Hyvää Uutta Vuotta

Mennään jo kovaa kyytiä kohti kevättä. Kun oikein tarkasti asiaa ajattelee, me suomalaiset asumme maailman parhaalla paikalla - ehdottomasti.

1. Täällä ei maa juurikaan järise.
2. Täällä eivät viihdy myrkky- tai kuristajakäärmeet.
3. Suuret lihansyöjät eivät mielellään temmellä lumessa.
4. Rajuilmat kiertävät Suomen melko kaukaa.
5. Talvi on itse asiassa melko lyhyt.
6. Kesä on itse asiassa melko pitkä.
7. Kevät tulee aina talven jälkeen. Tuskin mikään nostaa mieltä enemmän kuin pitenevä päivä. Tuskin missään + 5 astetta tuntuu lämpimältä.
8. Tuskin mistään on talvella niin mukava lähteä pois.
9. Tuskin mihinkään on niin mukava kesällä palata.
ja kymmenes kohta:
vuorokauden mittainen kesäpäivä odottaa meitä joka vuosi. Sitä kohti siis!

Kristus syntyy, kiittäkää!

Pian päästään taas synttäreille. Ne ovatkin aika massiiviset juhlat, kun koko kristillinen maailma valaistaan ja koristellaan ja kuuset pystytellään toreille ja pihoille ja huoneisiin ja kynttilät sytytellään, ruuat valmistellaan ja lahjat jaellaan. Ollaan yhtenä päivänä antamisesta ja saamisesta iloisia. Maailma itkee ja iloitsee yhtä aikaa.

UUTINEN NRO 1: maailma vajoaa taantumaan ja lamaan.
UUTINEN NRO 2: ihmiset rientävät joulukauppaan
UUTINEN NRO 3: talousennusteet povaavat kolmen prosentin taantumaa
UUTINEN NRO 4: joulukaupan kasvuksi ennustetaan noin kaksi prosenttia

KAUPPALEHTI KIRJOITTAA: lamasta tulee pahempi kuin 90-luvulla
TALOUSSANOMAT KIRJOITTAA: pörssikurssien kehitys ennustaa jo uutta nousukautta

Minä haluan tarttua tuohon viimeisimpään kirjoitukseen, koska siinä on toivoa. Haluan kertoa kaikille tuon viimeisimmän uutisen, koska se sisältää elämän kipinän. Ihmiskunta on aina elänyt uskosta ja toivosta. Juuri siksi joulu on kristikunnan suurimpia juhlia pääsiäisen ohella: Kristus syntyy jouluna ja tuo toivon mukanaan. Pääsiäisenä Kristus kuolee, mutta herää eloon ja antaa taas toivoa.

Juhlitaan synttäreitä ja annetaan toivon tulla. Haluan toivottaa aivan kaikille hyvää joulua ja uskoa uuteen vuoteen.

Kristus syntyy, kiittäkää!

Jouluruokaa tarjoo kunnon väki

Oli jouluaatto. Maa lepäili lumivaipassaan (sanopas noin vaippaikäiselle, jo puhumaan oppineelle lapselle: näet hämmästyneen ja ajattelevaisen ilmeen - lupaan). Kuusi seisoi uljaana joulu-uniformussaan ja kynttilät valaisivat huonetta. Televisiossa lumiukko lensi halki talvisen taivaan ja lasten mieli oli odottavainen ja iloinen. Uusi ohjelma alkoi. "Kinkun tie joulupöytään."
Sika seisoi keskellä lattiaa. Mies kohotti pistoolin ja tähtäsi sikaa otsaan. Pam! Vähän aikaa sika keinuskeli sorkillaan ja heilutti kärsäistä päätään kunnes kaatui kuolleena lattialle. Lapset ruutujen ääressä mykistyivät täysin, katsoivat toisiaan ja pillahtivat suuriääniseen itkuun. Joulupossu tapettiin kesken jouluaaton odotuksen meidän olohuoneen nurkkaan. Tuo oli muistini mukaan ensimmäinen tositeeveeohjelma, mutta vaikka olenkin sitä mieltä, ettei ihmistä saa vierottaa tosielämästä, joulupossun teurastus jouluaattona lastenohjelmien välissä oli vähän epäonnistunut idea. Se oli shokkihoitoa vaippaikäisille.
Tänä aamuna minulle sitten kerrottiin tarina, miten joku oli heittänyt kuolleen porsaan emakon karsinaan ja emakko oli sen possun pistellyt suihinsa kuin minkä tahansa muun ruuan. Ja heti perään joku toinen kertoi tarinan villisikafarmarista, joka syötti kuolleen lehmän omille sioilleen. Mikäs siinä. Tosielämää tuo on ja arkea monellekin. Mutta siinä aamupalavoileipää syödessäni tarkistin vielä, ettei leivällä ollut sikaa eikä muutakaan lihaa.
Näin joulun alla on tietysti hyvä puhua jouluruuasta. Mutta jos joulupöydässä on sikaa, nahkiaista ja vaikkapa rapua (sitä ei monesti joulupöydässä näe), vaihdan pöytää. Ihminen on sitä, mitä se syö. Jos Juice vielä eläisi, hän varmaan kirjoittaisi Raadonsyöjän joululaulun:

Joulupöytään possun kinkkua paista,
rapua ja rapeaa nahkiaista.
Ja äärellä seimen me veisataan:
kyllä raato saa miehen jaksamaan...

Suhteellisesti meitä ei ole ehkä edes olemassa

Eilen kerroin olevani kahdeksan miljardin valovuoden päässä jostakin. Ei se minusta pientä tee, että minä ajattelen niin. Mutta se tekee minusta todella pienen, että joku siellä kahdeksan miljardin valovuoden päässä ajattelee niin. Tai vaikka ei ajattelisikaan. Aivan sama, mitä siellä todella kaukana on - pölyä, kiveä, soluja, ihmisen kaltaisia olentoja, ajatusta, haaveita, värejä, tuulta, sadetta, jäävuoria, jumalia, Jumala - sieltä katsoen minua ei käytännössä ole edes olemassa. Siitä huolimatta olen kuitenkin hyvin monimutkainen olento. Tässä kyllä piisaa päiväksi pohtimista.

Kahdeksan miljardin valovuoden päässä

Tuskin koskaan olen ollut kauempana autoajelulla kuin tänä aamuna. Kävin Lestijärvellä. Nivalasta sinne on Tiehallinnon välimatkataulukon mukaan 76 kilometriä ja ajoaika 80 kilometrin keskituntinopeudella 57 minuuttia. Tuona aikana ehti maahan tulla upouutta auringonvaloa seitsemän kertaa. Mutta ei tuo vielä mitään. Minä olinkin kahdeksan miljardin valovuoden päässä. Jos siellä asti joku jäisi odottamaan auringon nousua, voisi käydä aika pitkäksi.
Tiellä ei ollut ketään muita kuin minä. Ajattelin kaikenlaisia konnia, jotka nyrkittävät ja kiusaavat toisia konnia ja jotkut jopa aivan viattomia ihmisiä niinkin kaukana jostain kuin kahdeksan miljardin valovuoden päässä. Eikö tällainen pieni ja suhteellisen monimutkainen rakennelma kuin ihminen ole liian hieno koneisto väärin kohdeltavaksi ja kiusattavaksi.
Mietin muutama ilta sitten näkemääni elokuvaa, jossa vanha nainen opetti lapsenlapselleen syntymän ihmettä. Hän antoi lapsen käteen parsinneulan ja toiseen käteen riisikupin ja pyysi lasta kaatamaan riisin niin, että riisinjyvä tarttuisi neulankärkeen. Aikansa riisiä neulankärkeen kaadeltuaan tyttönen totesi, ettei se siihen koskaan tarttuisi. Neula oli liian tylsä ja riisinjyvä liian kova. Yhtä harvinaista ja vaikeaa on syntyä uuteen elämään kuin saada riisinjyvä tarttumaan neulankärkeen.
Ajelin hyvin kaukana ja olin hyvin harvinainen ilmestys. Ypöyksin kahdeksan miljardin valovuoden päässä jostakin. Olin siis hetkisen aikaa tosi pieni enkä taida tuosta koskaan suuremmaksi kasvaakaan. En halua.

Taivaankaaren kautta kotiin

Istuin kotini portailla kädet poskilla kyynärpäät polviin nojaillen ja suunnittelin. Katsoin vuoroin itään ja vuoroin länteen, sitten katsoin taas itään ja taivaankaaren kautta länteen ja kuvittelin tuon matkan mielessäni moneen kertaan. Kuvittelin käveleväni taivaankantta pitkin. Ensin kävelisin vähän matkaa itään tietä myöten, nousisin taivaankannelle ja laskeutuisin lännessä alas samalle tielle ja kävelisin rallatellen suunnatonta kokemusta rikkaampana taas kotiin. En minä silloin noita ilmansuuntien nimiä osannut, mutta suunnat ymmärsin. Olin neljän tai viiden ikäinen. Ehkä nuorempikin. En muista, mutta ei sillä olekaan mitään väliä. Tieto ei ollut vielä pilannut minun unelmaani.
Taivaankansi oli lasia, läpinäkyvää. Sitä pitkin saattoi kävellä, mutta siitä huolimatta en ihmetellyt, miksei siellä koskaan ketään näkynyt kävelemässä. Minulle kai riittivät linnut ja tieto siitä, että myös ilmassa voi liikkua. Muistan vielä sen ihanaisen tunteen, kun suunnittelin tuota matkaa, mutta aivan yhtä hyvin muistan myös sen, kun ymmärsin matkani mahdottomuuden. Vaikka kuinka yritän muistella, en saa mieleeni, syntyikö unelma ja tuhosiko ymmärrys sen saman istumatuokion aikana. Mutta muistan tuhon tunteen ja kysymyksen mielessäni: "Miksi ei, vaikka se näyttää niin käveltävältä?"
Paljon myöhemmin saatoin kuitenkin tuon unelmieni retken toteuttaa. Hyppäsin laskuvarjolla lapsuudenkotini pellolle. Alas liidellessäni katselin kaikessa rauhassa maisemaa, jokea, peltoja, taloja, tietä idästä länteen ja ajattelin, ettei käveleminen taivaankannella näyttänyt vieläkään mahdottomalta: kansi näytti entistäkin kaarevammalta. Kun joku katsoi minua alhaalta, näytti varmaan siltä kuin olisin taivaankaarella matkalla kotiin.

Musta tuntuu

Tiede ja Tunne tappeli ja Tunne voitti. Istutpa missä tahansa pöydässä vartin tai vähän kauemmin, kuulet jonkun väittävän jotakin ja toisen väittävän vastaan. Nämä kaksi ihmistä ovat Tiede ja Tunne. Joskus väittelyn voittaa Tiede, koska kaksi plus kaksi on aivan varmasti neljä, mutta usein pääsee korkeimmalle bodiumille Tunne, sillä kaksi plus kaksi on neljä vain, jos se siltä tuntuu. Monesti ei tunnu.
Kirkasvalo helpottaa ihmisen elämää. Onhan toki paljon mukavampi päiväsaikaan elellä ja askarrella, kun näkee jotakin. Se rauhoittaa. Tiede sanoo sen olevan kenties humpuukia, mutta Tunne on toista mieltä.
Afrikassa ihmiset ovat letkeitä ja virkeitä ja kovia juoksemaan, kun siellä kirkasvaloa riittää. Suomesta taas pitää talvella lähteä etelän aurinkoon leirille, jos aikoo pärjätä kilpailussa saatikka pysyä hengissä. Afrikkalaiset hiihtävät melko vähän ja pärjäilevät suksikamppailulajeissa hyvin paljon suomalaisia huonommin, mutta silti täältä hiihtäjät lähtevät etelään leirille. Luntahan siellä ei ole, mutta valoa ja auringon lämpöä kyllä. Eskimot ja muut Pohjoisen napaseudun asukkaat eivät pärjää hiihtokilpailuissa ollenkaan pelkästään siksi, ettei heillä juurikaan ole varoja lähteä etelän aurinkoon valohoitoon. Siellä he säkkipimeässä menettävät kaiken kesäyön valosta hankkimansa kilpailukunnon talven aikana. Turha on lähteä sitten joulu-maaliskuussa hangille kuntoa mittelemään. Eli valoa tarvitsee kestävyysurheilija pärjätäkseen.
Meidän urheiluhullujen suomalaisten onneksi Afrikassa ei ole paljon lunta. Me emme varmasti kestäisi, että Kipsoke Keino ja Atopepe Mutula ottaisivat kaksoisvoiton Rukan kisoissa, vaikka omat kilpailijamme olisivat olleet valohoidossa Kanarialla koko hiihtokelvottoman kesän ja alkusyksyn.
Tiede väittää vielä kahvikupillisen ajan, ettei kirkasvalohoito mitään auta. Mutta Tunne sanoo, että tuosta asiasta voi jokainen lukea urheilupalstoilta selvää faktaa. Tai katsoa urheiluruudusta: kirkasvalo ja Afrikka = juoksu kulkee, kirkasvalo ja lumi = hiihto kulkee. Minulla on sellainen tunne, että valo auttaa.

Kun suomalaiset oppivat sivistyneesti jakamaan kahdella

Elettiinpä joskus Suomessa aikaa, jolloin olut maksoi joka kuppilassa saman verran. Keskiolutpullollisen voi kuitata markan kolikolla ja sai kaksi penniä takaisin. Ei ollut baarien ikkunoissa tekstejä: Nyt kaksi keskiolutta markalla! Tai: Tänään Happy Hour! Tai: Meillä olut tänään vain 70 penniä. Höpsistä sentään. Kun valtiovalta päätti pullosen hinnan 98:ään penniin, se oli ja piti. Silloin ei sentään eduskunnassa pidetty hattua päässä eikä kauluspaitaa ilman kravattia. Silloin oli järki päässä ja yksimielisyys kautta valtakunnan. Oli nimittäin tosi helppo aamulla laskea, montako olutta illan aikana oli tullut kurkkuun kaadetuksi. Laskettiin vain pennit kahteen läjään. Samalla, kun suomalaiset oppivat juopottelemaan ja tulemaan sivistyneesti hissun kissun humalaan, he oppivat myös laskemaan ja jakamaan kahdella. Ja pesemään kädet parikymmentä kertaa illassa. Tai siis...

Ostetaan ohimennen traktori

Joskus pienestä vastoinkäymisestä on paljon iloa. Pesuhuoneen lattialämmityksen termostaatti oli mennyt rikki ja korjausmies tuli aamulla vaihtamaan sen sovittuun aikaan tasan kello seitsemän. Ruuveja ruuvaillessaan ja johtoja liittäissään tämä mukava mies kertoi hauskan tarinan.
Osuuskaupalla oli ollut traktoriesittely. Zetorit olivat vaihtaneet päivän aikana monta kertaa kuljettajaa ja jotkut varmasti myös omistajaa jo ennen tämän kaupan syntyä. Muuan pitäjällä hyvin tunnettu mies oli noussut traktorin penkille ja riittävät ohjeet saatuaa lähtenyt omille teilleen osuuskauppaa kiertämään. Muutaman kierroksen jälkeen oli kuljettajalle tullut selväksi, että pysäyttämiseen tarvittavat manooverit olivat jääneet kauppiaalta kysymättä, mutta mies ei tuosta juuri hermostunut. Ajeli jokusen kierroksen osuuskaupan ympäri ja kun tuli kauppiaan kohdalle, huikkasi tälle kuin ohimennen:
"Pistä, Piippo ylös. Minä otan tämän." Ja ajeli niiltä istuimilta kauas kotitilalleen. Miten kone sitten oli pysähtynyt, tarina ei valitettavasti kerro.

Alle kympillä reilu viikko töitä

Tuskin koskaan minussa on ollut näin paljon elämää ja vilskettä. Aamusella otin vatsalääkkeen, jossa kerrotaan olevan viisi miljardia vatsalle ystävällistä bakteeria, ja äsken minuun pistettiin terveyskeskuksessa influenssarokote, joka alkoi heti muodostaa elimistööni vasta-aineita.
Viime talvena sairastin elämäni ensimmmäisen influenssan. Tiedän sen olleen aivan varmasti ensimmäisen, koska en koskaan aikaisemmin ole ollut niin sairas ja poissa pelistä. Kuume nousi hetkessä lähelle 40:ää ja elämä sammuskeli monta kertaa viikon aikana. Seurustelin parikymmensenttisten jääkarhujen kanssa, jotka suostuivat juoksemaan takaisin omille mailleen vasta muutaman päivän tiputuksen jälkeen. Lääkäri kirjoitti minulle oikein sairauslomaa (ennen puhuttiin sairaslomasta): kahdeksan päivää. Olin todellakin sairas paljon kauemmin kuin nuo kahdeksan päivää, mutta tyytyväinen olin noihinkin, kunnes sitten menin myöhemmin Kelalta korvausta hakemaan.
Minulle sanottiin, että omavastuuaika on seitsemän päivää ja ensimmäinen omavastuun yli menevä päivä on niin sanottu korvaukseton päivä. Yksityisyrittäjälle varsin lohdullista oli tuo selvitys vastuista.
Hain siis viime talvesta viisastuneena apteekista influenssarokotteen, joka maksoi alle kympin, noin kahdeksan euroa. Sen luvataan antavan täydellisen vastustuskyvyn tulevan talven influenssaa vastaan. On se vaan aika pieni hinta kahdeksasta sairauslomapäivästä, joista seitsemää ei korvata ja kahdeksas on ensimmäinen korvaukseton varsinainen korvattava päivä.

Monenlaisia lahjakkaita

Sinäkin varmaan tunnet jonkun, joka osaa jotakin aivan erikoista ja ihmeellistä, talenttia, niinkuin nykyisin sanotaan. Minä tunnen muutaman uskomattoman taitavan ja erikoisen henkilön, joista kerron nyt.
Tunnen naisen, joka ei ole pieraissut kertaakaan elämässään. Hän on jo yli kahdeksankymmentä vuotias, ja tuon pierusalaisuuden hän kertoi minulle kauan sitten. Jo tuolloin kertoessaan nainen oli sen ikäinen, että tiesi tarinansa arvon enkä usko hänen vieläkään kertaakaan pieraisseen, mikäli ikä ei sitten ole tehnyt hänelle tepposia. Tuskinpa vain. Hän on yksi sitkeimpiä ja periksiantamattomimpia tuntemistani ihmisistä. Jos televisiossa järjestettäisiin vaikkapa PIERU PYLLYYN -kilpailu, veikkaisin kaikilla käteisvaroillani hänet voittajaksi.
Toinen tuntemani nainen osaa kerjätä tai muuten vaan ottaa kolikoita vastaan väärällä puolella kättä. Uskomatonta se on, mutta totta. Talenttia. Hänen kätensä selkäpuoli näyttää kämmeneltä, ja joskus kaupassa käydessään tuo nainen on tahallaan järkyttänyt kassaneidin tai -pojan koukistamalla sormensa "väärään suuntaan". Kassojen ilmeitä ei ole dokumentoitu, mutta voihan ne jokainen itse kuvitella.
Kolmas tuntemani lahjakkuus on mies, jonka pääkallo soi kuin afrikkalainen puusoitin. Kouluaikoina hän mielellään soitteli helpohkoja melodioita koputtelemalla päälakeensa joko rystysillä tai pienellä puuvasaralla ja ääni kuulosti kuin kookospähkinäksylofoni sademetsän reunalla. Sävelkorkeutta hän sääteli huulillaan ja kielellään kuin viheltäjä ikään.
He kaikki ovat arjen sankareita ja takapihan talentteja. Kenet sinä tunnet?

Saldoraja pudotti suosikin

Pudotuspeli kävi kiivaimmillaan. Kolme laulavaista nuorta kamppaili taas joulukuisena sunnuntai-iltana kansan häilyväisestä suosiosta, ja ohjelman juontajat ja tuomarit veikkailivat viekkaasti putoajaa ja myös tällä tavalla manipuloivat tulosta. Markkinointi on ovelien miesten ja naisten taitolaji. Jokainen tietää, että suomalainen on aina heikomman puolesta itsevarmuutta ja voitontahtoa vastaan.
Idols-kisan voittajasuosikki putosi äänestyksen jälkeen finaalista. Minäpäs teen tässä vähän johtopäätöksiä ihan vain huvin vuoksi ja ajatuksen virkistämiseksi.
1. Pete oli nostettu suosikiksi. Tuossa oli pahinta se, että myös itse tähti oli nostanut itsensä suosikiksi ja nuorena ja kokemattomana meni tuohon ansaan. Suomalaiset eivät aivan tuntemattomuudesta noussutta itsevarmaa nuorta miestä kovin helposti kannusta eteenpäin.
2. Koop osasi eilen pelata toiseksi parhaiten. Hän lauloi hyvin, mutta ei erehtynyt Elviksen kappaleesta huolimatta "elvistelemään", vaan jatkoi ujoa voittolinjaa. Suomalaiset pitävät hämillisistä ja ujoista voittajista. Tuomarit yksi toisensa jälkeen povasivat putoajaksi Koopia ja sitä ei kansa hyväksy. Ja tuomarit tiesivät tämän. Siksi he kaikki nostivat Peten finalistiksi, koska halusivat hänen putoavan. Ja tämä on pelkkää bisnestä. Peten kanssa he voivat tehdä rahaa ilman voittoakin, koska pikkutyttöjen suosio on jo ostettu ja voitettu.
3. Annan piti galluptulosten (Iltalehti-kyselyä kai voi pitää jonakin gallupina) mukaan pudota. Anna on markkinoinnin maisteri, joten hänellä on koulutuksen tuomaa etua ja tietoa ostajakunnan käyttäytymisestä. Pieni ja hento ote oli hyvin laskelmoitu ja hienosti esitetty kappale. Kosteat silmät, kaunis ja hapuileva katse eturivissä istuvaan aviomieheen sulatti suomalaiset, minutkin jopa kahteen ääneen. Joku tuomareista pudotti Annaa finaalista. Tuollainen ärsyke herkästi laulavasta tähtösestä suututtaa suomalaiset ja ääniä ropisi.
4. Tuomarien ärsykkeet nostivat Annan ja Koopin finaaliin (käytän niitä nimiä, jotka minulle ovat jääneet mieleen). "Oikeudentajuinen" aikuinen äänestäjäkunta pelasti kaltoin kohdellut kilpailijat tappion suosta. Peten tie päättyi saldorajaan. Pikkutytöt olivat äänestäneet saldonsa täyteen jo semifinaaleissa.

Päättäjiä pierettää

Viisisataa sotaveteraania kokoontuu keskustelemaan ja viettämään pari päivää yhdessä muistelujen ja lyhyiden tulevaisuudensuunnitelmien pariin Nivalaan Kyösti Kallion koululle. Suurin osa heistä tulee bussilla. Pihalla on siistissä rivissä yhdeksän bussia ja parikymmentä pikkuautoa. Joku uskaltaa vielä itse ajaa, jollakin on mukana kuljettaja ja veteraanitovereita. Koulun keittiöllä on tehty herkkuruokaa muutamalla sähkölevyllä ja isolla kattilalla ja tunnelma on lupsakka. Kyläläiset näkevät Suomenlipun liehuvan salossa: juhlaahan siellä taitaa joku porukka viettää. Rahaa ei juuri kulu, kun ei sitä ole kuluttaa. Pari kymppiä veteraania kohti on laskettu. Hirvivelli on hyvää ruokaa.
Sata ministeriä kokoontuu keskustelemaan ja viettämään pari päivää yhdessä muistelujen ja tulevaisuudensuunnitelmien sekä luonnollisesti nykyisin aina myös ilmastokysymysten äärelle Helsinkiin. Kaupunki on täynnä mustia autoja ja liikenne sekaisin. Jokaisella ministerillä on kuusi metriä autoa ja viisikymmentä metriä saattoautoja. Kaupungin yllä leijuu musta pakokaasupilvi, ja luksuskeittiöiden tuhannet liedet hehkuvat punaisina, kun kurmeeta keitellään ja paistellaan jokaiselle erikseen monella pannulla ja kiiltävillä kattiloilla. Bensaa palaa, sähköä kuluu. Jokaiselle ministerille on valmistettu yhtä ja toista ja lahjoitettu sitä ja tätä. Tavaraa on läjäpäin kuin Korvatunturin pukin pajalla päivää ennen jouluaattoa. Toimittajat ympäri maailmaa ovat lennelleet kuka milläkin ja ajelleet maajalassa kuka milläkin. Ministerit puhuvat maasta ja ilmasta, järkiperäistämisestä ja taloudellisuudesta, ovat huolissaan tulevaisuudesta ja maapallon ilmasta ja vedestä. Syövät sitten kolmen tunnin lounaan ja jatkavat keskustelua. Parin päivän kustannukset ovat muutamia kymmeniä miljoonia euroja.
Kähtävän alakoulun oppilaat avaavat digitelkkarin ja istuvat kameran eteen. Heillä on asiaa Palermon Corleonen kylän alakoulun kummiluokalle. Kaikki vilkuttavat kameraan päin ja huutavat: "Bon giorno, Palermo!" Vastaukseksi he saavat iloisen naurun ja riehakkaat terveiset: "Hyvaa huomenta, Kahtava. Mita kuuluu?" Puolen tunnin kuluttua lähdetään nätissä rivissä syömään hernekeittoa ja näkkileipää. Tulevaisuuden päättäjiä pierettää ihan kohta.

Brändiä ja propagandaa

Aamu-uutisissa tuli kuvaa kaukaa Amerikan maalta, missä presidentin joulukodin kuusenkoristeet esiteltiin näyttävästi. Valkoiseen taloon oli rakennettu myös Valkoinen talo piparkakkutaikinasta. Kuusessa kerrottiin olevan yli neljäsataa koristetta ja piparkakkutalon hinta huikea. Sitä ei tosin kerrottu, mutta tavallinen tähtipiparipussi maksaa Halppiksessa pari euroa, joten voi hyvin kuvitella tuollaisen käsin tehdyn pienoismallin melkoisen kalliiksi. Tai sitten sen teki kummisetä-Bushille joku Enzo. Silloinhan se on huomattavan edullista tilaajalle.
Iltauutisissa tulee kenties kuvaa Pohjois-Koreasta. Siellä on myös rakennettu suuri ja komea joulukuusi sikäli kuin Kim Jong Il joulua juhlii. Luultavasti hänen joulukotiaan koristaa vähintään yhtä kaunis pienoismalli, joka on rakennettu suuren johtajan omalla kynällä piirtämän rakennuksen esikuvan mukaan.
Noita kahta joulutarinaa minä sitten ihastelen ja ihmettelen. Keitän teetä ja nautin sen mukavasta mausta. Tunnelmoin. Mietiskelen kahta joulutarinaa. Yhteistä niille molemmille on, että ne ovat totta. Suurille johtajille kansa on tehnyt joulua. Suuresti kunnioitetuille Kim Jong Bushille ja George W. Illille kansa on halunnut osoittaa kunnioitustaan ja omaa vyötään kiristäen pannut niin sanotusti paikat koreiksi. Toisessa maassa tarinaa kutsutaan brändiksi (brand), toisessa maassa propagandaksi. Täytyypäs joulun luppoaikoina selvittää, kummassa kumpaa. Ei se niin yksinkertaista ole.

Raamattuja - voi kirjaparkoja

Raamatussa on runsaat kolmesataa sivua, ainakin tuossa minun hyllyssäni olevassa painoksessa. Se on aika vähän. Tuntemattomassa sotilaassa on paljon enemmän, Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa myös. Kaikki nuo kirjat ovat tavallaan lyhyen historian kirjoja: Tuntematon sotilas kertoo muutamasta sotavuodesta, Täällä Pohjantähden alla parista sukupolvesta, ja Raamattu a mundo condito eli maailman luomisesta lähtien Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen. Kaikissa niissä on yhteistä se, että ne on ihmisen aivojen ja käsien kautta paperille (kiveen, hiekkaan, papyrukselle, kaarnalle, nahalle, puulle...) piirretty olipa lähde ollut mikä tahansa.
Noita kirjoja on tutkittu ja käännetty ja väännettykin ja onpa niitä vielä aika monessa sopassa keiteltykin. On pohdittu, mikä sana on totta ja mikä saattaisi olla vilunkia tai väärin tai ajatusvirheellinen. On tutkittu käännökset siitä kielestä toiseen ja toisesta siihen ja pohdittu, onko kenties käännetty väärin tai erinomaisen oikein. Jokainen lukija ja jokainen kääntäjä on tehnyt oman tulkintansa ja pohtinut asiaa sisällään parhain päin. Joku on kuunnellut toisia tutkijoita ja lukijoita ja jatkanut henkilökohtaista pohdintaansa ja tullut johonkin tulokseen. Ja sitten on syttynyt sota. On syttynyt sanasota, aatesota, veljessota, rajasota, maailmansota. Kaikki, jotka ovat olleet oikeassa, ovat lyöneet ja viiltäneet niitä, jotka ovat myös olleet oikeassa. Mikä tuossa sotimisessa on ollut kummallisinta, ne jotka ovat olleet oikeassa, ovat loppujen lopuksi hävinneet aina. Tuohon johtopäätökseen ajautuu sen pohdinnan kautta, että sodat sanasta eivät ole koskaan loppuneet.
Jumalan sana on ihmisen sanaa vastaan ja ihmisen sana on sekä ihmistä että Jumalan sanaa vastaan. Sanotaan, että sana on kuin miekka. Se viiltää aina jotakin ja tekee haavan. Sana on kuitenkin aina miekkaa paljon vahvempi. Se viiltää kurkun auki aina sydämeen saakka. Sanat ovat ajatuksen pätkiä, kuin ketun jälkiä metsässä. Taitava metsästäjä kykenee jäljittämään niitä aikansa, kunnes alkaa joko seurata vanhoja jälkiä tai kadottaa seuraamansa.
Kirjoitettu sana elää, vaikka ajatus olisi jo kauan sitten kuollut. Sanaa tulkitaan, vaikka kukaan ei tiedä alkuperäistä ajatusta. Kerran joku kysyi joltakin taiteilijalta, miksi maalauksen naisella oli niin iso käsi. Taiteilija vastasi: "Se ei ole käsi. Se on maalaus." Jumalalla on jumalan sanat, ihmisellä ihmisen. Eilen eiliset, tänään tämänpäiväiset. Kun ihminen alkaa niistä kiistellä, käy aina huonosti. Ei koskaan hyvin.

Leijonan ruokaa ja kirahvin ruokaa

Luonto osaa järjestää joskus asioita hyvin, kuten esimerkiksi villin Afrikan eläinten ruokailun. Leijona kulkee maajalassa ja metsästää ruuan melkoisen matalalta varsinkin, jos se ei viitsi kovin korkealle hypätä. Ja usein se ei hyppää, vaan juoksee saaliinsa kiinni ja puree sen tukehduksiin.
Kirahvi taas ei paljon noista leijonan saaliista piittaa, vaan kurkottaa pitkän kaulansa kohti taivasta ja syö korkean puun muilta tavoittamattomissa olevia lehtiä. Leijona taas ei voi syödä kirahvia, koska se ei viitsi hypätä ja kirahvin kaula on sille liian korkealla. Leijona tietää jo luonnostaan, ettei kirahvi paljonkaan pää tyynyssä pitkin savannia makoile. Niinpä se on opetellut juoksemaan kiinni selvästi kirahvia lyhempikaulaisia eläimiä.
Ihminen on joskus ollut osa luontoa. Sitä on saalistettu ja se on ollut saalistaja. Ihminen syö hedelmiä ja vihanneksia, juureksia ja marjoja, ihminen syö lihaa: lehmää, lammasta, sikaa, kissaa, koiraa, tiikeriä, krokodiilia, leijonaa, kirahvia ja - niin, ihmistäkin joskus melko mielellään. Ihminen on luonnon keskellä, mutta se ei enää ole osa luontoa, koska se ei osaa noudattaa mitään lakia. Joskus se metsästää karhua ja sutta ja toisena päivänä se päättää, että niitä ei saakaan metsästää ja nuo villit eläimet menettävät kokonaan uskonsa ihmiseen. Ne tulevat pihoille kuin ystävät ja syövät koiran tai kissan tai lampaan kuin ystävän tarjoaman aterian ja kohta jo leimahtaa kiväärin tulikivenkatkuinen liekki ja luoti päättää luottavaisen elämän. Sellainen on ihminen, kaikkiruokainen ja kaikkivaltias.

Näin ne nimet syntyvät

Rutattuja papereita, mustetahroja, sulkakynänpätkiä ja katkottuja ruotoja: lattia näytti kaatopaikalta. Runoilijan mustanharmaa hiustukko huojahteli ilmavirrassa tuolin selkämyksellä. Oli taas revitty aamusella hiuksia ja ripoteltu tuhkaa päälle. Nivusissa majaili tunne, että jotakin olisi pitänyt päästä tekemään. Vaimo oli herätessä ollut kiukkuinen ja sännännyt sängystä kuin kettu kolosta, vaikka herra runoilijalla runosuoni oli pullistellut pyjamassa. Jo illalla oli runoilija hellästi pyydellyt, vaatimalla vaadiskellut, loppusoinnuillakin yritellyt, mutta ei ollut tullut tulosta. Ennen unta vielä oli piirrellyt mies paperiin kauniin sydämen ja mielitietylleen sen näyttänyt, Annelille, anellut Annelia, anelemalla anellut, anelmoinut.
Iltapäivällä sitten juuri, kun uusi runo oli ollut putkahtamaisillaan ja kirjaseen päätymäisillään, Anneli-mielitiettyinen oli silmät sirrillään miestään katsellut, suutaan suippeasti muikistellut ja herra runoilijan huumeiseen tilaan eleillään elämöinyt, unelmille siipiä kasvatellut, siivet hymyjen höyhenpeitteellä päällystellyt, korkeille vuorille kannatellut, pilviä tavoittamaan taputellut, kuutakin kurkottamaan kannustellut.
Niinpä sitten istuskeli herra runoilija puhtaan paperin ääressä ennen illan hämärää ja oli silminnähden onnellinen. Kalenteriin ilmestyi joulukuun toisen päivän kohdalle kaksi uutta naisen nimeä päivän kokemusten sinnikkäästi saattelemina:
aamun Anelma ja iltapäivän Unelma. Onnea molemmille.

Syy selvisi: vasen jalkani ei seuraa oikeaa

Sunnuntaisin hiihdetään eri puolilla maailmaa ja tänä sunnuntaina hiihdettiin Suomessa ja Rukalla. Suomalainen voitti. Hänen hiihtotekniikkansa oli kehittynyt huomattavasti aikaisemmista vuosista, ja ainakin kaksi asiantuntijaa näki selvät erot viime talvisessa ja nykyisessä hiihtotekniikassa: vasen jalka työnsi ja oikea tuli sopivasti perässä. Vartalo ei soutanut puolelta toiselle kuten aikaisempina talvina ja meno oli tasapainoista ja eteenpäin vievää. Tuossa minulla on siis ollut vika.
Hiihtelin viimeksi armeijassa. Tai oikeastaan yritin hiihtää sen jälkeenkin, mutta kauppias taisi myydä minulle liian vääränlaiset sukset ja into ei päässyt kunnolla alkamaan saati esiin puhkeamaan. Kerron siitä kohta. Armeijassa suksia ei voideltu ja se oli ihan hyvä. Ne luistelivat ihan itsekseen, vaikka luisteluhiihtoa ei kukaan ollut vielä edes keksinyt. Minun ei tarvinnut muuta kuin yrittää vain olla niiden päällä ja kävellä ylämäet suurinpiirtein paikallani ja sitten kun olin päässyt alamäkivaiheeseen, annoin vain mennä. Lujaa ei menty silloinkaan, mutta alaspäin kuitenkin ilmaiseksi luistelivat nuo sukset. Sivuillekin ne luistelivat. Ja koko ajan. Niin hyvin eivät nekään sukset luistaneet, että ihan ylämäkeen olisivat selkä edellä minua vieneet. Toisaalta en niillä suksilla jaksanut kovin moneen alamäkeen edes kiivetä ja pian huomasin mieluummin keskittyväni kirjurin opintoihin ja toimistotöihin.
Kauppias myi väärät sukset minulle. Olisin kai tarvinnut vähän jäykemmät, kun ymmärsin pitovoiteen merkityksen sitten viimein muutama vuosi tuon suksikokeilun jälkeen. Pitovoide laitetaan suksen keskelle noin jalkojen kohdalle. Keskikohdan kuuluu olla siis ikäänkuin ilmassa, kun hiihtäjä hiihtää liukua ja kun hän polkaisee vauhtia, suksen pohjan pitää ottaa maahan ja pitovoiteen sillä hetkellä pitää. Pitää vielä osata polkaista vauhtia oikealla voimalla, jotta pito on hyvä. Ne kauppiaan minulle myymät sukset pitivät vain alamäessä, mutta ylämäessä taas tulivat voimaan ne suksien päiden liukasteet.
Tänään sitten kuulin todellisen ja varsin vapauttavan syyn, miksi hiihto ei sovi minulle ensinkään. Minun oikea jalkani ei seuraa vasenta lainkaan. Puhumattakaan, että vasen seuraisi oikeaa. Oikeastaan minun kumpikaan jalkani ei noissa hiihtohommissa seuraa kumpaakaan eikä varsinkaan minua saati sitten niitä suksia. Enkä minäkään erikoisesti halua niitä suksia seurata kummallakaan jalalla. Ja sitten olisi vielä opeteltava käsien käyttö sauvojen kanssa. Pelkäänpä, että käteni vieroksuvat hiihtosauvoja yhtä paljon kuin jalkani suksia. Kävelysauvojen kanssa olen melko sinut.

Agressiiviset alushousut

Postilaatikossa on paksu kirjekuori ja kuoressa lukee italiaa. Minulle on lähetetty postia kaukaa Euroopasta. Avaan kuoren ja ihmettelen. Olen saanut italialaiset alushousut. Mukana on myös 2,90 euron lasku. Maksa, jos jaksat.
Joku on istunut iltakaudet ja pohtinut, millaiset alushousut olisivat minulle kaikista sopivimmat. Käyttäisikö tuo suomalainen mies marmorikuvioisia vai yksivärisiä, lyhytlahkeisia vai boksereita, ruudullisia vai raidallisia, pysty- vai vaakaviiruisia, hevosenkuvioisia vai kilpikonnia, hävyttömällä vai huvittavalla tekstillä varustettuja, ässää vai ällää, isolla vai pienellä pussilla? Ja minusta on siellä mietiskelijän pöydällä tai näyttöruudulla piirretty keskiarvokäyrä tai sitten käyty jollakin facebook-sivuston minua koskevilla profiilisivuilla mittailemassa kokoa noin suurinpiirtein ja karkein arvioin.
Olen otettu. Minua on muistettu ja minua on mietitty. Jos maksan laskun, olen ikuisesti satimessa ja omistan vuoden, parin kuluttua rekallisen alushousuja. Jos en maksa, saan ehkä karhukirjeen tai ehkäpä vielä hurjemman viestin. Tulivathan alushousut kuitenkin Italiasta. Ehkä minulle tulee seuraavassa postissa paperiin kääritty kala. Se tietää vaikeuksia. Olenko joutumassa alushousujen takia voittamattomiin vaikeuksiin?
Miksi minä liityinkään facebookiin! Minusta on tullut tuttu profiili etelän tuntemattomille kauppiaille, Ahvenanmaan afäärimiehille. Minua jahtaavat lopun ikääni agressiiviset alushousut.

Haluatko leikkiä kanarialintua?

Joskus pitää leikkiä, sillä leikkivä ihminen ei sammaloidu. Ja sanotaan, että ihmiset, jotka leikkivät yhdessä, pysyvät yhdessä (those who play together, stay together). Kun tapaat oikein vanhan pariskunnan, voit vain kuvitella, kuinka hemmetin hauskaa heillä onkaan pitkän elämänsä aikana yhdessä ollut. Monenlaista roolia ovat esittäneet ja monenlaisia hahmoja leikkineet.

Monet pitävät kanarialintua lemmikkinään häkissä. Minusta se ei ole kovin mukavaa, mutta siitä tässä jutussa ei ole kysymys. Mutta jos joku taas haluaa leikkiä kanarialintua, hän tavallaan ottaa kanarialinnun roolin, lentävän lemmikin roolin. Hänellä on siis lentopetrooli. Ehhehe.

Kymmenen senttiä jännitystä ja valtava kuoppa

Naapurin isä oli ollut sodassa ja hän säilytti ilmatorjuntatykin hylsyä lipaston laatikossa. Ihan tarkasti en sen hylsyn kokoa muista, mutta aika iso se oli, ehkä noin 15 senttiä pitkä ja kolme, neljä senttiä paksu. Päätettiin poikien kanssa tehdä siitä kunnon pommi. Ja piru vie tehtiinkin.
Saman lipaston eri laatikossa oli tarvittavassa määrin ruutia, kun talon metsämiehet täyttivät haulikon patruunat itse. Mistä lie jäänyt kymmenen sentin pätkä tulilankaa, mutta se riitti meille vallan mainiosti.
Keräsimme vermeet kasaan ja lähdimme meidän liiterille lataamaan hylsyä. Hylsy täytettiin melkein täyteen ruudilla ja katsottiin, että tulilangan pää tuli kosketuksiin ruudin kanssa ja aloimme töskätä hylsyn päätä kiinni kirveen hamaralla liiterin kivijalkaa vasten. Se oli miesten hommaa. Heikkohermoinen olisi tuossa työssä saattanut alkaa hikoilla, mutta meitä kiinnosti paljon enemmän jo seuraava vaihe kuin mahdollinen käsiin pamahtaminen.
Tulilankaa jäi näkyviin sormen mitta. Juostiin keskelle peltoa ja kaivettiin hylsy maahan niin, että vain tulilangan pää pilkisti nurmen seasta. Minä olin joukon nuorin, kuusivuotias ja minulle annettiin reilu kymmenen metriä etumatkaa ladolle. Vanhemmat pojat sytyttivät tulilangan. Juostiin ja päästiin ladon taakse suojaan. "Maata näkyvissä!" Joku huusi ja isohko köntsä mustaa maata viiletti kohti korkeuksia. Pommi onnistui täydellisesti ja jokainen meistä ehti ladolle asti. Parinkymmenen metrin päähän. Todistimme joukolla, että kymmenen senttiä tulilankaa riittää hyvin kahdenkymmenen metrin karkumatkalle. Tuosta ei kotona paljon jälkeenpäin juteltu. Kuopasta tuli sen verran syvä.

Palataanpas hetkeksi ihan alkuun: Welcome home, cowboy.

"Ensimmäinen päivä
Luin juuri Visa Vilkunan blogista Visa Amerikassa ensimmäisistä retkipäivistä. Olen lievästi kateellinen ihmiselle, joka uskaltaa lähteä tuollaiselle retkelle, vaikka normaalisti olen kateellinen vain sellaisille ihmisille, jotka osaavat sielustaan soittaa musiikkia juuri niin kuin haluavat. Mutta kateus ei ole tämän blogin kantava voima, vaan enemmänkin kannustus. Me kaikki voimme omassa elämässämme tehdä, mitä haluamme. Kukaan ei meitä tosiasiassa estele. Mutta mitä kukin haluaa, sen jokainen päättäköön itse. Jokaisella meillä on Kaleerimme ja jokaisella meillä on oma airomme, jolla soutaa. Pyrkimys vapauteen olkoon siis tämän blogin pääasiallinen tarkoitus ja viesti. Onnea ystävälleni Visalle pitkälle matkalle. Olen hengessä mukana."

Tuosta kirjoituksesta tämä blogi alkoi. Nyt tuo Peter Pan -porukka on päässyt päämääräänsä ja on jo kotimatkalla. Visa kirjoitti eilen Buenos Airesista. Istuskeli jossakin katukahvilassa, joi kylmää olutta ja katseli... hmmm... Mitähän lie kolme kuukautta tien päällä ollut mies katselikaan.
Kaverukset ajoivat 28.000 kilometriä moottoripyörillä halki Amerikkojen Alaskan Anchorragesta Argentiinan Ushuaiaan. Toisaalta mukava, että matka loppui ja kaikki säilyivät fyysisesti ehjinä, toisaalta taas vähän surullista, että ei saa enää seurata joka aamu, mitä noille veijareille kaukana maailmalla kuuluu.
Jos en osaisi soittaa kitaraa, olisin varmasti yksi maailman kateellisimmista ihmisistä. Joskus lukiessa tuntui, että tukka lähtee irti, kun kävi niin kateeksi ne kauniit maisemat ja hienot fiilikset. Mutta sitten otin kitaran syliin ja soittelin ja siivittelin sävelet parhain päin ja mietiskelin: "Tätä ei Visa osaa." Helevettiläinen, että sitä pitää olla kateellinen, vaikka alussa päätin, etten ole. Joka tapauksessa tämä kateus ei vaikuta millään lailla ystävyyteen. Me molemmat ymmärrämme toisiamme ja ennen kaikkea itseämme.
Welcome home, cowboy.

Välittämisen hyvin lyhyt matematiikka

Kaksi ihmistä, sinä ja minä, hän ja hän, he ja nuo ja ne sanoivat kerran: "Tahdon", kunnes kuolema meidät, hänet, he ja nuo ja ne erottaa ja niin edelleen. Olimme sopineet, että matkaa tehdään kukin tavallamme millimetrein, senttimetrein desimetrein, metrein.

Rakennettiin talo, ostettiin osake, laitettiin pätkä rivitaloa, omistettiin, vuokrattiin, maksettiin kuukausierissä, lainattiin, säästettiin, tuhlattiin, hävitettiin, myytiin, ostettiin taas.

Synnytettiin, kasvatettiin, sodittiin, puolustettiin, hävittiin,haudattiin, rakennettiin alusta taas. Kasvettiin itse aikuisiksi aivan, sairastettiin, tervehdyttiin. Ja taas kaksi ihmistä, omat ja hänen ja hänen, heidän ja noiden ja niiden lapset sanoivat kerran:"Tahdon", kunnes kuolema joskus heidätkin kaukana tulevaisuudessa erottaisi.

Vanhennuttiin, vaivaistuttiin, heikennyttiin. Oltiin kauan sitten sovittu, että matkaa tehtäisiin yhdessä millimetrein, senttimetrein, desimetrein, metrein. Piti kuitenkin lähteä vanhainkotiin, kun päättäjä päätti ja itsekin huomasi, että yksin, kaksinkaan ei jaksaisi. Mutta ei ollut kahdelle tilaa yhdessä talossa, vaan piti laittaa toinen toiseen ja toinen toiseen. Vanhukset olivat oppineet kansakoulussa, että pituusmitat tulevat lyhimmästä pisimpään: millimetri, senttimetri... Niinhän ne aina kulkevat tosin kaikki mitat: inhimilli, senttimilli, desimilli, milli.

Politiikkaa ei sotketa

Alla oleva teksti ei ole millään tavalla poliittinen kannanotto. Se on vain looginen päätelmä yksittäisestä uutisesta aamupuuron äärellä.
Aamupuuro kannattaa muuten nautiskella kuusenkerkkäsiirapilla höystettynä. Se aktivoi mielikuvitusta.

Parkkikiekko on demarien juoni

Aivan ensiksi haluan kiittää kaikkia teitä, jotka luette tätä blogia.
Aamulla kerrottiin televisiossa, kuinka parkkikiekot aiheuttavat päänvaivaa eli jotkut ihmiset eivät osaa käyttää kiekkoa oikein. Loogisesti päättelemällä tullaan siihen tulokseen, että vanhat ihmiset ovat ehkä nuoria taitamattomampia parkkikiekon käyttäjiä ja taas tuosta voidaan vetää johtopäätös, että vähän huonommin toimeentuleville kiekon käyttö on siis hankalaa. Tuosta taas tulee mieleen, että parkkikiekko on sosiaalidemokraattien juoni seuraavia eduskuntavaaleja varten.
Kun vähän aikaa istuskelen uutisen ääressä, keksin heti demareiden juonen. Kohta jokin nörttifirma kehittelee sellaisen parkkikiekon, joka toimii viivakoodilla tai laser- tai infrapunasäteellä. Kun auto ajetaan parkkimittarin viereen, auton ikkunalle sijoitettu kiekko lukee mittaria ja mittari veloittaa kiekkoa ja kiekko taas alkaa näyttää sopivaa aikaa. Tuollainen kiekko maksaa ehkä sata kertaa enemmän kuin perinteinen sinivalkoinen muovikiekko. Siinä se on! Köyhällä kansalla ei ole varaa ostaa noita hienoja ja kalliita parkkikiekkoja, vaan joutuvat tyytymään vanhoihin manuaalisiin ikkunakaavinmalleihin. Ja kun köyhä kansa ei osaa käyttää tuota pysäköintikiekkoa oikein, he maksavat kaikki pysäköintivirhemaksut. Koska maksut on kirjattu valtion budjettiin, tietty euromäärä on vuoden aikana kerättävä. Ja se kaikki kerätään noilta vanhuksilta ja muilta huonosti toimeentulevilta.
Tähän siis demarit puuttuvat jo ehkä seuraavien eduskuntavaalien alla. Tasa-arvo yhteiskuntaan on saatava ja kaikilla on oltava samanlainen oikeus noihin elektronisiin parkkikiekkoihin. Kokoomus tietysti heittää heti vastakysymyksen, että mistäs ne budjetoidut parkkivirhemaksut sitten kerätään, kun tasa-arvoisesti niitä ei enää kukaan joudu maksamaan. Siihen vastaa luonnollisesti demareiden puheenjohtaja.
- Aivan ensimmäiseksi haluan kiittää...

Osta paketti. Saat koko sisällön!

Olen kyllästynyt alushousuihini. Ne ovat viimekevään muotia ja talvikin itse asiassa painaa päälle. Kävelen vaatekauppaan.
- Hyvää päivää. Alushousut?
- No päivää, päivää. Semmosta tarvittas. Katotaanpas. Meillä on tässä tämä aivan uusi pakettitarjous. Siinä saat Business Pack -alushousut kahdensadan tunnin käyttöajalla ja liitinkiin tulee joustovaraa 50 tuntia ja näihin voi pierasta sataviisikymmentä kertaa tuhnua ja 75 vähän räväkämpää laakia. Pesukoneessa ne voi käyttää joka päivä rajoituksetta ja kuivattaa voi ulkona. Tai sitten kuivausrummussa. Sehän on kiva näin talvella. Ja sehän tekee sitten yhteensä 49,80 euroa. Tuntuuko, että tuo ois semmoinen sopiva? Ja loppulunastushinta sitten sopimusajan päätyttyä ois vain 4,90.

- Tai sitten meiltä löytyy tämmöinen Custom-pakettitarjous, jossa kolmellakympillä saat uudet kalsarit, liitingin siihen auki jo varmaan aivan samana iltana tai viimeistään kahden päivän kuluttua sopimuksen allekirjoituksesta. Siinä ei kyllä oo tuota pierujuttua eli joudut nyt sitten pidättelemään tai vähän laskemaan resoria, mutta pesut ja kuivaukset menevät ihan tuon Business Packin mukaisesti. Näillä saa sitten vielä veloituksetta liputtaa juhlapäivinä aivan vaikka naapuriin päin ihan sopimuksen mukaan, että oisko tämä sitten sulle parempi.

Tekisi mieli tehdä puhelinoperaattorin kanssa sellainen sopimus, että maksaisin vain ne puhutut minuutit ja ne lähetetyt tekstiviestit, mutta eipä löydy sellaista helpolla. Sama siis ostaa alushousut. Kahdet samassa paketissa. Ja maksat vain kolmet.

Ei ihme, jos väsyttää

Olen ollut viime aikoina tosi väsynyt ja syy selvisi juuri äsken. Olen elänyt koko syksyn Tyynenmeren aikavyöhykkeellä. Sen voitte itsekin huomata näistä blogitekstien kellonajoista (tai ette tietysti enää). Nyt siirryin takaisin Helsingin aikaan ja on odotettavissa piristymistä. Ehkä jo huomenna tekstit muuttuvat iloisemmiksi ja levänneimmiksi.

Joulusatu

Torille ilmestyi joulukuusi: korkea ja komea - ja yksinäinen. Monta päivää se seisoi betonijalallaan eikä kukaan siihen katsettaan luonut. Sen oksat olivat tyhjät ja tuuli heilutteli vähäistä naavaa ja värisytteli lehväoksistoa hiljakseen. Joulu lähestyi ja seuraavana päivänä olisi jouluaatto, mutta kuusi oli ja pysyi tyhjänä vailla valoja ja koristeita. Mieleeni tuli satu, jossa yksinäinen kuusi juuri ennen jouluaattoa saisi kuin saisikin koristeet ja kauniit ja värikkäät lamput oksilleen ja kaikki tanssisivat kuusen ympärillä ja laulaisivat iloisia joululauluja.

Läksin mieli täynnä joulumieltä kauppaan koristeita ostamaan. Ostin muovilaatikollisen kullanvärisiä palloja, mutta laitoin kuusen oksalle vain yhden pallon roikkumaan. Ajattelin, että se sytyttäisi kaupunkilaisten joulumielen ja itse kukin kävisi pallon innoittamana laittamassa koristeen kerrallaan kuuseen ja näin vähitellen meillä olisi torin reunalla riemukas ja kaunis ja saduniloinen joulupuu.

Joulu tuli ja menikin. Ajoin seuraavana arkipäivänä töihin ja katsoin kuusta. Se seisoi ypöyksin torin reunassa betonijalallaan vähän kallellaan. Se oli aivan tyhjä. Oksalle laittamani kultainen pallo oli poissa. Se oli varastettu. Sen pituinen se.

Mistähän se merellä nyt tuulee?

Muutaman viikon ajan raakaöljyn hinta on laskenut voimakkaasti, ja jopa bensiinin hinta Suomessa on alentunut. Mutta sepä ei kuulukaan nyt tähän. Saudi-Arabiaa suomalaiset Almera-kuskit tuskin kiinnostavat. Heitä kiinnostaa Amerikka ja Kiina ja ehkä hitusen kokonainen Eurooppa. Tuollainen öljynhinnan lasku alkaa tuntua jo suuren maailman kauppiaan kukkarossa melko ilkeästi. Jotakin pitäisi tässä laman kuristamassa maailmassa tehdä, että vähän paremmin köyhät maksaisivat öljystään.
Saudit pumppaavat öljyä 24 tuntia vuorokaudessa ja öljyä nousee käsittämättömän suuri öljytankkerillinen joka kuudes tunti. Tuon tankkerillisen markkinahinta on 100 miljoonaa dollaria. Tuollaista summaa vartioisi aika iso armeija, jos olisi vähänkään pelkoa, että se ryöstettäisiin.
Tapahtuupa näinä päivinä kuitenkin, että muutama somalialainen merirosvo työntää kumiveneensä vesille ja lähtee ulapalle satojen merimailien päähän rannikosta ja kaappaa tuollaisen ihmisjärjelle käsittämättömän kokoisen öljytankkerin noin vain ja ajattaa sen oman kolopiilonsa laituriin ja alkaa suunnitella ehkäpä jonkinlaisten lunnaiden vaatimista. Ja tapahtuupa taas näinä päivinä, että öljyn maailmanmarkkinahinta pompsahtaa reiluhkosti ylöspäin. Ettei vain olisi pelin politiikkaa koko merirosvotouhu. Jotenkin liian helposti näytti käyvän tuollaisen jättiläisen kaappaaminen. Ettei vain olisi ollut jonkun entisehkön presidentin touhuja koko juttu.
Amerikka ja sen valtava sotakoneisto katselee vierestä, kun muutama merirosvo huseeraa sen sotalaivojen vanavedessä. Venäläinen sotakoneisto kääntää laivansa toiseen suuntaan ja varoo valtaamasta kaapattua, kun se pelkää osuvansa omiin. Onpas se herttaista huolenpitoa. Olen joskus lukenut, että mokomat pienemmistäkin rahoista hermostuvat ja tykittävät kokonaisia kyliä maantasalle. Mistähän se tuolla merellä oikein nyt tuuleekaan?

Pelon jälki

Katsoin eilen Salamasotaa, miten kirjailija Hannu Salamalle tongittiin vankeustuomio jumalanpilkasta (Jumalan pilkasta), kun hänen Juhannustanssit-teoksensa roolihahmo oli äitynyt ääneen mietiskelemään taivaallisia kovinkin maallisin ja kirkottomin sanakääntein. Ymmärrän, että kyseessä oli detaljeiltaan ja varsinkin näyttelijäsuorituksiltaan tunnefiktiivinen kertomus, mutta silti saattelin tuon kirjailijan perheen yhteisen ahdistuksen ja tulevaisuuden pelon omaan yöuneeni.

Minulle hyvin tuttu henkilö hyvin kaukaa omasta varhaisnuoruudestani tuli uneeni ja käyttäytyi uhkaavasti. Tuon (ilmeisesti vain sekuntien mittaisen) unen aikana tunsin vanhan pelon, varuillaanolon, ahdistuksen ja tuskan tunteen, joka ei ollut muuttanut näitten vuosikymmenten aikana muotoaan lainkaan (unen yksityiskohdat sensuroitu kustantajan toimesta). Minussa täytyy siis olla file, kansio, johon tuo (nuo) tapahtuma (tapahtumat) on taltioitu ja tietty ärsyke nostaa sen esiin kuin tietokoneelta. Minussa on pelon jälki. Minussa on pelkokansio. Onnekseni se ei ole open file - vai onkohan se sittenkin.

Viisari vihreällä

Auto pysähtyy tien viereen ja harmistuneen näköinen mies astuu ulos, kiroilee ja potkaisee auton kylkeen. Tankki on tyhjä, viisari punaisella, moottori hipihiljaa. Ei se ole auton vika. Ohiajavat vilkaisevat, joku seisahtuu. Viisari nousee vihreälle.

Mies istuu työpöytänsä ääressä ja katsoo valkoista näyttöä. Kirjaimet vilisevät ja ruutu täyttyy tekstistä: kertomuksia, tarinoita, runoja, kirjoja, lyriikkaa, proosaa, esseitä, referaatteja, tutkielmia, tutkimuksia, väitöksiä, reseptejä, ingressejä, leipätekstejä, kirjeitä...

Ajatus on pysähtynyt jo ajat sitten. Viisari näyttää vihreää.

Valmistaudu sanaleikkikoulun pääsykokeisiin

Sadekuurojen viittomakielen kurssit järjestetään Pälkäneen keskusammattiopiston auditoriossa torstaina 26.12.2008.

Lumisokeiden pistekirjoituskone toimintakyvyttömäksi sähkökatkon takia Rymättylässä.

Nahkatakin alle puettavat esinahkatakit nyt erikoisen edullisesti Nahka-Allulta.

Maailmanympärileikkaukset aiotaan kieltää ilmailulailla tai toisella.

Lumiukkojumppa Alakylän koululla keskeytyy kesäajaksi.

Lumipallopelit ovat kehittäviä ja viihdyttäviä.

Luontopolkupyörien omistajat opettavat paikkaamaan vaihdevuosirenkaita.

Myllynkivikorujen hiontakurssit jatkuvat Kestilän 4H-kerhon tiloissa.

Hukkakaurapuuro jätti vatsat tyhjiksi Olhavan ala-asteella.

Sanaleikit ovat kehittäviä. Kokeile.

Lukkorenkaasta kehkeytyi yhdistys

Torstain treeneissä 13.11.2008 Lukkorengas päätti järjestäytyä rekisteröidyksi yhdistykseksi ihan mukavuussyistä.

Lukkorenkaasta on kehittymässä paitsi todella hyvä coverbändi myös yhdistys, josta saattaa olla hyötyä ja huvia monelle muullekin musiikinystävälle kuin vain meille itsellemme. Olemmehan me kuitenkin jokainen tahollamme aktiivisia ihmisiä ja monissa jutuissa mukana.

Ainasojan Seppo johti vuosikausia Suomen Sairaankuljetusliittoa ja tuntee yhden jos toisenkin merkittävän ihmisen ympäri Suomen maan. Savikon Ari-Pekka ja Vesa-Matti muodostavat isäpoika-kombinaation ja myös toimivan logistiikkaketjun eli bussi tai pienempi auto järjestyy keikalle. Solisti Pasi Niemi on uusi tulokas, mutta hämmästyttää varmasti vielä monen kuulijan. Muusta osaamisesta ei tähän mennessä ole tietoja, mutta ehkä salat ja erikoisosaamiset paljastuvat. Ja minä taas mainosmiehenä saan keikkoja ja tarvittavaa julkisuutta, kun en muutenkaan osaa pitää suutani kiinni.

Lukkorengas ja Goodies-tytöt Tuuli ja Heini ovat keikalla 28.11. Puustellissa ja 5.12. Night Club 46:ssa. Goodieseihin voitte tutustua myös heidän omilla sivuillaan

www.goodiesweb.com

Käykääpäs tutustumassa. Nelikutosen keikalle tulevat myös jokilaaksojen harrikkaharrastajat pikkujoulua pitämään, joten elämää ja elektroniikkaa on kasapäin luvassa ja toiveissa.

Kuka loi ne, jotka eivät ole Jumalan näköisiä?

Ihminen syntyy
- mieheksi
- naiseksi
Ihminen kasvaa
- heteroseksuaaliseksi
- homoseksuaaliseksi
- biseksuaaliseksi
- transseksuaaliseksi
Ihminen kehittyy
- ympäristönsä mukaan
- kykyjensä mukaan (perimä)
- ympäristönsä ja kykyjensä mukaan

Ihminen hyväksyy
- miehen
- naisen
Ihminen oppii hyväksymään myös
- homoseksuaalisen
- biseksuaalisen
- transseksuaalisen
jos ihminen kehittyy
- ympäristönsä mukaan
- kykyjensä mukaan
- ympäristönsä ja kykyjensä mukaan

Sanotaan, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Erehtyikö Jumala, kun syntyi homo tai lesbo, transseksuaali tai bi? Oliko Jumalalla maanantai? Tuota minä nyt pohdiskelen kaiken kirkollisen keskustelun lomassa. Kun ihminen tuntee syntyneensä väärään ruumiiseen ja vääräksi sukupuoleksi ja haluaa oikaista asian, oikaiseeko hän itsensä Jumalan näköiseksi vai itsensä näköiseksi. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Minkänäköiseksi Jumala siis oikeastaan ihmisen loi? Ja kuka loi sitten ne, jotka eivät ole Jumalan näköisiä? Tuota minä en käsitä enkä ymmärrä. Kirkko tuntuu hyvin ymmärtävän.

Ymmärrys käy luonnolle

Istun valkoisessa huoneessa, jossa on mustat verhot. Kermainen musiikki valuu väkevänä savuiseen baarinurkkaukseen levyautomaatista käsin, ja flipperi paukuttaa teräspalloa reunasta reunaan ja liipasimille. Eric Clapton täyttää soolotajunnan kaikki sopet.

Sain lahjaksi Eric Claptonin elämäkertakirjan. Mr. Slowhand on ehtinyt soittaa jokusen soinnun ennen tuota kirjaa ja varmasti jo muutaman kerran muistellut menneitä ja tehnyt tuleviakin sen ilmestymisen jälkeen. En oikein muista murrosikäisenä muuta kuunnelleenikaan kuin Creamia ja Blind Faithia sekä satunnaisesti John Mayallia ja BST eli verta, hikeä ja kyyneleitä. Silloin en koskaan ajatellut, että tuo maaginen soittaja oli elävä ihminen jostakin Lontoon kupeesta köyhistä ja epämääräisistä oloista. Tai että tuo soittaja oli opetellut soittamaan vähintään yhtä huonolla kitaralla kuin minulla oli. Meissä oli loppujen lopuksi hyvin pieni ero. Me ymmärsimme musiikkia paljolti samalla lailla, me halusimme kenties soittaakin sitä samalla lailla ja meidän lähtökohtammekin olivat aika lailla samanlaiset. Mutta minulla oli vain halu. Hänellä oli myös kyky ja lahjat ja mieletön intohimo harjoitella. Ja suuri Lontoo kaikkine virikkeineen ympärillä.

Sanotaan, että lahjakkaimmat harjoittelevat eniten. Minusta olisi aivan varmasti tullut huippukitaristi, jos olisin ollut riittävän älykäs harjoitellakseni tarpeeksi. Oma syy. "Se on miun syy", sanoi joku. Nyt olen yrittänyt parhaan kykyni mukaan korjata kauan sitten sattunutta erehdystä ja soitan joka päivä. Ei minusta tule enää huippukitaristia eikä ehkä kohtuullistakaan, mutta minulle riittää ymmärrys, että minusta olisi voinut tulla jotakin suurta. Ja ehkä tuossa piilee myös suuren tuskan siemen. Siinä piilee ymmärrys siitä, että olisi voinut soittajana olla jotakin. Ja siinä piilee paradoksi: lahjakkaimmat harjoittelevat eniten. Siis miksi en harjoitellut? Koska en sittenkään ollut kovin lahjakas. Ymmärrys käy aina voimille - ja luonnolle.

Ei kiirettä unelmien ohi

Oli jo melkein joulu. Potkukelkan jalaksen jäljet olivat kovettuneet ja uskalsin lasketella maitotonkkien kanssa jokiuomaan reilua vauhtia. Meijerin pihassa oli muutama lamppu ja isännöitsijän asunnon ikkunassa loistivat sähkökynttilät. Ne olivat kauneimmat valot, jotka olin koskaan nähnyt. Pysähdyin niiden kohdalla ja kuvittelin joskus itse omistavani sellaiset. Ne olivat ylenpalttisen vaurauden valot. Kun oli tarpeeksi rikas, ei tarvinnut enää tiariinikynttilöiden kanssa tuusata, ei tarvinnut tulitikuilla sormiaan polttaa, ei tarvinnut rapata jähmettynyttä kynttiläntalia pöytäliinasta. Saattoi vain pistää töpselin seinään ja joulu sai tulla. Ja kun kynttilä paloi loppuun, se vain ruuvattiin irti ja vaihdettiin tilalle uusi, entistäkin kirkkaampi. Niin minulle oli kerrottu.

Rikasta elämää elettiin tuon sähkökynttilöillä valaistun ikkunan takana. Katossa roikkuivat monihaaraiset kattokruunut ja valaisimet ja jokaista lamppua kaunisti varjostin. Niinkin minulle oli kerrottu, vaikka itse en koskaan sisällä käynyt. Siellä asui herroja ja herrojen penikoita. Veltsu ja Pertti usuttivat minut kerran isännöitsijän pojan kimppuun. Sanoivat, että minä olisin paljon riskimpi, kun olin mökkiläinen. Se poika oli pari päätä minua pidempi, hyvin ja terveellistä ruokaa syönyt ja isoksi kasvanut. Sain siltä selkääni oikein kunnolla. Ei se antanut tuumaakaan periksi, vaikka oli herrojen penikka. Verissä päin ja itku kurkussa kerroin Veltsulle ja Pertille, ettei se millään ollut antanut itseään pieksää. Pojat nauroivat ja sanoivat, että se oli ollut juuri jäämässä alakynteen ja luovuttamassa. Siitä innostuneena ja sisuuntuneena juoksin uudestaan pieksettäväksi enkä sen jälkeen ole vapaaehtoisesti kenenkään kynsiin raadeltavaksi mennyt.

Talutin potkuria hitaasti. Ei ollut mitään kiirettä kulkea unelmien ohi.

Kettu tunkeutuu taloon. Tarvitaanko poliisia?

Koti alkaa näyttää jo somalta. Äiti ja tytär katsovat yhdessä kauniiksi koristeltua huonetta ja ihailevat uusia tapetteja, upeaa sohvaa, vastikään rakennettuja portaita. Kahvi on kiehumassa ja pullat paistuvat uunissa. Aurinko paistaa ja elämä on ihanaa.
- Kettu. Varokaa, kettu.
Ulkoa kuuluu huuto ja tytär pakenee äitinsä syliin. Pöytä kaatuu ja tapetit putoavat seiniltä.
- Olen poliisi. Tarvitaanko siellä apua?
- Ei tarvita.

Kettu hiipii lähemmäs kotia ja koputtelee jo ulkoseiniä, rapisuttelee kattoa ja työntää teräväkyntisen käpälänsä seinän alta sisään. Tytär säikähtää ja tarttuu entistä lujemmin kiinni äidistään. Pelon keskellä hän kuitenkin aukaisee ikkunan ja huutaa oikeudenmukainen, mutta vähän pelokas ilme silmissään:
- Sinä olet poliisi.
- Minä olen poliisi. Tarvitaanko siellä apua?
- Sinä olet poliisi. Sinä et ole kettu.
Mutta kettu onkin aivan toinen mies. Kettu tarttuu tytärtä jalasta kiinni ja pehmeillä hampailla hellästi puraisee nilkasta.

Aurinko menee hetkeksi pilveen ja ukkonen jyrisee ja sadepisarat ropisevat kodin kattoon. Kettu juoksee takaisin metsään. Nyt vain pidetään sadetta. Isänpäivänä voi vaikka vähän hassutella viltin alla.

Nunna ja Jumalan bajamaja

Kirkko, luostari, temppeli, kappeli. Noiden pitäisi olla Jumalan huoneita. Jurtta, iglu, omakotitalo, rivitalo, kerrostalo, tiipii. Noiden pitäisi olla ihmisten huoneita. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen eli kaikkien noiden yllämainittujen pitäisi siis olla sekä Jumalan että ihmisen huoneita. Mutta minä olen päivä päivältä aina vain varmempi, että nuo kaikki ovat vain ihmistä varten, ihmisen egoa varten, ihmisen pätemistä varten eikä niillä ole mitään tekemistä Jumalan kanssa.

Jumala on kaikkivaltias ja Väinö Linnan mukaan myös kaukaa viisas. Kaukaa viisas Jumala ei tarvitse itselleen sijaa, ei tilaa, ei majaa, ei pajaa, ei bajamajaa. Jumala ei palellu pakkasella eikä kastu sateella, ei hyydy hankeen eikä juutu mutaan.

Tapasin aamulla entisen nunnan, naisen, ihmisen, joka oli viettänyt 17 vuotta elämästään, parhaasta nuoruudestaan saksalaisessa luostarissa, Jumalan huoneessa tai paremminkin Jumalan huoneistossa. Olihan siellä ollut pari sataa muutakin nunnaa. Luostarin johtajatar oli ollut sangen saksalainen: nunnat eivät saaneet ilmaista mielipiteitään ääneen toisille nunnille, jos näitä mielipiteitä ei ensin ollut hyväksytetty johtajattarella. Ja hänen luokseen oli ollut vaikea mennä. Seitsemääntoista vuoteen tuo tapaamani nunna ei ollut käynyt hyväksyttämässä yhtään mielipidettään. Jumalan huoneessa toteltiin jumalansanaa. Ja Jumala rakasti, jos olit kiltti.

Sain lisää uskoa, ettei Jumala tarvitse omia huoneita. Ihminen käyttää niitä kuitenkin aina väärin. Ihminen ei opi koskaan ehdoitta rakastamaan, ei niinkuin Jumala haluaa. Siksi on parempi, että Jumala asuu ulkona, pelloilla, puissa, ruohossa, puroissa, joissa, merissä, taivaalla, avaruudessa. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Joskus on pakko käydä bajamajassa, vaikka haju niissä onkin aivan hirveä. Mutta festivaaleilla ei usein ole muuta mahdollisuutta.

Konsonantista kova kuume

Näin lapsena tikkukaramellin, jonka tikkuna oli muovinen tikari. Se taisi olla tummanpunainen tai saattoi se ehkä olla kirkkaanvihreäkin. Jostakin syystä muistini sotkee aina vihreän ja punaisen. Olen ehkä muistiltani värisokea. Ihmisen synnynnäinen ominaisuus on haluta aina jotakin ja niinpä minä aloin haluta tuollaista muovista tikaria imeskeltävän karamellipalan sisällä.

Kuume nousi ja äiti peitteli minut sänkyyn, lämmitti juomista ja taitteli kylmällä vedellä kastellun pyyhkeen otsalleni. Kuume ei ollut tikkukaramellikuumetta, vaan aivan tavallista flunssaa, vilustumista tai nuhaa. Isoveli laitettiin asialle apteekkiin kuumepulveria hakemaan. Apteekin vieressä samassa talossa oli myös elintarvikekauppa ja äiti pyysi veljeäni tuomaan minulle myös tikkarin. Aloin kuvitella vihreää tai punaista tikaria. Karamellista en juuri silloin piitannut. Pienellä tikarillani syöksyin seikkailuihin, hyppäsin ratsuni selkään ja karautin meksikolaisen kylän läpi ja taistelin lierihattuisia vihollisia vastaan uljaasti ja väsymättömästi.

Veli tuli ja toi tullessaan paitsi kuumepulveria, myös neliskanttisen, pitkulaisen punaisen tikkarin, jonka vartena oli puutikku. Puutikku!

Tikkari. Tikari. Tottakai oletin, että tikkari on tikaritikkari eikä puutikkutikkari. Putosin hevosen selästä pölyiseen maahan ja jäin siihen. En kyennyt tikullani taistelemaan kokonaista rosvolaumaa vastaan. Suuri voittoni hävisi yhdellä konsonantilla, yhdellä k-kirjaimella. Kuume lannisti minut moneksi päivää.

Hidassaattoinen on Amerikan presidentti

Amerikan maassa kaikki on suurta, nopeaa, hektistä, mitä vaan, mikä tapahtuu isosti ja äkkiä. Nyt siellä valittiin presidentti ja tuskin on vielä ääniä ehditty loppuun asti laskea, kun jo pörssikurssit laskevat. Syyksi sanotaan, että Obama ei ole tehnyt rahoitusmarkkinoiden rauhoittamiseksi vielä presidenttinä mitään. No minkähän helevetin takia se ei ole vielä mitään tehnyt, vaikka on jo tuntitolkulla tiennyt tulleensa valituksi presidentiksi. Hidassaattoinen mies. Ja semmoisen valitsivat.

Malisjoen hirmuinen valas

Se ui elokuisena yönä läpi koskien ja kapeikkojen, vieskojen ja suvantojen, nivojen ja äyräiden meijerin rantaan ja jäi siihen. Sen selkäpuolella olevasta hengitysaukosta nousi himerä höyry ja välillä se pärskäytti vesihöyrypatsaan korkealle ilmaan. Sen keskiruumis oli jämäkästi paikoillaan ja pyrstö tavoitteli joen matalaa pohjaa ja rantalepikkoa, yritti vimmalla ja suurella voimalla irrottaa valtavan valaankehonsa matalikosta siinä kuitenkaan onnistumatta. Seurasin sen kamppailua matalaa jokea vastaan tuntikausia enkä voinut tehdä mitään. Valas oli juuttunut minun kotirantaani.

Muistin, että saunassa oli pullo shampoota ja suuri saippua. Huusin valaalle säästämään voimiaan, sillä apu oli lähempänä kuin tuokio sitten osattiin kuvitellakaan. Suuri mäntysaippua toisessa ja Hoitaa Tehokkaan Hellästi -shampoopullo toisessa kädessä juoksin takaisin rannalle ja hyppäsin korkeassa kaaressa veteen. En muistanut, miten matalavetinen joki olikaan, mutta kehoa voimakkaasti kaarelle taivuttaen onnistuin välttämään törmäämästä pohjaan. Uin valaan vierelle.

Valaan silmät olivat jo sameat ja se katsoi minuun kuin saalis katsoo metsästäjäänsä. Sanoin sille, ettei sillä enää olisi mitään hätää. Kaikki järjestyisi. Näin sen silmistä, että se kuuli minua, ja se rauhoittui ja lakkasi värisemästä. Sen silmiin virisi kiilto ja usko ja toivo. Silmien yläpuolella näin suuren arven. Joku oli sitä joskus yrittänyt metsästää harppuunalla ja siksi se pelkäsi aluksi myös minua, pientä poikaa.

Sukelsin valaan vatsan alle ja aloin saippuoida sitä. Puristelin shampoopullon tyhjäksi sen edessä oleville kiville ja hankasin mäntysuovan sen veden alla oleviin kylkiin. Taputin valasta kylkeen ja sanoin: "Selvä on, kuoma. Alahan potkiskella." Ja valas teki työtä käskettyä ja sen valtava valaanruumis alkoi liikahdella sentti sentiltä eteenpäin kohti Häkkisiltaa ja Jyrkänlampea. Olin onnistunut vapauttamaan sen pinteestä. Iloisena ja onnellisena mahtava merien valtias lipui pitkin jokiuomaa, kääntyi lammessa ympäri, ui taas ohitseni kohti Mäyränkoskea, Pidisjärveä, Kalajokea, kohti Pohjanlahtea, kohti merta, kohti suurta Atlantia. Huusimme toisillemme iloiset jäähyväiset ja lupasimme olla ikuiset ystävät.

Tuosta tapahtumasta on nyt kulunut koht´sillään...niin. Aika kauan siitä on kulunut. Olemme tavanneet aika ajoin, silloin tällöin ja muistelleet tuota elokuista päivää. Suurikaan ei pärjää ilman pientä. Miten sitten pieni voisi pärjätä ilman suurta. Siinä matalassa vedessä kivien keskellä taisimme opettaa toisillemme jotakin todella merkittävää.

Valohoitoa

Nainen kävelee pitkää siltakatua ja istahtaa kadun päässä olevalle penkille. Rakkaus on kadonnut, hävinnyt elämästä, kulkenut muualle, lähtenyt. Itkettää, surettaa, on ikävä. Takaa kuuluu tuttu ääni ja nainen kääntää päätään. Musiikki laajenee, kuva laajenee, ilmeet kirkastuvat: "Rakas. Sinä oletkin siinä!" Katsomossa kuuluu hiljainen niiskutus ja itkuntyrske. He löytävät sittenkin toisensa. Pala nousee kurkkuun, henkeä ahdistaa, silmät kastuvat, mutta kaikki on kuitenkin ikiaikaisen hyvin.

Valkokankaan ja katsojan välillä ei liikkunut yhtään vaikuttavaa, kemiallista ainesosaa, ei lääkkeeksi luokiteltavaa kokonaisuutta, ei pilleriä, ei nestettä, mutta silti katsojassa tapahtui paljon: kurkkua kuristi, pääkipu hellitti, kyyneleet valuivat vuolaina ja hengitys katkeili. Katsoja sai visuaalista valohoitoa.

Sytytän kirkasvalolampun. Joku kysyy, vaikuttaako se jotenkin. Minä vastaan, että vaikuttaa. Joku kysyy, miten se vaikuttaa. Minä vastaan, etten tiedä. Joku sanoo, että se taitaa olla humpuukia. Minä vastaan, että saattaa olla. Mutta ei sillä ole mitään väliä, jos minulle siitä huolimatta tulee mukavampi olo.

Rukoilen. Joku kysyy, vaikuttaako se jotenkin. Minä vastaan, että vaikuttaa. Järki sanoo, että uskonto on humpuukia. Minä vastaan, että saattaa olla. Mutta ei sillä ole mitään väliä, jos siitä tulee mukavampi olo.

Sataa. Olen masentunut ja ikävissäni. Poskionteloni on tulehtunut ja syön tulehdusta vastaan voimakasta antibioottia. Mutta sitten pilvet väistyvät ja aurinko alkaa paistaa ja masennukseni katoaa ja silmäni imevät valoa taivaalta kuin nälkäinen raamatun mannaa. Vedän sieraimiini ilmaa ja poskionteloni aukeavat ja sylkäisen koko pimeän ikävän ja tuskan sulavalle lumelle. Sinitiainen istuu oksalla ja pyörähtelee iloisesti. Taivas on valkokangas ja katsomossa ovat tunteet valloillaan.

Viinamatojen juhlat sekoittavat koko ekosysteemin

Avasin viinakaapin oven. Pieni toukka katsoi minua suoraan silmiin hyvin häijysti hymyillen. Sillä olisi ollut varmasti kivi tai puukko tai kenties automaattiase kädessä, jos sillä olisi ollut kädet ja jos niin pieniä murhavälineitä ylipäätään olisi ollut olemassa. Pahansisuisesti se minua katsoi. Teki mieli sulkea ovi, mutta en kuitenkaan malttanut, vaan halusin nähdä enemmän.

Siirsin lahjaksi saamaani konjakkipulloa ja sen takaa paljastui korttirinki. Siinäkin olisi korttia isketty pöytään, jos vain madoilla olisi ollut kädet, joilla korttia iskeä. Nyt oli vain se rinki. Kovasti siinä mölyttiin ja heiluttiin. Laitoin konjakin takaisin paikoilleen. Vilkaisin vielä Bacardi-pulloa ja hämmästyin. Sen korkki oli kierretty auki ja viskattu kaapin pohjalle. Ympärillä luikerteli toistakymmentä humalaista viinamatoa enemmän tai vähemmän vihreänä. Juhlat olivat loppupuolella. Sen näin kaapin pohjalle hujan hajan heitellyistä kauraryyneistä ja vehnäjauhoista ja leivänmuruista. Niitä oli pitkin yötä kannettu viereisistä kaapeista juhlapaikalle, ja nyt koko viinakaappi näytti kaatopaikalta. Pienten matkamuistopullojen rivistön edessä makasi kolme valkoista matoa kuin kuolleina, mutta kun katsoin niitä lähempää, niiden rinnat kohoilivat ja selässä olevat ohuet siimanvalkoiset karvat värähtelivät. Yksi madoista nousi nopeasti ylös ja alkoi heilua minua päin ja sen silmät kiiluivat pelottavasti. Olin viimeinkin nähnyt sen kuuluisan viimeponnistuksen, josta työväki joskus niin kiihkeästi lauloi.

Nostelin pullot kaapista tiskipöydän altaaseen ja laskin tulikuumaa vettä päälle. Sumutin kaapin täyteen hyönteismyrkkyä, odotin hetkisen ja lakaisin lamaantuneen ja osin jo kuolleen juhlakansan rikkakihveliin ja kannoin ulos, kippasin koko joukon jäteastiaan. Sieltä alkoi kuulua armoton rapina ja kapina ja kolina ja suihke. Jos vain madot olisivat osanneet huutaa, sieltä olisi kuulunut: "Tässä putkassa ei oo ennen oltukaan."

Onneksi aivan oikeasti noita viinamatoja ei ole olemassa, sillä sitä ei ekosysteemi taitaisi kestää. Jauhomadot vielä menevät. Ne kun sotkevat vain ne jauhot - ja koko yhden talouden varastoon hankitun elintarvikesysteemin. Mokomat.

Asiat riitelivät - silti puoli vuotta linnaa

Nuori mies painaa toista samanikäistä miestä kurkusta katuun ja hakkaa päätä asfalttiin. Poliisi ajaa paikalle ja erottaa toisiaan kurmottavat miehet ja taluttaa nämä autoon. Muutaman viikon kuluttua asiaa käsitellään oikeudessa ja molemmat saavat tuntuvat sakot sekä kolme kuukautta ehdotonta vankeutta. Ei auttanut nuorten miesten puolustuspuheenvuoro:

- Herra oikeuden puheenjohtaja. Istuin Ranen kaa tos Hämeenkadun Kakadussa ja esitin sille et se vois ostaa multa helevetin hyvän kellon. Se sano et se vittu mitää kelloo tarvii. Mä sanoin sille et vittu noin hyvän kellon tarvii kuka vaa. Ei semmosta pimeetä kulkijaa viel maailmaa oo syntynykkää, joka ei tollasta rolexii haluis ranteessaan kantaa. Se vittu sano mulle et voit työntää anuksees sen sun rantarolexin. Mä sii vähä hermostuin ku se haukku mun rolexii vaik se tasan tarkkaa ties, että se on aito. Mä sain se yhelt nokialaiselt huoralt ku ei sillollu maksaa mulle... tai siis se oli vähän pystys noit vuokrii ja sellasii. Mä tempasin tota Ranee turpaan siin tiskil ja sit lähettii jo kadulle vähän koittaa vittu. Sit siihe tuli jotai kusipäitä poliiseja välii vaikkei sii mitää ollu. Ei meil siin mitää henkilökohtast ollu. Kato asiat vaa vittu riiteli.

Noin. Minua on monesti askarruttanut tuo riitelevien asioiden probleema. Varsinkin poliitikoilla on tapana aina sanaharkan päätteeksi todeta, etteivät he siinä riitele lainkaan, vaan asiat riitelevät. Höpön löpö. Jos laitat kaksi rakennuskaavaluonnosta pöydälle, voit odottaa hamaan maailman tappiin asti, eikä siinä pöydällä poikkipuolista sanaa sanota. Mutta laitahan kokeeksi noiden papereiden ympärille pari ihmistä. Ketkäs ne siinä sitten riitelevät: asiat vai ihmiset.

Askarruttaa se joskus ihan pientäkin

Nämä tarinat ovat tosia.

Kirkkomaalla väki nyyhki poisnukkunutta ja juuri hautaan laskettua. Hauta luotiin umpeen ja kumpua viimeisteltiin kukkasia varten. Neljävuotias kuorma-autoilijan poika seurasi tapahtumaa ja totesi ykskantaan:

- Voi vittu ku loppu tola kekke (voi vittu ku loppu sora kesken).

***********

Isä pelasi pajatsoa baarissa ja viisivuotias poikansa seuraili rahanmenoa. Jotenkin hänen mieleensä tuli keskeyttää moinen tuhlailu, jotta jäisi rahaa tuleviinkin tarpeisiin:

- Minua sitte vituttaa ku mulla on niin vähän leluja.

***********

Alle kouluikäinen poika kuljeskeli isovanhempiensa kanssa elintarvikekaupan hyllyjen välissä ja pysähtyi katsomaan myslipakettia. Hän tutkiskeli pää kallellaan pakkausta ja sen kuvitusta ja tuumasi:

- Vaan mistähän vitusta se tuoki on tehty?

***********

Poika seurasi tarkkaavaisena kansanmusiikkiorkesterin esitystä. Ilmeestä päätellen hänellä oli suurehko pähkinä purtavana. Kovin pitkään hän ei malttanut pitää ajatusta omanaan, vaan nykäisi isäänsä hihasta, osoitti basson soittajaa ja sanoi:

- Sillon vitun suuri viulu.

Pää halki ja runoa tekemään =

Kun ihmisen pää halkaistaan niin, että koko komeus sahataan silmien välistä kahteen osaan, saadaan aivopuoliskot kätevästi näkyviin. Miehen ja naisen aivopuoliskot toimivat erilailla - niin minulle on kerrottu ja käytäntö on vuosien kuluessa tuon kerrotun myös konkretisoinut. Toinen puoli aivoja mittaa tunnetta ja toinen tointa. Toisella puolella asuu runo ja toisella puolella mellastaa laskento. Toisella puolella asuu uusi ja toisella vanha. Noin pelkistetysti ajatellen. Mutta aina aivot kuitenkin jakavat asioita vähintään kahteen osaan: hyvään ja huonoon, mustaan ja valkoiseen, kylmään ja kuumaan, uuteen ja vanhaan. Ja sitten aivot alkavat vertailla noita vähintään kahta asiaa. Ja melko nopeasti ne useinkin päätyvät ratkaisuun, että uusi on parempi kuin vanha tai vanha on mukavampi kuin uusi. Ihmisen aivo harvoin mittaa itse ajatusta. Useimmiten se mittaa vain esitystapaa. Otetaanpas esimerkki.

Mies kulkee katua kinkaten
kuin salaa naiselle vinkaten:
Tule tänne ja uskalla rakastaa,
muuten syksy mun marjani pakastaa.

Tai

Se raahasi jalkaansa, pururadalla liian suureen mäkeen jäi kunto, lihaskunto.
Siellä näki, jäi mieleen, halusi, päätti lähteä illalla.
Soitti, kun tiesi numeron. Pyysi tulemaan. Puristusta nivusessa.
Ei pärjää enää ensiviikkoon.

Niin. Seksuaalinen halu ja tarve on yllä ilmaistu kahdella tavalla. Toinen pitää toisesta tavasta ajatella, toinen toisesta. Toinen on siis toista parempi tai huonompi tai modernimpi tai vanhanaikaisempi. Uskomattoman paljon on päitä halkaistu noiden kahden vastakkaisen ajatustavan takia. Ihminen on keksinyt hienon symbolin, jolla ristiriitoja ratkaistaan. Pitäisköhän se ottaa käyttöön jokapäiväiseen arkeen. Kaksi vaakaviivaa päällekkäin. = (on yhtä kuin).

PS. Yllä olevat tekstit ja aiheet eivät viittaa kehenkään henkilöön eivätkä myöskään asiaan. Ne ovat VAIN ESIMERKKEJÄ. Aiheet voisivat liittyä vaikka tietöihin tai kivenmurskaukseen, mutta sattumalta tuli nyt vain mieleen tuo seksi taas. Miehen aivopuoliskot ovat kyllä kallon sisällä, mutta varsinaiset aivot (kuten hyvin tiedetään) ovat melko tarkasti keskivartalossa.

Joku lyö sinua joka päivä ja sinä maksat siitä hymyssä suin

"Elämä on." "Musta Fazerin laku on paras." "Yllätä vaimosi - tee se matolla." "Vedä käteen Heikkisen hansikkaat"

Iskulause on yrityksen tärkeä elementti, liikemerkin ja logon jälkeen varmasti tärkein ja bisnesmaailmassa myös yrityksen kalleinta omaisuutta. Siksipä sen tuleekin olla nimensä veroinen: iskevä. Sen pitää iskeä lukijaa tai kuulijaa kuin aasinpotku, kuin tykinkuula, kuin pesäpallomaila, kuin betoniporsas. Oletko muuten koskaan keksinyt yhtään iskulausetta tai vielä parempi: oletko koskaan myynyt iskulauseen jollekin? Minä olen. Ja se on vaikeaa.

Hyvän sloganin keksiminen on vaikeaa ja myyminen vielä vaikeampaa. Pitää olla rohkea keksimään, pitää olla rohkea myymään, mutta kaikista rohkein on ostaja, joka uskaltaa ottaa riskin markkinoiden reaktiosta. Siksipä valitettavan monet iskulauseet ovat tylsiä ja mitäänsanomattomia: "Nuorekasta voimaa" "Luonnonpuhtautta ja elinvoimaa" "Asiakaslähtöistä palvelua" Jippijaijee.

Julkisissa yhteisöissä päätös syntyy monen ihmisen yhteistyönä. Siksipä iskevän sloganin myyminen tuollaiselle yhteisölle on kaikkien haasteiden äiti. Pitää saada monta päätä käännetyksi, pitää vakuuttaa kaikista heikoin ja kaikista vahvin lenkki. Pitää saada moni ihminen yhtä aikaa vakuuttuneeksi, että slogan ei ole vain kolmesta kuuteen sanaa logon alla, vaan se on kokonainen elämä, filosofia, ydinajatus, tulilanka ja ruuti. Pitää saada torjutuksi useimmat varsin tylsät ja mitäänsanomattomat ehdotukset niin, ettei loukkaa asiakasta. Pitää uskaltaa sanoa, että ei noin.

Usein slogan on ainoa asia, joka yrityksestä tai tuotteesta muistetaan. Connecting people. Nimi tulee perässä. Sinä uskot, mitä sinulle hyvin sanotaan. Sinua isketään muutamalla sanalla. Sinua lyödään vasten suuta ja kasvoja ja sinä ostat ja maksat hymyssä suin. PAM! (palvelualojen ammattiliitto) Vedä siis käteen nyrkkeilyhanskat, yllätä vaimosi ja tee se matolla. Onhan folkkari eniten Suomen teille levinnyt auto.

Kuuma hotelliyö

Kaivan taskustani hotellihuoneen avaimen. Työnnän sen lukkoon, mutta ovi ei aukea.

Keikka päättyi tunti sitten. Istumme takahuoneessa ja nautimme isäntämme antimista palan kerrallaan. Maailma näyttää mukavalta ja tuntuu hetki hetkeltä pakenevan kohti ikuisia tähtisumuja. Nauru kuuluu jo kaukaa Jupiterin takaa. Venus pyörähtää akselinsa ympäri, Pluto haukkuu luuta tai jotakin muuta, Merkurius hyrisee kaikkia neljää tahtiaan, Mars matkaa aina ajallaan, Saturnuksen renkaat heiluvat korvissa ja vihreät miehet virittävät soittimiaan. On aika astua rakettiin ja poistua uusiin sfääreihin.

Avain putoaa lattialle. Se näyttää narikkalapulta ja onkin narikkalappu. Sillä ei huoneeseen pääse, sillä ei lukko aukene, sillä ei sänky kutsu.

Puhelin soi. Joku pyytää jatkoille. Lupaan mennä, mutta levähdän kuitenkin ensin hetkisen.

Minulla on kuuma. Aamu sarastaa ja aurinko työntää säteen silmään takaraivoon asti. Olen riisunut kenkäni kuitenkin. Termostaatti on varmaan rikki tai liian suurella, koska huone on tulikuuma, hikinen, väsyttävä, raastava, särkevä... Minua väsyttää ja on huono olo. Kuuma hotelliyö on vaatinut lähes kaiken. Sydän kuitenkin vielä lyö. Lyö, ei lyö, lyö, ei lyö

Lukkorengas ja Goodies: Lauantaipussi

Huikka huiviin ja töpseli seinään kello 20.45. Lukkorengas on tiukasti pultissa ja namupalat mutterissa, kun aito ja oikea hurriganes viiltää lavanreunaa ja Bourbon Street täyttyy pikkuhiljaa hilpeistä juhlijoista. Keikka Jyväskylän Aalto-salissa alkaa. Niemen Pasi vetää elämänsä ensimmäistä livekeikkaa kuin Armstrong kuun pölyä ja Goodies-tytöt Tuuli ja Heini tanssivat niin, että valot väräjävät ja värit liikkuvat. Ja kun kello soittaa viimein kahtakymmentä kolmea, viimeinen kitarasoolo vingahtaa ja rumpuriffi kajahtaa ja stagen valot voivat hiljaa himmetä. Kaksikymmentäseitsemän piisiä on soitettu ja tanssittu ja juhlittu ja nautittu.

Kiitos Suomalaiselle Maaseudulle mukavasta illasta ja hienoista vieraista. Oli upeaa ja mahtavaa olla keikalla, kun kaikki onnistui upeiden ihmisten kanssa yhdessä tehden.

Lukkorengas ja Goodies on yhdessä Lauantaipussi: harvoin ja hyvää.

Valon nopeus ja täysin onnellinen ihminen

Jonakin päivänä ihminen voi juosta valon nopeudella, mutta ei ole täysin onnellinen kuin ohikiitävän tuokion.

Valo kulkee (aika hassua sanoa, että valo kulkee) sekunnissa seitsemän kertaa maapallon ympäri. Juoksija juoksee sata metriä vajaassa (tai sanotaan sittenkin, että) kymmenessä sekunnissa. Eli sinä aikana, kun ihminen kiitää sataa metriään, valo on kiertänyt maapallon seitsemänkymmentä kertaa. Mutta valolla on ihmiseen verrattuna yksi heikko puoli. Se ei voi parantaa ennätystään millään keinolla. Valosta ei tule nopeampaa, vaikka kuinka sitä yrittäisi sytyttää vikkelämmin tai heiluttaa lamppua tai laittaa valo myötätuuleen maapalloa kiertämään. Mutta ihmisestäpä tulee nopeampi ja nopeampi koko ajan. Ja kun kerran ihmisestä tulee aina jollakin keinoin nopeampi ja nopeampi, tuosta on pakko päätellä, että jonakin päivänä ihminen on yhtä nopea kuin valo ja jo seuraavana päivänä kenties jo vähän nopeampikin. Mutta sitten se onnellisuus.

Vaikka ihmisestä tuleekin jonakin päivänä valoa nopeampi, täysin onnellista ihmisestä ei tule koskaan, mikä on sinällänsä harmillista. Jos olet kiertämässä maapalloa ja näet siellä kauniita asioita, olet onnellinen. Mutta jo seuraavassa hetkessä muistat tai kuulet tai luet, että kaukana kotona tapahtuu jotakin mukavaa, missä voisit olla mukana ja onnesi on samalla hetkellä tipotiessään. Sellaista elämä on. Valonnopeudessa katoaa kaikki. Mutta onpahan nopeudesta paljon meille myös iloa. Kun auringon valo tulee maahan (tulla on taas vähän hassu termi valosta puhuttaessa), se on jo reilun kahdeksan minuutin ikäistä, valoksi aika vanhaa siis. Ja kun se aurinko sitten menee pilveen, voidaan kuvitella, että pilvessä onkin vanhaa valoa ja vanhaa aurinkoa. Tuliterästä valosta ei kukaan oikein osaa sanoa vielä mitään. Tuosta tiedosta voi olla täysin onnellinen - hetkisen.

Lukkorengas Aalto-salissa

Tämän päivän blogiteksti on vähän poikkeuksellinen. Se on enemmänkin ilmoitus tai tiedote kuin tarinatyyppinen pohdiskelu. Paljon on kuitenkin pitänyt myös pohdiskella, että saatiin Lukkorengas rakennetuksi siihen kuntoon, että voidaan nousta yli 400 kutsuvieraan eteen Jyväskylän Aalto-salin stagelle.

Lukkorengas soittaa toisten tekemiä hyviä piisejä. Vähän erilailla. Jos jokin riffi tai nuottikuvio jostakin toisesta piisistä sopii hyvin johonkin toiseen piisiin, se vaan napataan ja sillä siisti. Ja se toimii.

Tatu oli tarinan alusta melkein tähän päivään asti solistina, mutta miehen muut kiireet pääsivät voitolle ja aloimme etsiä uutta solistia. Tiedossa oli, että Nivalassa asuu ja elää tosi kova laulaja, Korkiakosken Anska. Anska kävikin muutaman kerran treeneissä, mutta kiireet, oma bändi ja monet muut syyt pakottivat Anskan luopumaan yhdestä ylimääräisestä bändistä ja niinpä sanoimme hyvässä sovussa näkemiin.

Soitin musaopiston reksille, Veikkolan Heidille ja kerroin solistiongelmasta. Heidi soitti minulle takaisin muutaman viikon päästä ja kertoi, että musaopistossa opiskelee muuan Pasi Niemi klassista laulua, mutta että mies saattaisi hyvinkin taipua myös rokkiin. Soitin Pasille ja sovittiin ensimmäiset treenit. Kuuntelin miestä parin piisin ajan ja asia lyötiin lukkoon: koko bändin kanssa treenattaisiin seuraavalla viikolla.

Jo toisten treenien loppupuolella basisti, Seppo Ainasoja nousi seisten soittamaan ensimmäisen kerran treeneissä viiteen vuoteen. Sanoi, että oli pakko. Sen verran mahtavalta kuulosti. Eikä sen jälkeen ole enää istualtaan treenannut.

Nyt kolme viikkoa myöhemmin meillä on lähes 30 kappaleen ohjelmisto valmiina. Voitte uskoa, että tänä aikana on töitä tehty ja kaikista eniten ahkeroi juuri Pasi eli opetteli kaikki melkein 30 piisiä tyhjästä. Kova juttu. Ja tänään noustaan stagelle.

Lukkorenkaan julisteessa on kaksi viehättävää neitosta jalkapallon kanssa. Tuosta julisteesta kehkeytyi pieni ongelma. Tämän iltaisen keikan isäntä on joutunut sellaiseen ristituleen julisteen vuoksi, ettei tosikaan. Monet juhlaan mukaan tulevat ovat kyselleet tytöistä ja vaatineet, että näiden pitää olla myös keikalla mukana. Siinä oli vain se ongelma, että minulla ei ollut hajuakaan, ketä nuo tytöt ovat. Niinpä aloimme etsiä tanssitaitoisia esiintyjiä eilen illalla ja nyt on sovittu kahden Goodies-nimisen ryhmän jäsenen kanssa, että illalla keikkaillaan yhdessä.

Keikasta tulee hyvä - ei epäilystäkään: asiakas on hyvä, paikka on hyvä, bändi on hyvä, tanssijat ovat hyviä. Siis: "Hyvät naiset ja herrat. Tänä iltana - Lukkorengas!"

Bss: Seppo Ainasoja/ Drms: Vesku Savikko/ Gtr, Albert Savikko/ Gtr: Hannu Hartikainen/ Vcl Pasi Niemi/ Mxr Jussi Hartikainen/Mxr Sami Luttinen/Dnsrs Tuuli Leppäaho, Miia Hytönen

Hävytön moottoripyörä - siitä ei mies piittaa

Mies tuskin haluaa nähdä hävyttömän hienoa moottoripyörää. Mies on siihen liian fyysinen, tunteellinen, esteettinen. Hävyttömän hienosta moottoripyörästä puuttuu voima, kesto, jatkuvuus, kauneus, notkeus, sulokkuus. Siinä on liian paljon peittävää, piilotettua, elektroniikkaa, säätöä, mystiikkaa, tekniikkaa, konetta. Hävyttömän hieno moottoripyörä on kuollut, liikkumaton, kesy, kylmä, tunteeton.

Moottoripyörässä pitää olla häpyä. Häpy istuu sen päällä elävänä ja kauniina ja pitää kaksin käsin kiinni ohjaustangosta. Moottoripyörässä pitää olla häpyä. Häpy seisoo takapuoli irti satulasta valmiina laskeutumaan pyörän päälle, kunhan kone käy ja ryskää. Moottoripyörässä pitää olla häpyä. Häpy on niukasti piilossa kuin salaisuus valmiina paljastumaan, kuin aarre valmiina löytymään, kuin karikon kivi valmiina karahtamaan pohjaan, kuin silmu puhkeamaan lehdeksi, kuin nuppu aukeamaan kukaksi. Moottoripyörässä pitää olla häpyä. Häpy on fiilis. Häpy on tunne. Häpy on voima. Häpy on end.

Ukko Ukonhattu Sadonkorjuu-Heikkilä

Joku antoi lapselleen nimen Jeesus. Eilen. Etelä-Amerikassa. Kerran suomalaisessa televisioviihdesarjassa, Onnenpyörässä oli vieraana vokaalia ja konsonanttia ostamassa muuan maahanmuuttaja nimeltään Jesus. Ei riittänyt juontajalla hermoa sanoa: "Nyt on Jeesuksen vuoro ostaa vokaali", vaan hän väänsi nimen miehen kotikieliseen lausuntamuotoon Heesus. Harmillista. Meni hyvä ohjelma niiltä osin vähän pilalle.

Jeesus on hyvä nimi. Tarkoittaa varmasti jotakin, ehkäpä erämaan kukkaa tai pientä pensasta. Suomalaiset naisennimet ovat usein kukkia. Aikaisemmin annettiin tytöille nimeksi Kielo tai Orvokki tai vain Kukka. Nykyisin voit jutella vaikkapa Kirsikan tai Mimosan kanssa, mutta tuskin koskaan tapaat Päivänkakkaraa tai Voikukkaa. Miehille noita kukannimiä ei ole taidettu koskaan antaa, vaikka miehisiä kukkia ovat maantienvarret täynnä.

- Hyvää päivää. Täällä puhuu Ukko Ukonhattu Sadonkorjuu-Heikkilä puhelinmarkkinoinnista. Soitinko pahaan paikkaan?

Tai

- Irti nuuskasta ärryystä Piharatamo Pekkala, saanko hetken häiritä?

Tai

- Hakkila Oy hyvää päivää.
- Hartikainen täällä terve.
- Terve
- Päivää.
- Päivää.
- Kuka siellä?
- Kissankello Kovalainen.
- Saanko toimitusjohtajan puhelimeen?
- Valitettavasti Lupiini Lehmuskallio on maahantuontiyhtiön palaverissa.

Tai

- Niin kauan kuin nimeni on Punakosmos Puumalainen, taistelen työväen oikeuksien puolesta.

Kannattaa miettiä kukka hyvin tarkkaan ennen ristiäisiä. Nimi on enne. Nomen est omen. Nimien merkityksiä voi tutkia esimerkiksi Suomen kukat -hakusanalla googlesta. Jos päätät antaa tyttärellesi nimen Niittynätkelmä, voit odottaa hänen pysyvän kauniina pitkään ja kestävän kuivatusta elämänsä aikana. Jos taas päädyt Heinätähtimöön, voit odottaa lapsesi kestävän prässäystä hyvin. Se on tärkeä ominaisuus tässä puristavassa maailmassa.

Eränkäymätön on evoluution huipulla

Tienvarressa seisoo viitta: Eränkävijöiden maja 500 m. Eränkävijät ovat sitkeää porukkaa. Ne menevät tiettömien taipaleitten taakse mukavuuksia karkuun, laittavat nuotion synkkään metsään ja paistavat langalla kuristamaansa teertä tai riekkoa, keittävät nokipannulla mustat kahvit ja käyvät riu'ulla tekemässä tarpeensa sammalikkoon ja pyyhkivät jälkeiset ruohotupolla tai pikkuotuksia vilisevällä sammalella, rakentavat laavun ja peittelevät itsensä yöksi kuusenhavuilla. Ja raapivat sammalesta irronneita pikkuötököitä takapuolestaan aamuun asti. Eränkävijät heräävät aamulla aikaisin, keittävät taas uudet mustat kahvit ja katsovat tähdistä tai auringosta tai muurahaiskeon sijainnista suunnan ja lähtevät pakit kalisten ja reppu keikkuen vielä syvemmälle korpeen sivistystä karkuun. Minusta sellainen on aina ollut vähän outoa.

Ihmiskunta on ponnistellut heti kävelemään opittuaan mukavan ja leppoisan elämän eteen. Minä arvostan noita ponnisteluja hyvin suuresti. Siksipä noiden esi-isien muistolle ja kunniakseen haluankin perustaa eränkäymättömien huoneiston keskelle kaupunkia hyvien liikenneyhteyksien äärelle taksitolpan viereen. Siellä voi keittää kunnon kahvit vain kytkintä napsauttamalla, laittaa valot päälle kaukosäätimellä ja himmennellä niitä tunnelman ja mielialojen mukaan. Jos nälkä yllättää, voi soittaa lähimpään pitseriaan ja tilata pitsan kolmella täytteellä ja useammallakin, mikäli siltä tuntuu. Ja kun vatsa vaatii tyhjentämistä, voi istahtaa mukavasti esilämmitetylle pöntölle, joka askareitten jälkeen pesee ja huuhtelee ja kuivaakin miellyttävästi. Yön voi nukkua pehmeällä moottorisängyllä ja lähteä taas aamusella reippaana ja virkeänä taksilla asioita hoitamaan. Ja jos niin hullusti käy, että jossakin vaiheessa alkaa kaipailla kesämökkielämään, laitetaan vain pyörimään vanha video. Siinä mies levittelee nivusiinsa kortisonivoidetta puremien lievitykseksi. Ulkohuussin ympärillä pörrää musta pilvi sorsan kokoisia paarmoja liha-ateriaa vailla.
Käsittämätöntä on, että joku voi haikailla ulkohuussin perään. Tuon eränkäymättömien huoneiston jäsenhakemuksessa on kysymys, kaipaako hakija usein/joskus/harvoin/ tuskin koskaan/ei varmasti koskaan ulkohuussia. Jos kaipaa, jäsenanomus hylätään. Ihminen on silloin täysin vieraantunut alkuperäisestä mukavuudentavoittelusta. Hänen kohdallaan evoluutio on mennyt pilalle.

Suorat sanat

Sanon sinulle suorat sanat: älä sano!
Aivan kuin olisit lihonut. (vastaus) Kiitos. Olenkin syönyt viime aikoina melko hyvin. Tosin tuossa naapuriravintolassa.
Vittu, ajaa Metslerillä. (vastaus) Jep. Se on hyvä rengas. Ostin sen kilpailijaltasi.
Ai sinulleko se hernepyssy tulikin. (vastaus) Olen aina halunnut itselleni Winchesterin. Mutta jostakin muualta.
Lapselliset viikset sulla. (vastaus) Hmm. Olen Taika-Jim. Kukas sinä olet, kun en tunne?
Harmi, kun vain yksi valmistaja tekee näitä extrashorthousuja. (vastaus) Minä olen myös aika pieni, mutta vain ulkomuodoltani.
Pienimunaiset miehet ajavat isolla autolla. (vastaus) Minulla kyllä on vielä rahaa tililläni?
Tuollainen rohjake syö kyllä paljon bensaa. (vastaus) Kaiken on syönyt, minkä olen antanut.
Joko sinulla on tulppa ollut? = Sinä näytät kaikista selvinneen.
Meillä on usein tapana sanoa suorat sanat. Minkähän ihmeen takia? Mieti sitä.

Jumala armahtaa - kirkkoherra ei

Kirkkoherra asteli pellonreunaa haulikko olallaan ja katseli peltoaukean yli. Pienet polut juonteilivat ristiin rastiin, suunnistaja juoksi aukean yli kartta kädessä heiluen ja lamppu otsalla keikkuen. Valo ei palanut. Oli päivä parhaimmillaan.

Vanha teeri istui kuusen oksalla ja seuraili ihmisten kulkua. Se oli nähnyt yhtä ja toista. Se oli nähnyt, miten isännät kyntivät ja äestivät, kylvivät ja korjasivat satoa. Se oli nähnyt, miten suunnistajat juoksivat peltoaukean yli raskaasti hengittäen ja välillä karttaansa vilkuillen. Se oli nähnyt myös kirkkoherran lukuisia kertoja käyskentelevän aivan samalla lailla pellon reunaa haulikko olallaan ja silloin tällöin jäniksen tai peltopyyn ampuvan, mutta koskaan hän ei ollut aseensa piippua ylös kohti puiden oksia suunnannut.

Kellastunut heinä heilahteli ja tuuli viritteli haavan lehdet kahisemaan . Kirkkoherra asteli peltoaukealle ja tuumasi kävellä metsänreunaan. Hän asteli verkkaisesti, mutta varmasti ja seuraili luonnon liikettä. Hän huomasi oksalla istuvan teeren ja teeri seuraili miestä. Kirkkoherra oli kunnon mies. Tähtäsi aina horisontin alle, ei koskaan nostanut pyssynsä piippua ylöspäin tähdätäkseen. Teeri tiesi sen ja istui kaikessa rauhassa oksallaan ja välillä katseli sivuilleen, käänsipä päänsä joskus kokonaan taakse, josko siellä jokin uhkaus olisi tulollaan.

Tuuleskeli. Kirkkoherra pysähtyi muutaman kymmenen metrin päähän metsänreunasta, taittoi haulikkonsa ja asetteli kaksi patruunaa piippuihin, sulki aseensa ampumakuntoon ja naksautti varmistimen pois päältä. Teeri seurasi miehen tekemistä. Kohta kuuluisi valtava pamaus, ja jänis tai joku muu maassa koikkelehtiva otus heittäisi henkensä ja sen jälkeen kirkkoherra heittäisi puolestaan saaliin reppuunsa ja kävelisi kaikessa rauhassa kauas pois. Mielenkiintoinen näytelmä olisi edessä, sen tiesi teeri vanhasta muistista.

Muutama askel vielä ja kirkkoherra nosti haulikon poskelleen. Piiput nousivat horisonttiin ja vieläkin ylöspäin. Teeri vähän ihmetteli ja katsoi pian suoraan kohti kahta mustaa reikää. Punaisen keltainen liekki välähti ja teeren rinnassa jysähti raskas paino. Se putosi oksalta alas eikä enää sulkaansa heilauttanut. Teeri oli kuollut. Sielu teki hetken työtä käskettyä, oikoi jäseniään ja irtautui verisestä, haulien runtelemasta linnunruumiista ja tuokion leyhyteltyään alkoi nousta kohti taivasta. "Ampui se perkele. Eipä olis Jumalan miehestä uskonut."

Saalis repussaan kirkkoherra käveli reippain askelin kohti autoaan ja naurahti: "Jumala armahtaa - minä en." Muisteli näköjään jotain.

Miehen muistin perusmitta on hiihtoliitto

Ihminen muistaa paljon asioita. Mies muistaa yhden asian vähemmän kuin nainen ja jokainen voi aivan itse päätellä, mikä se yksi asia on. Se on ehkä jokaisella vähän erilainen, mutta joka miehellä se muistin musta kohta joka tapauksessa on. Tietokone muistaa aivan kaiken, mitä sille muistettavaksi syötetään, mutta se voi myös salamannopeasti kadottaa muististaan aivan kaiken, mitä sille vuosien kuluessa on kerrottu.

Muisti on ihan kelpo asia. Tietokoneella siis. Ihmiselle muisti on enemmän kuin kelpo: se on aivan välttämätön, mutta sen mittayksikkö minua on monta kertaa mietityttänyt. Tietokoneiden muistissa asiat säilyvät muuttumattomina vuosikausia, ehkä vuosikymmeniä. Kukaan ei ole tietokoneen muistin mittaa vielä käytännön syistä kyennyt todeksi osoittamaan, kun tietokoneet ovat verraten nuoria ja sen tehokas muisti vieläkin nuorempi. Mutta mittayksiköt on tarkasti määrätty ja niitä nimetään sitä mukaa lisää kuin muisti kehittyy. Ihmisen muisti taas on vähän mitä on: muisti muokkautuu aivoissa, ja useimmiten se muokkautuu muistajan eduksi. Sanotaan, että ihmisen muisti on tilivälin mittainen, mutta tuo on yksikkönä huono, kun tilivälit ovat mitä sattuu.

Kun kysyt joltakin ikävää asiaa, saat monta kertaa vastauksen: "En minä tuota millään voi muistaa. Siitä on niin kauan." Kauan on aika epämääräinen mittayksikkö. Mutta jos kysyt vaikkapa: "Paljonkos minä olenkaan sulle velkaa?" , saat todennäköisesti aika tarkan vastauksen vuosienkin jälkeen. Tai ehkä summa sittenkin on vähän kasvanut. Siis onko tuossa tapauksessa muisti laajentunut?

Muistin mitta voi olla ajalla mitattuna vajaa kymmenen vuotta ja rahassa mitattuna miljoona markkaa. Euroina siis noin 160.000 euroa. Siihen tulokseen on pakko päätyä hiihtoliiton miesten juttuja kuunnellessa.

Jos siis tietokoneen muistia mitataan megoina ja gigoina ja teroina, ihmisen muistin yksikkö on hiihtoliitto. Yksi hiihtoliitto on aika vähän. Tuhat hiihtoliittoa riittää unohtamaan jo eilisen tapahtumat. Gigan hiihtoliiton muistin määrällä ei ihminen muista mennä enää edes paskalle. Silloin alkaa jo viimeistään haista pahalle.

Huonosti lentävä hollantilainen - minun laivani

Taivas oli täysin pilvetön. Kiuru nousi korkealle ja lauloi kesää lämpimäksi, uusi ruoho tuoksui imelälle ja ratamon lehti hamusi kasvua valehtelijoiden vedettäväksi. Reelinki alkoi olla paikoillaan ja laiva valmiina telakalta veteen laskettavaksi.

Isoveli rakenteli minulle laivan. Sahasi kakkosnelosesta reilun parin kymmenen sentin pätkän, muovaili kirveellä ja lopuksi puukolla toisen pään laivan keulaksi ja peräpään vain vähän viistoksi, kiinnitti laivan kanteen laudanpalasen hytiksi ja löi pieniä nauloja reelingiksi ja pujotteli kalastajalankaa reelinkiä kiertämään, koversi puukolla peräpäähän pienen kolosen, johon asetteli peräsimen laivan kulkua ohjaamaan. Olin onnellinen. Minulla oli laiva, oma laiva, jonka kulkua voisin seurata maailman satamasta toiseen. Laivani seilaisi joen poikki ja kääntyisi peräsimen ohjaamana takaisin omalle rannalle, minun satamaani, jossa voisin sen lastin purkaa ja sommitella uuden lastin sen kannelle. Kiuru nousi yhä korkeammalle.

"Näin merimies merta rakastaa..." Lauleskelin ja ajattelin toista veljeäni, joka oli oikea merimies kaukana oudossa maailmassa. Kuuntelin aina hänen tarinoitaan Sanghain satamasta, suuren ja ihmeellisen Amerikan isoista kaupungeista, Atlantin myrskyävästä merestä, irtoavasta lastista, laivan täpärästä pelastumisesta hyiseltä tuholta kaukana ulapalla. Minun laivani välttäisi kaikki myrskyt ja haaksirikot. Se oli rakennettu hyvin ja kestäväksi.

Kyyköttelin rannalla ja suunnittelin, millainen laivani neitsytmatka olisi. Asettelin reelingin kalastajalangat täysin suoraksi ja naulat oi'oin vielä virheettömään riviin, käänsin laivan peräsimen täysin oikeaan asentoon, jotta se kääntäisi laivan takaisin pienen ensimatkan jälkeen. Katsoin laivaa enkä olisi millään hennonut päästää sitä yksi suurelle ja pelottavalle merelle.

Joki virtaili ja vesi solisi kivikoissa, ja kaislikossa pyörteili valkoinen vaahto. Laskin laivani vesille. Tönäisin sitä hellästi ja ohjasin sen menoa keskelle jokea. Se liukui laiskasti alkumatkan, mutta pyörähti sitten yhtäkkiä ja irtosi nopeasti keskelle virtaa. Odotin, että peräsin alkaisi vakauttaa laivaa ja muuttaisi sen kurssia, mutta laivani ui yhä kauemmas minusta ja lähti virran mukana seilaamaan kohti maailman meriä. Juoksin rantaa pitkin muutamia satoja metrejä, mutta sitten rannan rakennukset ja sillat ja risukot pysäyttivät matkani ja menetin yhteyden alukseeni. Kiuru nousi yhä korkeammalle.

Itkin. Suuri ja mahtava meri oli vienyt laivani. Oliko sen lasti irronnut ja pudonnut meren syvyyksiin, oliko reelingin köysi katkennut? Miksi peräsin ei toiminut ja kääntänyt laivaani takaisin kotisatamaan? Istuin yksin rannalla ja itkin laivaani. Mutta minulla oli vielä kuitenkin yksi toivo: veljeni maailman merillä. Hän löytäisi jonakin päivänä hienon laivani ja toisi sen minulle takaisin. Hän huomaisi sen ajelehtivan jossakin yksinäisenä ja tietäisi, että sen täytyi olla pienen veljensä kadonnut alus. Hän nostaisi sen omaan laivaansa ja näyttäisi sitä ystävilleen merimiehille ja sanoisi: "Tämä on pienen veljeni alus näköjään. Minäpäs vienkin tämän mennessäni hänelle takaisin."

Kiuru nousi korkeammalle ja korkeammalle, kunnes en enää kuullut sen laulua. Minä toivoin. Minä uskoin.

Joe Van Dango ja etsintäkuulutettu

Joe Van Dango ratsastaa hitaasti halki kaupungin. Katu on lähes autio: sekatavarakaupan puomissa on sidottuna pari satulatonta, kirjavaa hevosta. Van Dango virkistyy heti ja kaivaa taskustaan pikkusikarin ja jo aikaa sitten Suomessa kielletyt itsestään syttyvät tulitikut. Hän raapaisee housunlahjettaan vasten tikkuun tulen ja heittää tikun kadulle. Tuli palaa hetken ja ohut savu kierähtelee tuokion ja häipyy. Sitä ei nähnyt kukaan.

Mies vetää suitsista ja hevonen pysähtyy päätään nostellen ja ottaa muutaman hätäisen askeleen taaksepäin. Kadun reunassa on kuvarivistö. Sekatavarakaupan edessä seisovat hevoset tulevat levottomiksi. Tammoja. Ne haistavat Joe Van Dangon villin oriin.

Mies, synkkääkin synkempi katsoo kuvasta Joe Van Dangoa suoraan silmiin. Dango siirtää sikarinsa kielellään pitkin huulia toiselle puolelle suuta, puree sikarin päätä, ottaa sikarin sormiinsa ja sylkäisee terävästi työntäen kielensä aivan huulille. Kuva kuvalta ratsastaja tutkii kasvoja: ne ovat kylmät ja tunteettomat. Hän tietää, että kun mies istutetaan kameran eteen, hän muuttuu pelokkaaksi ja välinpitämättömäksi, katsojaa halveksivaksi. Hän tietää, että kun kuva katsoo ohikulkijaa, se on armoton, se on kuolemaantuomitun, hirtettävän, vangittavan synkkä katse.

Käsi hamuaa revolverikoteloa ja etusormi laukaisee ohuen nahkahihnan nepparilukostaan. Ase on valmiina vedettäväksi. Joe Van Dango laskeutuu satulasta, taputtaa oriaan ja siirtyy lähemmäs katsomaan kuvariviä. Kuvien kasvot ovat tutut. Yhdelle miehistä on piirretty viikset. Van Dango hymyilee kuivasti ja ajattelee: "Voi niitä poikia."

Ori hirnahtaa, kun se sidotaan puomiin tammojen viereen. Mies vetää sikaristaan viimeiset henkoset, katsoo sen tulista päätä ja heittää sen maahan, polkaisee sen jalkaterää kiertämällä sammuksiin ja astelee kohti talon ovea, koputtaa oveen voimakkaasti rystysillään, työntää oven auki ja astuu rauhallisesti sisään. Huone hiljenee. Kupit laskeutuvat kilahtaen lautasilleen, lasit kolahtavat kumeasti pöytään, kaksi naista liikahtaa levottomasti pöydän ääressä. Toinen heistä nuosee ylös, kävelee pehmeästi ja sulavasti miehen eteen ja ojentaa tälle kätensä: "Päätit sitten tulla." Mies katsoo naista silmiin. Pupillit kiertävät silmästä silmään. "Niin päätin." Mies siirtää katseensa naisen ohi. Seinillä ovat samat kuvat kuin ulkona. Katse kiertää huonetta hitaasti ja etsien, pysähtyy. Kuvien kasvot ovat hänen silmissään nyt elävinä, mutta niissä on kuitenkin enemmän eloa ja kenties hymyäkin.
- Päätit sitten tulla. Otahan kuppi kahvia ja pullaa. Täällä meijän vaalituvassa ei lasketa, montako pullaa syöt.

Suomen luetuin mies ei onneksi osaa kirjoittaa

Kalervo on jääkiekkoilija. Hän ei ole koskaan lukenut ainuttakaan kirjaa eikä kirjoittanut riviäkään, jos peruskoulun ainekirjoituksia ei kirjoitukseksi lasketa. Koulussa hän pakosta kirjoitti "sitten me Ripen kaas mentiin...sitten me Ripen kaas luisteltiin..." -tarinoita. Noista seikoista huolimatta Kalervo on Suomen luetuin mies.

Harrikka pamahtaa tulille. Veekone tärisee ja paplattaa muhevasti ja Kalervo polkaisee vaihteen päälle ja kaartaa kaupungin kaduille. Kohta moottori alkaa nykiä ja muutaman sadan metrin nykivän ajon jälkeen matka katkeaa kadun varteen. Auton ikkuna avautuu ja nuori nainen ottaa kuvan pyöränsä vieressä kyyköttävästä Kalervosta. Seuraavan päivän iltapäivälehdessä on kuva ja vähän tekstiä. Ihmiset lukevat muutaman rivin ja kohta sanovat, että semmoisia ovat harrikat. Ne paskat eivät kestä mitään. Kalervo oli unohtanut avata bensahanan.

Housut ovat puhki. Kalervo päättää mennä kauppaan vieraassa kaupungissa. Hän pysähtyy kadun varrella seisovan naisen viereen ja tarttuu tätä kevyesti olkapäästä. Kysyy, missähän mahtaa olla lähin housukauppa. Nainen kertoo. Kalervo huomaa, että nainen on raskaana ja taputtaa hellästi naisen vatsaa ja toivottaa onnea odotukselle. Joku näkee ja ottaa kamerakännykällään kuvan. Seuraavan päivän iltapäivälehdessä on kuva jääkiekkoilijasta ja hänen raskaana olevasta salarakkaastaan.

Kalervo ei ole koskaan kirjoittanut riviäkään. Silti häntä luetaan enemmän kuin yhtäkään suomalaista kirjailijaa. Rivien välien tarinat ovat best sellereitä, ja niistä riittää puhumista kuin radiossa katsomista. Joku kysyi pieneltä pojalta, kumpi on parempi, radio vai televisio. "Radio" , vastasi poika. "Siitä näkee paremmin."

Onneksi Kalervo ei osaa kirjoittaa. Eikä paljon lukeakaan. Jääkiekko on miesten peli, jota katsotaan numeroidulta penkkiriviltä.

Takaisin keskiajalle - ja nopea paluu

Natisee ja ryskää. Sade hakkaa ikkunaa ja puiden oksat saavat tuulen suhisemaan, tuhisemaan, kohisemaan, ulvomaan. Nurkissa mylvii ja paukkuu. Sähkömittari naksahtaa pari kertaa ja valot välkähtävät ja sammuvat kokonaan. On säkkipimeää ja hiljaista. Tietokone ei hurise, jääkaappi heilahtaa kolossaan pari kertaa moottorin sammuttua ja sitten sekin on mykkä.

Pimeä keskiaika tulee kylään.

- Naks, naks, naks, naks, naks...

Muovinen harrikkakello nakuttaa pimeässä. Nykyisin liikutaan tosi nopeasti.

Naisen tiellä

Vanha nainen juttelee robottikuutille niitä näitä ja kuutti vastailee kuuttimaisella äänellä ja aukoo silmiään ja heiluttaa pyrstöään. Nainen on silmin nähden ja korvin kuullen onnellinen. Hänellä on seuralainen ja ystävä ja lemmikki ja juttukaveri ja silitettävä ja kosketeltava kohde. Kaikkea ne japanilaiset keksivät.

Hyvinvointirobotin takapuolessa on nappula, jolla sen saa hiljaiseksi. Se on siis kaikinpuolin varsin mukava koti- ja seuraeläin: ei syö mitään, seurustelee silloin, kun seuraa kaivataan, tuntuu mukavalta, tuoksuu hyvältä ja vaikuttaa elävältä. Helistin... pehmonalle... barbie... poikaystävä... aviomies... hyvinvointirobotti. Siinä on siis naisen tie.

Mutta minä olen mies. Ja minullakin on pehmonalle tai barbie tai hyvinvointirobotti. Kampasin sitä viimeksi hetki sitten. Silittelin sitä, ja aamulla ajattelin, että puen sen ylle jotakin hauskaa tai laitan ainakin hiukset poninhännälle, mutta enpäs sitten pukenutkaan enkä laittanut hiuksia poninhännälle, vaan annan niiden heilua valtoimenaan. Minunkin barbieni tai nalleni tai hyvinvointirobottini on naisen tiellä - tavallaan.

Viime keväänä päätin antaa parran kasvaa. Parta minulla on ollut aina, mutta nyt se on lähes miehen mitoissa. Sen kanssa on mukava värkätä, sitä on hauska hiplata, pyörittää sormen ympärille kiehkuraksi, kammata, letittää, laittaa poninhännälle, mutkistaa, suoristaa, koristella. Olen partani kanssa onnellinen ja voin hyvin.

Vanhalle naiselle naurettiin, kun hän jutteli robottikuutilleen, silitti sitä, paranteli sen asentoa rollaattorin tavarakorissa. Nainen sanoi vähät välittävänsä muitten naurusta ja pilkasta. Hän oli kuuttinsa kanssa onnellinen ja hänellä oli juttuseuraa. Minä tosin en puhu parralleni (ja mitäs se oikeastaan kenellekään kuuluu, vaikka puhuisinkin), mutta muuten siitä on minulle paljon hupia ja seuraa ja askaretta. Jos jotain muutakin naurattaa, nauru pidentää ikää. Tässä me kuljemme, vanha nainen, hyvinvointirobotti, minä ja partani. Neljästään. Kaksi onnellista naisen tiellä. Mukana kaikenymmärtävät ystävät.