäi paikalleen kyyhöttämään.

-  Minä en osaa hyppiä, vastasi pupu arasti.

-  Kaikki minun veljeni ja sisareni hyppivät pitkin metsää, mutta minun jalkani ovat aivan liian kömpelöt. Olen kuin hidas sammakko.

Koskaan ei ollut Henkka Maukka nähnyt niin surullista jänistä, ei varsinkaan niin murheellista ja pientä pupua. Poika katsoi jäniksen jalkoja, mutta ei niissä ollut mitään vikaa. Hyvin pienet ne olivat, mutta ei niin pienellä pupusella voinut kovin suuria jalkoja ollakaan.  Henkka Maukka nousi ylös.

-  Ei hätä ole ollenkaan tämän näköinen, Henkka Maukka sanoi.

-  Minä kyllä osaan hyppiä ja osaan opettaa sinutkin. Vaikka minulla onkin pusero nurin ja vaikka kotini seinät ovatkin vinot ja piha täynnä ympäripyöreitä esineitä, minulla on suuret taskut aivan suorassa.

Hämmästyksestä nousivat pupun korvat aivan pystyyn ja niistä oli Henkka Maukan helppo nostaa pieni jänis kokonaan ilmaan. Poika laittoi jäniksenpoikasen varovasti taskuunsa niin, että pieni pää ja pitkät korvat jäivät näkyviin.

-  Sitten mennään, huusi Henkka Maukka ja lähti kovaa vauhtia juoksemaan.

Pupu katsoi ihmeissään ohi vilistäviä puita ja pensaita ja sen korvat heiluivat iloisesti. Ne keikkuivat puolelta toiselle aina, kun Henkka Maukka hyppäsi.

-  Tämä on ihanaa, huusi pupu ja puristi lujasti etutassuillaan taskunreunasta.

-  Hypitään ja pompitaan, pompitaan ja hypitään. Hiiohoi tätä menoa, se huusi.

Pitkän aikaa ne makoilivat vierekkäin punaisella matolla metsämajan lattialla ja keräsivät voimia loikkimisretken jälkeen.

-  Sinä olet hyvä loikkimaan, sanoi pupu.

-  Ja sinä myös, vastasi Henkka Maukka.

-  Sinä olet oikea taskujänis. Kun minä loikkasin, sinäkin loikkasit ja kun minä hyppäsin, sinä hyppäsit myös. Samaa matkaa hypittiin ja loikittiin.

Henkka Maukka kertoi pupulle, ettei mitään opi, jos ei opettele. Pienenä osaa vain pienten asioita kuten esimerkiksi itkeä. Kun oikein tarkasti katsoo, mitä toiset tekevät ja tekee perässä, oppii joka päivä uusia asioita. Mutta pupu oli nukahdanut ja nukkui hyvin sikeästi eikä kuullut enää yhtä ainutta sanaa. Sen takajalat viuhtoivat vinhasti ilmassa ja sen etutassut heiluivat kuin se olisi juossut kilpaa. 

-  Pomppiminen nukuttaa, sanoi Henkka Maukka itsekseen ja silitti pupun pehmeää turkkia.

-  Mutta ei yhtään itketä, vastasi pupu unissaan ja ponkaisi uuteen unijuoksuun.

Voi Jeesus

Lounasaikaan pikkukaupungin parhaassa ravintolassa on kymmeniä ihmisiä syömässä, ja pöydissä puheensorina sekoittuu keittiöstä kuuluvaan keittoastioiden kolinaan. Istutaan, syödään ja seurustellaan. Ukrainassa taistellaan ja Suomessa tasavertainen avioliittolakiasia äänestettiin nurin, taantuma syö taloutta ja autotalli valmistuu vähitellen. Maidontuottajat jäävät vaille EU-rahaa ja pohjoisen selkosilla luottamusmiehet kyykyttävät kunnanjohtajaa. Vakaville asioille nauretaan, kun kukaan ei halua pilata kasvavaa nälkää ja hyvää ruokahalua.

Ravintolasali hiljenee kuin lintujen laulupuu kissan kiivetessä oksille. Sisään kävelee kymmenen kookasta miestä, ja jokaisella roikkuu suuri käsiase lonkkaa vasten. Miehet katsovat saliin ja siirtyvät noutotiskille ruokapatojen ääreen. Lautaset kolahtavat ja veitset ja haarukat kilahtavat, metalliset salaattikulhot lomisevat. Noutotiskiä lähinnä olevassa pöydässä ruokailijat oikaisevat selkänsä ja katsovat miehiä, jotka ovat kerääntyneet yhdeksi joukoksi. Yksi miehistä laskee kätensä aseen perälle ja tunnustelee varmistinremmiä. Pöydässä kaatuu lasi ja vesi valuu liinalle. Kaikki nousevat nopeasti seisomaan. Nainen kiljahtaa. Vesi virtaa hänen hameelleen ja sen läpi säärille ja valuu lattialle.

- Voi Jeesus, nainen huutaa.

- Eiku poliisi. Ollaan täällä Nivalassa ampumakoulutuksessa ja tultiin syömään.

Käärme keksi vatupassin

Kaduilla kuiskittiin ja taloissa tarinoitiin vielä pitkään vinon talon vipukesteistä, joissa mahat tulivat täyteen kuin kupukellerit, mutta talo vivuttiin vieläkin vinommaksi. Sanottiin, että Italian maalla kaukana kotoa Pisan torni rakennettiin myös aluksi aivan suoraksi, mutta olipa siinäkin kivijalka kallistunut ja samalla oli mennyt koko torni vinoon. Niin vain joskus kävi, vaikka ihminen muuta tahtoi. Sanottiin sitäkin, että Pisan vino torni oli juuri siksi niin kuuluisa, kun se oli niin vino. Kukapa nyt suoraa tornia olisi mennyt katsomaan aivan vieraaseen maahan ja vieraaseen kaupunkiin, kun sellaisia oli joka paikassa. Suoraksi oli kovin helppo tehdä varsinkin, jos omisti vatupassin. Isällä sellaista vatupassia ei ollut, ja sen toki tiesivät aivan kaikki.

Eipä ollut enää Henkka Maukan maha täysi kuin kupukelleri. Aamulla äiti oli keittänyt maukkaan puuron ja lorauttanut siihen mutkaisen piirun makeaa hunajaa. Mutta aamupuurosta oli jo pitkä aika eikä Henkka Maukan tyhjässä vatsassa ollut enää kaurahiutaleen hiventäkään. Äiti oli joskus sanonut, ettei nälkäinen maha haljennut, ja siinä äiti oli aivan oikeassa. Tuntui kuin ei olisi ollut mahan ja selän välissä enää mitään. Pelkkä tyhjä vatsa vinkui ja valitti, mourusi ja murisi.

Koko aamupäivän oli Henkka Maukka Makkaranpaistaja ahkeroinut metsänreunassa majaa rakentamassa. Hänellä oli suuri ajatus. Kun maja olisi valmis, hän kutsuisi sinne Juulian ja Jadelmiinan kylään. Majassa pitäisi olla ainakin seinät taulua ja ikkunaa varten ja katto, johon voisi ripustaa lampun. Lattiaa ei sopinut unohtaa, sillä sille saattaisi levittää kauniin maton. Kaikki tytöt rakastivat kauniita mattoja, sen Henkka Maukka tiesi. Kun äiti oli ostanut kotiin uuden, punaisen maton, jossa oli kullan värisiä kukkia, naapurin tädit olivat käyneet sitä ikihyviksi ihastelemassa. Ne tädit olivat ihan tyttöjä.

- Mikä täällä murisee, kysyi kyy, joka sihaustakaan päästämättä oli hipihiljaa liukerrellut Henkka Maukan majalle.

- Minun tyhjä vatsani se vain on, sanoi Henkka Maukka.

- Hyvä. Minä luulin sitä kiukkuiseksi karhuksi, joka etsii marjoja, vaan ei niitä löydäkään.

Kyy seurasi Henkka Maukan majanrakennuspuuhaa ensin pää toiselle päin kallellaan ja sitten taas toiselle päin kallellaan.

- Siitäkin tulee vino, se sanoi.

- Niinhän siitä taitaa tulla, Henkka Maukka vastasi.

- Mutta minulla ei ole vatupassia, jatkoi Henkka Maukka.

Käärme tuumasi, ettei hätä ollut ollenkaan sen näköinen, vaan asia olisi helposti korjattavissa. Se pyysi Henkka Maukkaa ottamaan kiinni häntäpäästään.

- Nosta minut ilmaan. Minä katson suoraan alas kohti maata. Kun sitten vertaat majan nurkkaa ja minun käärmeenmuotoani, saat aivan vinottoman majan. Se on helppoa kuin hiirenmetsästys.

Henkka Maukka unohti nälkänsä kokonaan, niin innoissaan hän oli. Nurkat tulivat aivan suoriksi eikä kattokaan ollut kallellaan. Vain villapaita oli nurinpäin, mutta se ei Henkka Maukkaa haitannut. Iloisesti rallatellen valmistui mukava maja metsän reunaan.

- Otin käärmettä häntäpäästään, ei tänne tultu säästään vinoa nurkkaa ollenkaan, se suoraksi sahataan. Sun frallati rallati rei, ei vinoa seinää, ei...

Hauskasti vinot juhlat

Isä ei ollut missään asiassa mitenkään erityisen taitava. Ainakaan omasta mielestään. Talo oli vähän vinossa, kun taas melkein kaikki naapuritalot seisoivat suorassa ja ryhdikkäinä kuin sotilaat rivissä. Pihalle oli päässyt kertymään ympäripyöreitä esineitä ja vähitellen isä oli niihin niin tottunut, ettei osannut pitää niitä mitenkään erityisen kummallisina. Saattoipa ohi kävellessään potkaista palloa tai pannua ja kun se vaihtoi somasti paikkaa, se oli kuin uusi taas ja omalla paikallaan. Äidin mielestä talon nurkalta olisi pitänyt kaivaa maata pois ja oikaista porakivinen kivijalka suoraksi, mutta isästä se oli tuntunut liian vaativalta urakalta.

- Kyllä talojen nosteleminen on ammattimiesten asioita.

Oikeassa isä oli, mutta eräänpä päivänä hän kuitenkin päätti oikaista vinon talon yhtä suoraksi kuin naapureiden oikoseinäiset talot. Isä otti lapion käteensä ja mittaili ja tutkaili ja suunnitteli ja ajatteli ja keräsi voimia ja iski lapion maahan. Ensimmäinen työ oli tehty ja alkuun oli päästy. Ja pian nousi maakasa isän viereen, kun lapiollinen toisensa jälkeen vaihtoi paikkaa, ja kaatunut kivijalka näkyi pian kokonaan. Taivas oli painanut taloa ylhäältä  ja maa vetänyt sitä alhaalta ja niin oli harmaa kivi mustine pilkkuineen antanut taakan alla periksi ja kaatunut melkein kokonaan kyljelleen kuin hylje luodolle.

- Hohhoijaa, sanoi isä.
- Entäpäs sitten, kysyi äiti.

Talo piti saada nousemaan ilmaan, jotta kivijalka voitaisiin oikaista. Isä muisti koulussa oppineensa, että vipu on paras keino nostaa raskaita esineitä vähillä voimilla. Niinpä isä haki metsästä hyvin pitkän puun ja asetteli sen paksumman pään talon nurkalle ja puun alle hän asetteli lyhyempiä puita, pöllejä.

- Kun me kaikki menemme istumaan puun latvaan, talo nousee kuin itsestään.

Henkka Maukka kiipesi innoissaan kaikkein korkeimmalle paikalle ja äiti istui hänen eteensä. Mutta talo ei liikahtanutkaan. Talonnostajan onni oli, että oli sunnuntai ja melkein kaikki naapurit olivat kotosalla. Eipä aikaakaan, kun vinon talon nurkalla kävi kova kuhina. Naapuri toisensa jälkeen kiipesi pitkän puunrungon päälle istumaan.

- Hiiohoiiii, huusi Henkka Maukka ja ratsasti rungolla kuin lännenmies. Puunrunko naukui ja natisi ja talon nurkka paukkui ja vingahteli ja yritti nousta kallellaan olevan kiven päältä. Kivi liikahteli ja vähitellen se kellahti aivan kokonaan kyljelleen. Siinä se makasi kuin kuollut hylje luodolla. Talo ei noussut yhtään enempää ja nyt se oli kaatuneen kiven päällä vieläkin enemmän vinossa. Vähän aikaa isä harmitteli epäonnistunutta talon nostoa, mutta kohta jo hymy nousi huulille.

- Muutos on tapahtunut ja se on hyvä, sanoi isä.

- Vino talo on entistä vinompi, mutta onneksi nyt kaikki muut talot näyttävät vieläkin suoremmilta.

Kaikki olivat isän kanssa samaa mieltä. Ja kohta nousi valkoinen savu vinon talon pihamaalta ja grillissä paloi iloinen tuli. Kun hiillos oli valmis, laittoi äiti kaksikymmentä makkaraa paistumaan grillin ritilälle. Herkullinen tuoksu leijui metsään asti ja sai kyyn lipomaan nälkäisenä kieltään.

- Henkka Maukka Makkaranpaistaja on ladannut grilliin täyslaidallisen, ajatteli kyy.
- Kylläpäs minulla onkin nälkä kuin boalla.

Ruohikossa rahisi. Sallu Siili oli myös haistanut kypsyvän makkaran maukkaan tuoksun.

Eipä oiennut vino talo vähääkään, vaan oli silti pihalla koko joukko iloisia ihmisiä. Kaikki istuivat somassa rivissä pitkällä puunrungolla ja söivät makkaraa mahat täyteen. Ympäripyöreät mahat ympäripyöreän puun päällä saivat vinon talon nurkan nousemaan, muttei sitä enää kukaan huomannut. Henkka Maukka, Sallu Siili ja kyy katsoivat vuorotellen toisiaan.

- Meidän isä osaa järjestää hyvät juhlat, sanoi Henkka Maukka.

Posket täynnä makkaraa Sallu Siili vain nyökkäsi ja heilutti mustaa kuononpäätä.

- Hyvät juhlat, sanoi kyy.
- Kohta lasketaan muramäestä kilpaa.

Ja niin isän lapioimasta suuresta maakasasta tuli mitä mainioin mäki vinon talon veikeälle pihamaalle. Henkka Maukan mielestä isä osasi aina kaiken parhain päin, vaikkei sitä itse tiennytkään. Kyy ja Sallu Siili olivat aivan samaa mieltä.

- Kyllä kaikki osaavat suoraksi laittaa, mutta vain teidän isä näin hauskasti vinoon.

Kuukertomus

- Kävit zziitten lentämäzzzzä, kuului ruohikosta. Kyy luikerteli Henkka Maukan jalkojen juureen ja sihisi.

- Miksi sinä puhut noin kummallisesti, kysyi Henkka Maukka Makkaranpaistaja.

Käärme kiepitteli itsensä kerälle, oikoili pyrstöään ja asetteli päänsä mukavasti päällimmäiseksi ja sanoi vähän hiljaisella äänellä.

- Se on kuule sillä lailla, että käärmeitten pitää sihistä. Zzzzzzzzzz. Kuulostaisi vähän haschschulta, josch puhuischin kuin schakschalainen scherkkuni Jürgen.

Henkka Maukkaa alkoi naurattaa kyyn hassuttelu. Poika muisti oikein hyvin, ettei käärme ollut hänelle sihissyt metsässä makkaranuotiolla. Se oli puhunut aivan tavallisella äänellä, vaikka sillä olikin vain kaksi hammasta. Vanhat ihmiset saattoivat joskus puhua kuin Jürgen, kun he laittoivat tekohampaansa lasiin niin kuin isomummo joskus teki. Kun hän otti hampaat suustaan, sinne ei jäänyt muuta kuin kieli. Henkka Maukka ajatteli mummolan lampaita, jotka joskus karkasivat pitkin ja poikin, kun niiden aitaan oli tullut reikä tai ne olivat säikähtäneet jotakin. Isomummon kieli oli niin kuin lammaskatras, joka ei pysynyt ilman hammasaitaa paikoillaan, vaan vaelteli pitkin suuta ja puhui mitä sattui. "Kipaischehan koschin muschukka hakemascha mummollesch hampaat veschilaschista."

Käärme oli ensin vähän pelännyt taivaalta laskeutunutta suurta palloa. Se oli luullut kuun putoavan ja litistävän hänet niille sijoilleen. Monena moniaisena iltana käärme oli seurannut kullankeltaisen kuun liikkumista taivaan reunalta toiselle ja vähitellen nähnyt sen kadonneen metsänreunaan. Se arveli, että kuu putosi joka ilta metsään ja uusi kuu nousi seuraavana iltana paistamaan. Ja kun pallo oli alkanut hiljalleen laskeutua vinon talon veikeälle pihamaalle kaikkien niitten ympäripyöreitten esineitten keskelle, oli kyy uskonut sen viimeinkin pudonneen melkein hänen päälleen.

- Se oli pelottavaa. Onneksi kaikki kuut ovat hyvin hitaita. Niitä ehtii kyllä käärmekin väistää.

Henkka Maukka selitti käärmeelle, että taivaalla oli vain yksi kuu ja se kiersi maapalloa. Illalla kuu oli näkyvillä taivaalla ja liikkui hiljaa paistamaan toiselle puolelle maapalloa sellaisille ihmisille, jotka siellä päin asuivat. Illan tullen se palasi retkeltään ja loisteli milloin valkoisena, milloin kullankeltaisena tai oranssina pallosena. Semmoinen se kuu oli. Se kiersi koko ajan maapalloa. Kyy kuunteli hämmästellen Henkka Maukan kertomusta. Poika jatkoi vielä, että kuu oli aivan tavallista kiveä ja sen valo olikin auringonvaloa. Kyy oikoili käärmeenvartaloaan ja oli jo lähdössä takaisin metsään, mutta palasi takaisin.

- Tuota en ihan hevillä usko, sanoi kyy.

- Kivipallo ei taivaalla pysy, sen sanoo käärmeenjärkikin.

Tovin hiljaisuuden jälkeen Henkka Maukka vastasi varpaallaan maahan piirrellen.

- Ei pysykään. Mutta sepä onkin kuu ja kuu pysyy, sanoi Henkka Maukka ja heitti kiven metsään päin. Kohta se kolahti kilahtaen kivikkoon.

- Maan kivi ei ilmassa pysy, sehän nähtiin. Mutta kuun kivi pysyy, jatkoi poika. Käärme kääriytyi uudestaa kerälle ja nosti päänsä pystyyn.

- Sinäpä sen sanoit. Kuun kivi on kevyttä kuin ilmapallo. Siksi se liikkuu taivaalla niin kevyesti ja pehmeästi.

Ilta alkoi laskeutua vinon talon veikeälle pihamaalle. Henkka Maukka ja kyy katsahtivat taivaalle ja näkivät ympäripyöreän kuun sinne hissukseen hivuttautuneen. Hymyillen koko avoimen iltataivaan läpi se katseli poikaa ja käärmettä ja iski maan asukkaille hassusti silmää.

- Kevyttä kiveä on koko kuu, se huusi. Mutta tuota ei kuullut kumpikaan, ei Henkka Maukka eikä ilmapalloa kuuksi arvellut kyy.

Isänpäiväksi kotiin;-)

Tiellä matkaavat
maalari ja tanssija.
Taivaankaarella
kulkevaiset keinuvat
hehkuvina kuvina.

Kynttilän loisteessa

Punaisen maton
salissa rikkaat käyvät
käsi kädessä.
Vahakynttilä valuu
kultaisessa jalassa.

Lampaita ja susia

Sielunvaellus on metka juttu. Toiset uskovat, että ihminen saa syntyissään sellaisen sielun kuin on edellisessä elämässään ansainnut. Mitä paremmin elät, sen mukavamman sielun saat. Ja mitä vähemmän oikeutta sydämessäsi kannat, sitä mustempi on tulevan elämäsi sielunmaisema.

Maailman väkiluku kasvaa joka vuosi sadalla miljoonalla ihmisellä ja jokainen lisäihminen tarvitsee sielun tullakseen toimeen kahvilakeskusteluissa, markkinoilla, sairaaloissa, kouluissa, rakennustyömailla, toimistoissa ja kuka missäkin. Sielutonta ihmistä ei voi olla, vaan jokaisella on oma tapansa käsitellä ja arvostaa elämää. Yksi syntyy kirurgiksi, joka tekee kaikkensa pitääkseen kanssaihmisensä hengissä. Toinen taas tulee maailmaan ainoana tahtonaan tappaa niin monta ihmistä kuin ikinä ehtii. Kolmannen tehtävänä on myydä autoja ihmisten kulkemisen helpottamiseksi, ja neljäs kasaa pommeja räjäyttääkseen sillat ja maantiet toisten matkaa estääkseen.

Vapaita sieluja ei maailmassa voi olla, koska maailmaan syntyy enemmän ihmisiä kuin kuolee. Sata miljoonaa uutta ihmistä ei voi jäädä sieluttomina kapaloihinsa makaamaan ja odottamaan kohtalonsa kellonsoittoa. Siksipä näille uusille ihmisille on pakko löytää jostakin korvaavat sielut. Jos ihmisistä vapautuvia sieluja ei ole kaikille syntyville jakaa, pitää ne lainata eläinkunnasta. Tämä asia selittää aukottomasti monta maailmanhistorian synkkääkin synkempää tarinaa. Jostakin tulee lammas ja joku saa sudenkarvat kainaloihinsa ja turpaansa tuuhean turkin.

Kun suden sielun saanut ihminen löytää lajikumppaninsa, se lyöttäytyy laumaksi. Susi on lajitoverilleen hyvin uskollinen ja tappaa toverinsa vain, jos se uhkaa vahingoittaakseen tai surmatakseen. Alistuva susi säästää henkensä. Niinpä susilauman johtaja voi teettää laumallaan aivan mitä tahtoo, ja lauma tottelee epäröimättä ja ehdollistamatta. Lampaansieluiset ihmiset ovat susien saalista. Ne kerääntyvät yhteen ja odottavat kuoliniskua tekemättä mitään puolustaakseen itseään saati kokonaista määkivää joukkoaan.

Mikä kaikista ihmeellisintä, mikään tietty ihmisrotu tai heimo ei saa pelkkiä ihmissieluja tai lampaita tai susia, vaan sielut jakautuvat tasaisesti kautta maapallon. Siksi murhajoukot ja saalistajat kulkevat tasaisesti milloin missäkin maailman kolkassa, laumaantuvat hetkeksi tiettyyn kohtaan ja jatkavat taas matkaansa murhat mielessään. Ja lentävät lääkärit pakkaavat lentokoneensa täyteen sidetarpeita ja lääkkeitä ja kiiruhtavat paikalle sitomaan lampaiden haavat ja laskemaan kuolleet. Taas siirtyvät sielut uusiin majoihin. Lammas suteen, susi ihmiseen...

Kotimaata näkyvissä

Kirjava kangaspallo nousi yli korkean koivun latvan ja Henkka Maukan koti näytti kohta pieneltä, punaiselta tiilikatolta vihreällä nurmikolla. Merirosvon näköinen mies vetäisi kahvasta ja kaasuliekki kohahti, ja pallon sisällä oleva ilma lämpeni ja sai pallon nousemaan ylemmäs ja ylemmäs melkein taivaankannelle saakka. Henkka Maukka kuuli kiurun laulun.

Juulia ja Jadelmiina katsoivat Henkka Maukkaa ja Henkka Maukka katsoi alhaalla levittäytyvää maisemaa. Joki virtasi kapeana purona aivan kuin se olisi kepposella piirretty kevätlätäköltä toiselle. Pellot olivat vaaleanvihreitä ja vihreänkeltaisia, tummanvihreitä ja melkein mustia. Joen rantaa reunusti lehtipuitten nauha, joka oli kuin äidin kaulakoru kammarin matolla. Järven pinta näytti aluksi pikimustalta, mutta muuttui hetkessä vaaleansiniseksi ja valkoiseksi, kimalteli kuin sen pinnalla olisi ollut jäätä. Pienen pienet leluautot kulkivat mutkitellen mustalla tiellä aivan äänettömästi ja katosivat tietä reunustavien puitten alle kuin olisivat olleet koppakuoriaisia vinon talon veikeällä pihamaalla korkean nurmen seassa. Isää vähän hirvitti, kun Henkka Maukka kurkki korin reunan yli.

- Suotta pelätä, sanoi merirosvon näköinen mies.
- Ei täältä voi pudota, jos ei kiipeämällä kiipeä. Eikä ihminen ilman siipiä itsekseen lennä.

- Minä kyllä lennän, sanoi Henkka Maukka.

- Niinhän sinä tosiaan lennät, sanoi merirosvon näköinen mies ja muisti, miten Henkka Maukka oli linnun lailla ilman halki sukeltanut kuumailmapallon pehmeälle kankaalle.

Äitiä vähän huimasi aluksi, kun hän pelkäsi korkeita paikkoja. Mutta pian hänkin tottui korkeuksiin ja katseli kesäistä maalaismaisemaa ja hengitti syvään.

- Täällä on niin hiljaista, äiti huokasi.

- Siksi kiuru nousee tänne korkealle, että se voisi kuulla paremmin oman äänensä, sanoi Henkka Maukka. Äitiä nauratti. Kelpasi lintujen nousta tänne lepuuttamaan korviaan. Siihen aikaan kesästä metsä oli täynnä linnunlaulua. Aivan varmasti linnutkin halusivat joskus olla aivan rauhassa ja omissa oloissaan ja nousivat taivaankannelle laulamaan tai sitten olemaan aivan hiljaa. Hyvä oli korkeuksista katsella alas maahan ja tutkiskella, missä mukavinta olisi kesää viettää. Missä olisi kaunein metsä tai mistä löytäisi rauhallisen pellonpientareen pesää varten, missä olisi rauhaisin lampi poikasten kasvaa, missä taas kaunein kivikko pesäpaikaksi. Kun ihminen vain kuvitteli näkymää maan pinnalla seistessään jonkinlaiseksi, saattoi lintu hetkessä nousta korkeuksiin tarkistamaan, pitikö maasta nähty asia varmasti paikkaansa.

Ohut pilviriesa kulki pallon vieressä aivan hetkisen ja huuhtoutui hiirenhiljaa taivaanlaelle eikä siitä kohta näkynyt hitustakaan. Isä tarkasteli vinoa taloa hyvin korkealta ja erikoisen tarkasti.

- Ihan suoralta talo täältä käsin näyttää. Suotta lienee asioita ihan läheltä katsoakaan.  Siitä tulee vaan ylimääräistä huolta ja paljon turhaa vaivaa.

- Ja paha mieli, Henkka Maukka jatkoi.

- Hyvin paha mieli, isä myönsi.

Pallo alkoi hiljalleen laskeutua tyynessä ilmassa. Maa tuli lähemmäs, pellot kasvoivat, tiet levenivät, joki mutkitteli ja vesi välkehti.

- Kotimaata näkyvissä, huusi Henkka Maukka, kun vinon talon veikeä pihamaa ympäripyöreine esineineen taas näkyi selkeänä kesäisen maiseman keskellä.

- Kotimaata näkyvissä, hiio hoiiiiii.

Henkka Maukka lensi kuin peipponen

Kesässä mukavinta olivat kiuru ja vaaleanvihreät koivunlehdet. Henkka Maukasta oli leppoisaa makoilla nurmikolla ja kuunnella kiurun laulua ja katsella, miten se ripeästi räpytellen nousi aina vain korkeammalle ja korkeammalle kuin maailman paremmin nähdäkseen. Ja mikäpä olikaan pikkulintusen korkealta katsella, kun koivuissa oli kauniin vihreät, uuden uutukaiset lehdet ja nurmi näytti pehmeältä ja lämpimältä.

Äiti ja isä olivat lähdössä kauppaan. Vanha auto hyrisi ja vähän yski, vaikka se olikin melko terve ja hyväkuntoinen niin kuin isä sanoi.

- Kaiken bensan se jaksaa juoda eikä koskaan janoa valita, sanoi isä usein. Vitsihän se oli ja sen tiesi Henkka Maukkakin. Isä puhui usein aivan hassuja, mutta äiti oli siihen hyvin tottunut.

Vaikka vinon talon pihassa oli yksi jos toinen asia vähän niin ja ehkä näinkin, hauskaa siellä oli leikkiä ja ihmetellä. Ja ihmettelemistä Henkka Maukalla riitti aamusta iltaan. Pihaan ilmestyi milloin keltainen, milloin sininen kukka, lepatteli joskus valkoinen perhonen mutkitellen yhdessä ruskean ja keltaisen kirjavan perhosen kanssa kuin kilpaa lennellen, pysähtyi joskus sudenkorento silmien eteen katsomaan, kuinka nurin olikaan Henkka Maukan paita taas. Eipä sudenkorento asiaa kauan kerrallaan ihmetellyt, vaan kääntyi aivan toiseen suuntaa, mistä oli tullut ja siivet hehkuen lensi tiehensä. Henkka Maukasta sudenkorento oli kummallisin kesäeläin. Linnut lensivät eteenpäin, mutta sudenkorento lensi minne halusi, pysähtyi, peruutti, sivuutti, tarkasteli, ehkä hämmästeli hetkisen ennen kuin aivan kyllästyi samassa paikassa olemiseen ja lensi pois.

Auto huristeli pihatieltä pikitielle ja hävisi kokonaan näkyvistä.

- Minäpäs kiipeän puuhun, ajatteli Henkka Maukka ja sen enempää asiaa ajattelematta käveli suuren koivun juurelle ja kapusi oksa kerrallaan latvaan asti. Mitä ylemmäs hän kiipesi, sitä ohuemmiksi kävivät oksat. Ne taipuivat ja joustivat ja alkoipa koivun latvakin keinua puolelta toiselle. Henkka Maukasta tuntui kuin hän olisi ollut korkeassa keinussa.

- Sinä olet taitava poika kiipeämään, sanoi peipponen.

- Sinä näytät porkkanalta, sanoi Henkka Maukka.

Peipposen punaisen ruskea höyhenpeite kiilteli auringonpaisteessa, kun se vikkelästi hyppeli oksalta oksalle.

- Näytät rosvolta, tuumasi Henkka Maukka.

- Näytät lentävältä rosvolentoporkkanalta, kun sinulla on tuollainen naamari, poika jatkoi ja keinutti koivunlatvaa.

Peipponen hyppeli ja Henkka Maukka keinutti koivunlatvaa ja kesätuuli helisytteli koivunlehtiä ja sai ne somasti kahisemaan. Yhtäkkiä molemmat pysähtyivät. Peipponen tarrasi vahvoilla kynsillään koivunoksasta ja Henkka Maukka tarrasi puunrungosta kiinni. Tuuli tyyntyi ja koivunlehdet alkoivat roikuskella maata kohti kuin olisivat heti halunneet päästää irti ja pudota maahan. Mutta syksy oli vielä kaukana ja lehti lujasti puussa kiinni. Yhtä lujasti tarrautuivat koivuun myös rosvolentoporkkananpunainen peipponen ja Henkka Maukka, jonka paita oli väärinpäin.

Taivaalta laskeutui valtavan suuri ja värikäs pallo ja se olisi peittänyt auringon, jos se olisi ollut taivaalla auringon kanssa samalla puolella. Välillä se kohisi kuin olisi isoon ääneen hengittänyt. Hitaasti se vajosi alemmas ja alemmas ja pian sen alaosa kosketti Henkka Maukan vinon kodin veikeän pihamaan nurmikkoa. Peipponen pyöritteli päätään kuin se olisi halunnut nähdä aivan kaikkiin suuntiin yhtä aikaa ja hyppeli kiivaasti oksalta oksalle. Henkka Maukka tuskin uskalsi hengittää, kun suuren pallon värikäs pinta hipoi korkean koivun ylimpiä oksia. Se pyyhki melkein Henkka Maukan kasvoja.

- Tänne sitä tultiin tuulen tuomana, kuului ääni maan pinnalta.

Pallon alla oli ruskea kori, jossa seisoi mies kuin merirosvo. Hänen kanssaan pihaan laskeutui myös kaksi pientä tyttöä, joiden päät tuskin ylettyivät korin reunalle.

- Miten ihania pyöreitä esineitä, tytöt huusivat.

Peipponen pyrähti lentoon ja kiiruhti suhisevin siivin kohti metsän reunaa, jossa sillä oli oma pesä toisen korkean koivun latvassa. Se ei ehtinyt hyvästellä Henkka Maukkaa, niin jännittynyt se oli lentävästä pallosta, jonka se juuri oli kohdannut.

Pallo oli pulleana pihamaalla ja sen kangas lepatteli lempeässä tuulessa. Yhtäkkiä korkealta koivun latvasta kuului iloinen huuto.

- Minä olen Henkka Maukka Makkaranpaistaja enkä minä pelkää mitään.

Tytöt katsoivat kauhuissaan ylös, kun poika ponkaisi korkean koivun ylimmältä oksalta ja levitti kätensä kuin peipponen siipensä ja lensi ilman halki suoraan kuumailmapallon päälle. Kirjava kangas pelmahti.

- Hiiohoiiiii. Keitä te olette, kun tänne tulette, huusi Henkka Maukka.

- Yksiä vaan. Tultiin, kun tuuli toi, vastasivat lapset.

Merirosvon näköinen mies katsoi velmusti Henkka Maukkaa silmiin ja naurahti.

- Ethän vain loukannut itseäsi?

- Minä olen peipposen kaveri ja minä lensin. Näitkö?

- Totisesti näin, vastasi merirosvon näköinen mies ja nosti Henkka Maukan varovasti maahan

- Pitää olla tarkkana, ettei tule reikiä palloon.



Auto hyrisi ja vähän yskähteli, kun se kääntyi pihatielle ja pysähtyi saman tien. Äiti ja isä katsoivat ihmeissään pihalla pollottavaa kirjavaa palloa. Henkka Maukka juoksi vikkelästi vastaan ja huusi innoissaan.

- Merirosvo tuli meille kylään.

Merirosvon näköinen mies kertoi äidille ja isälle lähteneensä tyttöjen kanssa kuumailmapalloretkelle, mutta laskeutuneensa vahingossa vinon talon pihamaalle. Sellaista sattui joskus, etteivät asiat menneet suunnitelmien mukaan. Mukavan tovin kaikki istuivat vinon talon veikeällä pihamaalla kuumailmapallon ja monien muiden ympäripyöreiden esineiden keskellä ja nauttivat kauniista kesäpäivästä ja yllätysvierailusta.

- Kova poika lentämään tuo Henkka Maukka Makkaranpaistaja. Lähdettekö meidän kanssamme ilmailuretkelle, kysyi merirosvon näköinen mies. Eikä aikaakaan, kun suuri, kirjava pallo nousi vinon talon veikeältä pihamaalta kohti taivasta ja peitti ympäripyöreän auringon aivan kokonaan. Korissa seisoivat merirosvon näköinen mies ja hänen viehättävät tyttärensä Juulia ja Jadelmiina, äiti ja isä sekä Henkka Maukka, maailman paras makkaranpaistaja. Kuudestaan oli niin lystiä naureskella taivaankannella.

Siili sai nimen

Vinon talon pihalle paistoi melkein aina aurinko paitsi silloin, kun oli hyvin pilvistä. Aurinko suorastaan rakasti kaikkia pihan ympäripyöreitä esineitä eikä millään olisi malttanut mennä pilveen. Mutta joskus oli kuitenkin aivan pakko. Vaan kun leppeä lounatuuli laittoi huulensa tötterölle ja puhalsi pilvet kauas pois, alkoi sinisen taivaan ympäripyöreä aurinko lämmittää taas vinon talon veikeää pihaa.

Korkeassa ruohikossa rahisi ja puhisi. Ruoho kyllä rahisi, mutta ei koskaan puhissut ilman, että siellä jokin elävä liikkui.

- Eteenpäin mennään, koska taaksepäin ei pääse.

Niin ajatteli siili, jonka piikit sojottivat kaikki taaksepäin. Vastapiikkiin oli siilin elämässä aivan turha yrittää kulkea. Siinä sai vain nahkansa kipeäksi ja piikkinsä mutkalle.

Henkka Maukka Makkaranpaistaja makoili nurmikolla punakeltaruutuisen peitteen päällä ja kokosi palapeliä. Se oli haastavaa puuhaa, kun peite aaltoili nurmikolla ja yritti kaikin keinoin irrottaa Henkka Maukan jo toisiinsa liitetyt palaset. Aallot olivat sellaisia. Mikään ei pysynyt paikallaan, vaan keinui edestakaisin sinne ja tänne.

- Pörrö, Pörrö, Pörröpä Pörrö.

Pieni siili kipitteli esiin voikukkien ja ratamonlehtien seasta. Henkka-Maukka makasi peitteen päällä mahallaan ja heilutteli jalkojaan. Siili käveli aivan pojan nenän eteen ja pysähtyi siihen.

- Pörrö, Pörrö, Pörröpä Pörrö, siili sanoi hajamielisellä äänellä.

Henkka Maukka laski päänsä aivan nurmikon pintaan ja pian hän oli nenä kiinni siilin kuonossa ja ne katsoivat tarkasti toisiaan.

- Kuka hän on, kysyi Henkka Maukka.
- Veljeni, vastasi siili.
- Missä veljesi on, kysyi Henkka Maukka

Siili nosti kuonoaan ja haisteli pojan nenää. Se perääntyi vähän matkaa, mutta se oli mahdotonta. Vastapiikkiin ei pitkälle päässyt korkeassa ruohikossa. Siili työnsi taas kuononsa Henkka Maukan nenänpäähän kiinni.

- Missä lie maan ja taivaan välillä, sanoi siili.

- Annatteko tekin toisillenne nimet niin kuin ihmiset tekevät. Minä olen Henkka Maukka.

Musta kuononpää heilui haisteluliikkeessä, kun siili vastasi.

- Ihmiset antavat meille nimiä. Ne tuovat ulos kupin ja kaatavat siihen maitoa ja odottavat meitä. Kun sitten illalla juoksemme juomaan, meille puhellaan kaikenlaista. Pörröä sanotaan Pörröksi, kun hän on niin pörrö. Pörrö, Pörrö, Pörröpä Pörrö.

- Mikä sinun nimesi on, kysyi Henkka Maukka.
- Minulla ei ole nimeä laisinkaan. Olen niin tavallinen siili, että minua sanotaan vain siiliksi.

Vaikka taivasta oli jo kuuden palasen verran koossa, Henkka Maukka keräsi kaikki palaset peitteen päältä palapelilaatikkoon ja sulki kannen ja nosti laatikon nurmikolle.

- Minäpä annan sinulle nimen. Sinä olet Saku.

Siili nosti päätään ja pyöritti mustaa nenänpäätä.

- Sakut ovat sammakoita ja minä olen siili.

- Olet Saku Siili.

- Minä olen tyttö.

- Sitten sinä olet Sallu Siili ja sillä siisti.

- Sopii hyvin ja sillä siisti, vastasi Sallu Siili ja oli nimestään iloinen.

Se ei enää ollutkaan aivan tavallinen pihasiili, joka tuntemattomana tallusteli maitokupille, vaan se oli Sallu Siili, jota osattiin odottaa. Pitkän aikaa ne katsoivat nurmikolla toisiaan. Sallu pyöritteli mustaa nenänpäätään ja Henkka Maukka heilutteli mahallaan maaten jalkojaan. Lounatuuli laittoi huulensa tötterölle ja puhalsi pilven auringon edestä. Suloinen lämpö laskeutui peitteelle Henkka Maukka Makkaranpaistajan ja Sallu Siilin syliin. Auringon valo väritti vinon talon veikeän pihan ympäripyöreitä esineitä ja sai ne somasti hehkumaan.

Kummituksia ei ole olemassakaan

Kotona isä puhui äidin kanssa pitkään. Henkka Maukka ajatteli heillä olevan aikuisten asioita eikä siksi pitänyt kiirettä mennä sisälle. Aikuiset puhuivat sähkölaskuista ja bensiinistä ja perennoista ja kehäkukista, joita kesällä piti istuttaa. Henkka Maukkaakin piti monesti istuttaa tuolissa, kun hän oli tehnyt vanhempien mielestä jotakin sopimatonta kuten esimerkiksi maalannut kananmunalla ikkunoita tai leikannut isän partakoneella unilelulta mahakarvat tai hypännyt vinon talon melko suorien portaiden korkealta kaiteelta äidin kukkapenkkiin liian monta kertaa niin kuin äiti sanoi. Istuminen kuulemma opetti olemaan ihmisiksi, vaikkei Henkka Maukka Makkaranpaistaja hetkeäkään epäillyt olevansa mikään muu kuin ihminen. Pienempi hän tosin oli kuin aikuiset, mutta hänellä ei ollut vielä liian suuria korvia.

- Poika jutteli tänään metsässä kyykäärmeen kanssa, isä sanoi.
- Kertoi sen olleen kova puhumaan, jatkoi isä ja hymyili.

Äiti läpsytteli kuivia pyyhkeitä kuivausrummusta ja taitteli ne näteiksi neliöiksi.

- Oli kuulemma osannut tehdä kärrynpyörän, sanoi isä ja huokaisi.
- Ja olisi halunnut olla jopa korkkiruuvina, kun sinä olit omasi unohtanut kotiin, jatkoi isä.
- Mitähän tuosta pojasta oikein tulee, isä huokaisi ja jatkoi aivan muilla asioilla.

Henkka Maukka pysähtyi ovelle ja katsoi itseään eteisen peilistä. Ei hänestä mitään tullut. Ei edes räkää nenästä. Mutta tuota asiaa hän ei jäänyt hetkeksikään murehtimaan, vaan juoksi nopeasti äitinsä luokse ja kysyi.

- Olenko minä joskus ollut kummitus?

Äiti hämmästyi ja keskeytti pyyheliinojen taittelemisen, istui tuolille ja otti Henkka Maukan syliinsä ja sanoi hiljaisella, mutta hyvin iloisella äänellä.

- Sinä olet kaikkea muuta kuin kummitus. Sinä olet meidän perheen kaikista näkyvin henkilö. Miksi sinä tuollaista kysyt?

Henkka Maukka oli hetken hiljaa.

- Sanoit päivällä isälle, että meidän talo piti oikaista jo kauan ennen kuin Henkka Maukka oli olemassa.

- Niin sanoin, äiti hämmästyi.

- Sinä sanot, ettei kummituksia ole olemassa. Niin sinä sanot. Olinko minä kummitus, kun en ollut olemassa?

Äiti laski Henkka Maukan takaisin lattialle ja alkoi läpsytellä pyyhkeitä ja taitella niitä näteiksi neliöiksi. Se olikin tärkeää puuhaa ja jokaisen nurkan kanssa piti olla hyvin tarkkana, ettei vain pyyhepinosta olisi tullu kovin vino niin kuin talo, jossa he asuivat.

Pöydältä putosi pieni, sininen pesupallo lattialle ja alkoi vyöryä ulko-ovea kohti. Henkka Maukka juoksi nopeasti ovelle ja aukaisi sen. Hän antoi pesupallon pomppia iloisesti pihamaalle, jossa oli sikinsokin monia muita ympäripyöreitä esineitä.

Henkka Maukka kohtasi mielikummituksen (niin isä väitti)

Isä laittoi reppuun juustokabanossia ja ryynimakkaroita sekä melko terävän puukon, tulitikkuja, aika vahvaa sinappia ja talouspaperia. Henkka Maukka seurasi hyvin tarkasti isän puuhia, sillä viisivuotiaan pojan oli pakko oppia aivan kaikki, mitä isä teki. Äiti pyöritti kuohuviinipullon pyyheliinaan ja laittoi sen repun keskelle makkaroiden ja sinapin ja talouspaperin turvaan. Metsässä olisi mukava juhlia kaunista kesäpäivää. Henkka Maukalle äiti pakkasi mukaan mansikkamehua, sillä limonaadista poika ei tykännyt. Hän inhosi kutittavia kuplia ja sitä terävää piikkiä, joka limsan juonnin jälkeen nousi aina nenään pistämään.

Metsään oli aika matka. Pallolla Henkka Maukka ei sitä ollut vielä mitannut. Sen aika tulisi myöhemmin. Mutta monta monituista pientä askelta piti pojan ottaa ennen kuin metsän reuna tuli vastaan ja kuusen oksat hipoivat nenänpäätä.

Nuotio savusi aluksi, mutta alkoi vähitellen palaa komealla liekillä. Isä ei ollut omasta mielestään maailman paras partiolainen, mutta Henkka Maukasta isän sytyttämä tuli oli parasta, mitä hän viisivuotiaana tiesi. Se oli maailman kuumin ja rätisevin tuli ja siitä syntyi hehkuvia hiiliä, joita saattoi silmät sirrillään kepakolla hämmentää.

- Vinon talon suora poika. Antaisitko minullekin vähän makkaraa.

Henkka Maukka istui kannon nokassa ja paistoi juustokabanossia. Makkara vinkui ja siitä putoili iloisiin liekkeihin rasvaa, joka leimahteli sinisenä. Se oli ihmeellistä.

- Äiti. Makkara värittää tulta, huusi Henkka Maukka

- Sinä olet taitava poika, nauroi äiti.

- Kuka tahansa ei osaakaan värittää tulta, sanoi isä.

Mutta kuka sanoi Henkka Maukkaa vinon talon suoraksi pojaksi? Makkara oli kypsä ja isä puristi hyvin nätin sinappinapin sen pinnalle. Henkka Maukka maistoi kuumaa makkaraa, mutta pyysi äitiä pilkkomaan sen pieniksi paloiksi.

- Vinon talon suora poika. Antaisitko minullekin vähän makkaraa.

Maassa makoili pää pystyssä kyykäärme. Se katsoi terävillä silmillään Henkka Maukkaa, keinutti vähän päätään, heilutti kieltään ja tahtoi maistaa palan makkaraa.

- Sinä näytät makkaralta, sanoi Henkka Maukka.

- Makkara ei osaa puhua, vastasi kyy.

- Eikä makkara syö makkaraa, jatkoi käärme.

Henkka Maukka heitti äidin leikkaaman palasen maahan.

- Sinun pitää pilkkoa se pienemmäksi, sillä minulla ei ole käsiä, sanoi kyy.

Makkara maistui molemmille ja kohta makoilivat mahat pulleina Henkka Maukka ja kyy rinnakkain kanervikossa.

- Kiivetäänkö puuhun, kysyi kyy.

- Miten sinä puuhun pääset, kun sinulla ei ole käsiä, ihmetteli Henkka Maukka.

- Hyppäämällä.

Molemmat nauroivat aivan kippurassa, varsinkin käärme.

- Minä osaan tehdä kärrynpyörän, sanoi kyy.

- Mutta eihän sinulla ole käsiä eikä jalkoja, ihmetteli Henkka Maukka.

- Oletko sinä nähnyt kärrynpyörällä käsiä ja jalkoja, kysyi kyy.

Kyy kiepautti itsensä aivan oo-kirjaimeksi ja Henkka Maukka katsoi sitä hämmästellen ja odottaen.

- Et sinä osaa tehdä kärrynpyörää. Sinä et pyöri.

- Kärrynpyörä pyörii vain, kun sitä pyöritetään, sanoi kyy.

- Eihän makkarakaan paistu, jos sitä ei paisteta.

Henkka Maukka nosti kyyrattaan pystyyn ja työnsi sen vyörymään metsäpolkua pitkin.

- Näin sitä mennään. Hiiohoi…joi…joi…joi…joi…joi…, huusi maailman iloisin käärme, kun sai kerrankin pyöriä päänsä pyörryksiin.

Äiti ja isä istuivat nuotiolla ja paistoivat makkaraa ja söivät itsensä hyvin kylläisiksi. Kuohuviinipullo kurkisteli repun suusta ja äiti muisti unohtaneensa korkkiruuvin kotiin.

- Minä voin alkaa korkkiruuviksi, kyy huusi ja kiemurteli iloisesti metsän pohjalla.

Mutta eivät kuulleet aikuiset käärmeen iloista huutoa, vaikka se kuinka yritti ääntään korottaa. Heidän korvansa olivat kasvaneet aivan liian suuriksi, jotta ne olisivat voineet kuulla niin pientä ääntä. Niin kävi aina elämässä ja varsinkin metsäretkillä.

- Mitä sinä syöt silloin, kun minä en ole metsässä makkaraa paistamassa, kysyi Henkka Maukka käärmeeltä.

- Et pitäisi, jos kertoisin, vastasi kyy.

- Kokeile kuitenkin, sanoi Henkka Maukka.

- Syön hiiriä ja kastematoja, kehui kyy.

- Äiti tykkäisi sinusta, kun äiti ei pidä hiiristä eikä kastemadoista.

Isä nousi nuotiolta ja käveli Henkka Maukan luo.

- Mitä sinä täällä yksiksesi puhelet, kysyi isä.

- En minä yksin juttele, sanoi Henkka Maukka.

- Minä kuuntelen, jatkoi poika.

- Mitä sinä kuuntelet, kysyi isä.

- Käärmettä. Se on niin kova puhumaan, vastasi Henkka Maukka.

Isän mielestä oli oikein mukava, kun pojalla oli niin vilkas mielikuvitus.

- Ei se ole kummitus, se on käärme, sanoi Henkka Maukka.

- Se ei ole mielikummitus. Se on aivan oikea käärme, joka osaa tehdä kärrynpyörän.

Niinpä niin, tuumasi isä ja lähti auttamaan äitiä kuohuviinipullon aukaisemisessa. Metsäretki oli juhlaa ja juhlaan kuului kupliva juoma. Se oli selvä se.

Kyy katsoi tarkasti Henkka Maukkaa, heilutti päätään ja lipoi kieltään.  Siitä tuli hyvin uteliaan näköinen.

- Miksi sinun villapaitasi on väärin päin, käärme kysyi.

- Äiti on kutonut sen nurin ja oikein, vastasi Henkka Maukka ja jatkoi.

- Siksi se on joskus nurin ja joskus oikein.

Jokainen osasi tehdä jotakin oikein hyvin. Äiti osasi kutoa nurin ja oikein, miten vain halusi. Isä taikoi tulen vaikka keskelle metsää, ja käärme muuttui hetkessä kärrynpyöräksi. Henkka Maukka osasi paistaa niin hyvin makkaraa, että se väritti tulenkin siniseksi.

- Minua naurattaa, Henkka Maukka sanoi kyylle.

- Mikä sinua naurattaa, kyy kysyi.

- Että sinä et ole epäystävä, Henkka Maukka jatkoi.

- Mikä on epäystävä, kysyi kyy.

- Sellainen, josta ei pidä, vastasi Henkka Maukka.

Nuotio muuttui vähitellen kiiluviksi kekäleiksi, joita Henkka Maukka halusi vielä hetkisen kepakolla hämmentää ennen kuin lähdettiin kohti vinoa kotia ja sen tuttua pihaa, joka oli täynnä ympäripyöreitä esineitä. Äiti keräsi roskat reppuun täysinäisen kuohuviinipullon, sinappiputkilon, melko terävän puukon, talouspaperirullan ja tulitikkujen joukkoon. Makkarat oli kaikki syöty kolmestaan - tai oikeastaan neljästään. Kyy heilutti Henkka Maukalle olematonta kättään ja vilkutti hyvästiksi.

- Sinä olet maailman paras makkaranpaistaja, huusi käärme.

- Henkka Maukka Makkaranpaistaja, jatkoi kyy.

Pojan kasvot olivat naurusta pyöreät kuin käärmeen tekemä kärrynpyörä ja iloisena hän rallatti koko  kotimatkan.

- Minä olen Henkka Maukka Mak-kaa-ran...pais-taa-ja hiiohoijoi...joi...joi...joi!

Henkka Maukka Makkaranpaistaja

Poika ei ollut kovin suuri, muttei häntä kukaan haukkunut pieneksikään. Lihavaltakaan hän ei näyttänyt, muttei kukaan keksinyt nimittää häntä ongenvavaksi. Hän oli tavallinen poika: harmaat silmät, hiekanväriset hiukset, puhtaat hampaat, vähän likaa kynsien alla - ja villapaita väärinpäin. Oli se joskus oikeinkin päin, mutta silloin Henkka Maukka oli vähän hassun näköinen.

Koti oli vistosti kallellaan, mutta niin tahtoivat vanhat talot monesti olla. Henkka Maukan isä sanoikin, ettei kannattanut sisällä pelata palloa, kun etu oli aina takaseinän joukkueella. Mutta onnellista kotona silti oli eikä pyöreiden esineiden annettu onnea häiritä. Jos eivät pysyneet lattialla paikoillaan, niiden annettiin pyöriä ulos. Pihalla olikin monenlaista ympäripyöreää esinettä: kolme jalkapalloa, kuparipannu, soppakulho, salaattiastia, jossa kasvoi villiruohoa, sekaväristen lankojen kerä, joka oli jo alkanut muuttua sammalenvihreäksi sekä vanha potta, jota Henkka Maukka oli viimeisen kerran tarvinnut melkein kymmenen vuotta sitten. Yhdessä ne olivat vyöryneet ovelle päin Henkka Maukka ähkien ja potta emalisesti kolisten. Emalinen se oli siksi, kun se oli Henkka Maukan isän perintöpotta, josta kaikki viimeinkin halusivat eroon. Se jouti siis hyvin olla pihalla puhki ruostumassa, kun ei sitä enää tarvittu. Kaikkien muitten ympäripyöreitten esineiden joukossa se olikin varsin kelvosti kotonaan ja toimi samalla monenmoisten maanmatosten sateensuojana sikäli kuin ne sinne sateen sattuessa olivat paikalle osuneet.

Yksitoista vuotta oli pitkä ikä, kun sitä katsoi Henkka Maukan silmin. Siinä ajassa oli tapahtunut tosi paljon. Oli ensin löydetty kädet ja jalat, kontattu ja viimein kävelty vinolla lattialla ja opittu olemaan pää taivasta kohti, sitten istuttu potalla ja potastakin luovuttu ovelle pyörien, menty pyörän tarakalla päiväkotiin ja potkulaudalla oikeaan kouluun ja siellä opittu lukemaan ja vähän laskemaan ja höyläämään tikkuisesta lankusta sileää kuin pöydän pinta ja virkattu pannulappu, jolla äiti oli aivan vähän polttanut sormiaan paistinpannun tulikuumassa kahvassa. Mutta mistä Henkka Maukka oli erikoisen ylpeä, ansaitsee tulla tässä kaikille kerrotuksi.

Vaikka Henkka Maukka olikin melkein tavallinen poika, jolla usein oli villapaita väärin päin, hän osasi jotakin hyvin tavatonta. Sellaista hän osasi, josta useimmat ihmiset maan päällä saati korkeilla vuorilla saattoivat vain huimasti haaveilla. Henkka Maukka oli mitä mainioin makkaranpaistaja. Kertokoot tuosta erinomaisesta taidosta hänen ensimmäinen retkensä metsään, joka kasvoi korkeana ja humisevana hänen vähän vinon kotinsa lähettyvillä, reilun huudon päässä kotoa, kolmenkymmenen pallonpotkaisun päässä pihasta, joka oli täynnä ympäripyöreitä esineitä.

Jatkuu lähiaikoina.

Aakkosjärjestys

Näin unen. Olin Ruotsin maalla testaamassa bassojuristinta eli laitetta, joka päästää ilmoille matalataajuisia ääniä. Ei semmoista laitetta oikeasti ole olemassa, mutta unessa tuo vekotin, noin henkilöauton kokoinen laite murisi ja ujelsi ikkunoita tärisyttäen ja astioita pöydiltä pudotellen. Mietin, mitä mahtavat naapurit mokomasta ajatella ja samalla hetkellä näin kahden tytön seisovan viereisen talon ikkunassa ja seuraavan puuhiamme. Kävelin sisälle ja kysyin toiselta tytöistä, mikä mahtaa olla varvas ruotsiksi. Tyttö sanoi sen hyvin epäselvästi. Pyysin toistamaan, mutta hän antoi minulle sanakirjan.

Avasin kirjan ja aloin etsiä varvas-sanaa. Mutta tuo kirja oli varsin omituisen oloinen ja kaikki sanat olivat siinä järjestyksessä kuin ne olivat kirjan tekijälle tulleet mieleen:

talo: hus (et)
kylä: by (n)
auto: bil (en
poika: pojke (n)
kummitus: spök (et)

Kuuna kullan valkeana en varvasta tuosta sanakirjamöhkäleestä löytäisi. Ja aamuisen uneni selkeäksi lopuksi mieleeni tunki unesta herättävä ajatus kuin puupora mäntyyn väkevästi ja nopeasti: "Miten älykäs keksintö onkaan aakkosjärjestys." Olen tuosta ihmiskunnan oivalluksesta ikäni iloinen.

varvas = tå, tån, tår, tårna

Porno

Eikö sinua
mikään muu saa syttymään,
avaamaan kirjaa,
lukemaan ajatusta
kuin hakusana porno?

Turhia mietteitä

Ajatuksella
ei ole merkitystä,
jos se ei käännä
maailman napaa nurin,
tai saa vuorta sortumaan.

Messukeskus hyllyhelvetin oppipoikana

Kun oikein menee ihmisen pää huolesta sekaisin, saattaa käydä näin kuin täysinoppineelle byrokraatille: näkee risteyksessä vain punaisen valon eikä pääse ylitse ensinkään. Minäpä kerron. Vaati muuan virkamies avannon reunalle pelastusveneen, jotta mahdollinen hukkuva voitaisiin sillä soutaa rantaan. Avanto oli pituudeltaan neljä metriä ja leveydeltää kaksi metriä ja avantoa käytettiin uimareiden virkistyspaikkana, ei ansana ohikulkijoille. Tarina ei kerro, hiisattiinko avannon reunalle vene vai jäädytettiinkö avanto umpeen vai suliko mokoma aivan itsekseen heti vapun jälkeen. Kaikki vaihtoehdot maksimoivat joka tapauksessa avantouimarin turvallisuuden byrokraatti viimeisenä lukkona...tai siis avaimena...eiku lukkona...

Mutta missäpä se on byrokraatti, kun pitää ihmisen osata messukeskuksesta ulos? Taitaapi hän olla jäätyneenä avantoon tai jäänyt kielestään kiinni hankaimeen tai  opasteiden kanssa juuttuneena liikennevalojen ikuisesti palavaan punaiseen. Mene vaikka Jyväskylän Paviljonkiin tai Helsingin Messukeskukseen, et sieltä osaa ulos kuin arvaamalla. Kun suurilla messuilla ihminen omaa uteliaisuuttaan kävelee keskelle valtavaa hallia, mistään hän ei voi päätellä ulosmenoreittiä. Ovien kohdalla on kyllä pelastautumistiemerkinnät eli vihreä, kiireisen näköisenä juokseva valohenkilö ja ulosmenotien nimi ja jopa ulkopuolella olevan aukion nimi (esim. Lutakon aukio Jyväskylän Paviljongilla). Vaan entäpä sitten, kun syttyy keskellä hallia tulipalo ja ulos pitäisi päästä. Ei näy katossa, ei seinissä, ei pylväissä, ei missään nuolta tai opastetta, jonka avulla löytäisi tulipalokammoinen pakenija lyhimmän ulosmenoreitin. Tai jos sellainen on, se on niin hyvin piilotettu, ettei sitä hätiköivästi ulos pyrkivä ihminen ikipäivinä huomaa.

Jos haluat pelastua palavasta tai muuten vain ahdistavasta hallista, mene Ikeaan. Siellä on valonuolin merkitty lattiaan reitti ulos mitä miellyttävimpien osastojen läpi kohti hyllyhelvettiä ja rahalla toimivaa kassajärjestelmää. Miksi samaa ja edullista keinoa ei voi käyttää messuhallissa: nuoli, joka ohjaa lähimmälle kassalle (lue:ulko-ovelle)? Haastan kaikki ihmisestä huolta kantavat byrokraatit nyt kehittämään tulenkestävän ulosmeno-opastusjärjestelmän messuhalleihin ja muihinkin ihmisen ajatusta suurempiin tiloihin. Jopa kahden hengen teltassa pitää olla vetoketjun pää punaisella nauhalla merkitty, jotta osaa hätäinen retkeilijä aamuvirtsan yllättäessä nopeasti poistua oviaukon kautta luontoon. Pitääkö sitten uteliaan messuvieraan nuukahtaa kahden lakritsikojun väliin myrkyllisiin savukaasuihin messuhallin syövereihin, kun ei näy nuolen nuolta opastamassa avaraan ulkoilmaan saati vetoketjun punaista turvapäätä.

Sanassa on voimaa.

Sano sananen.
Naapurit heräilevät.
Ala puhua.
Jo sinua kuuntelee
kokonainen kaupunki.

Jumalan luomasta paremmaksi

Täydelliseksi
Jumala loi ihmisen.
Vaan paremmaksi
paranteli jantteri:
esinahan leikkeli.

Rakastavaiset sänkipellolla

Eilen koin sangen merkillisen tapahtuman, josta minun pitää sinulle nyt kertoa. Iltapäivä oli jo pitkällä ja aurinko hiljalleen laskeutumassa syyskuun viimeisen päivän hämäriin. Tuuleskeli lounaasta, melkein etelästä. Ajoin autolla suuren viljelyaukean reunaa ja ihastelin sänkipellon kultaisia kimalteita, keltaisen koreita sävyjä, syksyn pysähtynyttä rauhaa. Näin pellolla joutsenpariskunnan. Se aterioi näennäisen rauhallisesti. Kun toinen nosti kaulansa korkealle, toinen painoi päänsä alas ja noukki kostean viljapellon sänkipeitteiseltä pinnalta jyvän jos toisenkin. Pysäytin autoni ja aloin seurata tuota lumenvalkoista lemmenparia, niin luulin. Keltaiset nokat heiluivat ja pitkät kaulat keinuivat kuin paksut korret lounatuulessa. Sitten tapahtui ihme. Ymmärsin jokaisen sanan, minkä ne toisilleen sanoivat.

- Sovittiin, että lennetään Tampereelle asti ennen iltaa.
- Ei sovittu. Sinä sanoit, että lennetään. Minä en.
- Sama asia.
- Mulla on vasenta siipeä kolottanut eilisestä asti, kun väistin voimalinjaa.
- Silmät ummessa lentelet päin johtoja.
- Niitä näe hämärissä.
- Ei ois ollu hämärää, jos ois ajoissa lähdetty.
- Kuudelta lähdettiin. Oli hämärää.
- Illallapa ei ollut.
- Oli. Ja jos nyt noustaan ja lennetään Tampereelle asti, on säkkipimeää.
- Entäs sitten?
- Ei näje.
- Valot on.
- Tiellä on, vaan ei taivaalla.
- Kuu paistaa.
- Tuskin paistaa eikä paistakaan.
- Joka tapauksessa me lennetään tänään Tampereelle.
- Lennä sinä. Minä jään tähän.
- Uskollisia.
- Tä.
- Joutsenet ovat uskollisia.
- Vaan eivät hulluja. Minen lähe.
- Onko sitten parempi, että mökötetään tässä.
- Ei, jos sinä lennät Tampereelle.
- Yksinkö minun pitää lentää?
- Jos nyt lähet, yksin pitää lentää.
- Paskahousu.
- Aku Ankka
- Tuo oli paha.
- Mitä syötäs?
- Vaaputaanko ojan vartta?
- Vaaputaan vaan.
- Sammakoita.
- Syökö joutenet sammakoita?
- Ei sitä tiijä.
- Lennetäänkö?
- Ei lennetä. Ei jaksa.
- No ei niin. Jatketaan huomenna. Äläkä mökötä.
- Ei mökötä tämä lintu.
- Kvaak.
- Kvaak.

Lähdin aamulla vähän ennen kahdeksaa työmaalle ja näin tuon samaisen joutsenparin ottavan pitkiä askeleita ja levittävän siipensä ja niin nousi se kovasti kaakattaen vasten lounatuulta yhä ylemmäs ja ylemmäs.
- Kvaak.
- Kvaak.
- Tuskinpa vaan.
- Älä luule.

Semmoista se on rakkaus: toraa ja sanailua, ikuista vastatuuleen pyrkimistä ja yön yli nukkumista. Joutsenilla.

Katsokaa taivaan lintuja

Mies kyntää pellon,
aukaisee noutopöydän,
kattaa herkut sen.
Katsein terävin huomaa
lokki maukkaan palasen.

Krokotiilista lepopäivän hupia

Raamattu yksinkertaistaa maailman synnyn kuuteen päivään. Tuossa ajassa tulivat luoduiksi niin maa, vesi, taivas ja ilmakin, kasvit, eläimet ja lopuksi kuriton ihminen. Ennen ensimmäistäkään lepohetkeä Jumala oli luonut tyhjästä kokonaisen maapallon eläimineen kaikkineen. Eikä tuosta tapahtumasta ole raamatuntulkkien mukaan kuin muutamia tuhansia vuosia.

Toinen äärilaita taas väittää luomakunnan kehittyneen evoluution kautta. Se onkin pitkä ja vaivalloinen tie. Otetaanpas esimerkiksi krokotiili. Tuo kummajainen ja rumuuden markkinoiden kiistaton torikauppias on evolutionistien mukaan ollut olemassa ainakin yli 200 miljoonaa vuotta. Vaan eipäs se ollutkaan silloin vedessä, vaan maalla se eleli ja juoksemalla otti kiinni saaliinsa ja söi suureen suuhunsa. Evoluutioteorian kannattaja sanoo kaiken elävän syntyneen vedessä. Krokotiilikin on siis syntynyt vedessä, kehittynyt siellä pikkuhiljaa krokotiiliksi, kyllästynyt uiskenteluun ja kalanmaksaan ja noussut maalle ja kasvattanut pitkät jalat ja alkanut juosta saaliin perässä pihvilihan toivossa. Arvatenkin tuo kehityskulku on vienyt muutaman sata miljoonaa vuotta. Tuosta voidaan päätellä, että alkukrokotiili on ollut ainakin 400 miljoonaa vuotta sitten jossakin virranmutkassa olemassa.

Nykyinen krokotiili on tutkijoiden mukaan ollut kutakuinkin samanlainen 60 miljoonaa vuotta. Se kyllästyi  siis 200 miljoonan ja 60 miljoonan vuoden välissä taas maaelämään ja pakeni veteen. Ilmeisesti se ei sittenkään kyennyt kasvattamaan tarpeeksi pitkiä jalkoja, jotta olisi voinut napata vauhdissa gepardin tai muun mukavan kissaeläimen puhumattakaan hitaammasta karhusta tai vaikkapa pensaikoissa lymyävästä villisiasta. Knut siltä pakenivat ja seeprat nauroivat sen vauhdissa lonksuvaa leukaa. Ei ollut hyvä olla maalla. Niinpä krokotiili käveli takaisin veteen, lyhensi vuosimiljoonien saatossa taas jalkansa töpöiksi ja keskittyi virtoja ylittävään pihvikarjaan. Kalaa se ei enää niin hamunnut, kun oli siitä jo satoja miljoonia vuosia sitten saanut tarpeekseen.

Seitsemäntenä päivänä Jumala lepäsi kuin pimeys vetten päällä ennen aamun sarastusta. Mitä hän silloin ajatteli? Eipä hän juuri mitään ajatellut. Makoili vain auringonpaisteessa, kaiveli heinäkorrella aamupalan tähteitä hampaiden välistä ja pidenteli ja lyhenteli krokotiilin räpyläjalkoja, asetteli niihin kavioita ja sorkkia, uitti sitä Niilissä ja juoksutti pitkin savanneja ja palautti lopulta takaisin Niilin rapaiseen veteen seeprapaistia kyttäämään.

- Hohhoijaa. Semmoista se on tämän luomiskertomuksen ja evoluution kanssa. Kuhan nyt on jottain tekemistä.

Niin sanoi Jumala ja meni maate jatkamaan uniaan. Samoja unia näkee vielä tänäänkin hänen kuvakseen luoma ihminen. Niitä ja näitä, krokotiileja nahkapäitä, räpyläjalkoja, sorkkasääriä.

Kehno kylväjä

Miehen tyhjä pää
unohtaa kylvää viljaa.
Siitä muistuttaa
kesä kaunis - odottaa.
Syys tyhjän pellon näyttää.

Unohdus

Mahtaako kuukaan

saati aurinko kirkkain

loistaa alati

samoin sävyin taivaalla

avaruuden laidalla.

Siirappipunkki (by Tuomas Junnikkala) ja siitä syntynyt runo rakastuneille

Joskus tuopposen tarjoan teille,
rakastuneille.
Juon sen kanssanne pohjaan
kaikkien nähden
ihan vain rakkauden tähden.
Sen huulille ohjaan.

Sukupuolista häirintää

Katson sinua.
Silmäni kiinnittyivät
mielenkiintoiseen
asiaan, joka osui
herkkään kohtaan aivoja.

Koljonvirran taistelun jälkinäytös

Kun Suomen sodan sankarit yli kaksisataa vuotta sitten Sandelsin johdolla iskivät suuren Venäjän ylivoimaisen suuret sotajoukot Koljonvirralla Iisalmessa, oli ilma ruudin savusta sakeana ja tanner verestä punainen. Syntyi legenda Sven Dufvasta, joka lataamattomalla musketilla niitti vihollisia kuin kypsää viljaa. Koljonvirta oli monen sotilaan tuonen virta, jolta ei kotiin enää palattu, ei palattu kylvämään, ei niittämään, ei eloa korjaamaan. Vain sadat ja tuhannet henget jäivät noille sijoille ikuisiksi ajoiksi odottamaan, että joskus saisivat sielut jälleen ruumiin tai rauhaisan taivaankolkan, jossa voisi tuon kauhean sodan melskeen unohtaa ja viimein hengittää raikasta ilmaa ikuisen ruudinkatkun sijaan.

Sainpa viikonvaihteessa todistaa merkillisen tapahtuman noilla vanhoilla taistelutantereilla. Tuohon kuuluisaan paikkaan on rakennettu viihtyisä leirintäalue, jonne kesäisin majoittuvat niin kesäjuhlien vieraat kuin maailman matkaajatkin. Suomen Harley-Davidson -harrastajat olivat viettämässä loppukesän juhlaa elokuun viimeisenä viikonloppuna ja paikalle ajoi lähes kolmesataa moottoripyörää matkustajineen. Meteli oli melkoinen. Koneet jyrisivät ja paukkuivat kuin kanuunat tai musketit ja ilma oli pakokaasun huuruinen. 

Ajoipa muuan mies Harrikallaan vuokraamansa mökin pihaan. Kone paukahti ja samalla kaatui kookas pyörä matkustajineen nurmikolle. 

- Perkeleen perkele.

Kuljettaja kömpi yli kolmesataakiloisen pyöränsä alta ja matkustaja puisteli vaatteitaan muutaman metrin päässä. Yhdessä ihmettelimme, miksi pyörä oli aivan varoittamatta lähtenyt kuljettajan alta. Kaatuminen on aina vähän noloa ja selitystä etsitään mieluummin tiestä tai pyörästä kuin miehestä tai matkustajasta. Katsoin miehen asua ja näin hänen päähineessään venäläisen sotilaan kokardin, mikä lie matkamuisto, harmiton koriste. Siinä oli selitys. Kun Suomen sodan haamut olivat kuulleet paukkeen ja nähneet venäläisen sotilaan tunnusmerkin, hyökkäsivät he monissa miehin ja hurmehengin tulijan vankkurin kimppuun ja kaatoivat tämän säälimättä maahan kuin Sven Dufva sillalle pyrkivän venäläisen. Kun kajahti Koljonvirran sakeaan ilmaan kuuluvasti perkele, huomasivat haamut erehtyneensä.

- Omia on. Annetaan olla.

Ilta jatkui hyvässä hengessä, vaikka aina silloin tällöin joku Koljonvirran veikeä haamu yrittikin vierasta kampittaa ja saikin joltakulta jalat alta.

- Perkele!