Asiat riitelivät - silti puoli vuotta linnaa

Nuori mies painaa toista samanikäistä miestä kurkusta katuun ja hakkaa päätä asfalttiin. Poliisi ajaa paikalle ja erottaa toisiaan kurmottavat miehet ja taluttaa nämä autoon. Muutaman viikon kuluttua asiaa käsitellään oikeudessa ja molemmat saavat tuntuvat sakot sekä kolme kuukautta ehdotonta vankeutta. Ei auttanut nuorten miesten puolustuspuheenvuoro:

- Herra oikeuden puheenjohtaja. Istuin Ranen kaa tos Hämeenkadun Kakadussa ja esitin sille et se vois ostaa multa helevetin hyvän kellon. Se sano et se vittu mitää kelloo tarvii. Mä sanoin sille et vittu noin hyvän kellon tarvii kuka vaa. Ei semmosta pimeetä kulkijaa viel maailmaa oo syntynykkää, joka ei tollasta rolexii haluis ranteessaan kantaa. Se vittu sano mulle et voit työntää anuksees sen sun rantarolexin. Mä sii vähä hermostuin ku se haukku mun rolexii vaik se tasan tarkkaa ties, että se on aito. Mä sain se yhelt nokialaiselt huoralt ku ei sillollu maksaa mulle... tai siis se oli vähän pystys noit vuokrii ja sellasii. Mä tempasin tota Ranee turpaan siin tiskil ja sit lähettii jo kadulle vähän koittaa vittu. Sit siihe tuli jotai kusipäitä poliiseja välii vaikkei sii mitää ollu. Ei meil siin mitää henkilökohtast ollu. Kato asiat vaa vittu riiteli.

Noin. Minua on monesti askarruttanut tuo riitelevien asioiden probleema. Varsinkin poliitikoilla on tapana aina sanaharkan päätteeksi todeta, etteivät he siinä riitele lainkaan, vaan asiat riitelevät. Höpön löpö. Jos laitat kaksi rakennuskaavaluonnosta pöydälle, voit odottaa hamaan maailman tappiin asti, eikä siinä pöydällä poikkipuolista sanaa sanota. Mutta laitahan kokeeksi noiden papereiden ympärille pari ihmistä. Ketkäs ne siinä sitten riitelevät: asiat vai ihmiset.

Askarruttaa se joskus ihan pientäkin

Nämä tarinat ovat tosia.

Kirkkomaalla väki nyyhki poisnukkunutta ja juuri hautaan laskettua. Hauta luotiin umpeen ja kumpua viimeisteltiin kukkasia varten. Neljävuotias kuorma-autoilijan poika seurasi tapahtumaa ja totesi ykskantaan:

- Voi vittu ku loppu tola kekke (voi vittu ku loppu sora kesken).

***********

Isä pelasi pajatsoa baarissa ja viisivuotias poikansa seuraili rahanmenoa. Jotenkin hänen mieleensä tuli keskeyttää moinen tuhlailu, jotta jäisi rahaa tuleviinkin tarpeisiin:

- Minua sitte vituttaa ku mulla on niin vähän leluja.

***********

Alle kouluikäinen poika kuljeskeli isovanhempiensa kanssa elintarvikekaupan hyllyjen välissä ja pysähtyi katsomaan myslipakettia. Hän tutkiskeli pää kallellaan pakkausta ja sen kuvitusta ja tuumasi:

- Vaan mistähän vitusta se tuoki on tehty?

***********

Poika seurasi tarkkaavaisena kansanmusiikkiorkesterin esitystä. Ilmeestä päätellen hänellä oli suurehko pähkinä purtavana. Kovin pitkään hän ei malttanut pitää ajatusta omanaan, vaan nykäisi isäänsä hihasta, osoitti basson soittajaa ja sanoi:

- Sillon vitun suuri viulu.

Pää halki ja runoa tekemään =

Kun ihmisen pää halkaistaan niin, että koko komeus sahataan silmien välistä kahteen osaan, saadaan aivopuoliskot kätevästi näkyviin. Miehen ja naisen aivopuoliskot toimivat erilailla - niin minulle on kerrottu ja käytäntö on vuosien kuluessa tuon kerrotun myös konkretisoinut. Toinen puoli aivoja mittaa tunnetta ja toinen tointa. Toisella puolella asuu runo ja toisella puolella mellastaa laskento. Toisella puolella asuu uusi ja toisella vanha. Noin pelkistetysti ajatellen. Mutta aina aivot kuitenkin jakavat asioita vähintään kahteen osaan: hyvään ja huonoon, mustaan ja valkoiseen, kylmään ja kuumaan, uuteen ja vanhaan. Ja sitten aivot alkavat vertailla noita vähintään kahta asiaa. Ja melko nopeasti ne useinkin päätyvät ratkaisuun, että uusi on parempi kuin vanha tai vanha on mukavampi kuin uusi. Ihmisen aivo harvoin mittaa itse ajatusta. Useimmiten se mittaa vain esitystapaa. Otetaanpas esimerkki.

Mies kulkee katua kinkaten
kuin salaa naiselle vinkaten:
Tule tänne ja uskalla rakastaa,
muuten syksy mun marjani pakastaa.

Tai

Se raahasi jalkaansa, pururadalla liian suureen mäkeen jäi kunto, lihaskunto.
Siellä näki, jäi mieleen, halusi, päätti lähteä illalla.
Soitti, kun tiesi numeron. Pyysi tulemaan. Puristusta nivusessa.
Ei pärjää enää ensiviikkoon.

Niin. Seksuaalinen halu ja tarve on yllä ilmaistu kahdella tavalla. Toinen pitää toisesta tavasta ajatella, toinen toisesta. Toinen on siis toista parempi tai huonompi tai modernimpi tai vanhanaikaisempi. Uskomattoman paljon on päitä halkaistu noiden kahden vastakkaisen ajatustavan takia. Ihminen on keksinyt hienon symbolin, jolla ristiriitoja ratkaistaan. Pitäisköhän se ottaa käyttöön jokapäiväiseen arkeen. Kaksi vaakaviivaa päällekkäin. = (on yhtä kuin).

PS. Yllä olevat tekstit ja aiheet eivät viittaa kehenkään henkilöön eivätkä myöskään asiaan. Ne ovat VAIN ESIMERKKEJÄ. Aiheet voisivat liittyä vaikka tietöihin tai kivenmurskaukseen, mutta sattumalta tuli nyt vain mieleen tuo seksi taas. Miehen aivopuoliskot ovat kyllä kallon sisällä, mutta varsinaiset aivot (kuten hyvin tiedetään) ovat melko tarkasti keskivartalossa.

Joku lyö sinua joka päivä ja sinä maksat siitä hymyssä suin

"Elämä on." "Musta Fazerin laku on paras." "Yllätä vaimosi - tee se matolla." "Vedä käteen Heikkisen hansikkaat"

Iskulause on yrityksen tärkeä elementti, liikemerkin ja logon jälkeen varmasti tärkein ja bisnesmaailmassa myös yrityksen kalleinta omaisuutta. Siksipä sen tuleekin olla nimensä veroinen: iskevä. Sen pitää iskeä lukijaa tai kuulijaa kuin aasinpotku, kuin tykinkuula, kuin pesäpallomaila, kuin betoniporsas. Oletko muuten koskaan keksinyt yhtään iskulausetta tai vielä parempi: oletko koskaan myynyt iskulauseen jollekin? Minä olen. Ja se on vaikeaa.

Hyvän sloganin keksiminen on vaikeaa ja myyminen vielä vaikeampaa. Pitää olla rohkea keksimään, pitää olla rohkea myymään, mutta kaikista rohkein on ostaja, joka uskaltaa ottaa riskin markkinoiden reaktiosta. Siksipä valitettavan monet iskulauseet ovat tylsiä ja mitäänsanomattomia: "Nuorekasta voimaa" "Luonnonpuhtautta ja elinvoimaa" "Asiakaslähtöistä palvelua" Jippijaijee.

Julkisissa yhteisöissä päätös syntyy monen ihmisen yhteistyönä. Siksipä iskevän sloganin myyminen tuollaiselle yhteisölle on kaikkien haasteiden äiti. Pitää saada monta päätä käännetyksi, pitää vakuuttaa kaikista heikoin ja kaikista vahvin lenkki. Pitää saada moni ihminen yhtä aikaa vakuuttuneeksi, että slogan ei ole vain kolmesta kuuteen sanaa logon alla, vaan se on kokonainen elämä, filosofia, ydinajatus, tulilanka ja ruuti. Pitää saada torjutuksi useimmat varsin tylsät ja mitäänsanomattomat ehdotukset niin, ettei loukkaa asiakasta. Pitää uskaltaa sanoa, että ei noin.

Usein slogan on ainoa asia, joka yrityksestä tai tuotteesta muistetaan. Connecting people. Nimi tulee perässä. Sinä uskot, mitä sinulle hyvin sanotaan. Sinua isketään muutamalla sanalla. Sinua lyödään vasten suuta ja kasvoja ja sinä ostat ja maksat hymyssä suin. PAM! (palvelualojen ammattiliitto) Vedä siis käteen nyrkkeilyhanskat, yllätä vaimosi ja tee se matolla. Onhan folkkari eniten Suomen teille levinnyt auto.

Kuuma hotelliyö

Kaivan taskustani hotellihuoneen avaimen. Työnnän sen lukkoon, mutta ovi ei aukea.

Keikka päättyi tunti sitten. Istumme takahuoneessa ja nautimme isäntämme antimista palan kerrallaan. Maailma näyttää mukavalta ja tuntuu hetki hetkeltä pakenevan kohti ikuisia tähtisumuja. Nauru kuuluu jo kaukaa Jupiterin takaa. Venus pyörähtää akselinsa ympäri, Pluto haukkuu luuta tai jotakin muuta, Merkurius hyrisee kaikkia neljää tahtiaan, Mars matkaa aina ajallaan, Saturnuksen renkaat heiluvat korvissa ja vihreät miehet virittävät soittimiaan. On aika astua rakettiin ja poistua uusiin sfääreihin.

Avain putoaa lattialle. Se näyttää narikkalapulta ja onkin narikkalappu. Sillä ei huoneeseen pääse, sillä ei lukko aukene, sillä ei sänky kutsu.

Puhelin soi. Joku pyytää jatkoille. Lupaan mennä, mutta levähdän kuitenkin ensin hetkisen.

Minulla on kuuma. Aamu sarastaa ja aurinko työntää säteen silmään takaraivoon asti. Olen riisunut kenkäni kuitenkin. Termostaatti on varmaan rikki tai liian suurella, koska huone on tulikuuma, hikinen, väsyttävä, raastava, särkevä... Minua väsyttää ja on huono olo. Kuuma hotelliyö on vaatinut lähes kaiken. Sydän kuitenkin vielä lyö. Lyö, ei lyö, lyö, ei lyö

Lukkorengas ja Goodies: Lauantaipussi

Huikka huiviin ja töpseli seinään kello 20.45. Lukkorengas on tiukasti pultissa ja namupalat mutterissa, kun aito ja oikea hurriganes viiltää lavanreunaa ja Bourbon Street täyttyy pikkuhiljaa hilpeistä juhlijoista. Keikka Jyväskylän Aalto-salissa alkaa. Niemen Pasi vetää elämänsä ensimmäistä livekeikkaa kuin Armstrong kuun pölyä ja Goodies-tytöt Tuuli ja Heini tanssivat niin, että valot väräjävät ja värit liikkuvat. Ja kun kello soittaa viimein kahtakymmentä kolmea, viimeinen kitarasoolo vingahtaa ja rumpuriffi kajahtaa ja stagen valot voivat hiljaa himmetä. Kaksikymmentäseitsemän piisiä on soitettu ja tanssittu ja juhlittu ja nautittu.

Kiitos Suomalaiselle Maaseudulle mukavasta illasta ja hienoista vieraista. Oli upeaa ja mahtavaa olla keikalla, kun kaikki onnistui upeiden ihmisten kanssa yhdessä tehden.

Lukkorengas ja Goodies on yhdessä Lauantaipussi: harvoin ja hyvää.

Valon nopeus ja täysin onnellinen ihminen

Jonakin päivänä ihminen voi juosta valon nopeudella, mutta ei ole täysin onnellinen kuin ohikiitävän tuokion.

Valo kulkee (aika hassua sanoa, että valo kulkee) sekunnissa seitsemän kertaa maapallon ympäri. Juoksija juoksee sata metriä vajaassa (tai sanotaan sittenkin, että) kymmenessä sekunnissa. Eli sinä aikana, kun ihminen kiitää sataa metriään, valo on kiertänyt maapallon seitsemänkymmentä kertaa. Mutta valolla on ihmiseen verrattuna yksi heikko puoli. Se ei voi parantaa ennätystään millään keinolla. Valosta ei tule nopeampaa, vaikka kuinka sitä yrittäisi sytyttää vikkelämmin tai heiluttaa lamppua tai laittaa valo myötätuuleen maapalloa kiertämään. Mutta ihmisestäpä tulee nopeampi ja nopeampi koko ajan. Ja kun kerran ihmisestä tulee aina jollakin keinoin nopeampi ja nopeampi, tuosta on pakko päätellä, että jonakin päivänä ihminen on yhtä nopea kuin valo ja jo seuraavana päivänä kenties jo vähän nopeampikin. Mutta sitten se onnellisuus.

Vaikka ihmisestä tuleekin jonakin päivänä valoa nopeampi, täysin onnellista ihmisestä ei tule koskaan, mikä on sinällänsä harmillista. Jos olet kiertämässä maapalloa ja näet siellä kauniita asioita, olet onnellinen. Mutta jo seuraavassa hetkessä muistat tai kuulet tai luet, että kaukana kotona tapahtuu jotakin mukavaa, missä voisit olla mukana ja onnesi on samalla hetkellä tipotiessään. Sellaista elämä on. Valonnopeudessa katoaa kaikki. Mutta onpahan nopeudesta paljon meille myös iloa. Kun auringon valo tulee maahan (tulla on taas vähän hassu termi valosta puhuttaessa), se on jo reilun kahdeksan minuutin ikäistä, valoksi aika vanhaa siis. Ja kun se aurinko sitten menee pilveen, voidaan kuvitella, että pilvessä onkin vanhaa valoa ja vanhaa aurinkoa. Tuliterästä valosta ei kukaan oikein osaa sanoa vielä mitään. Tuosta tiedosta voi olla täysin onnellinen - hetkisen.

Lukkorengas Aalto-salissa

Tämän päivän blogiteksti on vähän poikkeuksellinen. Se on enemmänkin ilmoitus tai tiedote kuin tarinatyyppinen pohdiskelu. Paljon on kuitenkin pitänyt myös pohdiskella, että saatiin Lukkorengas rakennetuksi siihen kuntoon, että voidaan nousta yli 400 kutsuvieraan eteen Jyväskylän Aalto-salin stagelle.

Lukkorengas soittaa toisten tekemiä hyviä piisejä. Vähän erilailla. Jos jokin riffi tai nuottikuvio jostakin toisesta piisistä sopii hyvin johonkin toiseen piisiin, se vaan napataan ja sillä siisti. Ja se toimii.

Tatu oli tarinan alusta melkein tähän päivään asti solistina, mutta miehen muut kiireet pääsivät voitolle ja aloimme etsiä uutta solistia. Tiedossa oli, että Nivalassa asuu ja elää tosi kova laulaja, Korkiakosken Anska. Anska kävikin muutaman kerran treeneissä, mutta kiireet, oma bändi ja monet muut syyt pakottivat Anskan luopumaan yhdestä ylimääräisestä bändistä ja niinpä sanoimme hyvässä sovussa näkemiin.

Soitin musaopiston reksille, Veikkolan Heidille ja kerroin solistiongelmasta. Heidi soitti minulle takaisin muutaman viikon päästä ja kertoi, että musaopistossa opiskelee muuan Pasi Niemi klassista laulua, mutta että mies saattaisi hyvinkin taipua myös rokkiin. Soitin Pasille ja sovittiin ensimmäiset treenit. Kuuntelin miestä parin piisin ajan ja asia lyötiin lukkoon: koko bändin kanssa treenattaisiin seuraavalla viikolla.

Jo toisten treenien loppupuolella basisti, Seppo Ainasoja nousi seisten soittamaan ensimmäisen kerran treeneissä viiteen vuoteen. Sanoi, että oli pakko. Sen verran mahtavalta kuulosti. Eikä sen jälkeen ole enää istualtaan treenannut.

Nyt kolme viikkoa myöhemmin meillä on lähes 30 kappaleen ohjelmisto valmiina. Voitte uskoa, että tänä aikana on töitä tehty ja kaikista eniten ahkeroi juuri Pasi eli opetteli kaikki melkein 30 piisiä tyhjästä. Kova juttu. Ja tänään noustaan stagelle.

Lukkorenkaan julisteessa on kaksi viehättävää neitosta jalkapallon kanssa. Tuosta julisteesta kehkeytyi pieni ongelma. Tämän iltaisen keikan isäntä on joutunut sellaiseen ristituleen julisteen vuoksi, ettei tosikaan. Monet juhlaan mukaan tulevat ovat kyselleet tytöistä ja vaatineet, että näiden pitää olla myös keikalla mukana. Siinä oli vain se ongelma, että minulla ei ollut hajuakaan, ketä nuo tytöt ovat. Niinpä aloimme etsiä tanssitaitoisia esiintyjiä eilen illalla ja nyt on sovittu kahden Goodies-nimisen ryhmän jäsenen kanssa, että illalla keikkaillaan yhdessä.

Keikasta tulee hyvä - ei epäilystäkään: asiakas on hyvä, paikka on hyvä, bändi on hyvä, tanssijat ovat hyviä. Siis: "Hyvät naiset ja herrat. Tänä iltana - Lukkorengas!"

Bss: Seppo Ainasoja/ Drms: Vesku Savikko/ Gtr, Albert Savikko/ Gtr: Hannu Hartikainen/ Vcl Pasi Niemi/ Mxr Jussi Hartikainen/Mxr Sami Luttinen/Dnsrs Tuuli Leppäaho, Miia Hytönen

Hävytön moottoripyörä - siitä ei mies piittaa

Mies tuskin haluaa nähdä hävyttömän hienoa moottoripyörää. Mies on siihen liian fyysinen, tunteellinen, esteettinen. Hävyttömän hienosta moottoripyörästä puuttuu voima, kesto, jatkuvuus, kauneus, notkeus, sulokkuus. Siinä on liian paljon peittävää, piilotettua, elektroniikkaa, säätöä, mystiikkaa, tekniikkaa, konetta. Hävyttömän hieno moottoripyörä on kuollut, liikkumaton, kesy, kylmä, tunteeton.

Moottoripyörässä pitää olla häpyä. Häpy istuu sen päällä elävänä ja kauniina ja pitää kaksin käsin kiinni ohjaustangosta. Moottoripyörässä pitää olla häpyä. Häpy seisoo takapuoli irti satulasta valmiina laskeutumaan pyörän päälle, kunhan kone käy ja ryskää. Moottoripyörässä pitää olla häpyä. Häpy on niukasti piilossa kuin salaisuus valmiina paljastumaan, kuin aarre valmiina löytymään, kuin karikon kivi valmiina karahtamaan pohjaan, kuin silmu puhkeamaan lehdeksi, kuin nuppu aukeamaan kukaksi. Moottoripyörässä pitää olla häpyä. Häpy on fiilis. Häpy on tunne. Häpy on voima. Häpy on end.

Ukko Ukonhattu Sadonkorjuu-Heikkilä

Joku antoi lapselleen nimen Jeesus. Eilen. Etelä-Amerikassa. Kerran suomalaisessa televisioviihdesarjassa, Onnenpyörässä oli vieraana vokaalia ja konsonanttia ostamassa muuan maahanmuuttaja nimeltään Jesus. Ei riittänyt juontajalla hermoa sanoa: "Nyt on Jeesuksen vuoro ostaa vokaali", vaan hän väänsi nimen miehen kotikieliseen lausuntamuotoon Heesus. Harmillista. Meni hyvä ohjelma niiltä osin vähän pilalle.

Jeesus on hyvä nimi. Tarkoittaa varmasti jotakin, ehkäpä erämaan kukkaa tai pientä pensasta. Suomalaiset naisennimet ovat usein kukkia. Aikaisemmin annettiin tytöille nimeksi Kielo tai Orvokki tai vain Kukka. Nykyisin voit jutella vaikkapa Kirsikan tai Mimosan kanssa, mutta tuskin koskaan tapaat Päivänkakkaraa tai Voikukkaa. Miehille noita kukannimiä ei ole taidettu koskaan antaa, vaikka miehisiä kukkia ovat maantienvarret täynnä.

- Hyvää päivää. Täällä puhuu Ukko Ukonhattu Sadonkorjuu-Heikkilä puhelinmarkkinoinnista. Soitinko pahaan paikkaan?

Tai

- Irti nuuskasta ärryystä Piharatamo Pekkala, saanko hetken häiritä?

Tai

- Hakkila Oy hyvää päivää.
- Hartikainen täällä terve.
- Terve
- Päivää.
- Päivää.
- Kuka siellä?
- Kissankello Kovalainen.
- Saanko toimitusjohtajan puhelimeen?
- Valitettavasti Lupiini Lehmuskallio on maahantuontiyhtiön palaverissa.

Tai

- Niin kauan kuin nimeni on Punakosmos Puumalainen, taistelen työväen oikeuksien puolesta.

Kannattaa miettiä kukka hyvin tarkkaan ennen ristiäisiä. Nimi on enne. Nomen est omen. Nimien merkityksiä voi tutkia esimerkiksi Suomen kukat -hakusanalla googlesta. Jos päätät antaa tyttärellesi nimen Niittynätkelmä, voit odottaa hänen pysyvän kauniina pitkään ja kestävän kuivatusta elämänsä aikana. Jos taas päädyt Heinätähtimöön, voit odottaa lapsesi kestävän prässäystä hyvin. Se on tärkeä ominaisuus tässä puristavassa maailmassa.

Eränkäymätön on evoluution huipulla

Tienvarressa seisoo viitta: Eränkävijöiden maja 500 m. Eränkävijät ovat sitkeää porukkaa. Ne menevät tiettömien taipaleitten taakse mukavuuksia karkuun, laittavat nuotion synkkään metsään ja paistavat langalla kuristamaansa teertä tai riekkoa, keittävät nokipannulla mustat kahvit ja käyvät riu'ulla tekemässä tarpeensa sammalikkoon ja pyyhkivät jälkeiset ruohotupolla tai pikkuotuksia vilisevällä sammalella, rakentavat laavun ja peittelevät itsensä yöksi kuusenhavuilla. Ja raapivat sammalesta irronneita pikkuötököitä takapuolestaan aamuun asti. Eränkävijät heräävät aamulla aikaisin, keittävät taas uudet mustat kahvit ja katsovat tähdistä tai auringosta tai muurahaiskeon sijainnista suunnan ja lähtevät pakit kalisten ja reppu keikkuen vielä syvemmälle korpeen sivistystä karkuun. Minusta sellainen on aina ollut vähän outoa.

Ihmiskunta on ponnistellut heti kävelemään opittuaan mukavan ja leppoisan elämän eteen. Minä arvostan noita ponnisteluja hyvin suuresti. Siksipä noiden esi-isien muistolle ja kunniakseen haluankin perustaa eränkäymättömien huoneiston keskelle kaupunkia hyvien liikenneyhteyksien äärelle taksitolpan viereen. Siellä voi keittää kunnon kahvit vain kytkintä napsauttamalla, laittaa valot päälle kaukosäätimellä ja himmennellä niitä tunnelman ja mielialojen mukaan. Jos nälkä yllättää, voi soittaa lähimpään pitseriaan ja tilata pitsan kolmella täytteellä ja useammallakin, mikäli siltä tuntuu. Ja kun vatsa vaatii tyhjentämistä, voi istahtaa mukavasti esilämmitetylle pöntölle, joka askareitten jälkeen pesee ja huuhtelee ja kuivaakin miellyttävästi. Yön voi nukkua pehmeällä moottorisängyllä ja lähteä taas aamusella reippaana ja virkeänä taksilla asioita hoitamaan. Ja jos niin hullusti käy, että jossakin vaiheessa alkaa kaipailla kesämökkielämään, laitetaan vain pyörimään vanha video. Siinä mies levittelee nivusiinsa kortisonivoidetta puremien lievitykseksi. Ulkohuussin ympärillä pörrää musta pilvi sorsan kokoisia paarmoja liha-ateriaa vailla.
Käsittämätöntä on, että joku voi haikailla ulkohuussin perään. Tuon eränkäymättömien huoneiston jäsenhakemuksessa on kysymys, kaipaako hakija usein/joskus/harvoin/ tuskin koskaan/ei varmasti koskaan ulkohuussia. Jos kaipaa, jäsenanomus hylätään. Ihminen on silloin täysin vieraantunut alkuperäisestä mukavuudentavoittelusta. Hänen kohdallaan evoluutio on mennyt pilalle.

Suorat sanat

Sanon sinulle suorat sanat: älä sano!
Aivan kuin olisit lihonut. (vastaus) Kiitos. Olenkin syönyt viime aikoina melko hyvin. Tosin tuossa naapuriravintolassa.
Vittu, ajaa Metslerillä. (vastaus) Jep. Se on hyvä rengas. Ostin sen kilpailijaltasi.
Ai sinulleko se hernepyssy tulikin. (vastaus) Olen aina halunnut itselleni Winchesterin. Mutta jostakin muualta.
Lapselliset viikset sulla. (vastaus) Hmm. Olen Taika-Jim. Kukas sinä olet, kun en tunne?
Harmi, kun vain yksi valmistaja tekee näitä extrashorthousuja. (vastaus) Minä olen myös aika pieni, mutta vain ulkomuodoltani.
Pienimunaiset miehet ajavat isolla autolla. (vastaus) Minulla kyllä on vielä rahaa tililläni?
Tuollainen rohjake syö kyllä paljon bensaa. (vastaus) Kaiken on syönyt, minkä olen antanut.
Joko sinulla on tulppa ollut? = Sinä näytät kaikista selvinneen.
Meillä on usein tapana sanoa suorat sanat. Minkähän ihmeen takia? Mieti sitä.

Jumala armahtaa - kirkkoherra ei

Kirkkoherra asteli pellonreunaa haulikko olallaan ja katseli peltoaukean yli. Pienet polut juonteilivat ristiin rastiin, suunnistaja juoksi aukean yli kartta kädessä heiluen ja lamppu otsalla keikkuen. Valo ei palanut. Oli päivä parhaimmillaan.

Vanha teeri istui kuusen oksalla ja seuraili ihmisten kulkua. Se oli nähnyt yhtä ja toista. Se oli nähnyt, miten isännät kyntivät ja äestivät, kylvivät ja korjasivat satoa. Se oli nähnyt, miten suunnistajat juoksivat peltoaukean yli raskaasti hengittäen ja välillä karttaansa vilkuillen. Se oli nähnyt myös kirkkoherran lukuisia kertoja käyskentelevän aivan samalla lailla pellon reunaa haulikko olallaan ja silloin tällöin jäniksen tai peltopyyn ampuvan, mutta koskaan hän ei ollut aseensa piippua ylös kohti puiden oksia suunnannut.

Kellastunut heinä heilahteli ja tuuli viritteli haavan lehdet kahisemaan . Kirkkoherra asteli peltoaukealle ja tuumasi kävellä metsänreunaan. Hän asteli verkkaisesti, mutta varmasti ja seuraili luonnon liikettä. Hän huomasi oksalla istuvan teeren ja teeri seuraili miestä. Kirkkoherra oli kunnon mies. Tähtäsi aina horisontin alle, ei koskaan nostanut pyssynsä piippua ylöspäin tähdätäkseen. Teeri tiesi sen ja istui kaikessa rauhassa oksallaan ja välillä katseli sivuilleen, käänsipä päänsä joskus kokonaan taakse, josko siellä jokin uhkaus olisi tulollaan.

Tuuleskeli. Kirkkoherra pysähtyi muutaman kymmenen metrin päähän metsänreunasta, taittoi haulikkonsa ja asetteli kaksi patruunaa piippuihin, sulki aseensa ampumakuntoon ja naksautti varmistimen pois päältä. Teeri seurasi miehen tekemistä. Kohta kuuluisi valtava pamaus, ja jänis tai joku muu maassa koikkelehtiva otus heittäisi henkensä ja sen jälkeen kirkkoherra heittäisi puolestaan saaliin reppuunsa ja kävelisi kaikessa rauhassa kauas pois. Mielenkiintoinen näytelmä olisi edessä, sen tiesi teeri vanhasta muistista.

Muutama askel vielä ja kirkkoherra nosti haulikon poskelleen. Piiput nousivat horisonttiin ja vieläkin ylöspäin. Teeri vähän ihmetteli ja katsoi pian suoraan kohti kahta mustaa reikää. Punaisen keltainen liekki välähti ja teeren rinnassa jysähti raskas paino. Se putosi oksalta alas eikä enää sulkaansa heilauttanut. Teeri oli kuollut. Sielu teki hetken työtä käskettyä, oikoi jäseniään ja irtautui verisestä, haulien runtelemasta linnunruumiista ja tuokion leyhyteltyään alkoi nousta kohti taivasta. "Ampui se perkele. Eipä olis Jumalan miehestä uskonut."

Saalis repussaan kirkkoherra käveli reippain askelin kohti autoaan ja naurahti: "Jumala armahtaa - minä en." Muisteli näköjään jotain.

Miehen muistin perusmitta on hiihtoliitto

Ihminen muistaa paljon asioita. Mies muistaa yhden asian vähemmän kuin nainen ja jokainen voi aivan itse päätellä, mikä se yksi asia on. Se on ehkä jokaisella vähän erilainen, mutta joka miehellä se muistin musta kohta joka tapauksessa on. Tietokone muistaa aivan kaiken, mitä sille muistettavaksi syötetään, mutta se voi myös salamannopeasti kadottaa muististaan aivan kaiken, mitä sille vuosien kuluessa on kerrottu.

Muisti on ihan kelpo asia. Tietokoneella siis. Ihmiselle muisti on enemmän kuin kelpo: se on aivan välttämätön, mutta sen mittayksikkö minua on monta kertaa mietityttänyt. Tietokoneiden muistissa asiat säilyvät muuttumattomina vuosikausia, ehkä vuosikymmeniä. Kukaan ei ole tietokoneen muistin mittaa vielä käytännön syistä kyennyt todeksi osoittamaan, kun tietokoneet ovat verraten nuoria ja sen tehokas muisti vieläkin nuorempi. Mutta mittayksiköt on tarkasti määrätty ja niitä nimetään sitä mukaa lisää kuin muisti kehittyy. Ihmisen muisti taas on vähän mitä on: muisti muokkautuu aivoissa, ja useimmiten se muokkautuu muistajan eduksi. Sanotaan, että ihmisen muisti on tilivälin mittainen, mutta tuo on yksikkönä huono, kun tilivälit ovat mitä sattuu.

Kun kysyt joltakin ikävää asiaa, saat monta kertaa vastauksen: "En minä tuota millään voi muistaa. Siitä on niin kauan." Kauan on aika epämääräinen mittayksikkö. Mutta jos kysyt vaikkapa: "Paljonkos minä olenkaan sulle velkaa?" , saat todennäköisesti aika tarkan vastauksen vuosienkin jälkeen. Tai ehkä summa sittenkin on vähän kasvanut. Siis onko tuossa tapauksessa muisti laajentunut?

Muistin mitta voi olla ajalla mitattuna vajaa kymmenen vuotta ja rahassa mitattuna miljoona markkaa. Euroina siis noin 160.000 euroa. Siihen tulokseen on pakko päätyä hiihtoliiton miesten juttuja kuunnellessa.

Jos siis tietokoneen muistia mitataan megoina ja gigoina ja teroina, ihmisen muistin yksikkö on hiihtoliitto. Yksi hiihtoliitto on aika vähän. Tuhat hiihtoliittoa riittää unohtamaan jo eilisen tapahtumat. Gigan hiihtoliiton muistin määrällä ei ihminen muista mennä enää edes paskalle. Silloin alkaa jo viimeistään haista pahalle.

Huonosti lentävä hollantilainen - minun laivani

Taivas oli täysin pilvetön. Kiuru nousi korkealle ja lauloi kesää lämpimäksi, uusi ruoho tuoksui imelälle ja ratamon lehti hamusi kasvua valehtelijoiden vedettäväksi. Reelinki alkoi olla paikoillaan ja laiva valmiina telakalta veteen laskettavaksi.

Isoveli rakenteli minulle laivan. Sahasi kakkosnelosesta reilun parin kymmenen sentin pätkän, muovaili kirveellä ja lopuksi puukolla toisen pään laivan keulaksi ja peräpään vain vähän viistoksi, kiinnitti laivan kanteen laudanpalasen hytiksi ja löi pieniä nauloja reelingiksi ja pujotteli kalastajalankaa reelinkiä kiertämään, koversi puukolla peräpäähän pienen kolosen, johon asetteli peräsimen laivan kulkua ohjaamaan. Olin onnellinen. Minulla oli laiva, oma laiva, jonka kulkua voisin seurata maailman satamasta toiseen. Laivani seilaisi joen poikki ja kääntyisi peräsimen ohjaamana takaisin omalle rannalle, minun satamaani, jossa voisin sen lastin purkaa ja sommitella uuden lastin sen kannelle. Kiuru nousi yhä korkeammalle.

"Näin merimies merta rakastaa..." Lauleskelin ja ajattelin toista veljeäni, joka oli oikea merimies kaukana oudossa maailmassa. Kuuntelin aina hänen tarinoitaan Sanghain satamasta, suuren ja ihmeellisen Amerikan isoista kaupungeista, Atlantin myrskyävästä merestä, irtoavasta lastista, laivan täpärästä pelastumisesta hyiseltä tuholta kaukana ulapalla. Minun laivani välttäisi kaikki myrskyt ja haaksirikot. Se oli rakennettu hyvin ja kestäväksi.

Kyyköttelin rannalla ja suunnittelin, millainen laivani neitsytmatka olisi. Asettelin reelingin kalastajalangat täysin suoraksi ja naulat oi'oin vielä virheettömään riviin, käänsin laivan peräsimen täysin oikeaan asentoon, jotta se kääntäisi laivan takaisin pienen ensimatkan jälkeen. Katsoin laivaa enkä olisi millään hennonut päästää sitä yksi suurelle ja pelottavalle merelle.

Joki virtaili ja vesi solisi kivikoissa, ja kaislikossa pyörteili valkoinen vaahto. Laskin laivani vesille. Tönäisin sitä hellästi ja ohjasin sen menoa keskelle jokea. Se liukui laiskasti alkumatkan, mutta pyörähti sitten yhtäkkiä ja irtosi nopeasti keskelle virtaa. Odotin, että peräsin alkaisi vakauttaa laivaa ja muuttaisi sen kurssia, mutta laivani ui yhä kauemmas minusta ja lähti virran mukana seilaamaan kohti maailman meriä. Juoksin rantaa pitkin muutamia satoja metrejä, mutta sitten rannan rakennukset ja sillat ja risukot pysäyttivät matkani ja menetin yhteyden alukseeni. Kiuru nousi yhä korkeammalle.

Itkin. Suuri ja mahtava meri oli vienyt laivani. Oliko sen lasti irronnut ja pudonnut meren syvyyksiin, oliko reelingin köysi katkennut? Miksi peräsin ei toiminut ja kääntänyt laivaani takaisin kotisatamaan? Istuin yksin rannalla ja itkin laivaani. Mutta minulla oli vielä kuitenkin yksi toivo: veljeni maailman merillä. Hän löytäisi jonakin päivänä hienon laivani ja toisi sen minulle takaisin. Hän huomaisi sen ajelehtivan jossakin yksinäisenä ja tietäisi, että sen täytyi olla pienen veljensä kadonnut alus. Hän nostaisi sen omaan laivaansa ja näyttäisi sitä ystävilleen merimiehille ja sanoisi: "Tämä on pienen veljeni alus näköjään. Minäpäs vienkin tämän mennessäni hänelle takaisin."

Kiuru nousi korkeammalle ja korkeammalle, kunnes en enää kuullut sen laulua. Minä toivoin. Minä uskoin.

Joe Van Dango ja etsintäkuulutettu

Joe Van Dango ratsastaa hitaasti halki kaupungin. Katu on lähes autio: sekatavarakaupan puomissa on sidottuna pari satulatonta, kirjavaa hevosta. Van Dango virkistyy heti ja kaivaa taskustaan pikkusikarin ja jo aikaa sitten Suomessa kielletyt itsestään syttyvät tulitikut. Hän raapaisee housunlahjettaan vasten tikkuun tulen ja heittää tikun kadulle. Tuli palaa hetken ja ohut savu kierähtelee tuokion ja häipyy. Sitä ei nähnyt kukaan.

Mies vetää suitsista ja hevonen pysähtyy päätään nostellen ja ottaa muutaman hätäisen askeleen taaksepäin. Kadun reunassa on kuvarivistö. Sekatavarakaupan edessä seisovat hevoset tulevat levottomiksi. Tammoja. Ne haistavat Joe Van Dangon villin oriin.

Mies, synkkääkin synkempi katsoo kuvasta Joe Van Dangoa suoraan silmiin. Dango siirtää sikarinsa kielellään pitkin huulia toiselle puolelle suuta, puree sikarin päätä, ottaa sikarin sormiinsa ja sylkäisee terävästi työntäen kielensä aivan huulille. Kuva kuvalta ratsastaja tutkii kasvoja: ne ovat kylmät ja tunteettomat. Hän tietää, että kun mies istutetaan kameran eteen, hän muuttuu pelokkaaksi ja välinpitämättömäksi, katsojaa halveksivaksi. Hän tietää, että kun kuva katsoo ohikulkijaa, se on armoton, se on kuolemaantuomitun, hirtettävän, vangittavan synkkä katse.

Käsi hamuaa revolverikoteloa ja etusormi laukaisee ohuen nahkahihnan nepparilukostaan. Ase on valmiina vedettäväksi. Joe Van Dango laskeutuu satulasta, taputtaa oriaan ja siirtyy lähemmäs katsomaan kuvariviä. Kuvien kasvot ovat tutut. Yhdelle miehistä on piirretty viikset. Van Dango hymyilee kuivasti ja ajattelee: "Voi niitä poikia."

Ori hirnahtaa, kun se sidotaan puomiin tammojen viereen. Mies vetää sikaristaan viimeiset henkoset, katsoo sen tulista päätä ja heittää sen maahan, polkaisee sen jalkaterää kiertämällä sammuksiin ja astelee kohti talon ovea, koputtaa oveen voimakkaasti rystysillään, työntää oven auki ja astuu rauhallisesti sisään. Huone hiljenee. Kupit laskeutuvat kilahtaen lautasilleen, lasit kolahtavat kumeasti pöytään, kaksi naista liikahtaa levottomasti pöydän ääressä. Toinen heistä nuosee ylös, kävelee pehmeästi ja sulavasti miehen eteen ja ojentaa tälle kätensä: "Päätit sitten tulla." Mies katsoo naista silmiin. Pupillit kiertävät silmästä silmään. "Niin päätin." Mies siirtää katseensa naisen ohi. Seinillä ovat samat kuvat kuin ulkona. Katse kiertää huonetta hitaasti ja etsien, pysähtyy. Kuvien kasvot ovat hänen silmissään nyt elävinä, mutta niissä on kuitenkin enemmän eloa ja kenties hymyäkin.
- Päätit sitten tulla. Otahan kuppi kahvia ja pullaa. Täällä meijän vaalituvassa ei lasketa, montako pullaa syöt.

Suomen luetuin mies ei onneksi osaa kirjoittaa

Kalervo on jääkiekkoilija. Hän ei ole koskaan lukenut ainuttakaan kirjaa eikä kirjoittanut riviäkään, jos peruskoulun ainekirjoituksia ei kirjoitukseksi lasketa. Koulussa hän pakosta kirjoitti "sitten me Ripen kaas mentiin...sitten me Ripen kaas luisteltiin..." -tarinoita. Noista seikoista huolimatta Kalervo on Suomen luetuin mies.

Harrikka pamahtaa tulille. Veekone tärisee ja paplattaa muhevasti ja Kalervo polkaisee vaihteen päälle ja kaartaa kaupungin kaduille. Kohta moottori alkaa nykiä ja muutaman sadan metrin nykivän ajon jälkeen matka katkeaa kadun varteen. Auton ikkuna avautuu ja nuori nainen ottaa kuvan pyöränsä vieressä kyyköttävästä Kalervosta. Seuraavan päivän iltapäivälehdessä on kuva ja vähän tekstiä. Ihmiset lukevat muutaman rivin ja kohta sanovat, että semmoisia ovat harrikat. Ne paskat eivät kestä mitään. Kalervo oli unohtanut avata bensahanan.

Housut ovat puhki. Kalervo päättää mennä kauppaan vieraassa kaupungissa. Hän pysähtyy kadun varrella seisovan naisen viereen ja tarttuu tätä kevyesti olkapäästä. Kysyy, missähän mahtaa olla lähin housukauppa. Nainen kertoo. Kalervo huomaa, että nainen on raskaana ja taputtaa hellästi naisen vatsaa ja toivottaa onnea odotukselle. Joku näkee ja ottaa kamerakännykällään kuvan. Seuraavan päivän iltapäivälehdessä on kuva jääkiekkoilijasta ja hänen raskaana olevasta salarakkaastaan.

Kalervo ei ole koskaan kirjoittanut riviäkään. Silti häntä luetaan enemmän kuin yhtäkään suomalaista kirjailijaa. Rivien välien tarinat ovat best sellereitä, ja niistä riittää puhumista kuin radiossa katsomista. Joku kysyi pieneltä pojalta, kumpi on parempi, radio vai televisio. "Radio" , vastasi poika. "Siitä näkee paremmin."

Onneksi Kalervo ei osaa kirjoittaa. Eikä paljon lukeakaan. Jääkiekko on miesten peli, jota katsotaan numeroidulta penkkiriviltä.

Takaisin keskiajalle - ja nopea paluu

Natisee ja ryskää. Sade hakkaa ikkunaa ja puiden oksat saavat tuulen suhisemaan, tuhisemaan, kohisemaan, ulvomaan. Nurkissa mylvii ja paukkuu. Sähkömittari naksahtaa pari kertaa ja valot välkähtävät ja sammuvat kokonaan. On säkkipimeää ja hiljaista. Tietokone ei hurise, jääkaappi heilahtaa kolossaan pari kertaa moottorin sammuttua ja sitten sekin on mykkä.

Pimeä keskiaika tulee kylään.

- Naks, naks, naks, naks, naks...

Muovinen harrikkakello nakuttaa pimeässä. Nykyisin liikutaan tosi nopeasti.

Naisen tiellä

Vanha nainen juttelee robottikuutille niitä näitä ja kuutti vastailee kuuttimaisella äänellä ja aukoo silmiään ja heiluttaa pyrstöään. Nainen on silmin nähden ja korvin kuullen onnellinen. Hänellä on seuralainen ja ystävä ja lemmikki ja juttukaveri ja silitettävä ja kosketeltava kohde. Kaikkea ne japanilaiset keksivät.

Hyvinvointirobotin takapuolessa on nappula, jolla sen saa hiljaiseksi. Se on siis kaikinpuolin varsin mukava koti- ja seuraeläin: ei syö mitään, seurustelee silloin, kun seuraa kaivataan, tuntuu mukavalta, tuoksuu hyvältä ja vaikuttaa elävältä. Helistin... pehmonalle... barbie... poikaystävä... aviomies... hyvinvointirobotti. Siinä on siis naisen tie.

Mutta minä olen mies. Ja minullakin on pehmonalle tai barbie tai hyvinvointirobotti. Kampasin sitä viimeksi hetki sitten. Silittelin sitä, ja aamulla ajattelin, että puen sen ylle jotakin hauskaa tai laitan ainakin hiukset poninhännälle, mutta enpäs sitten pukenutkaan enkä laittanut hiuksia poninhännälle, vaan annan niiden heilua valtoimenaan. Minunkin barbieni tai nalleni tai hyvinvointirobottini on naisen tiellä - tavallaan.

Viime keväänä päätin antaa parran kasvaa. Parta minulla on ollut aina, mutta nyt se on lähes miehen mitoissa. Sen kanssa on mukava värkätä, sitä on hauska hiplata, pyörittää sormen ympärille kiehkuraksi, kammata, letittää, laittaa poninhännälle, mutkistaa, suoristaa, koristella. Olen partani kanssa onnellinen ja voin hyvin.

Vanhalle naiselle naurettiin, kun hän jutteli robottikuutilleen, silitti sitä, paranteli sen asentoa rollaattorin tavarakorissa. Nainen sanoi vähät välittävänsä muitten naurusta ja pilkasta. Hän oli kuuttinsa kanssa onnellinen ja hänellä oli juttuseuraa. Minä tosin en puhu parralleni (ja mitäs se oikeastaan kenellekään kuuluu, vaikka puhuisinkin), mutta muuten siitä on minulle paljon hupia ja seuraa ja askaretta. Jos jotain muutakin naurattaa, nauru pidentää ikää. Tässä me kuljemme, vanha nainen, hyvinvointirobotti, minä ja partani. Neljästään. Kaksi onnellista naisen tiellä. Mukana kaikenymmärtävät ystävät.

Lihan viettelys

Paikkakunnalla vaikutti pappi, joka oli kuuluisa jääräpäisyydestään ja pinttyneistä tavoistaan. Eli ei kai kovinkaan erikoinen pappi. Häntä kiinnosti eritoten raamatun taistelut ja niistä hän puhui mielellään. Ehkä ura oli kiihkeinä nuoruuden vuosina jostakin syystä vahingossa tai painostuksesta lipsahtanut maallisten sotajoukkojen käskemisestä taivaallisten sotajoukkojen ylistämiseen ja maallisen seurakunnan paimentamiseen, mene ja tiedä. Lukemattomat olivat ne koulujen päättäjäiskirkonmenot ja kevätjuhlat, jossa filistealaiset taistelivat Israelin kansaa vastaan tai jossa israelilaiset kokoontuivat Saulin johdolla Elanlaaksoon ja järjestäytyivät puolestaan lyömään filistealaiset. Lapset katsoivat tuolistaan saarnaavaa pappia silmät suurina ja ymmyrkäisinä. Suvivirttähän sinne tultiin laulamaan ja nyt oltiin taistelun melskeessä vierailla mailla.

Toinen häntä kovasti kiinnostava ja virikkeitä antava teema oli lihanhimo. Usein kuultiin hänen varoittelevan ihmisiä liiallisesta halusta olipa kuulijakunta millainen tahansa. Seurakunnassa järjestettiin pakanalähetysseurat ja myös noissa seuroissa pappi oli puhumassa - seurakuntansa paimen kun oli. Tunnin verran hän puhui lihanhimosta ja irstaudesta ja masturbaation ihmistä turmelevasta vaikutuksesta. Lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus saivat säkenöivän tuomion.

Puheen loputtua huoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Paikalla oli kymmenkunta naisihmistä. Nuorin heistä lähenteli kahdeksaakymmentä ja vanhin oli täyttänyt jo 95 vuotta. Keppiinsä tukeutuen vanhin seurakuntalainen pyrki vapisevin käsin ylös penkistä ja tuumasi leppoisasti värisevällä äänellä: "Tuo tuli tarpeeseen."

...ja talo pitäis laittaa

Talo pitäisi laittaa. Vuokranantaja ilmoitti, että asunnon alla oleva tontti oli myyty rakennusfirmalle ja muuttaa täytyisi aivan lähiaikoina. Tuli suunnitella tarkasti elämää eteenpäin hätiköimättä ja hötkyilemättä. Piti tehdä arvioita ja laskelmia. Piti siis tietää oma elämänsä kymmenen vuotta eteenpäin, ehkä kauemmaksikin.

Olin nuori yrittäjä, käytännössä rahaton, mutta en tulevaisuudenuskoton. Käveleskelin pitkin kiinteistöliikkeiden näyteikkunoita katselemassa sopivaa asuntoa, joka sopisi omalle budjetille. Budjetille? Eihän minulla sellaista edes ollut. Minulla oli vain tulevaisuus ja usko siihen. Budjetit olivat niitä varten, joilla ei ollut todellista uskoa ja todellisia suunnitelmia (lue: unelmia). Siihen aikaan pankit edellyttivät, että piti olla omarahoitusosuus. Piti siis säästää sievoinen summa ennenkuin voi kuvitellakaan omaa taloa.

Talo löytyi. Ja sitten pankkiin. En kävellyt suoraan pankinjohtajan huoneeseen, vaan istuin odottamaan liikennevaloihin. Mietiskelin ostopuhetta. Lainaa piti saada aika paljon. Kohtuullisesti. Talon verran siis.

Nivalan Osuuspankin johtajana oli silloin Herrasen Teuvo, urheilumies, tupakkimies, joviaali mies. Valo vaihtui vihreäksi ja ujona, mutta reippaana istuin pankinjohtajaa vastapäätä ja esitin asiaani. Teuvo kuunteli (puhun tuttavallisesti vain Teuvosta, vaikka itse asiassa emme koskaan tehneet sinunkauppoja sanan varsinaisessa merkityksessä) ja järjesteli samalla tavaroita pöydällä parempaan järjestykseen, kyseli talosta ja sen tavaroista, kyseli töistä ja tulevaisuudesta ja aikansa niitä näitä tärkeitä lainanhoitoon kuuluvia juttusia selviteltyään poistui hakemaan jotakin, tuli kohta takaisin, istui tuoliinsa, katseli papereita. Oli käynyt hakemassa tilini tapahtumatietoja.

Seurasin tarkasti ilmeitä sitä mukaa kuin Teuvon silmät liikkuivat paperilla. Hän taivutti itsensä korkean johtajantuolin selkänojaa vasten, työnsi nimettömän sormensa korvaansa ja kaiveli sitä hetken, väänsi suutaan toiselta puolelta vähän alaspäin ja laski paperin pöydälle.

- Markka viiskymmentäseitsemän penniä tilillä ja talo pitäs laittaa.

Teuvo aukaisi verkkaisesti työpöytänsä laatikon ja otti sieltä savukeaskin ja tarjosi minullekin. Tupakoimme kaikessa rauhassa kuin kaksi aikuista, raavasta miestä. Ei juuri mitään puhuttu. Sinisenharmaa savu leijaili tyynessä huoneessa.

- Pitänee se talo sitten laittaa.

Niin sanoi Teuvo. Yskähdimme tupakin päälle ja löimme kättä. Joviaalia.

Miksi juutalaiset kuolivat

Olen mainosmies ja tunnen kutakuinkin mainostamisen periaatteet: puhumalla asiat selviävät - tai kirjoittamalla ja uskomattoman monesti myös vain tarkasti katsomalla. Maailma on täynnä totuuksia ja kun yksi keksii yhden totuuden, tuhat keksii sen melkein heti ensimmäisen jälkeen ja vyöry on valmis. Usein ei käy kuitenkaan niin kuin pyramidipelissä, että kaikki rikastuvat ja saavat miljoona kirjettä, joissa kaikissa on tuhatlappunen. Tai kravatti. Monet saavat kuolemantuomion.

Pasuuna on soinut. Rahat ovat maailmalta kadonneet. Joku kysyi, minne. Tuohon on melko helppo vastata: en minä tiedä. Mutta jos minulla ei ole rahaa ja haluan ostaa talon, lainaan sitä. Siis siirrän olemattoman rahan jonkun toisen tilille, joka sitten saattaa siirtää sen olemattoman rahan taas jonkun toisen tilille. Kukaan ei ole sitä rahaa nähnyt koko aikana. Siitä on vain puhuttu. Onko sitä siis ollut alunpitäenkään edes olemassa. On se ollut olemassa. Niin meille on sanottu. Mutta nyt se olematon raha on maailmasta taas hävinnyt ja sitä pitää miljardikaupalla alkaa kerätä ainakin amerikkalaisilta, ehkä jokunen lantti suomalaisiltakin. Joku viisas kertoi ensimmäisenä, että raha on taas kadonnut ja tuhat muuta viisasta melkein yhtä aikaa alkoi hokea samaa. Laviini vyöryy ja ihmiset hukkuvat. Olemattoman rahan tilalle haetaan taas oikeaa rahaa.

Miksi juutalaiset kuolivat? Joku sanoi, että juutalainen on paha, huono, ilkeä, ahne, riidanhaluinen. Olen lukenut monta hienoa teoriaa ja jokusen viisaan tutkimuksen, miksi juutalaiset kuolivat. He kuolivat, kun tuhat viisasta miestä keksi yhtä aikaa, että juutalainen on paha, huono, ilkeä, ahne, riidanhaluinen. Keksi sen ihan vaan omaksi edukseen.