tiistai 31. joulukuuta 2013

Sinistä jäätä grogilasissa

Jos verrataan, monilla miehillä on pienet munat. Jos oikein kovasti verrataan, monilla suuriäänisillä miehillä ei ole munia laisinkaan. Mihinkähän sitä oikein pitääkään verrata miestä, että se munattomaksi muuttuu? No vaikkapa vakaumukselliseen aktivistiin.

Eipä taida Suomessa olla sellaista kuppilaa, jossa ei olisi otettu kantaan "riinpiissin miehiin tai naisiin", jotka pyrkivät ylösnousemaan venäläiselle öljynporauslautalle. Kiihkon sini on kohonnut lukemattomien miesten huulille, kun Saarelan Sini on heidän huuliltaan purkautunut kuin ennenaikainen siemensyöksy. On otettu kantaa varsinkin vastaan sen enempää ajattelematta, minkä puolesta tuo nuori nainen altisti itsensä yhden maailman mahtavimman maan valtakoneistolle. Kun venäläinen oikeusjärjestelmä ottaa ihmisen hampaisiinsa, ne eivät olekaan mitkään pienet nököt, oravanhampaat, joilla vähän jyrsitään, vaan ne ovat Akakabuton jättimäiset raateluhampaat, joista yksikään ei voi selvitä vahingoittumatta. Pöydissä puhutaan ajattelemattomasta tyttösestä, joka hihhuloi ja kiipeilee hurmoksessaan ökyrikkaiden öljy-yhtiöiden aluksille ja hankkii itselleen ikävyyksiä omaa typeryyttään.

- Ei sitä saa toisen laivalle kiivetä. Laitonta se on.

Mutta tuolla "tyttösellä" on näkemys ja tuolla "tyttösellä" on vakaumus, joka useimmilta ihmisiltä puuttuu melkein tai lähes tai aivan kokonaan. Joku kysyi, miten niin on väärin yrittää estää kaatamasta öljyä mereen. Miten niin on väärin edes jollakin keinolla yrittää estää ihmisiä sotkemasta yhtä maailman tärkeimmistä perinnöistä? Antarktiksen jää on puhdasta, kirkasta, suolatonta ja sitä on valtavasti. Ja se on raikasta vettä kätevästi pakattuna tulevaisuuden varalle. Nyt kuitenkin öljy-yhtiöt hamuavat tuon ihmisille kenties kaikkein tärkeimmän alueen öljyomaisuutta itselleen kuin se, niin öljy kuin aluekin kuuluisi pelkästään niille. Autot ja muut polttomoottorilaitteet tarvitsevat bensaa ja öljyä. Mutta sinä päivänä, kun kaikki öljy on porattu maasta, kaikista tärkein ja kallein neste maapallolla on vesi. Puhdas vesi. Siksi Sini Saarela ja muut luonnosta huolta kantavat aktivistit yrittävät kiinnittää maailman huomion jollakin tavalla tuohon asiaan, ei heihin itseensä. He ovat vain asian eläviä välikappaleita. Asioita ei voida tuomita, asioita ei voida kiusata, mutta ihmisiä voidaan laittaa vankilaan ja heitä voidaan siellä kiusata vakaumuksensa takia. Niinhän aina on tehty ja aina niin tehdään. Tuosta huolimatta jotkut uskaltavat, rohkenevat laittaa itsensä noiden vankiloiden ahtaisiin koppeihin tuomittaviksi ja kiusattaviksi, jotta muut ihmiset edes hetkiseksi pysähtyisivät ajattelemaan muutakin kuin itseään.

- Mitä vittua! Tässä jäässähän on öljyä ja grogi on ihan pilalla. Tarjoilija. Tuokaa uusi - nopeasti sittenkin. Ja sinistä jäätä.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Minä sen melkein näin!

Muutamia viikkoja sitten saimme melkein seurata kaunista ja koskettavaa luonnonilmiötä. Valovuosi sitten muuan komeetta oli lihottanut itsensä siihen kuntoon, jotta saattoi lähteä matkalle kohti aurinkoa ja sen yli maan matoisen ihmisten katseiden ohi kohti avaruuden ulointa reunaa. Valovuosi myöhemmin se oli ohittamassa aurinkoa ja saapumassa Luojan luoman maapallosen pienen ihmisen näkökenttään kadotakseen sitten ikuisiksi ajoiksi mittaamattomaan avaruuteen. Minulla olisi mahdollisuus nähdä jotakin sellaista, mitä Aatami saati suurisilmäinen Eevakaan eivät olleet koskaan nähneet. Jeesus ei ollut siitä kuullut puhuttavankaan eikä kirjoituksia lukenut. Ja vaikka Napoleonit ja Hitlerit kuvittelivat nähneensä kaiken, eivät he kuitenkaan tuota komeapyrstöistä komeettaa olleet kuunaan kohdanneet.

Olin kesämökilläni Kalixissa pohjoisen kirkkaan taivaan alla juuri sinä hetkenä, kun komeetan olisi pitänyt näkyä parhaiten kaakkoisella taivaalla aivan taivaanrajan tuntumassa. Kävelin rantaan laiturin päähän ja näkymä oli paras mahdollinen: kirkas taivas, laskeva aurinko ja punainen taivaanranta, jolla auringonhehkuinen komeetan pyrstö näkyisi iloisen valkeana vanana. Ja sen kuvittelinkin nähneeni. Mutta kuulin seuraavana päivänä surkusurullisen uutisen. Oli pyrkinyt mokoma komeetta liian liki aurinkoa ohittamaan ja tuhoutunut uhkarohkeudessaan pieniksi muruiksi, joista ei enää valopyrstöä maahan asti yltänyt. Miten se olikaan kyennyt valovuoden ajan taivaltamaan halki linnunradan mihinkään törmäämättä ja kun se viimein vaelluksensa päätteeksi tuli lähelle aurinkoa ja maata, sen tehtäväksi tuli hävitä ihmisen alkuaineiksi pitkin tummaa taivasta ihmissilmän ulottumattomiin.

Putosin ajatuksissani Aatamin ja Eevan, Jeesuksen ja Napoleonin ja Hitlerin tasolle niiden ihmisten joukkoon, jotka eivät koskaan tuota ihmettä olleet nähneet. Mutta minä kuitenkin voin huutaa maailmalle suuremmin keuhkoin kuin yksikään edesmenneistäni: Minä sen melkein näin!

Facebookin omenavarkaat

Lähestyin eilen facebook-kavereitani iloisella ja viekoittelevalla viestillä, jonka tarkoituksena oli saada mahdollisista tulevista seurustelukumppaneistani lisää tietoa. Ilmoitin vakavan haluni ja kiinnostukseni aivan kaikkiin sukupuolesta ja iästä saati sukulaisuussuhteesta riippumatta. Tuossa oli vain yksi erikoinen asia. Itse en tuota tiennyt tehneeni.
Minulle oli tullut jo jonkin aikaa sähköpostiviestejä kavereiltani, jotka halusivat minun olevan heihin yhteydessä jonkilaisen yhteisösivuston kautta. Kävin joitakin viestejä katsomassa, mutta niissä ei mielestäni ollut kovinkaan paljon järkeä saati asiaa. Niinpä en niihin sitten myöhemminkään kovasti keskittynyt.
Tuo minun nimissäni lähetetty treffiviesti tuntui kuitenkin jo niin kuin olisi venettäni yritetty varastaa. Satuin nimittäin kerran paikalle, kun venettä tosiaan oltiin varastamassa eli ottamassa omaan käyttöön jotakin sellaista, minkä itse olin hankkinut ja jota itse ylläpidin. Se ei tuntunut mukavalta, ei ollenkaan. Niinpä sitten aloin tutkia kyseistä sivustoa ja siellä minä olin treffipalvelusivuston jäsenenä jäsenten joukossa. Sivustosta oli kuitenkin mahdollisuus erota, mutta tarvittiin salasana, jonka joskus liittyessäni olin mukamas kirjoittanut. Tuota salasanaa en kuitenkaan keksinyt, mutta sivusto antoi mahdollisuuden vaihtaa salasana ja lupasi ilmoittaa uuden salasanan sähköpostiin. Olin tuosta mahdollisuudesta hyvin iloinen. Kun sitten avasin sähköpostin, siellä olikin puolikas aanelonen jotakin minulle varsin vierasta koodia, josta minun olisi pitänyt kyetä tunnistamaan niin vanha salasanani kuin luomaan uusi. Onneksi työkaverini osaa tuota merkillistä kieltä ja hän selvitti minut tuon salaisuuden syövereihin. Onnistuin siis lopettamaan tilini ja menetin minulle vähän vieraan identiteetin ikuisiksi ajoiksi. Toivon niin.
Mutta nyt minulla on kuitenkin syvä epäilys suuremmasta jekusta. Kun yritin irrottautua sivustosta ja minulta kysyttiin salasanaa, kokeilin kaikkia niitä yleisesti käyttämiäni salasanoja. Ne eivät luonnollisestikaan kelvanneet. Mutta entäpä jos ne kirjautuivatkin jonnekin ylös. Nyt minun salasanani ovat tuon petollisen verkkopalvelun mahtavassa mahassa valmiina päästämään näkymättömän viholliseni kaikille minulle tärkeille paikoille, jotka kuitenkin olen halunnut suojata vain omaan käyttööni.
Kun lapsena varastin naapurin puusta muutaman omenan, omenoiden omistajan valvova silmä osasi aina seurata minua rikospaikalta kotiin asti. Mutta kun nyt minulta varastetaan sekä nimi että omat tunnukseni, kukaan ei koskaan osaa kulkea varkaan polkua perille asti omaansa takaisin vaatimaan. Facebookin ja muiden sähköisten yhteisöjen omenavarkaat eivät jälkeä jätä. Eivät edes syömätöntä siemenkotaa saati kelvotonta kantaa.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Märkää persettä ja liian vähän viinaa

Olivat ennen miesten metsästysreissut kovinkin kosteita reissuja. Sorsastamaan ei lähdetty tyhjin repuin saati kuivin suin. Tekipä linnustamaan lähtöä muuan Koski-Jussi ja valmisteli reppuun vähäiset viinaksensa, pullon perseet, kun oli edellisiltana tullut valmistelluksi metsästysreissua ja enää olivat rippeet juomista jäljellä. Mieli oli vähän pahana ja pääkipuinen kiukkukin karvasti muuten niin kuulasta päivää. Heitti mies yksipiippuisen haulikkonsa olalleen ja nyökähti vastenmielisesti matkaan.
Tuli Koski-Jussia vastaan nuorten metsästäjien joukko ja kovasti huvitti heitä miehen muoto ja olemus.
- Meinaat pärjätä sorsaparville ykspiippuisella.
Mies ei vilkaissutkaan nuorukaisiin, vaan tokaisi ykskantaan ja yrmeänä kuin edellisillan rellestystä harmitellen.
- Nuo vähäset viinat saa juotua ykspiippusellakin.

Sotien jälkeen oli kaikesta pula. Kahvia ei ollut ja imelän puute vaivasi kansaa, kun sokerikin oli vaihtunut sakkariiniin. Mutta vähitellen katosi kurjuus, kun kauppoihin ilmestyivät niin kahvit kuin toppasokeritkin. Toppasokeria sai ostaa myös palasina. Toppa oli kartion muotoinen sokerimöhkäle, josta sokerisaksilla murjottiin irti palanen kerrallaan makeahimoisiin suihin. Kun huippu oli myyty ja syöty, jäljelle jäi kostea ja pehmeä pohja, topan perse, jota pidettiin toisen luokan tavarana.
Lähettipä muuan muori aikamiespoikansa kauppaan sokeria ostamaan ja kun tämä tuli takaisin kotiin, oli muori kovasti pettynyt tuomisiin. Oli kauppiaan rouva myynyt pojalle pehmeää ja tahmeaa topanpohjaa. Se ketkuli. Lähti muori siitä paikasta sivakoimaan kauppiaan luokse mielessään sangen suorat sanat.
Heleästi helähti kaupan ovilasi, kun muori saatteli kiukkuisen nahkean olemuksensa tiskin taakse ja siltä seisomalta kailotti koko kylän kuullen kauppiaan rouvalle.
- Sinä taas sitä märkää persettä menit meijän pojalle tarjoomaan.

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Julkisivun sokeat värit

Aamukahvipaikkani naapuriin on rakennettu uusi, kolmikerroksinen pankki- ja asuintalo. Talo sopii hyvin pieneen maalaiskaupunkiin. Se ei ole liian pramea eikä liian halvan ja muovisen näköinen. Punatiilinen talo on saanut arkkitehdin ajatuksissa tuekseen vahvaa mustaa ja kepeää oranssia. Jonkun mielestä musta on liian raskas, toisen mielestä se on hyvinkin tyylikäs lisä vahvistamaan jo ennestään jämäkkää tiilistä kokonaisuutta.

Istuipa aamukahvipöydässä tuon uuden talon naapuriyrittäjä sekä kaupungin julkisivuista vastaavan lautakunnan puheenjohtaja. Hän ehdotti yrittäjälle, että tämä maalaisi oman liiketalonsa valkoiset osat myös mustiksi. Näin rakennukset sopisivat vieläkin paremmin keskenään samalle puolelle katua. Yrittäjä tunsi hyvin lautakunnan puheenjohtajan ja tiesi myös hänen fyysisen puutteensa, joka ei maalauskommenttiaan millään tavalla puoltanut. Niinpä yrittäjä haki meiltä muilta kahvipöydässä istujilta tukea.

- Jumalauta tuo pistää minut maalaamaan yli kaksikymmentä vuotta sitten rakennetun talon ja sanoo, että se passaa sen jälkeen paremmin maisemaan. Julkisivulautakunnan puheenjohtaja, värisokea mies. Ei mansikkaa nurmikosta erota.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Häkää pöntössä jos toisessakin

Ikärasisti viedään käräjätupaan ja tälle lätkäistään tuntuvat sakot. Oppii mokoma syrjimään aikuista ja kokenutta työnhakijaa. Ja jos opettaja irtisanotaan virastaan vain sen vuoksi, että tältä pääsee pieru silloin tällöin kesken tunnin, saa erotodistuksen kirjoittaja kuulla semmoista huutia kansalaisten kidoista, jotta tukka pyrkii putkelle puneutumaan. Vanhaa ei saa sortaa sen takia, että on vanha ja joskus vähän harva ja hatara.

Vaan nytpä onkin taas EU päättänyt panna toimeen sellaiset päästörajat, ettei vanhalla ja päästöistään löysällä olekaan enää kilpailussa virkaa. Suomessa on kuulemma noin 3000 linja-autoa, jotka eivät täytä uusia päästörajoja ja nuo muuten niin mainiossa liikekunnossa olevat kuljettimet ovat kelvottomia osallistumaan tarjouskilpailuihin halutuista matkustajista. Jos siis liikennöitsijät tahtovat olla kisaamassa asiakkaistaan, heidän pitää hyljätä kaikki nuo 3000 linja-autoa ja hankkia niiden tilalle uudet. Hmmm.

Linja-autojen keski-ikä saattaa oman arvioni mukaan olla parikymmentä vuotta. Voipi se olla kolmekymmentäkin. Jos nuo 3000 hyväkuntoista linja-autoa ajettaisiin loppuun asti, ne olisivat poissa liikenteestä viimeistään vuonna 2033. Niin uskon. Ja suurin osa luonnollisesti jo aikaisemminkin, eri ikäisiä kun ovat. Tuossa ajassa maapallo ei pelastu eikä tuhoudu, ei muutu maailma kasvihuoneeksi saati jäädy kivikovaksi kalikaksi. Kun noiden 3000 auton tilalle tehdään 3000 aivan uutta autoa, kun nuo 3000 autoa lahoavat pelloilla, kun nuo 3000 vanhaa autoa siirtyvät ehkä muihin töihin ja niiden tilalle tulee lisää 3000 uutta autoa, mihin laskelmaan mahtanee perustua päästöjen väheneminen.

Ukko Ylijumala antoi ihmiselle järjen päähän, jotta tämä sitä viisaasti käyttäisi. Mutta minkä hemmetin takia hän sitten sulki luomaltaan toisen silmän ja sammutti valot ja pisti virastoon istumaan? Meni kenties häkä päähän tai pakokaasu sieraimiin Luojalta - ja kohta jo Luojan luomalta.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Kirkkoherran virhe

Nuori piikatyttö halusi muuttaa toiselle paikkakunnalle aikaisempaa suurempaan ja parempaan taloon piikomaan. Hän käveli tekopitäjänsä kirkkoherranvirastoon ja pyysi kirkkoherraa kirjoittamaan hänelle henkilöllisyystodistuksen matkaan. Kun tyttö sitten ojensi paperin uuden kartanon isännälle, tämä katsahti tyttöä alta kulmain.

- Neidillä on lapsi. Niin tässä paperissa lukee.

Tyttö menin hämilleen, sillä ei hän ollut kuverttia avannut eikä todistustaan lukenut.  Lasta hänellä ei ollut sen paremmin kuin miestäkään eikä hänen sänkyynsä saati kaikkein kalleimpaansa kukaan mies ollut koskaan päässyt vierailemaan.  Itkua pidätellen lähti tyttö talosta takaisin omaan pitäjäänsä päiväkausien kävelyretkelle asiaa oikaisemaan. Palasi hän takaisin muutaman päivän kuluttua ja ojensi uuden paperin isännälleen. Tämä luki todistuksen ja katsoi tyttöä entistäkin hämmästyneempänä, istahti konttorinsa nahkaiselle tuolille, sytytti piippunsa ja vetäisi pitkät henkoset.

- Vai sillä tavalla.

Olipa oman pitäjän kirkkoherra laiskuuttaan jättänyt kokonaan uuden todistuksen kirjoittamatta ja lisännyt jo aiemmin kirjoittamansa paperin alakulmaan yhden lauseen lisää. "Lapsi on minun virheeni."

maanantai 7. lokakuuta 2013

Palataan astialle

"...iankaikkisesti, aamen."  

Rukous on tapana päättää tuohon kummalliseen ja vieraaseen sanaan: aamen. Aivan kuin oltaisiin radiopuhelinyhteydessä Jumalaan ja lopuksi kuitattaisiin rukous: roger. Minä en ole koskaan ymmärtänyt kumpaakaan sanaa muuksi kuin ajatuksen lopuksi, pisteeksi. Merkitystä en totisesti käsitä. 

Kirkossa luetaan Isä meidän -rukous. Kuuluu kummallinen humina ja mutina, jokunen ässä sihahtaa:
huuuuhuuuuu...sss...mmmmiiiimmmmm...sssssss ja lopuksi aamen. Hassua. Miksi ei sanota vain: loppu. Tai miksi ei sanota: kiitos. Tai miksei voitaisi sanoa nykykielellä: moikka. Tai miksei voida aloittaa rukousta kysymyksellä: ookko pahassa paikassa. "Isä meidän, joka olet taivaissa...vai ookko pahassa paikassa?"

Totisesti, olkoon niin, että aamen on jo aikansa elänyt jopa kirkkokielessä ja sen tilalle tulkoon jotakin muuta. Palataan astialle.



Kirjoittaja on kastettu kreikkalaiskatolisen kirkon jäseneksi ja tiedossa on, ettei (ainakaan) siinä kirkossa ikinä mikään muutu. Aamen.

Vastapäivään se raha liikkuu

Rahaa tehdään jauhamalla, niin sanotaan. Nyt minulle on selvinnyt, miten päin pitää jauhaa, että rahaa tulee ja miten päin pitäisi välttää jauhamasta, jotta sitä mahdollisimman vähän menisi.

Eurooppa haluaa nyt, että koko maailma pelastuu. Siksi rakennetaan tuulimyllyjä pelloille ja rannoille vieri viereen. Vanhimmasta päästä nuo tuulimyllyt ja niitä pyörittävät yritykset menevät konkurssiin, kun myllyt lakkaavat jauhamasta rahaa ja yhteiskunnan myötäjäiset on syöty.  Mutta uudemmat vielä kykenevät hinkaamaan kiviään siihen malliin, että lantit kilisevät mylläreitten laariin. Eivät ne tosin kilisekään myllyjen tuotosta, vaan veronmaksajien löysäsuisesta pussista.

Auton moottori pyörii myötäpäivään ja tuuletin pyörii myötäpäivään. Auton rengas pyörii pääsääntöisesti myötäpäivään ainakin oikealla puolella autoa. Vasemmallahan mennäänkin aina väärään suuntaa, sekin tiedetään. Kun siis jokin asia pyörii myötäpäivään, rahaa kuluu. Moottori tarvitsee bensiiniä tai sähköä tai jotakin muuta polttoainetta ja ne maksavat. Lentokoneen potkurit pyörivät myötäpäivään ja suihkuturbiinin siivekkeet niin ikään. Ja kun lentokone nousee siivilleen, raha palaa kuin kuiva olki.

Mutta nuo pelloille rakennetut myllyhirviöt pyörittävätkin lapojaan vastapäivään. Ovat tehneet rahanahneet insinöörit laskelman ja lukuisia havaintoja eletystä elämästä, että myötäpäivä kuluttaa pääomia, kun taas vastapäivä saa rahavirran kulkemaan omalle tilille. Jos nyt ei käämi magneettien keskellä jaksakaan jauhaa kirkkaita hopioita aivan kauppasähkön markkinahinnasta edes vastapäivään, tulee raha kuitenkin myllärille muuta kautta - vaikka sitten vastahankaan veronmaksajan vörssistä.

torstai 3. lokakuuta 2013

Ystävyys ei koskaan katoa

Kauan, hyvin kauan sitten ostin itselleni kultaisen, käsin kaiverretun ristin. Se on uniikkikappale eikä toista samanlaista ole olemassa. Risti on roikkunut kaulassani jo vuosikymmenet ja muistuttanut minua niin sukujuuristani kuin kirkostanikin, vähäisestä ja häilyväisestä uskosta, milloin mistäkin. Joka aamu olen sitä peilin kautta katsonut ja samalla viettänyt ajatuksen mittaisen hiljaisen tuokion. Ristiä kannattava kultainen ketju on katkennut montakin kertaa, mutta aina se on juotettu yhteen.

Vuosia sitten sain ystäviltäni lahjaksi kultaisen kitaran, kaulakorun ja sen halusin liittää tuon ristin seuraksi. Päällekkäin, vierekkäin, limittäin, lomittain, nurin ja oikein ne ovat minun kanssani kulkeneet pitkän matkan ja nähneet monenmoista. Mutta niin vain tapahtui kuin ei olisi koskaan saanut tapahtua. Kesämökin syysaskareita tehdessäni nuo molemmat minulle tärkeät muistot putosivat jonnekin tontille. Päivän aikana olin puuhastellut yhtä ja toista, rakentanut autovajaa, leikannut nurmikkoa, pinonnut puita, kuljeksinut, kävellyt, juossut ympäri pihaa ja vähän ulkopuolellakin. Ja tuuli lennätti koko ajan uusia syksyn lehtiä puista peittämään maata ja hautaamaan minulle arvokkaat esineet. Etsin niitä, mutta pian huomasin touhun varsin turhaksi. Tihuutti vettä ja lehdet ja nurmi kiilteli ja kimalteli märkänä.

Kulta kimaltaa, sen tietää harakkakin. Niinpä lähdin pimeän tultua taskulampun kanssa etsimään koruja. Konttasin ensin päivällä kasatun autokatoksen pohjaa sentti sentiltä pilkkopimeässä taskulampun valokiilalla maata lakaisten. Ja niin näin kultaisen, kirkkaana kimaltavan ristin lampun valossa ja riemastuin ääneen huutamaan. Mutta kitaraa en enää löytänyt. Ajattelin vahingon kuitenkin puolittuneen, mutta eihän se niin ollut. Risti oli minun ristini, mutta tuossa pienessä kitarassa eli minulle vieläkin läheisempi tarina. Siinä oli nuoruutta ja vallattomuutta, siinä oli selittämätöntä ystävyyttä. Se ei ollut pelkkä esine. Ei missään nimessä ja se oli pakko löytää.

Alkoi sataa kaatamalla ja minun oli luovuttava etsimisestä. Mutta kun valoisa aamu koitti, lähdin heti takaisin pihamaalle ja ajattelin haravoivani vaikka koko pihan kitaran löytääkseni. Kovin usein ei oloni ole ollut niin epätoivoisen toiveikas kuin tuona aamuna. Piha on iso ja syksyn lehdittämä ja kastelema ja etsittävä oli niin kovin pieni. Mutta haravoin kuitenkin katse tiukasti kiinni uudessa jäljessä.  Ja siinähän se minun kitarani monen tuokion kuluttua soitti Juicea ja Froikkaria kullalle kimaltaen haravan muovisen piikin jättämässä vakosessa.

Nyt roikkuvat taas niin risti kuin kitarakin ketjussa käsin kosketella. Muutaman tunnin ajan ne olivat teillä tietymättömillä. Mutta niin kuin elämä on opettanut, usko ja ystävyys eivät niin vain katoakaan, eivät edes syksyn lehtiin saati martovaan nurmikkoon. Eivät katoa, jos ne aina haluaa uudestaan löytää.

maanantai 30. syyskuuta 2013

Säkillä valoa tupaan

Yhteistyöllä, yhteisellä ymmärryksellä saadaan aina parempi tulos kuin riitelemällä, toista moittimalla ja toisen työtä mitätöntämällä. En oikein osaa kuvitella oman työpaikkani ilmapiirin kovasti parantuvan, jos moitin työkaverini tekemisiä varsinkaan, jos itsekin tiedän hänen tehneet työnsä ensiluokkaisen erinomaisesti.

Joka neljäs vuosi meille kerrotaan samaa tarinaa, miten tärkeä on vaikuttaa omiin asioihin äänestämällä. Jos et halua äänestää, sinulle sanotaan, ettei sinulla mukamas olisi sen jälkeen oikeutta arvostella tehtyjä päätöksiä. Tuossapas onkin paradoksia enemmän kuin auringonpalvojassa jouluaaton hämärissä. Katsotaanpas.

Eduskuntaan äänestetään 200 kansanedustajaa. Noista sitten muodostetaan hallitus, jossa yleensä on yli puolet edustajista eli reilu 100 kansanedustajaa kuuluu hallituspuolueisiin. Toista puolikasta sanotaan oppositioksi, jonka tehtävänä on arvostella hallitusta. Höh. Minkä ihmeen takia meidän pitää valita 200 kansanedustajaa, joista puolet on toista mieltä kuin toinen puoli riippumatta ollenkaan esillä olevista asioista tai hallituksen päätöksistä. Vaikka hallituksen päätökset olisivat miten hyviä tahansa, pitää opposition olla tyytymätön. Eikö olisi kaikkien edun mukaista, että kaikki 200 kansanedustajaa pyrkisivät yhdessä tekemään parhaansa kuin pahaisinkin urheilija aina lupaa tehdä. Eikö ole mielenvikaista, että osa kansan valitsemista edustajista tekee päätöksiä ja toinen puoli vastustaa niitä. Minä en tuossa näe järjen valoa saati pilkahdusta tunnelinkaan päässä. Minkä ihmeen takia tuo melko vähäinen kansanedustajien joukko pitää pilkkoa kahdeksi vastakkaiseksi leiriksi. Jos valon kantaminen säkillä sisään on hallituksen työtä, oppositio kaataa sitten seinät. Pääsee valo takuulla tupaan. Niinkö?

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Eukaluptusta mummoa muistellen

Luin hetki sitten nuorimman poikani, Sassan facebookpäivityksen, jossa hän kertoi muistelevansa jo kauan sitten tuonilmaisiin siirtynyttä mummoaan ja sulattavansa eukalyptuspastilleja kuumaan veteen. Se oli äitini mainio lääke nuhaan ja kuumeeseen. Tuo hyvän olon nuhalääke lienee kaikkien mummojen tietämä ja kenties jo karamellipakkauksessakin noin kehotetaan tekemään. Mutta se ei olekaan eukalyptuksen ydin.

Lapsi istuu nuhaisena, nenä räkäisenä, silmät kuumeesta hailakoina ja niiskuttaa kurjaa oloaan. Kuumeen haalistamin silmin hän seuraa mummon puuhastelua kuuman veden ja eukalyptuspastillien kanssa. Tuokio tuo huumaavaa taikaa, vanhan ihmisen velhoa osaamista lapsen ajatuksiin, ja taudin kiusaamat, mutta silti niin tarkat aistit poimivat hetken ikuisesti ja lähtemättömästi mieleen. Mummo puhelee ja hääräilee, vesi höyryää ja saa lasin seinämät läikehtimään, ja pastillit rapisevat punavalkoisessa laatikossa ja kilisevät somasti, kun ne kaadetaan lasiin ja lusikalla hämmennetään. Makean kirpeä eukalyptuksen tuoksu tunkee nuhaiseen nenään ja maistuu suloiselta suussa. Vesi polttelee ja kulaukset ovat pieniä, mutta raikas höyry avaa lapsen nuhasta tukkoisen nenän haistamaan ja muistamaan ohihiipuvan tuokion.

"Mummoa muistellen teen eukalyptuspastilleista lientä. Jo helpottaa."


tiistai 17. syyskuuta 2013

Punaisen vaatteen synti

Kaikissa uskonlahkoissa ja uskonnollisissa liikkeissä on omat tulkintansa Raamatusta. Ne ovat joko suoraan pyhän kirjan teksteistä lainattuja tai sitten väkevästi rivien välistä tulkittuja, omaan käyttöön sovellettuja tai omaa etua ajamaan mukaeltuja "oppeja", Jumalan sanaa.

Körttisille punainen vaate on ollut ja lienee vanhemmalle körttiväelle edelleenkin väärä väri, johon ei ole ollut eikä ole vieläkään sopivaa pukeutua. Se on heille Jeesuksen kuoleman ja kärsimyksen ja pilkan väri. Kerrotaanhan Raamatussa, että Jeesus puettiin ennen ristiinnaulitsemista purppuraan vaatteeseen, joka suomalaisessa kansankielessä on vääntynyt purppuranpunaiseksi ja siitä edelleen punaiseksi. Niinpä purppurasta, joka on violetti, onkin tullut punainen ja sitä myöden kielletty väri ja vähitellen koko punainen väri on muuttunut myös synniksi.

Näin synnit syntyvät. Tarinat muokkautuvat, muuttuvat kansan kertomuksissa, paisuvat, vääristyvät, ahdistuvat ja ovat lopulta jonkun mielestä hyviä tai pahoja. Punaisesta väristä tulee monen mutkan ja väärinymmärryksen kautta synti.

Jos on punainen väri tulkintojen ja tietämättömyyden kautta muuttunut synnilliseksi, myös hempeys, hellyys, toisesta huolehtiminen tai huolen kantaminen on määritelty toisessa uskonlahkossa Jumalan sanan vastaiseksi. Puhutaan hempeyden synnistä. Tuossa lienee jo pyhää kirjaa luettu kokonaan väärinpäin. Tai silmät kiinni. Huolenpitoa ja rakkautta suurempaa jumaluutta tuskin maailmassa on.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Aurinkokuningasta ei pelota

Televisio on täynnä omituisia formaatteja ja yksi niistä on Tanssii Tähtien Kanssa. Ohjelma sinällään on varsin viihdyttävä ja hauskakin, mutta ilmeisesti jo ohjelmaprofiiliin kuuluu etsiä siihen yhdeksi tanssijaksi ihminen, jolle katsojat ja tuomarit saavat vapaasti nauraa ja ilkkua ja jonka tanssitaitoja voi jokainen julkisesti arvostella ja mollata. Ajatellaan, että julkisuuden henkilö kestää aivan kaiken, jos niin sovitaan.

Juhani Tami Tamminen tanssi vuoden 2013 avaustanssijaksossa parinsa kanssa cha cha chaata kykyjensä ja taitojensa mukaan. Omin sanoin hän oli nauttinut harjoittelemisesta mainion opettajansa kanssa ja oppinut tukisanojen avulla hahmottamaan tanssin koko kuvan. Pari viikkoa kovaa työtä oli tuottanut mainiota tulosta ja mies oli valmis tanssilattialle suorassa lähetyksessä satojen tuhansien arvostelevien silmien eteen.

Tanssi sujui mallikkaasti kuin mikä tahansa tanssi missä tahansa tanssilavalla. Mutta nyt ei tukena ollut kymmentä muuta paria yhtä aikaa parketilla, vaan kaikki nuo lukemattomat haukansilmät seurasivat ikämiehen askelia. Vaati uskallusta, heittäytymistä, rohkeutta, ennakkoluulottomuutta ja norsun kokoista egoa, laivateräksen vahvaa itsetuntoa sekä kymmenien tuntien valmistautumista tanssia julkisesti koko kansan iloksi.

Kun tanssi loppui, huojentunut mies käveli partnerinsa kanssa kuulemaan tuomarien arvioinnin palkinnoksi kovasta työtä. Ja tuomarit nauroivat. Tuomarit nauroivat. Tuomarit nauroivat. Ja tanssin päätähti, kilpailuun varta vasten kutsuttu Tamminen seurasi hämillään aikaan saamaansa reaktiota. Harvoin olen nähnyt niin vaivaantunutta, kiusaantunutta ja kiusattua ja yksinäistä ihmistä. Vaikka yksi maailman arvostetuimmista ja kysytyimmistä valmentajista (on ainakin joskus ollut) onkin tottunut arvosteluun ja piikittelyyn, oman harjoittelun, hikisen treenauksen, ankaran opettelun ja muistamisen julkinen mollaaminen oli miehelle kuin kiusausrinki koulukiusatulle. Kun poika on opetellut viikkokausien ajan lausumaan oikein Nothing Else Matters ja viimein uskaltautuu sanomaan sen ääneen, kerääntyykin koko muu luokka hänen ympärilleen nauramaan ja ilkkumaan. Kun Tami seuraavan kerran astuu parinsa kanssa parketille, arvostan häntä vieläkin enemmän kuin nyt. Hän viis välittää koulukiusaajista. "Naurakaa te vain. Minä ainakin uskallan yrittää."

torstai 12. syyskuuta 2013

Karhu puree varmasti

Valtion verottava virkamies laatii kirjeen aina sillä oletuksella, että vastaanottaja, tavallisimmin veronmaksaja pyrkii laistamaan joka tapauksessa velvollisuutensa. Niinpä virkamies kirjoittaa jokaisen viestinsä loppuun ja joskus jopa alkuun uhkauksen mahdollisesta veronkorotuksesta tai ulosmittauksesta. Kas näin.

"Pyydämme teitä toimittamaan vaaditut asiapaperit 23.5.2013 mennessä. Muussa tapauksessa panemme toimeen veronkorotuksen..."

Sanotaan, ettei karhu tavallisesti pure tai uhkaa ihmistä. Mutta jos ihminen joutuu emokarhun ja poikasen väliin, on tällä hyvin suuri vaara joutua karhun kynsiin. Muuten ovat karhut kovin rauhallisia ja leppoisia ja kiertävät ihmisen kaukaa eivätkä suotta hampaitaan näyttele saati käpäläänsä kohottele viattomalle kulkijalle. Mutta toista on verokarhun kanssa. Ei se tarvitse poikasta itsensä ja kulkijan väliin, vaan kohottaa se suurikyntisen käpälänsä kaikkia vastaantulevia tai ohikäveleviä kohti ja nostaa ylähuulensa irvistykseen. Ihan varmuuden vuoksi se sen tekee. Pelkoaan se sillä peittelee. Parasta on siis ensin purra. Tiedä vaikka veronmaksajalla olisi ketkut mielessä mokomalla.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Paidan perusteella palloa jalkaan

KRP:n eli Keskusrikospoliisin asiantuntija on määritellyt Mika Salon rikolliseksi tai ainakin rikollisuutta kannattavaksi henkilöksi, koska hänellä on tunnetun moottoripyöräkerhon tunnus tatuoituna käsivarteen. Mika Salon nimi on myös nostettu esiin kahdessakin eri oikeudenkäynnissä, vaikka miehellä ei ole ollut tuon oikeudenkäynnin kanssa mitään tekemistä. Noiden lausuntojen ja tatuoinnin perusteella entinen formulakuljettaja on merkitty myös Keskusrikospoliisin epäiltyjen rekisteriin. Huh.

Olen amerikkalaista moottoripyörämerkkiä edustavana moottoripyöräharrastajana ollut järjestämässä muutamia motoristien illanviettoja, joissa ohjelmanumerona on ollut mm. tatuointia. Tatuoijina on ollut kaikkien laillisten kriteerien mukaan hyväksytyn tatuointiliikkeen osaavat ammattimiehet. Näillä on ollut mukana myös liikkeensä omistajien tai yhteistyötahojen ns. supporttavaraa, paitoja, muisto- ja käyttöesineitä, aivan tavallista arkipäivän tavaraa. Näissä käyttöesineissä on kuitenkin juuri noita Keskusrikospoliisin "valintansa tehnyt ja puolensa valinnut"-tunnuksia. Ovatko siis kaikki noita vapaasti myynnissä olevia muistoesineitä ostaneet ihmiset "puolensa valinneet ja valintansa tehneet"? Toinen huh.

Minulla ei ole koskaan ollut taipumusta rikollisuuteen eikä minua ole elämäni aikana edes liikennerikkeistä sakotettu. En siis voisi millään tavalla hyväksyä, että minut merkittäisiin Keskusrikospoliisin rikollisista taipumuksista epäiltyjen listaan pelkästään sen takia, että olen ostanut itselleni jostakin tapahtumasta, rallista, motoristien illanviestosta muistoesineen, jossa on moottoripyöräkerhon tunnus. 

Kun poliisimieheltä oli kysytty, onko Mika Salo myös rikollinen, hän oli vastannut Suomen Kuvalehden jutun mukaan näin:

”Onko hän osa järjestäytynyttä rikollisuutta? Kyllä, jos tarkasti tulkitaan asiaa. Sellainen henkilö, joka tatuointi tai muu julkisesti näkyvä - on se sitten paita tai huppari tai muu vastaava yllänsä - kulkee julkisesti ja esittelee sitä, niin kyllähän hän tuo vähintään mielipiteensä julki eli on tämän jengin kannattaja ja sen puolella.”

Täytyypäs käydä iltasella tarkasti kaikki ralleista ja illanvietoista ostetut t-paidat ja muistoesineet läpi, minkä kaiken puolesta sitä oikein elämää ja aatetta julistaakaan. Ja jos löytyy Aku Ankka -paita, olen kai sitten ainakin Karhukoplan kannattaja tai amerikkalaisen riiston asiamies.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Kasvovoiteiden kuningatar eli miten Pendolino vetää ikäihmistä puoleensa

Kauneuskemianlaitokset pohtivat päivät pääksytysten, miten ihmisen kasvojen iho saataisiin näyttämään nuorekkaalta ja kauniilta ja sileältä, vaikka elämän kovat vaateet väkisin ruttaavat ja vetävät naamanahkaa alaspäin kuin maantie tyhjää reppua reissumiehen selässä. Vaan ei ole vielä tähän päivään mennessä löytynyt nopeaa ja yksinkertaista keinoa kasvolihoja nahkoineen nostamaan. On pitänyt lähteä kauas kirurgille veitsen alle makaamaan, jos on halunnut näyttää ikäistään nuoremmalta. Ja silloinkin on hymy levinnyt kasvojen kiristyksen jälkeen korviin asti ja ilme muuttunut väkinäiseksi kimmoisuuden kadottua ikuisiksi ajoiksi. Innovaatiot vaativat aina sattuman puuttumista peliin jos toiseenkin ja tuon sattuman oivaltamista oikealla hetkellä.

Viilailin paperin päällä kuusiokoloavainta sopivan kokoiseksi, kun olin sen valmiiksi sopivan kokoisen avaimen jonnekin hukannut. Ohut metallipöly siirtyi kummasti paperin päällä kuin musta virta ja kasaantui yhteen kohtaan. Ihmettelin hetkisen mokomaa kunnes huomasin, että paperin alla olevassa metallikaapissa oli voimakas magneetti, joka veti hanakasti puoleensa hienoa rautapölyä. Samalla hetkellä oivalsin sen, mitä kauneuskemistit olivat jo vuosikymmeniä pähkäilleet. Keksin rautarasvan.

Kasvovoiteeseen sekoitetaan ohutta rautapölyä. Jos halutaan vaaleaa rasvaa, pitää myös pölyn olla vaaleaa, puhtaasta teräksestä hiottua, kiiltävän kirkasta. Kesäiholle voidaan levittää vaikka vähän ruostuneestakin raudasta hiottua pölyä, koska se vaan korostaa auringon tummentamaa ihoa ja saa sen kauniisti kimaltamaan.

Nuori iho ei rautarasvaa kaipaa kuten se ei kaipaa mitään keinotekoisesti kiristävää voidettakaan. Vaan kun ihmisen kasvojen iho alkaa ikävästi roikkua, levitetään runsaasti aamuisin kaulasta ylös päin hiusrajaan saakka rautarasvaa. Kun voide on imeytynyt ihoon, laitetaan päähän magneettihattu. Niin nousevat ikäihmisen ikävästi roikkuvat kasvot ihanasti ylös kuin sälekaihtimet aamuauringon edestä. Ja mikä tässä on parasta, iho ei kiristy lainkaan, vaan säilyttää luonnollisen kimmoisuutensa. Hatun magneetin voimakkuutta säätämällä saadaan haluttu ikäefekti. Ja vain hatun riisumalla voi taas hetkessä vanheta ikäisekseen. Se on tärkeää varsinkin VR:n kassalla, kun halutaan saada ikäihmisen edut. Toisaalta ei ehkä kannata ehdoin tahdoin rautateillä matkustaakaan rautarasvat kasvoissa, koska sähköveturissa on voimakkaita magneetteja. Kun sivuraiteella pyyhältää Pendolino kahtasataa vastaan, saattaa vierustoveri säikähtää sivuuttavan junan matkaan pyrkiviä nuorekkaan ikäihmisen naamanahkoja.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Tuulimylly luontoystävän takapihalle

On se vaan lobbari aikamoinen veitikka. Taitavasti puhuu hän köyhälle maalle miljardeja euroja avustusta, mukamas lainaa, vaikka jokainen tietää tuon köyhäinavustuksen menevän sen sileän tien raharikkaiden pohjattomille pankkitileille. Kätevästi keksii hän keinon siirtää paperitehtaan Suomesta muihin maihin, vaikka vieressä kasvaa puuta kohisten. Vaan kaikista kätevin on sellainen lobbari, joka kertoo herkkäuskoiselle kansalle tuulesta tempaavansa ilmaista energiaa ja sillä maailman pelastavansa.

Koko läntinen Eurooppa on pian rakennettu täyteen kannattamattomia tuulimyllyjä. Villisti pyörivät nuo jättisiivet pelloilla ja kukkuloilla ja vesien rannoilla ja ihmisten takapihoilla ja jauhavat sähköä sen, minkä tuulelta jaksavat. Siivet loukkovat ilman halki ja sähkömoottori jurisee. Veronmaksajat maksavat mukavat tuet yksityisille mylläreille ja nämä kiikuttavat voittonsa pankkitilille ja kertovat siinä myllyn ja pankin välillä mainioita tarinoita, miten puhdasta ja vaivatonta on sellainen energia, joka tuulesta temmataan. Voi veljet. Jos tuo tuulienergia olisi millään tavalla taloudellista, ei siitä tarvitsisi niiden maksaa, jotka eivät sitä käytä. Mutta nyt siitä maksavat kaikki, paitsi juuri nuo myllyjä pystyttävät "luonto on pelastettava tuulimyllyillä" -lobbarit.

Kun myllyille jonakin päivänä lakataan maksamasta tukieuroja, pysähtyvät nuo hirviöt kuin seinään. Ne eivät enää olekaan niin luontoystävällisiä ja mainioita, vaan niistä tulee kannattamattomia kummajaisia Euroopan pelloille ja rannoille ja kukkuloille. Sinne ne jäävät kummittelemaan kuin keskiaikaiset linnat. Tuhannet nyt niin valkoiset tuulimyllyt ruostuvat ja jäävät odottamaan armollista syysmyrskyä, joka ne lopullisesti kaataisi. Ei kiinnosta tuulivoimalobbaria siivota jälkiään, kun voitto on jo korjattu ja mukava elämä muilla mailla ei ole romumyllyistä kiinni.

Tuulivoima on varmasti hyvä keksintö, ollut aina ja on tulevaisuudessakin. Mutta ei sillä pidä ihmistä kiusata: ei kiusata rahalla, ei kiusata äänellä, ei kuisata valtavien lapojen valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo/valo/varjo -efektillä. Jos joku haluaa näillä myllyillä maailman pelastaa, pelastakoon sen omalta pihaltaan älköönkä muita kiusatko. Se on minusta reilua peliä.

torstai 5. syyskuuta 2013

Seksiostoksia ja tyhjäkäyntiä

Olen kuullut sanottavan, että ilotytön ammatti on maailman vanhin, ja tarinat eri puolilta maailmaa kautta aikain melko tavalla vahvistavat tuota asiaa. Mies on aina halunnut paritella ja nainen on tuosta häikäilemättömästä halusta tahtonut tavalla tai toisella osansa saada. Eettisesti enkä millään muullakaan tavalla ota tuohon oikeutukseen tai seurauksiin kantaa. Totean vain, että näin on ollut ja varmaankin on aina oleva.

Suomessa puuhastellaan seksin täydellistä ostokieltoa. Ruotsissa tuo kielto on kuulemma alkanut toimia sillä tavalla, ettei julkisesti enää seksiä kaupata niin paljon kuin aikaisemmin. Kokemukset ostokiellosta ovat siis hyvät - asiantuntijoiden mielestä. Mutta kuvitellaanpas sitten varsinainen asiantuntija käräjätupaan. Tässä tapauksessa puolustuksen hoitaa syytetty eli seksiä vastoin lakia ostanut mies. Aloitamme syyttäjän kysymyksellä.

- Ostitte siis seksiä?
- En ostanut. Minulle myytiin.
- Siis ostitte?
- En ostanut. Minulle tultiin myymään ja minä maksoin.
- Mutta maksaminen on samaa kuin ostaminen.
- Ei ole. Minä maksan myös veroja enkä siinä tilanteessa osta mitään.
- Mutta te saatte kuitenkin vastineen rahallenne.
- Saan, mutta tarkkaa summaa verottaja ei minulle kerro vaikkapa tien käytöstä. En koskaan osta sikaa säkissä.
- Mutta te kuitenkin ostatte myös veroja maksaessanne valtiolta palveluja.
- Palvelut pitää hinnoitella enkä ole nähnyt yhtään hintalappua tien varressa. En siis osta, vaan saan vastinetta.
- Pilailetteko te?
- Nyt varsinkaan en pilaile. Jos te väitätte, että minä veroja maksaessani ostan valtiolta, haluan jokaiseen tuotteeseen EAN-koodin ja hintalapun.
- Tuohan on järjetöntä.
- Niin on. Siksipä minä en aina maksaessani osta mitään. Usein saan vain pelkästään vastinetta rahoilleni.
- Kiemurtelette.
- Aivan. Oletteko naimisissa?
- Olen.
- Oletteko käynyt vaimonne kanssa ostoksilla?
- Olen tietysti.
- Oletteko maksanut ostokset?
- Joskus olen.
- Saitteko kuitin?
- Tietenkin sain.
- Mitä siinä kuitissa luki?
- Siinä olivat kaikki tuotteet ja hinnat. Ja alv:n osuus.
- Kannatteko itse ostokset autoon vai kantaako vaimonne?
- Usein kannan.
- Kuka ostokset valitsi?
- Ruokaostoksista päättää usemmiten vaimoni.
- Ostitte siis vaimollenne ruokaa?
- No en ostanut. Minä vaan maksoin.
- Mutta söitte kuitenkin suurimman osan itse, kun olette noin iso mies?
- Saatoin syödäkin. Mutta miten tämä nyt tähän seksin ostoon liittyy?
- Minäkään en ostanut. Minäkin vain maksoin.

KIRJOITTAJAN LOPPUHUOMAUTUS: Yllä oleva keskustelu on kuvitteellinen. Minä en vertaa seksin ostamista ruokaostoksiin, mutta joku saattaa verrata. Suomessakin on paljon täysin valvomattomia lakeja eikä minusta ole kovinkaan tarpeellista tehdä niitä yhtään lisää. Seksin myymistä ja ostamista on varmasti paljon vaikeampi valvoa kuin autojen tyhjäkäyntiä, joka sekin on lain mukaan kielletty. Enkä tiedä ketään, jota olisi rangaistu auton moottorin käynnissä pitämisestä.


keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Retkipyörällä ei asfalttimaastossa pojille pärjää

Päätin kiertää polkupyöräilemällä pienen järven. Lenkin mitaksi tuli kutakuinkin kaksikymmentä kilometriä, alun kolmattakymmentä. Tunsin oloni varsin virkeäksi ja energiseksi lievästä lämpöilystä huolimatta. Tuon lämmön olin ärsyttänyt edellisiltana samoilla toimin, pyöräilemällä syysillassa hikisenä kuin saunasta tullut.

Lenkkimaasto oli loivasti mäkistä, kutakuinkin puolet ylä- ja toinen puoli alamäkeä. Minulla ei ole mitään oikeita pyöräilyvarusteita, ei varsinaisesti edes harrastelijapyörää saati sitten niitä polkimiin lukittavia kenkiä, joilla oikeat harrastajat tapaavat kaatuilla ihmismassojen keskelle ja jäädä siihen kombona keskelle katua makaamaan pyöräänsä lukittuna. Mutta on minulla kuitenkin etujousitettu retkipyörä, lenkkikengät, tuulitakki ja kypärä, johon on integroitu valonneuvo, punaista valoa joko tasaisesti näyttävä tai sitten mitä moninaisimmin sitä vilkuttava.

Matkani alkoi olla jo loppupuolella eikä kotiini ollut kuin pari, kolme kilometriä. Minulla oli jaloissa vielä voimaa ja ilma kulki keuhkoissa, koska lenkille lähteissäni olin vetäissyt astmapiipulliset pariinkin kertaan. Edessäni polki kolme pientä poikaa, alle kymmenvuotiaita. Poikien tyyli oli poikien tyyliä. Pyörät heiluivat puolelta toiselle riemullisesti ja polkijat venkoilivat satulassa kuin eläväiset pojat ainakin. Yhdellä pojista oli isohko juomapullo, litra limonaadia matkaa virkistämässä. Poika ajeli huolettomasti yhdellä kädellä ja toisessa pyöritteli juomapulloa. Ajoin hänen ohitseen rauhallista vauhtia ja poika alkoi seurata minua. Oli vähän ylämäkeä. Tunsin itseni vahvaksi ja reippaaksi ja lisäsin vauhtia. Vaihdoin vaihteen aluksi pienemmäksi ja keräsin nopeutta lisää suurempaa vaihdetta varten. Poljin kilometrin verran ja ajattelin pojan jääneen kauas taakse. Olihan vauhtini melkoista ja tosiasiassa näytinkin enemmän kuntourheilijalta kuin tuo limonadia janojuomaksi nautiskellut pikkupoika. Lisäsin vielä yhden suuremman vaihteen ja ajoviima tuntui jo kasvoissa.

Kun ylämäki viimein loppui ja tulin jokea ylittävälle sillalle, katsoin taakseni kuin todetakseni, miten kauas poika olikaan mahtanut jäädä. Mutta siinä hän keikkasi muutaman metrin päässä rennosti limonadipulloaan pyöritellen eikä ollut matkanteosta moksiskaan. Niinpä päästin pojan rinnalleni ja sanoin henki vinkuen hänen olevan aikamoinen pyörämies, kun ei suostunut jälkeen jäämään. Poika naukkasi pullostaa pienen huikan ja polkaisi minusta ohi iloinen nauru kasvoillaan ja hihkaisi ohi mennessään: "Maastopyörä!"

torstai 29. elokuuta 2013

Nyrkkeilijä ei eksy kaukaloon

Harvat ovat ne kerrat, kun olen paikan päällä ollut seuraamassa ammattinyrkkeilyä tai ammattijääkiekkoa, mutta niinä  harvoina kertoina olen tehnyt muutaman varsin merkittävän havainnon.

Kun Robert Helenius kohtasi Helsingin jäähallilla Chisoran, miehet nyrkkeilivät näyttävästi kaksitoista erää. Koska he molemmat ovat ammattinyrkkeilijöitä, he keskittyivät huolellisesti nyrkkeilyyn. En nähnyt heidän koko ottelun aikana pelanneen hetkeäkään jääkiekkoa.

Ammattimaista jääkiekkoa en ole aikoihin katsonut kaukalon reunalta, vaan olen yrittänyt nauttia siitä television lahjomattoman kuvan välityksellä. Joskus kesken kiivaan ottelun pelaajat ovat menettäneet malttinsa ja alkaneet nyrkkeillä jääkiekon pelaamisen sijaan. Se on minusta aina hyvin kummallista. Mutta kummallisinta on, että osa yleisöstä pitää tuosta väkivallasta, väkivaltaahan se on. Ja aivan käsittämätöntä on, että jopa joukkueiden omistajat ja valmentajat hakevat tieten tahtoen riveihinsä sellaisia pelaajia, jotka keskittyvät pelkästään tappelemaan eli pahoinpitelemään pelitovereitaan. Sanovat, että väkivalta kuuluu peliin, sillä peli on kovaa.

Nyrkkeilyssä ja monissa muissakin kamppailulajeissa on painorajat ja ennen kaikkea niissä on osaamisrajat. Nyrkkeilyssä on kärpässarjasta alkaen aina superraskaaseen sarjaan asti jokaiselle painoluokalle omat ottelunsa ja omat vastustajansa. Koskaan ei samaan kehään laiteta toisiaan vastaan kärpässarjalaista ja raskaan sarjan nyrkkeilijää. Siinä ei ole mitään järkeä. Mutta jääkiekossa ei ole painorajoja eikä varsinkaan kamppailulajien osaamisrajoja, vyöarvoja, kokemusta ennen titteliotteluja. Ei ole olemassa kärpässarjan Suomi-sarjaa tai raskaan sarjan mestaruusliigaa saati mustan vyön divisioonaa, vaan 70-kiloiset pelaavat samoissa joukkueissa toisia joukkueita vastaan yhdessä yli satakiloisten järkäleiden kanssa. Siksi on hyvin omituista, että joukkueissa on erikseen yleensä suurikokoisia miehiä, jotka sitten hakkaavat ja pieksävät niin pienempiään kuin kenties vähän suurempiakin, käyvät saleilla nyrkkeilemässä ja opettelemassa mitä moninaisimpia keinoja vahingoittaa niitä, jotka haluavat vain keskittyä jääkiekon tekniseen osaamiseen. Seitsemänkymmentäkiloisella sentterillä ei ole paljon mahdollisuuksia yli satakiloista "poliisia" vastaan. Mutta silti kansa hurraa. Tai muutama hurraa.

Kun nyrkkeilykehässä tasaveikkaiset ottelijat keskittyvät tarkasti sekä hyökkäykseen että puolustukseen, jääkiekkokaukalossa hyökkäys tulee monesti äkkiarvaamatta takaa päin, kun vastapuolen pelaaja on luistelemassa aitioon tai muuten vain tilanteesta pois. Ei ole puhettakaan tasa-arvoisesta kamppailusta, vaan hyvin väkivaltaisesta pahoinpitelystä.

Nyrkkeilijä ei eksy kaukaloon. Hän pysyy kehässään ja keskittyy. Miksei sitten jääkiekkoilija voisi pysyä kaukalossaan, kun on kerran ammatiltaan jääkiekkoilija. Onko se keskittymiskyvyn puutetta? Taitaa se olla. Ja ajatuksen. Tai ehkä se onkin hyvän johtamisen puutetta.

torstai 22. elokuuta 2013

Pieni, punatukkainen tyttö on kuollut

Pieni, punatukkainen tyttö makaa lattialla ja lihakset nykivät tahdottomasti. Lapsen kasvot muuttuvat vähitellen sinisiksi ja silmät kääntyvät nurinpäin. Viisitoista aikuista on polvillaan lapsen ympärillä ja käydään keskustelua lapsen pelastamiseksi. On hätä. On suvun yhteinen hätä.

- Leipää sillä on kurkussa.

- Ei sillä leipää voi olla.

- Kyllä se leipää on.


Joku ehdottaa, että lapsen suu pitäisi aukaista ja katsoa, onko kurkkuun juuttunut leipäpala. Osku-setä ja kaksitoista muuta suuren suvun edustajaa on sitä mieltä, että lapsen kurkku pitää tutkia mahdollisimman nopeasti. Osku-setä on hädissään.

- Leipää sen täytyy olla. Minä näin, kun Liisa hotki tuoretta rukiista ja tuskin niellä malttoi.


Muu suku vaatii lapsen suuta auki. Punatukkainen tyttö on jo muuttunut elottomaksi. Rinta ei kohoile ja kasvot ovat sinisen mustat.

- Osku-setä puhuu joutavia. Tuskin se leipää on. Minun mielestäni meillä on hätä, mutta kyllä tämä silti niin selvä tapaus on, ettei suuta kannata avata. Näkeehän nyt jokainen, että lapsen leipä on aivan koskemattomana pöydällä. Osku-setä yrittää vain nyt tyrkyttää tuota leipäjuttua.


Kalle-serkku nyökyttelee.

- Vanja-eno on oikeassa. Ei avata suuta, koska leipää se ei ole. Osku-setä vain vihjailee, että Vanja-enon leipomossa tehdään nätskyä leipää, joka tarttuu kurkkuun.

Pieni, punatukkainen tyttö kuolee lattialle ja sukukokous jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Oli päätetty olla yksimielisiä siitä, että jos joku suvun jäsenistä joskus olisi eri mieltä, yhteistä päätöstä ei voitaisi tehdä. Hätä on ohi. Kuollut mikä kuollut.

Tämä tarina on tosi.

YK:n turvallisuusneuvosto ei vaadi YK-tutkintaa Damaskoksen väitetystä kaasuiskusta. Diplomaattilähteiden mukaan tutkinta kaatui Venäjän ja Kiinan vastustukseen. Satoja, jopa tuhat ihmistä kuoli kemiallisessa hyökkäyksessä. YK:n turvallisuusneuvosto piti hätäkokouksen, mutta päätöstä iskun tutkimiseksi ei saatu, koska kaksi jäsenvaltiota, Kiina ja Venäjä, pitivät iskua opposition juonena.


Mikähän hätäkokous sellainen on, jossa ei saada aikaan päätöstä? Ja mistä silloin hätä on? Ei ainakaan ihmisen hengestä. Se on varma. Ja vielä yksi kysymys: kuka tällaista yhdistynyttä kansakuntaa tarvitsee, jolle hätä on vain mielipide?

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Elämä

Koivunlehdessä on
koko elämä - sinähän tiedät.
Hiirenkorvalla.
Sahalaitainen myöhemmin, kovin vihreä.
Elämä värittää -
leijailee kompostin päällimmäiseksi.

Tulitikut ja pesäpallomaila

Kahvi on tulisen kuumaa. Roiskin kahvit seinälle ja hakkaan kupin rikki pöytää vasten ja paiskon palaset pitkin lattioita. Siitä sai sekin fyysikko turpiinsa, joka keksi veden kiehumispisteeksi sata astetta eli juuri sen, missä suu palaa ja nahka sulaa. Ja samalla sai Pauligin kemisti kuulla kunniansa, kun on semmoisen houkuttimen joka aamuiseksi riesaksi ihmiselle värkännyt.  Eikä vähällä päässyt Arabian keraamikkokaan. Perkele!

Punaiset valot palavat liian pitkään ja jono kasvaa ja jatkuu kohta kaupungin toiseen reunaan saakka. Toisessa se jo on. Nousen autosta ja isken nyrkillä edessä seisovan auton takaluukkuun mojovan lommon ja potkin pölykapselit irti ja revin kaameassa kiukussani tuulilasinpyyhkijät mutkille ja kiemuroille. Eteen päin pitää maailman mennä eikä seisoa liikennevaloissa. Eikö se sana kuulu, saatana.

Kyllä maailma kehittyy aina vain paremmaksi ja tasapuolisemmaksi, kun me ihmiset protestoimme ja käymme väkivalloin vaikeuksia vastaan. Kyllä lakkaa vesi kiehumasta ja polttamasta ja liikennevalot palamasta punaisina, kun yksissä miehin ja naisin asetumme niitä vastaan ja jonossa seisovia vastaan ja samalla kadulla olevia vastaan. Vai puolestako sitä sittenkin siinä riehutaan: oman suun puolesta, oman palamattoman nahkan puolesta, oman sileän tien puolesta.

Katsoin aamulla uutisia. Tarvitseeko ihminen muuta kuin pesäpallomailan ja tulitikut tullakseen onnelliseksi ja tasa-arvoiseksi? Uutisten mukaan ei tarvitse. Niin paljon särkemällä ja polttamalla haetaan oikeutta kautta maailman.

tiistai 20. elokuuta 2013

Krutonkeja kemikalio-osaltolta

Kiersin kauppaliikkeen ruokahyllyjen välissä ja etsin sellaisia pieniä, koviksi kuivattuja leivänpaloja, krutonkeja. En niitä mistään löytänyt ja niinpä sitten koputin hyllyjen välissä koodilaitteen kanssa tuotteita skannaavaa nuorta tyttöä olkapäähän.

- Missähän teillä on krutonkeja?

Nuori myymäläapulainen punastui viehkeästi, katsoi kädessään olevaa laitetta ja heilautti vasenta kättään.

- Niitä on tuolla kemikalio-osastolla.

Kävelin pitkän käytävän toiseen päähän ja ihmettelin, miksi elintarvikkeita säilytetään kemikalio-osastolla. En kuitenkaan löytänyt etsimääni ja niinpä kysyin taas myyjättäreltä, noin 60-vuotiaalta rouvalta, mistähän mahtaisin löytää krutonkeja. Katsekaan värähtämättä myyjätär ilmoitti minulle selkeällä ja kovalla äänellä, joka käännytti kolmen kassajonon kaikkien asiakkaitten katseet minua kohti.

- Meillä ei myydä ehkäisyvälineitä.

maanantai 19. elokuuta 2013

"Paljonko?" eli känniset tilhit tienpäällä

Iät, ajat on tiedetty, että ihminen valtaa saadessaan juopuu siitä kuin tilhi käyneistä pihlajanmarjoista ja pyrkii typerehtimään valtapäissään. Sain juuri lukea kalastuksenvalvojasta, joka takavarikoi niin isän kuin pojankin onkivälineet, kun kalastajat olivat kymmenen metriä väärässä paikassa. Joskus tilanne tulee nopeasti ja ennakoimatta niin, että valta vaan karkaa käsistä ja muuttuu joutavanpäiväiseksi jyskäämiseksi mokomista asioista. Mutta kyllä valta karkaa istuen ja rauhassa pähkäillessäkin.
Tieliikennelaissa on istumalla ja ajan kanssa typerehdittyjä pykäliä. On istuttu pöydässä kuin känniset tilhit langalla ja sorvattu, mitä on sorvattu. Moottoripyörässä saa olla vain yksi eteen päin näyttävä kirkas valo. Ketä mahtaa haitata, jos siinä onkin kaksi tai vaikka useampi. Eikös vain olekin hyvin tärkeää, että myös moottoripyörän kuljettaja näkee pimeällä hyvin eteensä ja että hänet myös nähdään. Jos sitä vastoin autossa palaa vain yksi valo, poliisi siitä joko huomattaa tai saattaapa sakonkin kirjoittaa.
Aikuinen ihminen ei saa kuljettaa polkupyörällä toista aikuista. Kuljettajan pitää olla 16-vuotias ja kyydittävän alle 10-vuotias. Terve järki sanoo, ettei kymmenvuotias kyyditse 60-vuotiasta, jos 60-vuotias vain osaa itse ajaa pyörällä ja ottaa lapsen kyytiinsä. Ja jos kaksi aikuista ajaa samalla polkupyörällä, kenellehän siitä mahtaa olla vaaraa. Minä en ainakaan keksi oikein ketään. Ja jos lapset keskenään kyyditsevät toisiaan, voi aikuinen siihen oman näkemyksensä mukaan puuttua, jos sen vaaralliseksi näkee tai kokee. Ei siihen virkavaltaa tarvita eikä sitä kyllä kainuulaisittain toinperrään nykyisillä resursseilla riitä jokaisen koulun kulmalle kun ei riitä jokaiseen kylään saati kaupunkiinkaan.
Nopeusrajoitusta ei saa rikkoa edes hätätapauksessa. Sen kieltää laki. Kun rekka ajaa 90:ää satasen rajoitusalueella, saa ohittaja ajaa vain satasta. Ohituksista tulee pitkiä ja tuskallisia. Jos vastaan tulevan poliisiauton tutka osoittaa ohitustilanteen nopeudeksesi 130 kilometriä tunnissa, saat tuntuvat sakot ja joudut ehkä jopa oikeuteen tekosestasi. Ja jos törmäät vastaantulevaan poliisiautoon ohittaessasi, ei sinua pelasta lainkuuliaisuutesi tai liikennemerkin mukainen nopeutesi. Amerikka on pitkien suorien maa, ei Suomi.
Suomalaiset ovat hyvin lainkuuliaisia. Nuorina poikina, murrosikäisinä ajoimme kaverin kanssa samalla pyörällä kotikylän keskustan iltahiljaista katua. Polkupyörän lamppu tuikutti kelmeän keltaista valoa ja dynamo ulvoi rengasta vasten. Poliisiauto ilmestyi kulman takaa ja kämmen sojotti auton ikkunasta ulos. Takanani polkupyörän tarakalla istunut poika ponkaisi täydestä vauhdista kyydistä ja kaatui päistikkaa syysmärkään asfalttiin. Matkansa pysähtyi mahalaskuun poliisin eteen. Poika kaivoi salamannopeasti lompsansa taskustaan ja ennen kuin poliisi ehti pysäyttävää kämmentään laskea, huusi poika poliiseille: "Paljonko?"

keskiviikko 14. elokuuta 2013

"Ei veroja - ei makuulle"

Virkamies voi olla vittumainen. Tämän väkevän väitteen todistan yhdellä esimerkillä ja toisen kerron totuutena, vaikka se onkin mielikuvitusta. Mutta kumpi on totta ja kumpi kuvittelua, sen päättäköön jokainen aivan oman halunsa mukaan.

Autoliike myy uuden ja upean auton työkäyttöön yrittäjälle. Jotta yrittäjä saisi tuon työkalunsa verottomana tai pienemmin veroin, pitää virkamiehen asettaa autolle epämukavuustekijä tai jopa useita. Vaikka auto on uusi ja kaikinpuolin kunnossa, ilman veroja sillä saa ajaa vain korkeintaan 80:aa kilometriä tunnissa. Aivan täsmälleen samanlainen verollinen auto voi liikkua kaikkia sallittuja nopeuksia muun liikenteen mukana mielin määrin. "Ei veroja - ei nopeutta." Kiusa se on pienikin kiusa.

Lahtisen Kalevi oli uskovainen mies ja kävi kirkossa melkein joka sunnuntai. Mutta kerran miehelle esitettiin varsin kristilliseltä taholta vakava väite ja mies päätti väitteestä loukkaantuneena erota kirkosta. Oli tullut kuitenkin maksetuksi kirkollisveroa lähes puolen sataa vuotta, mutta nyt jäi sekin riesa muitten hoidettavaksi, kun ei mies enää kirkkoa tarvinnut. Vaan tuli aika, kun kuolema korjasi miehen ja maallinen maja ajettiin jäähtymään seurakunnan kylmiöön. Selvisipä sitten papereita tutkailtaessa kirkkoherralle, ettei Kalevi Lahtinen kuulunutkaan enää kirkkoon. Toki oli mies kirkkoon kuuluessaan tunnollisesti maksanut veronsa ja käynyt joskus jopa kesäiltoina hautausmaata haravoimassa. Mutta eronnut oli seurakunnasta mokoma ja rahansa itse pitänyt ja niin muodoin kirkkoon kuuluvaa sisartaan vähemmän saisi hän palvelua ja etua ja varsinkin hautapaikkaa.

Kellot soivat kesäillassa, kun Kalevi Oskari Lahtinen, s. 25.9.1939, k. 16.6.2013 saatettiin viimeiseen leposijaansa kirkkomaalle. Hänet laskettiin haudan lepoon pää alaspäin jalat taivasta kohti. Ei ollut hänellä enää aivan täyden mitan paikkaan mitään oikeuksia. "Ei veroja - ei makuulle." Kiusa se on pienikin kiusa.

tiistai 13. elokuuta 2013

Maanalainen sikala tarjoaa jälleen...

Hajuista harva tykkää. Kun ajelee halki kesäisen luonnon moottoripyörällä, saattaa nautiskella monenmoisista sulotuoksuista, suopursun makeasta medestä, joka pehmeänä laskeutuu hajuaistimille, mäntymetsän kirpeän raikkaasta kaarnapihkan tuoksusta, järviveden kalaisa tunnelma on nenin aistittavissa. Vaan ropsahtaapa pian musta pilvi petomaisia kärpäsiä kesästä nauttivan moottoripyöräilijän visiiriin tai avokypärän kanssa seikkailevan kasvoille ja työntyy kypärän sisään etova martolöyhkä sikalan läheisyydessä. Kovin monen mieleen ei ole sikalan tympeä haju, vaikka kinkkua mielisikin joulupöydässä aivan kylliksi asti nautiskella. Vaan onpa keksitty siihenkin oivaa kummoisempi ratkaisu.

Hautausmaalle haudataan kuolleet ihmiset, mutta harras on hautausmaiden tunnelma eikä siellä vasten toista luuloa ole ollenkaan vastenmielistä hajua saatia vienoakaan kalman tuoksua. Kovin on tehokas eriste kostea multa. Ei se päästä sisästään sieraimeen kuoleman katkua, ei maaksi muuttumisen epämiellyttävän tympeää viriä. Maa osaa pitää omistaan huolen niin elävinä kuin varsinkin kuolleina. Tuohan on tiedetty kautta aikain.

Miksi siis ei rakennettaisi kaikkia hajua päästäviä laitoksia ja tehtaita maan sisään? Paperitehtaat pyörisivät kelvosti maan allakin ja varsinkin sikalat olisi käytännöllistä rakentaa uppeluksiin kuin korsut konsanaan Kollaalla. Siellä ne saisivat aivan kaikessa rauhassa päästellä hajujaan maan multiin poissa luonnosta nauttivien ihmisten silmistä ja nenistä. Ja kun oikein lähteiselle paikalle rakentaisi, saisi paperitehdas prosessivetensä ilmaiseksi lähteiden sisukkaasti vettä tunkevista silmistä, ja somasti joisivat sikapotsit aamusta iltaan ja yömyöhälläkin raikasta lähdevettä janosta naukuviin vatsoihinsa. Ja jos virtaisi liikaa vettä niin kuin joskus aina maan päälläkin sattuu käymään, voisivat marketit myydä edullisesti raikasta tulvapossua, kun olisi sikala pakko nopeasti tyhjentää vedenpaisumuksen tieltä.

"Nyt Pöntiön lähteenraikasta tulvapossua pala kuin pala 3 euroa kilo." Kelpaisi siinä moottoripyöräilevän matkalaisen heittää mojova viipale hukkumasta pelastettua karjua ajopäivän päätteeksi hehkuville grillihiilille sihisemään. Kyllä napsuen hehkuva grillihiili veden nopeasti haihduttaa.

keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Nuo oravat, käet ja koiran ulvomiset

Käki tulee pihapuuhun kukkumaan kuolemaa. Ei ole enää väliä, montako kertaa se kukkuu, yhden tai yhdeksän. Kylmät väreet kulkevat pitkin pihamaata, koko muu luonto vaikenee, vesi jäätyy ja kuurankukat ritisevät ikkunaruuduissa keskellä kesää. Kukkuu - ja kuolema kolkuttaa. Mutta kuka on se onneton, joka joutuu lähtemään, kuka on jo kuoleman oma.

Lapsuuteni oli taikauskon ja uskomusten pelottamaa. Oli äitini mukaan monta kertaa todistettu, että rottien lisäännyttyä laumoiksi asti myös ikävyydet kasvoivat. Kun kasvoivat rottalaumat tarpeeksi suuriksi, tuli sota ja oli lähdettävä evakkoon. Se oli jo kahteen kertaan toteen näytetty. Äitini ei minua säälinyt eikä tiennyt syvälle mieleeni polttavansa pelkoa, kun tarinoi pihapuun oravan olevan ovenkahvaa kääntävä kuoleman koura. Tai kun ulvahti pihalla koira, ei sekään hyvää tiennyt. Muistan hyvin pienenä poikana oravan kivittäneeni pihakoivuun ja sen koiralle syöttäneeni tai ainakin aikoneeni. Tosin koiraa orava lakkasi kiinnostamasta heti, kun se huomasi olevansa köydestään irti ja luikki kauas kylille karkuun minun paniikistani ja kuoleman pelostani piittaamatta. Mutta oravan minä puusta hätistin aivan väkisin ja itkussa kurkuin.

Jos kuului pihapuusta tikan nakutus, paha oli enne siinäkin. Ei tullut oiva kummin synkkien metsien arka lintu pihapuuta hakkaamaan. Kuoleman kolkutusta oli tuon teräsnokan viaton ateriointi pihakoivussa tai seinähirren matoisassa apajassa.

Tuota armotonta tikan hakkaamista olen nyt jo useana kesänä kuunnellut aivan pihapiirissäni. On käynyt palokärki pyrkimässä vanhaan linnunpönttöön, käpytikka pärryyttänyt pihakoivussa ja käenpiika näyttäytynyt käenharmaana oksallaan. Kesämökki Norrbottenissa on Perämeren rannassa erämaan reunalla. Vaikka liki kulkeekin tie eikä lähimpään kaupunkiin ole kuin reilu peninkulma, luulevat nuo kaikki kuoleman linnut olevansa oikeassa erämaassa ja metelöivät kuin eivät olisi kuolemanpelkoista ihmistä konsanaan nähneet.

Niin kampasin hiukseni pystystä ensimmäisen mökkikesän jälkeen ja nyt olen jo noihin luonnon ääniin hyvin tottunut. Osaan ilman pelkoa ihailla niitä ja kuunnella tarvitsematta kivittää reviriiään puolustavia tai kumppania kaihoavia luontokappaleita. Olen laskeskellut, että olisivat sukulaiset ja tuttavat ja vähän oudommatkin hyvän päivän kaverit jo manan majoille muuttaneet, jos kaikki kukkumiset ja nokkimiset olisivat kuolemasta kertoneet. Mutta jos kulkee musta kissa tien yli, sylkäisen kolme kertaa vaikka auton takapenkille tai kioskijonossa takana seisovan silmään. Ei auta kuoleman ja onnettomuuksien kanssa kuitenkaan aivan leikiksi heittää.


tiistai 30. heinäkuuta 2013

Turvallista, kun on turvalasi

Kaikki haluavat, että kaikki on kaikkialla turvallista. Kaikki tekevät aivan kaikkensa, ettei mitään kenellekään sattuisi. Turvaura, turvakaukalo, turvavyö, turvatyyny, turvakenkä, turvakamera, turvalukko, turvalasi... Lakikin vaatii, että pitää ennalta ehkäistä kaikki turvaton, mikä ehkäistävissä on.
POKS!

Sämpylät paistuivat uunissa ja taikina sai kylkiinsä kullanruskeaa väriä, ja hento höyry nousi uunin yläosan ilma-aukoista. Uuni oli kuuma, sillä sämpyläohjeessa mainittiin paistumiseen tarvittavan 225 astetta lämpöä. Siinä jo vesi kiehuu kaksi kertaa ja neljäsosan päälle;-)

Täti ja pieni sisarentyttärensä leipoivat niin kuin heillä aina yhdessä ollessaan tapana on. Tyttönen katsoi vähän väliä uuniin, joko olisivat sämpylät kypsiä. Turvallista oli tarkkailla leivonnaisten värittymistä, kun uunissa paloi kirkas valo ja turvalasi esti lasta polttamasta itseään. Uunikauppias oli tuosta lasista erikseen maininnut.
- Kun lapset uteliaina painavat kätensä milloin mihinkin, on hyvä tuommoinen turvalasi.
Niin sanoi kauppias ja häntä uskottiin.

POKS!

Täti ja sisarentyttärensä jähmettyivät leipomustensa ääreen, kun suuri pamaus kumahti keittiössä ja lasinsirut lensivät kaikkialle pitkin lattiaa. Uunin turvalasi räjähti pienen pieniksi lasisiruiksi ja molemmat leipurit seisoivat sirujen ympäröiminä voimatta itseään vahingoittamatta avojaloin paeta mihinkään. Mutta onneksi oli nälkäisiä sämpylöiden odottajia, jotka auttoivat leipurit pulasta ja kantoivat nämä turvaan. Yhdessä ihmeteltiin, miten turvaksi laitettu lasi voi räjähtää kesken leipomusten.

JÄLKINÄYTÖS

Täti soitti kodinkoneen myyjälle ja ilmoitti asiasta. Myyjä sanoi, ettei uunilla ollut enää maahantuojaa, joka vastaisi vahingosta. Hän pyysi ottamaan yhteyttä yritykseen, joka huoltaa tuon merkkisiä laitteita. Huoltoyrityksen edustaja puolestaan kertoi, että turvalasin räjähtäminen on tavallista eikä kenelläkään ole mitään korvausvelvollisuutta. Räjähtäneestä turvalasista ei vastaa kauppias, ei maahantuoja eikä valmistaja. Eikä ehkä kotivakuutuskaan, koska lasin arvo on todennäköisesti pienimpi kuin omavastuu.

ENTÄS JOS

Kaikki päättyi onnellisesti: kukaan ei loukkaantunut tai vahingoittunut turvalasin räjähdyksessä. Mutta entäpä jos jompi kumpi leipureista olisi juuri sillä hetkellä katsonut uuniin. Entäpä, jos jompi kumpi olisi saanut lasinpaloja silmiinsä. Räjähdyspaine on ollut kuitenkin melko kova, koska siruja oli ympäri keittiötä. Olisiko silloinkin asiakkaalle vastattu, että sattuuhan sitä vahinkoja, kun on turvalasia.



perjantai 28. kesäkuuta 2013

Autokuumetta ja tulevaisuuden suunnittelua

Tapasin vanhan miehen, joka oli vakavasti sairastunut - autokuumeeseen. Sanoi, että vielä toki sillä entiselläkin autolla ajaisi, kun ei siinä ollut mittarissa vasta kuin reilut sisäänajokilometrit. Mutta autokaupan keskilattialla oli kuume iskenyt aiempaa suurempaan, tehokkaampaan, mukavampaan, kauniimpaan ja vain vähän kalliimpaan.
- Ajais sitä tuolla vanhallakin vielä, mutta saisipa kuitenkin kerran elämässä ajaa kunnon autolla.

Niin tuumasi mies ja kehui lattiasta kattoon näkemänsä auton, tuumasi ja vertasi välirahaa. Värikin oli ollut varsin kaunis. Hän odotti minulta kommenttia. Sanoin, että mies virkkui aina unelmista, tuli terveemmäksi haaveista ja sai uutta elinvoimaa, kun alkoi taas väkevästi haluta jotakin. Miehen pitää haluta, miehen pitää toivoa, miehen pitää elää, kunnes kuolema korjaa.

Istuimme tovin unelmien kanssa yhdessä. Oli hetki hiljaista. Keinutuolin jalka natisutti lattiaa ja jääkaapin moottori hurisi helteisessä iltapäivässä. Ukkosen vaimea kumu kuului hyvin kaukaa. Vanha mies katsoi ulos ikkunasta ja heltyi herkästi taas puhumaan.
- Ostin minä sitten hautapaikan itselleni.

Muuta ei puhuttu. Unelmoitiin tovi iltapäivän kosteassa kuumuudessa ja tehtiin tulevaisuuden suunnitelmia. Miesten kesken.


tiistai 18. kesäkuuta 2013

Uusi raamatunkertomus

Tuli Syyrian maakuntaan kenenkähän nyt siellä ollessakaan maaherrana muuan oikeamielinen mies levittämään Jumalan sanaa ja istui majatalon terassille ja tahtoi teetä pöytäänsä. Majatalossa työssä ollut nuorukainen tunsi miehen vihamieliseksi eikä suostunut tälle teetä tarjoamaan, ei vaikka Jumala uudestaan maan päälle tulisi. Kiivastui tuosta Jumalan sanansaattaja ja tempaisi nuorukaisen mukaansa, vei hänet aasinsa selkään ja kuljetti ystävineen pois kylästä. Mutta palasi hän pian takaisin ja aasin selässä oli sidottuna nuorukainen paitansa pään yli vedettynä.

Talutti mies aasinsa keskelle aukiota ja huusi kaikki kuulevat katsomaan, miten uskottomille ja Jumalan pilkkaajille kävisi. Oli lausunut nuorukainen turhaan Herransa nimen ja siitä ei rankaisematta voinut vieras mies, Jumalan sanansaattaja väkineen kuulla. Vaati mies vielä nuorukaisen isän ja äidin vierelleen, työnsi miekkansa nuorukaisen suuhun ja puhkaisi tämän pään. Vielä hän työnsi tikarinsa nuorukaisen niskaan. Niin kaatui nuorukainen kuolleena maahan äitinsä ja isänsä jalkojen juureen.

Niin oli kiivas ja oikeamielinen tuo Jumalan sanansaattaja ja katsoi häntä korkeuksista hämmästyneenä Jumala. Vaan ei voinut puuttua lähettiläänsä toimiin, kun oli ihmiselle vapaat kädet antanut maata asuttaa ja sanaa julistaa kukin ymmärryksensä ja tahtonsa mukaan. Minkäs sille.



14-vuotias poika tapettiin islamin loukkaamisesta

Tiistai 18.6.2013 klo 00.16

Teinipoika sai surmansa kieltäydyttyään kahvin tarjoilusta.
Kun 14-vuotiasta poikaa pyydettiin Syyrian Aleppo-kaupungissa tuomaan hänen asiakkaalleen kahvia, kieltäytyi poika, sanoen "Vaikka [profeetta] Mohammed palaisi takaisin, en tuo. "
Kahden Syyrian oppositioryhmän, Syyrian Observatory for Human Rights ja Aleppo Media Centerin, mukaan pojan kieltäytyminen johti tämän surmaamiseen.
Lähde ei kerro, miksi poika ei halunnut tarjota asiakkaalleen kahvia. On kuitenkin ilmeistä, että islamistikapinalliset ottivat vetoamisen Mohammediin loukkauksena profeettaa kohtaan.
Ryhmä islamistikapinallisia nappasi pojan autonsa kyytiin. ABC Newsin mukaan kaappaajat olivat palanneet paikalle pojan kanssa paita käärittynä tämän pään ympärille.
He odottivat, että ihmisjoukko oli kerääntynyt paikalle, jonka jälkeen he tiedottivat arabiaksi, että poika oli pilkannut Jumalaa. Kapinalliset myös uhkasivat, että jokainen niin tekevä jakaisi pojan kohtalon. Sitten he ampuivat poikaa suuhun ja kaulaan niin, että väkijoukossa seisoneet pojan vanhemmatkin näkivät sen.
Google-mainokset
Asu Oulussa kuin saaressa
Kuin saari Toppilansalmen rannalla, Salmenrannan Laine.
Rakennusteho.fi/oulu
Syyriasta on The Washintong Postin mukaan raportoitu vastaavia tapauksia aiemminkin. Sen mukaan ne ovat merkki ääriliikkeiden sisäisestä kapinasta, joka alkoi yli kaksi vuotta sitten pyrkimyksenä syrjäyttää presidentti Bashar al-Assad ja vakiinnuttaa demokratia maahan.

maanantai 27. toukokuuta 2013

Verkkoa kutomassa

Näin nuoren naisen istuvan lähteen reunalla ja katsovan alas. Ei hän lähteestä etsinyt tulevaa saati mennyttä puolisoaan, ei ennusmerkkejä tulevasta, ei etsinyt sammakoksi muuttunutta prinssiään, tuskin huomasi koko lähdettä. Alas katsoissaan hän tviittasi älykännykällään tai moikkasi kavereitaan facebookissa tai lähetti tekstiviestiä ystävälleen tai kenties rakastetulleen. Hän ei ollut missään nimessä yksin ja häirittävissä. Hän ei ulkoisesti kaivannut ketään, vaan oli yhteisönsä jäsenenä torin kupeessa lähteen reunalla. Hänen huulensa eivät liikkuneet, mutta hän kuitenkin jutteli, seurusteli, kommentoi, osallistui - tai luulotteliko vain.

Kun nuoruuteni päivinä neitonen istuskeli puiston penkillä tai baarissa, saatoin kuvitella hänen odottaneen jotakuta tai vain olleen. Jos varttitunnin odottelemisen jälkeen ketään ei näkynyt mailla saati halmeilla, uskalsin olettaa hänen vain yksikseen kuluttaneen aikaa. Niinpä lyhyen ja alkeellisen päättelyketjun läpäistyäni saatoin lähestyä neitokaista juttelutarkoituksessa melkoisen varmana, että hän saattaisi keskittyä tuolla hetkellä vain minun kohtaamiseeni. Välissämme eivät olleet sosiaaliset verkostot, virtuaaliset joukot saati iltapäivälehdet, tv-uutiset, soittolistat...

- Moi. Mistä oot ku en ennen sua oo nähny?
- Lampilta.
- Mitä sä ootat?
- Emmitään.
- Lähetään meille kuunteleen levyjä.
- Joo.

Noin minä muistelen ennen olleen kaiken niin mutkatonta, kun sosiaalinen verkko piti kutoa reaaliaikaisesti paikalla olleista ihmisistä ilman minkäänlaista ennakkosuunnittelua tai valmista hakutulosta intuition mukaan. Verkko tosin oli suurireikäinen ja harvasilmäinen ja keskustelun viimeinen sana muovautui usein joksikin muuksikin kuin jooksi. Aina ei levyjä kuunneltu eikä kahveja keitelty, mutta verkkoa kudottiin harvakseltaan kukin taitojensa ja uskalluksensa mukaan, minkä kukin elämän repimien reikien paikkaamiselta ehti - vai luulottelenko vain.





keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Ei kyllä ja jatkuvasti jees

"Mä sanon viimeisen sanani ja se on EI." Noin laittoi ehdottomasti Maija Vilkkumaa ajatuksen vilkkumaan ja kielsi kaiken. Mutta minäpä tiedän miehen, joka aikoinaan vastasi aina KYLLÄ ja menetti sitä mukaan päivän työnsä. Tuo mies harrasti säveltämistä ja sävelmien muistiin merkitsemistä ja soitti viulua omaksi ja hyvin monien muidenkin iloksi. Saipa mies sitten ajatuksen hankkia itselleen tietokoneohjelman nuotinnusta varten.

Ohjelma asennettiin koneelle ja myyjä antoi alkuopastuksen:"Step pai step vaan mennään ja hyväksytään aina edellinen tosta noin ja painetaan enteriä tosta noin ja..."

Jopa vain kätevästi kävi säveltäminen ja nuottien muistiinmerkitseminen. Alkoi mies täyttää nuottiviivastoa mieleisillään merkeillä ja painoi aina välillä enteriä ja meni step pai step. Vaan kun oli päivä illassa, ei koneelle ollut tallentunut nuotin nuottia. Ei edes pientä taukoa, vaikkei mies ollut hetkeäkään hellittänyt konetta ja ohjelmaa otteestaan.

"On se kummaa, ettei jälkeäkään koneelle jää, vaikka minä koko ajan painan jees."

maanantai 29. huhtikuuta 2013

Metsän omistusta

Monet omistavat metsää. Toinen siellä ja toinen täällä. Mänty näyttää etelässä kutakuinkin samalta kuin vähän pohjoisempana, ja kokonaiset metsätkin ovat aikalailla saman oloisia. Puuteollisuuden raaka-ainetta kasvaa siis kautta maan lähes yhtenäisenä metsänä. Mutta tuo yhtenäinen, valtakunnan rajalta rajalle ulottuva metsä on lohkottu palstoihin ja joku omistaa jonkun ja joku toinen taas jonkun toisen palasen mukavaa metsää. Ja näistä paloista sitten myydään puita metsäteollisuuden tarpeisiin kuka minkäkin verran ja kuka mistäkin. Ja järeät puutavararekat ajelevat pitkin maata sinne tänne ja keräilevät tukkikuormia milloin mistäkin linja-autopysäkiltä tai metsäautoteitten varsilta sieltä täältä. Ei ole tuossa touhussa järjen häivääkään.

Mutta jos metsä olisikin kuin suuri pörssiyhtiö, jossa metsänomistajilla olisi tietty osuus merkittynä. Kun myynnin aika tulee, puuta voitaisiin ottaa sieltä, mistä sen kätevimmin ja edullisimmin saisi. Myyjälle merkitään myynnin määrä rekisteriin ja niin metsäomaisuus siltä osin vähenisi. Tai jos joku haluaa metsää lisää, hän merkkaa vain osuuksia itselleen ja hankkii metsäomistusta. Näin raskas tukkirekka- ja mestäkoneliikenne keskittyisi vain tiettyihin osiin maata kerrallaan ja matkat lyhenisivät ja järkevöityisivät. Jäisi myös joutava metsien kyttääminen vähemmälle, kun voisi keskittyä itse asiaan eli metsäosan omistamiseen, ei tietyn maapalan omistamiseen. Eihän kukaan oleta omistavansa tiettyä osaa pörssiyhtiöstä, vaan tietyn arvon siitä. Sama asia.



Pakko saada kaatolupa -neva

Jossakin päin Suomea on vielä paikka, jossa susi on tähän päivään saakka saanut elää rauhallista ja turvallista elämää vailla tulta syökseviä kiväärejä tai äkäisesti ulvovia moottorikelkkoja. Siellä se on jolkotellut erämaan kätköissä vuosituhansia, maailman luomisesta lähtien - tai ainakin melkein. Tai ainakin niin kauan kuin suomalaisissa vankiloissa on liikennemerkkejä leikattu ja stanssattu ja mustavalkoiseksi maalattu.

SUSINEVA

Niin lukee liikenneviitassa. Mutta eipä lue kauan. Äkäiset ja lapsistaan huolestuneet kyläläiset ovat jo lähettäneet liikenneministeriöön monissa tuumin allakirjoitetun vetoomuksen ja samalla hakemuksen, jotta mokoma susi saadaan pois päiviltä viitastakin. Eihän sen ohi uskalla kukaan pimeällä ja pakkasella kulkea, kun se siinä hiekkatien varressa seisoo pystypäin kuin...jääköön nyt sanomatta ainakin se. Ei parane opastaa susia mokomalla viitalla nevalle, kun sinne sitä latuakin on liikuntatoimen kanssa suunniteltu. Ihmisen pitää saada turvallisesti liikkua nevalla. Onhan se nyt laitapeliä, jos pitää maailmassa petoja pelätä tai suden takia jättää hiihtolenkki heittämättä. Henki pois vain.

Mutta uusi nimi on jo keksitty ja tarvitaan vaan enää lupa laittaa merkki paikalleen vanhan tilalle. Uudessa merkissä lukee turvallisesti

SAATIINHAN SE KAATOLUPA SILLEKIN -NEVA.

Maailma muuttuu näin turvalliseksi meille kaikille.

KONTIO-saappaat = KARHUNTALJA-kumpparit
TAMPEREEN ILVES = TAMPEREEN NIITÄ ON AIVAN LIIKAA
OULUN KÄRPÄT = OULUN LOUKKUUN VAAN NE SYÖVÄT LINNUNPOJAT
LAHDEN PELIKANS = LAHDEN EIHÄN NIITÄ EDES OLE SUOMESSA, MUTTA AMMUTTAIS POIS JOS OIS
SIPOON SUDET = SIBBO MÅSTE SKJUTA BORT

Jopas onkin turvallista nyt kulkea luonnossa, kun ei ole enää sitä luontoa eikä joutavia elukoita ihmisen kiusana.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Talvi ilman pottukattilaa

Olen ollut hiljainen koko talven. Suuret ajatukset ovat kulkeneet pääni päästä päähän, muttei minulla ole ollut mitään sanottavaa. Olen ollut kuin höyryveturi ilman ääntä, kisko ilman kolinaa, pilli ilman sointia. Olen ollut kurki mahahöyheniä myöten jäisessä suossa, joutsen räpyläjaloistani lampeen jäätyneenä, tikka nokka puuhun uponneena, majava raudoissa - karhu pesän piilossa. Mutta ehkäpä kesä minut taas kohta herättää.
Vaan pitkä on ollut tämän kevään tulo, hidas kuin käärmeen liike hangella. Niinpä en suuresti minäkään kiirettä pidä, vaan heräilen varovasti, tunnustelen, nuolen kieleni kiinni jäiseen rautaan ja jatkan hiljaisena ylös nousemista kieli kovasta koetuksesta ruvella ja verissä nahoin. Jutellaan sitten, kun on kesä. Puhellaan jäätelökioskilla, haastellaan huurteisen tuopposen äärellä aurinkoisella terassilla ja annetaan puheen tulla.
Olen ollut hiljainen koko talven, puhetta paossa, kun ei ole ollut mitään sanottavaa.
Hemppo. Hemppo. Hemppo. Poteito. Poteito. Poteito. Talvi ilman harrikkaa ei kielen kantoja irrota;-)

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Mentalistin katala temppu

Sinähän tiedät nämä nykyajan ovelat huijarit, joita mentalisteiksi kutsutaan. Ovelasti he juonivat ihmisen pään pyörryksiin, tekevät katalia kaatamistemppuja, hypnotisoivat paahaa aavistamattoman ihmisen semmoiseksi kuin haluavat tai kuin yleisö pyytää. He ennustavat tulevia tietämällä etukäteen jääkiekko-ottelujen tulokset ja jopa ne maagiset lottonumerot ovat heillä tiedossa ennen virallista arvontaa. Käsittämätön on heidän tietonsa lähde ja vielä käsittämättömämpää on, että he eivät itse asiassa tiedä enempää kuin kukaan mukaan, mutta saavat kaiken näyttämään kuin tietäisivät.

Eduskunnassa on kaksisataa kansanedustajaa, joiden pitäisi hoitaa valtakunnan asioita parhain päin ja asiantuntevin ottein. Heidän joukostaan valitaan sitten kyvykkäimmät ministereiksi, joiden taas tulisi olla aivan kaikessa esimerkkinä ja mallina edustamistaan asioista. Mutta kuinkas sitten tahtookaan käydä. Parlamentaristeista tuleekin parlamentalisteja, jotka kaikin käytettävissä olevin keinoin yrittävät saada toimensa näyttämään uskottavilta ja rehellisiltä, mutta jotka yksi toisensa perään jäävät kiinni mitä moninaisimmista vilpeistä ja omaan taskuun vetämisestä. Ja niinhän se on, että taitavin taikuri kantaa aina painavinta salkkua. Sinne pitää mahtua niin kanit kuin kyyhkysetkin, niin huivit kuin kaiken syövät hatutkin.
- Störst möjliga tystnad. Nu börjar Pelle Ramsted -pankakashow.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Minusta tämä ei ole reilua

Minä: "Anteeksi, mutta olen jättänyt maksamatta työttömyysvakuutusmaksut, kun en tiennyt sellaista maksua edes olevan olemassa."

Viranomainen:"Olet laiminlyönyt työnantajan velvollisuuden ja niinpä maksat laiminlyöntisi tuplana. Meillä olisi oikeus korottaa maksu kolminkertaiseksi."

Minä: "Mutta se oli pelkästään tietämättömyyttä."

Viranomainen:"Se ei ole laiminlyönnin peruste."

Ministeri: "Minä olen laiminlyönyt työnantajan velvollisuudet ja maksanut urakoitsijalle palkan tieten tahtoen pimeänä."

Viranomainen:"Voi, voi."

Ministeri: "Pyydän anteeksi ja olen pahoilla."

Viranomainen: "No onpas mukavaa. Mitäs tuosta. Sattuuhan sitä erehdyksiä."

Minä olen siis pienyrittäjä, joka hoidan kaikki velvollisuuteni täsmällisesti. Siis kaikki ne, jotka velvollisuuksini tiedän.
Ministeri taas on harmaan talouden vastaisen työryhmän jäsen ja varsinainen asiantuntija juuri sillä alueella, jota itse laiminlöi.

Minusta tämä ei ole reilua!

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Mustavalkoista

Monesti mietin tekemisiäni, miksi toistan usein saman asian aina samalla lailla. Kun kaadan aamupuuron mikroastiasta, luultavasti joka ikinen aamu lusikka loksuttaa astian reunaan melko lailla samoin sävelin. Kun kampaan hiuksia, kamman liikkeet ovat täsmällisesti samat kuin ovat olleet vuosikymmeniä. Tai kun seison suihkussa, käsi kulkee samoja reittejä kerrasta toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen. Nuo ovat pinttymiä, joita on hankala karsia pois.
Kun ajelen jouluaattoiltana hautausmaalle sytyttämään kynttilän tai kun valmistan pääsiäiseksi pashan, kutsun sitä perinteeksi. Noissa perinteissä yhdistyvät myös nuo edellä mainitut pinttymät. Tutut rituaalit, tutut ainekset, tuttu matka, tutut ajatukset. Turvallista.
Olin kuvaamataidon opettajana pari vuotta, ja opettajainhuoneessa opin istumaan aina tarkasti samalla paikalla. Kun menin ensimmäisen kerran tuohon huoneeseen, en sen kummemmin ajatellut valita paikkaa sieltä tai täältä, vaan istuin mihin istuin. Pian huomasin aikuisen naisen seisovan vieressäni mitään puhumattomana ja katsovan minua kirpein kipunoin. Olin mennyt hänen ikiaikaiselle paikalleen, johon olivat hioutuneet hänen muhkeat muotonsa ja johon oli varmasti tarttunut myös hänen sielunsa. Ilman tuota paikkaa häntä ei siinä huoneessa edes ollut. Eikä minua enää koskaan tuolla paikalla. Opin nopeasti tavan ja perinteen ja ehkä pinttymänkin.
Vatikaanissa valitaan paavia. Punavaatteiset vanhat herrat kulkevat kuin verihaamut pitkin Pietarin kirkon holvikäytäviä ja Sikstuksen kappelin kivilattioita ja välillä kokoontuvat Michelangelon freskojen alle miettimään, kenestä paras paavi tulisi, jos oikein yhtä mieltä oltaisiin. Äänestetään ja äänestyksen tulos ilmoitetaan kansalle. Eipä toki mennäkään parvekkeelle kuuluttamaan tulosta tai soiteta uutisankkureille puhelimella, vaan sytytetään peltiuuniin tuli ja savun värillä kerrotaan koko odottavalle maailmalle, miten kävi. Jos ei löytynyt yhteistä mieltä, on savu mustaa kuin murhemieli. Vaan kun viimein päästään sovintoon yhteisestä paavista, laitetaankin uuniin semmoiset syttövärkit, että savu on puhtaan valkoista kuin pulmunen tai blanko kyyhkynen. Ei siis merkitse, onko vuosi 500, 1000 tai 2000 tai 2013. Perinteestä, traditiosta pidetään kiinni hyvin tarkasti ja varsin mustavalkoisesti. Vain naiset polttavat tuohuksia, joista nousee punaista savua. Mutta heilläpä ei olekaan mitään sanomista.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Majurin kanssa hautaan

Aamusella Hegun palaverissa muistelimme edellisiltaista Sydämen asialla -jaksoa, jossa Greengrass löysi hautausmaan uudesta ja hänelle pientä korvausta vastaan siistittäväksi sovitusta osasta lyijyputkea eikä bisnesmiehenä malttanut tietenkään sitä maahan vainajien vastuksiksi jättää. Ei toki mainio mies itse hautausmaata tonkinut edes arvokkaan lyijyn takia, vaan sopivasti selkävaivaisena delegoi itselleen vastenmielisen työn Davidille, kiltille kaverilleen. Mutta kuinka ollakaan nuo putket olivat kuitenkin vielä osin toiminnassa ja voimissaan ja niissä kiersi kuin kiersikin vesi. Kun putket nostettiin pois, virtaili vesi omia aikojaan ja täytti uuden haudan ääriään myöten. Ja niin nousi haudasta sinne juuri siunattu vainaja pinnalle kellumaan eikä auttanut papin saati hauturin puista arkkua haudan pohjalle painaa, kun oli vesi vastassa.

Kuulinpa sitten myös tarinan miehestä, joka halusi oman hetkensä tullen hautaansa mukaan hyvän traktorinsa, Majurin. Kun kyläläiset moista toivetta kovasti ihmettelivät, kertoi mies selkeän syyn:

"Ei ole vielä semmoista monttua vastaan tullut, josta ei oltais Majurin kanssa ylös noustu."

Kun ajatus kuolee - titityy

Karhuilla on varsin oivallinen tapa pitää päänsä ehyenä pitkän ja pimeän talven läpi. Ne syövät syksyllä ja alkutalvesta mahansa täyteen marjoja ja sieniä ja ehkä vähän lihaakin ja etsivät itselleen mukavan pesäpaikan ja painuvat pois näkyvistä makoilemaan ja viimein nukahtavat pimeimmäksi ja kylmimmäksi ajaksi. Ohut höyry leijailee pesäaukon suulta, kun karhu katselee unia kesästä ja utuisesta suolammesta, jonka syliin se voi laskeutua sääskiltä suojaan ja vilvoittelemaan polttavalta auringolta.
Vaan toisin on ihmisellä. On vain jaksettava pysytellä hereillä martovasta marraskuusta pakkasta paukkavaan maaliskuuhun asti, vaikka kaikki valo on kateissa ja lämpö tiessään muilla osin maapalloa. Iho kuivuu, ajatus katoaa ja kesän nälkä kalvaa sisuksia kuin mato mätää omenaa. Ja juuri, kun ajatus on kuolemaisillaan ja sydän pakahtumaisillaan, välkähtää helmikuun timanttinen pilkahdus hangella, tipahtaa maaliskuun ensimmäinen pisara keskipäivän lämmittämästä räystäästä ja kuuluu kevään luhistuneiden keuhkojen pihahtava henkäys: titityy. Miten monta kertaa ihminen jaksaakaan haudastaan nousta niin ohuin siivin ja hennoin sävelin. Titityy.

torstai 14. helmikuuta 2013

Hyvää ystävänpäivää

Hyvää ystävänpäivää te kolme kovaa kaveria. En laittanut teille tekstiviestiä enkä muistanut teitä facebookissa. En ostanut teille kukkia tai karamellia, en kelloa enkä kakkua. Mutta nostan maljan meille kaikille: skool. Skål. Fifty Licks.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Rakkauden haudalla

Meinasin (jag menade) kirjoittaa tähän kannanottoni, kun jotkut papit ovat kieltäytyneet siunaamasta kirkosta eronnutta vainajaa haudan lepoon. Mutta sitten ajattelin, että jokaisella on oikeus tehdä omantuntonsa mukaan. Niin kuin ylipäätään elämässä toista nukuttaa toista paremmin, vaikka omatunnon kivivasara hakkaisi kalliosta lentohiekkaa. Ei siinä enää veisaamaton virsi pakanan haudalla paljon paina, kun rakkautta kuopataan.

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Etelämeren ihmissyöjä

Tapasin pitkästä aikaa vanhan tuttavani, joka on jo kauan asununut Etelämerellä pienen pienessä saaressa ihmissyöjien keskuudessa ja oppinut heidän tavoilleen niin ilossa kuin surussa, niin kiihkossa kuin kärsimyksessä. Niinpä sitten kysyin häneltä jo pitkään mieltäni vaivannutta asiaa.

- Miten ihminen käyttäytyy, kun se laitetaan pataan kiehumaan?
- No se vähän riippuu tilanteesta ja vuodenajasta. Mutta minäpäs kerron sinulle mielenkiintoisen asian. Viime talvi oli meillä Etelämerellä hyvin kylmä, vaikkei sitä kovin moni todeksi usko. Pakkasta oli yli kolmekymmentä astetta niin, että kaislahameet jäätyivät ja iloinen kilinä soliskeli pitkin saarta. Mutta siihenpä ne ilot sitten jäivätkin. Rannassa oli vesi hileillä eikä oikein tarennut pesullekaan mennä. Mutta ihmisiä silti syötiin, kun kerran ihmissyöjiä ollaan.

Tuttava piti pienen tauon kuin olisi tuumannut asioita.

- Kolmasosa elämästä on mukavaa, toinen kolmasosa on joutavaa ja se viimeinen meneekin surressa vähäpätöisiä, melko vähäpätöisiä ja...hm...kovin murheellisiakin asioita. Aivan sama se on padassakin. Kun joskus saamme oikein mukavan ihmisen syötäväksemme, on meillä aikaa kaksi kolmasosaa rupatella hänen kanssaan niitä ja näitä. Mutta viime talvena kaikki oli toisin. Vesi oli jäistä ja kun siihen asetteli ihmisen porisemaan, aluksi oli niin kylmä, että hampaat löivät loukkua. Kohta vesi lämpeni ja elo kävi hauskaksi ja kertoili siinä avoimempi ihminen hauskojakin tarinoita lämpimikseen. Vaan kohtapa jo vesi kuumeni siihen pisteeseen, että loppui nauru ja höpötys ja alkoi se vihoviimeinen valitus. Aivan se on kuin täällä Häggmannin kahvilassa - eipä sen kummempaa.

Niin lähti vanha tuttavani ja jätti minut pöytään yksin miettimään. Matemaattista on ihmisen elo niin padassa kuin padan ulkopuolellakin. Kolmasosa palellaan, kolmasosa lämmitellään ja kolmasosa paistutaan monenlaisessa murheessa. Miten tasasivuisia nuo kolmiot ovat, riippuu vain vähän ihmisestä ja aika paljon monesta muusta. Näin se on.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Minulle on aivan sama

Minulle on aivan sama, mitä urheilijat syövät tai juovat, käyttävätkö dopingia tai huumeita tai nuuskaa tai viinaa. Jokainen vastaa tekemisistään. Mutta minulle ei ole aivan sama, että näistä dopingrikkeistä vastaavat ihmiset puhuvat aivan mitä sylki suuhun tuo - jos sitäkään. Otetaanpas vaikka hiihtäjien epo. Kun käry kävi, kukaan ei tiennyt mitään, vaikka kaikki tiesivät. Ja nostetaanpas sitten pöydälle pari jääkiekkoilijaa. Oli käynyt käry ennen MM-kisoja, kun olivat pojat pössytelleet ruohoa. Käry ei käy sen takia, että henki haisee kannabikselle. Käry käy vain, kun tehdään testi.

Testit ovat aika kalliita ja monimutkaisia eikä niitä tehdä asioista vastaavien selän takana. Kun testitulos tulee julki, se kerrotaan varmasti kaikille, jotka jollakin tavalla vastaavat asiasta tai kantavat siitä muuten huolta. Tästä olen hyvin varma. Miten on siis mahdollista, ettei jääkiekon hierarkian huipulla pomoileva mies tiedä asiasta yhtään mitään? Taitaa se sittenkin olla aivan sama.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Analoog, analei alla tittar på mig

Ennen oli pelkästään analogisia asioita. Liha työnnettiin myllyyn ja torvesta ahtosi ulos punaisina nauhoina maittavaa jauhelihaa. Maito lypsettiin käsin ja kaadettiin siivilän läpi kannuun ja kannettiin pöytään. Marjat poimittiin pensaista ja keitettiin mehuksi ja atamonoitiin säilyväksi. Lakkakorkki päähän ja kellariin. Nam. Silloin rallatti nuoriso ruotsinkielisellä rannikolla iloisin ilmein ja kepein jaloin: Analoog, analei, alla tittar på mig.

Vaan päätti Yle lopettaa mokoman rallatuksen ja noin vuonna 2009 loppui analogia tästä maasta ja siirryttiin digiaikaan. Jauhelihasta ei enää tiedä, onko se lihaa vai luuta puhumattakaan, onko se nautaa vai sikaa vai eläintä laisinkaan. Kaasuun on se kääritty ja vain haju on enää aito: jo kerran syödyn lihan haju. Maito pastöroidaan ja homegenoidaan ja kuoritaan ja imuroidaan siitä maku ja tunne pois. Tai tehdään se kokonaan synteettisesti kuin moottoriöljy ikään. Eikä kukaan voi tietää, mistä mehun maku on kotoisin. Makuatomista vai esanssista.

Ja niin rallattaa digiaikainen nykynuoriso pitkin ruotsinkielistä rannikkoa uuden ajan iskelmää, hajutonta ja mautonta kuin Simo Salmisen pornolaulua ikään. "Digiloo, digi lei, alla tittar på mig."

perjantai 11. tammikuuta 2013

Hiljaiseloa ja vähän perkelettä

Olen nyt muutaman viikon ollut hyvin hiljaa ihan vain siksi, ettei minua ole kiinnostanut mikään. En ole jaksanut innostua mistään epäkohdasta tai EU:sta - en ylipäätään mistään, mikä tätä maailmaa tai maata tai minua itseäni vaivaa. Enkä siitäkään ole halunnut ääntä pitää, mikä on oikein hyvin. Olenpahan vain ollut. Ja taidan jatkaa sitä olemista vielä tovin.

No. Eilen kuulin mielenkiintoisesta tutkimuksesta, jonka mukaan kiroilu auttaa ihmistä monin tavoin.  Olipa tehty semmoinenkin testi, että olivat ihmiset ihan vapaaehtoisesti laittaneet kätensä jääkylmään veteen ja ne, jotka olivat kiroilleet, olivat voineet pitää kättään vedessä pidempään. Perkele. Mikäs tuo nyt on. Tarvitseeko tuollaista nyt erikseen tutkia. Kautta aikain on suomalainen mies tiennyt, että sata kiloa saa laittaa painoa nokkiin ja jo on PERKELE, ettei se siitä nouse. Eikä tuohon liity mitään taikaa, vaan se on pelkkää fysiikkaa.

Tehdäänpäs koe. Työnnä suvikelillä nuoskalunta kolalla kinoksen päälle ja sano: "Fy fan." Siihen jää kola ja lumi kinoksen alle. Mutta kyyristä sitten hartiat ja jännitä lihakset ja päräytä: PERRRRKELE!" Jo vain nousee vetinen lumi ja taipuu kolan aisa, ja kovin saa korkea penkere olla, jolle lumi ei nouse. Selitys tuolle on hyvin yksinkertainen. Fy fan ei kiristä ihmislihasta ollenkaan. Se vaan suhiseen huulten välistä kuin vaivainen vihellys. Kun taas perkele jännittää jokaisen lihassäikeen ja pidättää hapen keuhkoissa ja antaa voimanponnistukseen aivan uutta tehoa.

Ei se suomalainen sisu niin ihmeellinen asia ole. Yhtä perkelettä se on. Kokeile vaikka.